Kiertyminen

Töihin pyöräillessä, mäkeä alas ja raitiovaunukiskojen luota kurvatessa, tulee äkisti jostakin ajatus. Että jos ajatellaan, että keho ja mieli ja ympäristö ovat yhtä, yksi kokonaisuus, jonka osien rajalinjat ovat vähintäänkin liikkuvat tai epämääräiset (samalla tavalla kuin on vaikeaa sanoa, missä kohdin tarkalleen ihmisen kalvopuvun tietty osa muuttuu toiseksi), niin mitä tarkoittaa toisaalle heijastettuna helposti omaksuttava ajatus, että ajatukseni ovat lainaa, kierrätystä, tuunausta? Tarkoittaisiko se, että myös kehoni on lainaa, kierrätystä ja tuunausta? Tietysti jossakin mielessä olen pohtinut tätä jo pitkään, pohtinut materian soljumista kehon läpi ja korvautumista seitsemän vuoden kuluessa. Pohtinut perimän tai muodon siirtymistä vanhemmilta lapsille, tarkastellut vanhempia ja lapsia ja sisaruspareja kiinnostuneena, pohtinut esimerkiksi lihas- ja kalvosysteemin ominaisuuksien periytyvyyttä viitekohtana vaikkapa villakoiran ja bullterrierin rakenteelliset erot.

Mutta en ole oikeastaan aiemmin ajatellut kehoa niin paljon toiminnallisena pakettina kuin materiaalisena abstraktiona. En ole ajatellut tapaa kääntää päätä tai rullata selkää nikama nikamalta fleksioon. Jotenkin sen helposti assosioisi mieleen, ja silti - usein emme tiedä mitään tavasta, jolla teemme jonkin tuollaisen liikeradan. Ja sitten nämä näkymättömät liikeratojen mallit heijastavat kehoon toistumasta toistuessaan tietyt kipujen ja kolotusten mallit, koska usein tavat, joilla teen asioita, ovat karmean epäergonomisia. (Keskustelemme luokassa näytönarviointien jälkeen: kaikkein kamalinta on nähdä omaa työtään videolta, oivaltaa äkkiä, että teen jotakin aivan muuta kuin olen kuvitellut tuossa tekeväni, tietoisena videokamerasta ja sen takia vielä erityisesti ergonomiaan keskittyen. Mitä tapahtuu, kun kameraa ei ole paikalla ja ryhtiä ei yritä löytää tuonkaan karmean videon vertaa?)

Feldenkrais kirjoittaa näistä kehonkäyttötavoista ja muistuttaa, miten ympäristösidonnaisia ne ovat. (Aivan kuten mielikin - tietynlaisiin toimintamalleihin ehdollistettu, jostakin palkittu ja jostakin rankaistu vähintään ignoroinnilla silloin kun odotusarvona on ollut kiitos.) Niin, tosiaan, ei tämä kehokaan minun ole. Eivät nämä tavat ole minun.

Onko minällä mitään? Näkökulma, ympäristö? Onko mielikeho ja siitä laajeneva aistimusrengas minän? Mikä minä edes on? (Laalaa, back to basics!) Reifikaatio? Ja silti tuntuu järkevältä sanoa, että kyllä, tämä kipu on minun, koska juuri minä en nyt pysty istumaan tuolilla tuntikausia mukavasti kuten toiset, he eivät selvästikään tunne sitä, mikäli tulkitsen tilanteen yhtään järkevästi. Ja joskus, toisissa tilanteissa, tämä ilo ja tarmokkuus on minun, kun toiset näyttävät lannistuneilta tilanteen kiristyessä, mutta en saa siitä kiinni, näen sen ja tavallaan tunnen sen kehon merkein, ja hieman harmistun siitä ikään kuin heidän puolestaan, koska lannistuneena on vaikeaa toimia ja tarmokkaalla mielellä ei, mutta se on hyvin ohut pyyhkäisy eikä onnistu sekoittumaan tarmokkuuteeni, useimmiten.

