Raivokas erakkorapu haravoi taas yhden siivun tontista

Lusikat ovat sen verran vähissä, että kun luen ammattikuntani kattojärjestön etäsempasta nimeltä "How to Use Crisis as an Innovation Accelerator", en tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Oma innovaationi saattaa olla se, että yksinkertaisesti vetäydyn koko ihmiskunnasta, kun tämä asia vielä vähänkin pidempään jatkuu. Ja sehän jumankauta jatkuu. Mutta miten ihmiskunnasta vetäydytään?

Ystävä kirjoitti siitä, miten hänen mielessään ovat kokemuksen huiput tasoittuneet. Mulle on käynyt täysin päinvastoin - tai ehkä vähän eri järjestyksessä vaan? Ensin elin säihkyvässä valppaudessa, dissosaiaatiossa, sitten olin niin flätti ja väsynyt, että minut olisi voinut puhaltaa kumoon, ja sitten sen jälkeen olin toisella tavalla, säyseämmin, dissosiatiivinen: toimintamoodissa, hyväntuulinen. Vähitellen huumorintajuni on kauhtunut olemattomiin ja repivät passiot ovat riistäneet siltä tilan.

En muista olleeni sitten teini-iän näin raivoissani, tyrmistynyt, itkuinen, epäuskoinen ja yksinkertaisesti pohjamutia myöten säikähtänyt. En itsestään viruksesta (jollaista kaltaiseni dystopiakurppa on ounastellut joutuvansa kokemaan eniveis elinaikanaan; oletan myös, että joudun vielä kokemaan myös ilmastonmuutoksen paljon isompia aaltoja kuin nämä koronan aallot) tai kotona käkkimisestä, joka ei ole kaltaiselleni erakkoilijalle lainkaan haastavaa, vaan siitä, millaisia piirteitä tämä souvi on tuonut esiin ihmisistä ja etenkin suomalaisesta hallinnosta. Olen menettänyt uskoni viranomaisiin (eipä silti että se nyt niin kauhean vankka ois aiemminkaan ollut), ja menettämässä myös ne puolueet, joita olen tähän saakka voinut äänestää uskoen, että niiden arvot ovat jokseenkin samankaltaiset. Se ajatus, etten voisi jatkossa äänestää, jotenkin järkyttää itseäni aivan perustuksia myöten. Vasta nyt ymmärrän, kuinka paljon olen luottanut aiemmin politiikkaan, demokratiaan, kansalaisosallistumiseen.

Kuinka syrjäytynyt oikein olen ajatuksineni? Olenko aivan harhainen? Vai johtuuko tämä kaikki kulttuurishokki siitä, että luen enemmän muiden maiden uutisia ja sitten häkellyn siitä, miten Suomessa ajatellaan, ettei täällä tarvittaisi niiden asioiden tekemistä, jotka siellä on päädytty tekemään?

Olen hirveän häkeltynyt sanallistuksista, että jee, saamme jo pian palata normaaliin. Mihin normaaliin? Tautikäyrät ovat vasta kasvussa mutta ehkä normaali tarkoittaakin tilaa, jossa on hyväksytty se, että riskiryhmät uhrataan ja käyrä saadaan vaan pysymään riittävän flättinä? Entä jos en halua olla osana tätä ihmiskoetta? Millainen kansalaistottelemattomuus on mahdollista omilla resursseillani?

 Koetan ajatella, rakkaan vanhan hieronnanopettajani sanoin, että kaaos ja käymistila on hedelmällinen tila, josta syntyy paljon uutta. Toistaiseksi se kyllä tuntuu ihan vain siltä etten osaa kuin raivota, itkeä, vetäytyä ja haravoida.

Ilo perusasioista

Tänään näen pitkästä aikaa vanhemmat.

He tulevat autolla käymään ja tuomaan jotain sinne jääneitä puutarhatarvikkeita, ja näemme pihalla maskit päässä ja turvaväliä hyödyntäen.

Näin ollen toiveeni siitä, että tapaan vanhempani vielä elossa, näyttää toteutuvan!

Hassua, miten tämä pandemia on vienyt osin samanlaiseen mielenmaisemaan, jossa elin lapsena: silloin pelkäsin jatkuvasti, että vanhemmilleni käy jotain kauheaa. Istuin ikkunan ääressä nenä ja kädet ikkunaan liistrattuna koulun ja harrastusten jälkeen ja itkin, koska oli jo kymmenen minuuttia myöhempi kuin he olivat sanoneet, ja autoa ei vieläkään näkynyt. Kuvittelin kaikki mahdolliset kolarit, sillalta mereen ajamiset ja ehdin taas spekuloida, kelle sukulaiselle joudun muuttamaan orporukkana. Siinä vaiheessa, kun auto kaarsi näkyviin, olin jo räästä ihan tukossa ja helpotuksesta vetelä.

Aikuisena olen harvemmin pelännyt näin, mutta pandemian aikana tätä tematiikkaa on tullut pyöritettyä kerran jos toisenkin, etenkin pandemian alussa, kun äiti kävi edelleen metrolla töissä. (Kaikki yrittäjät eivät tosiaankaan jää elääkkeelle.)

Joskus joku on ihmetellyt, miten jaksan olla kiitollinen pikkuasioista, mutta luulen, että se palautuu tähän: On aika harvoja asioita, joita olen ottanut itsestäänselvyytenä tässä elämässä. Ihan oikeasti, olen 45 ja mulla on edelleen elävät ja hoksottimiltaan toimivat vanhemmat. Se on melkoista! Enkä joudu syömään vielä mitään säännöllistä lääkitystä. Melkoista taas! Ja vaikka lääkäri toista ounasteli, olen pystynyt pitämään koiran ja kävelemään sen kanssa tuntikausien lenkkejä vuosien kipujen jälkeen. Pystyn tekemään työtä ja elättämään sillä itseni ja koiran. Eivät nämä ole mitään itsestäänselvyyksiä. Hämmennyksellä seuraan, miten moni haluaa tällaisten lisäksi muutakin, kuten tietynnäköisen uran, taloudellisen varmuuden, lapsia, tietynnäköisen suhteen ja niin edelleen. Kaikin mokomin.

Itse olen onnellinen jo näistä. Eivätkä ne jatku ikuisesti ja niiden ylläpito vaatii jo melkoisesti työtä. Eikä minulla ole kunnianhimoa näitä ihmeempiin ponnisteluihin.

Tänään tapaamme vanhempien kanssa turvavälein ja maskia hyödyntäen ulkotiloissa. Tunnen iloa.

Vahvuuksista ja ableismista

Osallistuin koulutukseen, jälleen kerran. En tiedä, onko elämässäni oikeastaan kauheasti muuta kuin koirakävelyitä, opettamista ja koulutuksia.  (Ja syömistä.) Tämä on tällainen jakso, selvästi. Toisaalta viihdyn tässä hyvin ja ajatuksia tönäytyy liikkeelle.

Koulutus pelotti etukäteen kuten kaikki liikunta-alan koulutukset pelottavat minua. Hitto vie, ryhmäliikuntatunnitkin pelottavat minua osallistujana, samalla kun ne kuitenkin ovat olleet vuosia turvasatama, jossa koen pyhyyttä, koska saan liehua mukana joukkoa ilman sanoja. Koulutuksen aluksi tajusin, että no niin, meitä kauhuissaan olevia on taas siellä monta kappaletta. Harvan keho toimii sataprosenttisen sulavasti ja ongelmitta. Koulutuksessa haluaisi niin olevan. Niin ei koskaan ole.

Omituiseksi asian tekee se, ettemme ole tulleet sinne esiintymään tai arvioituttamaan kehojamme tai niiden toimintakykyä. Olemme tulleet oppimaan, miten opettaa kehomielilajia, jossa iso juttu ei ole suoriutuminen tai suorittaminen vaan oman kehon ja mielen rajojen kuunteleminen, hengittämiseen kytketty llikemeditaatio ja tyytyväisyys siitä, mikä on, mikä tapahtuu. Jossain vaiheessa aiemmin ja jossain toisaalla on kuitenkin käynyt selväksi, että jos ei ole sataprosenttisen toimintakykyinen, on jollain tavalla laiska, asennevikainen luovuttaja tai muuten vain osaamaton (mikä viestii vain siitä, ettei ole yrittänyt tarpeeksi). Jopa joogakoulun vessanoven pöljä carpediemismi if you can dream it you can do it palaa mieleen uhkaavana, vaikka sille on helppoa keksiä vastaesimerkkejä: lohikäärmeenruumiiseksi konkreettisesti muuttuminen, avusteitta lentäminen, avusteitta tuntikausien sukeltaminen ja niin edelleen. Nivelrikon katoaminen - voi kuvitella ja unelmoida sellaisesta mutta ei se taida silti tapahtua, ei ainakaan nykyisellä teknologialla.

Koulutukset tapaavat nostattaa surua vaikka itselleen antaakin luvan rajoitteisiinsa - eihän sille oikein ole vaihtoehtoa paitsi se, että joko vähättelisi rajoituksiaan ja joutuisi pitkälle saikulle rikottuaan pahasti itsenstä tai vaihtoehtoisesti oikeasti uhriutuisi ja poteroituisi siihen, että kun ei voi suoriutua täydellisesti, ei sitten suoriuduta ollenkaan. Siihen minä en ole liikuntaihmisiä -puheeseen. Sana "sporttinen" tuottaa itselleni edelleen kielteisiä mielikuvia mutta epäilen vahvasti, että kyse on pelosta siitä, etten itse kelpaisi sporttisten seuraan, joten en suhtaudu siihen haudanvakavasti. (Ehkä vaikeuksissani mieltää itseäni naiseksi on kyseessä sama asia. Nainen on sporttisen tavalla määre, joka saa tuntemaan lievää kuvotusta, jos joku heijastaa sen minuun, eksplisiittisesti puhuttelee minua sellaisena. Silti täällä porskutetaan.) Eihän minun tarvitse ryhtyä sporttiseksi. Minä nyt vaan menen tähän koulutukseen ja ohjaan ryhmäliikuntaa. Ei sen tarvitse olla itseidentifikaatio, suostuttelen itseäni. Ja menen koulutukseen kauhusta kankeana. Koulutuksessa katselen ällistyneenä, kuinka pelottomasti ihmiset hoiskauttavat käsilläseisontoihin ja sen sellaisiin. Tai siis, pelottoman näköisesti: en tiedä, miltä heistä tuntuu. Ensiksi tulee mieleen koululiikunta: siellä asetelma oli samanlainen. Ei, ei täysin. Täällä sentään opetetaan, miten asentoja voi hakea turvallisesti. Koulussa niin ei tehty ja koska en saanut teoriaa ja vähittäisiä askelia, en vain oppinut ja minut leimattiin huonoksi. (Ei auttanut, että osasi tanssia ja ratsastaa - niitä ei laskettu.) Koululiikunnassa oletettiin yhtä sun toista jo omaksutuksi eikä liikuntaa katsottu niin tärkeäksi, että siitä olisi annettu tukiopetusta. Toiseksi joudun muistuttamaan itseäni siitä, että heitä ei satu joka kerran kun he ovat käsiensä varassa. Millaista se on? Millaista on, että käsiin ei satu? Minulla siitä on kymmenkunta vuotta eli en muista enää selvästi, miltä tuntui käsi, johon voi pelotta varata. Jo hierojakoulussa nivelrikko alkoi kipeytyä - silloin en tietenkään tiennyt että kyseessä oli nivelkipu. Kuvittelin, että olen vaan vähän heikko ja treenannut huonosti ja pitää tehdä enemmän, yrittää kovemmin.

Käden kanssa on pitänyt opetella ihan toinen lähestysmistapa: pitää tehdä fiksummin, kiertää kipu ja miettiä, miten tietyt asiat voi tehdä, vaikkei voisikaan tehdä siten, kuten muut selvästi voivat. Kun muut seisovat käsillään, käyn hartioiden varaan päälläseisontapenkkiin. Olen tuonut sen junalla keskustaan ja koulutukseen mukaan. Ilman penkkiä en pystyisi koulutukseen ollenkaan. Koetan ajatella, että se on nivelrikottoman käden korvike, proteesi, joka mahdollistaa harjoituksen. En tiedä, miten muut penkin hahmottavat. Tai minut. Itseni on vaikeaa ajatella itseäni muuna kuin huonona ja pelkurina silloin kun muut tekevät jotain, jonka haluaisin tehdä mutta jota toisaalta pelkään - ja, niin tyrmistyttävää kuin sen onkin, en pysty edes yrittämään. Huomaan olevani hetkittäin vihainen itselleni siitä, että minulla on tämä inhottava vamma kädessä enkä pysty sen kanssa ikinä kasvamaan rohkeaksi käsilläseisojaksi. Nyt, kun korvaväli ja ympäristö olisivat kohdallaan ja voisin yrittää pelostani huolimatta, keho ei enää pysty, ja hetkittäin sen tuntuu epäreilulta. Olisin mieluummin vihainen koululiikunnalle mutta en oikein osaa: varmasti liikunnanopettajani vain koettivat antaa meille liikkumisen ilon, mutta pedagogiikka oli pielessä. Heille se oli toiminut, he yrittivät saada sen toimimaan meillä, ja monella se toimikin, minulla ei. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että systeemin pitäisi pystyä sulkemaan sisäänsä kaikenlaiset haasteet ja oppijat, ja vaikka kuinka tiedän, että moni muukin ajattelee näin - muutetaan systeemiä, ei ulossuljeta -, tiedän myös käytännössä, miten helvetillisen vaikeaa on muokata olosuhteita edes kahdellekaan ihmiselle sopiviksi, saati sitten kokonaiselle kiljuvalle lapsilaumalle ilkeine sosiaalisine dynamiikkoineen. Tai sille yhdelle hiljaiselle, joka "ei edes yritä". Ei silloin vielä puhuttu emootioiden säätelystä, ei traumasta, ei jähmettymisestä ja lamaantumisesta reaktiona. Ei heillä ollut työkaluja, eikä minulla ollut työkaluja.

Yksin harjoitellessani olen tyytyväisempi, tai oikeastaan ihan vaan tyytyväinen. Minulla on omat juttuni, osaan aika hyvin jo pulata kipujen laitamilla. Olen myös tyytyväinen siitä, että uskaltaudun koulutuksiin ja olen pystynyt tekemään tästä ammatinkin. Rakastan päälläseisontapenkkiä ja harjoittelu sen kanssa tuntuu mielekkäältä ja pitää käteni tyytyväisenä muun kehon vertyessä ja saadessa sopivasti haasteita.

Kaikissa koulutuksissa puhutaan yleensä samasta asiasta, joka on myös kipeä ja jonka ajatteleminen tuntuu vähän kengässä hiertävältä sepelinmurulta - että kukin voi opettaa vain sen, minkä tuntee oman harjoituksen kautta. Tässä vaiheessa haluan yleensä itkeä, koska omassa harjoituksessani on takuttu niin, ettei mitään rajaa. Okei, voin opettaa hengittämistä ja hellittämistä ja epämukavuudessa pysyttelyä, mutta pystynkö opettamaan mitään sellaista, jota ihmiset oikeasti haluaisivat? Pystynkö opettamaan kellekään mitään fyysistä? Lempeyttä, korvanvälin rassaamista, ehkä, (tosin pienikin piipahdus omissa prosesseissani saa minut epäilemään, miten ihmeessä) mutta mitään täsmällistä, taidokasta liikettä? Tai sellaista, josta yksi arvostamani kollega puhui - että oppii näkemään kehonsa peilissä oikeastaan aika hienona, muunakin kuin seksuaalisena täkynä, koska keho osaa tällaisia ja tällaisia asentoja ja luovii niiden lävitse. Oma kehoni näyttää asennoissa lähinnä koomiselta, joten en usko pystyväni opettamaan ainakaan tuota asiaa. Tiedän, että maailmassa ja Helsingissäkin on aika paljon ihmisiä, joilla on kehon kanssa isoja haasteita ja että aika moni on löytänyt tiensä tunneilleni ja että heillä on jotenkin turvallinen olo, koska annan heidän luvan itse tutkia ja valita parhaan vaihtoehdon sanomatta että oikeasti tämä kuuluisi tehdä näin ja näin. (Toisin sanoen pidän todellisuutta suuremmassa arvossa kuin ideaalia, nykyhetkeä suuremmassa arvossa kuin jotain tulevaisuusprojektiota - mutta toki vain ammatillisessa sfäärissä. Ei puhettakaan, että olisin yksityisessä sfäärissä näin valaistunut!) Monen vaiva tai haaste on sellainen, josta en tiedä omakohtaisesti mitään. Olen koettanut mallintaa polvivaivaa teippaamalla sepeliä polvilumpion päälle tiukasti ja miettimällä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Olen koettanut mallintaa raskautta täyttämällä repun kirjoilla ja säätämällä sen joogavöillä äitiysvatsan kohdalle ja tehdä tuosta virityksestä käsin liikkeitä. Mutta kaikki tällainen on kovin puutteellista. Ja tiedän monen kiittäneen tunnin jälkeen, sellaistenkin, joiden vaivoja minulla ei ole ollut. Mutta samalla tiedän, että se, mitä voin opettaa, on hurjan rajallista, koska on niin paljon asioita, joihin oma kehoni ei pysty eikä ole ikinä pystynyt.

