Miksi työstä maksetaan

Joogan ja pilateksen ohjaaminen on ainoa ammattini ja työnkuvani, jonka kuluessa olen mitannut elintoimintojani. Aiemmissa töissä tätä mahdollisuutta ei ollut vielä tarjolla, tai ehkä olisi ollut, mutta en tiennyt siitä. Tässä nykyisessä työnkuvassani voin paremmin kuin esimerkiksi toimistohommissa: Minussa on enemmän kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja iloa. En ole yhtä usein turhautunut, vihainen enkä lamaantunut. Fyysisiä kipujakin joudun sietämään vähemmän. Siten voisi kuvitella, että elämäni on hyvissä kantimissa (paitsi ehkä taloudellisin mittarein - tässäkin ammatissa kuuluu ilmiselvästi prekariaattiin). 

Mittaan palautumistani älysormuksella. Tämä viikko oli ensimmäinen täysi työviikko, edelliset kaksi muutaman viikkotunnin vajaita työviikkoja. Työn alkaminen näkyy ihan kaikilla mitta-asteikoilla. Leposyke nousee viikko viikolta. Sydämen sykevälivaihtelu laskee viikko viikolta. Toisin sanoen, stressi kasvaa ja sydän ja verisuonisto joutuvat paineen alle. Niiden kannalta olisi hyvä, että leposyke pysyisi matalalla. Olen taas alkanut heräillä liian varhain. Siinäkin näkyy selvästi stressi. 

Kun koulutan aina välillä ihmisiä palautumisasioissa, muistan kertoa, ettei stressi ole vain huono asia ja että itse asiassa se, jos kortisoli ei aamuisin ponnahdakaan ylös, on iso ongelma - silloin ei ihminenkään ponnahda päivään vaan hänen on vaikeaa nousta ja orientoitua yhtään mihinkään. Myös esteettiset kokemukset ovat sympaattisen hermoston - eli stressiä ylös pumppaavan autonomisen hermoston  puoliskon - heiniä. Entä mielekkyyden kokemukset? En tiedä, en ole nähnyt tästä kenenkään stressitutkijan vääntämää rautalankamallia, mutta veikkaisin, että sielläkin stressillä, eustressillä, on osansa. Huonoksi jutuksi stressi muuttuu vasta kun elämäntilanne on sellainen, ettei tilaisuuksia palautumiseen löydykään ja stressi alkaa kertyä. 

Juuri näin käy työsyksyn alkaessa, se on selvä juttu, kun katselee mittaustuloksia. En tiedä, millaiset käyrät ja käppyrät olisi saanut aikaan niistä loman lopetuksista, joissa työ oli paljon kuormittavampaa kuin tämä tässä. Tai opinnot alkoivat täydellä höyryllä kesän jälkeen. Tuntumani on, että olin silloin väsyneempi ja tarvitsin mielestäni yhtä sun toista aktivoivaa, virkistävää ja piristävää. (En juotavaa, luoja paratkoon, paitsi työkkärityössä, siellä oli päivittäin pakko ottaa kuppi vihreää teetä, ettei silmiin sattunut ihan niin paljon.) Jotain, jolla harhauttaa itsensä siitä tuntemuksesta, että lihakset kivistävät, silmiä särkee, mistään ei oikein jaksaisi innostua ja hälyt vaan kimpoilevat korvissa. Toisaalta, jos jotain olen älylaitteestani oppinut, niin sen, etteivät sisäiset tuntemukseni todellakaan ole tarkkoja mittareita. On aivan tyypillistä, että aamuna, jolloin tunnen jääneeni jyrän alle eikä mikään jaksaisi innostaa, sormus kertoo, että tänään on superpäivä ja kannattaa haastaa itsensä. Ja päinvastoin: kun herään säpinäisenä ja ajatuksella että nyt jotain asap, sormus tietää kertoa monesti, että olen nukkunut silmittömän huonosti ja olisi fiksuinta levätä. Epäilen, että oma selviytymismallini, johon olen joutunut kasvamaan lapsena ja nuorena, on ollut se, että mitä enemmän asiat ovat hajalla, mitä suurempia uhkat - ja ne ovat suurempia silloin kun on väsynyt eikä pää pelaa entiseen malliin -, sen raivokkaammin heittäydytään suorittamaan, kursimaan maailmaa kokoon. Näissä kohdin muutun väsymättömäksi sähköankeriaaksi. (Ja sitten ennen pitkää sairastun. Sormuksen kanssa olen sairastunut huomattavasti harvemmin ja migreeniä on ollut enää muutamia kertoja vuodessa. Alan oppia, miten olo tai ainakin olon tulkinta voi valehdella.) 

