Helpottavat rajat

Kukaan ei varmasti yllättynyt tästä, että matkailijat kantoivat koronan takaisin Suomeen, joka melkein vahingossa tukahdutti sen. Tänä kesänä on ollut varsin opettavaista seurata ihmisten oikeutuksen tuntuja huvimatkailun suhteen. Enää ei minussa taida olla milligramaakaan luottamusta siihen, että ympäristökriisi voitaisiin ratkaista jollain solidaarisuustoimilla, kun edes myös itseä ja omia läheisiä samoin tein vaarantava pandemia ei saa ihmisiä miettimään, mikä on tarpeen ja halun ero. Mitä vanhemmaksi käyn, sen perustavammalta kysymykseltä tuo alkaa näyttää. (Viisitoista vuotta sitten taisi olla pinnalla enemmän havainnon ja tunnistamisen ero. Ehkä luovin ulkopuolelta injenktoidusta epistemologiasta yhtä enemmän kohti moraalia, joka on jo lapsena ollut kovin vallitseva aihe ajattelussani, vaikka sitten opiskelupiirien vapaamielisyyden ympäristössä ymmärsinkin pitää turpani siitä kiinni, ainakin enimmäkseen.) 

Koska huvimatkailu joka tapauksessa on melko kestämätön elämänmuoto (etenkin tässä laajuudessa toteutettuna), olen itse ollut kauhun lisäksi myös tyytyväinen pandemiasta: on ollut paljon helpompaa linjata omaa toimintaa arvojen mukaisesti (yleinen pitkäkestoinen hyvä on tärkeämpää kuin yksilöllinen hetken hurma) - paljon helpompaa kuin "normaaleina" vuosina. Ekologisintahan on tietenkin pysyä kotona. Nyt kun se on voittopuolisesti myös myötätuntoisinta ja turvallisinta, ei ollut vaikeaa valita. Plussana vielä se, että "matkakassalla" pystyin sitten ostamaan ilmajoogatelineen, josta olin unelmoinut jo useamman vuoden. Hankin siis lisää syitä pysytellä nimenomaan kotona arvojeni mukaisesti!

Yleisemmällä tasolla: Eikö olekin kiinnostavaa, että meillä on narratiivi valinnanvapauden autuudesta, tai ehkä useimmat puhuvat siitä ihan vain vapautena. Ja silti, kun mietin omaa elämääni, huomaan, että rajoitukset ovat säännönmukaisesti helpottaneet tyytyväisyyden löytämistä - oli kyse puoleltani eksklusiiviseen läheissuhteeseen (tai -suhteisiin) sitoutumisesta, vegaaniruokaan sitoutumisesta, säännöllisiin ruoka-aikoihin sitoutumisesta, alkoholittomuudesta ja muusta päihteettömyydestä, opintoihin ja töihin sitoutumisesta, nyt sitoutumisesta "älä levitä virusta" -peliin,  jne. (edellyttäen toki, etteivät esim. parisuhde tai työt ole mitenkään hirviömäisen huonosti järjestetyt: varmimpia tapoja päätyä raastavaan tyytymättömyyteen, joka onneksi töykkii tekemään asialle jotain). Voi olla, ettei toisten maailma pyöri näin, mutta itse huomaan olevani tyytyväisin, kun valinnanvaraa ei ole ihan niin paljon ja pystyn noudattamaan paremmin arvojani valinnoissani. Spontaanissa "vapaudessa" kun käy kovin helposti niin, että kipeytän vatsani, unohdan nukkua, juutun someen ja lomallakin stressaannun enemmän kuin palaudun, koska oli mentävä, nähtävä ja koettava - jotain, mistä ei sitten kahden vuoden jälkeen muista paljon mitään. Tai vatkutan jonkun aivan toivottoman romanssin kokoon päässäni tai vuorovaikutuskentässä - sellaiseen fasanointiin menee hirvittävä määrä voimavaroja ja takaisin saatu mielenrauha, riemu ja mielekkyys tapaa jäädä aika vaatimattomaksi. (Vaikka olenkin kiitollinen kaikesta hyvästä seksistä. Seksuaalivietin kanssa neuvotteleminen taitaa olla aika yleinen kompastuskivi, mitä ihmisten tarinoita kuuntelee.) Tässä kohdin on tietysti viitattava Platoniin, koska jo hän kirjoittaa tästä. Siitä, miten pohjatonta ruukkua saa koko ajan olla täyttämässä, kun taas ruukku, jossa on pohja - no, siitä saa vesileilin vähän pienemmälläkin täyttämisellä. Eli en usko, että kyse on mistään modernista jutskasta. Meillä on vaan ennennäkemättömän elintason vuoksi ollut eri mittakaavan mahdollisuudet tuhota planeettaa ja omaa elämäämme pohjattoman ruukun taktiikalla.

Pohjaton ruukku, tyhjyys ja täyteys, taas tuo mieleen muinaiset kiinalaiset ja heidän mietteensä siitä, mikä tekee ruukusta funktionaalisen: tyhjyys tietenkin. Ilman sitä ei voida säilöä.

Niin että sen sijaan, että toistellaan latteaa "fill your cup" -mantraa, mitenkä olisi "muista ilolla tyhjää tilaa kupissasi"? (Ja usein juuri rajat luovat tuon tyhjän tilan, ainakin minulle.)

Ehkä jotenkin koen, että oman kupin osin tyhjänä pitäminen rajoitusten asettamisella helpottaa suunnittelemista ja etenkin muuttumisen suuntaamista. En tarkoita, että olisin hurjassa muutospungussa, vaan ehkä jotain tällaista: kun sitä kuitenkin muuttuu kaiken aikaa, rajoitukset aika mukavalla tavalla pakottavat luovaksi, luovimaan irti automaatioista, joita syntyy jatkuvasti, kun toiminta polkuuntuu. Etenkin kun tilanne muuttuu, ja siten rajoitukset muuttuvat, huomaan syttyväni miettimään, miten haluan edetä sen sijaan että vain ajautuisin eteenpäin signaloiden ulospäin kaiken olevan hyvin (tai joskus: paskasti; harvemmin muistan, kuten muutkaan eivät yleensä muista, signaloida sitä, että läsnä on jatkuvasti kaikki ydintuhosta, ilmastonmuutoksesta ja lajikadosta ystävien tukeen, omenapiirakoihin ja orgasmeihin sekä toiveikkuuden satunnaisiin viriämisiin). Ilman rajoituksia tunnen elämän hakuammuntaisuuden paljon tukevammin luissa ja ytimissä. Sen sijaan, kun on joitain asioita, aatteita, ihmisiä, joihin olen sitoutunut ja jotka luovat tietyn ulkoisen paineen sitoutumisen mukaisen toiminnan ohjaamiselle, mietin paljon tarkemmin, mitä haluan ja mitä tarvitsen, ja mikä näiden välinen ero on.

