Äkkivääryydestä

Luen stoalaiskirjaa eteenpäin. Miten ilahduttavaa. Huomaan monta hassua asiaa. Kuten vaikkapa sen, miten olen omassa etiikkakäsityksessäni selvästi omaksunut joskus kauan sitten lukemiltani stoalaisilta yhtä sun toista ja sitten unohtanut omaksuneeni nämä asiat heiltä. Kuten vaikkapa ajatuksen, että oikeastaan en voi vaatia toisilta mitään, mutta toivoa voin. Totta puhuen olinkin muutamassa kohdin miettinyt, miten ihmeessä olen päätynyt niin vakuuttuneesti tällaiseen kantaan. No, nyt ehkä tiedän. 

Tässä maailmassa on välillä kummallista suunnistaa, koska kaikkihan eivät ole stoalaisiaan lukeneet, etenkään nuorella iällä. Heistä on ihan ok tai jopa hyveellistä vaatia. Tai ei, ei varmaankaan hyveellistä, ei sellainen heitä kiinnosta. Mutta he ajattelevat, että ihmisellä on oikeus vaatia sitä, tätä ja tuota. 

Ehkä kummallisimpia kuulemiani sanallistuksia (en edelleenkään kykene kirjoittamaan sanoituksista, koska minusta se liittyy melodioiden sanoittamiseen) (nopeamminkin voisi muuttua, mutta kyllä näitä kohtia löytyy, joissa ilmenee tiettyä haluttomuutta vain surffata maailman aalloilla) psykoterapiasta on ollut se, kun joku terapeutti missä lie tekstissä olikaan kommentoi, että hän toivoo asikkaidensa lähtevän terapiasta ajatuksin, että heillä on enemmän oikeuksia. Enemmän kuin heidän sinne kävellessään. Ja jos oikein ymmärsin, tässä ei ollut kyse toivomisesta vaan vaatimisesta. 

Niin, tämä liittyy kynnysmattokeskusteluun, joka vetäisi minut aivan mykäksi kasvatustieteitä opiskellessani. Luimme ableismista ja joidenkin ihmisten huonosti kohdelluksi tulemisesta ja yksi nuorista naisista kommentoi, että eikö noita ihmisiä ole lapsena opetettu pitämään puoliaan. Että ainakin hänelle on opetettu lapsesta saakka, ettei tule alistua kenenkään kynnysmatoksi. Tietysti se kommentti oli aivan typerä jo muodoltaankin - tämä minä olen jo lapsesta saakka ollut niin etuoikeuttettu että minulle on opetettu x, miksi sinulle ei ole -muodon puheenvuoro saa useimmiten miettimään, tajuaakohan sanoja nyt ollenkaan, miltä tuo kuulostaa. (Tuskinpa.) (Ja luultavasti jokainen käyttää tätä välillä. Miten raivostuttavaa onkaan saada itsensä siitä kiinni! Ja huvittavaa, nanosekunnin päästä: jaaha, tänään sitten näin!) Mutta se kynnysmattous. Se, että joku näyttää jonkun toisen mielestä tulevan tallotuksi, ei välttämättä ole tämän ihmisen oma kokemus. Tarkoitan tätä: stoalaisuuskirjassa kerrotaan, miten stoalainen reagoi, kun häneltä varastetaan rautalamppu. Sen sijaan, että hän suuttuisi ja vaatisi rangaistuksia, hän tuumaa, että huomenissa voi mennä ostamaan halvemman savilampun, joka ei samalla tavalla houkuta varkaita, ja säälii mielessään varasta, joka menetti jotain paljon arvokkaampaa kuin itse rautalampun menettäneenä menetti - moraalisen eheytensä. Ei minusta kynnysmattous kuulosta tuolta. Ja silti, ei niitä kohtia ole yksi tai kaksi, kun näin sopuisasti suhtautunutta ihmistä koetetaan terhentää peräämään oikeuksiaan, ja kysytään, että eikö sinua raivostuta, etkö halua hänelle rangaistusta.

Enkä tällä nyt tarkoita etten olisi ollut elämässäni kynnysmatto. Voi, monesti. Mutta harvemmin niissä kohdin kuin toiset niin ajattelisivat. Ja eri tavalla: esimerkiksi, en ole uskaltanut toivoa ääneen asioita toisilta, vaikka olen niitä mieleni sisäisesti rukoillut pitkään. Tai vaikka lautamiehenä istuessani. Olin siellä, mitä, viisitoistako vuotta, vai kaksitoista, no kuitenkin, yli kymmenen. Minä, joka en usko oikeastaan rangaistuksiin laisinkaan. Ja tunsin oloni hyvin latuskamaiseksi ja lamaantuneeksi, koska vaikka kuinka koetin ajatella, että haluan ymmärtää maailmaa ja yhteiskuntaa ja kaupunkia, jossa tuolloin asuin, ja se, mitä siellä kuulin ja näin, oli sellaista, joka olisi muuten jäänyt vieraaksi, en silti lopulta onnistunut jäsentämään, mitä niille asioille olisi hyvä tehdä, ja tuomiokeskusteluissa suljettujen ovien takana en tietenkään onnistunut varmaan kertaakaan kovin selväsanaisesti jäsentämään, mitä mieltä olin - koska, no, en tiennyt oikein itsekään, mitä siitä kaikesta olisin ajatellut. Saati sitten että olisin kokenut jonkinlaista varmuutta siitä, että juuri tietynlainen tuomio on ainoa oikea ratkaisu tilanteeseen. 

Filosofian opiskeleminen tekee sillä tavalla äkkivääräksi, että monessa kohdin huomaa ajattelevansa ihan toisin kuin muut. Ehkä se johtuu siitä, että kysyy eri kysymyksiä, tai että on lukenut eri tekstejä. Toisaalta, en ole ihan varma siitäkään, kuinka paljon voin syyttää filosofiaa. Jo ennen sitä olen kohdannut liian monta kertaa tilanteen, jossa minut leimattiin "erilaiseksi", mitä se sitten tarkoittikaan sanojilleen. Kai vain sitä, että käyttäydyin heidän ennakko-oletustensa vastaisesti. Mutta epäilen kyllä, ettei filosofian opiskelu ja vertaiskeskustelu klassikoiden kanssa ainakaan vähentänyt tätä äkkivääryyttä. Ehkä raivostuttavin erilaisuusleima tuli työkkärin ammatinvalintapsykologilta, jolle toisaalta olen valtavan kiitollinen, koska ilman niitä meidän tapaamisiamme en olisi havahtunut lainkaan niin nopeasti tilanteeseen, jossa totisesti annoin toisten kävellä ylitseni enkä uskaltanut toivoa enää oikein mitään näiltä ihmisiltä. Raivostuttavin, koska olisihan hän voinut koulutuksensa puolesta jättää sanomatta ääneen, että hänestä on vaikeaa kuvitella minua mihinkään valmiiseen ammattiin kaikkine pohdintoineni, ja että hänestä tuntuu, että luon ihan itse jonkin ihan oman juttuni työmarkkinoilla, jonkin mikä ei istu mihinkään valmiiseen nimikkeeseen. Hän sanoi sen ihan hyväntahtoisesti mutta silti. En ole ihan varma, onko tuo, mitä ammatinvalintapsykologilta olisin toivonut siinä tilanteessa, kun polkuja oli liian monta enkä tiennyt enää, mihin suuntaan edetä. Ehkä semmoisessa tilanteessa toivoisi eniten kuulevansa, että lähde tekemään tuota jos se kerran tuntuu luontevalta, aloita siitä, ja voihan sitä suuntaa sitten myöhemmin muuttaa. (Koska näinhän olen käytännössä edennyt ja olen tyytyväinen tähän kaikkeen.) Toisaalta, eipä tuosta neuvosta ole haittaakaan ollut, koska ei se pysäyttänyt minua hakemasta jotain perinteisemmältä ammatinkuvalta näyttävää. Mutta kyllä se sai minut tuntemaan itseni todella yksinäiseksi pitkään. 

Sekin tuntuu hassulta, että löydän stoalaiskirjasta vanhan kunnon defensiivisen pessimismin ajatuksen: kuvittele, mikä kaikki voi mennä pieleen, ja tee parhaasi tilkitäksesi ne kohdat, joissa siitä voisi musertua, käsittele se kaikki ennalta, niin että jos jotain käykin, olet varautunut eikä se enää samalla tavalla järkytä. (Ja yleensä saa helpottua.) 

Ja jotain, joka sopii viime aikoihin kuin nenä päähän. Kirjassa kerrotaan sotavankina olleesta miehestä, joka oli opiskellut stoalaisia ennen sotaan ja vangiksi joutumistaan. Kun häneltä kysytään, ketkä eivät selvinneet noista vaikeista oloista hengissä, hän vastaa: 

Tähän on helppo vastata: optimistit. He olivat niitä, jotka sanoivat: "Meidät vapautetaan jouluun mennessä." Joulu tuli ja meni. Sen jälkeen he sanoivat: "Meidät vapautetaan pääsiäiseen mennessä." Pääsiäinenkin tuli ja meni. Ja sen jälkeen kiitospäivä ja taas joulu. Sitten he kuolivat, koska heidän sydämensä särkyi. - - Tämä on hyvin tärkeä opetus. Ei pidä koskaan sekoittaa voisiinsa uskoa selviytymiseen - mitä ei ole koskaan varaa menettää - ja ryhtiä kohdata vallitsevan todellisuuden raakoja tosiasioita, mitä ne sitten ovatkaan. (Massimo Pigliucci, Stoalaisuuden käsikirja, suom. Antti Immonen)

Kun sanon tuntilaisilleni, että ei tämä souvi taida olla ihan heti ohi, yksi nainen melkein huutaa minulle, ettei saa olla niin pessimistinen. Katselen mediaa: se rakastaa haastatella niitä, joiden mielestä pandemia on loppunut jo niin monta kertaa, että sekoan laskuissa. Taas se on loppunut eikä uhkaa enää suomalaisten henkeä eikä terveyttä, vaikka keikumme kuolintilaston ykkösinä koko maailmassa. Minulle on suuri arvoitus, miksi asioista halutaan kysyä yhä uudestaan ja uudestaan heiltä, jotka ovat alusta saakka olleet väärässä liki kaikessa pandemiaan liityvässä. (Ja kyllä, samaan aikaan moni tutkija on ollut noista asioista oikeassa noina samoina ajankohtian. Heitä vaan ei ole haluttu nostaa esiin. Miksi? Ovatko he liian pessimistiä? Ja: kenen mielestä? Eikö olisi parempi todellakin kohdata ryhdikkäästi vallitsevan todellisuuden raa'at tosiasiat? Eikö se ole ainoa keino suunnata toimintaansa tilanneherkästi?)

Ja tässä äkkivääryyttä pohtiessani tajuan äkisti jotain: minähän muuten pidän äkkivääristä ihmisistä. Pidän heistä, jotka yllättävät minut. Joilla on jotenkin epäintuitiivinen katsantokanta, joilta voin oppia. Etenkin jos heissä on myös lämpöä ja huumoria (koska sellaiselta, joka kutsuu itseä idiootiksi tai päivittelee, miten sinä et nyt tätä tajua, ihan basic, on aika vaikeaa oppia mitään tilanteen turvattomalta tuntumisen takia; toivon muiden ymmärtävän tavallani, ettei kukaan ole valmis eikä toivoton). Arvostan sitä äkkivääryyttä paljon enemmän kuin sitä, että joku käyttäytyy sulavasti tai vaikuttaa vaikutusvaltaiselta tai mitä nyt kaikkea ihmiset voivatkaan arvostaa. Hyviä hiuksia, kuten Kalifornian-nainen sanoo, hyviä hiuksia. Ja mikä tragedia onkaan, kun hyvien hiuksien takia naitu puoliso kaljuuntuu ennen aikojaan. (Sillä eivätkö kaikki ajat ole tietylle mielenlaadulle ennenaikaisia?)

Ehkä säpsähtelen ihan turhaan omaa äkkivääryyttäni. 

Maanantai, uusi viikko. Neljä viikkoa varsinaista kautta jäljellä. Kaivurit jyrisevät joka puolella taloa ja olen taas aamun aluksi pyöräillyt ystävälle tässä lähistöllä, kohdannut hänen kissojensa tyrmistyksen siitä, että minä vararuokkija olen jotenkin epäkunnossa ruokintafunktion suhteen, olen levittänyt joogamaton, kaivanut laukusta läppärin, kameran, mikrofonin, avannut zoomin, asettunut matolle, hymyillyt ja huomentatoivotellut, nauranut ja koettanut jokaista liikettä näyttäessäni muistuttaa itseäni siitä, että osalla mukana tekevistä senioreista on sydänoireita, osalla jäätynyt olkapää, jonkun polvet kovin nivelrikkoiset, jollain selkärangan nikamia luudutettu yhteen lannerangassa ja niin edelleen, että melkein kaikki on perusmuodossaan jollekulle mahdotonta juuri näin mutta että kun antaa pari kolme vaihtoehtoa, muistuttaa kunkin liikkeen funktiosta - mitä ainakin haluamme saada tapahtumaan - ja ennen kaikkea korostaa oman tien etsimistä ja kivun ympäri luovimista, jotta jokainen varmasti saa kaivattua elintoimintojen vilkastumista ja kipujen hellittämistä liikkeen kautta. Mau, on paksunaamainen kissa protestoinut aina välillä sohvalta toimintaani katsellen. Toivonut, ei vaatinut. 

Eikä toiveisiin ole vastattu, kuten niin kovin usein käy. Kissat ovat suhtautuneet siihen oikein tyynesti. 

Olosuhteista

On olosuhteita, joihin en halua joutua. Esimerkiksi, en halua joutua opettamaan menetelmää, josta voin sanoa, että en oikeastaan usko, että tästä on pohjimmiltaan hyötyä. Yksi oppilaista rollii tällaisesta opettajasta - hän on mennyt tietynlaiselle joogatunnille, joka onkin ollut jotain aivan muuta, ja opettaja on perustellut, että tuntikuvauksen ja nimen muotoisesta harjoituksesta ei ole hänestä mitään hyötyä kenellekään. Tämä oppilas on suivaantunut asiasta ja koettaa saada minut sanomaan, ettei niin voi sanoa. Mutta totta kai niin voi sanoa, jos niin uskoo. Ei siinä ole mitään väärää, että sanoo jotain totena pitämäänsä ääneen. Siinä sen sijaan on jotain uskomattoman tahditonta - ei väärää mutta tahditonta -, että sanoo sen ihmisille, jotka ovat tulleet etsimään apua juuri tuosta menetelmästä, koska ovat kokeneet sen auttaneen, ja että sallii itsensä joutua olosuhteeseen, jossa odotetaan opettavan jotakin, mihin ei usko pätkääkään. Sehän osoittaa lähinnä, ettei ole koskaan kunnolla perehtynyt juuri tuohon menetelmään, syventynyt, opiskellut sitä, elänyt sitä. (Eikä edes vaivaudu uskomaan himpun verran plaseboonkaan, mikä sekin tuntuu omituiselta. Ylipäänsä, missä määrin kehomielimenetelmien teho on plaseboa? Mieltähän siinä usein käännetään ja joustatetaan!) Tietysti ymmärrän motivaation - raha sanelee usein asioita, joita sen ei olisi hyvä sanella. Olosuhde, jossa kokee olevansa rahan takia pakotettu tekemään jotain, mitä ei todellakaan haluaisi tehdä, on niitä, joista niin ikään ajattelen, etten halua joutua sellaiseen. 

En yhtään tiedä, miten tässä onnistun, mutta koetan kohtaamisissani välittää toisille sellaista ajatusta, että heillä on aina, missä tahansa, oikeus jättää tekemättä sellaisia asioita, joiden he kokevat satuttavan itseään tai toisia. Tämä ei ole kategorista - joskus riskit tiedostaa mutta ne haluaa silti ottaa, koska ajattelee hyötyjen ylittävän haitat (ja nimenomaan itsen satuttamisen kohdalla, toisten satuttamisen kohdalla semmoista arviota ei voi tehdä, koska toisista ei koskaan tiedä tarpeeksi). (Punnitessani tätä edellistä pohdintaa vasten tulen siihen tulokseen, etten taida uskoa oikein ikinä rahan muodostavan sellaista hyötyä, joka voisi ylittää haitat.) Mutta useimmiten tällaisessa kohdin voi aivan hyvin pysähtyä ja etsiä toista polkua eteenpäin. 

