Vasen jalkaterä

Sattuneesta syystä vasen jalkaterä on ottanut ohjat elämässäni. Sitä ei saisi edes koskettaa. Etenkin jalkapohjan koskettaminen synnyttää halun kirkua. Tai siis, synnyttäisi kiruntaa, ellen aktiivisesti haluaisi olla huutamatta tuon tuosta. Etenen hiljaisesti ja painoa vasemmalle jalalle laskematta. Se sattuu silti, mutta ei ylivoimaisesti.

Pahinta on kertoa tapahtuneesta toisille ihmisille. Pelottavaa ei ole itse kipu, se on kipua, ei sen kummempaa, ja vielä toistaiseksi en ole suuttunut sille, eikä se, että matka Italiaan alkaa näyttää yhä enemmän perusteettomalta kuvitelmalta - senkin suhteen olen kumman rauhallinen. Olen koko ajan vähän jännitellyt, mitä jos jalat eivät kestäkään Positanoa enää. No, nyt ei tarvitse jännittää sitä. Ne eivät kestäneet edes sinne saakka. Pienet vihlaisut, jotka olen ajatellut kulumista tuleviksi - minulle sanottiin, että totta kai kulumat sattuvat, joten olen ajatellut kulumat kulumat kulumat sen sijaan että olisin kysellyt enempien syiden perään; virhe - johtuivatkin siis jostain muusta, hitaasti etenevästä väsymyksestä. Luen kirjaa pehmytkudosten kivusta ja vammoista ja tiedän, mihin kategoriaan vasen jalkateräni kuuluu sijoittaa. Silloin kun oikea petti, lääkäri ihmetteli ääneen, miksei vasen.

No, nyt se sitten petti jollakin tavalla. Kivuttoman viikon jälkeen. En voi sanoa olevani erityisen yllättynyt. Tyrmistyskään ei kestänyt kauan. Tavallaan olen miltei helpottunut - nyt jalat tutkitaan kunnolla. Ehkä ymmärrän jo pian lisää kivuista, joiden kanssa olen vain koettanut elää. Ehkä niille voidaan jopa tehdä jotain. Tuskin tämä räjähtävä kipu on kulumaperäistä. Eivät kulumat oirehdi näin. Rasitusvamma oirehtii.

Kertominen tuntuu pahimmalta. Se, että tuottaa sellaisen pettymyksen vanhemmille ja matkaseuralle. Kun soitan äidille, en osaa olla itkemättä ja purematta huulta ja on vaikeaa saada mitään sanoja luuriin, mutta on pakko: on pummattava kyyti lääkäriasemalle. En tiedä, miten selviän sinne isän autolla, mutta vielä vähemmän tiedän, miten selviäisin raitiovaunulla. Itkuni itkettyäni rauhoitun kummasti. Aiemmin aamulla olen kirjoittanut lyhyen viestin matkaseuraan kuuluville ystäville (meitä oli lähdössä yhteensä seitsemän) ja koiran ja kissojen hoitajille. Ehkä jalka vielä parantuukin matkalle lähtöä ennen, joku ehdottaa. Niin no, eihän sitä ikinä tiedä. Mutta kun on lepuuttanut jalkaa kaksi vuorokautta ja enimmäkseen jalka koholla ja rouskuttanut kipulääkettä ja pistänyt kipukohtaan kylmää kahden tunnin välein, ja jalka silti huutaa kaikesta tästä huolimatta koko ajan viestiään tietoisuuteen, alan suhtautua epäillen siihen, olenko viikon päästä lähdössä yhtään mihinkään. Sitä kaikki sanovat ensin (paitsi äiti ja lääketieteestä väitellyt ystävä - hekin ymmärtävät, mitä tietty oireisto kaiken järjen mukaan tarkoittaa). Että peukku pystyyn, toivotaan, että parantuu. Pohdin, onko viestinnässä tapahtunut jokin katkos vai onko tämä jokin kohtelias tapa kuitata viesti vastaanotetuksi. Olen kuitenkin kirjoittanut, että pidän hyvin matalana sen todennäköisyyttä, että pääsisin nyt muiden mukaan. (Jos pitäisin tätä ohimenevänä oirehtimisena, en olisi kirjoittanut viestiä vaan odottanut lääkärin näkemystä.)

On jotenkin todella kummallista, että pelottavinta on taas kerran kommunikointi. Näyttää vähän siltä, että se on minulle melkein asiassa kuin asiassa hankalin kohta. Koko pelko on hieman hämärä, kuten pelot tapaavat olla. Mitä tarkalleen pelkään? Kehollisesti pelko tuottaa kuristavan tunteen rintakehän ja kaulan alueelle, kyvyttömyyden asettua lepoon ennen kuin asia on hoidettu, vatsan tyhjentymisen. Mitä ihmettä keho tarkalleen pelkää tapahtuvaksi?