Voih, niin minä pyöräilen töihin ihan yhtä tietämättömänä, sivistymättömänä ja sekavana kuin aina aiemminkin, mutta en anna sen ihan hirvittävästi haitata iloa auringosta ja jalkojen voimasta ja (ainakin toistaiseksi, säilyköön tilanne tällaisena) hallittavammista, lievemmistä ja tylpemmistä kivuista, jotka vielä kirkuvat edellisiä viikkoja vanhasta muistista, ja töissä luen lyhyesti Swendolynen pohdintaa, ja tuntuu, että suuri osa kysymyksistä kiertyy yksilön ja yhteisön rajapintaan ja se pistää tosissaan miettimään tuota systeemiä, joka hitaasti pallottelee ajatuksia, kehonkäyttötapoja, elämiä: (sosiaalinen ja fyysinen) ympäristö, joka mahdollistaa tietyn tavan ajatella ja elää, saada tietyt ajatukset ja kokemukset ja oivallukset, sallii kehittää niitä eteenpäin, jaettavaksi, ja jos kaikki sujuu hyvin, yhä useampi tarttuu oivalliseen keksintöön, se leviää, siitä tulee itsestäänselvä ympäristö jollekulle toiselle, se mahdollistaa taas uudet ajatukset ja kokemukset ja niin edelleen. En oikein osaa ajatella kulttuuria muuna kuin korkkiruuvina, joka kiertyy kiertymistään.

Mutta sitten, toisaalta: osaanko ajatella ihmistäkään muuna kuin jatkuvassa muutoksen tilassa luovivana systeeminä?

Ääh.

Istumme illalla ravintolassa, jossa olen istunut viimeksi vuonna 1993, silloisen luokkani kanssa. Ylioppilaskirjoitukset olivat silloin takana, nyt takana ovat viimeiset näytöt ammattitutkintoon. Samanlainen autiuden tunne, kun katselee niiden ihmisten kasvoja, joiden seuraan on tullut heitetyksi vuodeksi joidenkin yhteisten kiinnostuksenaiheiden takia. (Aiheet ovat olleet samat, mutta tapa kiinnostua ja syventyä eri.) Samanlainen irtonaisuus, epävarmuus siitä, mitä sanoa ääneen ja mistä vaieta, lievä surumielisyys. Mutta reagoin eri tavalla, en juo enää liikaa alkoholia enkä yritä sanoa mitään hauskaa, istun vain ja hymyilen välillä ja enimmäkseen kai vain tarkkailen tilannetta kysyvänä, avoimena sen vihjeille. Niin pian kaikki on ohi ja katoaa, mutta sen aikaa, kun tiettyä vaihetta elää, vaihe tuntuu lähes ikuisesti kestävältä.

Vuosikymmenet ovat kadonneet. On mietittävä erikseen, onko vuodesta 1993 lähempänä kymmenen vai kaksikymmentä vuotta.

Pidän aivan selvänä, että selviän jatkossakin taloudellisesti ja emotionaalisesti, koska olen selvinnyt jo näin pitkän ajan. Kuuntelen puolella korvalla keskustelua pöydän toisesta päästä; yksi nuoremmista opiskelutovereista haluaisi alkaa opiskella filosofiaa, ja toinen koettaa kyseenalaistaa, onko siitä nyt oikeasti mitään hyötyä. Oikeasti. On niin lämmin, että tarkenee ilman villatakkia.

Vuosi on kiertynyt pian kesään. Tapahtuu.