Jollain tavalla ihastun harjoitukseen, jota teemme koulutuksessa. Mutta tajuan samoin tein, etten voi opettaa ikinä kyseistä lajia, vinyasajoogaa, muuten kuin feetup-penkin kanssa, koska minulla voi olla oma harjoitus vain niin. Enkä tiedä kuin yhden paikan, jossa on penkit. Onneksi opetankin siellä - ja menen penkkikoulutukseen pääsiäisenä, ehkä sen jälkeen voin yrittää opettaa jotain tällaista, jota koulutuksissa on tehty, koska totta vie tästä tulee vaikutteita omaan tapaani tehdä joogaa.

Joogamaailmassa olen kokenut oikeasti avartavaksi sen ajatuksen, että joka ikinen itse koettu vamma ja vaikeus on vahvuus siinä vaiheessa, kun opettaa. Ja sitten, kuten edellinen kappale osoittaa, en kuitenkaan pysty täysin luottamaan tällaiseen ajattelutapaan. On niin paljon asioita, joita en vain voi opettaa. Niille toki löytyy valtavasti toisia opettajia, ei siinä mitään - nuorista ja terveemmistä kehoista ei ole maailmassa erityistä puutetta. Mutta välillä tuntuu, ettei itsellä ole liki mitään annettavaa. Tai että se annettava on niin kummallista - miten tuntea ilo uttkatasanassa tai rakastua levottomuutensa yinjoogassa - ettei sitä tunnu viisaalta kutsua ryhmäliikunnan ohjaamiseksi. Ja mietin opettajia, joita olen rakastanut ja jotka ovat lainanneet minulle toivoa siinä vaiheessa, kun hajotin jalan ja käden ja ne hajosivat uudelleen ja uudelleen ja tuntui, että eristyn täysin yksin, kun en päässyt ryhmäliikuntaan - josta aina mietin, että olenko ikinä käynyt siellä lopulta liikkuakseni, kehittyäkseni liikkujana, en oikein tiedä - ja sitä, miten heiltä olen harvemmin saanut mitään loistavaa teknistä tai anatomista oppia ja miten paljon kyse on ollut siitä, että olen saanut käydä siellä silloin kun on ollut todella vaikeaa ja käsi on ollut tuessa tai jaloissa tukipohjalliset suihkussa ja saunassa ja joogatunnillakin ja opettaja on aina muistanut sanoa, että jos et voi mennä käden päälle, tee näin ja lopuksi on muistutettu siitä, miten kehoaan saa rakastaa. Ajatella, rakastaa. Aluksi oli vaikeaa sietää puheita omista ihanista hengityksistä tai kiitollisuudesta viisasta kehoa kohtaan mutta vähitellen totuin siihen ja aloin hahmottaa, että niin - on sallittua olla tällainen.

En tiedä, ehkä ammatillinen paikkani tässä maailmassa on olla toivon kirjasto, josta toivon voi lainata silloin kun on vaikeaa. Ehkei se ole laisinkaan huonompi paikka. Mutta on vaikeaa pulata sen ableismin kanssa, jota meidät kaikki lienee tungettu kurkkua myöten täyteen. Ehkä löytyy ihmisiä, jotka eivät yhtään kaipaa harjoitukseltaan käsilläseisontoja tai muutakaan uskallusta ja itsen ylittämistä. Tai jotka ymmärtävät, että eri asiat voi hakea eri paikoista.

Pitkän koulutusviikonlopun jäljiltä jää vähän itkuinen olo ja kysymys, mitä sitä voi lopulta kenellekään antaa maailmassa.

Ehkä tämän: Kun antaa itselleen luvan olla epätäydellinen ja rajoitteinen, kiertää kivun ja tehdä eriytetysti ja viisaammin, on mahdollista mennä paikkoihin, jotka muuten olisivat liian pelottavia. Tätä lupaa en olisi osannut antaa, jos minulle ei olisi annettu sitä lupaa useammankin ihmisen toimesta. Voin laittaa tämän hyvän - tämän luvan - kiertämään. Sillä tavalla ei tarvitse sanoa kategorisesti, etten pysty joogaan, esimerkiksi. Kuten fysiatrini sanoi: ei enää joogaa. Vaan voi sanoa, että otan tästä ne asiat, jotka sopivat minulle, ja ne, jotka vahingoittaisivat minua, jätän ottamatta. (Jos osaan - se ei ole aina helppoa.) On väärin sanoa, että vain itse voi antaa itselleen tuollaisen luvan. Minä en ainakaan itse osannut sitä alkujaan. Tarvitsin lähikehityksen vyöhykkeen, jossa sain oppia sen toisten tuella. Ehkä osaan opettaa sitä rajojen järkevästi asettamista jollekulle eteenpäin. Ehkä. 

Mitä pelkäsin lapsena

Seurasin enimmäkseen sivusta keskustelua, mitä ihmiset ovat pelänneet lapsena, ja aihe tuntui jotenkin hyvin kiinnostavalta. Muistin ensiksi ilmeisimmän kerroksen:

Pelkäsin toisia lapsia. Pelkäsin kaikkia miehiä isää lukuunottamatta. Pelkäsin naisia, jotka lirkuttelivat tai lässyttivät, koska heistä tuli mieleen Hannun ja Kertun noita: ole mielin kielin, ja sinulla on ketunhäntä kainalossa. Pelkäsin opettajia, jotka tiesivät mikä on Oikein ja mikä Väärin ja joita vanhemmat ja isovanhemmatkin pelkäsivät - vanhemmille oli iso kriisi, kun väritin kansalaistaidon kirjaan oikeana tapana pestä kädet sen, jossa ei käytetty saippuaa, koska ihotautilääkäri oli kieltänyt minulta saippuan. Opin, että pitää teeskennellä käyttävänsä saippuaa, vaikka lääkäri olikin kieltänyt käyttämästä sitä. Pelkäsin, että paljastun vääränlaiseksi. (Ikään kuin kaikkialle kuroutuva ihottumani, jota kutsuttiin rutoksi, ei olisi sitä jo tehnyt.) Pelkäsin myös lääkäreitä, jotka lupaa kysymättä koskettivat kehoa kylmillä käsillään ja stetoskoopeillaan, väänsivät kipeästä kohdasta ja puhuivat pääni yli vanhemmille ikään kuin en olisi ollut kuulemassa. Pelkäsin talonmiestä, joka poltti tupakkaa ja tiesi jostain, että me olimme ystävän kanssa tuhonneet nurmikon, istutuksen tai portaiden siisteyden leikeissämme. Pelkäsin ambulansseja - pelkäsin niiden tulevan ja vievän minut hullujenhuoneelle, jossa minua iskettäisiin päähän sähköllä ja unohtaisin kokonaan kaikki hyvät jutut. Pelkäsin romaneita, joiden tiesin ostavan tottelemattomia lapsia. Pelkäsin poikien äitejä joiden pelkäsin näpit ojossa olevan kiskomassa minua poikiensa vaimoksi. Sinulla on niin nätti nenä sinä pääset hyviin naimisiin. Sinä näytät ihan ruhtinatar Gracelta. Pelkäsin että minut pakkonaitetaan ja pistetään synnytyskoneeksi. Pelkäsin kolmos-kutosluokan opettajaa, joka pakotti juomaan maitoa (joka sai minut pelkäämään, että kasvan vasikaksi ja lehmäksi, kotona näet puhuttiin siitä, ettei maito ollut ihmistä vaan lehmää varten) ja syömään kauheita koulunruokia, ja joka vaani meitä kaikkia haluten halata. Neljä vuotta pakenin halaamista, minua ei onnistuttu halaamaan. Luokkakokouksessa opettaja ei muistanut minua, olin ainoa, jota hän ei meinannut saada palautettua mieleensä - ajatella, hänen mielensä oli täydellisesti sulkenut pois lapsen, joka oli torjunut hänen läheisyytensä. Ja niin kuin minä pelkäsin opettajaa.

Mietin muiden pelkoja - ydinsotaa, ydintuhoa, tulipaloa. En ole pelännyt niitä. Enkä mitään villieläintä. Vanhemmat pelkäsivät käärmeitä, minä koetin pelastaa käärmeet. En pelännyt sotaakaan valveilla - valmistauduin siihen. Opettelin syötävät luonnonkasvit jo hyvin nuorena - mistä sitä tietää, milloin on tärkeää osata selvitä niillä. Opettelin rakentamaan majan ja tekemään pressusta ja havuista veneen, jolla voi tarpeen tullen paeta vesistöä pitkin. Pelkäsin sotaa unissa, sotaa ja vainoa. Pelkäsin, että jotenkin paljastuu, että olen osin inkeriläinen, ja siksi musta auto tulee. Mutta valveilla en pelännyt näitä - ne olivat perittyjä pelkoja, eivät omia ajatuksiani.

Ja sitten muistin lisää pelkoja:

Pelkäsin pimeää. Pelkäsin kuolleita, joille ei ollut annettu anteeksi ja jotka siksi olivat jääneet tähän maailmaan häälymään. Pelkäsin vampyyreita. Katsoin kaikki vampyyrielokuvat pienestä pitäen eikä se tehnyt hyvää. Pelkäsin, että juostessa liukastun ja puraisen kieleni poikki kuten serkulle kävi. Pelkäsin, että kaadun pyörällä tai pyörä hajoaa allani. Pelkäsin, että hevonen tallaa varpailleni tai puree tai pudottaa minut selästään. Pelkäsin, että luu kädessä tai jalassa katkeaa vain koska olen ollut huolimaton ja varomaton ja tyhmä. Pelkäsin, että kaadun, joka ikisellä askeleella, kun oli liukasta. Pelkäsin hukkuvani joka ikisellä uimatunnilla. Pelkäsin kaatuvani ja tuntevani veren maun suussa joka ikisellä luistelutunnilla - ja sentään harrastin taitoluistelua jonkin aikaa. Pelkäsin koiria koska ukin husky Heni kaatoi minut aina innoissaan maahan ollessani pieni. Pelkäsin koiria niin kovasti että kiipesin äitiä kuin puuta kaulatasolle saakka, kun isotädin perhoskoirat halusivat tervehtiä minua. Pelkäsin koiria mutta vein niitä ulos, vieraiden ihmisten aika hankalia koiria, koska olin jostain saanut päähäni, että se vasta oli jotakin. Pelkäsin kissoja koska minulle oli kerrottu että kissat ovat ihan hulluja ja kynsivät tahallaan. Pelkäsin että epäonnistun akvaariokalojeni kanssa ja jokin aamu ne kelluvat vatsa pystyssä. Pelkäsin että minut myydään koska tuotan lähinnä pettymyksiä. Pelkäsin myöhästymistä. Pelkäsin, etten kelpaa Jumalalle, enkä sitten kelvannutkaan, mutta kostin sen julistamalla kelpaamattomuuden vastavuoroiseksi. Pelkäsin, etten ikinä pääsisi baletin kärkitossuryhmään enkä päässytkään. Pelkäsin kasvavani aikuiseksi. Pelkäsin joutuvani muuttamaan pois lapsuudenkodista. Pelkäsin sekoavani kuten sekosivat ne tytöt, jotka äkkiä alkoivat eronteon lapsuuden ja itsensä välillä. Pelkäsin hylkääväni leikin ja lumon.

Pelkäsin mennä kouluun ja pelkäsin koulumatkoja. Pelkäsin unohtuvani pyhään metsääni lehtikuusten keskelle tanssimaan liian pitkäksi aikaa. Pelkäsin ukonsieniä, joiden kuvittelin jotenkin haittaavan pyhiä lehtikuusiani. Pelkäsin partiota jossa muut tuntuivat reippailta. Pelkäsin telinevoimistelua, jossa romahdin päälleni kerran toisensa jälkeen. Pelkäsin pelkäämistä, happamaa makua suussa, mustaa tykyttävää väsymystä pelon syötyä unet ja rikki syöpyvää ihoa.

Pelkäsin kättelemistä. Pelkäsin nousta bussiin ja tulla nähdyksi - räntäsateessakin oli mukavampi kävellä puolituntinen. Pelkäsin ääneen puhumista. Pelkäsin jonkun kuulevan kun kuljin ulkona ja puhuin kerrankin turvallisesti yksin ääneen. Pelkäsin hissiä, jolla ajoin luvatta alle yksitoistavuotiaana yksin. Pelkäsin sairastavani jotain salakavalaa tautia, koska usein olin niin väsynyt ja särkyisä, etten meinannut jaksaa kiivetä portaita kolmanteen kerrokseen. Pelkäsin pianonopettajan huomaavan etten koskaan jaksanut harjoitella läksyjä. Pelkäsin, mitä sitten tapahtuisi. Pelkäsin jonkun huomaavan miten vihasin pianoa. Potkaisin sitä usein salaa ja kun kuumemittari rikkoontui, lakaisin elohopeapallot pianon alle ja toivoin pianolta menevän äänen. Pelkäsin lauantaita heti sen mentyä ohitse, isän motivointiyrityksiä, jotta siivoaisin hänen kanssaan, yritystä keksiä jutunjuurta äidin töistä pääsemiseen saakka. Pelkäsin imuria ja pelkään sitä jollain tavalla edelleen, se on helvetinkone. Pelkäsin sipulia ruoassa, sen makua ja tuntua suussa. Pelkäsin juustoa, jo sen pöydälle nostaminen väänsi maailman mutkalle, iho seisoi kananlihalla, pelkäsin tukehtuvani siihen karmivaan hajuun. Pelkäsin suolakurkkua ja silakoiden ruumiinhajua. Pelkäsin alkoholia juoneita aikuisia.

Pelkäsin kauppojen hajua, valoja ja myyjiä pullapuotia lukuunottamatta. Siellä tuoksui hyvältä. Pelkäsin leipiä, joissa oli päällinen. Etenkin yritys hivuttaa leipään sekä ravintorasvaa, juusto/makkara ja jotain kasvista oli hirvittävä teko. Pelkäsin tulevani hulluksi jo tuollaisen leivän näkemisestäkin ja suuhuni en sitä olisi voinut pistää. Pelkäsin että minua ei kutsuttaisi syntymäpäiville ja kun joskus harvoin kutsuttiin, pelkäsin jo etukäteen, olisiko siellä jokin tuollainen hirviöleipä, tai kuten yksillä synttäreillä, hampurilainen, jossa oli ketsuppia, juusto, suolakurkku, sipulia ja majoneesia - en ymmärtänyt yhtään, miten joku voisi syödä mokoman sekamelskan. Pelkäsin myös kermakakkuja ja limonadin kuplien tuntua suussa. Pelkäsin populaarimusiikin tuhoavan aivoni, kuten isä oli väittänyt uudemman populaarimusiikin tekevän. En halunnut tyhmistyä, koska maailma tuntui aika pelottavalta ja monimutkaiselta ja tuntui tärkeältä pysyä valppaana ja terävänä selviytyäkseen.

