Täytettyä peltopyytä tapaamassa

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä.

 Kutsumme tätä linnuksi ja peltopyyksi, vaikka oikeastaan kyse on jostain aivan muusta. Lintuus ja peltopyys väijyy taustalla, paikoilleen naulittu, täytetty ja neulalla aitoa matkivaksi suittu pinta osoittaa muotoon ja syvyyteen, joka oikeastaan, kun pysähtyy, on jotain sellaista, jota kohti emme halua osoitettavan, emme ainakaan tavanomaisesti eläimiä täytettäessä. Jalustaan kiinnitetty ja nimilaputettu esine ei tavoita lintuutta - pyrähtelevää valppautta, haluttomuutta tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta.

Hieman samanlaisen mekanismin kohtaa, kun menee eläintarhaan. Villieläin, jonka kohtaamisen tavoittaa paremmin pienen lapsen piirros kuin vähän vanhemman, kuvaamisen konventioihin vihityn lapsen piirros - paon viivoja paperilla, villisti risteilevä reitti ilman tunnistettavaa kehoa, ruokojen liike, kaikkoaminen - altistetaan vihamielisille silmäpareille, esitetään irrallisena tietynlaisena kehona, toisena, ei-ihmisenä, eläinyksilönä, lajinsa edustajana. Kehon ja sen vankeuskäyttäytymisen ajatellaan voivan ilmentää kokonaista elämänmuotoa.

Samalla tavalla katson kiinnostuneena pysäytyskuvaa linnusta ja täytettyä lintua: tällainen se siis olisi, jos sitä pääsisi riittävän lähellä, voisi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta kiireettä, pysähtyä sen ääreen. Jos voisi ottaa toisen olennon haltuun, ymmärtää sen perinpohjin. Jos se ei pelkäisi minua (enkä minä sitä), jos sen voisi nimetä ja omistaa. Tällainen se siis todella on kaiken pakonsa takana.

Olen väärässä ja haluan olla oikeassa. Enkä halua tarkastella näin omaa elämääni ja tätä keski-ikäistä kehoa, jota maailma elää milloin asanoina, milloin töinä, milloin levottomina sanojen pyryinä.

Lintu, se joka ei ole tämä tässä, tanssii samaa suurta tanssia: haluaa elää, jatkaa elämää. Sen pakokauhu ja tuska ansan umpikujassa muistuttaa omaani, samoin sen hurmio ja riemu niinä hetkinä, kun valo ja lämpö ovat läsnä enemmän kuin huoli, pelko ja nälkä. Se jatkuu kivistä, ruohoista puista ja vertaisistaan saumoitta, syö ja ulostaa, laulaa ja parittelee, päilyy taivasta silmien peilein. Ei se ole yksilö, ei ilmennä lajiaan. Se syntyy toisista ja yhtyy toisiin, ilmentää ympäristöään, tilanteitaan, populaatiotaan. Se kylpee, sukii, tarkkailee, oppii, ratkaisee pulmatilanteita nimeämättä niitä pulmatilanteiksi ja ongelmanratkaisuksi. Maailma hyppelee sen jaloin lätäköiden tienovilla.

Kuten peltopyy, haluan hyvää. Pidän ruoasta, valosta, lämmöstä, hurmiosta ja laulamisesta, kylpemisestä ja sukimisesta enkä halua tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta, niin että lähestyn itsekin, tanssin mukana, nimeämättä ja tulematta nimetyksi, käsittämättä täysin, mitä teen. Ilmennän ympäristöäni ja tilannettani, populaatiotani. Tässä populaatiossa tavataan pitää itsestäänselvyytenä, että sellaisista pulmatilanteista kuin lapsikuolleisuus ja nälkäkuolema ei tarvitse enää välittää, ei tässä populaatiossa. Ongelmanratkaisu huikaisee populaatiossani tehokkuudellaan, koska meillä on sanat, joilla voimme tallentaa ja siirtää ratkaisuja ajasta ja paikasta toiseen. Mutta emme halua kellekään pahaa ja meitä huolestuttaa se, miten toisille käy.

Kun luen lehdestä tarinan kahden valaslajin hybridistä, joka parittelulaulu soi väärällä taajuudella ja joka ei sen takia löydä puolisoa, itken lohduttomasti useamman tunnin. Minun on helppo eläytyä valaaseen, vaikka kuulun lajiin, jota on miljardikaupalla planeetalla ja jota ei voi olla kohtaamatta, meni minne hyvänsä. Ympäristöäni ei sirpaloida eikä tuhota - päinvastoin, minun on vuosi vuodelta helpompi liikkua juuri sinne, minne keksin haluta mennä. Ihmisen tiet kairautuvat kaikkialle ja yhä harvemmassa on se maa tai meri, jossa ei olisi meidän tuoksuamme ja vähintään järjestävien tarinoidemme seurauksia ja rippeitä - muovikääreitä, lääkejäämiä, kaukaisen horisontin kajastuksia, pilvistä takaisin taittuvaa megapolisten valoa.

Koetan ankarasti kuvitella, millaista olisi elää valtalajin nurkissa. En onnistu. Niin monet seikat ovat minulle itsestäänselvyyksiä, kuten se, että jos joku koettaa tappaa minut, laittaa minut synnytyskoneeksi ja riistää lapseni ja maitoni tai kesyttää minut sietämään vatsaani ympäröivän kireän vyön ja metallinpalan suussani, tai kiskoa minut ruokaani kiinnitetystä, nieluuni takertuvasta väkäsestä ympäristöön, jossa koen tuskallisen tukehtumiskuoleman, voin aina avata suuni ja huutaa, potkia ja pyristellä vastaan.

Muutkin potkivat ja pyristelevät, huutavatkin, mutta minun kieleni ymmärretään. Se osoittaa minun kuuluvan valtalajiin.

Jos minua ei pelastettaisikaan, tilanteen mentyä tekijät joutuisivat vastuuseen ja heitä pidettäisiin käsittämättömän julmina. Jos ympäristöni muutetaan sellaiseksi, etten saa sieltä enää ruokaa tai juomaa tai en uskalla liikkua tai ainakin stressaannun niin pahasti, ettei enää tee mieli syödä eikä paritella, voin niin ikään kertoa pahasta olostani ja sille pääsääntöisesti tehdään jotain.

 Toistaiseksi. (Kuinka kauan asiat jatkuvat tällä tolalla, en osaa sanoa. Eivät välttämättä kovinkaan kauan.)

Kun kuolen, minua ei täytetä näytille. Minua ei kiinnitetä alasti tai puettuna seisomaan alustaan, jossa lukee ihminen. Kukaan ei sano, että onpa sympaattinen tai liikuttava. Tai että onpa hän pieni, kuvittelin hänet kookkaammaksi.

Sen sijaan on olemassa tietty riski, että joku saa päähänsä kirjoittaa muistokirjoituksen, jossa kuvaillaan tapaani tanssia suurta tanssia. (Vain sen lapsille soveliaaksi katsottuja osioita, tietenkin.) Huomio kiinnitetään naurettaviin yksityiskohtiin, joiden on tarkoitus samalla osoittaa erityislaatuisuuttani ja kuvata ympäristöä, jonka osa olin. (Lajiakin kenties - ehkä juuri siksi pidetään tiukasti huolta siitä, ettei tekstissä ole liian suoria viittauksia toimintoihin tai tuntemuksiin, jotka jaan tai voisin jakaa peltopyyn kanssa.) Toivon, että tekstissä viitataan siihen, mitä pidän ihmisen ainoana mahdollisena vastuullisena valintana tässä tilanteessa - siihen, että nautinto kytketään irti tyypillisistä seuraamuksistaan, että ihmisen suurta tanssia tarkastellaan osana vieläkin suurempaa tanssia, jossa olennot tanssivat rinnakkain. Jos haluan rauhan, antibiootit ja pienen lapsikuolleisuuden, on minun maksettava siitä jollakin. En halua maksaa siitä peltopyyllä tai pandalla, en yhdelläkään sammakkoeläimellä tai korallilajilla. On oikeastaan vain yksi seikka, jolla pystyn maksamaan edes osan itsestäänselvyyksistäni. Se on tulenarka aihe, johon yksikään poliittinen puolue ei uskalla vielä tarttua ohjelmissaan ja josta kirjoitetaan lehdissäkin kovin kitsaasti. Tuo asia ei ole pienimmässäkään määrin minua, se on ympäristöäni, populaatiotani - olkoonkin että tuo ahdistus ja siitä kiteytyvä valinta esitettäisiin taatusti henkilökohtaisena piirteenä: siten muistokirjoitukset näet laaditaan.