Mietin yksi päivä opettaessani sitä, että jos tällainen ajatus ottaisi itua ja istutettaisiin jo nuorempiin ihmisiin, ei ehkä olisi ikinä tarvittu mitään me too -liikkeitä vuosien päästä tapahtumista tai että ainakaan tapauksia ei olisi läheskään niin paljon. Ei on ei, ja monessa kohdin se riittää. Ja siinä, missä se ei riitä, on tapahtunut jo selvästi rikos. Monesti vaikuttaa ennemminkin siltä, että ei ole osattu sanoa sitä eitä, ei ole koettu, että siihen olisi oikeus tai että se kannattaisi. Se tuntuu jotenkin hyvin surulliselta. Ikään kuin omalla eheydellä, itsen suojelemisella, ei olisi mitään arvoa. Tai että olisi sitä tärkeämpää saada rahaa, menestystä, nimeä ja niin edelleen. Tiedän kyllä, ettei tiettyjen tahojen mielestä tällaista pohdintaa saisi harjoittaa vaan pitäisi katsoa vain heitä, jotka painostavat toisia ylittämään rajansa, jotka he haluaisivat pitää, tai kulttuuria kokonaisuutena. Mutta itse ajattelen, että tarvitaan näitä kaikkia - opetusta siitä, miten luoda toimivia käytänteitä, jotka vähentävät hyväksikäytön mahdollisuuksia, opetusta siitä, että toiset ovat pyhiä ja opetusta siitä, että omaa eheyttään saa suojella, koska itsekin on pyhä. En näet usko, että mikään katsomusjärjestelmä tai kasvatusjärjestelmä voisi olla niin aukoton, että voidaan vakuuttua, ettei enää kukaan koskaan koeta käyttää hyväksi toista. Mikä ne aukot voisi tilkitä? No se, että kaikilla on kyseenalaistamaton oikeus asettaa rajansa, ajattelivat toiset siitä mitä hyvänsä lystäävät. (Ehkä sekin olisi hyvä opettaa, että toiset ajattelevat joka tapauksessa, mitä ajattelevat, ja ettei sen kontrolloimisen yrittäminen ehkä ole kauhean hedelmällistä. Ajatella, opiskelin filosofiaa kaikki ne vuodet ja tulin tällaiseen tulokseen. Mutta ehkä juuri siksi. On nimittäin valaisevaa lukea kaikkia niitä selityksiä siitä, mitä on maailma, tietäminen, oleminen, hyvä elämä ja niin edelleen ja tajuta, että nämä kaikki kirjoittajat ovat saman lajin edustajia ja että oletettavasti heidän kokemuksensa on ihan lajityypillisistä reunaehdoista johtuen pitkälti samanmoista. Ja että silti he ovat edenneet näin huikean erilaisiin katsantoihin, pinnalta tarkastellen.) Olen monesti ennenkin kirjoittanut siitä, miten huikean tymäkkä vastareaktio on pelastanut minut yhdeltä sun toiselta harmilta. Varmasti hieman pehmeämmälläkin tyylillä tulisi toimeen monessa elämässä, mutta tässä elämässä, jota olen elänyt, olen tarvinnut joka ikistä kuutiosenttimetriä säilyäkseni turvassa. Ja toisinaan, kun olen altistanut itselleni aika mittaville haitoille, on takana ollut oma huvittavan epärealistinen arvioni siitä, mistä kaikesta on helppoa korjaantua ja päästä yli. Ystävät ovat sanoneet että älä nyt helvetissä ja sekös on vain ollut omiaan innostamaan lisää. Onneksi vanhetessaan viisastuu ja oppii, että mukavuusalueellekin on toisinaan sallittua pyrkiä ja että rajat voi asettaa konservatiivisesti muuttumatta silti joksikin tiukkapipoksi, joka ei ymmärrä, että toiset asettavat ne toisin. 

Katsoimme Vompsun kanssa netflixelokuvan Blonde. Kirjan olin lukenut jo aiemminkin, se on valtavan surullinen ja tarkkanäköinen. Elokuvasta olin lukenut etukäteen sen mässäilevän seksillä ja seksuaalisella väkivallalla. En tunnistanut tätä näkökulmaa elokuvasta ollenkaan. Minusta elokuva oli realistinen ja jopa humoristinen paikoin, vaikka pohjavire toki olikin sama surullinen kuin kirjassa. Ehkä se johtuu siitä, että osa minusta ymmärtää sisältäkäsin tuota maailmaa, jossa rakastetuksi, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on tärkeintä. Jossa pelkää, ettei mikään riitä siihen. Eikö se ole kaikissa, se pelko? En tiedä. Mutta en osaa kuvitella elämää, jossa sitä ei ole, koska minussa oli joskus sitä niin paljon. Ei enää niin paljon. Mutta en osaa oikein kuvitella, että sitä voisi täysin kadottaakaan. Enkä oikein tiedä, mitä tapahtui, tarkalleen, kun se pelko alkoi kutistua. Aloin tarkkailla sitä pelkoa. En pyrkinyt vaikuttamaan siihen mitenkään, tarkkailin vain. Ja olosuhteet alkoivat muuttua. (Toki on sanottava tähän, etten ehkä sittenkään ymmärrä tragedioihin marssittavaa riittämättömyyden tuntua sisältäkäsin, koska on toinenkin tätä tasapainottava vahva pohjavire, joka hyvin harvoin katoaa näkyvistä, ja se pohjavire on taipumus tarkastella omaa elämäänsä slapstickina. Se pohjavire aika hyvin saa pidättäytymään tragediamarsseista. Tarkoitan tätä: synkeimpinä hetkinäkin näen muutamia kurjuuden minuutteja lukuunottamatta - tai ehkä joskus, kurjuuden tunteja, mutta niitä kohtia ei ole ollut paljonkaan sen jälkeen kun ryömin ylös kuoleskelulätäköstä mummolapsiaikuisuuteen - myös suunnattoman huvittavana sen, miten tämmöinen pieni pyhä muurahainen räpiköi kaiken maailman siirappikaivoissa, itsesäälin rämeissä, enimmäkseen itse valituissa näkymättömyyksissään. Koska onhan se myös huvittavaa kaiken traagisuuden keskelläkin. Tiedän varsin hyvin, että olot tulevat ja menevät ja että tietyn olon iskusanat aina, ei koskaan, pitäisi ihan turhaan koettavat draamaailullaan pitkittää tilannetta, joka tilanteiden tapaan on tuomittu muuttumaan joksikin muuksi aivan pian ja useimmiten ihan omalla painollaan.)

Toisinaan hämmästyn, miten kummallisesti elän. Tarkoitan tätä: Täällä on nyt se hedelmäpuu ja sen alla tuoli. Kaikki nämä vuodet haaveilin siitä, että olisi puu ja sen alla tuoli. Piha, jossa kukaan ei tule selittämään. No, se on nyt. Ja tätä: Kaikki ne vuodet, kun koetin opiskella jotain akateemista, kuvitella itseni aikuisten kokoaikatyöpaikkaan, aikuisten työvaatteisiin, identiteettiin, kaikkeen siihen jaksamisen pinnistämiseen minkä olen aina tuntenut syövän jotain olennaista elämänilosta, kävin liikkumassa, hahmottelemassa kehona elämistä, koska koin saavani siitä oikeastaan enemmän kuin luennoista, kirjoista, keskusteluista yhteensä. Mutta en osannut mitenkään kuvitella, että voisin jokin päivä työskennellä niiden asioiden parissa, koska niissä aineissa, joita opiskelin, sellaisista kokemuksista ei kirjoitettu tai puhuttu. Hierojakoulussa toki sukelsin kehollisuuteen ja tuntoaistiin, myötätuntoon ja läsnäoloon teemoina, mutta se kaikki oli jotakuta toista varten, koska ajattelin edelleen olevani jotenkin huono itseni huoltamisessa ja eheänä pitämisessä, voiman säilyttämisessä. Koululiikunnalla oli niin pitkät jäljet! (Ja siellä ei totisesti iskostettu sellaista asennetta, ettei jotain ole pakko tehdä jos kokee sen rikkovan itseä niin kuin koin aika monen asian siellä tekevän. Ainoa mahdollinen vastareaktio oli inhota koululiikuntaa.) Ja nyt sitten kuitenkin opetan juuri näitä asioita, samoamista tuntemuksiin, mielen juurruttamista hengitykseen ja liikkeeseen, katseen kääntämistä sisäänpäin. Enkä yhtään ymmärrä, miten olen päätynyt tällaiseen näin etuoikeutettuun asemaan ja olosuhteeseen. 

Haluaisin melkein sanoa, että se on tulosta siitä, etten enää koettanut suunnata ja hallinnoida vaan koetin tarkkailla vaan, pysytellä syrjemmässä mielipiteineni, ja katsoa, mitä tapahtuu. Tämä on hyvin kummallista ja vastakkaista sille, miten asiat jäsennetään esimerkiksi koulutusmaailmassa: että otetaan tavoite, pilkotaan se paloihin, napsitaan niitä yksi kerrallaan kunnes koko vuori on valloitettu. Jo ennen kuin päädyin tänne, tähän asujaimeen ja ammattiin, rähisin kasvatustieteissä sitä tavoitepuhetta vastaan, koska kokemukseni oli niin sille vastainen. 

Joskus mietin ohikiitävästi, onko elämänsä suuntaaminen (siis aktiivisena järkeiltynä toimintana, joka eroaa suuntautumisesta, jossa suunta vain muodostuu ja sitä seurataan) jotakin, jota tarvitaan lähinnä olosuhteissa, joissa tajuaa riskit muttei jostain syystä onnistu muodostamaan vaistomaisesti vastareaktiota (sana vaistomainen hämää, kirjoitan sen tottumuksesta vaikka tarkoitan sillä ehkä pikemminkin luontumuksellista, ajattele tätä minään lajityypillisenä ja synnynnäisenä vaan ehkä esitietoiseksi luontuneena hankittuna taipumuksena). Eli että voi valita ein, vaikka ehkä ei voikaan valita kyllää, koska kyllä on aina monimutkaisempi, prosessuaalisempi, se ei ole täysin itsestä kiinni, toisin kuin ei. Tämä ajatus on vielä keskeneräinen, kuten ne muutkin, pahoittelen. Ehkä vieläkin keskeneräisempi, enemmän aavistuksen kaltainen. Tai ehkä tämä on vain elämänkulku sellaisena kun se näyttäytyy ihmisellä, jonka kasvuolosuhteissa vastareaktio on ollut hedelmällisempi hyvinvoinnin turvaaja kuin tasaisempi toiminnan suuntaaminen jotain kohti. En tiedä.

Mutta kun ajattelen, että näillä ajatuksilla koetin luovia kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, ei ihmekään, että ison osan ajasta tunsin halua parahdella ja kylpeä tuhkassa. Kaikki se hyväntahtoinen valoisa tarmokas tavoitepuhe, kylläpuhe, usko ihmisen itsensä aktiivisesti suuntaamisen autuuteen, uran rakentamiseen, ja sitten itse mietti, että miten ne tuommoisia puhuvat. Että joo, uskoin minäkin noihin kun olin sen ikäinen etten ollut kerinnyt elää. Mutta että enää en osaa uskoa. Ja että minusta vaan näyttää siltä, että moni kyllä kyllä kyllä jojottaa itsensä sen verran monta tuntia päivässä ulos keskiöstään, ettei se tee yhteisöllekään hyvää. Että kehittämisen sijaan joskus voisi puhua suojelemisesta ja säilyttämisestä. Nimettyjen tavoitteiden sijaan siitä, mikä jää piiloon mutta mitä ilman nimeäminenkään ei toimi. Pohjimmiltaan tämä tietysti on hyvin taolainen (ja ehkä muutenkin dynaamisia maailmankuvia luonnehtiva, kenties hegeliläinenkin?) ajatus, että mikä tahansa fokus heittää varjonsa ja lopulta varjo uhkaa nielaista fokuksen merkityksen. 

Elämänpolut ovat ihmeellisen erilaisia. Minkä kaikenlaisten olosuhteiden kautta ne polveilevatkaan! Enimmäkseen olen tuntenut olevani transithallissa, nyt lillun hetken suvannossa. Epäilemättä kohta taas matkaan sillä vauhdilla, ettei jää jäljelle kuin kouristuksenomainen vastareaktio, takertuminen. 

Luonnollista, tottakai

Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran tätä kuuluisaa TEDtalkia. Siinä toki puhutaan stereotypioista ja ihmisryhmästä, johon ne kohdistuvat. Mutta on toisenkinlainen vaarallinen yhden tarinan ansa. Siinä oloudutaan vallitsevaan tilanteeseen omasta näkökulmasta ja ajatellaan, että juuri näinhän tämän kuuluukin mennä. Kaikki ratkaisut tuntuvat luonnollisilta ja loogisilta. 

Opetan kolmelle eri työnantajalle. Paikat sijaitsevat vierekkäisissä kunnissa ja yhden kunnan alueella minulla on kaksikin työnantajaa. Sijaitsemme alueella, jossa korona on joko kiihtymis- tai leviämisvaiheessa, riippuen kai vähän, keneltä kysytään. (Yhden tarinan kannattajat ehkä hyväksyvät ajatuksen, että hallinto saa päättää, miksi vaihetta kutsutaan. Ja tottahan toki se onkin vain nimi - mutta nimi, joka vaikuttaa toimenpiteisiin, joten tavallaan se ei ole vain nimi. Nimillä ja sanoilla yleisemminkin on maagisia voimia. Niillä saadaan asioita aikaan tai jarrutetaan.) Kun opetan kolmelle työnantajalle, näen kolme aivan erilaista käytäntöä, suhtautumistapaa, toimintapolitiikkaa. En pääse erehtymään kuvittelemaan mitään niistä luonnolliseksi tai loogiseksi. 

Yhdessä paikassa meille esitettiin painava vetoomus loikata lähitunneista etään. Se on sama paikka, jossa on suositeltu painokkaimmin maskia myös asiakkaille. Myös kaikki kevään tunnit suositeltiin samalla siirrettävän etään. Vain desinfioitavia yhteiskäyttövälineitä on saanut käyttää ja ne desinfioitiin syyslähin aikana sekä ennen käyttöä että sen jälkeen. Nyt olemme edässä. Viimeisellä lähiviikolla näin oppilaitoksen oveen teipatun kaupungin epidemologisen yksikön kirjoittaman altistumisilmoituksen. Kysyessäni altistumistiedoista selvisi, että oppilaitos toimii, kuten epidemologinen yksikkö suosittaa, ja kommunikoi altistumisista vain ja juuri sillä tavalla kuin epidemologinen yksikkö ohjeistaa. Itsenäisiä linjauksia ei siis kommunikaation suhteen tehdä, mutta toisaalta otettiin ennakoiva kanta digiloikassa. 

Toisessa paikassa viestintä maskeista on ollut vähän sekavampaa: toisaalta niitä on suositeltu mutta toisaalta korostettu ehkä vähän hämmentävissäkin määrin sitä, että niitä ei asikkaiden tarvitse käyttää, jos siltä tuntuu. Tässä paikassa vakitunneillani kaikilla on maski yhtä (ja ainoaa) miesosallistujaa lukuunottamatta. Kun olen sijaistanut sairastuneiden kollegojen tunteja, olen havainnut, ettei muiden tunneilla maskeja käytetä yhtä laajalti. Ehkä siellä maskipuhe ei ole osa opetuspuhetta? Ehkä opettajat eivät ole itse käyttäneet maskia ennen kuin suositus tuli? (Itse käytin kauden alusta saakka viikkokausia ennen kuin oppilaille suositeltiin - silloin olin usein ainoa maskillinen salissa.) Olen myös kuullut tuntilaisiltani, etteivät kaikki liikunnan opettajat käytä maskeja. Riskiryhmäläiset ovat kiittäneet minua siitä, että olen pitänyt maskia kaiken aikaa ja pitänyt maskiasiaa esillä sinne saakka, että tunneilla alettiin käyttää maskia. Täällä paikassa maskisuositus annettiin hallinnon taholta asiakkaille kuukautta myöhemmin kuin ensimmäisessä paikassa eikä sitä kauheasti perusteltu. Osa yhteiskäyttövälineistä on sellaisia, että niitä ei voi desinfioida. Sitä ei problematisoida millään tavalla. Uskotaan, että ryhmien pienentäminen ja nollavaihtojen väljentäminen tunnit hieman aiemmin lopettamalla riittää hygieniaksi. Täällä olen saanut myös joukon hassuja ohjeita, kuten että asiakkaiden juomapullot pitää salissa asetella turvavälien päähän toisistaan. Ohjeissa on myös ristiriitaa: toisaalta sanotaan, että opettaja saa poistaa tunnilta hengitystieoireisen, toisaalta, että opettajan pitää ohjata yskivää tai aivastelevaa oppilasta ohjaamaan eritteensä kyynärtaipeeseen. Opettajan pitäisi myös ohjeistaa ja valvoa käsien pesu aina ennen ja jälkeen harjoituksen. Luulen, ettei ohjeen kirjoittaja ole tajunnut, että siihen kuluisi tunnista turvavälit säilyttäen siinä kymmenen minuuttia siinä paikassa, jossa kaksi valvottavissa olevaa lavuaaria on salin puolella ja käsien pesun pitää siten tapahtua sinä aikana, kun sali on meille varattu. (Käsiähän pitää saippuoida se kolmekymmentä sekuntia ja sitten huuhtelut ja huolella kuivaamiset päälle.) Kun tähän lisää desinfioitavien yhteiskäyttövälineiden desinfiointiajan turvavälit jälleen säilyttäen sekä nollavaihdon väljennysajan, tunnista onkin kulunut koronatoimenpiteisiin kätevästi liki kaksikymmentä minuuttia. Lisäksi on käytännön pulmia: kun sanon, että peskäähän kädet ennen ja jälkeen harjoituksen, aikuisoppilaat sanovat "kyllä äiti" ja nauravat (eivätkä pese käsiään). Tämän paikan hyvä puoli on, että epidemia-asiasta kommunikoidaan avoimesti. Saan tietää, moniko opettaja ja oppilas on saanut koronan ja monenko vilkku on vilkutellut (niin että hallinto siitä tietää - kuvittelen kyllä että jokainen ei välttämättä ilmoittaisi tuntilaisena harrastusryhmäänsä vilkun vilkutelleen vaan jäisi vain pois seuraavalta tunnilta). Samoin saan tietää, ettei yhdenkään tartunnan arvella tulleen meidän toiminnastamme. (Se ei ihan hirveästi lohduta, kun tietää, miten iso osa tartunnoista jää mysteeriksi tällä seudulla.) Täällä jatketaan aikuisten harrastetoimintaa normaalisti uusimman tuntiopettajakirjeen mukaan. 