Rajojen asettamisesta puhutaan paljon tietyn piirin psykohaastelussa. Yleensä sillä viitataan siihen, että minä asetan ja saan asettaa rajat muille. Tämä on epäilemättä tarpeen ja omaa vastuualuettani (ja olen siinä aika patasurkea mutta harjoitelen, harjoittelen). Mutta entäs se toinen puoli, josta harvemmin puhutaan: että myös muut asettavat ja saavat asettaa rajat minulle? Olen paljon kiitollisempi tästä jälkimmäisestä ja pidän sitä vieläkin kiinnostavampana, ehkä koska omat rajan asetukseni tuppaavat noudattamaan automaatioita ja niitä myyttejä, joita en vielä osaa yhtään kyseenalaistaa. (Enkä kenties opi kyseenalaistamaan niitä tässä elämässä ellen törmää muiden rajoihin.) Tietysti olen kuten muutkin ihmiset: jos rajat asetetaan uhkaavasti, ensin kapinoin, ulisen ja hiihdän seiniä ja kattoja pitkin elämän lähtiessä laukalle ja unen kadotessa. Mutta parempi sekin kuin ettei niihin törmää! Oppimassahan täällä ollaan. Ja ensimmäisen reaktion jälkeen tapahtuu jotain paljon mielenkiintoisempaa: hyväksyn rajat ja alan tutkia, miten niiden sisäpuolella liikutaan tehokkaasti - siten siis, kuten Feldenkrais määrittää tehokkuuden: paikasta a paikkaan b mahdollisimman pienin ponnistuksin, vaivatta, ilolla. Opin. Ja kun opin tehokkuutta, tyhjennän kupistani turhaa vanhaa lietettä. 

Ehkä ajatukseni rajoista ja rajoituksista kuvastavat hyväosaisuuttani - sitä, ettei minulle ole oikeastaan asetettu sellaisia rajoja, jotka olisivat vahingoittaneet itseäni valtavasti. Ja sitä, että luotan perustavalla tavalla siihen, että kulkivat rajat liki missä hyvänsä, keksin keinon vikeltää niiden sisällä - tai karata. En ole oppinut avuttomaksi, mikä tarkoittaa varmaankin sitä, ettei minua ole yritetty opettaa sellaiseksi, paitsi ehkä muutamassa työpaikassa, joista kävelin ulos siitä syystä, ettei siellä kestetty tapaani hoitaa hommat siltä seisomalta, kuuluivat ne työnkuvaani tai ei. Siinä missä itse tutkin solidaarisuutta esim. tässä pandemiassa - solidaarisuus riskiryhmiä kohtaan -, moni tutkii solidaarisuutta vertaisia kohtaan ja kokee ongelmaksi, jos joku saa työt tehtyä nopeammin ja sen jälkeen tekee vielä jotain ekstraa; olen kuullut pari kertaa valitusta siitä, ettei niin pidä tehdä, koska muuten kohta kaikilta vaaditaan sama palkkaa korottamatta. Ja minä kun kuvittelin keventäväni kaikkien taakkaa, jos teen jotain hyödyllistä sen sijaan että istun kellokortin takana kuin häkkieläin, pitkästyen ja kokien syvää turhaumusta ja kykenemättä auttamaan ketään tai mitään. En jäänyt niihin työpaikkoihin mutta konflikteista jäi jälkeen tietty arkuus, jota on myöhemmin saanut selitellä; minusta tuli tältä osin krooninen anteeksipyytäjä. Onneksi suurin osa työpaikoistani on ollut sellaisia, että niissä on suhtauduttu myönteisesti siihen, että sitoutuu työhönsä ja jos kyse on aikapalkasta, keksii itselleen tehtävää koko siksi ajaksi purkamalla jonkun toisen kuormaa. Ehkä rohkaistun jossain vaiheessa siihenkin, että lakkaan pahoittelemasta sitä, että yritän purkaa yhteistä kuormaa. Parhaita ovat tietysti työt, joissa on urakkapalkka - ei tarvitse pyöritellä peukaloita eikä suututtaa ketään vaan voi tehdä työnsä täysin sydämin ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja kun on tehnyt työnsä, saa kävellä ulkona ja palautua. (Joku kahvihuone on itselleni enemmän helvetti kuin palauttava ympäristö vaikka pitäisinkin ihmisistä ja useimmiten on helpottavaa paiskia hommat etunojassa loppuun ja sitten saada monen päivän vaelteluvapaa.) Etätyössäkin voi järjestää asiansa miellyttävämmin - oikeasti palautua tauon aikana.

Kummallisimpia töitä olivat ne, joiden aikana lähinnä istuin jossain kellokortin takana voimatta tehdä muuta kuin blogata. Kaipa näkyville kirjoittaminenkin on yritys kantaa yhteisiä kuormia? (Tosin tietysti pelkään, että vain kasaan sitä kuormaa. Uh.) Tai ainakin yritys pysyä semijärjissään. (Hyvinpä sekin onnistui.)

Nykyään osaan meditoida luontevammin eli ehkä pärjäisin myös noissa työpaikoissa paremmin ilman bloggaamistakin ja ketään suututtamatta: istuisin vain minuutteja menemään solidaarisuutena vertaisille. Silloin ne rajat tuntuivat jotenkin ahdistavammilta. Niiden rikkomiseen liittyi myös yleensä joku havaittu puute, taju siitä, etteivät muut ehdi hoitaa tuota mutta minä ehtisin, ja se olisi helpompaa kaikille. Näemmä koen hyvin ahdistavaksi sen, jos tarvettani auttaa rajataan. (Tässä kohdin nauran.) (Luulen, että se on tarve, mutta varmaan joku kohta tulee kertomaan, että haluhan se vain. Ja sitten on taas opittava!)

Pandemia on kyllä kiinnostava tapaus. Raja-sanakin on saanut uuden merkityksen, samoin kansallisvaltio. Jos aiemmin en uskonut fysikaalisen maailman rajoihin ja pidin niitä vähän tympeinä tai jopa vihamielisinä, nyt ajattelen kansallisvaltiota mahdollisena virustorjuntatoiminnan yksikkönä ja toivon sen olevan mahdollisimman virtaviivainen suhteessa tähän tavoitteeseen kunnes urakka on selätetty ja voidaan levähtää. Tuntuu, että se on monella tapaa liian suuri - esim. maskikysymyksen kannalta; elämä on pk-seudulla aika erilailla muotoutunutta kuin maaseudulla ja silti vasemmistolaiset haluavat pitää kiinni jostain himskatin yhdenvertaisuudesta, joka mitataan vain tietyissä kohdin muttei toisissa: miten tuottaa yhdenvertaiset palvelut, turvallisuus jne. näin erilaisiin olosuhteisiin, on kyllä minulle suuri arvoitus mutta ehkä en ole vain lukenut aiheesta tarpeeksi ymmärtääkseni vastauksen ilmeisyyttä - mutta silti isot linjaukset halutaan tehdä vieläkin suuremmissa yksiköissä! (Ja ne voivat olla tuhoisia kuten vaikka tämä ajatus matkailun sisärajojen avaamisesta. Mutta vaikka Eurooppa on monessa mielessä Suomea enemmän koti, sen tuottamista ideoista on mahdollista nauttia ylittämättä valtionrajoja.) Vielä on elokuu ja voin nauttia kävelymatkan karttaan luontaisesti piirtämistä, polveilevista rajoista. EIlen teimme zombiapokalypsihenkisen tavaranhoardausretken vuokrapakulla. Haimme Vompsun tavarat pelikaanivarastosta meidän vinttiin. Se määrä desinfiointia, maskeja ja varmistelua - en todellakaan odota syyskuun ja töiden alkua. Oli kammottavaa joutua vierailemaan kivikaupungissa - ymmärrän kyllä, että jos kotini olisi edelleen siellä, ehkä rempoisin rajoja laajemmiksi. En ollut onnellinen kivikaupungissa, ymmärrän sen viiltävän tarkasti nyt. (Vanhempani tolkuttivat minulle 25 vuotta, että varmasti tykkäisin enemmän syrjemmässä asumisesta, mutta en kuunnellut. Se oli typerää - he ovat tunteneet minut vauvasta lähtien ja tietävät tarkemmin kuin kukaan muu, mitkä asiat itseäni ovat välittömästi ja ravistelevan syvästi ilahduttaneet aivan pienestä pitäen tänne saakka, riippumatta kaikista muista kuorrutuksista ja kotkotuksista. Pilvet, eläimet, puut. Hiljaisuus ja rauha. Kirjat. Tanssiminen yksin.)