Tiedän kyllä, mitä pelkään mielen tasolla. Pelkään, että jotenkin alan pitää tapahtunutta epäoikeudenmukaisena. Pelkään, että minulle tulee toisten iloisesta matkasta niin vaikea olo, että alan vältellä heidän tapaamistaan. (Mikä voi olla hieman hankalaa, jos asuu joidenkin kanssa.) Pelkään, että alan rankaista itseäni tapahtuneesta jollain tavalla ja selittää, että niin kuuluikin käydä ja ettei minunkaltaisiani ole tarkoitettu vaeltamaan keväisillä vuorilla. Tai että alan syyllistää itseäni siitä, että kuvittelin etukäteen matkan ihanuuksia ja pidin itseäni koossa noilla kuvitelmilla esseiden pusertamisen putkissa. Pelkään, etten halua kuulla sanaakaan koko matkasta toisten palattua. Pelkään menettäväni ystävät jonkin näin tyhmän ja vähäpätöisen takia. (Minun on vaikeaa hahmottaa, missä määrin edellinen pitkä suhteeni purkautui kaiken sen takia, mitä koin jalan hajottua. Jotain se hämmensi liikkeelle. Se, ja valmistuminen, ja ammatinvalintapsykologilla ramppaaminen. Kuinka paljon mikin, jää arvoitukseksi.) Pelkään, etten enää uskalla suunnitella yhtään matkaa, koska koskaan ei voi mennä täyteen varmuuteen, ja jos ei odota, ei petykään. Pelkään, etten hallitse mieltäni, ettei minulla ole keinoja eikä viisautta, ei riittävästi huumoria omille pöljyyksilleni nauramiseen, ei riittävästi rohkeutta katsoa vaikeita tuntemuksia silmiin ja argumentoida niille vastaan kohta kohdalta. Pelkään vajoavani itsesääliin ja sairastamisrooliin. Pelkään laiminlyöväni terveellisesti syömisen ja kuntoilemisen ja ihmisten näkemisen. Pelkään muuttuvani joksikuksi toiseksi, joksikin sellaiseksi ihmiseksi, josta en enää osaa pitää sitten mitenkään. (Nytkin on välillä vähän vaikeaa pitää itsestään, ja jos alan möykytä kunnolla, luvassa lienee ongelmia.) Pelkään kajahtavani, tuosta noin vain.

Onpa pitkä lista. Mutta en luota itseeni näissä asioissa himpun vertaa. Olen halunnut Italiaan kovasti ja vaikka nyt suhtaudunkin jotenkin oudon rauhallisesti kaikkeen tapahtuneeseen, saattaa hyvinkin olla, että jossain vaiheessa alkaa jurppia pahasti.

Eipä silti, että aika täälläkään hullummin kuluisi. Jos etenen suunnitelmien mukaan, ja miksen etenisi, nyt kun vappumenotkin on pyyhitty pois allakasta, kasvatusfilosofian essee on valmis perjantaina. Lauantaina oikoluen vielä kvantitatiivisen aineiston keruun ja analyysin harjoitustyön (kotoisemmin kvantturan) ja sitten alkaa loma. Olen joka tapauksessa siinä paikassa, missä olen. Vaikka jäisin kotiin, on parveke, kasvit, kissat ja uimahalli, jossa voi vesijuosta. Voin pyytää jotakuta ystävää tuomaan ruokaa kaupasta ja kirjoja kirjastosta. Eikä minun tarvitse liikkua mihinkään ennen kuin oikeasti pystyn siihen. Voin vaikka ostaa maksullisen spotify-palvelun ja kuunnella musiikkia matolla maaten ja jumpaten. Ei se tietysti ole niin ihmeellistä kuin matkustaminen, mutta luultavasti kuitenkin paljon mukavampaa kuin koettaa raahautua maailmalla turpoilevan  ja repivästi kipuilevan koiven kanssa. Tärkeintä on, että jalka parantuu. Ettei satu tähän malliin. Voinhan minä matkustaa Positanoon toiste. Tuskin nämä ihmiset sinne enää tahtovat lähteä uudestaan, mutta varmasti joku muu voisi lähteä sinne kanssani vaeltamaan ja jakamaan taloa - olen haaveillut siitä pitkään, joten epäilemättä tulen tekemään sen ennemmin tai myöhemmin, kunhan löydän uudestaan tarpeeksi montaa soveltuvaa matkakumppania talon vuokraamiseen enkä sitten, sillä kertaa, mene rikki.

Tietysti toivon eniten, että kipu katoaisi simsalabim. Eikä enää koskaan palaisi. Mutta olen perehtynyt siinä määrin tuki- ja liikuntaelinten häiriöihin, sairauksiin ja kiputiloihin hierojakoulussa (TULES oli yksi aineemme), etten usko kivun noin vain häviävän, kun ei se kerran lepoonkaan näytä reagoivan mitenkään. Jotain jalassa on rikki, siellä jyllää selkeä ja ärhäkkä inflammaatio.

Tällä kertaa toimin toisin kuin viimeksi jalkaterän hajotessa. En leiki urheaa enkä onnu. Napsin kuuliaisesti särkylääkettä. Onhan menossa tulehdusvaihe, jonka lyhentäminen helpottaa kuntoutusta. Käytän kylmää ja pidän jalkaa koholla. En koeta ajatella, että juttu paranee jotenkin maagisesti tai ettei se olisi jotain aika pitkällistä. En kauhistu sitä, miten kehoni pettää minut. En ajattele nuoruuden olevan nyt tässä enkä mieti, millaista on, jos onnun loppuikäni. Kipu tulee ja menee. Kudokset parantuvat, muuntuvat, sopeutuvat. Kehostani on tullut vähemmän maaginen, vähemmän kokonainen, kykenen jakamaan sen analyyttisesti osiin ja tarkastelemaan sen kudosten mekaniikkaa kohta kohdalta. En tunne siitä erityistä ylpeyttä tai häpeää. Se on vain keho toisten joukossa. Joissain suhteissa omanlaisensa, mutta monissa muissa suhteissa - ja ehdottomasti enimmäkseen - perin arvattava ja mekaaninen elimistöjen kimppu.