Kolmannessa paikassa ei suositella maskeja liikuntaan. Eikä vain niin, että niitä ei suositella: siellä suositellaan asiakkaille lähetetyssä kirjeessä, että maskia nimenomaan ei käytetä liikuntasuorituksen aikana. Perusteluksi on otettu WHO:n kanta asiasta. Itseäni tämä linjaus hivenen hymyilyttää sikäli kun tiedän, että muissa opetuspaikoissani maskeja suositellaan, seniorinikin niitä käyttävät sujuvasti tunneilla ja etenkin, kun ohjaamani lajit kyseisessä paikassa ovat niin leppoisia, että mittauslaitteeni Oura kuvittelee usein minun ottavan päiväunet "suorituksen" aikana. Miksi ihmeessä joku ei haluaisi suojella itseään ja toisia sellaisessa lajissa, jossa ei edes tule hiki tai hengästys? Täällä suurin osa tunneistani on onneksi nettipohjaisia jo lähtökohtaisesti. Mutta pari intensiiviä pidetään lähinä. Kellään ei ole enää paikallaan maskia, vaikka niitä käytettiinkin sääntöjen mukaisesti pukuhuoneessa, ja kun mainitsen, että muissa opetuspaikoissani niitä käytetään myös joogassa, katseet kiertävät seinänvieriä eikä viestiä haluta kuulla. Toisaalta tämä paikka on varovaisin siinä mielessä, että mitään yhteiskäyttövälineitä ei sallita lainkaan - ei edes niitä, jotka voisi helposti desinfioida. Lattiaan on teipattu merkit matoille, jotta kahden metrin turvavälit hahmotetaan. Paikassa on myös ilmavin ja tilavin sali, jossa ei koskaan tule samanlaista pöppöröistä oloa kuin muutamassa muussa opetuspaikassani - pöppöröö saattaa kertoa toki lisääntyneen hiilidioksidin (ja siten huonon ilmanvaihdon) lisäksi tai sijaan myös vaikkapa homeongelmasta tms. Sitä, tapahtuuko paikassa altistuksia tai tartuntoja, emme saa edes opettajat kuulla. Tätä perustellaan sillä, ettei oppilaitos käsittele salassa pidettävää tietoa, jota (yksilöidyt) terveystiedot tietenkin ovat. Jos kuitenkin joku haluaa varoittaa anonyymisti ryhmäläisiään sairastumisestaan, tieto on välitettävä suoraan oppilaitoksen johdolle, joka päättää yhdessä viestinnän kautta, kommunikoidaanko asiaa eteenpäin. (Tämä perustelu tuntuu tietysti vähän kummalliselta, kun tietää, että toisaalla meille kerrotaan altistumisista koontikirjeellä säännöllisesti ja toisaalla on ollut altistumisista tiedottavat epidemologisen yksikön laput koko rakennuksen ulko-ovessa jopa ohikulkijoidenkin nähtävinä.) (Mutta virkamiehenä työskennelleenä tiedän, millaisia lait ovat: niitä tulkitaan. Yksittäinen virkamies tulkitsee virkavastuussa lakia, ehkä tiimin tuki taustalla, ehkä ei.) 

Koska opetan kolmessa näin eri tavalla koronaturvallisuutta hakevassa paikassa, en ymmärrettävästä syystä voi pitää yhdenkään tahon toimintatapaa luonnollisena. En pysty kuvittelemaan, että näinhän tämä menee, koska näin tämän on mentävä. Tiedän, millä muillakin tavoilla toimitaan. Kussakin paikassa on hyviä puolia ja huonoja puolia. Tämä on ollut pelastukseni koko työaikani: Olen freelancerina nähnyt jos minkälaisia tapoja järjestää asiat. Olen oppinut ottamaan asioista itse selvää sen sijaan että luottaisin siihen, mitä minulle kerrotaan, etenkään juhlapuhemaisissa törähdyksissä. (Ja kyllä, lägään kaiken aikaa - opin koko ajan uutta - ne ovat kolikon kaksi puolta.)

Minua kohdellaan kaikissa paikoissa reilusti. Saisin kaikista paikoista ilmaisia maskeja laatikkokaupalla sekä lainavisiirin opetukseen. En ole koskenut näihin ilmaisiin tai lainavehkeisiin vaan olen hommannut paremman tason suojaimet itse - ehkä koska asia on huolettanut itseäni jo paljon aiemmin kuin hallintoa, ja tehtyäni itse pohjatyöt en pidä kirurgisia maskeja lainkaan ihanteellisena source control-toimenpiteenä liikuntaan enkä toisaalta usko visiirin estävän tarpeeksi aerosolileviämistä, jota moni maailmalla pitää ensisijaisena superspreading -leviämistapana.

Tämä on kummallinen syksy. Sama moniäänisyys päässäni jatkuu. Sama moniäänisyys, joka keväällä syntyi siitä, että tarkasteli maskien hyödyistä kirjotettua maailmalla, tiedeyhteisössä ja sitten toisaalta meidän hallinnossamme. Ja kun luen ihmisten mielipiteitä, hätkähdän välillä siihen tosiseikkaan, miten moni on ostanut sen tarinan, ettei koronaa kannata yrittää tukahduttaa - koska pääministeriämme lainaten, mitä hyötyä siitä olisi. (Ehkä hän ajattelee tukahdutuksen lockdownina, jota eivät seuraa mitkään rajoitteet? Mutta eihän sellaista kantaa ole kannattanut kai kukaan muu kuin muutaman maan hybridistrategia... mukaanlukien oman maamme hybridistrategia, jonka taustalla ovat täysin vanhentuneet arviot taudista, jonka kanssa koetetaan "tasapainoilla". Tukahdutimme vahingossa ja heitimme tulokset roskikseen, noin pelkistäen. Kuinka tehokas voisikaan olla tukahdutus, joka tehdään etukenossa ja suunnitellusti, ei vahingossa? Ja jota motivoisi tieto siitä, että sen tuloksia ei heti hassata?) On harmillista, jos ihmisten ajattelua hallitsee haastamaton ajatus, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa korona vastaan. Miten tällaisen ihmisen kanssa puhutaan? Miten häntä motivoidaan käyttäytymisenä muuttamiseen? Häntä voi ohjeistaa toki tarkastelemaan tilannetta muualla, mutta ilmeisesti niin kauan kuin tarkasteltava maa ei ole yksi euromaista, se ei ole sopiva vertailukohde. On luonnollista, että täällä toimitaan näin. Tämä on järkevä tapa toimia täällä. Tälle ei ole vaihtoehtoa. Jos joku esittää vaihtoehdon, voi pohtia, mikä häntä vaivaa. 

Ja totta kai ymmärrän, että luonnollisen menettämisessä on riskinsä. Tunnen joka ikinen päivä, joka ikinen facebookin avauskerta nihkauksen erilaisten todellisuuksien välissä. Ei ole helppoa mennä ainokaisena junaan maskin kanssa, ei ole helppoa toistaa toistamistaan, että mutta eikö tämän strategian taustalla ollutkin laumasuoja-ajatus, hyvä, no, mitä on käytännössä muutettu nyt kun siitä sanouduttiin irti. Kuten Vompsu sanoi: jos epäilee valtionsa hoitaneen asian parhaalla mahdollisella tavalla, osa ihmisistä näkee foliohattuna, ja kun sitä foliohattuepäilyä kohtaa tarpeeksi monta kertaa, alkaa itsekin miettiä, että olenko foliohattu ja vaan ihan sekaisin.

Luonnollisen menettäminen ei toisin sanoen tunnu mukavalta. 

Toisaalta, kuten Dewey kirjoíttaa, ihminen tapaa ajatella vasta umpikujaan kosahdettuaan. Niin kauan kuin hommat vain sujuvat, ei ole tarvetta pysähtyä, tarkistaa lähtökohtiaan. Mikään homma ei ole sujunut ainakaan omassa maailmassani sitten maaliskuun. Ja se aktivoi ajattelemaan. 

Reflective thinking is always more or less troublesome because it involves overcoming the inertia that inclines one to accept suggestions at their face value; it involves willingness to endure a condition of mental unrest and disturbance. Reflective thinking, in short, means judgment suspended during further inquiry; and suspense is likely to be somewhat painful.

En osaa sanoa, ottaisinko mieluummin tilanteen, jossa ajelehdin onnellisesti elämän virroissa vai tilanteen, joka pakottaa minut oikeasti miettimään, mistä tämä kaikki oikein kertoo ja olenko arvioinut väärin vastuualueeni aiemmin, kun olen luottanut enemmän toimintapolitiikoihin. Onneksi ei tarvitse valita. Mutta sen tiedän, mitä ottaisin mieluummin: ottaisin mieluummin tilanteen, jossa ihmisten terveyttä ja henkeä suojeltaisiin pontevammin. Olisin ihan mieluusti siinä uskossa, että minut, tuntilaiseni ja läheiseni koetetaan tosissaan turvata. Ettei minun tarvitse itse lukea vieraiden oppialojen tekstejä osatakseni suojautua ja suojata. Ettei minun tarvitsisisi harmitella sitä, etten ottanut kamerallani kuvaa altistusilmoituksesta oppilaitoksen ovessa - koska kun menin katsomaan altistumiset-sivulta, sitä ei vielä ollutkaan siellä. Ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni foliohatuksi silloin kun koetan sanoa, että okei, sinulla on tämä yksi tarina, mutta entä jos se tarinana johtaakin harhaan ja lamaannuttaa juuri siinä kohdin, jossa jälkiviisaana joutuisi toteamaan, että tuossa olisin halunnut ymmärtää ja osata toimia paremmin. 

Paradoksista

En varmaan ikinä lakkaa hämmästymästä sitä, miten erilaisia elämismaailmamme ovat. Ja miten eri asiat vetoavat eri ihmisiin. Enimmäkseen sitä toki taivaltaa päiviensä halki sen verran ajatuksissaan ja suunnitelmissaan, ettei ehdi huomata eroa, mutta välillä siihen törmää.

Näin: Minulle suositeltiin kirjaa junassa, tuntematon ihminen, mukava pieni keskustelu kirjoista, joita pidimme käsissämme. Toinen kehui lukemaansa kirjaa sellaiseksi, että vaikka olisi tarkka kielen suhteen ja nirso lukija, tätä ei voinut laskea käsistään. Ja niin kutkuttavia ajatuskulkuja! Unentarvettani uhmaten tilasin opuksen lähikirjastoon. Kun se saapui, riensin noutamaan sitä. Olin juuri lukenut Senecan Elämän lyhyydestä ja aloitin tältä tyytyväisen seesteisesti karehtivalta pohjalta. En saanut suositellusta kirjasta yhtään otetta - tuntui kuin olisi lukenut jonkun lukiolaisen - sukkelasti kirjoittavan lukiolaisen, mutta lukiolaisen yhtä kaikki - eloisaa kirjallista selostusta Tarantinon elokuvasta. Kyllä, tämä on tarkka mielikuva. Juuri siltä se vaikutti: ei mitään kiinnostavaa, vaikka sinänsä teksti soljuikin. Luin viitisen sivua alusta. Kääntelin epäuskoisena kirjan keskikohtaa esiin ja luin koepalan parista kohdasta. Samaa tyyliä yli seitsemänsadan sivun verran, mikäli koepalat eivät nyt sattuneet juuri niihin kohtiin. Suljin kirjan tyrmistyneenä. Ja sitten viehätyin.

Tämä, mitä en jaksa ollenkaan, on jollekulle toiselle se, mikä koukuttaa ja mitä pitäisi saada vain lisää ja lisää ja lisää. Vai olinko vain näiveällä päällä luettuani juuri Senecan mietteitä elämän turhuuksiin tuhlaamisesta? Avasin koemielessä toisen kirjastokappaleen, De Lillon Nolla kelviniä. Ei, siihenhän jäin heti kiikkiin. (Jos pitäisi valita pelkän tekstin perusteella henkilö, jonka kanssa viettäisi loppuelämänsä, ottaisin varmaan De Lillon. Häntä ainakin jaksaisin kuunnella loputtomiin, joskaan tuskin minulla olisi mitään takaisin annettavaa.) Oli vaikeaa lopettaa lukeminen ja palata ajatukseen, millaista olisi elää sitä todellisuutta, jossa tuo toinen kirja on koukuttava. Ja: junassa työmatkaa istuessani pohdin sitäkin, millaista lopulta on elää tätä todellisuutta, tätä elämismaailmaa, joka jää näkymättömäksi aina kun ei törmää eroavaisuuteen jonkun toisen todistuksessa. Epäilemättä De Lillo on monelle ihan liikaa, liian vähän, ei kolahda, resonoi, soi. Ja minä olen vaan ajatellut hänen osaavan kirjoittaa oleellisen näkyviin.

Tätä liippaavasta aiheesta puhuin myös läheisensä menettäneen Vompatin kanssa yksi päivä - junassa työmatkaa taittaen, kuinka muutenkaan. Miten koko elämänsä voi kuluttaa helposti kuvitellen, että on jutellut ihmisten kanssa, tutustunut heihin, tutustunut itseensä, selvillä vaikka mistä, kommunikoinut vaikka minkä, ja lopulta, kun toinen kuolee, saa tajuta, ettei oikeastaan tiennyt tästä yhtään mitään, saanut varmaan sanottua mitään oleellista tälle tai ymmärtänyt höläsen pöläystäkään hänen sanomisistaan. Ja - luultavasti koko ajatus kielellä kommunikoinnista on haihatusta, luultavasti De Lillokin luulee kirjoittavansa ihan muuta kuin mitä kuvittelen kirjasta lukevani, Ehkä vain ajatus yhteydestä, häivähdys jostain samasta suunnasta on se, mikä lämmittää tekstin? Miksi se tapahtuu joidenkin tekstien kanssa ja toisten tekstien kanssa ei? Miksi se tapahtuu toisten ihmisten kanssa kanssa ja toisten kanssa ei sitten mitenkään? Ja miksi aavistukset siitä, mitä tarvitsee, tulevat niin hitaasti tietoisuuteen, ja miksi niitä asioita on niin vaikeaa uskaltaa haluta tai etenkään uskaltaa pyytää?

Jotenkin kylmäävä ajatus, ettei tiedä omasta elämästään juuri mitään, eikä kenenkään muunkaan elämästä, että sanat pakenevat nauraen ja ilman niitä on vaikeaa siirtää mitään yli ajan ja paikan. Nyt, kun olen neljänkymmenenneljän ikäinen, olen elänyt todellisuutta, jota tämä ajatus taustoittaa, kai noin kahdenkymmennenneljän vuoden ajan, siitä lähtien kun isoäiti kuoli. Ja mitä teen työkseni? Puhun, välillä kirjoitan. Koetan välittää asioita kielen kautta. Enkä usko sen mahdollisuuteen tisman vertaa.

Ja kaikesta tästä huolimatta lainaan iloisesti kirjoja ja luen niitä. Ja joskus jopa kirjoitan tänne. Jokainen kirjoitettu lause, siltä tuntuu, on tekemisen tasolla jollain erityisellä tavalla vastaväite tuolle huokaukselle, ettei kieli siirrä asioita, kuten sen toivoisi siirtävän.

Raportti läikikkäältä planeetalta

On aikakausia siitä, kun olen ehtinyt kirjoittaa. Ehkä tämä kommuunielämä imee kaiken. Tai gradu. Tai pelottava somekeskustelu. Tai talvi. Ei, ei se voi talvi olla - talvellahan ulkoillaan vähemmän.

Nyt makaan sängyssä lämpöillen ties monetta päivää (olen seonnut laskuissa), joten ehdin, ihan varmasti.

Tuntuu hauskalta asua jugendtalossa, puhumattakaan siitä, että entisessä asunnossamme asuu nyt vuokralla Näkymätön Tyttö. Tosin jugendtalossa on jekkunsa, kuten että rapun alakerran patteri - jonka siis pitäisi kaiken järjen mukaan lämmittää kylmempää ilmaa ympärillään - räjähti jäädyttyään, ilmanvaihto ei vain toimi ja huutonetistä halvalla haalimaamme videotykkiä on ensin esilämmiteltävä patteria vasten, jotta se suostuu hurahtamaan käyntiin. Luvalla sanoen: täällä on aika holotnaa! Yhdet villasukat eivät missään nimessä riitä.