Käyriä katsellessa tulee väistämättä mieleen, että kas niin, tästä meille itse asiassa ehkä työssä maksetaan. Ei oikeastaan ajasta - koska kyllä lomillakin autetaan toisia, ollaan yhdessä, kannatellaan emootioita valveillaoloaika. Ei työ siinä lomasta poikkea. Aktiivisuudestakaan ei makseta, koska lomalla monesti fyysistä aktiviteettia on aivan yhtä paljon, kaiken maailman maankääntöä, kävelemistä, siivoamista ja niin edelleen. Siitäkään ei tavallaan makseta, että joutuu tekemään jotain mitä joku tai jokin muu säätelee. Kyllä ainakin omat lomani tapaavat määrittyä paljolti sään mukaan, toisten ihmisten intressien mukaan ja niin edelleen. Sotkutkin on siivottava ennen kuin lattia alkaa mädätä ja laskut maksettava toisten määräämässä aikataulussa. Mutta niin, ehkä meille maksetaan tästä. Että rasitamme itseämme, rasitamme sydäntä ja verenkiertoelimistöä, kulutamme itseämme. 

Miksi ja miten tämä kuluminen tapahtuu? Ehkä koska työ on mielekästä, imevää? Vompsu oli aivan kauhuissaan lomalla ja taisi lopulta lähinnä lukea twitteriä ne viikot. Kun työ alkoi, hän huokasi helpotuksesta. Työ antaa merkityksen, innostuksen ja niin edelleen. Tunnistan tämän puolen itsekin. Samalla kuitenkin tunnistan, nykyään, myös tämän kaiken innon ja pauhun vanassa tihentyvän väsymisen ja kulumisen, rispaantumisen. Teen paljon asioita, joiden ajattelen auttavan minua palautumaan. Hiljaisia asioita, vaikeasti sanallistuvia. Tuijotan metsänreunaa. Kävelen metsään ja metsässä. Makaan silmät kiinni ja kuuntelen kehon hyrinää, tätä tässä. Haen hiljaisia paikkoja, paikkoja joissa ei tarvitse nähdä yhtään ihmistä. Teen asioita tuntoaisti edellä. Asioita, joista tulee valmiita, kuten rikkinäisistä lakanoista revityistä suikaleista tehty pannunalunen. 

Kun tapaan isääni, ajattelen aina saman ajatuksen, se nousee itsestään kuin kupla lammen pohjasta. Kunpa olisimme tunteneet näin silloin kun olin lapsi. Näin, että silmäsi ovat kirkkaat ja uteliaat ja nauravat, eivät sameat ja väsyneet kaikesta kirjaimiin kurkottamisesta. Näin, että jaksat suhtautua huumorilla sen sijaan että räjähdät pienestäkin ei mielesi mukaan menemisestä. Että on muutakin kuin ärtyisäksi hierretty työrasitus. Meni kauan, että opimme tuntemaan näin. Olen kiitollinen siitä, että siihen koitti viimein tilaisuus. Ja hämmennyn siitä, että jos sanon jollekulle isäni jääneen laman aikana työttömäksi ja siitä suoraan eläkkeelle, ihmiset sanovat, että sepä on ollut kauhea tilanne. Olihan se, ensimmäiset pari vuotta. Sitten isäni heräsi siihen, että maailmassa on muutakin kuin työstä selviytyminen ja että tärkeitä asioita voi tehdä vaikkei niistä maksettaisikaan. Että on muutakin mielekkyyttä kuin koettaa näyttää kunnon kansalaiselta. Isä löysi, näin ajattelen, jotain paljon sitä arvokkaampaa. Ja sitten seuraavaksi ajattelen: Kuinka kummallista, ettei äiti uskalla vieläkään seurata häntä, vaikka olisi voinut jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten. Äiti tarvitsee edelleen illuusion siitä, että on korvaamaton työssään. Se on hirveän surullinen illuusio. 

Sunnuntaiaamu, sade on pudottanut puutarhassa päärynöitä ja muutaman omenankin nurmelle. Työt vasta tiistaina. Aikaa hengittää ja kirkastaa silmänsä. 

Ihmeellinen

Pitkästä aikaa viikonloppu, jossa on kaksi päivää. Kaksi peräkkäistä vapaapäivää tekee ihmeitä.

Makaan punaisella lohikäärmematolla, ehdin käydä koko kehon läpi muutenkin kuin meditaation hetken tarkkailuna ja sitten irti päästämisenä. Tuntuu oudolta nousta lattialta pehmeänä ja - itsenään.

Helposti eksyy lähemmäs, sisemmäs, sidekudosten pakkopaitaan. Unohtaa musiikin ja ruoan ja miten selkää voi olla jännittämättä. Kalenterini näyttää epäillyttävästi jonkun toisen elämältä enää kuuden viikon ajan. Se ei ole liikaa. Kuusi viikkoa. Venäläisten mummojen kuoro huuhtoutuu ylitseni, viikot huuhtoutunevat yhtä vaivatta. Hengitys kerrallaan.

Nousen lattialta, harhailen huoneesta toiseen.

En mieti, selviänkö. Se ei kiinnosta minua lainkaan. Ei nyt, venyttelyn jälkeen.

Ulkona hämärtyy. Kasvit työntävät aika-avaruuttaan sisään tilaani. Naxokselta katkaisemani ja vesipullossa Suomeen tuomani lehtikaktus on kasvattanut talven aikana kapean luiron, josta tunkee ulos uteliaita juuria. Phalaenopsiksissa on suuret, painavat nuput.