Ja tulen ajatelleeksi, mitä Mead kirjoittaa omasta kehosta ja itsestä, ja maailman tuntemisesta kämmenin, ja mietin, miten Mead on voinut tietää, että oman kehon voi objektina saavuttaa vasta kun on saavuttanut ensin toisten kehot objektina, miten hän on sen voinut tietää, eihän hän ole opiskellut hierojaksi. Sitten sanon itselleni: roskaa, tyttö, roskaa, Meadilla ei varmasti ollut aavistustakaan siitä, miten sinä kehon tunnet, hän ei ajatellut vipuvarsia eikä saranoita eikä tulehdusta, ei kivun ja kärsimyksen erottelua (mitä hyödyllisin), ei hän ajatellut SI-niveltä eikä ligamentteja, ei luukalvon tulehdusta. Mutta minä ajattelen niitä, koska ajattelen niitä asiakkaideni kanssa ja vähitellen niistä on tullut asioita omassa kehossanikin. Käyköhän jossain vaiheessa niin, että keho ja sen prosessit on objektivoitu niin puhki monelta suunnelta että lakkaa muistamasta, miltä tuntui nuoren ihmisen eheä, mystinen keho, pelkkää piiloa sileän ihon alla?

On vielä päätettävä, koetanko vaatia, ei kun siis vaadinko, hoitavalta lääkäriltä huomenna vaivoihini Arcoxiaa. (Nyt tiedän, että pääsen lääkäriin. Tämä katsotaan akuuttitarpeeksi, ettei jalalle voi astua.) En pidä sen mausta, mutta jos kyseessä on ärtynyt luukalvo, muilla tulehduskipulääkkeillä ei välttämättä tee mitään.

Sosiaalisen toimijuuden raskaus

Olen viimein päässyt kiinni pääsykoeteksteihin. Kello puoli seitsemän aamulla, krapulassa, parin tunnin unien jälkeen ja vatsan sattuessa sen verran, ettei nukkumisesta voi tulla mitään. (Ei siitä kyllä muutenkaan tule aamukuuden jälkeen, jos herään. Sellaista on aamuvirkkuus. Univelkoja ei pysty nukkumaan takaisin kuin pitkien jaksojen kuluessa.) Ahmin hierontapöydällä maaten tekstiä ammattikoulussa opettamisesta ja toimijuudesta. Kirjoittaja erittelee toimijuutta parin sosiologin teorioiden mukaan. Missään vaiheessa ei mainita, että perusteiltaan toimijuus tunnutaan määriteltävän näissä 1990- ja 2000-luvun teksteissä täsmälleen samalla tavalla kuin Meadin klassikossa Mind, Self and Society vuodelta 1934. (Yhden toimijuuden osa-alueen nimikin on pragmaattinen toimijuus; sellaiseksi on jäsennetty toimijuus tilanteessa, jossa rutiinin kaavat rikkoutuvat ja on kursittava kokoon jotain aivan uutta ja luovaa; Sandra Rosenthal olisi epäilemättä tästä pragmatismipainotuksesta mielissään.) Huomaan, miten käännekohdaksi luontevasti kääntyvä ilmaus on suomennettu englanninkielisestä lähteestä käännöspisteeksi ja miten temporally extended selfistä on tullut ajassa ulottuva minä. (Etsin selvästi graduuni vakiintunutta suomennosta tälle käsitteelle aivan väärien tieteenalojen teksteistä; päädyin lopulta ajassa levittäytyneeseen minään, koska pragmatistit käyttävät usein verbiä spread ilmiötä kuvatessaan.) Panen merkille myös pinnan alta kuuluvan nurinan siitä, miksi eksistentiaalisen toimijuuden ulottuvuutta maalaillaan sanoin toimijuuden tunne, kun voisi ihan yhtä hyvin ja samalla täsmällisemmin puhua toimijuuden tunnusta. Voi tietysti olla, että arvaan väärin, mutta minusta tuollaiseen pragmatismipohjaiseen teoriaan sopisi paremmin ajatus siitä, että oma toimijuus aistitaan enemmän samaan tapaan kuin vaikkapa epämukavuus tai helppous, ja itse säästäisin mieluummin tunteen kuvaamaan mielialan reaktiota tuohon aistimukseen: harmistumista tai ilahtumista. Kultaseni, joudun toteamaan itselleni lempeästi mutta päättäväisesti, nyt ei ole varaa kalkkunoida omista sanojen kaiuista vaan nyt opetellaan näitä käsitteitä kiltisti. Etenkin kun tiedän, miten eri tavalla kuulen useat sanat. Jos kuulisin sanat eri tavalla johonkin toiseen sosiaaliseen ryhmään nähden, en ehkä olisi niin varovainen. (Minusta tuntuu aivan karmealta kirjoittaa näistä, koska en jotenkin koe, että olisin oikeutettu kuulemaan sanoja tietyllä tavalla tai ainakin olen vakuuttunut siitä, että jossain vaiheessa olen ymmärtänyt asioita väärin ja että se, minkä koen itse selkiyttämiseksi, on sitä vain veloenischissa ja näyttäytyy toisille merkityksettömänä rimpuiluna ja kummana möykkyämisenä. No mutta, joka tapauksessa kuulen sanoja tietyllä tavalla, vaikka koetankin kuunnella niitä avoimin mielin.) Mutta kun kuulen sanat eri lailla sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka ovat veivanneet teorioita puolen ikäänsä ja joiden näkemyksiä ja täsmällisyyttä en voi kuin kunnioittaa, koska tunnistan sen omaa haparoivaa lähestymistapaani huomattavasti systemaattisemmaksi ja ehdottomammaksi. Se minua huolestuttaa.