Mutta edelleenkään en tajua, miksi joku on ajatellut, että juuri tänä kesänä on hyvä matkustaa jonkin syrjäisen vuokramökin sijaan ulkomaille (tai että tänä syksynä on hyvä ajatus taas sulloa kalenteri täyteen harrastuksia). (Huomaan, etten osaa identifioitua omistavaan luokkaan edes sen verran että kykenisin kuvittelemaan omistusmökkiä.) Arvaan, etteivät he pelaa "älä levitä virusta" -peliä eivätkä syystä tai toisesta (ja ne syyt voivat olla hyviä syitä heidän elämänhistoriansa todistuksessa) ajattele sellaisten pelien vaikutusta tervehdyttävänä, halun ja tarpeen suhdetta selventävänä ja luovuutta ruokkivana. Miksi näin arvaan? No, jos he tekisivät kaikki nämä pelin edellyttämät varotoimet, joita me teemme, tuskin hekään haluaisivat juuri poistua kotikulmilta, joissa ei tarvitse matkustaa julkisissa, käydä fyysisesti kaupassa, tavata vieraita ihmisiä lähietäisyydeltä, joutua paikkoihin joissa ei voi saippuapestä käsiä tai leipoa omaa leipäänsä. Ja vaikka kotikulmille tuleekin syyskuussa lähityö lieveilmiöineen ja kotikulmien toimintasäteeksi pingottuu taas kolmisenkymmentä kilometriä kävelymatkan sijaan, silti siinäkin muodostuu rutiineja, joiden avulla on mahdollista suojella itseään ja muita paremmin kuin jollain ainutkertaisella matkalla. Olen ajanut terveysasioissa junalla nyt sitten maaliskuun kolme kertaa keskustaan ja oppinut joka matkalla lisää siitä, miten pandemia-aikana pakataan matkakassi, montako maskia tarvitaan, missä vaiheessa kädet kannattaa desinfioida, miten eteiseen rakennetaan desinfiointipiste lompakolle ja avaimille jne. Maskitkin tuntuvat harvojen sisäpiipahdusten postiin ja kirjastoon jäljiltä ihan helpoilta ja mukavilta käyttää. Maskeissa on isoja eroja, joten jos tuntuu vaikealta, kannattaa kokeilla useampia malleja. Ei istuvia farkkujakaan löydä yleensä ensisovituksella. 

Kiinnostavia aikoja, ei voi muuta sanoa. Olen onnellinen, että saan elää ja tarkastella tätä aikaa, vaikka se tarkoittaakin, että olen vieraantunut monesta ihmisestä tai ainakin heidän tämänhetkisestä ideologiastaan. Varmasti opin suhtautumaan nyt matkailleisiin ihmisiin tavalla tai toisella, mutta siihen voi mennä tovi aikaa. Ehkä sen avain on, että opin suhtautumaan omaan suhtautumiseeni. Siihenkin voi mennä aikaa. Ja mikäs siinä: kaikki aika maailmassa.

Kodista

Täällä minusta on tuntunut pitkään siltä, että on koti. On paikka, johon on sallittua tulla, johon voi laskeutua. Pidän asunnosta kovasti, mutta on siinä muutakin. Mitä, en osaa eritellä. Joihinkin paikkoihin ja asuntoihin vain kotiutuu, toisiin ei, eikä se ole sopeutumisasia: koti voi olla kolmen tunnin mittainen ja on paikkoja, joihin ei asetu kuukausienkaan mittaan.

Tuntui hyvältä palata matkalta kotiin. Ei niin, etten olisi pitänyt Budapestistä - pidin, kovastikin. Mutta jo lähtiessä olin väsynyt, ja palatessa olin vielä väsyneempi ja jalkaan oli puhjennut märkää kukkiva tulehdus. Siihen jalkateräänkö, kysyy ystävä lounaalla. Siihen just, vastaan. Hän vain hymyilee ja työntää haarukan salaattiainesten sekaan pidemmälle, pidemmälle.

Kun tulen salaattipäivänä (paitsi että minä päivänä en söisi lounassalaattia yliopistolla; en pidä eineksistä) kotiin, katselen, miten iloisesti valo lankeaa sängylle ja eläimille. Ajattelen, että täällä on ihan hyvä, vaikken ymmärräkään höläsen pöläystä laadullisen tutkimuksen ihanteista, jotka vaikuttavat etukäteiseltä syyntakeettomuslitaniapositioinnilta, emme oleta kausaalisuhteita, paitsi että minusta tuntuu, että oletetaan ne silti, koska yhteyksiä ja sääntöjä ja diskursseja etsitään sillä tavalla kuin tavoiteltaisiin jotain kausaalista, etsitään seuraamuksia ja polkuja, eikä niihin kirjata taivaalla hujahtanutta tähdenlentoa eikä jalan bakteeritulehdusta, jotka ajallisesti ja paikallisesti punoutuvat samoihin päiviin kuin tapahtumat, vaan jotain relevanttia, relevanttia minkä kannalta, no asiaan kuulumisen kannalta, miten se kuuluu siihen ellei kausaalisuhteiden kautta, anteeksi, kielletty sana, kausaalisuhteet. Seuraamus on seuraamus joka ei ole kausaalinen, kuuluu yksi määritelmä hieman pelkistettynä. (Kyllä, kyllä, siinä tosiaan kirjoitetaan, määritelmässä, että seuraamus on sellainen ja sellainen ja sellainen seuraamus. Ei ihan gertrudesteinlaisittain, ellei pelkistä vähän, mutta sitten kyllä.) Suljen sen lukiessani silmät ja käsken itseäni pysymään kärsivällisenä tällä hullujenhuoneella. (En pysy, kirjoitan esseen josta pelkään saavani hylätyn, koska suutun ja pistän sanoja sileäksi ja se ei ole alan tapaista. Joskus tuntuu että tukehdun kaikkeen siihen varovaisuuteen ja ainaiseen myönteis-poliittiskorreuktius-pidättyväisyyteen. Eikö kukaan muu todella halua kirkua ja heitellä pulpetteja? Toisaalta saatan itsekin vaikuttaa pinnalta tyyneltä jos ei joudu lukemaan esseetäni.) Eikö saa edes sanoa toivovansa kausaalisuhteiden vähittäistä varmistumista? Mitä helvettiä varten tätä edes tehdään, kysyn itseltäni tuon tuosta, enkä osaa vastata. Olen lakannut toivomasta saavani tällä työtä mutta käyhän tämäkin työstä. Mutta koti, se sentään on, hyvä koti.