Olen jaksanut pitkästä aikaa laittaa musiikkia soimaan. Miten tunnetiloja voikaan soittaa. Melkein itkettää, miten ihmeellistä ja hyvää toisinaan on.

Mökkiasiat

Matkustamme erään ystävän mökille viikonlopuksi, ja se synnyttää tiettyjä haasteita. (Ei, en aio ryhtyä jäsentämään niitä ongelmiksi.) Esimerkiksi, jos lauantaille on luvattu rankkasadetta ja viittätoista astetta ja sunnuntaille poutaa ja kolmeakymmentä, mitenhän siihen pitäisi pukeutua? Onko pakko raahia kumisaappaat? (Saamassamme autokyydissä on aika hintsusti tilaa.) Mitä mökeillä oletetaan tehtävän? Pitäisikö ottaa mukaan kynttilöitä, jos tahtoo lukea, vai onko mökillä sähköt? (Olen itse tottunut mökkeilemään sähköttömästi lapsuuteni, ja hämmästyn edelleen, jos jossain mökillä on sähköt. Tai puhelin. Tai etenkin televisio.) Jos siellä on sähköt, kannattaisiko ottaa mukaan läppäri ja mokkula vai pitää nettietäisyyttä? Kuulemma siellä on uuni, eli ainakin voi leipoa, jos metsästä vaikka löytyisi vadelmaa tai mustikkaa. Mutta millä piiras täytetään? Minä en voi syödä maitotuotteita, ja Fauni inhoaa soijajugurttia (tai oikeastaan tarkemmin ilmaistuna kaikkea jugurttia) ja banaania, enkä oikein ymmärrä, millä muullakaan väliaineilla marjat saataisiin kahlittua piirakan sisään. No, ehkä otan mukaan tönän soijavaniljavanukasta, näin ne puoleen hintaan ekokaupassa ja kahmaisin mukaan.

MÖKKIPANIIKKI!

Mökkiasiaan olisi helpompaa suhtautua, jos kokisi itsensä mökkihenkiseksi tai jotain. Mutta ne kaikki mökit, joilla olen käyneet, ovat eronneet toisistaan aika rankasti enkä ole tuntenut kuuluvani maisemaan tai tekemisen tyyliin millään niistä. Lapsuuden kesinä kävin isoäidin ja ukin kanssa erämökillä, jossa ei tosiaankaan ollut sähköjä. Perille piti soutaa järven yli. Ja perillä mukana tuotu vähäinen kylmäsäilytettävä ruoka laitettiin suohon upotettuun maitohinkkiin, joka oli vähän niin kuin jääkaapin korvike. Enimmäkseen syötiin oman maan potaattia ja kaalia ja salaattia ja järvestä nostettua kalaa. Välillä tehtiin lättyjä kuiva-aineksista. Kyitä oli paljon, joten helteessäkin oli mentävä kumpparit jalassa. Ja itikoita oli julmetusti. Kortisonivoidetta piti ottaa mukaan vähintään iso tuubi, jos mieli saada nukuttuakin, hyttyskarkotteista nyt puhumattakaan. Kissan kanssa seurustellessa kävin vähän Kissan ja tämän siskon mökillä, jossa oli kanssa paljon itikoita. Siellä ei oikein ollut mitään järkevää tekemistä, paitsi kerran keväällä, jolloin istutin sinne paljon kukkasipuleita ja -juurakoita, ja kerran syksyllä, kun keräsimme valtavan kasan sieniä. (No, emme me silloinkaan mökissä istuneet, tietenkään.) Kissan vanhemmilla taas oli vanha kyläkoulu, jossa oli kaupunkitason fasiliteetit, enkä oikein onnistunut mieltämään sitä "mökiksi". Siellä saattoi kaivaa kohopenkkejä puutarhaan ja paistaa leivinuunissa ihanan rapeapohjaista pizzaa. Vompsun kanssa olemme käyneet joitakin kertoja hänen äitinsä mökillä, jossa on myös paljon itikoita. (Hmm, itikat näyttävät muodostuvan perusteemaksi, siihen ehkä pitäisi jotenkin varautua? Kortisonivoide ainakin mukaan!) Sielläkin on vaikeaa keksiä tekemistä. (Paitsi häissämme, jossa oli useita kymmeniä ystäviä, disko öisellä nurmella ja niin edelleen.) Saunomisella ja tiskaamisella kun ei voi mitenkään täyttää päivää. Siellä tuntuu ihan hauskalta esimerkiksi tyhjentää huussi kompostiin. Onpahan jotakin.

Oikeastaan mukavimpia mökkejä ovat olleet siirtolapuutarhamökit, joillaisia on muutamilla tuttavillani. Se, että voi ajaa mökille metrolla tai raitiovaunulla, tuntuu luksukselta. Eikä tarvitse kumisaappaita, taatusti. Eikä tarvitse jumittaa. On sen aikaa kun tuntuu kivalta, ja sitten hipsii kotiin.