(Kuulin toissapäivänä, että ihminen, jota pidin vertaisenani tässä pohdinnassa, on hänkin loikannut. Hän, joka erotessamme sanoi, että hän pelkää, että hänen on vaikeaa löytää ketään toista sellaista, joka jaksaa tässä asiassa pitää yhtä lujasti kiinni siitä, että kaikki olennot haluavat hyvän elämän, ja että koska hyviä elämiä on luvassa vain rajatulle määrälle olentoja, ei auta kuin pitää tiukasti lukua siitä, minkä määrän olentoja tuo itse todellisuutta jakamaan, jos ei ole valmis lahtaamaan ketään muuta. Hän taisi olla oikeassa. Hän ei löytänyt sellaista kumppania, joka olisi ajatellut henkilökohtaista etiikkaansa näin. - Vaikka onko mikään etiikka oikeastaan henkilökohtaista muussa kuin siinä mielessä että voin vaatia asioita ainoastaan tältä olennolta, jota puhuttelen minäksi? - Uutisen kuullessani tajusin kouriintuntuvammin, miten valtavia erot saattavat olla: kun ennen niin samanmieliset ja toistaan tukeneet ihmiset lähtevät kulkemaan eri suuntiin, he saattavat päätyä päinvastaisiin ratkaisuihin suurimmissa mahdollisissa kysymyksissä. Tunsin äkisti itseni samaan aikaan hyvin yksinäiseksi - sinäkin, sitten, luotin sinuun niin lujasti tässä asiassa - ja samalla yllättävällä tavalla tyytyväiseksi: kas niin, ehkä sittenkin jossain mielessä minä, jota ajateltiin ympäristöasioissa ehkä vähän sellaisena maskottina ja harrastelijana - muistan muutaman keskustelun asiasta -, olinkin sitoutuneempi niihin juttuihin kuin ne, joita ajateltiin vakavastiotettavina, radikaaleina, elämäntyötään toteuttavina. Ai että, ilkun itselleni, sinä turhamainen typerys. Ikään kuin tuolla nyt kannattaisi hekumoida, että itseään ilmentävä elämä on itsepäinen ja arvo-ohjautuva. Ikään kuin olisi jokin minä, eikä tiettyä ympäristöä, syömistä, paskantamista, ajatusten laukkaa, kaiken ainutkertaisuus ja ohikiitävyys ja sitten äkkiä kaiken korjaava hetki - - )

Niin, jäin muistokirjoituksen pohtimiseen.

On kuitenkin liian varhaista ajatella kuolemaa muuten kuin savasanassa päivittäin. On paljon tehtävää. Ihmisillä on aina niin paljon tehtävää, koska meillä on työ, ja talous, ja kaikenlaisia jaloiksi tavanomaisesti hahmotettuja pyrintöjä kuten taide, ymmärtäminen ja niin edelleen.

Jotkut ajattelevat, että ne versovat suuresta tanssista itsestäänselvästi. Jotkut ajattelevat niiden kilpailevan huomiosta suuren tanssin kanssa ikään kuin seurausta tarkkailtaisiin syyn sijaan. Nytkin minut ollaan heittämässä pihalle, jotta taide voisi tapahtua eikä koko ilta tuhriintuisi johonkin, mikä ei tee ketään kuolemattomaksi ja jota ei taatusti mainita muistokirjoituksissa. Ajattelen näin ohimennen samalla kun vilkaisen sivusilmin valokuvaajaa.

Ajattelua, puhetta, toimintaa: siirrämme oivalluksia ja tuhoamme vahingossa sen, mitä rakastamme.

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä. Valokuvaaja mutristelee huuliaan ja kääntelee lintua, etsii sen kasvoista vastausta ongelmaan, miten kommunikoida tiettyä abstraktia ideaa tuotekuvan tapaan toteutetulla otoksella täytetystä linnusta. 

Kahden kerroksen väkeä vai miten se nyt menikään

Luen erääseen kurssiin liittyvää pakollista kirjaa. Kirjassa käsitellään oppimista. Luen erään virkkeen ja sen asiayhteyden muutamia kertoja, pysähdyn miettimään ja haluan kysyä.

Kohdassa kerrotaan Bereiterin ja Scardamalian asiantuntijuusteoriasta, ja lähilukemani virke (joka pysäytti minut liikennevalomaisella tehokkuudella) käsittelee asiantuntijoiden ja kokeneiden  ei-asiantuntijoiden työskentely-ympäristön eroa. Perusideana on siis se, että sekä aidot asiantuntijat että kokeneet ei-asiantuntijat selviävät näppärästi työnsä ongelmista, mutta asiantuntijoille on ominaista muotoilla ongelmat siten, että niiden ratkaisu kasvattaa heidän asiantuntemustaan ja sen myötä heidän ymmärryksensäkin syvenee. Kokemus luo kyllä rutiineita, muttei takaa vielä ongelmanratkaisun taitojen kehittymistä: kun jokin meneekin pyllylleen, ei rutiineista ole ihmeemmin hyötyä. Mikä sitten erottaa näitä ryhmiä? Kohdassa esitetään, että erottava tekijä on nimenomaan ympäristössä: rutiineihin turvautuvat ovat rakentaneet osaamistaan melko vakaassa ympäristössä, ja adaptiivinen asiantuntijuus taas kehittyy vain ympäristössä, joka muuttuu ja pitää siinä toimijaa koko ajan tietojensa ja taitojensa ylärajoilla.

Mutta mikä se ympäristö oikein on? Mihin se viittaa? Tuskinpa jaettuun fysikaalisten kappaleiden tilaan (johon en oikeastaan edes usko muutoin kuin kappaleista kommunikoidessani: "Voitko heittää sen kirjan tännemmäs?"; uskon ihan liikaa prosesseihin jotta mieltäisin kappaleet järkeviksi abstraktioiksi muun kuin kommunikaation tasolla; ja kuten huomaan tätä kirjoittaessani, haluan näemmä välillä kommunikaationkin tasolla tuoda esiin, että kappaleina ja olioina jäsentäminen on vain yksi mahdollinen näkökulma ja etten miellä sitä hirveän hedelmälliseksi välittömän käytännön ylittävien asioiden suhteen - mistä lisävaikeuksiin: eikö tämä miettiminenkin ole välitöntä käytäntöä. Itsereflektiossa lilliminen seis!) - ei sitä ymmärretä kai työtä tutkittaessa aivan niin tärkeäksi - ja tuskinpa myöskään mihinkään objektiivisesti tietynlaiseen vuorovaikutusympäristöön. Mutta entä jos kyse onkin siitä työtehtävien joukosta, joka koetaan välittömästi, ymmärretään (erotettuna shustermanlaisittain tietoisesta, monia vaihtoehtoisia tapoja tunnistavasta ja niistä valitsevasta tulkinnasta) tietynlaisena, tietynlaista päättelyä tai pelkkiä rutiineita vaativana? Miten muuten selitetään se, että samassa ammatissa ja työpaikassa joku pysyy joustavana, kiinnostuneena ja oppii vuosi toisensa jälkeen ja toinen alkaa jo pian kuittailla työn yksitoikkoisuudesta? (Tämä tiedostetaan monissa ammateissa... itse törmäsin ajatukseen ensimmäistä kertaa sanallistettuna jossain editoimassani psykoterapian kirjassa: ei pidä olettaa, että pitkään alalla ollut terapeutti on kokenein tai etevin - voihan olla, että hän on oppinut ensimmäiset puoli vuotta tai vuoden ja sen jälkeen vain toistanut rutiineita mitään ihmeempää oppimatta.)