Niin ajattelen, ja sitten avaan tietokoneen. Siellä on viesti siitä, että tästä kodista on lähdettävä maaliskuun loppuun mennessä.

Istun ja itken voimat itsestäni ulos, melkein yhtä lohduttomasti kuin Riian lentoaseman vessassa pari päivää aiemmin mineraalivesipullon räjähdettyä ja säikähdettyäni sitä niin kuin olisi sopivampaa säikähtää päällekarkausta tai jotain sellaista, jotain henkilökohtaisempaa, mutta se on ollut jo päivän toinen lasiesine, minusta tuntuu että kaikki, mihin koskee, räjähtää, eikä minulla ole edelleenkään kynää ja paperia kirjata ylös ne ajatukset, jotka jostain syystä jäävät päähäni luuppaamaan. Ikään kuin niissä olisi jotain uutta tai omaa, jotain luovaa. Sanojahan ne vain. Mutta sanat tapaavat piinata minua itsepäisesti. Kun lakkaan itkemästä, käyn ostamassa lehtiön ja kynän ja kirjoitan ylös sen minkä haluankin.

Sitten pystyn taas hymyilemään ja toimimaan.

Miksi jotkut sanat toimivat sillä tavalla? Miksi jotkut tilat tulevat kodeiksi ja toiset eivät?

Tänään toimin jo paremmin, olen paremmalla tuulella, enemmän sieraimet vedenpinnan yläpuolella. Ehkä koska ei ole ollut luentoa, joka saa minut hukkumaan kysymyksiini. Tai koska olen hieronut ja syönyt. Tai jostain muusta syystä, kukaties mistä, ehkä koska alavireestä on tapana nousta ylöspäin sen sijaan että kiertyisi vain syvemmälle. (Niinkin voi käydä, mutta sitä kutsutaan teini-iäksi.)

Kun katselen jälkikäteen, mitä olen kirjoittanut vihkoon, minun on vaikeaa tajuta, miksi juuri ne sanat on täytynyt kirjoittaa. Ajattelen hieman samalla tavalla esseestä. Enkö voisi hitto vie pelata varman päälle sen sijaan että rähisen siihen malliin, että kohta minut tunkaistaan johonkin karanteeniin?

Näin kirjoitan hieman kauempana kodista:

Ylhäältä kaikki näyttää idylliseltä, pieneltä ja hiljaiselta: suuri sininen heijastava meri, rannan ohut valkea piiro, suomaata, männikköä, ääneti maan puoleensa vetämät mainingit, kannaksen takana uusi uurre täynnä vettä, kiemurtava, epämuotoinen.

Ja keskellä merta, ei keskellä, lähellä maata mutta riittävän etäällä jotta sen täytyy tuntua ulapalta, purjelaiva, täysin valkoinen, valkoiset purjeet ja kaikki, viaton ja pieni kuin paperista taiteltu alus, kuin osa maisemaa, keikahdellen. Lentokoneen varjo viistää merenpintaa, hämärtää hetkeksi veneen kohdan, haluaisin olla osa ratkaisua, en ongelmaa, mutta panen merkille kuinka tyyneltä meri näyttää. Tuskin vene sekään kuuntelee vain tuulta ja aurinkoa. Ja miten aurinko edes puhuisi tai laulaisi? Ehkä veneessäkin hakkaa ympyrää potkuri, ehkä senkään määränpää ei ole sen kummempi kuin harhailla muutama hetki ennen kuvitelmien loppua. 

Sanoit pitäväsi luonnosta, kaipaavasi sinne ja sitä. Ajattelet metsän ääniä, erilaisten metsien tapaa hyväksyä ilman liike, vuodenajat, ajattelet marjoja ja kettuja, ulappaa ja pientä järveä jolla ei ole selkää, vatsa vain, ja joka kimaltelee mustien puiden välissä tummana silmänä. Ajattelet eläinten ja kasvien sanattomuutta. Pahastut kun harmaa sade hakkaa ruusuista terälehdet ja vie kurpitsojen kasvuhalut, kauhistut kun luonto kaipaa luoksesi hirmumyrskynä tai hämähäkkinä joka on päättänyt sommitella ansansa hiustesi ja ikkunan väliin. Tai kun muurahaiset vaeltavat kellariin rauhanomaisesti, kierrättääkseen lattialle ropisseita elämän jälkiä. 

Tämä ei käy, sanot. Tämän on tapahduttava ehdoillasi. 

Ja niin lentokoneen varjon äiti leikkaa taivasta ja osa pilvistä on valkeita, osa kissanpennunharmaita, osa mustikanvärisiä, pukumiehillä keltaiset huomioliivit, kuulutuksia liian kovalla äänellä, kolmella kielellä, täällä ei ole hiljaista, tämä vain näyttäisi hiljaiselta tarpeeksi kaukaa, hautajaiskulkueelta, joka vaeltaa ympäriinsä kotia hakien.
Enkä tiedä näyttäisikö tämä läheltä vähemmän pelottavalta hiljaisena, suiden ja kielten liikkeet, katseiden ja vartaloiden rytmi, näyttäisikö se pelottavammalta kuin ruumiiton naisen ääni joka ilmoittaa asioita kaikille täällä istuville. Äänestä ei tiedä. Täällä astiat räjähtävät koskettaessaan lattiaa, kädet eivät osaa kannatella eivätkä laskea, on tehtävä jotain, käsillä. 

Teen jotain kummallista. Kaadan kuvan paperille. Se jatkaa siinä ajassa, ääneti, kehotta.
Mitä tarkoittaa hyväksyminen, mitä tarkoittaa yrittää pysyä kartalla ja seurata aikaa, voiko kartan ulkopuolelle enää edetä tällä planeetalla, ei, se on liian kirjaimellinen tulkinta, kartalla pysyminen tarkoittaa  juuri halutussa pisteessä pysymistä, hautajaiskulkueen keskivaiheilla, siinä missä turvallisesti vaikuttaa yhdeltä monista, tavalliselta, joltakulta jonka olemassaolo ei ole liikaa. (Vaikka hetkittäin tuntuu jokaisen olevan liikaa, kaipaa pelkkää kaukonäkymää, äänetöntä maininkikohtaloa, muuttumattomuutta.) 