Mökeillä tunnutaan jostakin syystä soitettavan radiota. Se on kummallista, koska radiosta ei itse voi valita musiikkia samalla tavalla kuin esimerkiksi Spotifysta. Jos aurinko paistaa, radiosta ei tarvitse ärtyä, koska voi mennä ulos, mutta auta armias, jos sataa ja radio sen kun pajattaa. Ei, en ymmärrä radiota, kun kerran voi kuunnella hiljaisuuttakin. Tai sitä en ainakaan ymmärrä, että samat uutiset kuunnellaan monta kertaa päivässä. Ehkä radiota jatkuvasti päällä pitävät eivät kovin aktiivisesti kuuntele ohjelmaa, mutta en itse ollenkaan osaa sulkea korviani enkä keskustella muusta kenenkään kanssa, kun radio pajattaa ja imee huomioni. Ja kun koko valveillaoloaikansa kuuntelee radiota, vaikka yhdenkin päivän... huh!

No, ehkä tuolla ei kuunnella radiota... koetan olla katastrofoimatta! Olen varma, että mökkiviikonlopusta tulee oikein hauska, mutta sana "mökkeily" ei sinänsä herätä minussa myönteisiä mielteitä. Ehkä se johtuu siitäkin, että olen aina mökkeillessäni ollut jonkun toisen vieraana (tai pieni lapsi)? Ehkä jos olisi tuttu paikka, jossa päätöksentekoon ja asioiden järjestämiseen voisi osallistua tasavertaisesti, se olisi ihan toinen juttu?

Toinen kummallinen juttu, johon en ole vielä päässyt sisään, on grillaaminen. Jos oikein muistan, grillaaminen ei ole ollut suosittua Suomessa kovinkaan kauan. Tai ainakaan sitä ei harrastettu suvussani eikä ystävieni perheiden mökeillä silloin, kun olin lapsi. Silloin tyypillinen mökkiruoka tuntui olevan kalakeitto tai kesäkeitto. Nykyään grillaamisesta tuntuu tulleen keskeinen mökkiaktiviteetti. Ei siinä mitään, jos grillattua ruokaa syö kerran viikossa tai jotain, se on ihan hauskaa. Mutta jos sitä pitää syödä päivittäin, se kuulostaa jotenkin kummalta. Aika monet grilliruoat ovat kuitenkin tosi rasvaisia ja suolaisia ja usein puolivalmisteista tehtyjä (vaikka toki puolivalmisteistakin on löydetty kaikkea terveellistä). (Mutta mauiltaan grilliasiat ovat aika tylsiä verrattuna vaikka intialaisiin tai thairuokiin.) Ennen grilliä taisi olla muurinpohjapannuvillitys, sen pyyhkäisemistä yli mökkeilevien ihmisten oli jotenkin opettavaista seurata. Käyttääköhän kukaan enää niitä pannuja muuhun kuin wokkaamiseen? Teininä kiistelin isoäidin kanssa siitä, kumpi oli parempaa, sisällä pannussa paistettu ohukainen vai muurikkaan viskaistu epämääräinen, jättikokoinen ja paljon taikinamaisempi lätty. (Parasta minusta silti on aina ollut grahamjauhoista tehty ohut pannukakku, koska siihen nousee ihania, kuivia ja suuria tissejä, semmoisia kuplia, jotka eivät maistu puhkirasvaisilta niin kuin lätyt.)

Koetan sommitella laukun sisältöä tällaisten mietteiden pörrätessä päässäni. Uida voi alasti, mutta tarvitaan pyyhe ja silkkimakuupussi. Mutta pitäisikö ottaa sateenvarjokin? Goretextakki vie paljon tilaa, onkohan se välttämätön? Ehkä jos kumpparit eivät mahdu, uintikengistä voisi löytyä sadepäivän ratkaisu? (Jalkoihini tehdyt pohjalliset eivät kestä paria tuntia sateessa sandaalein lätistelemistä, mikä on sekä raivostuttavaa että valitettavaa; ikään kuin suomen kesään ei semmoisia patikoita osuisi tuon tuosta.) Niissä jalat kipeytyvät, mutta toisaalta, paljain jaloin liikkuminen vasta kipeää tekeekin, kaikenmaailman kiviä ja oksanpätkiä ja käpyjä on poluilla ja niin edelleen. Eikä kaupungissa ole voinut totuttaa jalkanahkoja moisiin haasteisiin. Entä marjastus? Jos innostuu poimimaan mustikkaa, mitähän sitä tarvitsisi mukaan? Tietysti voisi suoraan poimia minigrip-pusseihin, mutta tuleeko marjoista ihan muhjua matkalla? Luultavasti. Toisaalta, haittaako se? Smoothieta niistä kuitenkin tulee, tai piirakanpäällistä. Onpa hankalaa.

Villakerrasto tarvittaneen kylmäksi päiväksi eli huomiseksi. Kyypakkaus. Ja jos huomenna joudutaan kököttämään sisällä, tarvitaanko kirjoja? Vai keskustelemmeko me kaiken aikaa? Siellä on ainakin viiniä, ja viini ja kirjat sopivat huonosti yhteen. Jälkeenpäin ei nimittäin muista lukemastaan muuta kuin kumman haltioituneen tilan. Onneksi on sauna. Sauna ja viini sopivat myös huonosti yhteen. Hmm. Jaa. No, ehkä viiniä voi ottaa vasta saunan jälkeen. Jos sitä erehtyy nauttimaan ennen saunaa, ei jaksa saunoa tuntikausia. (Ja koska kaikki muu ajatus tekemisestä tuntuu kaukaiselta ja arvelluttavalta, mieluusti saunoisin koko viikonlopun. Saunominen tuntuu niin turvalliselta ja takuuvarmasti ihanalta.)