Oikeastaan tuo pelko väärinkuulemisesta ja vertailu relevanttien toisten kuulokokemuksiin liittyy siihen, mistä artikkelissakin kirjoitetaan. Kaksi toimijuuden osa-alueista, sosiaalinen toimijuus ja olikohan se identiteettitoimijuus (koetan olla tarkistamatta, koska pakkohan tässä on harjoitella muistamista), no, kuitenkin about tuota, saat ideasta kiinni ja se nyt riittäköön koska tämä on joka tapauksessa vain darrapostaus, kuvittuvat heti edellisen illan kuvin. Käymme nimittäin illalla kotibileissä. (Jostainhan darratkin syntyvät.) Bileissä on enimmäkseen ihmisiä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä tiiviimmin tyyliin kymmenisen vuotta sitten. Joudun heidän seurassaan huomaamaan konkreettisesti, miten eri tavalla nyt hahmotan itseni. Akateeminen identiteetti sosiaalisen toimijuuden mielessä oli se, jossa kasvoin aikuisuuteen. Totuin sen vaatimuksiin ja ihanteisiin. Siihen oli helppo solahtaa, koska se on identiteettinä niin väljä ja sallii hyvin hiljaisuuden, päättämättömyyden ja pohdiskelevuuden. Jopa päämäärättömyyden. (Se ei tietenkään kuulu akateemisen menestyjän kuvioon, mutta sellaiseksi en olekaan ikinä onnistunut itseäni kuvittelemaan ja tuskin ainakaan niissä piireissä kukaan muukaan. Menestyjyys ylipäänsä on jotain, jota joskus hetkellisesti on koetettu sovitella ylleni jonkun toisen toimesta mutta jonka olen päättäväisesti torjunut, koska se ei mitenkään vastaa asioiden ja maailman tuntua, itsen tuntua tilanteissa.)

Oikeastaan vasta siellä bileissä tajuan, miten pitkä ja raskas askel on loikata tekemään aivan toisenlaista työtä aivan toisenlaisissa ympyröissä. Olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka pitävät hämmennystä ja sitä seurannutta ystävällistä huomautusta mainostekstin yhdyssanavirheistä raivostuttavana arroganssina ja jotka saattavat esitellä itsen todeten että tällä ihmisellä on semmoisia kirjajutskia koska se on ollut yliopistollakin. (Mitähän ne kirjajutskat oikein edes tarkoittavat? Miten ne päätellään taustasta?) Kummallista, miten ammateissa eteenpäin loikkiminen synnyttää helposti ulkopuolisuuden kokemuksen kaikissa seurueissa. (Voi tietysti olla niinkin, että yksi peruskokemuksistani on tuo ulkopuolisuuden tuntu. Se on poistunut vain hetkittäin ja aika harvan ihmisen seurassa ja harvemmin isommassa joukossa.) Siinä missä aiemmin näiden ihmisten kanssa saattoi löytää yhteneväisyyksiä ainakin siinä, mitä tehdään työksi, miten on totuttu argumentoimaan ja ajattelemaan asioista, mitä itseltä ja meiltä muilta odotetaan asenteiden ja taipumusten tasolla, huomaan nyt etääntyneeni näistä asioista ja jotkut niistä tuntuvat aika eristäytyneeltä ja elitistiseltäkin asennoitumiselta. Mutta aivan yhtä toivottoman, ei, vielä toivottomamman, ulkopuolinen olen tietysti hoitoalan kollegoiden kanssa, puhumattakaan tapaamisesta uuden työhuoneen (aloitan vappuna, sekin muuttuu) työyhteisön kanssa, kosmetologien ja kampaajien. Esimerkiksi tapaamisessa kovasti hehkutettu ja muiden ääneen kiittämä linjaus laatumeikit työsuhde-etuna synnytti minussa enemmän päänsisäistä ounastelua siitä, joudunko taas palaamaan siihen keskusteluun, että jos miehiä ei voida vaatia meikkaamaan töihin, ei minusta naisiakaan voida vaatia. Ja vaikka sellaiseen ei mentäisikään (Totisesti toivon, ettei mennä! Ne ovat karmeita tilanteita - yhtä karmeita kuin yhden työpaikkani kehotus, ettei tutkimusharjoittelijan ole sopivaa käyttää töissä tohveleita eikä hissutella eestaas villasukissa, koska talossa kuitenkin liikkuu esimerkiksi toimittajia haastattelemassa asiantuntijoita eikä tohveli-villasukkalinja edistä imagoa.) niin sosiaalisesti saattaa tuntua aika paineiselta sekin, jos joutuu monta kertaa vastaamaan uteluihin, miksi ihmeessä ei halua käyttää huulipunaa tai näyttää mukavammalta.

Mitä sellaiseen voisi vastata? Että se en vain ole minä? Että minä hukun meikin alle ja voin pahoin? Kun kuitenkin minuus tapahtuu enimmäkseen toisella tasolla kuin ihon pinnassa pohjusteen ja puuterin välissä. Tai niin sitä haluaisi kuvitella. Ja jollakin tasolla kokee tekevänsä sosiaalisen toimijuuden suhteen tällaisessa kysymyksessä oman pienen itsenäisyysjulistuksensa: Hei, jos ette ole vielä huomanneet, niin minua koskevat toiset säännöt ja odotukset kuin teitä! En kuulu siihen ryhmään, jonka keväät ovat bikinikuntoon valmistautumista ja joka voidaan häpeistää säärikarvoista tai roikkuvista alleista! Minua sen ryhmän (jonka kuvitteellisuuden tajuan varsin piinaavasti mutta jonka todelliseksi kuvittelemiseen törmään tuon tuosta keskusteluissa) määritteet ällöttävät, joten kieltäydyn kuulumasta siihen. Tuosta noin vain.

(Kutsuisiko joku tätä kenties ristiriidaksi muiden heijastaman sosiaalisen toimijuuden ja itse hahmotellun identiteettitoimijuuden välillä? Totta kai ne elävät suhteessa toisiinsa.)

Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, joka koski tallityttöjen identiteettiä. Siinä todettiin, ettei hevostyttö voi olla pissis. En silloin nielaissut tuota väitettä (koska minullakin on ollut pissiskauteni, jolloin olen elänyt ja ajatellut kuin joku aivan toinen) mutta ehkä nyt mietin sitä taas tutkivammin, halukkaampana hyväksymään ainakin jotain tuosta ajatuksesta. Ehkä hevoskausi ja tallien seurapiirit (joihin en niihinkään koskaan oikein osannut kävellä sisään toisin kuin kaikki ratsastavat ystäväni) kuitenkin ovat vakiinnuttaneet sellaisen identiteettitoimijuuden mallin, jossa ajallisesti varsin pienen elämän osa-alueen odotukset ja arvot viedään itsepäisesti sinnekin, minne ne eivät kovin luontevasti istu. (Naisellisuuspuutoksellani on pitkä historia. Siitä on jipitetty vertaisdialogissa niin kauan kuin muistan. Äiti on aina innokkaasti liittynyt samaan kuoroon; ei kovin kielteisessä sävyssä mutta kehuen ja kannustaen vain niihin asuihin, kampauksiin ja tekemisen tapoihin, jotka hänestä sopivat tytöille. Eli juuri niissä kohdin, kun olen kokenut itseni pyntätyksi ja pakotetuksi johonkin aivan raivostuttavaan ja typerään rooliin.) Toisaalta tallien piirit tuntuivat aina vieraalta niihin liittyvän voimakkaan hierarkian ja kilpailevuuden takia. Siksi kai en niihin erityisesti halunnutkaan sisään. Jossain vaiheessa kai halusin, mutta kun kuulin, miten tallitytöt puhuivat toisistaan ja miten tarkasti he pitivät lukua siitä, kuka saa komennella ja ketä, haluni ujuttautua yhdeksi heistä lopahti saman tien. Näin kävi perättäin useilla eri talleilla. Olisin mieluiten skipannut koko sosiaalisen kuvion, sokeutunut ja kuuroutunut sille ja kävellyt sen läpi hevosten luo, kädet suuren eläimen kaulalle, hevosten lempeään sanattomuuteen. (Jostain syystä koin tunnontuskia siitäkin, että hevosillakin oli nokkimajärjestys. Se kai esti minua muuttumasta hevoseksi täysin.) (Jokin leikkimielinen keskustelunpätkä toteaa takaraivon tienovilla, että niin, mikään millä on nokkimajärjestys, ei voi olla hyvän, toden ja kauniin idea... paitsi että eikö tuo idea juuri asetakin aika ehdottoman nokkimajärjestyksen maailman tapahtumille... HILJAA SIELLÄ!)

Bileistä ei sinänsä mitään pahaa mainittavaa, oli ihan hauskaakin, mutta samalla tavalla raskasta kuin suurissa joukoissa. Kuvittelin kai, että on jo riittävän kevät käydä bileissä, mutta jotenkin onnistuin ahdistumaan. Kotimatkalla sentään vasta, mutta inhoan sitä voimakasta kuristumisen tuntua ja vihlovaa ja väärältä tuntuvaa toivoa siitä, että jossain joskus olisi jokin lauma, jonka tunnistaisin sellaiseksi, jossa olisi hyvä olla. Tai että ainakin oppisin sen, etteivät laumat ole minua varten. Hitto, mistä sen voi tietää? Voisiko olla tyytyväinen ja onnellinen kuunnellessaan elinkumppaneiden selityksiä heidän läpikäymistään juhlista ja ihmisistä, jos ei itse koskaan yrittäisi edes käydä missään? Kun kuitenkin olen kokenut hetkellisiä riipaisevia onnentunteita bileissäkin? Joskus kaikki vain osuu kohdalleen. Ehkä olisi helpompaa, jos ei koskaan olisi käynyt niin. Voisi vain todeta, ettei ole bileihminen ja antaa muiden bilestää, että nuo ovat muiden asettamia odotuksia ja kieltäydyn niistä. Tosin kyllä luulen, että romanttisia suhteita se rassaisi kohtuuttomasti. Ei silloin, kun niissä menee hyvin, mutta silloin, kun toinen alkaa epäillä, tuleeko tästä ikinä mitään, tuollainen "ei tule toimeen ihmisjoukkojen kanssa" muuttuu helposti lyömäaseeksi. Kotiin palattuani itkin pari tuntia yksin sängyssä enkä osannut lopettaa oikein mitenkään, oli kylmä ja kurja ja pelkäsin pimahtavani lopullisesti, koska tuntui hetkittäin niin pahalta, että olin vihainen siitä, että elän edelleen. Että minut on synnytetty tänne ja joudun sietämään itseäni. Että jokin on mennyt pieleen kun en osaa vain nöyrästi tai leikitellen sopeutua erilaisiin odotuksiin tai viitata niille kintaalla, ja sen sijaan järkytyn niistä.

Joinain hetkinä siinä tosiaan tuntuu olevan liikaa taakkaa. Silloin unohtaa, miten sitä voisi olla huonommissakin kantimissa. Vaikka koukussa johonkin päihteeseen. Tai sillä tavalla oppimisvaikeuksinen, ettei kykenisi vaikka oppimaan lukemaan tai ei onnistuisi hahmottamaan, miten itse parhaiten oppii. Tai että olisi ulkomailla töissä ja täysin yksin siellä vaikeuksiensa kanssa ja kun soittaisi kotiin, ei pystyisi kuin itkemään kolikot (tai nykyään kai puhelinkortin) loppuun. Vähitellen ne asiat alkaa muistaa, kun toinen toistaa rauhallisesti, että hei, sinä saat olla surullinen. Saat jopa vihata itseäsi. Ja että joskus vain tuntuu tuolta.