Tuntemuksia kehossa

Viimeinen kirjoitus onkin saanut mielenkiintoisia kommentteja, joista yksi sai minut hieman mietteliääksi. Oikeastaan unohdin, mistä olin ajatellut aloittaa, joten aloitan siitä. (Ja minne päädyn, on arvoitus, kuten aina... paitsi silloin kun tosissani tahdon jotakin melko järkevin ponnistuksin saavutettavaa; tosin sekin tuntuu paljastuvan säännönmukaisesti ihan joksikin muuksi olotilaksi kuin olen osannut kuvitella.) Kommentoija esittää kysymyksen:

Kysypä vaikka ihmisiltä, missä kohdissa kehoaan he tuntevat kärsimyksen ja missä ilon? Ilo on useimmille epämääräisempi ilmiö – he eivät osaa sanoa sille paikkaa. Ja niistä, jotka osaavat, vain harva on kokenut kehossaan laajalti iloa, mutta monikin on joskus kokenut kehossaan laajalle levinnyttä kipua tai kärsimystä.

Ja koska täällä on kissojen lisäksi vain minä, taidan kysyä itseltäni.

En osaa sanoa, onko muille ilon paikantaminen hankalampaa, mutta kyllä minussa on välillä sellaista iloa, joka paikantuu selvästi tai jonka ainakin havaitsen tiettyjen maamerkkien perusteella. Kun kävelen iloisena, rintakehäni on avoin, silmät hakeutuvat kuin itsekseen uteliaina detaljeihin, en hengästy, on kuin joku hypittäisi minua kumilangassa. On helppoa porhaltaa vauhdilla kiireettä. On kuin jostakin olisi annettu äkisti lisää aikaa havaita kaikki, sillä ei ole mitään, mikä hidastaisi. Eikä sillä ole minusta paljonkaan tekemistä hilpeyden tai huvittumisen kanssa, ne ovat toinen moodi, joka kyllä auttaa kohti iloa, muttei oikeastaan yllä samaan. Tarkoitan tätä: hilpeänä voi olla lysyssä, mutta iloa ei voi sillä lailla elää kumartuneella rintarangan asennolla (totta kai tämä on suhteutettava itse kunkin normaaliasentoon). Osittain paikannan siis ilon ryhtiin. (Tiettyyn oloon, olen kirjoittanut sen kehollisuudesta joitakin tekstejä: mm. tämän, tämän, tämän, tämän, tämän, tämän... en tietenkään tiedä, ovatko ne muista kehollisia, mutta itse luen ja miellän ne kehon asennon kautta.) Ja uskon, etten ole siinä aivan väärässä. Tarkoitan tätä: koetapa huijata ihmisiä siitä, ettet ole rakastumassa. Se on mahdotonta. Vaikkeivät he arvaisikaan tarkalleen, mitä on tapahtumassa, he huomaavat eron ja usein kysyvät jotakin siihen liittyvää. Rakastumisen ei tarvitse kohdistua ihmiseen. Se voi tulvahtaa aaltona, joka koskettaa kaikkea, mitä havaintokin.

En itse pidä kärsimystä sen helpompana paikantaa. Kivun kyllä paikannan tai pikemminkin, se nostaa vaurioituneen kudoksen paikan esiin säihkyvänä ja erehtymättömänä. (No, toki kipukin heijastuu... ajattelen hermopinnettä ja siitä heijastuvaa kipua, ajattelen aavekipua amputoidussa raajassa.) Mutta kärsimys on ainakin omassa käsitejärjestelmässäni eri asia kuin kipu, siihen liittyy hätä. Jostakin syystä liitän senkin etupäässä rintakehän alueen asentoon. Hätään kuuluu jotenkin elimellisesti vaikeus hengittää, sellainen kiireisyyden tuntu, joka liittyy tukehtumisen tunteeseen. Minulle se on luojan kiitos vieraampi kuin ilo. Tarkoitan tällä, että koen kärsimystä harvemmin kuin iloa. Väitän silti kärsineeni muutaman kerran, en pitkästi, mutta puolihalvaannuttavan pelottavasti kyllä.