Toisaalta ikkunasta näkyy oopperatalo ja huonekorkeutta riittää. Epäilemättä se lämmin ilmapatja lilluu siellä katonrajassa. Jugend, alan ymmärtää, on visuaalinen valinta. Ei tuntoaistillinen! Eikä, luoja paratkoon, olfaktorinen.

Kommuuni tuo elämään erilaista säpinää. Tässä kommuuniasetelmassa en ole kokenut samanlaisia kuristavia vihan tunteita kuin edellisessä yritelmässä, en ole pelännyt kuolevani väsymyksestä unenpuutteen takia enkä muuta sellaista hupsua. Ehkä nyt tiesin odottaa vaikeuksia ja tapani mukaan vähän liioittelin huolissani. Kuvitelmia vasten pienet riitamme ovat vaikuttaneet suorastaan hupaisalta salonkikomedialta. Ehkä sitä on vähän oppinut itsekin asettamaan selkeämmin rajojaan, pyytämään asioita ja kuuntelemaan toisia, ehkä jopa fasilitoimaan heidän pyyntöjään niin ettei tarvitse vain arvailla, mistä erimielisyydet oikein sikiävät.

Mutta hullujenhuone tämä on! Iloinen sellainen, tosin. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun asukkien ikäero venyttyy liki kolmeenkymmeneen vuoteen ja kunkin temperamentit ovat aika erilaisia, kaikilla on yhteiselossa oppimisen paikka. Joskus se näyttää tältä: Ulkoilemasta tuleva kämppis tuskastuu tunkkaisuuteen, repii kaikki ikkunat auki. Koska olen kuumeinen, vedän päänikin peiton alle ja kalkattelen siellä hampaita. Tuuletettuaan kämppis paistaa pannulla kananmunia keittiön ovi kiinni, ettei tunkkainen haisu leviäisi kaikkialle muualle asuntoon. Kaunis ajatus, mutta käryt jäävät umpioituun keittiöön. Niinpä mennessäni sinne mittaamaan kuumetta ja ottamaan kupin pakurihaudetta meinaan oksentaa hajun voimakkuudesta. Ei kun läpiveto taas päälle, salongin ja keittiön ikkunat auki. Tässä vaiheessa huvittaa. Ja palelee. Paljon. Pakenen peiton alle tuuletettuani. Ei tee enää mieli edes pakuriteetä. Entä sitten tämä: Kaksi kämppistä kinaa yhdestä ovesta, onko sen hyvä olla kiinni vai auki. (Tai no, heillä on eri näkemys asiasta, ja keskustelevat siitä kohteliaasti, mutta mikään ei muutu kummankaan asenteissa tai käyttäytymisessä. Ehkä se on jonkinlaista kinaa, ehkä ei?) Ymmärrän kummankin kannan, mutta välttääkseni kajahtamista ja kaunaantumista kieltäydyn välittäjäksi ryhtymisestä. Se ei ole edes vaikeaa. Sen kun vain muistutan itselleni, ettei minulla itselläni ole ongelmaa oven kanssa. Ratkaiskoot he sen, miten lystäävät.

Aika monesti täällä törmää siihen, miten se, mitä toinen ei edes huomaa, on toiselle riittävä liipaisin syöksyä toivottomuuteen tai kokea, ettei tämä voi olla koti. Puhumme näitä asioita ääneen. Nähtäväksi jää, opinko ikinä näkemään ne seikat, jotka häiritsevät yhtä kämppiksistä. Yritän ottaa ne huomioon, mutta ne asiat, joita en yksinkertaisesti huomaa, on aika vaikeaa ottaa huomioon. Ehkä opin vähitellen näkemään asiat siistimpien ihmisten tavalla, niin vaikeaa kun onkin ymmärtää, miksi kodin pitäisi koko ajan olla valmis tyyliin sisustuskuvauksiin. On ihan mukavaa, ettei kaikkialla ole kaiken aikaa tahmaista ja tomuista, mutta minun on vaikeaa ymmärtää, miten jokin muki lavuaarissa tai muru pöydällä voi kaataa jonkun kodin tunnun. Ja samalla näen selvästi, että kyllä, jollekulle se on näin. Heidän pitää saada viikottainen ylläpitosiivous ja he aistivat sen parantaneen siisteystasoa, siinä missä itse viikkosiivotessani koen motivaatiopuutetta siitä, ettei alku- ja lähtötilanteen välillä ole himpun verran eroa. Tai siis: etten itse osaa mitenkään huomata sitä.

On myös jännittävää tarkkailla, miten kodinpidon normit sukupuolittuisivat herkästi, ellen olisi täällä. Siivouksen suhteenhan olen aina kieltäytynyt naisen roolista. Se on liikaa, minusta. Kun katsoo niitä tilastoja, kuinka paljon naiset ja miehet keskimäärin pistävät aikaa kodinhoitoon päivittäin, en osaa kuin ihmetellä, miten itsemurhia tehdään niin vähän. Varmasti lapset muuttavat tilannetta - itselleni se on aina ollut ihan riittävä syy suhtautua lasten hankkimiseen hyvin varauksellisesti. En vain halua vilijonkkaelämää tai arjen pyörittämistä. Itselleni on ihan riittävän vaikeaa poimia edes yksi kulma tästä kolmiosta. Jo kahden jonglööraamisen yrittäminen saa kysymään, miksi ihmeessä, kolmen rohmuamisesta puhumattakaan.

En kai ole ikinä ajatellut, että kukaan tarkkailisi tai arvottaisi minua kodinhoitotekojeni nojalla (paitsi ehkä ne, jotka mieltävät sellaiset asiat tärkeiksi - ja heidän mielipiteensä ei erityisemmin kiinnosta). Tai monen muunkaan asian nojalla, oikeastaan. Viime aikoina olen hahmottanut entistä enemmän, kuinka yksinkertaisen aasimaisen piittaamaton olen suhteessa moniin asioihin, joista moni ihminen selvästi stressaa vaikka millä mitalla. Olen todennut tämän lukiessani graduaineistoani, keskustellessani kommuunissa, kuunnellessani ihmisiä, katsoessani yle areenasta sairaana ikäisteni naisten elämästä kertovaa dokkaria ja muuta sellaista. Voi tietysti olla, että olen sokea omille neuroottisuuksilleni. Epäilemättä - pidän niitä varmaan niin itsestäänselvyyksinä, etten vain tajua! Tai ainakin muutama ystävä naureskelee, kun sanon heistä jotain hassua. Kuten että en haluaisi mennä gradussa yli siitä, missä aita on matalin. Heidän on jotenkin vaikeaa kuvitella, että osaisin, vaikka haluaisinkin. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Ehkä ajattelen, että minua arvotetaan sen nojalla, miten utelias ja asioita auki repivä jaksan olla. Miten härisevä lohikäärme.

Sen sijaan en jaksa olla erityisen kiinnostunut siitä, näytänkö muista väsyneeltä vain siksi, etten enää jaksa meikata, en edes kestovärjätä ripsiä ja kulmia. (Sen kummempaan minusta ei ole muutenkaan yleensä ollut.) En oikein ymmärrä sitäkään, miksen saisi olla väsynyt, vanha, laiska, omituinen ja niin edelleen. Umpihullu.

Elämä ainakin on umpihullua. Asua nyt tällä tavalla. Edetä ilman sen kummempia tavoitteita. Olla surullisen hämmentynyt siitä tosiseikasta, että nukkuu yöt muualla kuin sen luona, jonka luona haluaisi ne nukkua. Ilmoittautua joogaohjaajakoulutukseen juuri siksi, että on ollut niin liikuntakammoinen ja kroonisen sairauden takia hivenen liikuntarajoitteinenkin ja muutenkin maailman jäykin ja huonoin ohjatusti rentoutuja. (Mietin pitkään, jooga vai feldenkrais vai pilates, ja sitten valitsin joogan, koska minulla on sen kanssa isompi kana kynittävänä kuin noiden toisten. Taistelukala!) Kämppis kysyi, eikö minua huoleta, mitä ihmiset minusta ajattelevat, kun kerron ohjaavani joogaa. Että eikö se vaikuta hörhöltä. Nauroin niin että spora raikui. Mitähän sellaista en olisi tässä elämässä tehnyt, että se vaikuttaa hörhöltä, jos sellaista tulokulmaa etsii? Sanoin vakavoiduttuani ystävällisesti, että minusta kaikki ihmiset ovat hörhöjä omilla tavoillaan. Ja ehkä kaikista hörhöintä on antaa periksi vaistomaiselle, nalkuttavalle pelolleen siitä, että jos teen näin, minut ulossuljetaan liian omituisena. Itsestäänhän ne ulossulkijat kertovat. Sitä voi ajatella testinäkin, vaikka tietysti pohjimmiltaan kyse on siitä, että haluaa tehdä jotain ja sitten tekee kaikkensa sen eteen, että saa  edetä siihen suuntaan.

Liityimme hetkeksi tinderiin Vompsun kanssa. Vompsu on siellä edelleen ja tinderöi. Itse en kestänyt. Se, mitä ystävät kuvasivat itsetuntoa kohentavana trippinä, osoittautui kohdallani suoksi, johon upposin 36 tunniksi alkaen äkkiä potea universaalin yksinäisyyden tuskaa ja halua pelastaa kaikki siellä tapetut eläimet kädessään pönöttävät kaljut ukkelit, joiden kanssa en kuitenkaan oikeasti haluaisi juttusille, koska tajuan ihan hyvin, etten voi mennä tinder-treffeille jokaisen kuvistani etäisesti kiinnostuneen tinderin käyttäjän kanssa, ja vaikka menisinkin, ei se yritykseni suhtautua heihin empaattisesti ja olla heille läsnä johtaisi mihinkään muuhun kuin siihen, että seuraavaksi kokisin syyllisyyttä siitä, että olen antanut turhaa toivoa menemällä treffeille, kun en kuitenkaan halua heidän kanssaan mitään sen syvempää tai vakavampaa. Eikä yhdessä keskustelussa vielä korjata kenenkään yksinäisyyttä ja kaipausta elää suhteessa, jossa tulee rakastetuksi. Tai ainakaan minulla ei ole semmoisia taitoja. (Jos olisi, en ehkä pistäisi pahakseni sitä, vaikka palaisin loppuun moisessa hommassa - mutta ei ole.) Ehkä olen oman tilanteeni takia herkistynyt sille seikalle, miten kauheaa on, etteivät kaikki saa nukkua suurta osaa öistään sellaisen ihmisen vieressä, jonka kanssa he tuntevat olonsa turvalliseksi, onnelliseksi, huomatuksi ja ymmärretyksi. Ja samalla haluttavaksi ja haluavaksi.

Ymmärsin Tinderissä myös sen, miten huiman etuoikeutettua elämää vietän. Miten kivassa kämpässä, keskellä kaupunkia elän. Miten minulla ei ole huollettavia, hankalia eksiä, valtavia esteitä haaveideni edessä (no, mitähän ne haaveet ovat? öh.), miten ympärilläni on huolehtivia, lämpimiä, analyyttisia, keskustelevia, avomielisiä ihmisiä roppakaupalla. Miten minun ei tarvitse ajatella Paulo Coelhon sitaattien kautta eteneväni henkistä polkua tai muuta sellaista, koska minulla on välineet ajatella, että kaikissa tilanteissa, kaikilla poluilla oppii, hautaan saakka, eikä siihen tarvita minkään elämänalueen henkiseksi nimeämistä. (Paskan marjat joogan opettaminenkaan mitään henkistä on - kunhan pakoilen istumatyöläisyyttä!) Tunnen itseni hyvin, hyvin etuoikeutetuksi siitäkin huolimatta, että viime viikolla minun oli kahtena päivänä raahauduttava luennolle kuumeisena, koska läsnäolopakko.

Muutenkin olen kokenut kihelmöivää etuoikeutettuutta - siinä on samaan aikaan suunnatonta helpotusta että epämukavuutta sen suhteen, ettei sama näytä osuvan kaikkien osaksi; etenkin kun en näiden asioiden suhteen ajattele erityisesti ponnistelleeni ne ansaitakseni vaan ajattelen niiden syntyneen ihan muiden prosessien sivutuotteina, jotka tuntuvat melkoisilta lahjoilta - kahden viimeaikaisen somen feminismiä liippaavan keskustelun suhteeen, sekä lääppimiskeskustelun (olen ollut hämmentynyt, miten moni nainen saa kokea niinkin paljon epäasiallista kohtelua, kun itse olen välttynyt sellaiselta suuren osan elämääni) että sen Vaaras-keskustelun, jossa minulle tuli täytenä yllätyksenä se, miten väsyneitä monet naiset kokevat olevansa; itse en tunnista tuollaista väsymystä lainkaan.

Pidin ja pidän edelleen Vaarasen kirjoitusta paitsi rauhansolminnan eleenä (jonka jotkut kuulevat sotahuutona - niin erilaisia me olemme, tai sitten vain erilaisissa tilanteissa, tiedä tuosta), myös hyvänä kiteytyksenä siitä, mitä olen joskus kutsunut sukupuolten välisen sodan lietsonnan naisten tahoksi. Joidenkin miesten taholta varmasti tehdään myös toimenpiteitä poteroiden syventämiseksi, siitä ei ole epäilystäkään - mutta Vaarasen kuvaama väheksyvä puhe miehistä ei ole ainakaan itselleni vieras ilmiö. Kun luin Vaarasen mielipidekirjoituksen, tunsin helpotusta siitä, että joku toinenkin näki ja vielä sanallisti selkeästi itselleni tutun ilmiön. Minun on ollut jo kauan hyvin vaikeaa suhtautua siihen, koska en kuule sen sävyistä puhetta lainkaan ratkaisuhakuisena tai rauhaa rakentavana vaan pikemminkin omaa turhautumista ja vihaisuutta oikeuttavana ja kasvattavana. Ymmärrän toki emootioiden säätelystä luettuani, mikä on vihan funktio kiistatilanteissa - se parantaa omia voittomahdollisuuksia kiistassa. Oma näkökulmani tilanteeseen on vain hyvin erilainen: ei ole kiistaa, on yhteistyötä, jossa on puutteita, jotka pitäisi saada nostaa pöydälle tarkasteltavaksi ja joiden suhteen jokaisen olisi otettava vastuuta ja keksittävä kehitysehdotuksia. (Epäilen kyllä, että oma kehitysehdotukseni - saman suuntainen kuin Vaarasella - näyttää monista täysin sopimattomalta. Mutta on täysin mahdollista kieltäytyä tekemästä sen enempää kuin toinenkaan tekee ja tuhahtaa niille, jotka tuomitsevat itsen sen perusteella. En sano, että se olisi paras tie, ja varmasti useita teitä ja lähestymistapoja tarvitaan. Mutta minulle tuollainen tie on toiminut hyvin. Etenkin kun en ole ikinä erityisemmin halunnut lapsiperhettä. Varmaan se olisi hankalampaa lasten kanssa.) Tämäkin on ilmiö, joka tulee esiin emootioiden säätelyn paradigman instrumentaalisen säätelyn mallissa: ne, jotka ajattelevan tilanteen kiistana hahmottamisen virheeksi, pyrkivät säätelemään kiukkuaan vähemmäksi, eivät enemmäksi.

En jaksa kuunnella ns. naisvalitusta (ainakaan yliyleistävässä muodossaan) kovinkaan paljon, mikä on rajoittanut ystävyyksiäni naisten kanssa monissakin tapauksissa: minua on vaikeaa saada komppaamaan, koska jään ihmettelemään, että jos joku nyt tosiaan näkee toisen sukupuolen noin toivottomina torveloina, miksi ihmeessä he haluavat elää niiden tyyppien kanssa. Miksei vain muuttaa all-women -tyypiseen kommuuniin? Tai vaihtoehtoisesti tinkiä omista ennakko-oletuksistaan ja opetella elämään jonkun kanssa (toki edellyttäen, että se toinenkin on halukas tinkimään niistä ennakko-oletuksistaan)? Onhan se tietysti vaikeaa, mutta mikä on sen vaihtoehto? Sukupuolten välisen suhteen lähinnä taisteluna näkeminen? En ole ihan varma siitä, onko tuollainen yleisempi paradigma kovin hyvä tausta niille yksittäisen suhteen neuvotteluille, joita jossain vaiheessa suhdetta joka tapauksessa viriää. (Varmaan olen itsekin uusfamilisti - joskin polysellainen :D - koska miellän intiimisuhteiden neuvottelut tärkeämmiksi kuin ei-erotisoituneiden ystävyyssuhteiden neuvottelut. Ne ovat paljon, paljon polttavampia, luottamuksellisempia neuvotteluita. Ystävyyssuhteet ovat usein pidempiä mutta myös aika tavalla laihempia ja vähemmän merkityksellisiä. Niin merkityksellisiä kuin ne ovatkin ja niin kuin ne voivatkin usein auttaa vaikeissa paikoissa, kumppanuus intiimisuhteissa on silti jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää, ainakin itselleni. En sano, että tämä olisi ainoa oikea malli. Itse vain tunnun reagoivan näin. Sydämeni laulaa, kun saan nukkua sellaisen vieressä, jota osaan rakastaa kaikilla tasoilla. Ei mikään ystäväpiiri luo samanlaista turvaa ja keveyttä, niin kovin kuin ystäviäkin osaan kaivata ja arvostaa ja niin kovin kuin haluan heidänkin tukenaan olla - elleivät he minusta ole kovin konfliktihakuisia...)