Naureskelen omalle neuroamiselleni, mutta koetan suhtautua myös myötätuntoisesti. Totta kai mökeille meneminen on vaikeaa, kun ei ole juuri kokemusta moisesta. Ehkä tämä on taas näitä rajakokemuksia, joissa asettautuu tilaan ja kokee jatkuvia vierauden ja epäuskoisuuden aaltoja. Tai sitten ei tule edes ajatelleeksi, mikä voisi olla vaikeaa paikkaan asettumisessa. Ehkä tämä on myös perittyä neuroottisuutta, kuten neuroottisuus omasta vartalosta. Lievempää tämä kyllä on kuin vanhemmillani, jotka suhtautuvat avoimen vihamielisesti mökkeilyyn. (He eivät ole niin kiinnostuneita kasveista ja ötököistä, joten se on aika ymmärrettävää: heille siellä ei ole yksinkertaisesti mitään.) (On muuten kummallista, että vanhempani pitävät kyllä kaupoissa käymisestä; he eivät pidä monestakaan asiasta tässä maailmassa, mutta Itäkeskukseen he menevät mieluusti. Se tuntuu kummalliselta, koska yleensä he suhtautuvat kaikkeen kielteisemmin kuin itse suhtaudun. No - on hyvä, että heillä on ilon aiheita.)

On jännittävää koetella itseään tällä lailla äärirajoilla. Ystävät, joiden luokse mennään mökkeilemään, ovat onneksi ihania. Jotenkin luotan siihen, että kaikki heidän hoteissaan järjestyy kyllä, vaikka pakkaamisessani ei olisi tolkun häivää.

Parin tunnin päästä me hyppäämme jo auton kyytiin, ja viikonloppu mökillä alkaa.

Vain viikonloppuisin

Hetkittäin tuntuu siltä, että minusta on tullut, J. K. Ihalaista mukaillen, elinikäinen oppimistyöläinen joka hengittää vain viikonloppuisin. Elämä sujautettiin pussiin, pistettiin pari koipalloa mukaan, vinnille tai kellariin, lukkojen taakse.

Mutta ei se pidä täysin paikkaansa, vaikka enimmäkseen pitäisikin. Pidän niistä hetkistä, kun kävelen kouluun ja sieltä takaisin, niistä hetkistä, jolloin olen riittävän terve nauttiakseni kävelemisestä, kun en raahusta, laahusta enkä pure hammasta. Kun ei itketä eikä väsytä. Niitäkin hetkiä riittää sen verran, ettei tunnu valheelliselta vetää päälle t-paitaa, jossa lukee "shine".

Sunnuntai-ilta tuntuu uhkaavalta. Saa käydä nukkumaan, mutta sitten kaikki on taas ohi ja kehot sullotaan torveen, joka jauhaa lihamuhjua, sitä tasoitetaan jauholla ja vedellä, tasamausteella, pursotetaan muovikuoriin tai suoliin. On hetkiä, joina huomaan hengittäväni vastahankaisesti, ajattelevan vastakarvaan. Tapahtumat menettävät tarinallisuutensa, latistuvat pakoiksi. Nyt pakolta tuntuu etenkin yrittäjyysopetus.

Muut luokkalaiset pitävät yrittäjyyden opettajasta, joka tuntuu minusta falskilta ja tekovitsikkäältä, ja pinnan alta riipaisevan eksyksissä olevalta ja siksi vähän ilkeältä suustaan. Minua kumma kyllä alkaa melkein itkettää, kun muut nauravat. Hetkittäin mietin sitäkin, olenko vain liian väsynyt edelleen kaiken sairastamisen jälkeen, mutten oikein usko siihenkään. Tuntuisi helpommalta reagoida tasatahtiin muiden kanssa. Tuntuisi helpommalta todeta tuosta noin vain, että tyypit ovat ihan mahtavia. Ovat ihmiset minustakin kiinnostavia ja hämmentäviä, mutta muistan aika harvoin tavanneeni sellaisen ihmisen, jota voisin fanittaa. Etenkään tuosta noin vain, parin tunnin kuuntelun perusteella. Enkä edes tiedä, haluaisinko osata fanittaa. Ehkäpä en. Ehkä riittää sekin, että kuulostelen ja tunnustelen ja sitten vähitellen opin arvostamaan ja kunnioittamaan ihmisiä jotenkin toisella tapaa, sillä tapaa kuin sen teen. (Sitä on vaikeaa kuvata. Se on vähän surumielistä ja myötätuntoista ja sisältää vaimeaa nyökyttelyä sen suhteen, että meillä kaikilla on kardinaaliongelmamme ja että ne ovat toisille usein niin vaikeasti ymmärrettävissä.)