Lopulta onnistun rauhoittamaan itseni muistuttamalla hiljaisesti itselleni, että saan olla vielä vaiheissa. Saa olla niin, etten ole vielä keksinyt sitä omaa ratkaisuani selvitä sosiaalisesta toimijuudesta järkyttymättä. Toki haluaisin, ettei niin olisi, mutta se ei nyt ole oleellista. Saan järkyttyä ja sillä siisti. Jos koetan oikein tarkkaan ja tuomitsematta katsella tuota järkytystä, ehkä opin siitä jotakin.

En osaa edelleenkään hahmottaa, miksi juuri eilen sain niin karmean ahdistuksen. Tietysti voin luetella laukaisevia tekijöitä loputtomiin alkaen parista lasillisesta alkoholijuomaa, fyysisestä väsymyksestä, muuttostressistä ja päätyen huomiseen (nyt tämänpäiväiseen) vanhempien kanssa toimimiseen (kuinkahan monta kertaa he onnistuvat sanomaan aivan hyvää tarkoittaen, että heitä hämmentää miksi me muutamme vuokralle emmekä osta omistusasuntoa ja että miksi näin pieni asunto), eiliseen jäykistelyyn eksän kanssa (on aika masentavaa havaita jollakin tavalla pelkäävänsä ihmistä, jonka kanssa asui miltei kymmenen vuotta), siihen etten ole osannut oikeastaan surra enkä huolehtia enkä itkeä viikkokausiin, en sitten Brasiliasta tulon. Mutta mysteeriksi tapahtuma taitaa kuitenkin jäädä. Paha tiistai, paitsi että se oli paha lauantai, niin kuin minulla usein on, viikon alut tuntuvat helpommilta kuin viikonloput, ja paha ilta, niin kuin illat ovat. (Ei niin, että pahan tiistain - jos käsite on tuntematon, kannattaa lukea Traversin kuvaus tuosta sisäisestä tunnusta Maija Poppasesta, siinä on siten nimetty luku - sitkeä ilkeä polte erityisesti suuntautuisi muihin, ei, suuntaan sen kyllä aika tarkasti itseeni. Silloin koen kummaa nautintoa siitä, että potkin itseäni.)

Kun olen tarpeeksi väsynyt, minusta tuntuu, etten osaa sanoa kellekään enää oikein mitään ja samalla tuntuu siltä, ettei niin saisi olla. Pahinta on se, ettei väsymystä aina hahmota ennen kuin putoaa umpisukkulaan. Arvioi väärin jonkin tilanteen sosiaalisen vaativuuden, ja päng!

No niin, eteninpä kauas artikkelista. Vähän kerrassaan kohti pääsykoetta. Pitäisi pysyä aiheissa, mutta miten se on mahdollista, kun mitään arkea ei ole ja kaikki tuntuu järisyttävältä, järisyttävän hyvältä tai järisyttävän kaamealta?

Lispector & subjektiminä

Nyt olen painanut kivistyksen ja kuumeen parasetamolilla alas, koska en kestä enää virkkaamista. Luen Clarice Lispectorin kirjaa Lähellä villiä sydäntä. Se on lukemistani Lispector-suomennoksista ehdottomasti paras ja siinä on monia kiihdyttävän hyviä kohtia. Paitsi että henkilöt pohtivat sanallistamattoman ja sanallistetun suhdetta ja vaikutusta toimimiseen, he myös puntaroivat esimerkiksi Spinozan näkemystä Jumalasta. Eikä Joana, päähenkilö, oikein ymmärrä olevansa naimisissa silloinkaan, kun on, tai ainakin pitää koko hommaa jotenkin hyödyttömänä. Ihan täydellistä!

Se on ihan totta, minä elän. Kuka minä olen? No, se on jo liikaa kysytty. Mieleeni tulee muuan Bachin kromaattinen etydi, ja järkeni sumenee. Se on kylmä ja puhdas kuin jää ja kuitenkin sen päällä voi nukkua. Menetän tajuntani, mutta ei se mitään, syvin rauha löytyy näköharhoista. Kuinka jännittävää etten osaa sanoa kuka olen. Ennen muuta pelkään sanoa sitä, sillä sillä hetkellä kun yritän puhua, paitsi että jätän ilmaisematta sen mitä tunnen, se mitä tunnen muuttuu hitaasti siksi mitä sanon. Tai ainakaan minua ei saa toimimaan se mitä tunnen vaan se, mitä sanon. Minulla on tunne siitä kuka olen, ja tuo vaikutelma majailee aivojeni yläosassa, huulissa ja eritoten kielessä, ja käsivarsien ulkopinnassa ja myös juoksee sisälläni, syvällä olemuksessani, mutta missä, missä tarkalleen, sitä en osaa sanoa. Sen maku on harmaa, hieman punaiseen vivahtava, kuluneissa kohdissa hieman sinertävä, ja se liikkuu hitaasti kuin hyytelö. Joskus se muuttuu teräväksi ja satuttaa minua törmätessään minuun.

Tämä on niitä harvoja minulle helppoja kirjoja, joihin solahtaa kuin virttyneeseen ja pesuissa pehmentyneeseen kesämekkorakastettuun. (Kaikille muille ei näy käyneen samalla tavalla, ja ihan oletettavaakin: olemisen tapoja on niin monia.) Tai muistoon, kun äkkiä törmää valokuvaan jostakin kohtaamisesta, muistaa sen illan tuoksun ja ihmisten ilmeet, rehvakkaan punaviinin laseihin juoksuttamisen, nauramisen, kypsymään ruvenneiden omenien hennon aromin lehvästöistä, voiko sellaista haistaa, vai onko se vain kuvitelman heijastus?