Tästä on muuten tosi pelottavaa kirjoittaa. Tuntuu hankalalta tajuta, että on monen mielestä varmasti aivan kamalan taantumuksellinen tai jotain. Naisia syyttävä tai kotitöiden painottumisen kieltävä. Jälkimmäisestä on paljon faktaa enkä kiellä sitä - mietin vain, voisiko kotitöistä ihan tahdonalaisesti laistaa enemmän ja siten tasata tilastoja? Ehkä näin ehdottaessani syytänkin naisia. Voi olla. Onhan heidän puhetapansa ahdistanut minua jo pitkään. Joskus muulloin voin syyttää miehiä samalla tavalla: sanoa, että hei, minusta tuo ei nyt rakenna hyvää alkua keskustelulle. Ehkä se juuri hämmentää Vaarasen kommentin vastaanotossa - ettei sitä nähty lyhyenä kommenttina, tietyn ilmiön kuvauksena, vaan kaikenkattavana analyysina tasa-arvon tilanteesta Suomessa vuonna 2016. (Meinasin kirjoittaa 2015, mikä kuvaa sitä, kuinka pihalla tapaan olla.) No, minun ahdistuksiani tai rallatteluitani ei ainakaan kannata pitää yrityksinä kaikenkattaviin analyyseihin, koska se ei mitenkään ole tässä tavoitteena. Kunhan hämmästelen lonkalta sitä, miten erilaisia ovat tulokulmat keskusteluihin, näkemykset, maailmanhahmotukset. Tiedän hyvin, miten vaikeaa minun on hahmottaa suurta osaa sosiologiaakin, koska se hahmottaa sosiaalista sfääriä niin paljolti irl-ryhmien intressikonfliktien kautta, niin ihmiskeskeisesti.  Kirjoitin tästäkin asiasta lähinnä siksi, että minua pelotti - kirjaimellisesti pelotti - kirjoittaa aiheesta. Miksi ihmeessä? Koska olen monista väärässä? No, saavathan he olla sitä mieltä. En kuitenkaan ole kovin varmasti ja vakaasti mitään mieltä, paitsi ehkä sitä mieltä, etten ryhdy taatusti siivoamaan ja joulukortteilemaan sen enempää kuin joku muukaan. Koska pelotti, oli kirjoitettava. Emmin kirjoittaessani, mikä osoitti vain, kuinka tarpeellista se oli. En halua elää saksansämpylän maailmassa.

Kuinka vaikeaa onkaan muistaa, että toisetkin tietävät, ettemme kiteydy yhteen kirjoitukseemme. (Vaikka välillä tekstikiistoissa siltä näyttääkin. Mutta täytyyhän ihmisten se tietää jollakin tasolla, eikö?) Ettei yhden kirjoituksen perusteella pureta ystävyyssuhteita (ellei se kirjoitus ole tappouhkaus tms. hävyttömyys).

Ehkä tästä kirjoittaminen sopii hyvin tähän umpihulluun vaiheeseen. No, nyt aviosiippani tuli takaisin Tinder-deitiltään ja tekee minulle keittiössä salaattia. Koska hän pelkää tehdä salaattia, menen auttamaan. Ehkä jatkan kirjoittamista huomenna, ehkä en. Ehkä myöhemmin viikolla, ehkä en. Joskus vielä palaan. Luulen kyllä, että gradu se kirjoitusasiaa syö eniten.

Se etenee.

Se selkenee.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuotan tekstiä, jossa on rakenne. Se tuntuu omituiselta. En hahmota sitä mitenkään itseeni liittyväksi tekstiksi. On kuin asioita hämmentäisi näkymätön, asiallisen kuuloinen käsi. Ja istuisin jossain kulisseissa pidättelemässä henkeä sen suhteen, mitä kaikkea teksti uskaltaakaan esittää. Siinä alkaa olla väliotsikoitakin, mutta toki vain osassa lukuja.

Läpielämisestä

Tiiviskurssi, jonka kävin ja joka tosiaan on nyt loppunut jättäen minut hämmentyneeseen hiljaisuuteen, käsitteli erilaisia identiteetti-/ryhmäulottuvuuksia, joiden nojalla ihmisiä jaotellaan meihin ja muihin, sekä miten nuo leimat voivat vääristää pyrkimyksiä taata kaikille yhtäläinen oikeus koulutukseen. Kurssi tuntui raskaalta: oli paljon luettavaa eikä siitä selvinnyt ulkokohtaisella tarkastelukulmalla, jossa olisi pitäytynyt siihen, mikä niille muille olisi parasta ja miten niiden muiden edut turvattaisiin byrokraattisin keinoin. Zeus Leonardo kirjoitti whiteness studiesia rasismintutkimuksen ja -purkamisen ytimeen sysätessään, ettei riitä, että tutkitaan, ovatko alistetut ryhmät todella sellaisia kuin ovat tai miten heitä voitaisiin auttaa, vaan että olennaista on tutkia, miten ennakkoluulo syntyy niissä, jotka sitten käyttävät sitä oman asemansa pönkittämiseen.

Koska se kolahti voimalla, olen viime aikoina lukenut hieman ärsyyntyneemmin ja huolestuneemmin erilaisia merkityskiistoja, kuten vaikkapa kiistaa siitä, oliko loukkaavaa ehdottaa, että myös viimeisillään raskaana olevat naiset saisivat käyttää invapysäköintipaikkaa. Yksi muunnos tästä on myös se, saako asiakasta kutsua potilaaksi terveydenhuollossa ja missä kohtaa menee se raja, ettei kukaan loukkaannu leimasta "potilas". YK:n vammaisuusmääritelmän mukaanhan vammaisuus määrittyy sosiaalisesti, vaikka sen pohjalla onkin fyysinen tai psyykkinen erilaisuus. Tärkeimpänä näen itse määritelmän toteamuksen, että jokainen meistä kokee vammaisuutta, koska jokainen kokee erilaisia rajoituksia terveytensä takia jossain vaiheessa elämää, eli kyse ei ole vähemmistöstatuksesta. Tätä vasten loukkaantumiset näyttävät kummallisilta. Totta kai se raivostuttaa, jos itseä kohdellaan täysin kyvyttömänä mihinkään kun varsin hyvin kykenee moneen asiaan, mutta ei tunnu olevan kyse siitä. Enemmänkin tuntuu siltä, että "terveet" siinä ottavat nokkiinsa siitä, että heidän on luokiteltu "vammaisiksi". Kellekään ei jääne epäselväksi, kumpi luokista on toivottavampi ja kumman jäsenyys uhkaa leimata.

Koetan keksiä vastaesimerkkiä tälle mutten oikein keksi, missä kohdin "vammainen" suuttuisi "terveeksi" luokittelusta laajemmalla, institutionaalisella tasolla ja esittäisi joutuneensa loukkaavan luokituksen kohteeksi. Sitä varmasti käy, että joku menee lääkäriin kovien kipujen kanssa ja saa kuulla, että ei siinä mitään, se on ihan normaalia, töihin vaan. Muistan lukeneeni tästä valitusta useammankin noidannuolen kohdalla. Siinähän suositus on nimenomaan napata kipulääkkeet ja jatkaa elämää, koska vällyihin vajoaminen vain hankaloittaa parantumista. Valitus on kuitenkin kohdistunut pelkoon, ettei itse pärjää ja kestä kivun kanssa, ei siihen, että olisi jotenkin yleismaailmallisemmin loukkaavaa tulla kutsutusi terveeksi. Tietysti se voi loukata, ettei saa myötätuntoa kivulleen ja että siinä helposti jää miettimään, kuvitteleeko lääkäri, että vika onkin korvien välissä. No, kivun suhteen se aina jossain määrin onkin - aivot sijaitsevat korvien välissä ja käsittelevät ja tulkitsevat hermosignaaleja. Lisäksi monet tuki- ja liikuntaelimistön kiputilat korreloivat enemmän psyykkisen hyvinvoinnin kuin tiettyjen elimellisten rakenteiden tilan kanssa. (Tämä voi kyllä palautua kuvantamislaitteistojemme epätarkkuuteenkin sekä kuvantamistulosten vaikeatulkintaisuuteen - eikö olekin aika riemastuttava ajatus, että käyttäytymistieteellinen itsearviointillomake saattaisi välittää informaatiota paremmin kuin tieteellisemmäksi mielletty röntgen tai magneettikuva? Heh.) Se ei tee kivusta tietenkään yhtään epätodellisempaa, osoittaapa vain hyvin, miten köpö jako mieleen ja ruumiiseen on.

No, eksyinpä harhateille! Tämä ei nimittäin ollut läpielämisen kannalta hankalimpia kysymyksiä, vaikka ilahduinkin ableismiin tutustumisesta ja mietin omia kupruiluitani terveyden kanssa hieman uudesta näkökulmasta. Sen sijaan se, mitä luin suomalaisilla yläasteilla tehdyistä kouluetnografioista (Souto 2011 ja Kurki 2008) suomalaisen valtaväestön maahanmuuttajiin kohdistuvista ennakkoluuloista ja odotuksista, pongautti sisältäni esiin sellaisen määrän asioita, että väliin tuntui, että hukun siihen kaikkeen. En halua kirjoittaa sen olleen tunteita tai emotionaalisesti raskasta. Se on jotenkin hyvin ulkokohtainen, sievistelevä tapa puhua läpielämisestä. Kliininen tapa, voisi sanoa. Miten terapeutti katsoo asiakasta. Miten hän käsitteellistää asiakkaan tilan. Mutta kun työstän itsekseni itseni kanssa, minun ei tarvitse välittää niin paljon siitä, kuinka kohteliaalta tai leimaavalta kuulostan. Tuo kuvaus kuulostaa vain aivan liian siistiltä.

Mihin sitten olin hukkua? Uniin, ainakin. Valveen ja unen sekoittumiseen, liukumiseen toistensa lomitse. (Se voi kyllä liittyä siihenkin, että luin ja kirjoitin sairaana, koska en ollut laskenut mitään sairastumisvaroja aikatauluihini ja sairastuttuani en suostunut siihen, että olisin vain tehnyt huonompaa jälkeä, sikäli kun nyt sairaana pystyy tekemään hyvää jälkeä. Välillä tuntui omituiselta istua satulatuolilla ja kirjoittaa, kun huimasi niin, että pelkäsin voivani kaatua mihin suuntaan hyvänsä.) Muistoihin. Ei semmoisiin muistoihin, joissa muistettaisiin tunteet - joskus epäilen sitäkin, koemmeko niinkään tunteita kuin tunnelmia - vaan ilmapiiri, hyvin konkreettisia haju-, tunto-, näkö- ja kuulokuvia, äkillinen tietyn teeman läsnäolo ajatuksissa, tietoisuus, miten tietyt asiat tehtiin, missä järjestyksessä tietyt asiat tapahtuivat, kauan sitten kuolleiden ihmisten äkillinen läsnäolo omassa kokemuksessa ikään kuin he eivät olisi koskaan poistunutkaan siitä. (Ehkä he eivät ole. Ehkä he ovat vain seisoskelleet sivummalla ja odottaneet.)

Toivon, että tämän voisi selittää jotenkin vähemmän sekopäiseltä kuulostavalla tavalla, mutta tämä taitaa olla parasta, mihin riitän tätänykyä: Olin kurssin alkaessa ehtinyt ajatella sitä, miten haluton olen ollut noihin identiteettiluokkiin solahtamiseen. Olin monesti ennenkin sosiaalisiin luokituksiin törmätessäni naureskellut sitä, että kas, minulla on sen verran iso ego, että se tarvitsee laajemman asumuksen. Edes ihmiskunta ei sille riitä, ehei, se haluaa mukaan vähintään eläinkunnan ja ehkä koko elollisuuden voidakseen ajatella ymmärtävänsä itseään edes mitenkuten. Ja sitten unet ja konkreettiset muistot alkoivat vyöryä ja jouduin korjaamaan aiempaa ajatusta: ei, ehkä kyse ei olekaan mistään tiedostetusta, ei vapaudenkaipuusta eikä erityisestä hankitusta taidosta tapella stereotypioita vastaan, ehkä tämä on aivan tavanomainen kyky vastarintaan, ja se, miksi se vastarinta aktivoituu, ei ehkä liity mitenkään niihin syihin, joita olen selityksissäni ladellut - ehkä siinä on sittenkin kyse jostain esitajuisesta tunnistamisesta, etteivät muistiin talletettu aines (käsitteellistetty ja käsitteellistämätön) ja esitetty kategorisointi kohtaa, vastaa toisiaan. Voin leikkiä luokituksilla ja tiedän tulevani luokitelluksi tietyllä tapaa joka tapauksessa, mutta minun on vaikeaa muodostaa itselleni mitään vaateita siksi, että "kuulun näihin" ja saatan olla hyvinkin ponteva sen suhteen, etten vastaa toisten kuuluvuusperustaisiin pyyntöihin enkä vaatimuksiin. Aloin miettiä, johtuuko se tuosta valtavasta massasta muistiaineistoa, joka näkyy kantautuvan mukanani, minne sitten menenkin.

Kouluetnografioissa käsiteltiin sellaisia termejä kuin maahanmuuttaja ja pakolainen. Tuli esiin, etteivät näin kutsutut pitäneet siitä. Mutta eivät he mieltäneet itseään myöskään suomalaisiksi vaan identifioituivat eniten vanhempiensa lähtömaahan ja -kultuuriin. (Monet olivat syntyneet suomessa ja Suomen kansalaisia - maahanmuuttajaksi kutsutaan koulutuskontekstissa lasta/nuorta, jonka vanhemmat ovat kotoisin toisaalta.) Molemmat tutkijat osoittivat selkeästi, miten huolimatta "käyttäytykää mahdollisimman suomalaisittain" -vaatimuksista vierasperäiset nuoret pistettiin yhä uudestaan vieraan paikalle - ja että itse asiassa vaade suomalaisittain käyttäytymisestä oli yksi tapa osoittaa, että toinen on tosiaan täällä vieras ja hänen olisi seurattava tarkemmin, miten aiemmin tänne tulleet isännät ovat päättäneet täällä käyttäydyttävän. Toinen tutkijoista kertoi hämmentyneensä huomatessaan, etteivät haastatellut nuoret myöskään halunneet tulla suomalaisiksi. (Asiakirjoissa se on tietysti asetettu tavoitteeksi, että heistä tulee juuri Suomen yhteiskunnan jäseniä ja että he kotoutuvat tänne.)

Nauroin ääneen tässä vaiheessa. Haluta tulla suomalaiseksi? Jos suomalaisuus näyttäytyy sellaisena, mihin ei voi kuitenkaan päästä, koska on väärän värinen tai verenperintönsä takia todistetusti omituinen ja haiseva tai puhuu hassusti suomea? Haluta tulla sellaiseksi, joka ei vaivaudu puhumaan itselle tai puhuu ainakin alentuvaan sävyyn tai holhoten? Tai eksotisoiden? Tai joka ystävällisyydestään huolimatta ei onnistu näkemään, millainen etninen hierarkia täällä vallitsee hiljaisessa yhteisymmärryksessä? (Jopa vierasperäiset nuoret osasivat käyttää paikallista etnistä hierarkiaa: no okei, olen omituinen, koska tulen X maasta, mutta ainakaan en tule Y maasta enkä puhu niille, koska ne on Y-tyyppejä! Tuo viittaamani Jaakkolan tutkimuksesta löytyvä etninen hierarkia tuskin ällistyttää ketään suomalaista. Tarvitsee vain kuunnella, millaisia rodullistavia/etnistäviä haukkumasanoja käytetään ja millä tiheydellä ja millaisia inhon ja ei-toivottuuden ilmaisuja niihin liittyy.)

Olen tuskin koskaan halunnut itse tulla suomalaiseksi, mutta kukaan ei ole älynnyt siihen liittyvän mitään huolestuttavaa, koska omasta taustastani vain neljännes on pakolaisperäistä, ja sekin suomenkielistä pakolaisuutta (tosin alueelta, joka ei tarkalleen ottaen ole koskaan kuulunut samaan hallintopiiriin Suomen kanssa vaan on niputettu enemmän Baltian kanssa yhteen). Siten menen nätisti suomalaisesta, nimikin on kotoperäinen enkä näytä joukosta erottuvalta. Mutta ei,  ei se ole mikään itsestäänselvyys, että täällä asuvat kotoperäisiltä vaikuttavat tai jopa kotoperäiset kersat haluaisivat mennä suomalaisesta. Meille se ei vain ole mikään iso juttu, koska kukaan ei keksi ruveta epäilemään mitään: saamme sen luokituksen automaattisesti. (Sitä juuri tarkoittaa etuoikeus;: ei tarvitse haluta, ei tarvitse ottaa kantaa, ei tarvitse huolehtia tai pohtia koko asiaa.)