Ja mitä on seurata aikaa? Karkaako se, onko sitä jäljestettävä valokynin ja huivein, kelloin ja erilaisin tavoin jäsennellä värejä, muotoja, materiaaleja? Katoaako se paikasta paikkaan, sitäkö hautajaisseurue yrittää tavoittaa? Eikö aika ja paikka ole tässä ja nyt, näissä kipinöivissä metatarsofalangeaalinivelissä, rypyissä, paniikissa, leikatuissa ja yhteen tasoksi sovitetuissa metsän ja kallioiden palasissa? 

Huoltomiehet työntävät kärryn kiinni pieneen ajoneuvoon, matkalaukut matkustavat verhon taakse, pyhimpään, kulkevat kumista catwalkia jonka reunalle ei saa istua, toisen lennon lähtöön on ainakin tunti aikaa.

En ymmärrä, mitä erityistä noissa kuvissa on ollut.

Tiedän vain veneen jotenkin liikuttaneen minua sillä tavalla, kaukaa ja korkealta, katsottuna. Ja varjon, rannan piirron ohuuden, sen kaiken hiljaisuuden.

En tiedä, miksi, mutta ikävöin hiljaisuutta. Muut aistikanavat eivät samalla tavalla satuta, mutta äänet satuttavat. Räjähdyksessäkin on pahinta ääni, sen äkillisyys ja sen ja sitä seuraavan hiljaisuuden ero. Liikaa.

Samalla tavalla minusta tuntuu, että muun hiljaisuuteni ja esseen raivokkuuden välillä on liian suuri ero. Tämä on niitä viikkoja, kun minusta tuntuu ihmeelliseltä, että ihmiset olettavat voivansa kontrolloida käyttäytymistään, asettaa tavoitteita, toimia systemaattisesti niitä kohden.

Selviää, että on ihmisiä, jotka uusivat yliopistossa tenttejä, jos haluavat korkeamman arvosanan. Se kuulostaa niin kummalliselta elämänmuodolta, että äimistyn vähintään vuorokaudeksi.

Purkautumista ja parsintaa

Sitä haluaisi uskoa kaikesta huolimatta varmasti joihin asioihin elämästään. Kriiseiksi kai kutsutaan kohtia, jossa käy selväksi, että ei, vaikka kuinka uskoisi ja sinnittelisi, maailma ei silti toimi siten. On pienempiä ja suurempia kriisejä. Pienempiä luonnehtii vain tietty rätisevä levottomuus kehossa. Nälkä ja uni eivät katoa niistä, vaikka oloa ja tekemisiä hiertääkin kauhistunut epäusko. Pienemmistä kriiseistä ei seuraa tuntemusta, että omat teot ja halut olisivat vahvasti omia, keskenään kommunikoimattomia alueitaan. Suuremmissa sen sijaan korostuu osan tietoisuutta hämmennys siitä, mitä tapahtuu ja mitä se joutuu tarkkailemaan.

Ajattelen tätä tapahtumista jonkinlaisena mielen purkautumisena. Metaforana ei nyt toimi tulivuorenpurkaus vaan arkinen kauhtuminen ja puhki kuluminen tietystä kohtaa. Tuota tilaa - tätä tilaa - luonnehtii ainakin minulla voimakas päättäväisyys, melkein uhma, vaatimus kiskaista suuret linjat kohdalleen heti, intuitiolla, sen kummemmin pohtimatta ja valmistelematta, koska kauhu ja hätä ovat paisuneet mittoihin, joissa niille on tehtävä jotain. Nyt. (Yllätyksekseni tämä kuulostaa sittenkin enemmän tulivuorelta kuin kauhtumiselta.) Ja sitten - jokin osa itsestä tuntuu jäävän hädän ulkopuolelle ja tarkkailevan, mitä tapahtuu. Se pysyy valppaana mutta ei riittävän valppaana puuttuakseen asioiden kulkuun systemaattisesti. Se ehkä estää älyttömimmät ja vahingollisimmat tempaukset (näitä tilanteita on tullut parin viime vuorokauden sisään sellainen määrä, ettei ihme jos tuo harkitseva osa alkaa kärsiä marssiväsymyksestä) mutta aivan kaikkeen se ei tunnu kykenevän puuttumaan. Se osaa kyllä sanoa, että hei, hidastas vähän tahtia, flippaat kohta reunan yli, tuo et ole enää sinä. Mutta ei se pysty sen enempää tekemään, sillä toisen osan hätä on niin valtava, että hidastamisvaatimus tuntuu täydelliseltä tilanteen väärintulkinnalta, puhumattakaan esitetystä itsekuvasta.

Ja mitä tulee niihin kohtiin, joita luonnehtii enemmän hurmio ja epärealistinen toiveikkuus siitä, miten hyväksi kaikki muuttuu, pim, kunhan vain ratkaisut tehdään perusteellisesti, siinä kohdin toinen osa ei etenkään osaa jarrutella vaan menee innolla mukaan toiveille perustuviin sepitteisiin ja nyökyttelee päätään säyseästi.

Olen heikoilla, koska olen yksin, menossa on paranemisprosessi johon kuuluu lähes essentialistisella varmuudella etenemistä ja takapakkeja, ja pyrin tekemään isoja ratkaisuja. Tai siis, näyttäisin tekevän niitä aina kun jarruttaminen epäonnistuu. (Pois minusta kertaratkaisuihin pyrkiminen. Sanoudun irti tuosta kalkkunasta ihan niin kuin sekin minusta.) Tähän tilaan tyypillisesti koen muut ihmiset enimmäkseen vaativina ja pelottavina. On muutama, jotka eivät kosahda siihen luokkaan, mutta muiden kanssa pienikin intressiristiriita alkaa helposti vaikuttaa koko ihmissuhteen uhalta. Intressiristiriita voi olla luokkaa "heistä olisi mukavampaa, että asiat sujuisivat toisin kuin ne voivat sujua johtuen siitä, mihin pisteeseen asiat ovat kehittyneet". Koska olen nyt taipuvainen tekemään suuria linjauksia silmänräpäyksessä (ja kehnoin perustein), en haluaisi tavata ihmisiä. Pelkään heidän soittavan tai muuta. Ja sitten kuitenkin on niin, että kun puhelin soi ja vastaan, tai vaikka keskustelen tekstinä, jokin rauhoittuu ja muuttuu helläksi ja suojelevaksi. Taju toisten hauraudesta korostuu. Ja ystävällisyydestä. Miksi kummassa se puoli ei voi korostua muuten kriisin aikana? Miksi tuo usko toisiin luottamiseen on romahtanut juuri silloin kun sen soisi olevan vankimmillaan?

Sitten sitä tursuu itkua vesijuoksualtaassa ja suihkussa, kotiin kävellessä ja kotonakin vähän väliä.