Eikö silloin voitaisi sanoa, että ympäristö on jotakin melko suurissa osin kokijastaan riippuvaista? Ja jos se tosiaan on paljolti kokijastaan riippuvaista, mitä silloin tarkoittaa, että asiantuntijuus kehittyy vain tietyntyyppisessä ympäristössä? Tarkoittaako se, että sitä kehittyy vain tietyntyyppisille ihmisille, vai kenties tietyntyyppisten ihmisten ja tietyntyyppisten työtehtävien yhdistelmissä? Onko joitain sellaisia töitä, joiden luonne takaa jo ennalta, ettei todellista asiantuntijuutta voi syntyä, ei kellekään? Ja toisinpäin: onko sellaisia töitä, joiden luonne toisaalta takaa, että lähes kuka tahansa tulee savustetuksi ulos rutiiniin kernaasti turvaamisen poterostaan (ja sitten joko oppii sen olevan osa tätä työtä tai toteaa, että työ on karmiva ja lopettaa)?

En tunne kovinkaan hyvin Bereiterin ja Scardamalian teoriaa ja oletettavasti se on hyvinkin järkevä ja selittää asiat syvemmin ja sympaattisemmin kuin lyhyt viittaus siihen. Tulee vain mieleen tekstiä lukiessa, miten kaikilla mahdollisilla tavoilla tämän heidän teorioihinsa viittaavan tekstin voisi lukea, ja yksi tapa lukea tuollaista tekstiä on lukea puhe ympäristöstä puheena erilaisista työnkuvista (ehkä yhdistettynä tiettyihin henkkoht valmiuksiin). Tämä on tuttua: puhe asiantuntijuutta vaativista työtehtävistä ja rutiinitöistä. Tai kunnon duuneista ja paskaduuneista. En nyt siis halua väittää, että B & S ostaisivat tällaisen erottelun. En tiedä. Kunhan vain luen lauseen kirjasta ja tulen ajatelleeksi. (Ja tulen ajatelleeksi sitäkin, että tässähän piisaisi taas selvitettävää. On se kummallista, miten koko ajan tulee lisää selvitettävää! Ehkä pitäisi lukea vähemmän?)

Minusta nimittäin tuntuu siltä, etteivät erilaisten töiden erot teemassa rutiiniomaisuus versus ongelmanratkaisua vaativuus yllä lainkaan sellaisiin mittakaavoihin kuin joskus tunnutaan oletettavan. Tietysti tämä on poliittisesti aika ilkeä väite, koska, no, meillähän on tämä koulutusjärjestelmämme ja me nyt vaan jaamme työt asiantuntijatehtäviin ja niihin muihin. Ja se näkyy monilla aloilla palkkauksessa. Asiantuntijatehtävät mielletään usein korkeakoulutettujen hommiksi. Toisaalta olen asunut sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole osannut edistää korkeakouluopintojaan mutta tuntuu ratkaisevan ongelmia yhtä joustavasti ja selkeästi kuin moni tohtoristasolle edennyt. Ja toisaalta teen itse työtä, joka mielletään kauaksi, kauaksi asiantuntijahommista, ja seikkailen tuon tuosta lääketieteellisissä tietokannoissa työni takia, ja mietin kehon fysikaalisten rakenteiden erilaisia metafyysisiä kuvaustapoja ja kiistoja näiden tapojen välillä ja niiden merkitystä käytännön asiakastyön kannalta (vaikkapa jonkun kysyessä, mitä ne akupisteet ovat). (Sitä tapaa työstää toki opin yliopistossa, en hierojakoulussa. Mutta yhtäkaikkisesti: se sopii mielestäni mainiosti hierojantyöhön enkä osaa kuvitella voivani viihtyä tuossa työssä, jos mieltäisin kaikki selät vain "samanlaisiksi rutiineiksi" tai jaottelisin työstämistapaa päättäessäni, kuten yhden kollegan kuulin tekevän, asiakkaat niihin, joilla viiraa kehossa ja niihin, joilla viiraa päässä.)

Ja entä sitten, jos jonkun oppimista kiehtova ja stimuloiva ympäristö muodostuukin jostain muusta kuin työn "substanssiasioista", jos hän rakentaakin haasteensa toisaalle, vaikka toisten ihmisten inhimilliseen kohtaamiseen työn puitteissa (tätä muistan toisinaan peräänkuulutetun esim. terveydenhuollolta ja sosiaalityöltä eikä minusta se olisi huono asia monessa muussakaan duunissa)?
Voidaanko sellaisissa asioissa saavuttaa asiantuntemusta? Tunnistetaanko se, palkitaanko siitä?

Paljon kysymyksiä.

Mitähän minun pitikään kirjoittaa? Ehkä se, etten edelleenkään oikein tarkalleen ymmärrä, miksi toiset saavat työstään enemmän palkkaa (ja muita työsuhde-etuja) kuin toiset. Minun on vaikeaa käsittää sitä mitenkään oikeudenmukaiseksi asiaksi.

Ylipäänsä, koko kasvatussosiologian kurssin ajan raivosin itsekseni sen asian kanssa, miten voi olla niin, että semiprofessiot haluavat professioiksi, jos kerran professioita luonnehtii tympeä haluttomuus kommunikoida muiden alojen kanssa, oletus oman tietämyksen kaikkivoipuudesta ja kiihkeä pyrkimys huolehtia saavutetuista eduista ja pitää ammattikunta sen verran pienenä, että ryhmäkuri näissä asioissa säilyy. Minusta kun kuulosti ihan siltä, että professioituminen tyhmentää. (Tietysti myös se tyhmentää, jos semiprofessio keskittyy pönkittämään statustaan ja esiintymään professiona sen sijaan että se hakisi laajalti keskustelukumppaneita ja loisi yhteistyöverkostoja eri alojen välille.) Jos alan kuulostaa professioituneelta, potkaiskaa minua. Lempeästi, etten mene poteroon, mutta silti lujasti, jotta havahdun.

Nyt kun olen saanut napista, jatkan kirjan lukemista. Olisi hyödyllistä lukea pysähtelemättä tuon tuosta kyselemään ja kihisemään. Saisi luettua vaikka koko kirjan päivässä. Tai edes yhden luvun. (Kirjoittamisesta en valita, vaikka olen huono erittelemään sen hyötyjä.)

Toisaalta, oliko minulle johonkin kiire, johonkin oleellisempaan? Tuskin.

Synkeitä kohtaamisia ja kontrollimietteitä

Muutamina viime päivinä olen miettinyt paljon uutista metaanikuplavanoista. Se muuttaa kohtaamiset ihmisten kanssa vähän synkeiksi. Toivottavasti Korhola on oikeassa eikä kyse ole klatraateista. Tämänkokoisten uutisten kanssa on hankalaa tulla toimeen: ensiksi tulee halu kiistää, että ei käy, ei tämä voi olla totta, ja sitten seuraavaksi turta myöntymys, että onhan tästä puhuttu jo vaikka miten kauan, ja sitten ainoastaan levoton epävarmuus. Mitä tarkalleen voidaan päätellä? Mitä eri skenaariot nyt tarkoittaisivat? Onko jotain, mitä voisin tehdä varautuakseni todennäköisiin skenaarioihin? Sekin on kummallista, ettei metaanikuplavanajuttu kiiku ykkösuutisena kaikkialla. Se saa epäröimään, kuinka luotettava uutinen itse asiassa onkaan.