Pelkäsin naapurintätiä, joka työskenteli sairaanhoitajana ja tökkäsi paljaaseen pakaraani jotain tököttiä ampiaisen piston turvotettua koko raajan kauheaksi makkaraksi. Pelkäsin hänen kertoneen kaikille, että itkin kivusta, etten kyennyt piilottamaan kipua. Pelkäsin, mitä tapahtuisi, kun vanhemmat saisivat selville, että olin taas mennyt sairastumaan, ja salasin viimeiseen saakka olevani sairas kolisten kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa naama edellä esteeseen ratsastustunnilla ja miltei oksentaen yskänkohtauksen aikana koulun uimatunnilla, jolla en olisi edes halunnut olla (mutta en ollut vielä oppinut lintsaamaan - pari vuotta myöhemmin en sitten uinut enää ollenkaan; milloin minulla oli isän kiisselinkeittoa vastaan kirjoittama lupalappu, että olin muka pudonnut puusta ja tarvitsin lepoa, milloin olin itse tehtaillut virustulehduslupalapun ja milloin minulla oli aina tarpeen tullen kuukautiset - joita minulla ei oikeasti edes vielä ollut mutta mitäpä pienistä). Pelkäsin koulun käsitöitä - onnistuin pistämään sukkapuikon syvälle kämmeneeni ja koulun halvat paskalangat aukaisivat ihottumat verille. Pelkäsin unohtuvani taas haaveilemaan ja että siitä huomautettaisiin.

Pelkäsin kesäloman loppuvan joskus. Pelkäsin joululoman loppuvan joskus. Hiihtoloman. Pääsiäisloman.

Pelkäsin ettei elämä koskaan muutu ja pelkäsin sen muuttuvan.

Pelkäsin etten keksisi hyvää keinoa saattaa itseäni pois päiviltä. (En keksinyt mutta se ei haittaa: aikuisuus on niin paljon lapsuutta helpompaa, valoisampaa ja ihanampaa.) Pelkäsin että menisi monta vuotta ennen kuin keksisin tavan kuolla ketään satuttamatta, myöskään itseäni satuttamatta. Pelkäsin etten jaksaisi sinne asti vaan minut vietäisiin sitä ennen piipaa-autolla ja se tuhoaisi vanhempani henkisesti. Pelkäsin jokaista päivää paitsi lomilla. Pelkäsin vanhempien ystävien lasta, jota vanhemmat väittivät ystäväkseni ja joka julmisteli heti aikuisten silmien välttäessä. Pelkäsin pelata seurapelejä: pelkäsin hävitä, koska se tuntui kurjalta, ja pelkäsin voittaa, koska sain mummun vihat niskoilleni niin tehdessäni. (Lakkasin pelkäämästä tajutessani, että voin antaa tahallani mummun voittaa: hänellä oli hyvä mieli voittaessaan ja minulla oli hyvä mieli, koska tiesin, että oikeasti olisin voinut voittaa jos olisin halunnut.) Pelkäsin kadottavani sieluni asioihin joihin kiinnyin ja siksi annoin ne nopeasti eteenpäin.

Pelkäsin sitä aikuisuutta, jota varten laitettiin leluja ja kirjoja vintille. Aikaa, jolloin minulla olisi omia lapsia. Siihen ei koskaan liittynyt aikuisten puheessa sanaa ehkä. Sittenkun. Pelkäsin, että lasteni isä olisi kaamea juicyfruitin hajuinen poika koulusta, se jonka äiti aina halusi sipaista ja kehua nenääni mainiten hyvistä naimakaupoista. Pelkäsin, etten ehtisi päättää päiviäni ennen tuota alennustilaa koska en keksisi tarpeeksi hyvää metodia.

Pelkäsin umpisuolentulehdusta koska silloin ei voisi välttää lääkäriä eikä sairaalaa. Pelkäsin tilanteita, joissa puhuttiin harrastuksista koska en purjehtinut lasketellut mökkeillyt ja soittaminenkin oli silkkaa silmänlumetta. Pelkäsin, ettei ikinä olisi aikaa tehdä sitä, mitä halusin: halata ponia jossain niityllä, ilman mitään satulaa suitsia aikataulua tavoitteita.

Pelkäsin purukumin tukkivan suolistoni kun olin kielloista huolimatta päättänyt niellä sen isona klönttinä itsetuhoisuuden puuskassa. Pelkäsin ettei ystävä enää lähtisi kanssani ulos leikkimään hänen tehtyään parit oharit peräkkäin. Pelkäsin joutuvani ilman ystävää siihen lapsilaumaan, jonka täytyi tehdä kaikkea karmivan tylsän näköistä - pelata pallopelejä, kirkkistä tai muuta ryhmäkauheutta. Pelkäsin vanhempieni kuolevan auto-onnettomuudessa ja pelkäsin joutuvani jommallekummalle tädilleni josta minut epäilemättä naitettaisiin mahdollisimman pian johonkin karmivaan juicyfruittalouteen tai muuhun amerikkalaiseen hapatukseen (jossa epäilemättä kuunneltaisiin populaarimusiikkia jonkinlaisena lobotomiakorvikkeena) lapsentekokoneeksi. Pelkäsin kutisevani hautaan saakka.

Pelkäsin vanhempien olevan oikeassa siinä ettei ihmisiin voi luottaa paitsi ehkä sukulaisiin. (No ei tietenkään miespuoleisiin sukulaisiin, selvähän se. Paitsi isään. Mutta muuten.) Pelkäsin tulevani niin vanhaksi että minun pitäisi osata sanoa, mitä haluan tehdä ja pelkäsin, että siitä seuraa vaikeuksia, kun ilmoitan haluavani mieluummin kuolla kuin mennä naimisiin.

Pelkäsin unohtavani leikin ja lumon ja lintujen kielen, lehtikuusimetsikön pyhyyden, oman kehoni pyhyyden. (Pelkäsin turhaan: on asioita, joita ei voi unohtaa.) Pelkäsin käyväni samanlaiseksi kuin aikuiset, joiden elämä tuntui olevan käsisärkyä, selkäsärkyä, noidannuolta, hammasleikkauksia, iskiasvaivoja, jalkateräkipua, päänsärkyä, rahahuolia, lasten epäonnistuneesta kasvatuksesta syyllisyyden tuntemista, työkiirettä, ainaista väsymystä ja läskiällötystä.

Kun sisko syntyi, pelkäsin, että minun luullaan synnyttäneen siskon. Työnsin vaunuja ulkona synkkänä ja pelkäsin, että jos kieltäydyn vaunurallista, vanhemmat hylkäävät minut. Pelkäsin satuttavani siskoa koska oli öitä joina olisin halunnut yksinkertaisesti tukkia siskon suun tyynyllä lopullisesti - en kestänyt jatkuvaa itkua ja jatkuvaa valvomista, kukaan meistä ei oikein kestänyt sitä. Pelkäsin, että pahat ajatukseni jotenkin välittyisivät ja sisko joutuisi niiden takia vaikeuksiin. Pelkäsin, että ilot kuihtuisivat niin himmeiksi, etten enää tunnistaisi niitä. Että pyhyys katoaisi silkkaan väsymykseen.

Pelkäsin, että vanhempien vihaisina minusta huutamat asiat pitivät paikkansa paremmin kuin mikään tai kenenkään kehu tai ihastelu. Pelkäsin pilanneeni paitsi heidän elämänsä, myös jotenkin koko maailman tai ainakin kaiken, mihin koskin. Pelkäsin, etten keksisi ikinä tapaa hyvittää kaikkea aiheuttamaani kärsimystä. Nukkumaan mennessä pelkäsin kuolemista enemmän sitä, että heräisin seuraavanakin aamuna.

Tämä on lista pelkistä peloista. Voisin kirjoittaa myös listan iloista. Minulla on ollut mielestäni hyvä, iloinen lapsuus. En uskalla sanoa sitä tavanomaiseksi - en tiedä lapsista riittävästi väittääkseni niin. Mutta muistan kutakuinkin yhtä paljon iloja kuin pelkojakin. Kummatkohan määrittävät meitä enemmän, ilot vai pelot? Ehkä on kirjoitettava lista iloista aivan vain hahmotellakseen vastausta siihen kysymykseen. 

Epäsymmetria

Sovimme tavaranheittotapaamisen tuntia ennen toista tapaamistani - ystävä on läpikulkumatkalla, ja voin syödä keskustassa aamiaisen tapaamisten välillä yksikseni. (Minua totisesti riipaisi jokin merkityskartta, jossa kysyttiin, kenen kanssa ja kuinka pieteetillä syö. Tänään söin aamiaisen yksin kahvilassa ja lounaan yksin junassa istuen! Illallisenkin syön junassa rasiasta. Yleensä olen ihan kiitollinen siitä, että minulla on ruokaa. Ei sekään ole itsestäänselvyys. Mutta kieltämättä merkityskartta sai huokaisemaan ja muistelemaan aikoja, jolloin tein ruokaa kahdelle. Joskus olen jopa elänyt sellaisen puolison kanssa, joka on auttanut pilkkomaan vihanneksia!)

Ystävä tulvii anteeksipyyntöjä kun saavun paikalle nälkäisenä ja vähän väsyneenä. (Olen tehnyt liikaa dynaamista harjoitusta eikä kehoni meinaa enää muistaa, miten nukutaan aamulla pidempään.) Hän on unohtanut tavaran, jonka takia tulin tänne. Ja koska hän on ystäväni - no, puhelimesta on loppunut akku eikä hän ole voinut soittaa. Häntä huolestuttaa. Nauran ja halaan. Tavallaan minusta on enemmän helpottavaa kuin ärsyttävää, että muutkin unohtavat asioita. (Itselleen olisi aika hankalaa sallia unohtelut, jos muutkin eivät niitä tekisi.) Viime talvena oli samantyyppinen tilanne. Menin varta vasten hakemaan erästä esinettä ja tuoja tuli paikalle ilman sitä. Nauroimme yhdessä ja juttelimme siitä, miten välillä unohtaa ihan kaiken.

Toisille on helppoa antaa anteeksi. Tai siis, minun on. Tiedän ihmisiä, jotka pitävät loukkaavana, jos toinen useimmiten myöhästyy, unohtelee asioita tai muuta sellaista. Itse en jotenkin löydä sitä loukkaamista tuollaisesta. Tuntuisi aivan absurdilta heittää joku ihminen menemään elämästään tuollaisen takia tai suuttua siitä.

Mutta annas kun itse unohtaa jonkin asian tai myöhästyy roimasti! Olen tullut tässä paremmaksi. Ennen menin niin lukkoon ja vihasin itseäni niin kovasti, ettei siinä ollut mitään tolkkua. Jotenkin en enää jaksa. Kun meinaa tuomita itsensä, auttaa, että kysyy, miten itse reagoisi, jos ystävälle olisi käynyt niin. No, selvähän se: ei siitä tekisi mitään ihmeempiä tulkintoja. Miksi siis itsensä kohdalla? Ja niin kääntyy ympäri vanha käsky, että rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi - ei niin, vaan juuri toisinpäin: rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi. Outo epäsymmetria. Se tarvitsee tällaisen korjausliikkeen. Ja sitten jos joku toinen räyhää siitä, että itse on myöhästynyt, on lähinnä hämmentynyt, että mitä nyt. Vaikka aika harvoin sellaista tapahtuu. Mikä saa miettimään, mistä on peräisin suomalaisten maine jotenkin täsmällisinä. Mummojen sukupolvi kyllä, meidän sukupolvemme - on ihan tavallista myöhästyä puolikin tuntia sovitusta ajasta.

Muistan vielä, miten pelottavaa oli ennen myöhästyä pari minuuttiakin. Joskus jätin vain menemättä tapaamiseen, jos tajusin matkalla myöhästyväni. Sillä tavalla menetin elämästäni muutaman ihmisen. En vain tullut paikalle emmekä enää nähneet. (Aikana ennen puhelinta ja nettiä se tosiaan oli siinä. Jonkin aikaa ahdisti liikkua keskustassa ja yliopistolla, kun mietti, että jos törmäisikin, mitä sitten. Mutta emme tulleet törmänneeksi.) Silloin ajattelin, että se heidän menettämisensä oli minulle ihan oikein, mitäs myöhästelin. En tiedä, miksi halusin sellaisen maailman. Mutta on selvä, etten halua enää sellaista maailmaa. On aivan riittävän monia ihmissuhteita, jotka loppuvat toisen osapuolen vetäytyessä. En halua olla itse se, joka vetäytyy, jättää vain tulematta ja ottamatta yhteyttä.

(Tunnen vähän syyllisyyttä siitä, etten ole jaksanut kutsua ihmisiä kylään entiseen malliin. Ehkä se näyttäytyy vetäytymisenä? Mutta vielä joku päivä tösmistyn! Nyt koetan olla ensisijaisesti lempeä itseäni kohtaan: ensin on saatava migreeniväijy ohi, saatava levättyä - tosin pelkään, ettei se ole näköpiirissä ennen kesää. On niin monta koulutusta! Ja paljon työtä! Molemmista olen kiitollinen: tämä on uutta, tämä työn paljous. Ja rakastan työtäni eikä mene päivää etten olisi kiitollinen siitä, että voin tehdä jotain näin absurdia.)

Muistan monia tapauksia, joissa joku on kadonnut kuvioista oudolla tavalla. Kummallisin taisi olla tapaus, jossa järjestölehden päätoimittaja tunki kaiken materiaalin jonkun toisen postiluukusta sisään, muistaakseni varustettuna lapulla, ettei jaksa koko juttua. Tyypistä ei koskaan kuultu sen jälkeen. Tai se ystävä, joka saatuaan työn ja rikastuttuaan siivosi tuttavapiiristään sekä minut, työttömyyden aikaisen köyhäilykaverinsa, joka olin yrittänyt kysyä, eivätkö hänen työssäkäyvät ex-ystävänsä tosiaan pystyisi käsittelemään sitä seikkaa, ettei hänellä ollut yhtä paljon rahaa kuin näillä, että oman äitinsä, joka myös pukeutui uffin vaatteisiin ja muuta yhtä epäillyttävää. Toivon, ettei noihin kohtiin ole sisältynyt näillä ihmisillä yhtä vaikeita oloja kuin omiin vetäytymisiini nuorena sisältyi. Vaikka eihän vaikeissa oloissa sinänsä ole mitään pahaa: niitäkin tarvitaan, niistä oppii. Ehkä pyörrän toiveeni ja toivon, että nämä ihmiset ovat onnistuneet tekemään pahoista oloistaan jotain itselleen tärkeää: oivalluksen, oppimiskokemuksen. Ja voihan olla, että heidän katoamisissaan on ollut aivan toinen logiikka kuin omissani, joissa keskeinen ajatus taisi olla, etten ansainnut ystävyyttä.

Tuntuu mukavalta aloittaa aamu halaten ystävää ja kertoen, että ei haittaa, vaikka hän unohti tavaran, jota tulin hakemaan. Toisiamme vartenhan me täällä maailmassa olemme. Aamiaisellakaan ei tule yhtään yksinäinen olo. Jaksan hymyillä vielä junassa matkalla turvallisuuskoulutuksesta kotiin. Osa ihmisistä tuijottaa ärtyneen näköisinä ikkunan läpi harmaaseen eikä halua vastata katsekontaktiin. Se tuntuu aina yhtä kummalliselta ja hivenen surulliselta. Mutta moni hymyilee takaisin, ja hymyt kuplivat rintalastassa, nostavat sitä ja korvantauksia kattoa kohti. 

Kinostunut jännitys

Jännitys kinostuu kehoon. Huomenna alkaa iso koulutus, jota olen odottanut pitkään. Keho vastaa tulevaan ponnistukseen vetäytymällä, luimistamalla korviaan.

Jossain vaiheessa jännitys purkautuu.