Minusta tuntuu välillä, että aivoni ovat kätevän kevytmieliset ja kantamuksia vieroksuvat, koska ne ovat niin täynnä tunnelmointia. Olen hullaantunut näköharhoihin. Eräänäkin päivänä, kun en ollut vielä sairaana, makasin sängyssäni ja katselin patjan kirsikankukkia punaisella taustalla. Äkkiä tajusin, että nuo kaksi päällekkäistä kirsikankukkaa ovat oikeastaan ihan samanlaiset. Ja vielä kummallisempaa, kun katson toista keskittyneesti, toinen ikään kuin sumenee. Mutta ei toisin päin. Ja sitten kun katson tarkasti ylempää kukkaa, huomaan sen varressa jotakin kummallista: siinä missä alemman kirsikankukkarykelmän varsi jatkuu määräisenä, tämän varsi häipyy, sulaa taustan punaan. Siitä keksin siirtää päätäni hieman kauemmaksi ja kas, ylempi kukka katosi näkökentästä. Oletan, että tällä harhalla on tekemistä hajataittoni kanssa. Sitten siirsin päätä taas lähemmäs ja näin kukan muotoutuvan tyhjästä esiin häipyväoksineen kaikkineen. Hivutin päätäni ekstaasissa ees ja taas ja seurasin tuota selvästi näkyvää harhaa. Miksi? En tiedä. Mutta jotenkin sen katseleminen tuntui tarpeelliselta ja sai minut miettimään, mitkä kaikki muutkin asiat ovat jonkin hajan vääristämiä. Hajamielisyyden, kummallisen viitekehyksen, kyvyttömyyden omaksua tiettyjä ihanteita tai normeja...

Lispectorin kirjassa on myös hauska kohta, jossa Joanan mies Otávio ostaa hedelmäkaramelleja ja äkisti ärtyy ajatuksesta, etteivät suurmiehet kenties syö karamelliä ja koettaa lepytellä itseään, että ehkä nämä syövätkin, mutta elämäkerroissa ei vain muisteta mainita asiasta. Sitten hän ahdistuu siitä, että mitä jos Joana saisikin tietää, mitä hän parhaillaan mietiskelee. Lopulta hän kippaa karkkinsa viemärikuiluun. Aprikoosinmakuiset kovat karamellit!

Jos Otávio bloggaisi (tai ainakin jos hän bloggaisi sillä lailla kuin itse tunnun osaavan blogata, en tiedä, olisiko minusta jonkin asiablogin pitämiseen, kyllästyisin varmaan parissa viikossa), hän ei luultavasti ahdistuisi noin helposti! Ja elämäkertureiden kannattaisi kyllä kertoa enemmän herkuista, se on vissi. Itsekin muistan Piafin elämäkerrasta lähinnä sen, että Piaf tykkäsi sillistä. Se on vain jotenkin niin käsittämätöntä, että jää mieleen. Että joku tykkää sillistä ja syö sitä, vaikka olisi varaa vaikka mihin ruokiin.

Suomentajan jälkisanat ovat myös mainiot. Niissä Tarja Härkönen kiteyttää henkilöistä jotakin niin olennaista, etten varmasti itse sellaiseen onnistuisi, kun minusta he vain ovat aidon ja luontevan oloisia toisin kuin useiden muiden romaanien henkilöt. Härkönen kirjoittaa:

Yhteistä heille on kiinnostus muiden henkilöiden ja esineiden herättämiin reaktioihin heissä itsessään, ei ympäröivään todellisuuteen sinänsä. Mutta vain Joana suhtautuu intohimoisesti sisäiseen totuuteensa ja itsensä löytämiseen. Hänen ajatuksenvirtana kulkevat valveunensa ovat hänelle totta, ja sisäänpäin katsoessaan, meditoidessaan, hän kuorii kerroksia sielunsa ympäriltä, tekee havaintoja ja huomioita, ruumiillisia, henkisiä ja hengellisiä, ja kokee muodonmuutoksen toisensa jälkeen; tekee niin itseään, kunnes löytää ytimensä, villin sydämensä, sisäisen puhäkkönsä, jossa hän voi kenenkään häiritsemättä kuunnella "sitä vellovaa musiikkia, joka kumpuaa hänen syvyyksistään". Mutta ytimessä itsessään vallitsee hiljaisuus. Hiljaisuus on Lispectorin romaanin keskus, jonka ympäri muut teemat kiertävät: halu selkeyteen, aitoon olemassaoloon ja yhteyteen toisen ja toisten kanssa, yksinäisyys maailmassa, jossa kommunikaatio on kuvitteellista, ja naisen asema miesten tekemässä maailmassa.

Niin, kai olisi mahdollista olla kiinnostunut myös ympäröivästä todellisuudesta kritisoimatta ja tutkimatta omia reaktioitaan siihen? En muista sellaisesta elämästä paljonkaan. Enkä osaa kuvitella, miten sellaiseen voisi ratketa. Enkä tiedä, olisiko se hyväksikään. Monesti tyhmät päähänpistot keskeyttää vain tietoisuus siitä, että oma reaktio on kohtuuton.

Joskus maailma toki tempaa mukaansa, mutta siitä palautuu aina omiin ajatuksiin ja uniin, reaktioihin ja huoliin, suuttumisiin ja ihastumisiin, innoittumisiin ja jännittymisiin. Ehkä joku kokee liikkeen toisinpäin, niin että eksyy välillä omien asenteidensa tutkimiseen ja sitten palaa takaisin maailmaan?