Jokin kumma tässä hyväntyyppiyden kuviossa nyppii. Silloin kun kävin akateemisen urasuunnittelun kurssia, olin ratketa vaatimukseen, että meidän kaikkien olisi haluttava hinkuen olla hyviä tyyppejä. Jokin siinä painotuksessa häiritsee minua. Voin haluta toimia sovinnollisesti, pitää aikataulut ja sopimukset, kannustaa toisia ja koettaa kritisoida mahdollisimman pehmeästi, mutta hyvä tyyppi, ei kiitos, sellaiseksi en tahdo ponnistella. Ilo ja myötätunto ja sitoutuminen ovat okei, mutta hyvätyyppiys... jotenkin se tuntuu liian keskittyneeltä vaikutelmiin, vieläpä lyhyen tähtäimen vaikutelmiin. Niillä laskelmointiin. Ehkä käsitän tämän jotenkin kierosti ja kummallisesti, voi olla.

Ja viikonpäivät tunnen itseni aika friikiksi, kun tajuan, miten kaukaa katselen tuollaista opetustuokiota, jossa huumori tuntuu päälleliimatulta ja suojamuurilta. Toiset nauravat, nauru lainehtii ympärillä, ja minä, jonka on tavallisesti helppo nauraa, jään hämmentyneenä ihmettelemään, eivätkö toiset kuule äänen pingottuneisuutta ja pane merkille eleiden jähmeyttä. Jokin kummallinen suru. Koetan päästää sen sisääni, antaa sen tulvahtaa lävitseni, jotta voisin hymähtää edes muiden mukana, mutta törmään muurimaiseen suruun ja hätään. Enkä osaa auttaa mitenkään, en osaa kuin istua ja katsella vakavana ja vähän surumielisenä.

Viikonloppuisin on hiljaista, en erotu ympäristöstä. Sunnuntai-iltana rajani alkavat hahmottua, kipinöidä, huomaan väsyneeni surullistumiseen. Vielä hetki aikaa hengittää, olla tässä.

Laiska sunnuntaiaamu

Sataa. Perjantaista on puoli vuotta eivätkä jalat ole enää Vompsun synttärinaamiaisissa tanssimisesta kipeät. Flemarin edessä väreilee hopeinen sirpaloitu vesipatsas, autojen valot maalaavat pitkiä kultaisia kajaleita asfalttiin. Five Corners Quintet jammailee stereoissa, Fauni lukee miniläppäriltään sähköposteja ja uutisotsikoita kylpytakissa. Uuni lämpiää korvapuusteja varten. Anatomian kirjani makaavat lattialla raskaina. Olen piirtänyt lyijykynällä paperiin lihasten juoksusuuntia kyynärvarren etu- ja takapuolen pinta- ja syväkerroksissa.

Enää viikko syysloman alkuun: viikko ja kaksi tenttiä, pieni ja iso, peräkkäisinä päivinä.

Perjantain juhlissa minulta kysytään, kuuluuko elämääni enimmäkseen koulua. Niin kai siihen kuuluu. Ajallisesti. Mutta koulupäivät tuntuvat kuluvan nopeasti, vaivattomammin kuin ennen. Olen saanut koskettaa jokaista ryhmässämme, osoittaa heille hellyyttä hieromalla, se tekee tilaan asettumisen heidän kanssaan helpommaksi. Tiedän myös, miten he koskettavat toisen kehoa. Joidenkin kohdalla se menee eri tavalla kuin kuvittelisi. Ihminen voi näyttää lempeältä ja pehmeältä ja silti olla kovakourainen ja dominoiva, ja sitten toisinpäin - joku aika skarppi ja verbaalisesti aika raisu saattaa koskettaa hyvin pehmeästi ja tunnustelevasti. Ihoni kuuntelee uteliaasti tätä heidän ensimmäistä kieltään, josta kuulen senkin, että se on myös kielistä viimeinen, syvin, että nekin, jotka ovat jonkin aivojen toimintahäiriön seurauksena unohtaneet sanat, vastaavat edelleen kosketukseen. Kosketukseen vastataan senkin jälkeen kun kipuun vastaaminen käy epäselväksi, se on viimeinen tajunnan säie. Se saa minut ajattelemaan, että äiti oli ehkä sittenkin oikeassa, kun silitti koomassa makaavaa isoäitiä sairaalassa tunnista toiseen, lymfasikin tätä varovasti, eihän mitään toipumisen toivoa enää ollut, ja väitti, että tuo minun silloisella mittapuullani täysin toiseen liukunut ihminen vastasi kosketukseen, että ihokudos pehmentyi ja rentoutui. (Olin silloin kahdenkymmenen ja suhtauduin äidin sanomaan kuin visvaiseen sidetaitokseen - luoja, mitä paskaa, isoäiti oli sentään koomassa. Mutta ehkä sittenkin? On hyvä, että ennakko-oletuksiaan voi korjata. Täytyy muistaa kysyä äidiltä lisää tästä, miten hän tunsi ihokudoksen rentoutumisen.)