Eläminen muistuttaa tanssia. Ei sillä tavalla, että se sujuisi tuosta noin vain ja laukkaisi kulmasta toiseen vaivattoman ja suorastaan painovoimaa uhmaavan oloisesti, viuhtoen ja kopisten, vaan sillä tavalla, että keho vuoroin kyyristyy ja oikenee, jännittyy ja singahtaa matkaan, vetäytyy ja lähestyy. Pidempiä pysähdyksiä ei tule. Ulkopuolelta se voi näyttää kuolemaa uhmaavalta laukalta, joka vääjäämättä etenee kulmasta toiseen mutta sisältä käsin tuntee vaijerien kiristymisen, nivelkivun, uupumuksen, tärinän ja välillä tulvivan vapautuksen.

Tapaan tärkeän ihmisen ja kaikki menee pieleen, jos pieleen meneminen tarkoittaa sitä, että molemmat poistumme tilanteesta levottomampina ja ärtyisämpinä. Ja kuitenkin: eikö juuri näissä kohdissa tai oikeastaan niiden vanassa tapahdu oppimista? Tilanteessa tapahtuu jotain niin arkkityyppistä, että väsähdän täysin. Toinen huomauttaa ikävästi enkä äkkiä jaksakaan yrittää auttaa häntä - kysyä, pettyikö hän, esimerkiksi. Koen pientä surisevaa syyllisyyttä siitä, etten ala kätilöidä yhteisymmärrystä, mutta väsymys on suurempi, se huuhtoo kaiken syyllisyyden ylitse enkä vain jaksa tarttua asiaan. Niinpä vetäydyn, peräännyn, tajuan liian myöhään, että ehkä olisi ollut parempi sanoa, että ei, en jaksa tänään nähdä sinua. Jonkun muun olisin jaksanut nähdä, sinua en. Mutta ei sekään paikkaansa: jaksan hyvin nähdä, jaksan hyvin jutella, ja ainoa, mitä en jaksa, on ottaa vastaan protestia ja purkaa sen pommia hellävaroen. En juuri tässä hetkessä.

Juuri se tekee minusta inhimillisen: kun joku toinen ei jaksa alkaa purkaa minun pommejani, ei minulla ole ainakaan mitään perustetta väittää, että minä en kyllä ikinä toimi noin jurposti ja että pitäisi ja että onpa kammottavaa. Tiedän ainakin, miten hidasta oppiminen on. Ja miten takapakkia tapahtuu tuon tuosta.

Tässä tunnistan kasvaneeni: Tunnistan, miten ennen reagoin tällaisiin kohtiin ja että tapa on muuttunut. Ennen jotenkin toitotin ja vaadin oikeutta ja puhkuin itseni suureksi. En osaa sanoa, seurasiko siitä paljonkaan hyvää. Sen osaan sanoa, että siitä seurasi paljon pahaa mieltä ja paljon hidastetta omaan prosessiini - puhkuin nimittäin itseni suureksi eniten itseäni varten, ollakseni varma ja selvä. Tuntuu instant-hyvältä olla varma ja selvä ja silloin voi kuvitella tajunneensa jotain oleellista itsestään. Ehkä jollakin tuo münchhausenmainen temppu jopa onnistuu, mutta minulla se ei toiminut. Sain lähinnä taistelukalakrapulan ja tajusin, että tämä ei ainakaan ole tie, jota haluan kulkea. On löydyttävä jotain muuta.

On hankalaa olla prosessissa. Mietin vuorenkokoisia asioita. Uskon vakaasti, että Laotse on oikeassa kirjoittaessaan viisaalle kaikkien asioiden olevan vaikeita ja vaativia ja asioiden sen vuoksi kuitenkin soljuvan eteenpäin. Iso alkaa pienestä - siksi pienen pommin voisi yrittää purkaa ensiksi. Jos jaksaisi!

Kehoparka. Tämäkin vielä kinostetaan siihen.

Seuraavat kolme päivää vietän prosessin keskellä tiiviillä kurssilla koettaen omaksua jotain hyvin teknistä ja tarkkaa. Pelkään, että alan itkeä kesken kaiken samalla tavalla kuin viimeisellä tosi tosi tärkeällä kurssilla - että taas vaan itken enkä osaa hetkeen lopettaa. Se on kummallinen pelko - itkuhan purkaa jännitystä tosi hyvin. Mieluummin itkisin yksin kotona kurssipäivän jälkeen mutta aina ei saa valita. Ja itkupelkokin on parempi kuin halu pysytellä kantimissa, jossa minua ei voisi mikään järkyttää.  (Hassua, miten vastakkaiset tavoitteet ovat kuin sillä nuorella olennolla, jonka myös ajattelen otokseksi itsestäni.) On ikävää, jos toiset joutuvat kannattelemaan tunnetartunnan hankalia kärhiä kehoissaan. Jälkiä asioista, jotka eivät oikeastaan liity heihin mitenkään.

Tuntuu kummalliselta, että huomenna astun uudelle alueelle, uuteen koulutukseen. Se on globaalisti ottaen hyvin kummallista, kun ajattelee, miten huonot koulutusmahdollisuudet tytöillä monissa maissa on ja miten heitä ajatellaan lapsentekokoneina. 

Syntymäpäivänä

Tänään on kummallinen päivä - ajattelen sitä, miten Echart Tolle kirjoittaa hautakiven viivasta kuolin- ja synnyinpäivän välillä. Ei tunnu viivalta eikä pisteeltä viivalla: itse asiassa muisti on niin hatara kapine, että on hyvin vaikeaa laisinkaan muistaa, miltä muulta kuin tältä tässä voisi tuntua.

Mutta olen ehkä puolenmatkassa. Olen edennyt puolet pidemmälle kuin ajattelin jaksavani edetä. Tämän arvion muodostin joskus lapsuudessa. Aikuiset valittivat kipujaan, särkyjään ja väsymystään aika paljon, ja koska minuakin sattui ja väsytti aika usein - hoidinhan koulun kunnolla ja harrastin illat pitkät; ei levon häivää - arvelin armeliaasti, että tarvitsee jaksaa vain kolmikymmenvuotiaaksi. Olen neljänkymmenenviiden. Vanhempanikin ovat edeleen elossa eivätkä valita enää niin paljon.

En tiedä, voihan olla, että sisälläni tikittää jo aikapommi ja kaikki havaitaan vasta liian myöhään, enkä elä suinkaan yhdeksänkymppiseksi. En oikeastaan panisi siitäkään pahakseni: on selvinnyt, että minulla on hyvin vähän, liki ei mitään, annettavana tässä maailmassa. Sikäli ei voisi sanoa, että jotain olennaista katoaa, kun kuolen.

Elämä on täynnä taitekohtia ja jos kulkee ei-niin-tallattua polkua (tiestä puhumattakaan) (ja kuka ei kulje, kysyn vaan) ei oikeastaan voi eksyäkään.

Kun mietin keski-ikäistymistä, tämä on ehkä keskeisintä: Vähitellen todellisuus on muuttunut vähemmän pelottavaksi. En ole vuosikymmeniin purrut ketään naamasta (pelon säätely: taistele), en ole viime aikoina jäätynyt niin voimakkaasti että kuvittelen halvaantuneeni (pelon säätely: jähmety) edes kauhistuksen kananjaloissa eli trikonasanassa, bananasanassa tai muussa rangan lateraalifleksiossa, en ole vuosiin lähtenyt mistään kotiin itkien (pelon säätely: pakene). Pimeän ja pyöräkellarien pelon menetin jo 1/3 elämää sitten, samoin uskomuksen, että olen täällä yksin ja ettei ihmisiin voi oikein luottaa ja ettei rikkoontunutta voisi korjata. Joitain vuosia sitten tajusin ajattelevani nykyään vedessä muutakin kuin hukkumista, tajusin, että hengityksen säätelyn elinikäisestä harjoituksesta voisi olla tässäkin apua ja opin sukeltamaan. Ilmajoogan myötä opin, ettei ylösalaisin käännettäessä kuole vaan se tuntuu todella mukavalta, jos ei putoa naamalleen ja satuta niskaa kuten koululiikunnan inversioissa.

En edelleenkään uskalla juosta jäisellä maaperällä tai hypätä laiturilta tai veneestä veteen, mutta ei minun myöskään tarvitse uskaltaa - nämä eivät ole arjessa kovin keskeisiä taitoja ja uskon, että selviäisin niistä hätätilanteessa.

Enkä enää ihmisseurassa mieti, kuinka paljon muut kärsivät tai ällöttyvät ärräviasta - vuosi vuodelta sekin asia käy pienemmäksi ja olen hämmentyneenä tilanteessa, jossa olen kaikesta mahdollisesta puhetyöläinen, jota kuuntelee monta ihmistä kerralla. Kun ajattelee kaikkea sitä urputusta, jota joutui kuuntelemaan Halosen noustessa presidentiksi, tunnen itsensi suorastaan löytöretkeilijäksi edettyäni tilanteisiin, joissa puhun ääneen vaivaantumatta. (Myös Lola Odusogan kohdalla minulta meni vähän ohi se, että muut vapaamieliset juhlivat hänen misseyttään ihonvärin, ei ärrävian takia. Minä tietysti arvelin sisimmässäni ärrävikaa suuremmaksi esteeksi elämässä. Niin kovasti lähipiirini oli sitä hävennyt kasvuiässäni. Ei minulla ollut vielä mitään käsitystä siitä, miten voimakasta ja laajallelevinnyttä rasismi on.)

Kuvasin pari päivää sitten videon, jossa kyllä olin tietoinen kaikista vioistani, mutta kuvasin sen silti. Etenkin kun on kyse äänikurssista, on minusta tosi hyvä asia, että videolla on ihminen, joka ei äännä virheettömästi tai puhu jotenkin karismaattisella äänellä vaan mumisee, pyörittelee silmiään, sorauttelee ärrää ja kuulostaa kaikelta muulta kuin ammattipuhujalta - ehkä se voi olla lupalappu niille, jotka haluaisivat oppia puhetekniikkaa mutta eivät meinaa uskaltautua kurssille, koska onhan se nyt helvetin pelottavaa, jos kurssia vetää joku, joka on tottunut esiintymään ääneen: joku niistä, jotka pienestä pitäen kipuavat esiintymislavoille. (Vähän samalla tavalla kuin on pelottavaa mennä musikaalisen pianonsoitonopettajan tunnille piinaamaan hänen absoluuttista sävelkorvaansa tai lähteä tekemään pilatesta balettitanssijan johdolla, kuten minäkin pilatekana aloitin. Joitain päiviä sitten kansalaisopiston opettajien pikkujouluissa jouduin kuuntelemaan musiikinopettajan arviota, ettei huonoa sävelkorvaa tai rytmitajua olekaan, että on vain laiskuutta eikä hän voi ymmärtää, miksi joku vaivautuu kurssille jos ei jaksa enempää ahkeroida tulosten eteen. Toisessa puheenvuorossaan hän oli jo erottellut ihmiset lahjakkaisiin ja lahjattomiin, joten en katsonut aiheelliseksi kommentoida mitään hänen laiskuuskäsityksiinsä - en edes sen vertaa, eivätkö ne hänestä olleet ristiriidassa lahjakkuusnäkemyksen kanssa.)

Vietän päivää mökissäni sadetta kuunnellen. Teknisesti tämä ei toki ole mökki vaan pienkerrostalo mutta minusta viistokattoiset huoneet ja vain kolmen perheen talo keskellä lähiömetsää, ilman yhtään ikkunasta sisään paistavaa valoa, on mökki. On vuoden pimeimpiä päiviä ja luvattu hurrikaani ei vaikuta sen kummemmalta kuin kovalta sateelta - sen verran kovalta, ettei koira suostu kakkaamaan ulos sadepukuun vyötettynä. Luen kirjan, teen spagettia ja kofeiinitonta kauralattea. Joogaan vähän ja nukun päiväunet. Olen aikatauluttanut kalenteriin kaksi epämiellyttävää soittoa mutta viittaan niille kintaalla. Kerrankos sitä ollaan keskellä viivaa. Tai ehkä sen lopussa. On mukavampi ottaa nokoset.

Kun herään nokosilta, olemme kiertyneet koiran kanssa oudolle kerälle kuin kaksi kissanpentua, pehmeinä, lämpiminä, sanattomina. Muistan erään tuttavan lähettäneen kutsun kirjanjulkistajaisiin ja kirjoittaneen oheen pienen henkilökohtaisen viestinkin. Se tuntuu jotenkin kaukaiselta - koko ajatus huoneesta täynnä ihmisiä, enkä usko, että osaisin taaskaan sanoa mitään oleellista, keskustelut ovat sillä lailla liian nopeita minulle. Tarvitsen niin älyttömästi hiljaisuutta ympärilleni, että sanat alkavat muovautua. Ja nyt ne tuntuvat leijuvan kauempana, vaikka olenkin ikään kuin valveessa.

Hetken epäilen ehkä itsekin siirtyneeni bardoon, kuten kirjan miehelle käy kirjan lopuksi. Mutta sitten muistan, että minusta on tuntunut siltä jo pitkään, joten tuskin siitä on kuitenkaan kyse. Outoa kyllä, elämässäni kietoutuu vahvasti yhteen kaksi asiaa: tuntu siitä, että on jotenkin loppunut jo, ulkopuolilla ja eristyksissä JA samaan aikaan avautuu uudelle. Koetan muistaa, siinä nokostenjälkeisessä lämpimässä, milloin en olisi tuntenut tätä upottavaa, kaksihaaraista epätodellisuuden pakkopaitaa.

Huomaan, etten tiedä elämästäni oikeastaan juuri mitään, ja sikälikin tämän päivän nimeksi sopii hyvin syntymäpäivä.

En oikein ymmärrä, miksi olen monesti valinnut tietoisesti huonomman tai vähemmän kiinnostavan vaihtoehdon. Miksi olen luopunut asioista ja kuvitellut siten vahvistuvani. Tai kuvitellut, että asiat palaavat takaisin luokseni, jos niiden on tarkoitettu palaavan. (Ehkä niiden ei ole tarkoitettu palaavan - voi luoja mitä roskaa.) Millaista olisi ollut elää elämää, joka olisi tahditettu valkoisen miehen valloitusvimmalla jonkin epämääräisen intiaaneille kuvitellun asenteen asemesta? En edes tarkalleen muista, mistä olen saanut päähäni tuon ajatuksen luopumisen ylväydestä. Mutta muistan, miten pienenä jo kannoin sitä. Sen johdattamana olen antanut muille aika paljon sellaista, jonka olisin mieluiten pitänyt itselläni - muistuttanut itseäni siitä, että täällä mikään ei ole kuin lainassa ja sitten vielä palauttanut arvokkaan lainan paljon ennen aikojaan.

Olen luopunut monista asioista, joita rakastin. Vähitellen olen oppinut rakastamaan monia asioita, joita en aiemmin osannut kuvitella oppivani rakastamaan. Ja sitten on asioita, joita en näytä oppivan rakastamaan, tuskin edes hyväksymään. Mutta niitä tulee ajatelleeksi vain harvoin. Elämässä on niin paljon suoriutumista: aikataulujen tarkistamista, viesteihin vastaamista, koirasta huolehtimista ja pitäisi myös muistaa syödä terveellisesti ja jotenkin pitää huolta omasta harjoituksesta, omasta kunnosta, kaiken hälinän ja kaaoksen keskellä. Ehkä kaikki muutkin ovat vastaavanlaisessa tilanteessa, tukehtumassa vaatimuksiin, toivomuksiin, arkeen?

Olen helpottunut tästä levähdystauosta tässä päivässä. Ties mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kolme fragmenttia joita en halunnut laittaa someen ja tämähän ei ole somea, eihän

Joskus mietin, olenko liian pahansisuinen. Tarkoitan tätä: kun joku jakaa niitä sitaatteja, että voit tehdä mitä vaan mitä oikeasti haluat, tekee mieli kirjoittaa alle että ihanko oikeasti voit syödä pääsi, kumota painovoiman ja napsauttaa sormilla maailmanrauhan. (Haluaakohan joku syödä päänsä?)