Kärsimys on käsitejärjestelmässäni tätänykyä voimakkaampi termi kuin ahdistus tai masennus tai suru tai kipu, ja viittaa tuntuun koetun painavuuden ja ajattelemisen, liikkumisen ja toimimisen vaikeuden mielivaltaisuudesta ja murtamattomuudesta. Kärsimys tuntuu hellittävän aika paljon sillä hetkellä kun huomaa oppineensa jotakin, oivaltaneensa jotakin tuosta koetusta kivusta, ahdistuksesta, masennuksesta tai surusta. (Siksi kirjoittaminen ja kärsiminen sopivat huonosti yhteen, kärsiminen pakenee tutkivaa kirjoittamista.) Kärsimyksen hellittäminen ei tietenkään tarkoita, että sen takana häämöttävä ahdistus tai suru katoaisi, mutta niihin jaksaa kyllä suhtautua uteliaammin kärsimyksen heltiämien myötä. Ja ehkä uteliaisuus ja asian käsitteleminen on välttämätöntä, jotta myös surulliset ja ahdistavat seikat saavat mahdollisuuden jäsentyä, käydä tutuiksi, lakata painamasta oloa samalla tavalla?

Voih, tämä kuulostaa huonolta selitykseltä, mutta jotenkin näin olen sen jäsentänyt. (Huomaan myös, etten ole oikeastaan onnistunut koskaan kirjoittamaan kärsimyksestä mitään täsmällistä. Löydän muutamia alkuja, mutta niissäkin näyn voimaantuneen jo muutamasta alustavasta sanallistuksesta sen verran, että teksti muuttuu selkeästi uteliaammaksi ja hyväntuulisemmaksi ja muistikuvani kirjoittamisestakin viittaa samaan suuntaan: istun koneelle järkyttyneenä ja lähestulkoon säpissä, ja sitten kun pääsen pari riviä eteenpäin, innostun, suutun, käyn uteliaaksi, mykkä kärsiminen kuihtuu mahdottomuuteensa... ja lopulta nousen ehkä vähän tuohtuneena, mutta enimmäkseen toimintakykyisenä ja joskus jopa päättäväisenä.)

Kumpikin, sekä ilo että kärsimys, on etenkin voimakkaassa ja melko puhtaassa muodossaan voimakkaasti kaikkea tapahtuvaa värittävä suodin. Molemmat myös tuntuvat hyvin todellisilta, siinä määrin, ettei minusta löydy sitä kohtaa, joka tahtoisi sanoa toista todellisemmaksi toisen kustannuksella. Toki kun iloisena muistelee elämäänsä taaksepäin tai suunnittelee tulevaisuutta tai tarkkailee ympäristöään, havaitsee lähinnä ilon mahdollisuuksia ja avoimia reittejä ja vahvat surut ja kauhistuttavuudetkin näyttäytyvät haasteina, joihin on mahdollista tarttua omalta osaltaan. Sitä juuri tarkoittaa, että ilo on kaikkea tapahtuvaa värittävä suodin. Ja samalla tavalla, kun kärsimyksen läpi tarkastelee aistimuksia ja muistikuvia ja koettaa luoda tulevaisuuden suunnitelmia, kaikkialta tuntuu paistavan vastaan toivottomuus, mielivaltaisuus, kärsimyksen monistuminen, ja ilo näyttää jotenkin valheellisesti sulkeneen silmänsä kaikelta tältä. Luultavasti jos olisi elänyt vain toista näistä, ei tunnistaisi toisen näkökulmaa lainkaan. (Mutta onko sellaista aikuista? Ehkä jonkun näkymä on ollut niin hurja, että hän on tahtonut sulkeistaa sen täysin?)