Ystävä käy hierottavana. Mainitsen uutisesta. Hän kiroilee ja rupeaa pohtimaan, mistä päin pitäisi ostaa maatila. Jostain kaukaa, sanon. Jostain missä ei tarvitsisi seistä talikon kanssa pellonlaidassa vahdissa kaikkina päivinä ja öinä. Mutta - eihän tarvita kuin kerta, kun joku käy viemässä sadon. Toivottavasti se ei tapahdu, ystävä sanoo kasvoaukkoon. Toivottavasti ne ovat vain tulkinneet jotain väärin. Järkevän ja harkitsevan ystävän maatilapohdinnot laukaisevat liikkeelle sen minun, joka välillä pohtii näitä asioita ja koettaa opetella perustaitoja hengissä selviämiseen yksin metsässä. Ihmisistä tulee petoja, kun systeemi romahtaa, jatkuu monologi kasvoaukkoon. Niin, sanon. Viittaan lyhyesti isoäidin kokemuksiin toisen maailmansodan aikana. Paljain jaloin pakoon marssimiseen, vankileiriin, jatkuvaan raiskatuksi tulemisen uhkaan. Niin, toivottavasti ne ovat väärässä.

Kotiin kävellessäni ei sada mutta kaikki kiiluu kosteana. Mietin Szymborskan kertomaa, Szymborskan reaktiota siihen miten hän nuorena tyttönä vastasi tankkien kotikaupunkinsa kaduille vyörymiseen. Joko taas, hän oli ajatellut. Ei hän ollut sellaista tietenkään nähnyt itse ennen, mutta se kaikki oli niin kirjoitettu häneen jo valmiiksi, ettei hän mitenkään jaksanut järkyttyä näkemästään.

Lähimmilleni en jaksa puhua asiasta juurikaan. Fauni ei oikein saa kiinni tästä osasta maailmaani vaikka tietääkin varsin mainiosti sen panoksesta siihen, miten tarkastelen maailmaa ihmisineen. Huomasin sen kun keskustelimme Atwoodin kirjasta Herran tarhurit. En tiedä, miten hän tuon reunalla olemiseni selittää tai jättääkö hän sen vain avoimeksi, hupaisaksi anekdootiksi. Selvää kuitenkin on, ettei hänellä ole sellaista viitekehystä. Vompsulla taas on suhdekuvionsa ja varmasti tarpeeksi ajateltavaa sen tiimoilta. Joten huomaan toisinaan tuijottavani tyhjään ja miettiväni itsekseni, mikä olisi järkevin muoto varastoida ruokaa. Maatiaishärkäpapuja, joita voisi paitsi syödä, myös hätätapauksessa kylvää? Entä viljat? Myimme jokin aika sitten käsikäyttöisen viljamyllynkin pois, koska emme kuitenkaan tulleet käyttäneeksi sitä. Olisiko se vienyt vinnissä muka niin paljon tilaa?

Otan mekaanisesti talteen yliopiston ruokalan eteisestä sinne kierrätettäviksi jätetyt isot lasipurkit, ne jotka saan sullottua reppuuni. Ajattelen ostaa niihin ainakin härkäpapua.

Ei vaan vuohia, sanon ystävälle, joka miettii ääneen, että sinne maatilalle pitäisi hankkia pari lehmää. Vuohet ovat kestävämpiä ja syövät vähemmän. Eikä siinä maailmassa ole heinäpaaleja kaupan. On palattava köyhien ihmisten ikiaikaisiin ratkaisuihin: Pariin maatiaiskanaan, vuoheen, kalastamiseen, kerppujen keräämiseen. (Onneksi tiedän kalastamisesta aika paljon, kiitos lapsuuden erämökillä oleskelun.) Luonnonvaraisten kasvien hyödyntämiseen. On oltava paljon villavaatteita. Kaikki muu alkaa löyhkätä nopeammin. Puuvilla ei sovi ääriolosuhteisiin lainkaan. On osattava keittää salisyylihappoteetä. Salix.

Tuntuu jotenkin pyörryttävältä, miten paljon ja pitkään me olemme miettineet asiaa ja koettaneet varautua siihen tiedollisesti ja taidollisesti. Ja miten olemattomia ja huonoja nuo tiedot ja taidot silti ovat. Miten huonosti olemme valmistautuneet. Minunkin muokattu maaplänttini on Helsingissä, jossa en mitenkään pystyisi suojelemaan sitä. Ja menee monta vuotta ennen kuin maa alkaa tuottaa kunnolla, muuttuu muhevaksi, matoja kiemurtavaksi mullaksi. No, olen sentään taas kunnossa. Jaksan kävellä ja pyöräillä pitkään. Tiedän ja osaan enemmän kuin moni muu. Ja toivon, etten koskaan tule tarvitsemaan noita tiedonpätkiä. Etten koskaan joutuisi niiden varaan.

Kotiin päästyäni olen niin väsynyt, että makaan ulkovaatteet ja ulkokengät päällä sängyllä vatsallani ja jyrsin piparkakkutalosta taitettuja paloja, mistä tulee aina huono olo. Vompsu tulee kotiin, on ollut syömässä tyttöystävänsä kanssa thairavintolassa. Kuljemme puistojen halki kävellyttäen pientä kurakoiraa. Koetan hymyillä ja keskustella järkevän oloisesti.

Järkevä: En tiedä, mikä tässä maailmassa olisi järkevää.

Toinen seikka, josta olen keskustellut lähipäivinä, liittyy kontrollintarpeeseen. (No eikö tuo ylle kirjoitettu sekin liity?) Olen havainnoinut lähipäivinä useitakin sanomisia ja asioita tästä näkökulmasta ja miettinyt sitä, miksi minun olisi jokseenkin mahdotonta sanallistaa sellaisia asioita kuin että rakennan oman onnellisuuteni edellytyksiä. En vain osaa uskoa sellaiseen niin systemaattisesti rakennettuun onnellisuuteen, etenkin jos sivumerkityksenä tuntuu olevan, että onnellisuus on jotain, joka rakennetaan itse ja itsen varaan, omat ja oman elämän rajat tiukasti asettaen. Toki pidän rajojen asettamista tavallaan tärkeänä, etenkin sen takia, kun itse olen rynnistellyt milloin mihinkin vaikeuksiin juuri rajoittamattomuuteni takia, mutta jotenkin ajattelen sitä kuitenkin hirvittävän hetkellisenä ja intuitiivisena toimituksena, joka on parasta olla valmis kumoamaan heti kun siltä vaikuttaa. Osaan itse asettaa rajat lähinnä vain silloin kun oikeasti suutun, ja sitä tapahtuu harvoin. Enimmäkseen en siten näytä kaipaavan rajoja juurikaan. Jotenkin pidän ilmeisesti parempana tai mielenkiintoisempana (ja siltä se tosiaan tuntuu, kun tutkiskelen ajatuksiani ja elämässäni tapahtuneita asioita) antaa mennä ja kehittyä ja tapahtua. Joskus se johtaa kauheisiin tilanteisiin, mutta ei toisaalta vielä mihinkään semmoiseen, joka olisi saanut minut sanomaan, että äh, nyt en kyllä enää koskaan heittäydy sattuman varaan.

Toisaalta huomaan haluavani kyllä minäkin kontrolloida maailmaani ja olemistani, mutta eri tavalla kuin toisten kanssa jaettuja tapahtumakulkuja tietoisesti ja suunnitelmallisesti kontrolloivat ihmiset. Olen hyvin halukas kontrolloimaan omia pelkojani siitä, että olen jotenkin tilanteisiin sopimattoman hankala. Pääasiallinen menetelmäni tässä on valmistautua: koettaa etukäteen kuvitella läpi mahdollisia skenaarioita ja miten niissä voisi toimia tavalla, jota ei myöhemmin olisi liian vaikeaa hyväksyä. Ei, se on huono sanallistus. Hyväksyn nimittäin aika hyvin sellaisetkin asiat, joista monet jumittavat vuosikausia. Minullahan on lupa epäonnistua. Lupa olla hupsu kalkkuna ja täysi ääliö, kunhan opin jotakin. Olisikohan tässä enemmän itua: koettaa kuvitella, miten noissa erilaisissa tilanteissa voisi toimia tavalla, joka olisi jotenkin parempi kuin valmistautumattomampi tapa. (Joka saattaisi lähestyä äkäistä murinaa.) Minusta on mukavampi mennä tilanteisiin jollain tavalla valmistautuneena, pidän itsestäni enemmän sillä tavalla niihin mennessäni. (Ja ei, en pidä itsestäni erityisesti silloin kun jäsennän itseni hankalaksi, jos pidän dogmaattisesti kiinni joistain rajoista, jotka tapaavat olla aika imaginaarisia: Olen hyvä kuvittelemaan itseni paljon vähemmän kolahduksenkestäväksi kuin mitä kaiken keräämäni empirian todistuksen mukaan olen. Tuon tuosta selviän tilanteista, joissa olen kuvitellut hajoavani. Tuon tuosta keksin ratkaisuja ja onnistun pysymään järkevänä, vaikka kuinka muuta kuvittelisin.)