En kommentoi, koska olen oppinut, että hyväntahtoisuuden periaate on tulkinnassa ja kommunikaatiossa kullanarvoinen. Mutta hetkittäin on haastavaa hillitä sisäistä kolmivuotiastaan.

Ja vielä, haluamisesta: osa omista haluamisistani on ollut niin harmillisia, että pidän erityisenä siunauksena, etteivät halut ole päässeet toteutumaan. Esimerkiksi haluaisin olla yleisesti pidetty, kullanarvoinen vaikka kelle. Olisihan se äärettömän mairittelevaa! Mutta pystynkö nytkään pitämään yhteyttä harvoihin ystäviini? Luokattoman huonosti! Eli oikeastaan hyvä näin.

Samalla tavalla: haluaisin olla yksinkertaisempi, mutkattomampi. Mutta jaksaisinko silloin ymmärtää muidenkaan mutkia?

Vuosi vuodelta taidan ajatella yhä enemmän, että siinä saattaa olla vinha perä, että onnellinen se, joka osaa haluta sitä, mitä jo itsellä on, eikä niin, että kiipeää vaikka kuuhun saadakseen omakseen sen, mitä osaa haluta. (Ehkä santosha on ihan syystäkin niyamoissa. On helppoa hukata itsensä tyytymättömyyden sirahvinpyörään.)

 *******

Se, miten kotoisalta tuntuu pelmahtaa ilmasilkkiin rauhoittumaan pää alaspäin, antaa toivoa siihen, että jokin päivä myös eräät muut joogaliikkeet voisivat tuntua kotoisilta - - koko ajan sitä oppii uutta kehostaan, mutta puuttuvia paloja on edelleen niin monia, ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi kyselemisen ja tutkimisen.

Ja usein tuntuu, että juuri kun kuvittelee saavuttaneensa edistystä (etenkin takareisien joustattelun suhteen), keho suuttuu ja palataan lähtöpisteeseen. Vielä haasteellisempaa on tietysti opettaa - etenkin opettaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät pelkää halvaantuvansa, rikkovansa niveliään jne. Siitä modaliteetista en tiedä mitään! Miltähän tuntuisi olla innokas tai pystyvä kehollisesti, mieltää itsensä muuksi kuin kömpelöksi?

Muistan elävästi ensimmäisen ilmajoogatuntini. En ollut rohkea tai kehoani hyvin hallitseva mutta ajatus selkärangan traktiosta vainosi niin paljon, että kokosin luuni ja menin. Ilmoittauduin workshopiin ajatellen, että voi olla, etten uskalla tehdä yhtään mitään mutta että se on ok ja saan vaikka istua koko ajan sivulla katsellen, miten muut uskaltavat. Kun annoin sen luvan itselleni, pystyinkin tekemään kaiken.

Tämä kuvio toistuu, toistuu, toistuu ja toistuu. Ihan yhtä pelottavia juttuja ovat olleet filosofian opiskeleminen (koska kuinkahan monta kertaa sain teininä palautetta, että olen tämmöinen pinnallinen tyhjännauraja), kasvatustieteen opiskeleminen (koska kiintymykseni on kaikkea muuta kuin turvallista ja koulusuhdekin on koostunut lähinnä auktoriteettipahoinvoinnista), hieronnan opiskeleminen (kuinka joku, joka on aina jökissä ja rikkoo itseään tuon tuosta, voisi parantaa muitakaan)

- liki KAIKKI maailmassa on ihan helvetin pelottavaa! (Vaikka tietenkin kaikki muu on hyvin laimeaa koululiikunnan pelottavuuden rinnalla - joskus mietin, onko tämä nykyinen polku yksinkertaisesti yritys kursia kiinni ne siellä revityt mielen haavat.)

Paitsi ilmasilkki. Kirjoittaminen. Nukkuminen. Syöminen. Seksi. Käveleminen. Meditoiminen. Laulaminen. Opettaminen. Nauraminen. Anteeksi antaminen. Tanssiminen. Esiintyminen. Vesijuokseminen. Ne eivät jostain syystä pelota. (Hemmetti, pelkäsin vesijuoksemistakin aluksi niin että henki meinasi salpautua kurkkuun.) (Sen sijaan en ole ikinä oppinut sitä pelkoa, jota naisten väitetään kokevan - yksin pimeällä liikkumisen pelkoa. Minä pelkään sisätiloissa lähikontaktissa vähän vieraamman miehen kanssa, ehkä koska se on tilanne, jossa on sattunut ikäviä asioita. Vasta joidenkin viikkojen suhteen jälkeen alan uskoa, ettei toinen satuta minua, jos meille tuleekin intressiristiriita jonkin asian suhteen.)

On jotenkin aika mukavaa, että mitä vanhemmaksi tulee, sen useampia alueita biologisten perustoimintojen rinnalle löytyy pelottamattomiksi vaihtoehdoiksi. Ja myös: että tietää, että kaikki joka tapauksessa pelottaa. Joten oikeastaan voi valita tehdä ihan mitä lystää, koska se on aluksi aivan hirvittävää ja lopuksi ihmettelee, miksi sitä niin kovasti pelkäsi.

Olisi kyllä jännittävää elää edes viikko sellaisen ihmisen elämää, jonka mielenmaisemassa pelko ei ole ollut niin hallitseva emootio kuin omassa elämässä.

********
Kas, lisää merkkisanoja (mukana myös improsta tuttu kyllä/mutta vs. kyllä/ja -harjoitus). Mulle jo pitkään ovat olleet mustalla listalla pitäisi, sekä lisäksi aina ja ei ikinä - niistä huomaa heti, että kas vain, nyt lähtee flippaamaan toisia varten elämisen ja/tai toivottomuuden synkeisiin ja hedelmättömiin maastoihin. On asioita, jotka pitää tehdä, jotta voi katsoa itseään silmiin peilistä ja hymyillä aurinkoisesti. Mutta ei, ei ole asioita, jotka pitäisi tehdä. Asiat joko pitää tehdä tai sitten ne voi halutessaan tehdä tai jättää tekemättä. Tämä on tasan näin yksinkertaista elämässäni. (Toki tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on seuraamuksensa mutta entäs sitten. Jos joku toinen valitsee suhtautua toimintaani nurjasti, koska en ole täyttänyt hänen ennakko-oletuksiaan, se on hänen valintansa. Asioista voi neuvotella etukäteen - jotain voi luvata, kaikkea ehkä ei.)

Ja kuinka yleisiä pitäisit ovat! Eilenkin sain workshopissa ihmetellä sitä, että kun saadaan irroiteltua mieli varovasti ja hellävaraisesti siitä ajatuksesta, että menon pitäisi ulkoisesti näyttää joltain, heti uusi pitäisi ilmestyy hämmentämään mieli pientä - että miltä jonkin pitäisi tarkalleen tuntua, jos kerran pitäisiä ei käytetäkään muodon vahdinnassa. Koska jos päästää irti pitäiseistä, ilmeisesti taivas romahtaa tai tulos voi olla mitä vaan? Jokin pelko tai katastrofin aavistus tuntuu vaanivan tässä askeleessa, koska uusia pitäisejä löydetään siihen tahtiin, että sivustakatsojaa hengästyttää. Entä jos vain tekisi kokeilevalla avoimella mielellä ja kuuntelisi, miltä kyseinen tekeminen de facto tuntuu? Ja että se tuntu voi olla semmoinen, joka tulee vasta kun malttaa päästää irti päässä vilisevistä ennakko-oletuksista ja ihan oikeasti kuunnella, mitä tapahtuu. Ja ehkä pitää mielessä yksi pitäminen - jos on kova vihlova kipu tai muuten liian huonot vibat joita ei halua kestää tällä hetkellä, pitää tulla pois asennosta tai liikkeestä (ilman konditionaalia).

Tuntuu, että osa oppilaistani on välillä kapasiteettinsa äärirajoilla, kun kysyn heiltä suoraan, että miksi sä haluat ajatella, että tän pitäisi tuntua joltakin tietyltä. Eivät he koe tehneensä valintaa ajatella näin, ja tarkalleen ottaen eivät ehkä ole tehneetkään, jos mieleen ei ole tullut, että on aivan mahdollista elää ja suunnata elämäänsä ja tekemisiään ilman närästäviä pitäisejä. Välillä tunnen itseni pahaksi ämmäksi, kun tällä tavalla haastan ihmisiä miettimään, millaista diskurssia he haluavat sydämessään vaalia. Mutta eipä mulla paljon muutakaan ole antaa, paitsi ehkä hirveä kasa anatomiadetskuja.

Bardossa luin Saramagoa ennen muiden heräämistä

Aamulla muiden vielä nukkuessa ja Saramagoa sängyssä makoillen lukiessani valkeni yhtäkkiä yksi seikka, josta Saramago ei mitenkään kirjoittanut mutta jonka ehkä jotenkin silti teksti kutsui vastauksekseen. Ehkä eilisillä keskusteluillakin oli osuuttaan asiaan - niissä tuli taas ilmi se outo mielikuva, jolla moni meistä ihmisistä rakastaa pelotella itseään, että jos en tee näin, niin X - ja X on jotain sen kaltaista kuin että epäonnistuu, putoaa, ei voi enää korjata jne., joka tapauksessa jotain kovin epämääräistä ja suuruudessaan hurjistuttavaa, joka lamauttaa ajatusten ahkeruuden ja kyvyn kysyä, että onkohan se ihan oikeasti ihan noin, että kaikki hyvä loppuu siihen. Tajusin äkisti, että niin, ymmärrän tavallaan paljon paremmin ihmisiä, jotka eivät pelkää putoamista, koska mieltävät jo pudonneensa, kuin niitä, jotka varmistelevat ja pinnistelevät vuosikausia elämästään pysyäkseen kunnon ihmisten tai vaikka ihan elävienkin kirjoissa. Sikäli saatan olla aika hyvä soittelemaan viime vuosina yksinomaan ryypänneille tai korvaushoidossa käyville ja jossain mielessä taidan ymmärtää heitä paremmin kuin niitä ihmisiä, jotka pelkäävät määräaikaisen työsuhteen loppumista tai muuhun kuin oman koulutuksen mukaiseen ammattiin työllistymistä. (Se on toki musta lähinnä hupaisa keskustelu - mun koulutustaustalla kun ei ole enää yhtään yksittäistä ammattia, jossa voisin kaikkea sitä käyttää silleen ulkoakinpäin selvästi koulutuksen mukaiseksi tunnistettavalla tavalla. Vaikka tietysti kaikki osaaminen kulkeekin mukaan ihan kaikkeen, mitä tekee, vaikka johonkin kaupassa käymiseen ja kadun ylittämiseenkin.)

Kuntosalilla kuuntelin yhden naisen tuskaisen kuuloisia pinnistysähkäisyjä yksi aamu. Nainen heilutteli kahvakuulaa kasvot irvistykseen kuroutuneena, itse venyin ja vanuin matolla nautinnollisesti haukotellen ja hieman hämmästellen, miksi hän halusi niin kehoaan pakottaa suoritukseen, joka pysäytti hengityksen virran ja säi ähkimään. Sitten tulin ajatelleeksi, että niin joo, ehkä hänellä on keholleen tavoitteita (muitakin kuin se, että tehdään nyt tämä yksi juttu siten kuin tuntuu hyvältä). Se tuntui hurjan oudolta ja kiinnostavalta. Samoin kuin se, että saatoin itse sillä tavalla vain kellua omassa kehollisuudessani, nauttia, ja samalla saada tai ainakin kuvitella saavani sen liikunnan, jonka tunnun tarvitsevankin. Epäilemättä hän tarvitsee enemmän, mutta miksi? Mitä se tuo? Olisi hurjan kiinnostavaa tietää, mutten uskalla vaivata ihmisiä varttia vaille puoli kahdeksan, kun he tekevät treeninsä loppurutistusta ja heillä todennäköisesti alkaa kokous saman suuren betonikolossin ylemmissä kerroksissa tasan kahdeksalta.

Niin täynnä kyvyttömyyttä ymmärtää ja kohdata tämä aikataulupaineistettu ihmisten maailma. (Totisesti olen kiitollinen niistä elämäni viidestä ihmisestä, joiden kanssa käymme sentään välillä keskusteluita ajan kanssa ja saan sukeltaa heidän maailmaansa edes hetkeksi - se on yhtä eksoottista kuin snorklaaminen! Ja kiitollisuus kirjoista, nekin ovat kurkistusikkunoita kysymyksiin, joita ei arjessa koskaan ehditä käymään läpi.) Kello painoi päälle, nousin ja pukeuduin ja menin kahdeksan kokoukseen itsekin. Katselin kasvoja ympärilläni ja ihmettelin, mitähän meidän kaikkien mielissä oikein liikkuu. Ja kuinka monella on tavoitteita päästä muualle, muuttua, ponnistella. (Muistin myös sen ajanjakson, jolloin ponnistelin kovemmin mutta en oikein enää onnistu hahmottamaan, miksi ihmeessä niin tein.) Taas olisin halunnut kysyä, mutta epäilemättä saisin potkut, jos kaiken työaikani haastattelisin työkavereita synnyistä syvistä sen sijaan että koetan perehtyä ja suorittaa niitä työtehtäviä, joihin minut on palkattu. Hyväksyin tämän tuosta noin vain, okei, en kysy, mutta eihän se kysymyksiä hävitä eikä paina edes taka-alalle, päinvastoin. Mutta olen aika hyvä pysyttelemään tyytyväisenä avointen kysymysten kanssa, kiitos filosofian opintojen. Ja muutenkin, tällä erää tyytyväinen likipitäen kaikkeen.

Yritin selittää tätä tyytyväistä ajelehtivuuttani yksi päivä vanhalle tuttavalle - että epäilen sairastavani jonkinlaista hyväntuulista masennusta, koska en toivo enkä ponnistele ja haluankin asioita aika laimeasti, mutta sitten toisaalta lillun kuitenkin hyväntuulisuudessa, joka taas ei mitenkään sovi kuvaan masennuksesta, joten varmasti hyväntuulinen masennus on väärä nimi tilalle.

Nyt aamulla tulin ajatelleeksi, että ehkä olen siinä jossain pisteessä jo ja siksi en enää uhkaile itseäni sillä. ("Jos et tee näin ja näin, jäät tähän ikuisiksi ajoiksi" - "So what?") Että on niin monta asiaa, jotka olen jättänyt tekemättä tai tehnyt liian omintakeisesti, että tosiaan olen siinä mustassa aukossa tai kauheassa/mukavassa lilluvuudessa. Mistä tuli mieleen - voisinko (siis jos keksisin sitä haluta) ruveta patistamaan itseäni uhkaillen itseäni sillä, että jos en tee näin ja näin, minusta voi tulla ihan huomaamatta kunnon kansalainen, keskiansioinen, joutaviin lillukanvarsiin takertumaton, kyselemätön, ihastuttava, - - -

Ehkä senkin takia ajattelen hetkellisesti, että taidan olla jo kuollut mutten vielä sitä täysin tajuava: bardossa. Ehkä se on syy sille, että koen välillä vähän oudoksi niiden ihmisten seuran, jotka ajattelevat olevansa elossa. Eipä siinä mitään, niin ajattelen itsekin välillä. Mutta sitten pysähdyn ja kysyn, olenko sittenkään varma, enkä ole. 