Itse pidän enemmän ilon näkymästä ja etenkin kehollisesta tunnusta. Joskus olen sekoittaa silkan väsymyksen suruun tai ahdistukseen ja onnistun ahdistumaan väsymyksestäni ja saan hetken kamppailla tosissani pyörää ylämäkeen lykätessäni, etten kadottaisi toiveikkuuttani. Siksi pidän järkevänä koettaa elää säännöllistä elämää, pitää kehostani huolta, pitää ikään kuin ilon edellytykset kohdallaan siinä määrin kuin se nyt on mahdollista. Hyvin rajallisesti, siis. Koska pidän enemmän ilon kehollisesta tunnusta, koen järkeväksi ponnistaa kohti iloa. Pidän siitä, etten tunne tukehtuvani. Tukehtumisen tuntu on hyvin todellista ja kehoon paikantuvaa, mutta niin on helposti hengittämisen ja jaksamisen ja maailmassa viihtymisen tuntukin.

Mutta en osaa sanoa, kokeeko kukaan muu näin. Sen toki tiedän, että kun esitin surua, se tunnistettiin, ja etten osaa peitellä myöskään sitä, kun olen iloinen, en edes silloin, kun minua on tiukasti kielletty kertomasta, että minulla on tietty syy olla tiukkuvan iloinen. Ja että tiedän toisista, tutummista, jo usein heidän selkäänsä vilkaisemalla, miten heillä juuri tällä hetkellä sujuu. Ellei heillä sitten ole ryhtiprojektia... elleivät he jatkuvan pedantisti tarkkaile itseään. Se voi kummuta melkein mistä vain, niin kärsimyksen aalloille avautuvasta ilosta kuin kärsimyksen loitolle työntämisestä ja piilottamisesta.

Tällä hetkellä en ymmärrä pedanttiutta lainkaan, mutta ehkä se johtuu vain siitä, etten saa ajatuksistani oikein tolkkua tällä erää. Taidan ottaa päivätorkut. Ajatuksila ei lopulta ole niin väliä. Riittää, että tunnistan, kun olen iloinen, ja voin jakaa sitä vaikkapa taluttamalla ystävän noihin tilanteisiin, joissa olen itse saanut kokea ilon. Tarvitaanko mitään sen monimutkaisempaa?

Taidenäyttelyn avajaisissa

Nainen istuu ikkunalaudalla. Hänellä on kellervänbeiget avokkaat. Oikea polvi on nostettu vasemman päälle. Oikea jalkaterä keinuu ja varpaat osoittavat tennistossuista miestä kohti. Tennistossut liikahtelevat levottomasti. Mustat kävelykengät taas seisovat tukevasti. Toisen kärki on lievästi naiseen päin, toisen lievästi tennistossumieheen päin suuntautunut. Katselen kenkien koreografiaa. Vompsu on levoton jostakin, osaan arvata, mistä ehkä, mutta en ole varma. Ahdistus vuotaa hänen rajojensa ylitse ja ponnistelen, jotten uuttuisi sitä täyteen.

Olemme istuneet mustassa huoneessa, jota on vaikeaa kuvitella muuksi kuin näyttämöksi, vaikka seinille onkin ripustettu maalauksia ja valot osuvat maalauksiin. Sisäänkin on pujahdettu pimennysverhon raosta, aivan samalla tavalla kuin näyttämöille mennään, hiljaa ja uteliaasti, hieman jännittyneinä. Lattia, seinät ja katto ovat mustaa ja kohdevalot piirtävät esiin lähes painottomasti leijuvia kuvia. Lattia ei haise kumilta, kuten tanssimatot haisevat. Silti ryhti ojentuu kuin itsestään ja viereisen huoneen kaikuvaa sorinaa kuulostelee levottomana, koettaa laskea yleisön koon ja mielialan.

Olemme puhuneet teoksen ja tilanteen, teoksen ja ympäristön erottamisen vaikeudesta, taiteeseen valmistautumisesta ja sen sellaisesta. Oikeastaan on aika pitkä aika siitä, kun olen puhunut estetiikasta, ja jollakin lailla näyttely aktivoi taas nuo kerrostumat. Keskittymisen, tarkkailun, kieltäytymisen ymmärrystoiveista. Luokse tulemisen, suuntautumisen. Kysymyksen: "kutsutko sinä minua?"