Ja sitten ovat illat. Anatomian latinan lisäksi iltoihin kuuluu ihmisiä, venyttelyä, istumme Napaketulla ja teemme chili-soijarouhelasagnea, mustalla kissalla on kuunkeltaiset silmät, miehet sovittelevat meillä pyykkitelineen ja pakastimen välisessä ahtaassa tilassa sairaanhoitajamekkoja ja korsetteja, perjantaina miehet ovat pukeutuneet naisiksi ja naiset, no, miehiksi, jotka ovat pukeutuneet naisiksi. Tai miten sen nyt sanoisi. Tanssilattialla ihmiset nuhjaavat kiinni toisissaan arvelluttavissa asuissaan ja huomaan itse tanssivani karkuun laajoin liikkein, en kaipaa tilanteeseeni enää yhtään lisää monimutkaisuutta. Vompsu ei tanssi kanssani kuin hitaita ja silloinkin minun pitää eksplisiittisesti pyytää hänet tanssimaan, hänellä on oma tapansa vastata suhteen kolmioitumiseen, ja luulen, että se tekee hänelle hyvää, joten suhtaudun hänen levottomuuteensa ja torjuvuuteensa päättäväisen myönteisesti (kyllä se päättäväisyyttä vaatii suhtautua myönteisesti siihen, ettei voi enää turvata toiseen samalla tavalla kuin ennen), ja toisaalta, en voi tanssia Faunin kanssa, koska sen näkeminen saisi Vompsun tuntemaan itsensä yksinäiseksi. Joten tanssin ympäriinsä ja katselen toisia ja nautin vapaudestani liikkua laajoin kaarin ja siitä, ettei minussa ole hitustakaan seikkailuhakuisuutta nyt, kehoni on livahtanut takaisin luotettavuuteen ja ennustettavuuteen, se nelistää joukon laidalla, paimentava lassie.

Nyt korvapuustit ovat valmiit, joten lopetan kirjoittamisen ja keskityn viettämään kansallista korvapuustipäivää!

Rutiiniin palaaminen

Pahoittelen sängyllä vatsamakuussa sitä, miten nopeasti kirjoittamisen rutiini katoaa. Kun sitä ei tee joka päivä, kynnys kasvaa. Tai niin sanon, en tiedä, kuinka oikeassa olen, se voi olla pelkoakin vain. Vompsu konfrontoi: olenhan minä kirjoittanut, esseitä. Ihan totta. Sitten viime päreen olen kirjoittanut kouluun kaksi kolmisivuista esseetä (pieni fontti, tiuha riviväli, jotta pysyy maksimin rajoissa) ja haaveilen itselleni tehtävistä kirjallisista tuotoksista, jotka käsittelevät lihaksia ja luita. Minun on kirjoitettava ne, jotta muistan. Ehkä muistan tämän vuoden myöhemmin lihaksien ja luiden nimin, ehkä tämä vuosi katoaa kuten jotkut - monet - vuodet aiemmin, Aristoteleen Metafysiikan vuosi ja seksin ja synnin vuosi ja kulttuuriantropologian vuosi.

Rutiinit saattavat muutenkin hukkua. En ole kesällä malttanut paljonkaan venytellä tai olen venytellyt vain ne lihakset, joiden venyttämisestä pidän jollakin tavalla. Tänään on ensimmäinen syvävenytystunti pitkän tauon jälkeen. Tunnilla ei vielä satu ja kotiin kävellessä ihmettelen selän avaruutta ja keveyttä, mutta sitten jumahdan. Lääkitsen kivistystä väärin, lämpimällä kääreellä. Vamman päälle pitäisi aina laittaa jäätä. Mutta kun. Mutta kun minä en pidä jäästä enkä kylmästä ja olen ennenkin rentouttanut kuumalla ja se on toiminut äärimmäisen hyvin. Huokaus. Aion jatkaa samaa itsepäisyyden linjaa, koska kohta ei ole kuuma eikä turvonnut, ainoastaan outouttaan kivistävä.

Kun venyttelyä on jatkunut muutaman viikon, arpikudos selän isossa kalvossa rauhoittuu ja tottuu taas siihen, että sitä kiusataan. Niin on käynyt ennenkin. Mutta ensiksi se protestoi. Kuuman kauratyynyn alla se vaikenee hetkeksi.