En nyt ota mitään kantaa siihen, onko tämä oma tapani hyvä tai mitenkään järkevä. Huomaan vain näin tapahtuvan. Ja tiedostan, että minun on hyvin, hyvin hankalaa pitää itsestäni silloin kun miellän itseni tiukkapipoksi ja kontrollifriikiksi, kuten helposti käy, jos alan asettaa sosiaalisille yhteyksille ehtoja. Vaikka muille tietysti suon ilomielin tällaisen rajojen asettamisen ja sanon, että totta kai niin pitää tehdä, jos se tuntuu oikealta ja suhteet sillä lailla sujuvat jouhevammin. Ehkä tässä onkin jutun juju: minun kohdallani se ei tunnu oikealta. Voi tottumusta. Eikä se itse asiassa toistenkaan kohdalla tunnu oikealta, jos se toinen on tarpeeksi lähellä, kuten vaikkapa joku, jonka kanssa jakaa elämäänsä. Luultavasti en alkaisi suhteeseen, jos kokisin toisen tekevän noin. (Tosin täytyy muistaa, miten oksitosiinihumala vaikuttaa: hyvästi arvostelukyky!)

Koetan tivata Faunilta, olenko hänen mielestään voimakkaasti kontrolloiva. Ja uskooko hän, että ihmisten kontrollintarve vaihtelee. Vai että onko niin, että kontrolli jotenkin sijoittuu vain eri kohtiin psyyken operaatioissa. "Jos tarkoitat, että ajattelenko että on jokin ennaltamäärätty kontrolli ja että kyse on vain sen balanssista niin ei, en usko sellaiseen", vastaa Fauni. Noin muotoiltuna se toki kuulostaakin järkevältä. "Mutta ehkä kaikki jollain tavalla kontrolloivat?" tiedustelen. Ikään kuin Fauni osaisi vastata kaikkiin näihin kysymyksiin. Ikään kuin ne edes jollain tavalla olisivat relevantteja vain siksi, että ne äkkiä alkavat askarruttaa minua.

Huomaan, etten oikein pidä koko kontrollin ajatuksesta. Että siinä on jotain epämiellyttävää, epäillyttävää. Ja samalla tiedän, miten moni asia vaatii suunnitelmallisuutta ja paneutumista enemmän kuin hetken intuitio tai kiinnostus sille takaa. Miten joskus on vain aikataulutettava ja edettävä sen mukaan. Ja miten sekään ei yleensä tunnu kohtuuttoman vaikealta, vaikka pidänkin aina tarkasti huolen siitä, ettei elämä silti ala vaikuttaa liian automatisoiduilta... vaikkapa seisten ikkunan ääressä, juoksuttaen sormenpäitä ikkunalaudan tunnussa. Ja tiedän, että monessa suhteessa arvostan kontrollia enemmän kuin kaaosrepsahtelua. Suuri osa kontrollia omassa elämässäni tuntuu vain muuttuneen näkymättömiksi luontumuksiksi, joita ei tarvitse juurikaan ajatella. Kertapäätös, kuten vaikka kasvissyönti, ei tarkoita minkään kontrollia enää. En vain kykene ajattelemaan voivani ostaa ja syödä ruumiita kalatiskiltä. Eihän se ole ruokaa, ei tässä tilanteessa. Sitäkään on vaikeaa ajatella kontrollina, että on vaikkapa opetellut mieluummin sieniä, kasveja ja pitänyt itseään kunnossa kuin istunut baarissa hyvänä relana tyyppinä. (En osaa relata baareissa, joten tuo taitaisi muutenkin osoittautua mahdottomaksi tai ainakin vaatisi rajua harjoittelujaksoa.) Ja silti tajuan, että niin, on ihmisiä, jotka taatusti jäsentävät tämän kontrolliksi toisaalta käsin.

Ja että se, minkä itse ymmärrän toisten kontrollipyrkimyksiksi, saattaa olla heille vain osa maailmaa, joka on: kyseenalaistamaton tapa toimia, se miten minä nyt vain tapahtuu kerta toisensa jälkeen.

Joskus tuntuu kuin mitään kohtaamispintoja ei olisikaan, ei näin abstrakteissa asioissa. On vain halu luottaa siihen, että jos jotain pahaa tapahtuu, on mahdollista pakata reppunsa ja nyörittää jalkoihin kestävimmät kengät ja lähteä kulkemaan kohti muutaman ystävän ovea rinkuttamaan ovikelloa ja kysymään, kulkisivatko he samaa matkaa.

Putteilua ja sopeutumista

Tuntuu keväiseltä, vaikkei sitä olekaan helppoa uskoa Karnatakan kevään jälkeen. (Siellä sanoinkin Faunille, etten oikeastaan osaa murehtia sitä, ettemme päässeet viime keväänä Ruissalon metsään, josta olin niin kovasti haaveillut - koin nimittäin ihan hyvät ruissalofiilarit Karnatakassa. Mikä ei tietenkään tarkoita, ettenkö tänä keväänä voisi haluta Ruissaloon...) Mutta kevät taitaa olla enemmän kuin lämpötila tai silmut tai linnut. Sillä on jotakin tekemistä taivaan kirkkaan huikaisevuuden kanssa. Sellainen taivas siintää toisinaan marraskuussakin, ja silloin on vain sanottava, että näyttää aivan keväältä.

Putte, kuten olemme päättäneet ristiä siskolta tulleen koiran uudestaan, alkaa hitaasti sopeutua. Se paljastuu aivan erilaiseksi kuin sisko on kuvannut. Erilainen ympäristö, erilainen minä, näinhän se menee. Täällä Putte saa juosta vapaana jäätä umpihankea, sen ei tarvitse tapella ruoastaan toisten kanssa ja se saa nukkua rauhassa vaikka suljetun ovenkin takana, jos haluaa. Sen kanssa jaksetaan harjoitella temppuja jonkin verran, mistä se selvästi nauttii. Sen on kunnioitettava toisten eläinten rauhaa ja toiset eläimet tarpeen tulleen laitetaan kunnioittamaan sen rauhaa. Jotkut ihmiset uskovat siihen, että muiden eläinten tulee itse saada ratkaista arvojärjestyksensä ja päivärytminsä, itse olen enemmän sovittelun ja hiljakseen totuttelun kannalla. Jos eläinten päätettäväksi jättää kaiken, tulos voi olla rähinää ja pitkällistä kyräilyä. Usein jo hyvin minimalistinen interventio (tarvittaessa tilanne rauhoitetaan hetkeksi) takaa sen, että ensimmäiset kokemukset toisesta jäävätkin myönteisiksi, mistä on hyvä kehittää ystävyyttä ja kiintymystä eteenpäin.

(Ei se niin erilaista ole kuin ihmisten kesken. Mekin välillä tarvitsemme interventioita ja omaa tilaa rauhoittua. Rauhallisena on sitten taas hyvä kohdata toiset.)