Rasismintutkimus kehysti etnisen identiteetin aika pitkälti vastareaktiona kohdattuun rasismiin: jos suomalaisuus ei houkutellut, se johtui varmasti tästä kohtelusta. Nuorten omat huomautukset oman etnisen identiteetin tärkeydestä ja heidän ylpeästi ja haukkumisesta huolimatta kantamansa etnisyyden symbolit (tietty tapa tervehtiä, tietynlaiset vaatteet, puhuminen äidinkielellä milloin mahdollista) tulivat tarkastelluksi ehkä turhan paljon tästä näkökulmasta. Tietysti rakennettaessa tutkimusta on tärkeää ryhmitellä havainnot tietyn viitekehyksen mukaan, mutten voinut täysin nielaista tämän kaiken siinä mitassa reaktiivisena näyttämistä. Pohdin itsekseni, että ainakin itsessäni on tiettyä ylpeyttä niistä asioista, joiden vuoksi en istu muottiin, ja niiden esiin tuominen käyttäytymisen tasolla saattaa tuntua hyvinkin tärkeältä. Toki ulkomailla eläminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, mistä on kotoisin ja miten asiat siellä mielletään. (Tai jopa kouluun meneminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, miten asiat on kodissa järjestetty. Esimerkiksi se, että koulussa syötiin lihaa, oli minulle suuri järkytys. Että piti syödä nopeasti, ettei ruoasta nautiskeltu vaan ihanteena oli hotkia kuin koira, mutta ehdottomasti haarukalla ja veitsellä, koska pelkällä haarukalla syöminen oli jostain syystä luokiteltu sivistymättömäksi.) Tietoisuus on kuitenkin vielä vähän eri tason asia kuin se, että haluaa ilmaista kuuluvuuttaan johonkin tai kotoisuuttaan jossakin - jopa sillä uhalla, että siitä tulee sanomista. On kohtia, joissa eron tuntee hyvinkin vihlovana, mutta teeskentelee uskottavasti, ettei tunne mitään sellaista. Ja on ihmisiä, jotka valitsevat tämän strategian useimmissa tilanteissa. (Minua kiinnostaa, miksi toinen haluaa ilmaista erilaisuuttaan ja toinen piilottaa sen.) Jos sanomista on tullut vuosien varrella aika tavalla, on jossain vaiheessa toki aika vaikeaa sanoa, mikä kaikki on reaktiivista ja provokatiivista ja mikä kaikki ylpeää itsen ja omien luontumusten kantamista. Vuosien varrella itsestä ja omista luontumuksista on kenties muodostunut kuva, jossa yksi aika olennainen seikka on juuri se, ettei halua antaa toisten odotusten lannistaa itsessään niitä asioita, joita haluaa tehdä ja ilmaista.

Pidin kyllä rasismitutkimuksesta muuten kovasti. Minulle siinä suomalaisuuden vastenmielisyydessä ja vierasperäisten syrjinnässä ei ollut kauheasti uutta ellei ehkä lasketa sitä, etteivät tietyt asiat näy paljonkaan muuttuneen vanhempieni kouluajoista. Kuten vaikkapa venäläisiin kohdistuvat epäluulot. Toisaalta siinä oli paljon uutta, kuten argumentteja siitä, miksi maassa maan tavalla saattaa olla huono periaate, olkoonkin, että siihen vedotaan muuallakin. Eihän yleinen idioottimaisuus voi olla mikään peruste sille, ettei itse edes yritä jotain parempaa. Toisten käytäntöjä on paha mennä arvostelemaan, mutta omaa tonttiamme voisimme kyllä myllertää ja huolella.

Totesin livahtaneeni kuin koira veräjästä etnisyyden suhteen. Epäilyksistä vapaana olen saanut mieltää itseni muuten kuin etnisiin luokkiin vedoten. Eläimeksi, helsinkiläiseksi, ihmiseksi, eurooppalaiseksi. Vaikka ehkä se kaikki on vain odottanut tuloaan syrjässä ja nyt vyöryy päälle. Mietin monta kertaa, miksi ihmeessä tartuin koko etnisyyden teemaan. Okei, näin lehtijutun ja provosoiduin. Näen monia muitakin lehtijuttuja enkä provosoidu tarttumaan aiheeseen. Nyt provosoiduin. Miksi? Halusinko muistaa jotakin tiettyä, minkä tajusin jollain tasolla muistavani? Ajattelinko artikkelia lukiessani sitä, miten isoäiti oli halunnut opettajaksi (ja hän olisi epäilemättä ollut hyvä siinä) mutta ei täällä tietenkään kelvannut sellaiseen koulutukseen vaan kouluttautui ompelijaksi, mutta eihän hän täältä töitä saanut, koska oli pakolainen, suomenkielestään huolimatta epäilyttävä ja erilainen, ryssitelty mennen ja tullen? (Oikeastaan vasta viime vuosina olen tajunnut, miten erityinen ihminen isoäidin ainoa kunnon ystävä Kukkosen Eeva on ollut. Hän on ollut siinä yhteisössä ainoa, joka on luonut tasavertaisen ystävyyssuhteen isoäitiin.) Tietysti olen pohtinut näitä asioita joskus ennenkin, mutta keveämmin, miettinyt hiljaa, miltähän se oikein mahtaa tuntua, kun jonkun suku on ollut vuosisadat tietyllä alueella ja niillä on siellä sukutiloja ja kaikkea sellaista. Varmaan se on jotenkin erilaista, mutta en oikein saa kiinni, miten. Isänäidin suku on ollut paikallaan, ja heissä se näkyy jonkinlaisena kärkevänä varmuutena siitä, miten asiat kuuluu tehdä, keiden kanssa sopii liikkua, itsestäänselvyyksien määränä. Heillä on vankkumaton hierarkioiden taju. Heitä on hyvin vaikea ymmärtää. Mutta olen varovainen samastamasta heidän asennettaan paikallaanpysyvyyteen, koska voihan siinä olla paljon muutakin takana.

Oikeastaan sekin on hieman hassua, miten voimakkaasti miellän itseni helsinkiläiseksi, aloin miettiä kurssin kuluessa. Helsinkiläisyyttäkin on niin monenlaista! Ja joka tapauksessa olen ensimmäisen polven helsinkiläinen. Syntynyt täällä, vanhemmat muualta. Täällä on ystäväpiiri, mutta sen koossa pitämisessä pitää olla itse aktiivinen. Ei ole mitään sellaista suurempaa yhteisöä, johon kuuluisi itsestäänselvästi. (Vanhempani eivät näe ketään vapaa-ajallaan paitsi joskus harvoin sukulaisia, mutta viime aikoina on käynyt selväksi, että isän puolet sukulaiset ovat monesti kokoontuneet heitä kutsumatta, mikä hämmentää heitä, koska heidän sukulaisuuskäsityksensä ei ole antanut heidän olettaa niin käyvän. Minun on helppoa arvailla selityksiä tälle - luokka ja koulutustaso, esimerkiksi, niiden mukanaan tuomat erot tavassa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Sekin, ettei ole mökkiä, jonne voisi kutsua vastavuoroisesti kylään. Tämän kuvion tajuttuani olen tietysti yrittänyt käydä entistä enemmän vanhempien luona.) Ehkä se helsinkiläisyys on kohdallani vain sitä, ettei ole muutakaan. Ei ole mitään mökkiä, sukutilaa tai mummilaa. Ei ole mitään paikkaa, minne mennä tai minne mennessä ihmiset voisivat äkätä, kuka ja kenen sukua olen. (Sain itseni tästä kiinni kirjastossa yhden tytön hakiessa noutokirjaansa - spekuloimasta, onkohan hän tietylle professorille sukua, ja miten se mahdollisesti näkyy. Tulin vähän surulliseksi tajutessani, että suurimman osan kirjannoutajista kohdalla en katso yhtä kiinnostuneesti, mitä aineistoa he ovat varanneet.) Kaikki, mihin voi mennä, on Helsingissä, ja julkista tilaa.

Niin se on taatusti myös useilla niistä vierasperäisistä koululaisista, joita täällä on. Itse hätkähdin hieman heidän määräänsä - 17,5 prosenttia peruskoululaisista.

Sekin on hurjaa, miten arvaamatta tuo etninen identiteetti voi muovautua. Kuka olettaisi, että jos jossakussa on neljännes jotain etnistä identiteettiä, syntyykin edes hatara identifikaatio siihen neljännekseen sen kolmen neljänneksen sijaan? Kai se on pitkälti kiinni siitä, kenen sukulaisen kanssa synkkaa parhaiten tiettyinä vuosina. Kuka jaksaa antaa olla se, joksi itsensä silloin kokee. Antaa kokea asiat niin kuin kokee, ensin, ennen kuin kysyy, voisiko sen kokea toisinkin. (Tai sanoo, että pitäisi kokea jotenkin aivan toisella tavalla, koska maailma arvostaa sitä toisenlaista kokemisen tapaa enemmän.) Isoäidin hautajaisissa oli Inkerinmaan lippu. Juttelin isoäidin veljen kanssa pitkään, ja isoäidin ainoan ystävättären. Kirjoitin hautajaisten pohjalta novellin, mutta siinä en tainnut käsitellä mitenkään etnisyyttä. En ollut vielä lähtenyt etsimään sitä mistään, se oli vain puuttuva pala. Aukko. Aukko se varmasti edelleenkin eniten on. Ei siihen ainakaan suomalaisuus sovi palana. Ei minusta ole vaatimaan ketään käyttäytymään maassa maan tavalla, koska en ole koskaan havainnut täällä olevan sellaisia maan tapoja, joita neuvoteltaisiin ensin yhdessä vetoamatta sellaisiin sanoihin kuin "perinne". Ei siihen oikein inkeriläisyyskään sovi, koska olen tuntenut lähinnä isoäitini ja vaikka ne häneen liittyvät asiat ovatkin painottuneet kokemuksessani painavammin kuin moneen muuhun liittyvät asiat, meidän vuorovaikutuksemme loppui silloin kun hän kuoli. Ehkä, jos etnistä identiteettiäni joskus kysyttäisiin, vastaisin totuudenmukaisesti: sutermullukka. Eivät ne sellaiset kansallisuussanat vain oikein sovi minuun tai minä niihin.

Niin että olin aika hämmentynyt aiheeni kanssa. Miten nyt semmoiseen tartuin? Jouduin sitten lukemaan näitäkin artikkeleita, joissa käsiteltiin etnisen identiteetin kehittymistä ja siihen sitoutumisen tärkeyttä. Miettimään, voiko sitä kompensoida jollakin. (Ei, en ajatellut kirjoittamista, vaan voimakkaampaa kiinnittymistä muihin identiteettiluokituksiin.) Toisaalta kaihosin jotain yhtenäistä, toisaalta tajusin, että se on täysi mielikuvitusprojektio, ja sitten pidin tietysti kovasti antirasismikasvatuksen ajatuksesta, että kaikki voisivat yhdessä tutkia, mitä se suomalaisuus tai jonkinmaalaisuus nyt itse asiassa oikein onkaan. Täällä tietysti suomalaisuus, etupäässä. Ehkä sitäkin voi pitää jollain tavalla kiinnostavana asiana, ettei onnistu pitämään itseään suomalaisena, vaikka on sitä enimmäkseen perimältään.

Ja kaiken aikaa oli läpielettävä niitä muistikuvia ja unia, jotka tulvivat kysymättä. Isoäiti seisoi unen kynnyksellä odottamassa, ojensi pisamaista kättään. Tule. Tuoksui sateelle tai ukkosta edeltävälle, hapankaalille emaliastiassa, nokkosille käännetyn vakan alla. Näin unessa nuoren isoäidin palaamassa kotoa saksalaiseen kartanoon, laittamassa vahingossa sammakon paitansa sisään. Kirkasvetisiä puroja, lehtoja. Kasveja joiden osia voi syödä nälänhädän uhatessa. Älä vunukka lue sitä kirjaa, opetellaan lisää kasveja. Ei sitä koskaan tiedä, milloin sinun pitää lähteä. Unessa minun pitää lähteä, on opeteltava nielemään sahanterää. Unessa kysyvät, olenko kettu vai koira. Ketut aiotaan teurastaa. En tiedä, kumman vastaisin, molemmat ovat totta ja valetta. Tuoksuu sateelta, maa anturoiden alla on täynnä vanhaa tiiltä, se on uponnut polkuun niin että voisi kuvitella lentäneensä pyörremyrskyn kuljettamana toiseen maailmaan, mutta ei, vastausta odotetaan. Herään hikisenä ja kauhusta jäykkänä. Valveessa, esseen ääressä, kuulen äkisti airon loiskahduksen, Kalliossa, kerrostalon viidennessä kerroksessa. Haistan kielosaippuan. Annan sen kaiken tulla, istun hetken hiljaa silmät kiinni ja avaan sitten silmät ja katson uudestaan artikkelia. Aivan niin, tässä kohden. Sommittelen tämän löydöksen tuon viereen. Sillä tavalla käy selväksi, ettei vallitse ihmeempiä yhteisymmärryksiä.

Esseestä tulee samaan aikaan määrätietoisesti aiheessaan pitäytyvä ja avoimet kysymykset salliva. Osoitan arkailematta, mikä kaikki mättää, mutta myös kysyn kysymistäni asioita. (Rakenne jää löyhemmäksi kuin haluaisin, koska aika loppuu kesken.) Useimpia kysymyksiä en kirjoita esseeseen, koska ne ovat omia kysymyksiäni. Ne eivät liity esseeseen yhtään mitenkään paitsi sitä kautta, että ylipäänsä päätin poimia tämän teeman muiden joukosta. Ja ehkä sitä kautta, etten voi uskoa täysin rasismintutkimuksen enkä etnisen identiteetin tutkimuksen näkökulmaan, vaan haluaisin jotain niiden väliltä, jotain paljon sotkuisempaa ja siksi todenmukaisempaa, ainakin jos aletaan miettiä, mitä tutkimuksen pohjalta olisi järkevää tehdä aivan käytännön tasolla. Kirjoitan tyytymättömyyden auki, mutten perustele sitä tietenkään millään muulla kuin yleisemmästä näkökulmasta esitetyin epäilyin minkään yksittäisen lähestymistavan riittävyydestä näinkin monimutkaisessa asiassa.

Viimeisellä kurssin kokoontumiskerralla olen jo aivan uuvuksissa siitä kaikesta. Unista, airojen äänistä, sateen hajusta. Esitämme toisillemme tekeleemme. Kaikki saavat hyvät aplodit. Koetan päästä tematiikasta irti, mutta se hiipii siihen, miten puhun ystävien kanssa, mitä ja miten kuulen ja näen. Se suuntaa huomiotani, sanoisi Mead. En pidä siitä, että huomitani suunnataan. Se kaikki on vain läpielettävä. Lakkaako se ikinä palaamasta takaisin? Ehkä ei. Tapahtuuko jossain vaiheessa niin, että astun tiettyjen kysymysten ääreen ilman painajaisia? Ehkä, ehkä ei. Ei kai sellaista voi ennustaa. Jossain vaiheessa lakkaan kuitenkin näkemästä näitä unia, niin on ennenkin käynyt. Mitä ne koettavat sanoa? Etten ole yhtä enkä toista? Hyvä niin, mutta ei ole kukaan muukaan, jos tarpeeksi pitkälle tongitaan. Että on väärin, että sellaiset erottelut perustana ihmisiä kohdellaan eri tavoin? Toki. Sitä on vaikeaa osoittaa käytännössä, sitä kohtelua, se näkyy ehkä tilastoissa, ehkä tarkoissa tilanteiden analyyseissa, mutta tuskin on intentiona kellään tolkun ihmisellä. Osa siitä kohtelusta on näkymätöntä sen kohteillekin ja jopa heidän itsensä pönkittämää, kuten vaikkapa mustien brittiopiskelijoiden omaksumissa opiskelustrategioissa, jotka saivat heidän olemaan pyytämättä luennoitsijalta apua, mikä taas johti siihen, etteivät he ratkaisseet vaikeimpia kurssien tuottamia ongelmia ja saivat sen seurauksena huonommat arvosanat. Kukaan heistä ei valittanut syrjinnästä, silti he käyttäytyivät tässä suhteessa aivan eri tavalla kuin valtaväestö. Jotkut tutkijat liittävät tämän aiemmin koulussa opittuihin oppimisstrategioihin ja oikeutettuuden tuntuun. Jos on tullut kohdelluksi tyhmänä, pitää itseään tyhmänä ja epäilee oikeutustaan opiskella, ei ole vaatimassa tukitoimia ensimmäisenä. Miten tällaisiin asioihin voi ylipäänsä puuttua?