Pienikin jomotus jalassa tuntuu tuomiopäivän pasuunojen kirkaisuilta, vaikka tiedän aivan hyvin, ettei mikään rasitukseen liittyvä pehmytkudosvamma parane kerralla ja ikuisiksi ajoiksi. Se vaivaa jonkin aikaa laantuakseen sitten. En vain haluaisi hyväksyä sitä. Haluaisin olla kivuton ja huoleton, vain suunnitella elämää ja antaa mennä, kokeilla erilaisia asioita pelkäämättä, että jalka menee alta mikä hetki hyvänsä. Olen kyllästynyt tähän pelkoon, raivostunut sille niin, etten jaksaisi sitä enää hetkeäkään. Koetan ajatella vasemmasta jalkaterästä ystävälliseen sävyyn. Se on hurjan vaikeaa. Haluaisin vain kiljua sille suoraa huutoa, puhua sille järkeä, mutta se on vain jalkaterä. Se on aivan yhtä väsynyt kuin harkintakykyni tällä hetkellä. Ei, vaan väsyneempi. Sehän tässä ensiksi hajosi, ja pää seuraavaksi perässä. Hetkittäin vain istun tuolilla tai makaan sängyllä ja itken raivosta sen takia, että pitää olla tuollainen jalka.

Asiaa ei helpota se, että huomauttelen itselleni sarkastiseen sävyyn siitä, miten tyyni olin aluksi jalan kanssa. Niin, no ehkä senkin takia ajattelen mielen purkautumista. Se purkautuu vähitellen. Tarvitsenko tosiaan tuota sarkasmia? No en taatusti. Miksi ihmeessä en voi suhtautua ystävällisesti omaan hätääni? Auttaako sarkasmi muka ikinä, jos on palasina?

Koska stressipiikki on sitä tasoa, että syömisestä on tullut mahdotonta, aloitan nestepaaston. Tuleepahan ainakin juotua säännöllisin väliajoin. Ei pakottaminen tässä auta. Nälkä palaa, kun keho on hurinansa hurissut.   Ainakin olen jo pystynyt vähän kommunikoimaan tästä vaikeudesta livenäkin. Mutta heittelehdin toivoon ja sieltä pois. Enkä toivo järkeviä asioita. (Paitsi ettei jalkaan enää ikinä sattuisi, mutta haluaisin sen tapahtuvan maagisesti, ei rauhassa ottaen, tämä on nimittäin kiireellistä, maailma, etkö ymmärrä.)

Tuntuu kummalliselta tarkkailla itseään tällaisessa tilassa. Tämä on muistaakseni kolmas kerta, kun olen aivan näin rajalla. (Aikuisena; minusta näyttää lapsia katsellessa usein siltä, että heille tämäntyyppinen tila on paljon useammin peruskauraa. En silti halua sanoa tilaa lapselliseksi - sekin on sarkastista ja ilkeää eikä yhtään auta ihmistä, joka on siinä tilassa, ei lasta eikä aikuista. Minuun on käytetty tuota argumenttia sekä lapsena että aikuisena, eikä se ainakaan minua auta, lisääpä vain kauhuun ja raivoon vielä häpeän kerroksen, joka tekee solmun avaamisesta entistä haastavampaa.) Jos jatkaisin samaan malliin pidempiä aikoja, saisin aivan kepeästi jonkin vähemmän mairittelevan diagnoosin. (Onko mairittelevia diagnooseja?) Mutta kyllä tämä tästä. On tästä aina ennenkin ryömitty kuiville. Joskus vain tietty moodi näyttää äityvän niin intensiiviseksi, että koko maailma on täynnä kauhua ja uhmaa, ja sille raivoaa mielipuolisesti. (Luojan kiitos sentään raivoni kohdistuu maailmaan, asioiden tilaan ja kulkuun, eikä ihmisiin.) (Kah, en näy laskevan itseäni ihmiseksi. Koska mitäpä sitä vihaisi niin kuin itseään silloin kun tajuaa, että holtti on täysin mennyttä hetkeksi ja pää pulputtaa kummallisia ajatuksia. Vihaisi, koska on niin helposti häpäistävissä tuossa kohdassa ja pelkää toisten suhtautuvan sillä tavalla.)

En ole enää niin huolissani kuin sunnuntaina. Silloin mietin tosissani, soitanko jonnekin päivystykseen. En sitten soittanut. Soitin äidille ja hän oli niin iloinen jalan edistysaskelista, että pahimman olon kärki taittui.  

Miksi kirjoitan tällaisesta aiheesta? (Minulla olisi ollut hauskempikin, nimittäin kukkakimppujen sukukohtaiset mieltymykset, ehkä muistan vielä palata siihen. On sukuja, joissa on okei antaa gerberoita. Tai ruusuja. Tai hautajaisliljoja. Onkohan sukuja, joissa on okei antaa mitä vaan kukkia? Aika kummallista oikeastaan, että jotkut kimput tahdotaan mieltää loukkaavina. Eiköhän tehokkaampiakin loukkaamisen tapoja löytyisi. Ja miksi pitää heti ensiksi ajatella, että toiset haluaisivat loukata?) Kirjoitan siitä yksinkertaisesti siitä syystä, että paitsi tilanne on ollut tällainen muutaman päivän ajan, huomaan haluavani myös piilottaa sen pontevasti. Samalla kun olen sitä mieltä, ettei tässä ole mitään hävettävää. Yleisellä tasolla - itse vain haluaisi olla sijoittumatta tuon yleisen tason sisään. Tällainen olo voi tulla välillä. On ikävää, että sellainen tulee, mutta ei se ole mitään, mitä tarvitsisi hävetä tai, hyvänen aika, katua. Huomaan häpeäväni oloa etenkin lähimpien suhteen vaikka tiedän, että he ymmärtävät, että joskus paha olo meinaa vallata koko maailman. Heidän oudot reaktionsa vain ovat toisenlaisia. Ehkä hekin huomaavat häpeävänsä joitain niistä vaikka se on aivan turhaa - ja samalla hyvin inhimillistä. Tietysti ymmärrän sen, että jos tekee tyhmyyksiä sekopäisenä, sitä voi myöhemmin katua (ja sitä voi katua itse asiassa jo tekemistä edeltävänä hetkenä, sanoisin - mutta se ei pysäytä, jos haluaa nimenomaan rankaista itseään, osoittaa itselleen oman typeryytensä; tämän takia juuri on tärkeää yrittää suhtautua itseensä myötätuntoisesti: se pysäyttää alkuunsa tämän reaktion, jossa paha olo vuotaa itsen vahingoittamiseen ja sitä kautta itsen ulkopuolellekin satuttavana, käytösmallilta katoaa sen myötä voima). On varsin helppoa tuntea syyllistyneensä kohtuuttomuuksiin sanoissa ja ajatuksissa silloin tällöin ja helppoa toivoa, että seuraavan kerran vastaavassa tilanteessa keksisi rakentavamman tavan reagoida. Mutta häpeä -

Mietin juuri äsken vessassa käydessäni, miten häpeää, silloin kun siihen törmää itsessään, on vaikeaa riisua aseista muuten kuin keskustelemalla sen kanssa asiallisesti ja ystävällisesti. Jos häpeää itseään suhteessa johonkuhun, ei kai ole muuta keinoa kuin käsitellä asiaa. Se tuntuu vaikealta ja itkettävältä. Olen ollut läsnä monissa tilanteissa, joissa on paljastunut, että joku on hävennyt itsessään vuosikausia jotain piirrettä, ja että tuo häpeä on sitten möykynnyt suhdetta oman mielensä mukaan. Harvemmin sitten kuitenkaan on kyse mistään sellaisesta, jota kukaan muu pitäisi mitenkään olennaisena ystävyyden kannalta. Mutta eiköhän vain kaikilla ole omat möykkynsä. Minun möykyistäni yksi on tuo pirun jalkaterä. Toinen on eroahdistus. Kolmas, pelko ulkopuoliseksi jäämisestä. Tässä, päivänä muutamana, ne ovat kehränneet yhteistuumin ympärilleen melkoisen vyyhdin pahaa oloa, kauhua, raivoa ja niiden loppusilaukseksi häpeää. Koska eihän näin saisi tuntea. Se voidaan leimata itsekkääksi, lapselliseksi, epätasapainoiseksi ja niin edelleen. No, tältä nyt kuitenkin tuntuu.