Käyn vanhassa koulussani, sen klinikalla. Huomenna menen sinne valvomaan opiskelijoita sijaisena. Hauska keikkatyö, vaikken koe oikeastaan osaavani paljonkaan sen enempää kuin vuosi sitten itse klinikalla opiskellessani. Mutta kaipa entinen opettaja tietää paremmin, mihin valmiuteni riittävät. Eikä kai kukaan voi kaikkea tietääkään... ainakin minusta pesti tuntuu hauskalta ja opiskelijat vaikuttivat eilen oikein mukavilta, uteliailta ja toiveikkailta samaan tapaan kuin taisin itsekin siinä vaiheessa olla. (Hassua miten aina välillä tuntuu siltä, että kaikki järjestyy ja all-in-one -ratkaisu on keksitty. Vaikka sitä on kaikennähneen vanha ja naureskelee moiselle ajatukselle, jokin osa itsestä vakuuttuu ja pettyy hölmösti kerta toisensa jälkeen.)

Tänään on vapaapäivä. Tai no, kodinhoitopäivä. Koska yksi meistä on allerginen, imuroimme ja nihkeäpyyhimme kahdesti viikossa. Tänään on toinen noista kerroista. Heti ennen aamiaista hoidan velvollisuuden pois alta. Se tuntuu oikeastaan ihan hauskalta täällä, missä lattiaa riittää eikä tavaraa ole niin kaoottisen paljon. Muutenkin täällä isossa asunnossa huomaa, miten paljon esimerkiksi siisteys on piirteenä ympäristösidonnainen. Täällä on riittävästi kaappeja ja tiskikone sekä talon pesutupa. Ei ole vaikeaa pitää kämppää siistinä tällaisissa puitteissa. Mutta annas, kun on pieni yksiö... kuvittelisi sen menevän toisinpäin, mutta ehei.

Viime viikon tunne kaiken romahtamisesta on kadonnut. Ehkä se tosiaan oli paljolti kulttuurishokkia. Nyt olen kerinnyt tanssitunnille ja juttelemaan ystävien kanssa ja aloittanut työt ja äkkiä koenkin toiveikkuutta, vaikka viime viikolla ajatus ryhmäliikunnasta, ihmisten näkemisestä ja etenkin töistä herätti lähinnä spontaanin halun kirkua epätoivosta ja väsymyksestä.

Olen ehtinyt katsella myös asuntoja. Vaikka miten paljon kivoja kimppakämppiä. (Sekin on ratkennut, Faunikin on suostuvainen asumaan kommuunissa, eikä ymmärtänyt ollenkaan, mistä sain sellaisen käsityksen, ettei hän olisi... onnekkaita väärinkäsityksiä.) Ainoa vaan, ettei tietysti vielä ole tarjolla mitään, mihin voisi muuttaa vasta vappuna. Ei auta siis kuin odottaa ja uskoa, että silloinkin löytyy isohko keskustainen kämppä, joka on kohtuuhintainen ja jonne saa ottaa lemmikkejä. (Isoissa vuokrakämpissä näkyy olevan tämän suhteen enemmän sovitteluvaraa kuin yksiöissä tai kaksioissa.) Ja että kämppiksiäkin löytyy hulluun eläinkommuuniin...

Eilen hieroessa sattui hassu juttu. Tilan edellinen käyttäjä jätti päälle rentoutusceedeen kysyttyään ensin, haittaako se hierottavaa tai minua. Ei ollenkaan, vastasimme molemmat. Niin sitten hieronta sujui vaikertavien panhuilujen ja vaimeasti rauhoittavaan rytmiin helkähtelevien tamburiinien tahtiin. Siitä kaikesta tuli mieleen intiaaniviisauksiin hurahtanut kansanosa, mutta kun kerran musiikki ei pahemmin keskittymistä häirinnyt ja hierottavaa se tuntui tosiaan jopa rentouttavan ennestään, naureskelin sille mielessäni ihan leppoisasti. Sitten huilut ja tamburiinit sammuivat ja kuului enää epämääräistä surinaa. Välillä voimakkaammin, välillä keveämmin, välillä kuin kahta eri säveltä samaan aikaan. Ajattelin levyn kenties olevankin jonkinlainen kokoelma, jossa on erilaisia rentoutussäveliä, ja että tämä kyllä iskee minuun rentouttavampana kuin edelliset kappaleet. Soitin näytti kappaleen numeroa viisitoista.

"No nyt meillä on sitten rentoutuksena vain porien äänet kellarista", totesi hierottava. Hätkähdin vähän ja kuulostelin, mutta eivät ne minusta tuntuneet porien ääneltä. En tiennyt sitäkään, oliko huomautus sarkastinen toteamus kappaleen viisitoista laadusta vai luuliko hierottava tosiaan ääntä porista lähteväksi. Tai oliko ääni lopulta porista kumpuavaa. Kuulostelin tilannetta ja sen epävarmuutta ja minua alkoi hurjasti kikatuttaa, mutta pian se kupli tiehensä ja kuuntelin vain tuota salaperäistä ääntä ja annoin mieleni levätä siinä ja sormien, kämmenpohjan ja kyynärvarren tuntemuksissa. Sillä eikö ole aika hassua, että poria voi luulla rentoutuslevyksi tai rentoutuslevyä poriksi.

Kun hierottava nousi ylös ja pukeutui, paljastui äänen alkuperäkin - poriahan ne tosiaan olivat. Soitin näytti punaisin numeroin viimeisen raidan numeroa, mutta play-nuoli oli sammunut ajat sitten. Remontti oli kuulemma jatkunut jo viikkokaupalla ja oli tehdä kaikista talossa hulluja.

Mitähän he sanoisivat kuullessaan minun kuvitelleen heitä raivostuttavaa ääntä rentoutusmusiikiksi?

Näin päivät kulkevat, arvaamattomina.

Kiertyminen

Töihin pyöräillessä, mäkeä alas ja raitiovaunukiskojen luota kurvatessa, tulee äkisti jostakin ajatus. Että jos ajatellaan, että keho ja mieli ja ympäristö ovat yhtä, yksi kokonaisuus, jonka osien rajalinjat ovat vähintäänkin liikkuvat tai epämääräiset (samalla tavalla kuin on vaikeaa sanoa, missä kohdin tarkalleen ihmisen kalvopuvun tietty osa muuttuu toiseksi), niin mitä tarkoittaa toisaalle heijastettuna helposti omaksuttava ajatus, että ajatukseni ovat lainaa, kierrätystä, tuunausta? Tarkoittaisiko se, että myös kehoni on lainaa, kierrätystä ja tuunausta? Tietysti jossakin mielessä olen pohtinut tätä jo pitkään, pohtinut materian soljumista kehon läpi ja korvautumista seitsemän vuoden kuluessa. Pohtinut perimän tai muodon siirtymistä vanhemmilta lapsille, tarkastellut vanhempia ja lapsia ja sisaruspareja kiinnostuneena, pohtinut esimerkiksi lihas- ja kalvosysteemin ominaisuuksien periytyvyyttä viitekohtana vaikkapa villakoiran ja bullterrierin rakenteelliset erot.

Mutta en ole oikeastaan aiemmin ajatellut kehoa niin paljon toiminnallisena pakettina kuin materiaalisena abstraktiona. En ole ajatellut tapaa kääntää päätä tai rullata selkää nikama nikamalta fleksioon. Jotenkin sen helposti assosioisi mieleen, ja silti - usein emme tiedä mitään tavasta, jolla teemme jonkin tuollaisen liikeradan. Ja sitten nämä näkymättömät liikeratojen mallit heijastavat kehoon toistumasta toistuessaan tietyt kipujen ja kolotusten mallit, koska usein tavat, joilla teen asioita, ovat karmean epäergonomisia. (Keskustelemme luokassa näytönarviointien jälkeen: kaikkein kamalinta on nähdä omaa työtään videolta, oivaltaa äkkiä, että teen jotakin aivan muuta kuin olen kuvitellut tuossa tekeväni, tietoisena videokamerasta ja sen takia vielä erityisesti ergonomiaan keskittyen. Mitä tapahtuu, kun kameraa ei ole paikalla ja ryhtiä ei yritä löytää tuonkaan karmean videon vertaa?)