Pimeä huone, näyttämöhuone kutsuu ainakin. Se synnyttää välittömän halun ojentua varpailleen, loikata ja kierähtää siitä pehmeästi lattialle, pyöriä ehkä vähän ja ponnahtaa sitten taas kintuilleen. Mutta taidenäyttelyissä ei käyttäydytä niin. Niinpä istumme penkillä ja keskustelemme, Vompsu istuu lattialla ja sulkeutuu äkisti, säikähtää jotakin sanottua. Koetan silittää häntä, mutta levotonta ahdistusta ei ole aivan helppoa silittää hetkessä pois.

Asiaa ei paranna se, että viereisessä seurueessa on syvennytty statuspuheeseen, joka saa minut vähän vihaiseksi ja levottomaksi. Hittoako nämä tyypit täällä pönöttävät, eivät edes koeta kokea tauluja, pröystäilevät vain kalliilla stereoillaan. Ei se, mitä sanotaan, mutta äänensävy: siinä on jotakin alentuvaa. Ja toiset nokittavat. Taulut tuijottavat seiniltä suurina pintoina ja rytmeinä. Unikoiden varret valuvat turkooseina. Kultaisen taulun kyynelistä yksi uhmaa painovoimaa ja vuotaa ylöspäin. Laivan keula toisessa huoneessa on valoa. Nestemäisen jeesusteippivuoren kylkeen on kiinnitetty varoitusmerkki siitä, ettei vuori jatku ikuisesti vaan kiipeäminen päättyy joskus. Taulut tunkevat kuvansa käsityskykyyn, sormeilevat silmien taustaa. Vuori voi tarkoittaa tietä, varoitusmerkki peruutuspeiliä. Mutta kun katsoo hetken toisaalle ja palaa, se on taas vuori, itsepäisesti mutta avoimesti. Ensin se on aina vuori. Eikä taiteilija enää omista sitä, ei voi sanoa, mistä siinä on kyse. Ei se ole kenenkään sanottavissa. Ei enää. Taulu esittää minulle vuoren. Toiselle se antaa tien.

Unet lakkaavat olemasta omia, eleet lakkaavat olemasta omia. Keiden ovat sanat, katseet, suunnat? Taulut tuntuvat sentään sisältävän jotakin olennaista: rytmejä, viivoja, väripintoja. Ne lepäävät niissä enemmän kuin me ruumiinosissamme tai tavoissamme hymyillä ja asettua tiloihin. Taulut eivät elä.

Ehkä siksi ihmiset katselevat toisiaan mieluummin kuin tauluja, vaikka ihmisetkin ovat tavallaan läpitunkemattomia, ja joskus joutuu käymään keskustelun, miksi on kuvannut aivan väärin tai vähintäänkin häiritsevän omaleimaisesti jotkut ihmiset ja miten he käyttäytyvät. (Kai sellaiseen voisi vastata: Koska he ovat käyttäytyneet niin minulle, esittäneet minulle sellaista ihmistä, se on niin yksinkertaista. Koska minulla on tietynlaiset vastaanottamiskyvyt, ja huomaan varsin tarkasti tietyt asiat, kuten tietyt ideologiset rakenteet, ja sitten olen huvittavan sokea toisille asioille, kuten ihmisten ihastuksille. Kutsun tietynlaista käyttäytymistä.)