Ja koulu. Koulu jatkuu huomenna, maanantaina. Paluu rutiiniin. Lukujärjestysten arvaamattomaan elämään, luokkatoverien tervehtimiseen käytävillä, sen miettimiseen, minkä sanominen on okei ja minkä ei, mikä on tuntiaktiivisuutta ja mikä hyperaktiivisuutta, voiko ruokatauolla omaksua anatomiaa, jos istuu kellarissa kirjan ääressä ja niin edelleen. En muista käyneeni tällaista koulua ikinä ennen. Tällaista: näin paljon ulkoa opettelua vaativaa. Haluaisin oppia kunnolla ensimmäistä kertaa elämässäni. Aiemmin sillä ei ole ollut väliä, olen tuntenut itseni vangiksi, motivoitumattomaksi. Nyt haluaisin oppia, ja tuntuu pahalta, miten hitaasti asiat niveltyvät paikoilleen. Ei, muistan äkisti, ei tämäkään pidä paikkaansa. Halusin oppia filosofiassakin ja siihen meni siinä seitsemän vuotta, että aloin hahmottaa vähän, mistä kaikesta näkemyseroissa saattoi olla kyse. Seitsemän vuotta oli silti helpompi kestää, koska saattoi nukkua päiväunet ja ottaa kursseja omaan tahtiin. En koskaan ymmärtänyt, miten joku saattoi sanoa yliopistoa kouluksi. Minusta se oli epäkoulu. Nyt käyn taas koulua. Siellä sullotaan informaatiota. Jos tätä koulua saisi käydä omaan tahtiin, käyttäisin siihen ehkä kolmisen vuotta. Opetusta olisi kaksi päivää viikossa. Ei minulla ole kiire mihinkään. Ei ole kai koskaan ollutkaan. Muut keksivät kiireen päänvaivakseni, jos en itse osaa sitä.

Olen varannut lentoliput ja majoituksen jouluksi. Menemme isommalla porukalla Lissaboniin kahdeksi viikoksi, tasan siksi ajaksi kun koulusta on lomaa. Ensi viikonloppuna matkustan Faunin kanssa viikonlopuksi Tallinnaan. Elämän on kuljettava. On tapahduttava muutakin, ajattelen, muutakin kuin koulu. Tänään istumme avokommuunin ja Paulan kanssa intialaisessa ravintolassa ja sitä ennen kävelemme kasvitieteellisessä puutarhassa. Poluille on pudonnut jo lehtiä. Mustaseljan marjat ovat syömäkypsyneet. Lehvästöt ovat vielä vihreitä. On kuin kesä. Tai kevät Roomassa, miksi ihmeessä tämä syyskuu on Rooman huhtikuu? Suihkulähteen vedessä on sama sävy. Ja kun kävelen venyttelytunnilta kotiin yksin, katselen pilviä ja katonreunoja ja linnun siluetti liukuu taivaan yli siipiään väräyttämättä kuin varjoteatterin hahmo.

Ystävän talo on edelleen paketissa, toinen ystävä siivoaa tuntikausia vähän kerrassaan, saan vietyä biojätteen tuhansine banaanikärpäsineen ja ilta katoaa ja kauratyynyä selän kalvolla on lämmitettävä tuon tuosta mikroaaltouunissa.

Huomenna viikko nielaisee minut. Pääsemme kokoamaan raajojen hieronnasta oppimamme ja teemme lihaskuntoliikkeita sormien ja kyynärvarren lihaksille ja varpaillenousuja ja kyykkyjä loppuviikosta sata toistoa putkeen.

KV-pumppuja ja väsymystä

Yllättäen istuinkin Juttutuvassa myöhään. Olin ajatellut toikkaroida kotiin heti Lauran keikan loputtua, mutta Juttiksessa olikin niin paljon ystäviä, joita en ollut nähnyt aikoihin, etten sitten malttanutkaan. Olen aiemmin kuvitellut, että yli-innokkaaseen puheripuliin ja baarissa hengaamiseen tarvitaan edes jonkinlainen punaviiniavusteisuus, ainakin minun kohdallani, mutta näköjään luulo on väärä. (Toin itselleni elävästi mieleen sen M. A. Nummisen kertomuksen, jossa hän kuvaa, mitä tapahtui hänen amfetamiinia nautittuaan. Hän vain puhui ja puhui ja oli karmean innostunut kaikesta. Enkä minä ollut juonut edes teetä tai kahvia puolen päivän jälkeen. Ihmisillä on toisinaan aika elähdyttävä vaikutus.) Tutustuin myös naapuriini, joka lukee tätä blogia ja jossakin vaiheessa tajusi, kuka tätä oikein kirjoittaa. (Siitä tulee hauskasti mieleen se, kuinka Dyro joskus koetti etsiä Hurinaa ja minua vastaavalta keikalta, ennen kuin sitten tutustuimme toveri Timon fasilitoimina.)

Nyt sitten olen aika väsynyt, koska valvoin niin myöhään. Eikä työaikatauluni oikein tunne armoa. On puskettava hurjasti tiistai-iltaan saakka. Käännös saa hetken levätä, sillä uusiutuvien energioiden tekniikan alan oikoluvut ja kielenhuollot ovat tupsahtaneet meiliini.

Vieraan alan tekstin lukeminen hieman uupelona tuntuu hauskalta. Tekstissä puhutaan esimerkiksi KV-pumpuista. Minulta meni aika kauan miettiä, mitä nämä pääparkani välittömän tulkinnan hullunkuriset kansainvälisyyspumput ovat. Sitten kysyin mieheltä, joka vastasi kysyvään sävyyn: "Ööh, kassavastaavapumppuja?" (Ilmeisesti hänen iltatyönsä on identiteettinä syrjäyttänyt uusiutuviin energioihin keskittyvän tulevan fyysikkouden...) Lopulta pääsin selvyyteen siitä, että kyse on kuitenkin käyttövesipumpuista.

Takaisin pumppujen pariin!