Feldenkrais kirjoittaa näistä kehonkäyttötavoista ja muistuttaa, miten ympäristösidonnaisia ne ovat. (Aivan kuten mielikin - tietynlaisiin toimintamalleihin ehdollistettu, jostakin palkittu ja jostakin rankaistu vähintään ignoroinnilla silloin kun odotusarvona on ollut kiitos.) Niin, tosiaan, ei tämä kehokaan minun ole. Eivät nämä tavat ole minun.

Onko minällä mitään? Näkökulma, ympäristö? Onko mielikeho ja siitä laajeneva aistimusrengas minän? Mikä minä edes on? (Laalaa, back to basics!) Reifikaatio? Ja silti tuntuu järkevältä sanoa, että kyllä, tämä kipu on minun, koska juuri minä en nyt pysty istumaan tuolilla tuntikausia mukavasti kuten toiset, he eivät selvästikään tunne sitä, mikäli tulkitsen tilanteen yhtään järkevästi. Ja joskus, toisissa tilanteissa, tämä ilo ja tarmokkuus on minun, kun toiset näyttävät lannistuneilta tilanteen kiristyessä, mutta en saa siitä kiinni, näen sen ja tavallaan tunnen sen kehon merkein, ja hieman harmistun siitä ikään kuin heidän puolestaan, koska lannistuneena on vaikeaa toimia ja tarmokkaalla mielellä ei, mutta se on hyvin ohut pyyhkäisy eikä onnistu sekoittumaan tarmokkuuteeni, useimmiten.

Voih, niin minä pyöräilen töihin ihan yhtä tietämättömänä, sivistymättömänä ja sekavana kuin aina aiemminkin, mutta en anna sen ihan hirvittävästi haitata iloa auringosta ja jalkojen voimasta ja (ainakin toistaiseksi, säilyköön tilanne tällaisena) hallittavammista, lievemmistä ja tylpemmistä kivuista, jotka vielä kirkuvat edellisiä viikkoja vanhasta muistista, ja töissä luen lyhyesti Swendolynen pohdintaa, ja tuntuu, että suuri osa kysymyksistä kiertyy yksilön ja yhteisön rajapintaan ja se pistää tosissaan miettimään tuota systeemiä, joka hitaasti pallottelee ajatuksia, kehonkäyttötapoja, elämiä: (sosiaalinen ja fyysinen) ympäristö, joka mahdollistaa tietyn tavan ajatella ja elää, saada tietyt ajatukset ja kokemukset ja oivallukset, sallii kehittää niitä eteenpäin, jaettavaksi, ja jos kaikki sujuu hyvin, yhä useampi tarttuu oivalliseen keksintöön, se leviää, siitä tulee itsestäänselvä ympäristö jollekulle toiselle, se mahdollistaa taas uudet ajatukset ja kokemukset ja niin edelleen. En oikein osaa ajatella kulttuuria muuna kuin korkkiruuvina, joka kiertyy kiertymistään.

Mutta sitten, toisaalta: osaanko ajatella ihmistäkään muuna kuin jatkuvassa muutoksen tilassa luovivana systeeminä?

Ääh.

Istumme illalla ravintolassa, jossa olen istunut viimeksi vuonna 1993, silloisen luokkani kanssa. Ylioppilaskirjoitukset olivat silloin takana, nyt takana ovat viimeiset näytöt ammattitutkintoon. Samanlainen autiuden tunne, kun katselee niiden ihmisten kasvoja, joiden seuraan on tullut heitetyksi vuodeksi joidenkin yhteisten kiinnostuksenaiheiden takia. (Aiheet ovat olleet samat, mutta tapa kiinnostua ja syventyä eri.) Samanlainen irtonaisuus, epävarmuus siitä, mitä sanoa ääneen ja mistä vaieta, lievä surumielisyys. Mutta reagoin eri tavalla, en juo enää liikaa alkoholia enkä yritä sanoa mitään hauskaa, istun vain ja hymyilen välillä ja enimmäkseen kai vain tarkkailen tilannetta kysyvänä, avoimena sen vihjeille. Niin pian kaikki on ohi ja katoaa, mutta sen aikaa, kun tiettyä vaihetta elää, vaihe tuntuu lähes ikuisesti kestävältä.

Vuosikymmenet ovat kadonneet. On mietittävä erikseen, onko vuodesta 1993 lähempänä kymmenen vai kaksikymmentä vuotta.

Pidän aivan selvänä, että selviän jatkossakin taloudellisesti ja emotionaalisesti, koska olen selvinnyt jo näin pitkän ajan. Kuuntelen puolella korvalla keskustelua pöydän toisesta päästä; yksi nuoremmista opiskelutovereista haluaisi alkaa opiskella filosofiaa, ja toinen koettaa kyseenalaistaa, onko siitä nyt oikeasti mitään hyötyä. Oikeasti. On niin lämmin, että tarkenee ilman villatakkia.

Vuosi on kiertynyt pian kesään. Tapahtuu.

Monimutkainen yksinkertainen

Ahdistus ja avuttomuudentunteet menevät tosiaan ohi. Itken kyllä matkalla uimalaan, mutta lohduttaudun sillä, että aurinkolasien takana silmäni saavat erittää kyynelnestettä rauhassa. Posket vähäsen kastuvat, mutta kesä kuivaa. Silti itku ei poista tuota raskasta tunnetta, joka keskittyy kurkunpään tienoille ja heijasteena kylkivälilihasten panssariin. Selviän siitä yksinkin ja kaupungissakin ja talvellakin, mutta aina paremmin ystävän kanssa, metsässä ja kesällä. Viime aikoina olen jäänyt vähän yksin käsittelemään tunteitani ja olojani, koska Vompsulla on paljon töitä ja koira meillä tekee sen, että toinen on kotona koiran kanssa toisen liehuessa muualla, ja aamulla lähden kun Vompsu vielä nukkuu ja illalla taas olen niin väsynyt, ettei minusta ole käsittelemään mitään järkevää. Ehkä siksikin liu'un hitaasti kohti avuttomuutta.

Siunattu Eufemia, jonka tapaan uimalassa, ehdottaa kahveja, ja tartun ensin siihen. Moodi helpottaa jo hieman, kun istumme kesäkahvilan terassilla ja juttelemme. Töölönlahti siinä alla purskuttelee vesiään, näkyy pitkälle. Tervaleppätropiikin takana kiiluu meren silmä.

Myöhemmin menemme metsään Faunin kanssa. En jaksaisi odottaa metsään pääsyä, bussi matelee raivostuttavan hitaasti Vihdintietä. Vielä bussissa olossa on jotakin kumman surumielistä ja avutonta. Mutta ei metsässä! Metsässä on niin paljon muuta. Olen ihan turhaan miettinyt, itkettääkö minua metsässä. Ei minua itketä metsissä. Suo on aivan ihmeellisen syvän vihreä ja liian märkä, jotta sinne voisi samoilla. Puunrungot kohoavat pilarimaisina ja ylhäällä havut ovat eläviä, rungossa ja kuihtuneita valon vähyydestä. Koira juoksee ja tohottaa. Puron luona odottavat edelleet kenollaan ne rungot, jotka kaatuivat myrskyssä joitakin vuosia sitten. Muurahaiset haravoivat tienpohjaa, puukiipijät ja tikat ovat piilossa ja hiljaa. Jokin yksinäinen lintu viheltelee lyhyitä luikautuksia hämärästä. Aukkopaikoista puskee horsmaa ja mesiangervoa. Ja kun kulkee hitaammin hetken tai kiipeää kallioseinämää, huomaa porraspuutarhat, pienet kallioiden tasanteet, joihin on kertynyt sammalia ja jäkäliä. Näen semmoisiakin torvijäkäläjättiläisiä, joiden päälle on asettunut asumaan toinen, pieni ja röpyliäinen jäkälä. Ja kulku: ei sovi unohtaa kulkemista ja sen kaikua kehossa. Metsä on niin monimutkainen ja rikas, ettei siellä yksinkertaisesti ole mahdollista, että minäntila pelkistyisi ja erottuisi selkeästi. Ja kun mieliala painuu taka-alalle, se saa ratketa itsekseen.