Ja voin itse edes koettaa suhtautua ystävällisesti siihen, että tältä tuntuu välillä. Harvoin, onneksi; tuntuu aika haastavalta suhtautua tähän ystävällisesti, mutta silti. En ole tainnut suhtautua näin lempeästi tällaisiin tuntemuksiin aiempina kertoina. Siunattu Pema Chödrön. Ilman hänen selkeyttään ja asiaan keskittymistään tuskin olisin nyt näin tolkullisessa tilassa, että pystyn kirjoittamaan asiasta.

Olisin varmasti kirjoittanut niistä kukkakimpuista ja jättänyt ison palan asiasta kampaamatta läpi. Ja sitten olisin myöhemmin ollut oudolla tavalla epämääräisen nyreä niitä ihmisiä kohtaan, joiden edessä häpeäisin edelleen. En enää halua sellaista käyvän. Ne ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä, juuri he, ovat niin arvokkaita, että on aika pieni asia puhua vaikeitakin asioita auki heille, näyttää heille koko kauhea spagettioksennusvyyhti ja siten sitoa ystävyyttä entistä vahvemmaksi, suojaavammaksi. (Ainakin minusta tulee paljon hellempi ja kiltimpi, kun tajuan konkreettisesti toisen haavoittuvuuksia.) Olisi monin verroin kamalampaa menettää heidät. (Tämä ei tietenkään päde kaikkiin ihmisiin - joidenkin ihmisten kohdalla häpeä saattaa tuntua kipeämmältä kuin tarve säilyttää heidän kanssaan saavutettu läheisyys. Kirjoitan nyt niistä ihmisistä, joiden kanssa on solminut vahvoja suhteita. Ja uskon, että on muitakin syitä menettää läheisyyttä kuin häpeä. Voi, monia muita.)

Enkä nyt koeta sanoa, että tämä on ainoa oikea tapa suhtautua häpeään tai möykkyihin. Jostain syystä se vain tuntuu omalla kohdallani toimivan paremmin kuin vaikenemisen tapa. Sekä silloin kun itse sanon jotain pelottavaa ja hävettävää että silloin kun joku toinen sanoo sellaista. (Joskus voi olla vaikeaa huomata kirjoitetusta tekstistä, että ollaan sellaisessa kohdassa. Livenä sen sijaan siinä kohdin olisi vaikeaa erehtyä.)

Raivo tilannetta kohtaan muuttuu, kun kääntyy ajattelemaan sitä, miten asiasta voi puhua tärkeidensä kanssa. Se vaihtuu kiitollisuuteen ja rakkauteen, itkuiseen hellyyteen, ja tilanteesta nousee voimakkaasti esiin, vihlovana ja kauhistuttavana, pelko ja sen myötä yltyvä tuska heidän menettämisestään, ja samalla se, miten arvokkaita, korvaamattomia he ovat. Eikä siinä kohdin enää ole kysymystä siitä, mitä he oikein minusta ajattelevat jos ja kun ja vaikka. Siinä on yksinkertaisesti jotain sellaista, joka ei kai kuvasta mitään muuta kuin sitä, mitä aiemmin suihkussa tivasin - luottamusta. Että vaikka he voisivat vahingoittaa tuossa tilanteessa kovin helposti, eivät he niin tee.

Voi olla, ettei minusta missään vaiheessa tule kovin luottavaista koko ihmiskunnan suhteen, mutta sekin on jo jotakin, että nykyään uskallan entistä enemmän käsitellä tällaisia asioita läheisissä suhteissa. (Varmaan taas joku lohkaisee, että joo ja netissä. Miksipä ei? Nettikirjoitteluakin on helppo leimata. Itse aion edelleen suhtautua siihen uteliaan ystävällisesti, myös silloin kun se tapahtuu omasta toimestani.)

Alan hitaasti parsia päätäni kokoon. Ja kinttua. Vaikeaa sanoa, kumman suhteen olen kärsimättömämpi.

Tunkkainen raivo ja loputonta neuvottomuutta

Yö sujuu kurjasti. Perjantai- ja lauantaiöillä on sellainen taipumus. Molemmat kämppikset kun tykkäävät käydä baareissa ja nähdä ihmisiä, ja itse taas olen usein viikon jäljiltä väsynyt, baarithan tapahtuvat iltaisin, aamulla minulla kyllä olisi virtaa vaikka mihin. Kun muut ovat poissa, on vaikeaa käydä nukkumaan, kun tietää heidän joka tapauksessa saapuvan jossain vaiheessa ja kolisevan ja sen, mitä siitä seuraa.

En koe usein raivoa. Itse asiassa toisten ihmisten valveraivo joskus hätkähdyttää minua. Osaan kyllä kipuilla ja suuttua ja tuskastua rakenteista (harvemmin ihmisistä), joiden näen ylläpitävän ja osin näkymättömäksi ja itsestäänselvyydeksi tekemällä legitimoivan väkivaltaa, mutta harvemmin koen raivoa. Mutta tässä kohdin niin tapahtuu: kun olen saanut nukahdettua kaiken levottomuuden jälkeen vaikkei lauma olekaan koossa ja sitten herään kolinaan ja haukahduksiin. Koetan kuvata, miltä se tuntuu, koska olen joskus maininnut asiasta ystävälle, eikä hän saanut aluksi lainkaan kiinni, mitä tarkoitin tuollaisella heräämisellä. Ensinnäkin: Herää siihen, että säikähtää niin että pää on irrota. Keho on pelosta aivan jäykkä, hengitys sakkaa, päässä jyskyttää kipu. En osaa kuvata tätä oikein muuten kuin: kuvittele maksimaalinen ahdistus ja kauhu kehoosi. Ja sitten: raivo. Raivo joka puhuu tällaisia: heitä se peitto helvettiin, kiru niin kovaa kuin pystyt, potki ja hakkaa toista nyrkeillä, itke ja revi rintalastasi auki, kurista joka ikinen täällä oleileva, koska he eivät puutu tähän, he eivät edes huomaa mitään. (Raivoni ei käyttele teräaseita. Minusta ne ovat pelottavia.) Ja heti sen vierellä, sähköisenä valkeana rätisevä tietoisuus siitä, ettei niin voi toimia, että sillä on liian vaaralliset seuraamukset ja ettei se ole sitä, mitä tahdon, ei ollenkaan.