Tuo, minkä Härkönen nimeää hiljaisuudeksi, nimeäisin itse ehkä pikemminkin muodottomuudeksi, koska hiljaisuuden vastakohtana kai tässä ovat sanat (vaikka tietysti kaikki kielenkäyttö on aina metaforista ja ehkä sanat ja hiljaisuus viittaa tässä myös siten kaikkeen käsittämiseen ja avoimuuteen vieraudelle itsessä), ja minua kiinnostaa enemmän muodottomuus, sen yllätyksellisyys, ei pelkkä sanallistamattomuus, vaan myös se seikka, että minuudessa on niin paljon yllätyksellistä. Lispector kuvaa tuota G. H. Meadin subjektiminäksi nimeämää ilmiötä todella hyvin, niin hyvin, että otteita Joanasta, joka kuulee itsensä sanovan asioita, voisi hyvin siteerata Meadin joskus aika teoreettisen tekstin kostukkeeksi. Perusajatus Meadin subjektiminän käsitteessä on, ettei ihminen voi koskaan tuntea koko minuuttaan, että osa siitä jää aina vieraaksi. Se minä, jota voin tutkia ja tarkastella, on toisten kanssa vuorovaikutuksissa takaisin heijastettua menneisyyttäni, objektiminä. Siitä voidaan sanoa, että se on jonkinlainen. Mutta subjektiminää emme koskaan pääse näkemään kuin sen seurauksissa, siinä hämmennyksessä kun tajuaa sanoneensa ääneen jotakin arvaamatonta ja harkitsematonta tai tehneensä jonkin eleen, joka paljastaa itselle (ja toisille, joista laumaeläimenä on vaikeaa olla olematta huolissaan) jotakin ennemmin tuntematonta, jonkin asenteen, vastenmielisyyden, ilon tai huolen.

En muista, kirjoittaako Mead tahdosta subjektiminän yhteydessä, mutta itsestäni tuntuu, että tahdon muodostuminen tulee aina niin yllättäen, että sen on oltava juuri subjektiminää.

En ole vielä löytänyt ketään toista, joka kirjoittaisi subjektiminästä niin läheltä kuin Lispector. Tuo hämmennys, kompastuminen omiin sanoihin, eleisiin ja tuntemuksiin, niistä yllättyminen on läheisin kosketus subjektiminäämme.

Millaista sitten olisi elämä, joka varjelee kosketusta subjektiminään? Onko sellaista elämäntapaa? Niin helposti itsen etsiminen ja rakentaminen muuttuu nimenomaan objektiminän pönkittämiseksi. Entä jos vain etsii toivomatta löytävänsä, tyytyy ihmetykseen ja nauruun? Tarkkailee reaktioitaan pyrkimättä säännöstelemään niitä? En osaa sanoa. En osaa sanoa myöskään, miksi subjektiminään kosketuksissa säilyminen tuntuu itsestäni niin tärkeältä. Ehkä koska pidän objektiminäkiinnitteisyyttä vahingollisena luontumuksena? Molemmat minät tarvitaan (ja objektiminä on osa sitä tilannetta, josta subjektiminän toiminta - oli se sitten ajattelua, tuntemista tai toimeen tarttumista - pullahtaa esiin), ja on vaikeampi kuvitella, että joku onnistuisi häivyttämään objektiminänsä, tarinat itsestä. (Sitä kai kutsuttaisiin amnesiaksi, ja käsittääkseni täyspäinen amnesia on, elokuvien sitkeästä aiheen hyödyntämisestä huolimatta, aika harvinainen tila.) Sen sijaan tuntuu, että aika moni välttelee subjektiminäänsä ja vielä hyvin tahtoisesti. En ole vielä keksinyt, miksi se tuntuu heistä relevantilta. Nämä Meadin termit ovat useimmille niin vieraita, että on vaikeaa löytää ihmistä, joka puhuisi edes sen kielen kaukaista muunnosta. Jos olisin ollut neuroottisempi sen suhteen, olisin varmasti erikoistunut johonkuhun toiseen ajattelijaan. Mutta en tiedä, valitsinko aiheeni. Luin Meadia ja se vangitsi minut, koska se tarjosi ensimmäisenä käsitteitä joillekin ilmiöille, joista olin hämmentynyt, mutta joille minulla ei ollut sanoja. Ja joista tahdoin puhua tai kirjoittaa.

Onneksi minun ei tarvitse käsitellä sitä asiaa sillä intensiteetillä enää. Ehkä en enää tahdokaan, en siinä mittakaavassa. En tällä hetkellä ainakaan. Riittää, että ihmetyn ja hämmennyn ja äkisti osaan tahtoa asioita, että voin tuntea hetkellisesti, miten elämä nousee minussa niin vahvana ja raivokkaana, että tekee melkein mieli huutaa, niin vahvana, etten suostu pitämään kenenkään omistusmerkkisormusta sormessani, etten suostu elämään järkevästi ja ennalta-arvattavasti, kunnon ihmisenä. Että voin maata selälläni sairaana ja katsoa, miten lemmikin terälehtien sinisen taivaan yli kiskoutuu pilviä valoisina varjoisina laikkuina, että voin leikkiä ajatuksella maapallon pyörimisestä ja huimauksesta, valaiden äänistä veden alla, sillä miten infraäänet ovat ihmisille haitallisia ja toisaalta auttavat linnut väistämään lentonsa keskellä tuulivoimaloita, jotka täristävät tuota ihmiskorville kuulumatonta ääntään kauas.

Jos kaikki on yhtä, jos kaikki on todella yhtä, siitä ei tarvitse muodostaa mitään teoriaa.

Miten helpottavaa.

Kun tervehdyn, sitä en osaa olla pohtimatta, onkohan vielä niin viileää, että on järkevää käyttää ystävältä saatuja pörröisiä liiloja lapasia, jotka näyttävät hieman sinivalailta.