Outra vez

Katsoin uudestaan Olemisen sietämättömän keveyden elokuvana. Tilasin lähikirjastoon myös Kunderan kirjan, koska matkustan ehkä ensi viikolla Tsekkeihin ensimmäistä kertaa elämässäni. No, voi kyllä olla myös, etten matkusta. Toissapäivänä nousi kuume ja tällä hetkellä pälyilen levottomasti ympärilleni ja koetan anturoida sisäisiä tuntojani saadakseni selville, onko tämä jotain lääkäriä vaativaa. Todennäköisesti ei, luultavasti kysessä on vain flunssa, jonka olen napannut ohimennen vastustuskyky antibiootin jäljiltä sotkuisena, emotionaalisesti sekavana ja puolentoista viikon töissäolorasituksen jäljiltä. Toimistotyö on ihan hemmetin raskasta, jos parantumisaikataulu on kesken eikä ole pystynyt käymään liikkumassa. Niskaan ja selkään sattuu, päätä särkee. Yskinyt en ole enää yli viikkoon, kuume hävisi jo kesäkuun ensimmäisinä päivinä ja hengityslaajuus on kasvanut tasaisesti, joten keuhkokuume tuntuu kyllä väistyneen. Ehdin jopa kaksi päivää tuntea itseni niin terveeksi, että uskaltauduin aerialjoogaan ja pilatekseen. Sitten kuume nousi. Tämä tässä nyt tuntuu ihan tavalliselta flunssalta. Kuume ei ole kiipeillyt sellaisiin lukemiin, joka vihjaisi mistään vakavasta, vaan keikkuu ärsyttävästi juuri ja juuri kuumerajan yläpuolella tempoilematta mihinkään suuntaan, eikä olo ole lainkaan niin sairas kuin kuukausi sitten pappia kyydissä. (Tai ensimmäisinä päivinä töissä, jolloin kuitenkin takana oli miltei puolitoista kuumeetonta viikkoa - keuhkokuume on aika iso pieti.)

Kuumeesta ja matkatietämättömyydestä huolimatta katsoin kuitenkin tuon elokuvan ihan vain katsellakseni Prahaa. Elokuva on muutenkin kiinnostava, koska olen nähnyt sen niin monta kertaa ja monessa elämänvaiheessa. Ja: se on herättänyt niin voimakkaita emotionaalisia reaktioita, että pääsen sitä kautta käsiksi johonkin, mitä on tapahtunut viime vuosina. Johonkin hyvin vaikeasti sanallistettavaan ja ritualistiseen ajatteluun, johon olen törmännyt sekä muissa että itsessäni, sellaisissa kohdin, joissa en siihen odottanut törmääväni.

Nuorempana inhosin yli kaiken elokuvan typerää, itkuporsasmaista Terezaa. Inhoni ei jotenkin silloin lainkaan epäilyttänyt tai kiinnittänyt huomiotani. Mitä inhottavaa nimittäin on siinä, että joku jännittää vieraitten ihmisten intiimiä kosketusta ja haluaa olla vain sellaisen lähellä, jonka kanssa hänellä on hyvä olla? Mitä väärää siinä on, että seuraa tuntemuksiaan sellaisessa asiassa? Ei, nuorempana ajattelin, että se oli väärää ja kamalaa. Terezan olisi pitänyt koulia itseään, osoittaa edes hieman sisukkuutta ja neuvokkuutta. Nyt kun katson elokuvaa, näen hänen tekevän monta hyvin, hyvin rohkeaa tekoa - hän esimerkiksi tunnustaa, ettei kestä tiettyä olosuhdetta ja lähtee sen takia menemään: muttei salaa, yön pimeydessä (kuten aiemmin elokuvassa täysin kritiikittömästi ihannoimani Sabina, jonka nuorempana ajattelin todella elävän - ja joka nyt näyttää minusta toimivan aika kovalla tavalla toisia kohtaan, aika itsekkäästi) vaan yrittäen minimoida toisen loukkaamisen, olkoonkin, että hänen on silloin oltava itsensä aivan paljaana. Ehkä juuri tuo tarvitsevuuden ja kaipuun mitta oli aivan liikaa itselleni nuorempana ja halusin siksi lukea sen heikkoudeksi sen sijaan että olisin tunnustanut, miten paljon rohkeutta sellaisen ääneen sanominen vaatii. Ehkä se muistutti liikaa siitä, miten vaikeaa oli muuttaa kotoa pois. (Sitä en olisi ikinä suostunut tunnustamaan siinä iässä! Itse asiassa olen purkanut tätä tosissani vasta viime talven aikana.) Miten monena iltana uudessa vain itseni kodissa olin niin yksin, etten osannut kuin itkeä ja painautua seinää vasten unta saadakseni. Miten pian opin, että jos ei syö moneen tuntiin ja sitten syö isosti ennen nukkumaanmenoa, pökertyy puoliuneen silkasta vatsan täyteydestä. Se, mitä ei osaa saadellä ajatuksin, on usein säädeltävissä kehon kautta. (Muutama tuttavani masturboi vastaavassa ahdistuksessa itsensä rennoksi ja pääsee siitä uneen, mutta itsestäni se on aina tuntunut aivan riipaisevan yksinäiseltä puuhalta - ja tuntuu edelleen. Ehkä mielikuvituksessani on jotain vikaa? En osaa kuvitella tarpeeksi hyvin sitä lämpöä ja läsnäoloa, jonka voi kokea toisen vierellä?)

On jotenkin tyydyttävää oppia vanhetessaan lukemaan tarkemmin vivahteita. Nyt, kun katselin elokuvaa, en osannut inhota tai halveksua enää yhtään elokuvan hahmoista. (En ainakaan spontaanisti. Ehkä, jos yrittäisi - mutta miksi yrittää sellaista?) Osasin lukea paremmin heihin kaikkiin rohkeutta ja pelkuruutta, vahvuuksia ja heikkouksia. Osasin lukea paremmin heidän välisen kommunikaationsa jännitteitä - ihmissuhteet ovat vaikeita!

Elokuvan jälkeen olin aivan uupunut kaikesta näkemästäni, vaikka palastelimmekin elokuvan kolmeen osaan. Vompsu on täällä kanssani, hänen piti mennä äitinä luo juhannukseksi, mutta sitten sairastuin ja kun tuosta keuhkokuumeesta on kuitenkin aika vähän aikaa, pitää pysyä vähän tavanomaista valppaampana tämän kuumeilun kanssa. On ihanaa, että Vompsu on täällä, koska kuumeessa mieliala heittelee ja säätelytaidot ovat menneet viemäristä alas. Tosin tietysti mietin taas kerran, onko sairaudessa ylipäänsä kyse jostain kytkystä emotionaaliseen levottomuuteen, joka ympäröi matkaa kuin ukkospilvi. Ja opintojen lopun häämöttämistä. (Olen sairastunut jokaisen opiskeluni loppusuoralla vakavammin. Sekin pistää miettimään. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka osaavat valmistua sairastumatta, mutta minulta se ei näytä onnistuvan.)

Matka on kuitenkin ehkä isompi ja myrskyisempi pilvi. Olen lähiviikkoina kysynyt itseltäni vakavasti monet kerrat, mitä oikein mietin, kun sovin lähteväni matkalle ihmisen kanssa, jota kyllä rakastan, mutta joka ei pysty vastaamaan siihen. Mitä tämä höpötys oikein on, että matkustamme kavereina vaan? En käyttäydy näin neurottisesti jonkun kaverin kanssa matkalle lähtiessäni. Miksi kuvittelen, että vaikka muilla on vaikeaa eksiensä kanssa ja he ottavat näihin etäisyyttä, minua ei koskisi vastaava vaikeus, jos vain päätän opetella olemaan siitä välittämättä? Miksi haluan kuvitella, että vaikka muut reagoivat voimakkaasti siihen, ettei heidän rakkauteensa vastata tavalla, joka kohentaa heidän hyvinvointiaan, minä jotenkin säilyisin ehjänä siinä? Mutta kun en halua menettää hyvää ystävää! Taatusti kestän! Mikä minä, kysyy huvittunut ääni sivusta. Jos et usko minään, minkä puolesta pelkäät? Ehkä - ehkä jos pystynkin rakastamaan edelleen - mikä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin että on osaa sitä pysäyttääkään - niin en pysty pitämään tätä elämääni kehoa koossa siinä emotionaalisessa stressissä, vaikka mieli tietysti lirkuttaakin kaikkea keventävää ja esittää, että on vain tahdottava, ryhdistäydyttävä, päästettävä irti ja niin edelleen. Ehkä jatkuva emotionaalinen stressi on sama kuin avaisi oven ja kutsuisi joka ikisen kehoon halukkaasti kiinnittyvän ökkömönkiäisen kylään? En tiedä, tämä on vain arvailua. Joka tapauksessa, matka ei huolestuttaisi samalla tavalla, jos olisin terve. Mutta on ihan selvää, etten ole. Nyt on kuumetta, ja vaikka se laskisi ja pääsisin matkalle, olisin samassa yliväsyneessä, helposti hengästyvässä tilassa kuin ennen kuumeen nousemistakin. Keuhkokuumeesta toivutaan pitkään. Tätä en tietenkään tiennyt silloin, varasimme matkan. En ottanut huomioon, että saatan olla tilassa, jossa emootioiden säätely vaikeutuu huomattavasti. Ja sairaus on tunnetusti sellainen tila. Hurisen turboteholla. Se ei ole hyvä asia koska Faunin on helpointa olla kanssani silloin kun olen tarkasti ja ajantasaisesti säädelty.

Jos minua pelottaa matkalle lähtö, kyllä lähtemättömyyskin pelottaa. (Loistavaa, kaikki pelottaa.) Olen nähnyt niin monta kertaa, miten siinäkään ei ole oikeastaan sellaista vaihtoehtoa, johon osaisin suhtautua rennosti. (Entäs sitten? Niin, entäs sitten? Opettelemassahan täällä ollaan!) Jos Fauni korvaa minut jollakulla toisella, en lainkaan hämmästyisi. Se tuntuisi pahalta mutta siihen pahaan tuntuun olen jo tottunut. Olen jo oppinut sen, että hänelle matkustaminen on tärkeämpää kuin läheisyys jollain tietyllä hetkellä, jopa sellaisissa ihmissuhteen vaiheissa, joissa läheisyys voi olla aika tiivistä (nyt korvaaminen on tietysti helppo ymmärtää, tavallaan, vaikka tuntuu ihan yhtä vaikealta muuten kuin epistunteen osalta). Hän toimii ulkoisesti tarkastellen tässä täsmälleen samalla tavalla kuin itse toimin lapsena ja nuorempana. (Voi vanhempiani. Heillä on ollut kova koulu kanssani.) Todennäköisesti täysin eri tausta-ajatuksista, tietysti, mutta silti. Faunilta olen oppinut, että olen korvattavissa helposti ja että jos hänellä on hauskempaa tekemistä, saan etsiä sosiaalisen tuen toisaalta. Se on tärkeä oppi, joskin siinä on ollut aika tavalla nieleksimistä. Mutta yhtäkaikkisesti se on tärkeää tiedostaa, ettei polta itseään loppuun. Tietysti olen kaiken aikaa tiennyt, että kaikki ovat korvattavissa ja ettei kukaan pysty tukemaan toista kaikessa tämän kokemassa. Mutta on eri asia ajatella korvattavuutta teoreettisella tasolla ja joutua korvaamisen kohteeksi. Konkretia kirpaisee napakammin. Se on usein saanut aikaan myös sen, että muualta tuen hakemisen sijaan olenkin kääntynyt sisäänpäin enkä ole osannut enää mennä mihinkään kenenkään kanssa. En oikein tiedä, miksi niin on käynyt. Varmasti tämä on vain jokin kausi, joka menee ohitse.

Mutta ei sekään tuntuisi hyvältä, jos Fauni ei lähde mihinkään. Tuntuu pahalta tuottaa toiselle pettymys. Vaikka Fauni väittääkin, ettei hän ehkä yksin jaksaisi mennä ja ettei se ole niin tärkeää. Siitä tulee sellainen epäilys, että onko matkan tarkoitus sitten ollut jokin hyväntekeväisyys höyrähtänyttä eksää kohtaan: koska minulle semmoinen voi olla tärkeää ja Fauni tietää, kuinka reunalla olen, ja on arvellut, että ehkä siten jaksan paremmin, ja niinpä hän on päättänyt suostua mukaan, vaikka itse matka ei kiinnosta häntä paljon lainkaan. En tiedä. En ymmärrä Faunin logiikkaa tippaakaan.

Tätä juuri tarkoitan kirjoittaessani, etten käyttäydy kuten ystävän kanssa matkalle lähtiessäni. Ystävien kesken on turvallisempaa, kohtuullisempaa. Tapahtumainkulku on helpompi hyväksyä tuosta noin vain. Szymborska on kirjoitanut tästä hienon runon. (Kannattaa etsiä tuo käsiinsä suomeksi, se kuulostaa huomattavasti paremmalta suomeksi.) Rakkaussuhteissa saa totisesti ponnistella, jotta ystävälliset kvaliteetit säilyisivät, puolin ja toisin. Vai voiko ystävyyssuhdetta koskaan painaa sellainen seikka kuin että ei ole tullut kutsutuksi ystävän vanhempien luokse? Että ystävä kiemurtaa kätensä irti, jos siihen tarttuu? Että ystävä vain jättää tulematta sovittuun paikkaan eikä edes ilmoita siitä etukäteen? Siinä on jotain erilaista. Kammottava seksuaalivoima, sanoisi Kalifornian-nainen. Typerä kundaliinikäärme, joka luikertelee päättelyyn ja tekee siitä huttua, ellei pistä kaikkia voimiaan seinän tuijottamiseen, hengittämiseen ja myötätunnon etsimiseen. Kundaliinikäärme, joka myrkyttää kehon, jos sitä ei ole alusta saakka ravittu puhtaalla ravinnolla, päihtettömyydellä ja pyyteettömällä rakkaudella. Ja kenen kehoa on?

Ei minun kehoani ainakaan.

Joten istun vällyjen alla ja mittaan kuumetta ja teen töitä sen kanssa, että päästän irti kaikesta muusta kuin tästä tässä. Tästä miten kylkiluut liikkuvat, kun hengitän. Sisään, ulos. Tästä, miten lähellä on kaksi armollista kiharakarvaista olentoa, jotka ovat tässä. Jotka odottavat. Kerran toisensa jälkeen palautan itseni tähän tässä. Vielä kerran -

silloin kun on sairaana ja mieliala heittelee ja huolet kasautuvat uhkaaviksi pilvitorneiksi, on tärkeää, että joku muukin on tässä. Se auttaa säätelemään yksinäisyyden tuntua, tuntua siitä, että räpiköi kylmässä, riistävässä virrassa, pelkoina häilähtelevää valikoivaa muistia, sanojen kolkkoutta. On lämmin käsivarsi, jolle voi laskea sormet varovasti, tai takkuinen turkki, voi tuntea sen, konkreettisesti, hengittää ja tuntea puristuksen kurkusta häviävän hitaasti. Se tulee uudelleen, tietysti, kuume on sellaista, mutta kerta toisensa jälkeen voi kurkistaa ajatuksiin, panna ne merkille, kohottaa niille kulmakarvaansa tai itkeä vähän ja sitten palata. Polvet koukussa, tyyny korvan alla.

Luin joitain viikkoja sitten Joyce Carol Oatesin Blondin ja itkin silmäni pihalle yhtään välittämättä siitä, mitä se parantumiselle tekisi. Että joku osaakin kirjoittaa niin selvästi esiin sen, miten epävarmaksi ihminen voi käydä, miten hauraaksi. Miten päihdyttävää toisen läsnäolo on ja miten pahalta tuntuu, kun välitön yhteys möykkyyntyy. Miten pelottavia kohtaamiset saattavat olla, ja miten helppoa on ripustautua toiseen ihmiseen ja miten hänestä irtirepeytymisensä jäljiltä jäävät arvet polttelevat pitkään: siinä jää kieli- ja mielipuoleksi pitkään vaikka keho taipuukin nopeasti selibaattiin ja menettää kiinnostuksensa kaikkea seksuaaliväritteistä kohtaan välittömien tuttujen ärsykkeiden puutteessa. Miten joskus on suojautunut pukeutumalla rooliasuun. (Liian monta kertaa.) (Ja sitten kun yrittää selvitä ilman roolia, saa vahvistuksen, että ehkä se roolin vetäminen sittenkin olisi toivotumpaa, koska ehkä kukaan ei kestä tätä epävarmuutta raakana - paitsi itse, koska sille ei ole vaihtoehtoa, tai tietysti on, mutta sen vaihtoehdon on päättänyt jättää käyttämättä.) Koska tietää, että jos käyttäytyy näin, näin ja näin, saa rakkautta. Ja että on asioita, joita ei saisi sanoa eikä kirjoittaa eikä toisten mielestä ehkä ajatellakaan, ja silti ne ajatukset saattavat lipua läpi kun kävelee töihin ja hymähtelee isoiksi käyneitä vaativia poikasiaan pakoileville mustarastasemoille puistoissa tai kun sulkee avokonttorissa silmät hetkeksi jottei niihin kaiken aikaa sattuisi valtavien kattovalaisimien räikeys. Tai kun on kuume ja mieli laukkaa tavallistakin kääntyilevämmin.