En tiedä, päteekö tämä muihin, mutta minuun se tuntuu pätevän: Kun ympäristö on riittävän rikas ja mahdollistaa fyysisen liikkumisen (tai voimakkaan toiseen eläytymisen, sekin saattaa toimia), mieli asettuu yksinkertaisesti, pelkistyy, suuntautuu maailmaan uteliaasti. Ja taas kun ympäristö on yksinkertainen, pelkistetty, arvattava ja jopa tylsä, mielelle jää tilaa ja kapasiteettia alkaa pyöritellä omia kuvioitaan. Mikäs siinä, jos kuviot ovat kauniita, ja välillä ne ovat. Mutta jos on jo valmiiksi vähän ahdistunut ja tuntee syvää avuttomuutta, saattaa auttaa hakeutua metsään. Joku voisi kutsua tätä ehkä eskapismiksi, mutta olen aika varma siitä, että se on väärä nimi. Huolenaiheet palaavat, mutta niistä on hyvä ottaa aina välillä hieman etäisyyttä, kun kerran niiden jatkuva pyörittäminen ei juuri ratkaisua nopeuta. Aivan yhtä hyvin voi kävellä metsässä tai tanssia tai kuunnella jotakin kaunista musiikkia ja tuntea huikaisevaa onnea hetken ja sitten käydä voimaantuneempana pulmien kimppuun.

Ja joskus, kun ahdistus tuntuu liittyvän enemmän omaan rooliin suhteessa toisiin kuin johonkin omaan konkreettiseen pulmaan, avuttomuus ja lievä pääpanta ja hengityksenrajaus yksinkertaisesti katoavat metsässä kävellen. Ja kun ei ole avuton olo, on helpompaa tehdä järkeviä päätöksiä ja panna toimeksi, hoitaa paremmin tehtäväänsä ystävänä!

Fauni-paralla on hieman flunssaa, mutta kävelemme silti reippaan iltapäivälenkin. Lähdemme kävelemään siinä puoli neljän maissa ja otamme bussin takaisin puoli yhdeksän aikaan. Reittiin sisältyy vaativampiakin osuuksia, kuten jyrkkien rotkojärven kallioseinämien ylös ja alan kiipimistä, ei mitään kiipeilyköysikamaa mutta kuitenkin sen verran haastavaa, että mieli kiinnittyy kuin itsestään sellaisiin asioihin kuten mihin voi asettaa kämmenen ja mistä löytyy varpaansija. Siinä kohdin reitti on kuin astinkivi, joka pakottaa siihen hetkeen ja liikkeen tiedostamiseen. (Aina välillä mietin, että jos meditaatiossa on kerran tarkoitus päästää irti mielen turhista tasoista ja suunnata koko olemusta läsnäoloon, miksi suuntaamisen pitäisi olla tietoisella mielellä tehtävää, kun kerran ilman sitäkin sujuu hyvin - pikkulapset ovat tässä mestareita. Kai lopulta tärkeintä on, että itsellä on keinoja, joilla on mahdollista juurruttaa olemistaan tähän hetkeen, kehoon ja hengittämiseen, ajatusten ja niitä liipaisevien mielialojen liikkeeseen. Voi tietysti olla, että mielenrauha tms. ei kiehdo itseäni tarpeeksi, jotta ymmärtäisin täysin tietyt meditaation muodot; minusta on paljon kiinnostavampaa sietää tunteita, mielialoja ja ajatuskuvioita ja koettaa hyväksyä ne ja sitten opetella myös keinoja virittää itseäni vähemmän tukkoiseen ja takertuvaan suuntaan. Ehkä tämä on jokin hassu ydinuskomus: ajatus mielenrauhasta pelkistetyssä ympäristössä kuulostaa vähän pitkäpiimäiseltä, mieluummin otan yksinkertaisuuden monimutkaisuudessa.)

Käymme myös uimassa Mustalammessa, joka on aivan ihmeellinen paikka. Yleensä lammissa ja järvissä rantavesi on matalaa ja sikäli lämminneempää, mutta tuollaisessa lammessa, joka on soistumassa umpeen, rannan tuntumassa vaaniikin kylmä ja suon hajua kupliva vesimassa, mättäiden alle taskuun jäänyt talven ja kevään vilu, jota aurinko ei pysty lämmittämään rahkasammalen kostean turkin läpi. Tuntuu oudon luonnonvastaiselta, että keskellä lampea on lämpimämpää kuin reunoilla, mutta niin vain on. Koira juoksee rannan rahkasammalta ja piippaa ja visertää eikä päästä hetkeksikään päitämme silmistään. Se ei tule pelastamaan, koska tietää jo, että sen pelastamisyrityksistä ei ilahduta - se nimittäin yksinkertaisesti ui päälle ja raapii voimakkailla eturaajoillaan ja niiden kynsillä, minkä kerkiää - mutta taatusti se aikoisi pelastaa, jos jompikumpi erehtyisi sukeltelemaan pidemmäksi aikaa tai alkaisi kuulostaa hätääntyneeltä. Niin kauan kuin päät liukuvat pintaa pitkin se kuitenkin malttaa mielensä ja vinkuu ja juoksee ja vain tarkkailee.

Niin, ja kastelee turkkiaan ravistelemalla toisten paikalle eksyneiden uimareiden reput, joita he eivät älyä nostaa korkealle vaan jättävät laiturille ja joiden turvaan nostamista en itsekään huomaa kehottaa... voi koiraa.

Tuntuu hauskalta liukua sammakkouintia lammen tummaa suovettä. Kädet melkein heti vedenpinnan alla saavat vihreänkellervänruskean suosävyn. Vedestä törröttää sama karahka kuin edellisinäkin vuosina. Toinen sen oksanpäistä on liestynyt nyt virnistäväksi lohikäärmeen naamaksi. Rannalta nauraa sen sisko, lohikärmekekoira. Vesi kannattelee. Siinä on helppo liukua eikä se tunkeudu sieraimiin tai tärykalvojen luo. Lampi on hyvin tyyni ja ilma ja vesi samanlämpöiset. En muista enää, miksi ennen kuvittelin hukkuvani ensimmäisenä vesiassosiaationani. Se valaa toivoa: suhde asioihin voi käydä muissakin kohdin elämää seesteisemmäksi, luottavaisemmaksi.

Löydämme myös mustikoita, metsämansikoita ja kantarelleja niitä erikseen etsimättä. Juolukat sen sijaan killuvat varvuissa vasta vaaleanvihreinä.

Haluan metsään pian uudestaan.

Paluumatkalla minusta näyttää siltä, että Fauniinkin on laskeutunut sellainen rauhallisuus, jota en ole hänessä vielä ennen havainnut. Mutta voi tietysti olla, että kyse on vain oman havaitsemiseni rauhallisuudesta. On vaikeaa hahmottaa, mikä tietyssä kokemuksessa on kenenkin tilanteeseen tuomaa. Ehkä on jopa hedelmätön lähtökohta attribuoida sillä lailla yksilöolioisesti, ikään kuin yksilöoliot olisivat enemmän kuin tilanteet. Koira nukahtaa bussin lattialle, keikumme kohti keskustaa ja kaupunkia, joka ei oikeastaan tunnu kovin vieraalta enää sitten kun kävelemme puistojen läpi ja mäkeä ylös, ei vieraalta, ainoastaan kummalla tavalla muotoillulta, niin paljon sileitä pintoja ja suoria kulmia ja jyrkänteitä ilman jäkäläterasseja, näkymä niin pitkälle ja pakoperspektiiviä silmällä pitäen luotuna.

Vaikka on perjantai-ilta, kaupunki tuntuu hyvin rauhalliselta.