Koettamalla antaa toisille tuntua oikeutuksesta? Tukemalla heitä? Jakamalla naamastossa Paolo Coelhon sitaatteja siitä, miten jokainen voi tulla juuri siksi, miksi haluaa. (Joo, osaan kyllä joskus ironiankin, kun tarpeeksi ärsytetään. Anteeksi.) Koettamalla muistaa verrata itselleen antamiaan ohjenuoria niihin, jotka suo niin innolla ja epäröimättä toisille? Koettamalla tutkia, milloin ei toimi aivan tasavertaisesti? Milloin käyttää kyynärpäitään? Milloin ei halua antaa itselleen sitä, minkä soisi kaikille muille, "koska se tuntuu väärältä"? Väärältä, kenen mielestä? Mistä tulee se tunne, että esimerkiksi minun olisi väärin hakea apurahaa, koska pystyn tekemään työtäkin (no, tällä hetkellä pystyn tekemään sitäkin rajoitetusti tuon käden takia), kun suurin osa tuttavapiiriäni ei näe siinä mitään arvelluttavaa, että he hakevat apurahoja? Ovatko ajatukseni tai tekeleeni oikeasti niin paljon huonompia kuin heidän? Ei, sitäkään mieltä en ole. Vai onko apurahasysteemi yleensä järkevä, tarvittaisiinko mieluummin perustulo, jotta jossain vaiheessa omaksuttu oikeutuksen tuntu ei erottelisi jyviä akanoista? (Akanat tässä ihmisinä, joiden on syystä tai toisesta vaikeaa kehittää oikeutuksen tuntua.) Kaikkea tällaista myllää ajatuksissa. On hieman hankalaa, ettei ole mitään terveen järjen mittatikkua, jota vasten ajatukset voisi venyttää. Ei ole ketään puolueetonta. Voisi olla keskustelu, mutta se kuulostaa ainakin vielä hieman pelottavalta, koska tietää aiheesta niin vähän. (Toisaalta epäilen, tokkopa ymmärrän siitä koskaan tarpeeksi tuntiakseni itseni keskusteluun tarpeeksi asiantuntevaksi. Huono juttu; koetan keskustella siitä huolimatta, mutta se tuntuu äärettömän uhkaavalta jopa läheisten kanssa.)

Ei auta kuin kestää tätä kaikkea, kunnes se vaimenee, kun parannun hieman. Oletan, että kunhan pääsen taas liikkumaan ja ulkoilemaan, mielialani kohenee huomattavasti eivätkä kysymykset nosta esiin sellaista kasaa kuonaa, kipua ja epäilyksiä. Opettaja kirjoitti oppimispäiväkirjaani, että omakohtaisia kokemuksia näistä asioista voi käyttää hyödykseen - niiden avulla voi haistaa palaneen käryä, koska tietty perusherkistyminen sosiaalisille epäoikeudenmukaisuuksille ja sille, miltä ne saattaisivat näyttää, on olemassa. Ehkä näin. Mutta toisinaan on hetkiä, jolloin toivottaisi mokomalle laahukselle näkemiin ja ajattelisi vain toisten ongelmia toisten ongelmina. Ei omina ongelminaan. Siitäkin huolimatta, että se juuri on se, mitä ei saisi toivoa: irtisanoutumista siitä, mikä on yhteistä ja mikä kernaasti heijastetaan vain alemmin arvostetun ryhmän, tai vielä nurjemmin, siihen ryhmään leimattujen yksilöiden pulmaksi. Muuta mieltäsi, niin maailma muuttuu - ihan totta, mutta joskus kyllä tarvitaan vetoapua toisaalta. Mielen muuttaminen ei käy ihan käden käänteessä ja harvemmin yksin. Jos on rakentanut tuttavapiirinsä siten, että muut sen jäsenet ajattelevat perustavanlaatuisista asioista kovin samalla tavoin, muuttuminen voi olla melkoisen rasittavaa ja vaatia myös ystävien vaihtamista. Ei - minusta ei saa kovin helposti tee se itse -ideologian puolestapuhujaa. Itse olen ollut onnekas, koska suurella osalla tuttavapiiristäni on niin erilaiset intuitiot eri tilanteiden selittämisestä. Jos muutun, tuskin kovin moni haraa vastaan. Ja silti muuttuminen on hidasta ja ontuu.

Avaamalla itseni kaikille muistoille ja unille opin syvemmin ja merkityksellisemmin. Ja hitaammin. Se vie aikansa, tekee joksikin aikaa alakuloiseksi. Kysyn itseltäni, kummasta haluan tehdä gradun - se pitäisi aloittaa syksyllä - , sellaisesta aiheesta, jossa voin briljeerata kivulloisen ulkopuolella ja ärsyyntyä argumenteista puhtaasti niiden rakenteellisen heikkouden vuoksi, vai sellaisesta aiheesta, jonka kanssa läpielän vaiettuja kohtia välillä aika kivuliaastikin mutta koen samalla puuttuvani johonkin, joka voi olla aika oleellista monen ihmisen kokemuksen ja elämänpolun kannalta. Vastaus ei ole mitenkään itsestään selvä. Enkä oikeastaan edes toivo, että olisi. En ehkä tunnistaisi itseäni, jos se olisi. 

Etääntymisestä

Se tunne, kun toinen liukuu ulottumattomiin hitaasti mutta vääjäämättä. Hänestä kuulee, hänen kanssaan on käyty siellä ja täällä, tehty sitä ja tätä, niin, hän on olemassa jossakin ja elää elämäänsä, tekee suunnitelmia ja sopii tapaamisia, pyörii ehkä tässä hyvinkin lähellä, ja silti on kuin hän olisi latvusten, pilvien ja jopa läpikuultavan ilmakehän takana.

Tulee epätodellinen olo, on sairaana pitkään, ja kun flunssa ei kaiherra hiertymää limakalvoseinämään, itku puristuu kurkkuun sisältäkäsin laajenevana nyrkkinä. Sen sormet työntyvät niskaan, rintakehään, silmien taakse. Makaa sängyssä, aurinko laskeutuu sängylle, linnun varjo viistää sen kaiken halki ikään kuin joku olisi sen suunnitellut, kaunis efekti, todiste siitä, miten hetket ohittuvat.

Koettaa kysyä, puhua, sanoa. Toinen vastaa lyhyesti muttei tee aloitetta itse. Tietää, että on täällä, mutta ei tee mitään. Toinen on itsen ajatuksissa, itse on kadonnut toiselta jonnekin. Lopulta tarpeeksi monen viestin jälkeen vaikenee, ei enää jaksa. On alettava uskoa, että niin, hän ei halua kuulla eikä keskustella. Kevät etenee. Ruoho imeytyy kohti korkeuksia, tulppaanit kairaavat tiensä kuorettuneiden paakkujen läpi, magnolian nuput suurentuvat ja alkavat jopa aueta mutta se kaikki tapahtuu ulkona, eikä ulos ole asiaa, jos on sairaana. Tulee iso päivä, josta toinen tietää, mutta hänestä ei kuulu mitään. Hän ei halua sanoa mitään tai on unohtanut. On vaikeaa arvioida, kumpi tuntuu vaikeammalta ymmärtää tai kestää.

Sitä kävelee mäkeä ylös nieleksien ja koettaen vaikuttaa normaalilta. Sitä istuu pääsykokeessa ja vastausten välillä mielen läpi vilahtaa lokinvarjomainen ajatus, että josko sittenkään on oikeutettua väittää tulevansa toimeen ihmisten kanssa, koska kaikki sattuu niin vietävästi ja saattaa olla kova ikävä. Sitä ottaa pääsykoepaperit, lukee tehtävän läpi, hitaasti koska kaikki flunssassa tapahtuu hitaasti, paitsi lokkien varjot ja kevät jossain sen kaiken surun ulkopuolella.

Yli pääseminen, ystävä puhuu yli pääsemisestä. Kuolemista pääsee yli. Riidoista pääsee yli. Hiljaisuuteen vain vajoaa. Suuntavaisto katoaa, päivät ja viikot muuttuvat piirteettömiksi etäisyyksiksi. Unohtaa miltä toinen näyttää tai kuulostaa, miltä tuntuu puhua hänen kanssaan. Pelkää sitä hetkeä, kun pitää nähdä toinen, kun hän äkisti tulee johonkin tilaan, ehkä varoittamatta etukäteen. Hänestä siinä ei ole mitään erikoista.

Hänestä tässä kaikessa ei ole mitään erikoista.

Siinä hän on tietysti aivan oikeassa. Ei ole mitään erikoista siinä, että ihminen tuntee jääneensä yksin, pettyy, tuntee jonkin lupauksen tullun petetyksi. Sitä on sattunut siinä määrin, että sitä voisi alkaa kutsua perinteeksi. Sen tekee toisille helposti huomaamattaan silloin kun itsellä menee lujaa ja toisilla ei. Elämä tanssii kepeästi, sen mukaan on helppo kapsahtaa, tulla riistetyksi huoneistoista ja puistoista toisiin. Havahtua vasta vuosia myöhemmin kysymään, mihin toiset katosivat.

Ei, ei ole niin, ettei ymmärtäisi, mistä on kyse. Ymmärtää ehkä liiankin hyvin. Ja niine hyvineen makaa sängyssä ja päästää päiviä yhden kerrallaan vajoamaan pohjaan, liettymään.

Ja kauhuaa sitä hetkeä kun on taas jotain sellaista kuin terve, kun olisi osattava sanoa jotakin, mutta kaikki sanat katoavat etäisyyteen, kun kääntyy hiljaa pois ja vetäytyy kauemmas kaikista muista, niistäkin jotka eivät etääntyneet. Kun voi taas kulkea ulkona ja tajuta kaiken menneen ohitse, tuntea nahoissaan eksistenssin ja subsistenssin eron, terveyden ja sairauden eron, itseriittoisuuden ja kaipauksen eron.

Kauhuaa, vaikka tietää kauhuamisen turhaksi, koska eihän mikään muutu. Hiljaisuus laskeutuu edelleen kaikkialle, sen suojissa voi taittaa matkaa väkijoukoissakin huomiota herättämättä. Voi hymyillä mietteliäästi jos joku sanoo itsen näyttävän surulliselta tai väsyneeltä.

Ja sitten miettii, onko itse valinnut tämän, ehkä jollakin tavalla on, tämä muistuttaa niin paljon muita hiljaisuuksia. 

Erilaisuudesta, jännyydestä ja sadunomaisuudesta

Koko elämäni ajan, kai, minua on ihmetyttänyt yksi seikka: miksi käy kerta toisensa jälkeen niin, että vaikka kuinka koettaisin sopeutua joukkoon, solahtaa näkymättömänä sen päästöön ja vartalostoon, särähtää esiin jokin riitasointu, ja sitten joku pääsee toteamaan, että olen erilainen tai, kuten ala-asteen opettaja kutsumanimeksikin asti korosti, jännä. Joskus joku on kysynytkin, miksen voi olla kuten muut. Se tuntuu kummalliselta. En tiedä, miten olla, kuten muut. (No, nykyään en kyllä oikein yritäkään, mutta hyvin pitkään ja hartaasti yritin, ja eihän siitä tule kuin onnettomaksi.)

Miten muut edes ovat? Mielestäni ihmiset ovat häikäisevän erilaisia. En osaa hahmottaa selvästikään sitä keskilinjaa, mille toisinaan ihmisten toivottaisiin järjestyvän. Näen kasvoja eläimenkasvoina, hämmästelen äänten kirjoa, erilaisia karvoituksia ja niiden rajoja, eroja raajojen ja torson mittasuhteissa, pieniä tyylillisiä asennoitumisia. En vain onnistu hahmottamaan massaa, normaalia tai keskivertoa. Pitkään ajattelin tämän olevan syy, miksen löydä tietäni samanlaisuuteen. En hahmottanut riittävästi päämäärää: miten olisin sinne siis löytänytkään?

Nyttemmin olen alkanut miettiä, kuinka todella tuo päämäärä edes lie olemassa. Ehkä kyse onkin toisenlaisesta hahmosta. Ei mistään todellisesta keskiarvosta tai sen likiarvosta vaan ehkä itsestäänselvästä imaginaarikohteesta, joka on omaksuttu jostain varannosta, mihin minulla ei ole ollut pääsyä siinä iässä, kun se olisi voitu luontevasti omaksua. Tarkoitan nyt jotain luokkahahmoa. (Luultavasti ymmärrän luokan täysin kerettiläisesti, koska en ajattele sitä vain tuloluokkana tai ajattele olevan vain muutamaa luokkaa vaan pikemminkin satoja, ellei tuhansia erilaisia yhdistelmiä . Pikemminkin ajattelen luokkia olevan monia ja oman kokemukseni ongelmallisuuden johtuvan osittain siitä, ettei minulla ole lapsena ollut yhtä kiinteää luokkaa ja että ne luokat, joihin olouduin, ovat ikäisteni ja heidän oletustensa suhteen usein vähän kummallisia luokkia. Olen esimerkiksi naureskellut toistuvasti sille, että kokemuksellisten koulutussukupolvien malleissa omat asenteeni tuntuvat sijoittuvan 20-30-luvulla syntyneiden mielenmaisemiin.)

Joitain vuosia sitten osallistuin naamastossa meemiin, jossa kysyttiin tuttavilta muistoa itsestä. Muutamakin mainitsi jonkinlaisen sadunomaisuuden, jonka he liittivät kohtaamisiin. Luokan käsite saa miettimään, liekö sadunomaisuus myönteinen tulkinta samasta, jonka joku ärsyyntyneempi nimeää erilaisuudeksi tai jännäksi. Kun luen kirjaa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, tuntuu omituisen hetteiseltä tajuta, että piru vie, joku toinenkin on elänyt samanlaista arvaamattomuutta ja holtittomuutta tyylin suhteen. Ja jotenkin sanallistaa sen tutun kuuloisesti. Kun Katriina Järvinen kirjoittaa omista kokemuksistaan, asenteistaan ja asuistaan nuorena, siinä on vain liikaa tuttuutta, jotta sen osaisi ohittaa olankohautuksella.

Sen jälkeen kun aloin tajuta, etten onnistu mitenkään teeskentelemään sellaista, jollaiseksi minun joskus halutaan muuttuvan, ja että on ihan turhaa edes yrittää, koska siinä tulee vain jatkuvasti epäonnistunut ja riittämätön olo, olen toisinaan korostanutkin hupsuuttani ja sadunomaisuuttani. Mutta pohjimmiltaan - siltä tuntuu - asia ei pelkisty mihinkään valintaan. En yksinkertaisesti tiedä, miten pukeudutaan professionaalisesti. (Jotenkin onnistun ylilyömään yrittäessäni. Ja tunnen oloni hyvin epämukavaksi, ikään kuin koettaisin huijata.) Tai puhutaan vakuuttavasti. Tai kirjoitetaan sellainen työhakemus, jolla pääsee haastatteluun saakka. Tai tiedetään, mitä itse haluaa pidemmällä aikavälillä. Edes oppimisen suhteen en osaa hahmottaa, miten muka ahkerointi ja syventyminen tuottaisi tulosta, jota haetaan. Jotain kyllä tapahtuu ja muuttuu, mutta se muutos tuntuu aika hallitsemattomalta. (Eikä siinä ole mitään pelottavaa; huomaan vain, että hahmotan tämän asian kovin eri tavalla kuin useat kurssitovereistani ja jopa opettajistakin.)

Olen ennekin kirjoittanut siitä, miten joskus pohdin, elänkö tavallaan jatkuvaa kulttuurishokkia. (Jaaha, google ei löydä tätä kirjoitusta, joten en voi linkata, mutta muistan kirjoittaneeni tästä kun Hurina palasi yhdeltä zen-retkeltään Suomeen ja kirjoitti kulttuurishokista ja tajusin, että minähän tunnun olevan yhtä pöllämystynyt kaiken aikaa, vaikken viettäisikään puolivuotisia zen-luostarissa.) Tämä luokka-asia liittyy juuri siihen. Ehkä jopa kaikki elävät jollain elämänsä osa-alueilla kulttuurishokkia? Tai ainakin useat? Useimmat? Tai ehkä se ei tunnu monista niin järkyttävältä tai kummalliselta tai huolestuttavalta seikalta. Tai ehkä heille on jotenkin alusta saakka ollut selvää, että he saavat olla omanlaisiaan. (Mitä se sitten tarkoittaakaan...) Ja että se on ihan yhtä hyvä juttu kuin toisenkinlainen olemisen tapa ja tyyli.

Onpa sekavaa.

Mutta luulen kyllä, että jotenkin tähän kimppuun liittyy sekin, miten vahvasti sidon identiteettini fiktiivisiin henkilöihin, miten paljon todellisempia he saattavat olla kuin jokin normaali, johon toisinaan oletetaan pyrkivän. Onnistun hahmottamaan heidät paremmin, joten voin kiinnittyä heihin paremmin, ottamaan opikseni, poimimaan ideoita ja ajatuksia, elämäntapoja ja eleitä.

Tuntuu että olen vasta aivan alussa kaiken tämän tutkimisessa.

Aikuisuutta etsimässä tai sitten ei

Luen edelleen esseen kirjallisuutta. Etenen hitaasti ja perusteellisesti. Pysähdyn tuon tuosta miettimään. Kuten: Mitä jos olisinkin opiskellut kaksikymppisenä esimerkiksi sosiologiaa filosofian sijaan? Miten asiat sitten ymmärtäisin?

Tuntuu hurjalta lukea sosiologista kirjallisuutta. Se fokusoi tuttuihin kysymyksiin niin eri tavalla kuin on tottunut niihin kiinnityttävän. Tässä ei tutkailla, miten perustelusta voisi rakentaa vedenpitävän ja korostetaanko perustelussa hyveitä, oikeuksia tai velvollisuuksia, seuraamuksia vai aikeita. Ei tutkita myöskään sitä, mitkä ovan asioiden osapuolet ja heidän ja niiden intressit. Ei lähdetä siitä, että olisi löydettävä harmonia tai edes ryhti. Ei: ei ihanteita eikä arvoja, ei kuulemista eikä kohtaamista. Ei, ei, ei. Mutta oikeuttaminen ja sen kuvaaminen. Oman toiminnan oikeuttaminen ja aika usein toisten toiminnan syyllistäminen. Kuvaus kuvauksen jälkeen tätä. Se hätkähdyttää, pysäyttää.