En tiedä, miksi minun on toisinaan saatava tuntea itseni heikoksi ja epävarmaksi ja haavoittuvaksi. Tuo on huonosti ilmaistu. Ei, kyse ei ole minästä, ellei sitten minästä maailman rajana. Koko maailma tuntuu epävarmalta ja lepattavalta. Ja tuntuu tärkeältä, että sen saa kokea sellaisena. Ehkä siksi, ettei minulla ollut lapsena sellaiselle kokemukselle tilaa, ei ainakaan niin usein kuin todella itseni ja koko maailman sellaiseksi tunsin. Sitä piti piilottaa vuosikausia. (Huonosti, useimmiten jotenkin noloin tavoin epäonnistuen.) Ehkä olen vain kyllästynyt piilottamaan kaiken sen itkuisen hädän ja maailman romuluisen tempoilevuuden? Ehkä nyt on se kohta, jossa voin itkeä sen ulos?

Jaa-a. Voi kyllä olla, että tarvitsisin vähän hauskempia virikkeitä parantuakseni asap.

Ei auta kuin yrittää vielä kerran, nyt uuden kirjan kanssa. Kirjat ovat turvallisempia kuin unet, joita näen.

jouluparanoiaa

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua. (Minustakin tuntuu, että useimmiten haluaisin vaieta ja koettaa unohtaa. Mutta en oikein usko sellaiseen käytäntöön kultuurisesti.)

Jos oikein ymmärrän, Bourdieu puhuu osapuilleen jostain hieman tämän kaltaisesta asiasta kirjoittaessaan pienestä kurjuudesta. Mitään materiaalista ei puutu elämisen tai peräti hyvän tai ainakin siedettävän elämän ehdoista, mutta kulttuurisella puolella tapahtuu jatkuvaa palautusta takaisin pieneen kurjuuteen, muistutuksia siitä, ettei kuulu siihen paikkaan, jota koettaa vaatia tai pyytää tai jopa vain toivoa itselleen. Liian suuri ero siihen, mistä lähti: ei kuulu uuteen paikkaan, vaan ei kyllä vanhaankaan.

Olen lukenut Bourdieuta lähinnä kommentaarien kautta, joten en osaa sanoa, kirjoittaako hän pienen kurjuuden yhteydessä siitä, ettei se kurjuus tunnu rajoittuvan siihen, joka ravistelee yltään vanhempiensa odotukset traditioiden jatkamisesta (ja eivätkö kaikki tee näin jossain mielessä ja joillain elämänalueilla? Kai sikäli kyse on jostain universaalimmasta? Vai onko niin, että vain joillakuilla tähän kaikkeen liittyy vahva tuntu siitä, että tehty on jotakin, mikä tekee itsestä mahdottoman rakastaa, koska ei osaa kiinnittyä mihinkään ja voi pahoin vuodesta toiseen?). Tutkailujeni perusteella väittäisin, ettei pieni kurjuus pesiydy vain lähtijään, vaan myös jätettyihin. Tai ainakin se näyttää mahdolliselta joulupäivän havaintojen perusteella.

Tajusin joulupäivänä lapsuudenkodissa käydessäni, etten ole ainoa, josta tuntuu, ettei kelpaa perheelleen. Se sanallistettiin hyvin selkeästi, joten en ole voinut erehtyä. Ja osasinko konfrontoida tuota uskomusta? No enpä juurikaan. Siitä tulee typerä ja hidas olo. Mutta nyt sentään olen hoksannut sen. Parempi sekin tuskaisa tieto kuin sokeus koko asialle. Ehkä tulee mahdolliseksi konfrontoida tuota uskomusta myöhemmin.

Toteamuksen jälkeen itketti melkein kaikki pienikin lisätodistusaineisto asiasta. Äiti puolusti valtavia ruokamääriä sanoen, ettei hän osaa muutenkaan osoittaa välittävänsä. Ulkoillessa he selittivät selittämistään, miksi heistä on mukavaa kävellä metsässä. En osannut sanoa, ettei sitä tarvitse mitenkään perustella, koska olen kasvanut siihen kulttuuriin. Enhän minä mikään seikkailijaetnografi siellä ole, tai reportaasin tekijä: ei, se juuri on se kulttuuri tai käyttäytymismallisto, jonka ymmärrän sisältäkäsin. Tai ymmärsin. Nykyään voin tulkitessa livauttaa itseni sinne sisään, edelleen, vaikken suurta osaa ajasta voikaan pysytellä siellä, esimerkiksi opintojeni takia. Tai sen takia, mitä tunnen ja miten tuntemukseni jäsennän. Tunsin itseni myös halvatuksi roistoksi, kun en itse koe tarvetta perustella heille juuri mitään, en enää. (Lapsena kyllä tein sitä hyvinkin runsassanaisesti.) Ehkä se saa heidät tuntemaan, etten välitä siitä, ymmärtävätkö he? Tai että todistuksen taakka on heillä? Mutta eihän se ole kellään.

(Eikä sekään pidä täsmälleen paikkaansa. Minusta tuntuu edelleen, että tarvitsen sanallista jäsentämistä. Mitä minä tässä muuta teen kuin koetan jäsentää, todistaa sillä tavalla, että minun on helpompaa ottaa tähän kaikkeen etäisyyttä ja kyseenalaistaa sitä, minkä olen kirjoittanut, koettaa nähdä rivien lisäksi myös niiden välit?)
On jollain tavalla pohjattoman surullista, miten helposti käy niin, ettei kukaan tietyssä vuorovaikutuksen piirissä onnistu tuntemaan olevansa riittävä ja rakastettava. (Enkä nyt siis puhu vain siitä, mitä ajattelin joulupäivän iltana kotona käydessäni – kyllä tämä teema on esillä paljon muuallakin, muussakin puheessa.) Kuitenkin kaikki ovat hurjan hauraita ja pelokkaita olentoja, vai ovatko? Onko muunlaisia? Minusta tuntuu, että kaikki ovat, mutta ehkä olen väärässä, ehkä oma pelokkuuteni vain vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä tai keskusteluissa sanallistan asioita tällä tavalla ja toiset tarttuvat siihen konformisuuttaan? Joka tapauksessa, siitä mitä tunnen – hämmentävää, miten voimakkaita ne pelon ja avuttomuuden tunteet ovat. Ja hirviömäisyyden: makasin kotiin palattuani monta tuntia valveilla aprikoiden, miten saatan olla niin hirvittävä olento, niin typerä ja sokea ja hallitsematon, että annan oman epävarmuuteni vuotaa ympärilleni. Oman pahan oloni. Vai ovatko ne minun? Missä mielessä ovat? Ovatko ne jotain pidempiaikaista, ylisukupolvisempaa? No, vaikka olisivatkin, eikö minun vastuualueellani kuitenkin ole se, mihin voin vaikuttaa? Miksen saa sitä pysymään sellaisissa rajoissa, että pysyisin toimintakuntoisena kaiken aikaa, joustavana ja kohteliaana ja järkevänä saman tien eikä vasta valtavan itkemisen ja kappaleiksi hajoamisen tuntujen jälkeen?

Huomasin ajattelevani taas vanhasta tottumuksesta, että tunteeni ovat vääriä. Se tuntuu jotenkin raivostuttavalta ja takaperoiselta, koska jos jotain olen koettanut tässä vuosia, niin sen hyväksymistä, että tunteet tulevat ja menevät eikä niiden asiaankuuluvuuteen tarvitse ottaa kantaa. Yhtäkaikkisesti tunsin, että tunteeni ovat vääriä, koska ne voivat loukata toisia ihmisiä, jos näytän ne. Tässä vaiheessa makasin pitkään yksin pimeässä huoneistossa ja argumentoin argumentoimistani: Loukata, niin. Mutta ei se ole niiden tarkoitus. Loukkaantumisestakin voi parantua. Tai siis, parantuu. Mietin niitä asioita, jotka ovat loukanneet minua. Kyllä voisin sanoa parantuneeni niistä, vaikken voikaan sanoa, etteivät ne olisi vaikuttaneet ja etteivät jotkin niistä vaikuttaisi edelleen tietynlaisena arkuutena ja minäpystyvyyden notkahduksina. (Miksi ihmeessä kuvittelen sellaista omnipotentiaa, että säästyisin itse aiheuttamasta IKINÄ tuollaisia kolhuja muille? Millä resursseilla?) Ja että enimmäkseen kyllä voin aika hyvin olla näyttämättäkin sitä, mitä en halua näyttää. Mutta että mikä tämä agenda on, ettei niitä saisi näyttää? Kellä minä suutun itkemisestä, surusta, epätoivosta tai kiukusta? Epäreiluuden tunteista? Eiväthän ne helppoja ympäristölle ole, ja totta kai sellaista tuntiessaan varmasti jokainen joutuu nieleksimään sen kanssa, voiko tällä tavalla tuntevaa olentoa rakastaa ja sietää, onhan se hiton pelottavaa, mutta kyllä evidenssi joka puolelta ympäriltä vastaa: kyllä tällä tavalla tuntevia olentoja rakastetaan ja siedetään, ja sitten vielä painavampi, normatiivinen ulottuvuus: lapsikulta, millaista ympäristöä sinä haluat rakentaa – sellaista jossa ihmiset näitä tuntiessaan joutuvat ajattelemaan olevansa ainoita niin tuntevia ja pelkääviä, vai sellaista, jossa he näin tuntiessaan voivat huokaista ja ehkä vähän olla pettyneitäkin mutta hyväksyä tuntemukset, koska muutkin tuntevat niin, ehkä eri kohdissa ja eri asioista, mutta kuitenkin, ja maailma ei lopu siihen, että on itkenyt tai valittanut tai ollut rasittava tai surullinen, tai onko se sama asia...

Yhtäkaikkisesti tunsin itseni hirviöksi. Päivällispöydässä nousi esiin muutama keskustelunaihe, jotka tuntuivat niin uhkaavilta, että jähmetyin kauhusta. Vanhemmat miettivät facebookiin liittymistä. (Ja samanaikaisesti mietin, mitä se tarkoittaisi, tuhoaisinko aikajanani, kuten niin moni muu tekee tuon tuosta – muut kyllä sanallistustensa mukaan jonkin muun seikan kuin vanhemmille näkyvyyden takia. Minä kai pelkään siinä määrin vain vanhempiani.) He pohtivat, oliko erään tutun perheen nuoren miehen mahdollinen kuolema liittynyt itsemurhaan ja jos niin, johtuiko se siitä, että perheen isällä oli ollut samanaikaisesti kaksi rakkaussuhdetta ja perhettä. He ilmaisivat hyvin selkeästi, miten tuollaiset ratkaisut oivat heidän mielestään aivan uskottavasti aiheuttaa sellaista epävarmuutta lähipiirissä, että joku läheinen päättää riistää henkensä sen takia. (Mietin tietysti kuumeisesti, mitä he tietävät tilanteestani ja mitä he siitä haluavat tietää tai olla tietämättä ja onko tämä kenties jonkinlainen uhkaus tai kannanotto asiaan. Olen valinnut sen linjan, etten selitä. Vastaan kysymyksiin, jos niitä esitetään, mutten itse ala avautua. Tämä pohjautuu niihin kertoihin, jolloin olen avautunut vastaavista asioista; äiti on yksinkertaisesti tehnyt selväksi, ettei halua tietää, jos toimin niin väärin. Tässä ”väärin” on tarkoittanut ylipäänsä seksiä irtosuhteissa, jotka eivät tähtää mihinkään pysyvään.) Loppukaneettina he vielä kysyivät, onko totta, että olen blogannut Kuvalehdelle. Vastasin tietysti kuten asia on, että olenhan minä. (Aiheen käsittely päättyi siihen. En kysynyt, mistä he sen tietävät. Ehkä he ovat vain katsoneet LinkedInistä tai jotain.)

En pidä siitä tuntemuksesta, että on jotain salattavaa. En ymmärrä, miten ne ihmiset, jotka ovat paljon minua salaavampia ja yksityisempiä, selviytyvät strategiansa kanssa. Ehkä he vain ovat suunnattoman paljon itsevarmempia ja ajattelevat, etteivät heidän ratkaisunsa oikeasti kuulu toisille piirun vertaa. Minun on niin helppoa kuvitella, ettei tekemisiäni voitaisi hyväksyä, että jonkin asian tarkistuttamatta jättäminen tuottaa aktiivisesti pahaa oloa. Vanhempien kanssa olen oppinut, etteivät he siedä tiettyjen asioiden tarkistuttamista. He eivät vain hyväksy joitain sanallistuksia tai ratkaisuita ja ovat ilmaisseet etteivät halua kuulla sellaisesta. Tai äiti on. Ehkä isä kykenisikin näihin keskusteluihin. Isä on monella tavalla äitiä leppoisampi. Etenkin nykyään. (Vaikka tietysti suhdetta painavat ne kauheat teini-iän huutorallit, joissa rimaa alitettiin urakalla: kerroin vanhemmilleni, etten halua heidän paskaelämäänsä ja vastineeksi isä kysyi, minkähintaisia panotarjouksia sain tuollaisella pukeutumistyylillä.)

Jotenkin se kaikki palautuu kerta toisensa jälkeen siihen muistikuvaan, jossa poltin mikroaaltouunissa saksansämpylän. Olin ehkä tokaluokkalainen ja meille oli juuri tullut mikroaaltouuni. Olin tottunut lämmittämään sämpylän uunissa, ja unohdin autuaasti, ettei mikroon saanut sämpylälle laittaa paljon aikaa. Pistin varmaan pari minuuttia, jätin mikron pyörimään ja menin huoneeseeni lukemaan kirjaa. Plingin myötä paljastui, että olin tehnyt hiilen. Mikrosta tulvahti keittiöön musta savu. Itkin saksansämpylän pilaantumiselle – tiesin, että rahasta on tiukkaa, ei ruokaa saa haaskata. Hautasin sämpylän roskapussin pohjalle, tuuletin keittiötä paniikissa, söin vain muutaman omenan. Vetäydyin huoneeseeni lukemaan, vatsaa kuristi pelko: mitä tapahtuu, jos selviää, miten kauhean rikkeen olen tehnyt? Kun vanhemmat tulivat kotiin, he tietysti haistoivat heti jonkin palaneen. Mitä oli tapahtunut? Kielsin mitään tapahtuneen. Otteet kovenivat, kielsin edelleen mitään tapahtuneen, yritin livahtaa ulos, mutten saanut lupaa. Vanhemmat alkoivat etsiä käryn lähdettä. Istuin keittiön tuolilla ja heilutin jalkoja ja rukoilin mielessäni, että sämpylä maagisesti katoaisi pussista. (Ja kirosin sitä, etten ollut samantien kiikuttanut sitä ulkoroskikseen haisemasta.) Aina välillä äiti ilmoitti näkevänsä selvästi, että valehtelin. Lopulta vanhemmat löysivät sämpylän roskiksen pohjalta ja koettivat kysyä, mikä tässä oli niin kauheaa, ettei sitä voinut kertoa. Tässä vaiheessa itkin pystymättä mitenkään vastaamaan kysymyksiin.