Tauluille ei käy vastaan väittäminen. Niihin tehoaa vain suora aggressio, esimerkiksi silpominen tai tuolinjalan kankaan läpi pakottaminen tai polttaminen, mutta ei taidenäyttelyissä niinkään käyttäydytä. Sitä paitsi taidetta tuhoamalla saa arvelluttavamman maineen kuin esimerkiksi lieron ongenkoukkuun työntämällä. Kirjarovio kiehtoo pöyristyttävänä kuvana enemmän kuin tehoeläintuotanto. Joskus tulee ajatelleeksi, kuinka moni kuulee synkeänsynkeän ironian sanonnassa "vapaa kuin taivaan lintu"; kaksi häkkikanaa aanelosella, ihmiset jotka kutsuvat broilerin lihaa valkoiseksi, on siinäkin kielikuva, maanantaina ostin ystävälle kauppalistan mukaan broilerisuikaleita, koska en haluaisi tuomita hänen kieltäytymistään näkemästä tekojensa kausaaliyhteyksiä, ja se tuntui pahemmalta kuin mikään pitkiin aikoihin. Yksi pieni rasia. En edelleenkään tiedä, olisiko minun pitänyt vain jättää hänen kärsimyksensä tuomatta.

En voi näemmä käydä taidenäyttelyn avajaisissakaan ilman näitä kausaaliketjuja, jotka juoksevat sukkapakona mielessäni.

Aggressioiden ja tuhon pohtimisen myötä mieleen nousee eräs kohta kirjasta, jota käänsin talvenselän yli. Siinä siteerataan psykoterapian tutkijaa, joka ilmoittaa, että terapiakoulutus vastaa usein luontaisesti hyvät vuorovaikutustaidot omaksuneiden alan opiskelijoiden kohdalla sitä, että menisi arvokkaan taideteoksen luo spraykannun kanssa ja vähän lisäsomistaisi teosta. Katselen teoksia uteliaasti: mihin itse suihkuttaisin maalia lisää. En usko, että mihinkään. Nehän ovat toisen ihmisen unia, en osaa täydentää toisen unta muuten kuin käsittämällä sen tietyllä tavalla ja yrittämällä venyttää käsittämistäni saamieni käyttöohjeiden mukaan. Mutta mistäs sen tietää, ehkä vielä käyn niinkin suuruudenhulluksi joskus vanhemmiten, että tiedän paremmin, miten ihmisten pitäisi uneksia ja sitten otan spraytölkin ja näytän sen.

Ei niinkään käyttäydytä taidenäyttelyssä.

Ikkunalaudalle on nostettu oliivi-, sipsi- ja joidenkin kuolleideneläintenpalaskulhojen ja viinitöniköiden lisäksi vieraskirjat: gallerian ja näyttelyn maalarin vieraskirjat. Maalarin omassa vieraskirjassa on pitkiä muistilistoja ja aina välillä sivun ylälaidassa business vocabulary ja juokseva numero, yhdestä yhdeksäiseen saakka. Vasta puolessavälin vihkoa on äkisti avajaispäivämäärä ja sitten ihmisten nimiä. Koska tuntuu hullulta kirjoittaa nimmari, josta kukaan ei kuitenkaan saa mitään selvää ja vaikka saisikin, joka ei merkitse kellekään mitään, kirjoitan omalta osaltani vihkoon jotakin ymmärrettävämpää, nimittäin business vocabulary 10, jotta kontribuutioni olisi linjassa vihon aiemman identiteetin kanssa ja yhdistäisi mielenkiintoisesti valmistelun ja näyttelyn itsensä - eivätkö potentiaaliset ostajat ja maineen rummuttajatkin muka ole tavallaan business vokabulaariin sopivia?

Muun muassa näin käyttäydytään taidenäyttelyissä.

Vompsu kirjoittaa vihkoon ROI ja perään V. Fauni katsoo hämmentyneenä Vompsua ja minua ja hihittää. Minäkin katselen Vompsua hämmentyneenä. Mitä ihmettä...? Mikä tämän motivaatio nyt on? Ja tietääkö Vompsu sittenkin taiteesta enemmän kuin olen kuvitellut?

Sitten siirrymme ulos ja valumme markettiin ostamaan ruokaa. Punaviini tekee nimittäin nälkäiseksi. Matkalla selviää, että Vompsu on ajatellut vain jatkavansa business vocabularya. ROI tarkoittaa kuulemma return of investment ja V on ollut anglosaksiseen tapaan merkattu ruksi, että homma on hoidossa. Vompsua on hämmentänyt meidän hihittelymme ja meitä Vompsun temppu. Olemme nähneet merkkijonossa ROI V aivan eri asian. Merkkijono on samalla lailla itsepäinen ja läpitunkematon kuin taulutkin seinillä.