Ehkä se on vain tutkijoiden tapa järjestellä heidän haltuunsa joutunutta puheen korpusta. Ehkä se on tutkimusalan tyyli. Ehkä tekisin itse eri johtopäätökset, kiinnittyisin aivan eri lauseisiin näissä samoissa korpuksissa. (Todennäköisesti.)

Sosiologiaa lukiessani minulle tulee sellainen olo, että taidan tästä muuttaa aarniometsään ja sulkea ovet, bye bye. En tiedä, miksi reagoin näin. Pidän enemmän Pema Chödrönin lukemisesta, selvähän se. Tarvitsisin selvästi jokaiselle sivulle ripoteltuja toivonmurenia: hei, nyt näin, mutta ajat ovat muuttumassa. (Huomaan ajattelevani, että tuskin ovat.) Ja: joo, ihmiset vastaavat tässä aika ilkeän kuuloisesti, mutta se johtuu vain kontekstista ja naamakkain he kyllä olisivat valmiimpia kuulemaan toisenkinlaista elämää. Ehkä tämä on se pieni ihminen, jonka kanssa minun on aina ollut vaikeaa neuvotella. Ei niinkään silloin, kun se olen minä pienenä ihmisenä - siihen joutuu tottumaan ja se tuntuu häviävän näkyvistä parhaiten silloin kun sen vain hyväksyy - mutta silloin kun toiset halutaan kuvata niin. Ei pieninä ja avuttomina ja haavoittuvina vaan pieninä pikkumaisuuden mielessä, pieninä siinä mielessä, että he haluavat mieltää tehneensä ja ymmärtäneensä oikein ja muiden tehneen ja ymmärtäneen väärin. Kun heidät ehdoin tahdoin hahmotetaan juuri niin. Ei minusta ole kuitenkaan mitenkään kovin selkeää, että ihmiset olisivat enimmäkseen ihan niin pieniä ja juuri tuolla tavalla.

Tai siis, olen siitä jopa aika varma. Kunhan heitä lähestyy kunnioittavasti.

Tai ehkä on kyse jostakin muusta, tematiikasta, esimerkiksi. Siitä, miten tutkittavat istuvat henkilöhaastattelussa tai parihaastattelussa tai keskusteluryhmässä. Kamera tai nauhuri pyörii. Hermostuttaa. Ja teemat ohjaillaan sellaisiin asioihin kuin aikuisuus ja nuoruus, hyvä äitiys ja hyvä naiseus. Kysymykset kysytään jostain näkökulmasta. Penätään perusteluja tavalle, jolla toimi ja pyydetään arvioimaan toisten erilaisia tapoja toimia. Ehkä kyse on puolustautuvasta asenteesta. En tiedä, lukittautuisinko itsekin sellaiseen haastattelutilanteessa. Varmaa on ainakin se, että minunkin sanomani ja kirjoittamani voidaan kuulla niin, tulkita niin. Hämmennyksen ja kaiken epäilemisen sijaan jalansijojen junttaamisena ja muiden jalansijojen vääräksi syyttämisenä. Kuitenkin olen useimmiten yhtä neuvoton ja osaamaton omien juttujeni selittämisessä kuin toisten juttujen selittämisessä. Kysyn, miksi me hahmotimme näin eri tavalla. Mutta saatan sanoa tai kirjoittaa: Miksi ne tekivät noin? Koska joskus tiedän, miksi itse tein näin ja näin, mutta toisista en tiedä. Muttei se tarkoita, että ajattelisin toimineeni oikein ja toisten toimineen väärin. Herramunjee, enhän edes osaa päättää, missä määrin itseni tulisi olla kriittinen ja missä määrin hyväksyvä-vain. Joistain omista ratkaisuistani osaan sanoa, että ne tuntuivat silloin ja siinä oikeilta. Ja että olin väärässä mutta että olin silloin ja siinä oikeassa sen informaation varassa, mitä minulla oli. Ja että ehkä en nyt pystyisi hahmottamaan olleeni väärässä ellen olisi toiminut juuri niin ja elänyt noiden ratkaisujen kanssa.

Ehkä me kaikki olemme nurkkaan ahdistettuja aina kun pitäisi perustella jokin, mikä perustuu jollekin vaikeasti tai ei ollenkaan perustuvalle. Jollekin saadulle, lainatulle, leijuvalle. Tarkoitan tätä: esimerkiksi myöhäistä lasten saantia käsittelevässä artikkelissa tutkija vain viittaa ohimennen, että muutama haastatelluista oli ilmaissut, etteivät he nähneet itseään äiteinä vaan hahmottivat aiemmin itsensä lapsettomiksi naisiksi ja sitten vain muuttivat mieltään. Miksi, haluaisin kysyä. Ja mitä tarkoitti tuo näkeminen? (Olen pettynyt lähdekirjoihin; esseen ohjeistuksessa määrätään, että saa viitata vain kolmeen teokseen, ja niissä ei käsitellä juurikaan sitä aihetta, jota haluaisin itse käsitellä esseessä, nimittäin tytöstä naiseksi siirtymistä ilman lasten hankkimista tai edes sen harkintaa vakavissaan. Minun kannaltani se olisi oikein relevantti aihe ja haluaisin lukea, mitä siitä on kirjoitettu, ja kirjoittaa esseen siitä. Mutta siitä ei kirjoiteta, ei näissä kirjoissa. Mainitaan vain, että suurin osa nuorista aikuisista haluaa perheen. That's it.) Ounastelen tietäväni, mitä tuo näkeminen tarkoittaa. Minäkin nimittäin pidän tätä näkemistä, tätä kuvaa, jotain hyvin häilyvää ja epämääräistä, paljon tärkeämpänä todisteena ja ohjenuorana kuin tunteita, asenteita, vertaisteni toimintaa ja niin edelleen. Kuvaa naisesta, joka kulkee yksin ja hoitaa kasveja ja eläimiä. Tuo kuva on kulkenut kanssani kauan. Mistä se on tullut? Äiti väittää, että jo puolivuotiaana olen ollut paljon kiinnostuneempi kasveista ja eläimistä kuin ihmisistä.

Sen takia hänestä oli perverssiä, että opiskelin hierojaksi, koska en välitä ihmisistä. Tavallaan ymmärrän senkin. Mutta haluan lisätä: voi välittää enemmän kasveista ja eläimistä. Ei se sulje pois ihmisistä välittämistä.

Kirjoitan paljon ihmisistä nykyään. Jotenkin ajattelen kai että niin kuuluu tehdä. Ja olen opiskellut ihmistä.

Mutta koen edelleen muun kiinnostavampana. En vain löydä reittiä sen pariin ammatillisesti. Ei siihen kuvaan kuulu mikään ammattillisuus. Ei - siihen jäsentyy enemmän kasvillisuus, luostari, metsässä kulkeminen ansoihin tarttumatta, katoaminen maisemaan.

Kirjat käsittelevät aikuistumista ja aikuisuutta. Niitä on kummallista lukea, koska niiden parissa tulee samalla tavalla epäuskoinen ja unenomainen olo kuin niissä juhlissa, josta meidät heitettiin ulos, kun olimme kuuden- tai seitsemäntoista ja nauroimme niin että tipahdimme sängyltä lattialle. Juhlat olivat vain tytöille ja viiniä piti juoda hillitysti. Itse asiassa emme ystävien kanssa olleet juoneet mitään. Kun käyttäytymistämme paheksuttiin, vetosimme siihen, ettemme ole tosiaan edes juoneet, meillä vain oli hauskaa. Sitten meidät jo heitettiin ulos, koska muut olivat sitä mieltä, että sitten olimme kyllä vetäneet jotain muuta kamaa, eli vielä huonompi juttu. Mutta me olimme vain nauraneet. Eteisessä yksi tytöistä sanoi paheksuvaan sävyyn, ettei voi ymmärtää, miten emme osaa käyttäytyä sen aikuisemmin. Onpa aikuista paheksua nauramista, vastasin siihen nauraen edelleen. (Kyllä vain, me inhosimme toisiamme siinä hetkessä.) Minusta se oli silloin täysin uskomaton kommentti asetelmaltaan. Että oli joku, joka ensinnäkin tuntui arvostavan aikuisuutta valtavan paljon ja käyttävän sitä sopivuuden mittarina, ja sitten vielä mieltävän sen jotenkin normaaliuden kautta, hyvin kapeasti ja jotenkin, no, reaalimaailmallisesti, lähiömäisesti, vakavat perheenisät autoissaan aamuruuhkissa töihinmäisesti, nuorten naisten polvetyhdessä yhdetlasillisetvain viinistelyt, valkoinen prinssi hevosellaan, padam padam, kohti oikeanlaista perhettä ja rivitaloa. Ei yhtään henrymillermäisesti. Tai tiieseliotlaisesti. Tai jeesustemppelissämäisesti.

Nyt minusta tuntuu jotenkin huvittavalta, että olin niin kauhuissani siitä, miten joku lukiolainen saattoi haluta mieluummin sitä toista maailmaa. Olen nimittäin vähitellen huomannut aika monien haluavan sitä. Eikä siinä mitään. Hyvin mukavat, järkevät ja ihanat ihmiset haluavat sitä maailmaa. Kas näin elämä pehmentää. Eikä ole mitään väärää siinä, että haluaa sitä tai tätä. En vain tarkalleen ymmärrä sellaista aikuisuuden hinkua. Jokin olouttamisessani sotii sitä vastaan.

Ja - ehkä hekään eivät ensisijaisesti halua aikuisuutta vaan jotakin aivan muuta. Ehkä aikuisuus kirjan teemana, tutkimusten teemana vain viiraa vastauksia siihen suuntaan. Kysyttiinkö heiltä, miten tämä ja tämä heistä liittyy aikuisuuteen vai nostivatko he sen itse näkyviin kenenkään sanaa mainitsematta? Siinä on minusta iso ero, mutta teksti ei kerro, miten aikuisuus ui puheen tilaan.

Artikkelit tuovat mieleen tuon tapauksen lukioajalta ja vieraan arvomaailman kohtaamisen tyrmistyksen sekä yksittäisiä sirpaleita vuosien varrelta. Äidin sitkeän muistutuksen siitä, miten hän on pohjimmiltaan alle kouluikäinen ilkikurinen lapsi. Vanhempieni tavan pitää lastenkirjoja ja -elokuvia aikuisten kirjoja ja elokuvia parempina ja syvempinä. Ei, en ole saanut kotoa erityisen vahvaa aikuisuus yli lapsuuden -hierarkiaa. Taidepiireissä taas arvostettiin aika tavalla vaistomaista, lapsellista ja heittäytyvää ja irvailtiin keskiluokkaisen eetoksen kapeutta. Ystävä totesi silloin kun vielä opiskelin ja hän oli valmistunut jo: opiskeluympäristö on parempi kuin työelämä, joten opiskele nyt ihmeessä niin pitkään kun vain pystyt äläkä murehdi mistään helvetin aikuistumisista, ehtii sitä myöhemminkin. Ja filosofian opinnoissa törmäsin tietysti aika pian antiikin ajatukseen, ettei kukaan alle nelikymppinen oikeastaan voi tehdä vielä filosofiaa, ajatella ja elää hyvin ja perinpohjaisesti. Olen saanut paljon vihjeitä ja kuiskauksia siitä, ettei mitään kiirettä ole. Tai siis, että vaikka kuinka kiirehtisikin, ei se hyödytä mitään. Sillä ei saavuttaisi mitään.

Hämmästyn siten, kun luen sosiologisesta opuksesta, ettei nelikymppistä voisi enää jäsentää muuksi kuin aikuiseksi ja että meillä, meidän yhteiskunnassamme ikävaiheet nähdään perättäisinä tai ainakin vuorottelevina. Miksi ihmiset eivät tuo sellaista esiin minun kanssani keskustellessaan? Miksi he aika usein ovat samaa mieltä sen suhteen, että kaikissa meissä elää pieni epävarma lapsi ja vallasta innostuva tyranniaikuinen ja heikko, pelkäävä ja rappeutumisen merkkejä tarkkaileva vanhus? Miten se nyt sopii yhteen minkään peräkkäisyyden kanssa? Ja jotenkin hämmästyn sitäkin, miten tärkeänä aikuisuutta tunnutaan pitävän. Ja miten se määrittyy usein vastuun kautta, ja vieläpä sellaisen vastuun, jota ei aina haluaisi ottaa, mutta joka on pakko ottaa. Pakko: en erityisemmin usko pakkoon. Uskon kyllä pakon muuttavan käyttäytymistä. Mutta en usko sen kuuluvan hyvään elämään. Uskon paljon enemmän ilolla tarttumiseen, uteliaisuuteen.

Ja hämmästyn sitä, miten haastatteluissa ihmiset nimittelevät toisin tavoin valinneiden elämäntapaa sellaisin sanoin kuin itsekäs, lapsellinen, ajattelematon. Miksi? Koska he ovat itse valinneet toisin ja ostaneet ajatuksen, että pakkovastuu on ainoa tie aikuisuuteen? Että on vain yksi tie? Entä jos ne toiset eivät halua aikuisuutta vaan hyvän elämän? Jospa liian varhain tai liian myöhään (mitä se sitten tarkoittaakin) lapsen hankkineet naiset tai lasta kokonaan hankkimattomat naiset eivät haekaan aikuisuutta? Tai vastuullisuutta? Vaan jotain aivan muuta. Jospa he vain sanovat vastuu, koska ovat oppineet, että niin kuuluu sanoa? Ehkä he haluavatkin jotain aivan muuta mutteivät sano? Ehkä nekään, jotka piru vie hankkivat lapsen silleen kulttuurisesti oikeaan aikaan, eivät kuitenkaan hae ensisijaiseksi vastuuta, vaikka haastatteluissa on tietysti kiva esiintyäkin vastuullisena?

Minun on vaikeaa, huomaan, uskoa tuohon vastuumantraan. Huomaan kyllä, miten usein ihmiset sanovat sen ääneen, mutta jos tarkkailen heidän tekemisiään, en oikein huomaa sen toimintaa ohjaavaa vaikutusta siinä määrin kuin sen olettaisi näkyvän. Mieluummin en itse puhuisi vastuusta. Enemmän ehkä harkinnasta ja kohtuullisuudesta ja rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Ja empatiasta. Kaikesta missä on helppoa olla kusisen huono.

Sekin minua hämmentää artikkeleita lukiessa, että taas vertaisryhmänä viitataan samanikäisiin ja samansukupuolisiin suomalaisiin. Ja sitten: kun itse vaikka ajattelen hyvää elämää tai ammatillisuutta tai aikuisuutta tai naiseutta, niin totta helvetissä ajattelen enemmän Maija Poppasta, antiikin mytologian toisiinsa kontrastoituvia jumalattaria, Elisabeth Costelloa, Sudenmorsianta ja niin edelleen, totta vie minä ajattelen heitä ja Spinozaa ja Platonia ja Diotimaa ja bonoboita ja koiria enemmän kuin oman ikäisiäni suomalaisnaisia. Ja sitten pyörryttää kirjan ääressä, ja ajattelen, että mitä tästä oikein tulee, tästä koko helskutan esseestä, jossa viitataan tilastollisiin vuosikirjoihin ja sosiaalisiin normeihin muttei sanallakaan vihjata lähdeaineistossa, miten kaunokirjallisuus vaikuttaa elämänkulun järjestämiseen, tai miten filosofia siihen vaikuttaa, itsensä mieltäminen poliksen vapaaksi mieheksi. En minä tunne ketään ikäistäni naista, jota voisin osoittaa sormella ja kiljahtaa: haluan samanlaista elämää kuin hänellä on! Enkä voi osoittaa sormella myöskään noita hahmoja, joita vasten joka tapauksessa mitoitan elämääni, koska osa heistä elää fiktiivisessä ympäristössä, ja osa heistä eli kauan sitten aivan toisenlaisessa maailmassa. Joten on vain kuva.

Kuva, josta en edes tiedä, miten olen sen saanut.

En minä ole etsinyt aikuisuutta. Olen etsinyt sitä kuvaa. Etsin sitä kuvaa. Hitaasti. Mutkitellen. Joinain aamuina elän sitä kuvaa. Hetkittäin.

Ja mietin: entä jos toisilla ihmisillä onkin ohjaajana toinen kuva, toisenlainen kuva. Ja: entä jos ei olekaan? Mistä nuo kuvat syntyvät?

Nyt kun ajattelen näitä kuvia, ajattelen entistä tiukemmin, että kyllähän tiettyä rationaalisuutta ja koherenssia on mahdollista vaatia ajattelulta, mutta että se kaikki on kovin suhteellista, koska suhteutuu lopulta monissa kohdin konkreettisten valintojen tiimoilla tuohon kuvaan. Mikä kuvaan sopii, mikä ei.

Voihan pyöröpää. Mitähän tästäkin esseestä oikein tulee? Kunhan nyt läpi menisi ja kunhan en kajahtaisi kolmea lähdeteosta lukiessa.