En haluaisi uudestaan saksansämpylän tilanteeseen, mutta jollakin tavalla elän sitä kyllä. Minusta en tee mitään kauheaa, mutta ounastelen aiempien yritelmien perusteella, että vanhempien mielestä kyllä teen montaakin varsin kauheaa asiaa. Sitten kun en puhu noista asioista, koska he ovat ilmoittaneet aiemmin suoraan, etteivät halua kuulla semmoisista asioista, minusta tuntuu, etteivät he edes enää tunne minua. He tuntevat ja ehkä haluavatkin tuntea jonkin kuvan, julkisivun, illuusion. Ja koska haluaisin heidän tuntevan minut sieltä taaempaa myös, myös ne hirviömäiset puolet, tunnen itseni onnettomaksi. Ja pelokkaaksi: tietysti voisin vain mennä ja levittää hirviömäisyyteni heidän näkyvilleen (kuten olen harjoitellut tekemään tässä blogissa ja monissa keskusteluissa siellä ja täällä) mutta pelkään tuhottomasti, mitä siitä seuraisi. Aiemmin siitä ei ole seurannut muuta kuin vaivaantuneisuutta ja syvää onnettomuutta ja pahoillaan oloa molemmin puolin. Niinpä en uskalla, ellei minulta kysytä. Asetelma tuottaa jatkuvaa päänvaivaa: Onko toisella oikeus sanoa, ettei hän halua kuulla jostain asiasta, josta toisella on tarvetta kertoa? (Enkä tarkoita vain tässä kohdin, vaan muuallakin.) Mistä ylipäänsä on kyse halussa olla kuulematta ja näkemättä joitain asioita? Halussa säilyttää illuusio? Tiedän, että tätä tapahtuu seksuaalisen suuntautumisen kohdalla joissain perheissä. (Se voi olla aika rujoa puhetta. Joskus mietin, miten joku kertojista kestää. Mutta liekö se lopulta niin erilaista?) Joissain perheissä kieltäydytään näkemästä alkoholismia. Tai ahdistusta. Jotkut eivät halua nähdä edes facebookissa kaukaisempien ihmisten tunteiden väkevyyttä ja vaikeutta. Tai kenenkään rahavaikeuksia. Irrationaalisuutta. Meliorismia tai sen puutetta. Mitä se kaikki halu olla näkemättä tarkoittaa? Mistä se syntyy?

Ymmärrän kyllä itsekin tietyn ärtymyksen, jota saattaa kokea silloin kun on jotensakin heikoissa kantimissa tai kun toinen haluaa jatkuvasti ja kerta toisensa jälkeen vahvistuksen johonkin asiaan, joka ei ole itselle mikään erityinen juttu ja josta on todennut jo monta kertaa, että se on ihan okei. Mutta ei kai se nyt vielä voi olla mikään syy alkaa leimata toista? Jos toinen oikeasti tuntuu tarvitsevan ziljoona vahvistusta samaan asiaan, niin kai hän ne jostain syystä vain tarvitsee. Ainakin itse tunnistan olevani juuri tuolla tavalla hyvin rasittava aina silloin tällöin.

Mutta samalla: voivani tällä tavalla paljon paremmin kuin silloin kun en edes uskaltanut kysyä vahvistusta, en yhtään keneltäkään.

Ei minusta taitaisi olla minkään tuollaisen kieltämiseen eikä leimaamiseen, siis. Mutta tietysti olen rasittunut samalla tavalla kuin muutkin ja saatan ajatella, että voi luoja, miksi tuo ihminen juuri mulle tätä alkaa tilittää. Ei siitä voi kuin nousta sen hyväksymiseen, että hän nyt tarvitsee tätä, ja ettei ole minun asiani arvioida, kuinka relevantti tarve on. Että se saatavilla oleminen ja kuunteleminen on vähintä, mitä voin tehdä, ja jos en siihen kykene, en voi sanoa juurikaan koettavani muuttaa asioita parempaan suuntaan. Joskus se kyllä tuntuu vaikealta, etenkin kun välillä asioista kysellessään ihmiset haluavat asettaa keskusteluille monia ehtoja. Ja vaikka niistä ehdoista pitäisi itse kiinni (niiden perusteita ymmärtämättä), ei se ole kerta tai kaksi, kun jostain arasta asiasta uskoutunut ihminen myöhemmin hyökkää asian tiimoilta sen kimppuun, jolle koki puhuneensa liikaa tai liian avoimesti. (Minulle on tullut muutaman ihmisen kanssa sellainen olo. Siis että puhuin liikaa. Mutta en ole kokenut tarvetta hyökätä; olen vain koettanut hyväksyä sen, että informaatio leviää eikä se merkitse kellekään muulle kuin itselleni samanlaisia kuristumisen ja uhatuksi joutumisen tuntemuksia, samanlaista arkuutta. Tai ehkä lisäkseni vanhemmilleni, mutta siinäpä se. Muille se on vain informaatiota, ei erityisen koskettavaa eikä erityisen skandalöösiä. Ihan tavallisia asioita, joihin moni pystyy samastumaan ja joiden vuoksi saatan saada jopa sosiaalista tukea sieltä, mistä en osaisi sitä odottaa.) Sekin on ymmärrettävää – ei tarvitse kuin ajatella sitä hetkellisen paranoian määrää, jonka koin joulupäivällisellä vanhempien alkaessa puhua kahdessa perheessä eläneestä miehestä saman vartin aikana jossa käsiteltiin facebook ja blogit. Uhkaatteko te minua, kysyin mielessäni, yritättekö te kertoa, että hirviömäisyyteni synnyttää edelleen niitä oloja, että äiti haluaa karata ja katkaista yhteydet täysin. Tai kuolla siihen paikkaan. Mutta en usko. En usko, että heistä olisi sellaiseen uhkailuun. Eiköhän kaikki ole vain sattumaa ja enköhän vain ole itse niin ahdistunut siitä, että jotkut ratkaisuistani ovat niin kiellettyjä lapsuudenkodissani, että olen omiani kuulemaan vihjailuja siellä, missä toiset vain puhuvat muuta, ihan normaalia joulupöytäkeskustelua kaikille tutun nuoren ihmisen kuolemasta, jonka syytä ei ole eksplikoitu julkisesti tällaisille tuttaville. Ei kukaan ole niin sadistinen, että tahallaan lähtisi kuumottamaan tuollaisella. Eri asia tietysti on, että joitain epäilyksiä saattaa vallita, ja silloin asia, jota ei haluaisi ajatella, tai jota ei saisi ajatella, jotenkin kietoo pauloihinsa kaiken sen ympärillä liehuvan sälän ja putkahtelee puheen tasolla esiin teemasta kuin teemasta.

(Tapahtuiko näin ennen kuin käsitys freudilaisesta lipsauksesta levisi? Tai tapahtuiko sitä ainakaan näin paljon?)

Vanhempien ja lasten suhde on kyllä kummallinen. Useampikin ystävä puhuu lasten teiniksi varttumisesta sillä tavalla, ettei jää epäilystäkään sen suhteen, etteikö tuon suhteen problematiikka jotenkin nivoutuisi seksuaalisuuteen. Vanhemmat eivät halua lasten tietävän seksuaalisuudestaan. Onko sen seurausta, etteivät lapset myöskään halua tietää vanhempiensa seksuaalisuudesta? (Ajattelen nyt alastomuutta näin kirjoittaessani – meille suomalaisille ei ole mikään juttu nähdä vanhempiamme alastomina esim. saunassa, eihän sen ole koskaan opittu olevan jotakin epäillyttävää tai ällöä. Toisaalla elävät taas kyllä pitävät sitä epäillyttävänä ja ällönä.) Entä sitten se, etteivät vanhemmat halua tietää lastensa seksuaalisuudesta, eivät halua nähdä näitä kutemassa ostareilla tai kuulla näiden voitokkaista tai vähemmän voitokkaista seikkailuista yöelämässä (siitä saisi hauskan kollaasirunon omista ja sen ajan ystävien kokemuksista, pyöritti pyllyä tanssilattialla miettien isänsä sanoja kuinka eurooppalaisten naisten pyllyt ovat kuolleita brassinaisten pyllyihin verrattuina, mies puhui sängyssäkin sitaatein Grimbergin kansojen historiasta ja purki pettymystä ettei päässyt sisään yliopistoon, sulavien liikkeiden cooli tunnelma meni pilalle asentoa vaihdettaessa ja peukalon painaessa vahingossa miestä silmään, siihen loppui seksi pariksi vuodeksi, ystävät sanoivat että mitä sä tosta keuhkoat, mä tein sen jo kaksitoistavuotiaana meidän pyöräkellarin lattialla, myöhemmin pyllynpyörityksen takia deiteillä sai kuulla muistuttavansa enemmän koiraa kuin naista koska selkäranka liikkui muutenkin kuin vyötärön kohdalta), tai että lapset eivät halua kertoa näistä puolista vanhemmilleen? Tapahtuuko siinä jotain kamalaa? Mikä siinä tarkalleen kauhistuttaa? Seksuaalisuuden eläimellisyys (mitä se sitten tarkoittaakin – ajattele vaikka kampelan seksuaalisuutta, aika neitseellistä touhua)? Onko sillä jotakin tekemistä kontrollin menettämisen kanssa? Kontrollin tahdonalaisen menettämisen kanssa? (Pääni kolisee omiaan: Meadin huomautus siitä, miten valitsemme monia asioita, mutta rakkautta emme valitse. Putoamme siihen, fall in love. Kompastumme siihen, mäiskis naamalleen nautinnolliseen kura-ammeeseen.)

Vai sen kanssa, että sulautumisen, täydellisen antautumisen ja lähelle päästämisen kumppani on joku muu kuin se tietylle lapsivanhempiparille alkuperäinen? Ja että hän ehkä onnistuu lyömään pökerryttävyydessä laudalta alkuperäisen kumppanin? Onko se jonkinlaista eroahdistusta? Tukisiko tätä olettamusta sekin, miten moni jäsentää puolisonsa eksät ja eksänsä uudet jotenkin sellaiseksi alueeksi, josta ei halua tietää. Tai ei ainakaan halua tietää, ovatko ne seksuaalisesti tyytyväisiä yhdessä, nauttivatko ne. Jotenkin vaikuttaa siltä, että tällä alueella seksuaalinen ja intiimi sekoittuvat. Ehkä seksuaalinen tulee hahmotetuksi vain potentiaalina intiimiin? Tarkoitan tätä: Kun suhteeni loppuu, ei minun tee pahaa ajatella, että eksä käy bylsimässä. Tai edes että hänellä on hyvä suhde, mitä se sitten tarkoittaakaan; itse asiassa se on juuri se, mitä toivon. (Sillä tavalla saan rauhan sen asian suhteen, etten ole traumoittanut häntä piloille.) Onpa hankalaa koettaa hahmottaa. Mutta koetan sanoa jotakin tämän tapaista: Se, mikä siinä kaikessa tuntuu pahalta, on se, että aiempi läheisyys on suljettu pois. On kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Alan epäillä, onko sitä koskaan tapahtunut, jos se pyyhitään noin helposti pois. Tai pyyhkiytyy – ettei siihen enää pääse, ei kukaan erityisemmin pyyhi. Se taso vain tuhoutuu täysin. Muistikuvat tarjoavat hataran vaikutelman.

(Jostain syystä en itse osaa jäsentää puolisojen eksiä kovinkaan vaarallisiksi. Minusta on mukavampi tuntea heidät kuin olla tuntematta. Kun heidät tuntee, tietää heidät ihmisiksi, inhimillisiksi, erehtyväisiksi, samanlaisiksi fasaaneiksi kuin itsekin on. Sikäli tuntuu kovin ikävältä, että on niin monta eksää, joista en tiedä mitään, tai vain nimen, tai nimen ja kuvan, tai nimen ja kuvan ja videon; aina he ovat kauniimpia, tietenkin. Ja naisellisempia. Niin että ihmettelen tietysti, miten tuollaisen jälkeen kukaan haluaa olla minun kanssani. Mutta itsepähän olen laiminlyönyt sen puolen pienestä pitäen, en voi syyttää siitä keitään eksiä; se on vain minun tapani elää ja jos koenkin sen takia välillä huonommuutta, niin on myös niin, että on alueita, joilla en koe huonommuutta. Kuten itsepäisyys tai pyrkimys ymmärtää maailmaa.)

Jotain perinjuurin kummallista tuossa kaikessa vanhempien ja lapsien välisessä oudossa häveliäisyydessä on. Etenkin kun ottaa huomioon, miten lapset saavat alkunsa ja että kaikki varsin hyvin tietävät, mistä on kyse. Ja millaista se on. (Kai siinä jotain samaakin on, kun se saman nimen alle pannaan, vaikka joskus tuntuukin siltä, että uuden suhteen aloittaessaan tutustuu johonkin täysin uuteen ilmiöön, niin erilaisia ihmisten seksuaalisuudet ja intiimit ovat.) Ja että sitä on tai ainakin on jossain vaiheessa ollut, että kaikki ovat jollain tavalla henkilökohtaisesti kokeneet sen asian. Ja miten paljon se vaikuttaa päätöksiin ja elämänkulkuun. Se on minusta tosi kummallista. Että monet vanhemmat toivovat saavansa lapsenlapsia mutteivät koskaan halua joutua tekemisiin minkäänlaisen muun lapsensa seksuaalista aktiivisuutta koskevan todistusaineiston kanssa. Minusta siinä on ristiriita. Omalta osaltani ainakin toivon vanhempieni siinä missä muidenkin aikuisten kokevan seksuaalisia nautintoja, haluja ja jopa järkytyksiä (jotta heidän seksuaalinen käsityskykynsä tulisi haastettua ja voisi syventyä ja laajentua). Samaa toivon eksille ja tapahtuvan nykyisillekin sitten jos sellaiseen järjestelyyn ilmenee tarvetta. Mikä ei ole sama asia kuin etten joskus tuntisi itseäni pohjattoman yksinäiseksi ja hylätyksi. Totta kai tunnen. Mutta ei se ole mikään syy kieltää toisilta jotain. Se tunne vain otetaan täysillä vastaan, annetaan sen puhaltaa kaikki sileäksi ja kivuliaaksi.

Totta kai olen yksinäinen ja hylätty. Kaikki muutkin ovat. Mutta se on vain yksi puoli asiasta. Ihmiset ovat pupuankkoja siinä missä muutkin tarkastelun kohteet.

Ja totta kai joulupäivänä ja päivällisellä koen muutakin kuin paranoiaa ja surua. Koen iloa siitä, että meitä on tässä pöydän ääressä vielä näin monta, että siskon bulldogilla on bulldogiksi laajat hengitystiet, että olen koonnut itseni ja mennyt, että minua kohdellaan kiltisti ja tavallista varovaisemmin, koska olen alle viikkoa aiemmin mennyt tilaan, jossa en pysty enää itkemiseltä puhumaan mitään, ettei meillä täällä Suomessa ole juurikaan suurta kurjuutta, ainoastaan näitä pieniä nihkauksia, joiden kanssa selvitään aika hyvin, että olen sattunut syntymään perheeseen, jossa on ihan tavanomaista, että koko joulupöytä on vegaaninen lukuunottamatta erillisessä kulhossaan lilliviä lampaanfetoja, ettei ole kohtauksen aihe, vaikkei kaikkia saataisikaan saman pöydän ääreen juuri tiettynä päivänä ja niin edelleen. Koen iloa siskon pääsystä ammattikorkeakouluun ja äidin varovaisista pohdinnoista siitä, miten hänen elämänsä jatkuu varovaisena työelämästä irti päästämisenä. Ja iloa siitä, miten isä leikkii pörheällä lelusiilillä Putun kanssa, miten tärkeää isälle on ymmärtää, miten susi on liittynyt ihmisten laumoihin. Koen iloa siitäkin, miten huonosti koirat käyttäytyvät aluksi, valtava lauma juoksee ympäri olohuonetta muristen, näykkien, rähisten, loikkien ehdottomasti koirilta kielletyille sohville. Miten hyvin me kestämme kaaosta, kunhan se ei veny liikaa.