Näyttelyn avajaiset ovat tarkalleen ottaen ohitse.

Vompsukin rauhoittuu, kunhan pääsee ylitse levottomasta tunteestaan, ettei osaa eikä ymmärrä tarpeeksi, että on puutteellinen jossakin oleellisessa suhteessa. Ikään kuin nykytaiteen ymmärtäminen tai sen luona viihtyminen tai siitä oppineesti tai edes syventyneesti keskusteleminen olisi kauhean oleellista, lopulta. Kun koetamme lohduttaa häntä Faunin kanssa (missä Fauni on täysin peittoamaton, tai ainakin paljon edistyneempi kuin itse olen) ja onnistummekin siinä ihan siedettävästi, saan kosketuksen siihen vastahankaisuuteen, johon jumahdan aina kun joku ehdottaa, että kokoaisin kuvia tai tekstejä joksikin oikeaksi: valokuvanäyttelyksi, kirjaksi... kosketuksen tuohon ihmisten vaivaannukseen, kun on tultava katsomaan jotakin ystävän tekemää, josta ei oikein osaa itse innostua samalla lailla. Tiedän tunteen itsekin. Haluaisi sanoa jotakin ylistävää, mutta ei oikein pääse koko juttuun sisään ja sitten tuntee vain lievää surua, koska tietää, miten tärkeä juttu on toiselle, mutta ei osaa hahmottaa, miksi, tai miten siitä voisi itse innostua. En haluaisi ainakaan kenenkään tuntevan tuollaista surua sen takia, että teen kummallisia asioita ja saan niistä voimaa ja apua.

Oikeastaan koko ajatuskuvio saa miettimään uudestaan omaa taidesuuntautumista. Taitaa olla niin, että toisten esittämä musiikki on ainoa taidemuoto, johon tunnen kytkeytyväni täysin välittömästi ja vaivaantumatta (ellei sitten kyseessä ole jokin genre, johon en vain pääse sisään). Saan vain siitä niin paljon enemmän kuin mistään muusta, että ero on oikeastaan aika hämmentävä, kun sitä tarkastelee. Ei ehkä kovin yllättävää, että päädyin tekemään lopputyötä sellaisesta estetiikasta, jonka hahmottelija on paitsi filosofi, myös säveltäjä. Seuraavaksi kai tulevat runot. Muu onkin sitten paljon kaukaisempaa, vaikeammin lähestyttävää. Se on jotenkin kummallista, kun ajattelee, miten paljon olen harrastanut kuvataiteita ja tanssia (vaikka tietysti tanssi onkin juuri musiikin reseptiota parhaimmillaan ja konkreettisimmillaan).

Hullunkurista.

Olisi kauhean hauskaa saada tietää, millaisia häränsilmiä taidenäyttelyn avajaisissa käyminen on piirtänyt toisiin kehoihin, joiden koreografioita tilassa seurasin sen minkä painottoman kultakyyneleen miettimiseltä ehdin. Osaavatko he puhua kokemuksestaan, saako se heidät tutkimaan uteliaasti maailmaa ja asennoitumista siihen, sen sellaista. Minusta tuntuu, etten oikein osaa kuvata tyydyttävästi taidenäyttelyn avajaisissa käymistä, koska tilassa on niin häly ja monta ihmistä ja ahdistusta ja iloa ja välinpitämättömyyttä sekoittuneena, ja lasi punaviiniäkin, ja en oikein tiedä edes, pitäisikö taiteesta niin puhua, olisiko tärkeämpää vain ottaa kädestä kiinni ja johdattaa taiteen luo ja kehottaa uteliaisuuteen.