Tuo valkoinen rätisevä saa minut ehkä voihkaisemaan tai ähkimään ja potkimaan kantapäitä kovasti lautalattiaan ikään kuin lattia voisi kannatella raivoani, kun marssin keittiöön naksauttamaan vedenkeittimen päälle. (VALERIAANAA!) Kuvottaa. Sydän hakkaa, olen säikähtänyt omaa reaktiotani, ja vaikka olen pitänyt sen ärsytetyssä tuhahduksessa, että hei ei tarvi koettaa olla hiljaa koska kaikki ovat heränneet jo, eli mitä suotta vaivautua, ei raivo katoa mihinkään. En osaa taltuttaa sitä enkä osaa kantaa sitä kunnolla. En tiedä yksinkertaisesti, mitä sille tekisin. Sietäisin sitä, odottaisin. Mutta saattaa mennä tuntikausia ja joskus menee koko yö niin että sydän vain hakkaa ja kysyn miksi, miksi ei, miten ihmeessä ja niin edelleen. Raivo ei kysy lupaa. Enkä voi purkaa sitä aivan sellaisin kuvastoin kuin se ehdottaisi. Ei minulla ole intressiä kuristaa kaikkia kanssani asujia ja lopuksi itseäni. Tai ehkä tässä vaiheessa jumalat puuttuisivat peliin ja ilmestyisivät sittenkin kaikkien turhien kyselyiden ja huhuiluiden jälkeen ja kreikkalaisen tragedian kaari pingottuisi tunnistettavalla tavalla. En tiedä. En ole koskaan päästänyt raivoani valloilleen. En täysin valloilleen. Olen kyllä huutanut ja itkenyt ja joissain tilanteissa harjoittanut itsepuolustusta, mutta olen onnistunut pitämään raivon voiman jotenkin kytkettynä. Niinä aikoina jotka muistan.

Ja silloin kun olen herännyt, kauan sitten, muisti katkoen, pahimmat pelkoni ovat liittyneeet siihen, että olen tehnyt ehkä jollekulle jotakin enkä vain muista mitään. Ja tiedän sen, miten tämä ärsyyntymisen voimakkuus, raivo, on halvaannuttanut vanhempiani ollessani lapsi - heidän oli vaikeaa uskaltaa viedä minua mihinkään, koska saatoin käydä arvaamattomasti toisten lapsien tai aikuisten kimppuun jos koin heidän uhkaavan. Lapsena yleensä purin niin kovaa kuin pystyin. Vielä kun menin kouluun, vanhemmat pelkäsivät siitä seuraavan vaikeuksia. Mutta en minä koulussa enää purrut ketään. Aikuisenakin olen purrut vain kun minut on herätetty eräältä sohvalta eräissä uudenvuodenjuhlissa: unen ja valveen rajamailla olin yrittänyt ensin hätistää kättä kasvoilta ja sitten iskenyt siihen hampaat ja purrut, purrut, purrut. Heräsin varsinaisesti siihen, että purtava huusi lujaa.

Säikähdän tätä reaktiota, koska se on niin voimakas ja väkivaltainen. Se ei tunnu olevan missään suhteissa ajatuksiin, joita minulla on heräämisestä toisen valvomisen ääniin. En usko mihinkään universaaliin nukkumaanmenoaikaan. Minusta aikuiset saavat tulla ja mennä miten tahtovat. Mutta uni, se on ilmeisesti minulle edelleen niin niukka resurssi, että puolustan sitä hurjuudella ja raivolla. Olen elänyt koko lapsuuden perheessä, jossa äiti laihduttaa valveilla ja horrostaa hereillä keittiössä viistäen juustoa höylästä suoraan suuhun muiden mentyä nukkumaan. Muistan monet kerrat jo ennen siskon syntymää, kun menin keittiöön ja istuin tuolilla ja tuijotin väsyneenä äitiä, jonka pienet äänet olivat herättäneet minut kesken unien. "Mene nukkumaan", sanoo äiti. "Sinun pitää jaksaa koulussa." En vastaa mitään, istun vain ja tuijotan ja palelee ja juustoa katoaa äidin nielusta alas ja se on hurjan pelottavaa ja päätän, etten kasva aikuiseksi. Myöhemmin kun siskon koliikkivauva-aika on ohitse, siskokin harhailee keittiön ovensuuhun ja saatamme tuijottaa äitiä molemmat lumoutuneina. Maalasin siitä lukiossa kuvan, josta piman (piirustuksen ja maalauksen) opettaja sanoi, että se ahdisti häntä, vaikkei hän osannutkaan sanoa, miksi. Eihän kuvassa ollut kuin kaksi hahmoa pöydän ääressä ja ovensuussa pienen yöasuisen lapsen hahmo. Veikkaan, että kyse oli hahmojen asennoista. Asento kertoo paljon.

Muut odottavat viikonloppuja, hehkuttavat niitä. Tunnen itseni vastahankaiseksi ja onnettomaksi, kun en oikein osaa liittyä siihen odotukseen. Minulle viikot ovat helpompia. Olen saanut nukkua kunnolla ja nautin siksi olostani. Enkä osaa löytää ratkaisua siihen, miten minun olisi hyvä asua. Nukun ja voin paremmin ylipäänsä, kun asun muiden kanssa. Mutta sitten viikonloppuisin hätkähdän hereille keskenherätetyksi tulemisen silmittömään raivoon enkä osaa rauhoittaa itseäni siitä mitenkään. Yksin eläessä sellaista ei tapahdu.

Viime yönä heräsin taas. Tein jo yrttiteen ja murisin itsekseni, mutta ikävä musta siirappi minussa vain tiivistyi ja kitkeröityi ja tiesin kokemuksesta, ettei se rauhoittuisi moneen tuntiin. Sekin monikkosuhteissa on, että usein ulkona myöhään hilluja menee nukkumaan toiseen sänkyyn, jolloin hänen kanssaan asiaa ei saa sovittua kehollisesti samalla tavalla kuin parisuhteessa saisi. Enkä nyt tarkoita mitään tökeröä sovintoseksiteoriaa. Tarkoitan tätä: minun raivoni on alkuräjähdyksensä jälkeen olennaisesti luonteeltaan kaukoraivoa. Polttava, kuuma raivo, jota valkoinen rätisevä pystyy hädintuskin pitelemään hiljaisena, kestää muutaman kymmentä sekuntia, ja sen jälkeen se hyytyy, sitkeytyy, vatkuloituu ja muodostaa kuvia, joissa olen pieni ja suojaton ja untani ei sallita, ärsytetäänkutitetaan hereille, pakotetaan jaksamaan ja ryömimään ja tavoittelemaan. Stressireaktio huipentuu kiihkeästi ja palautuu vaivoin ilman apua. Mitä kauemmin toisen suojaton, samankaltainen tunteiden repimä ja riepottama keho pysyy oman kehoni ulottumattomissa, sitä sitkeämmäksi käy raivosta kokoon keittyvä myrkky. Äänet keittiössä tai vessassa lisäävät sen pontta. Mutta kun peiton alle sujahtaa lämmin, viaton keho - niin, minulle kehot ovat hyvin viattomia (ja jopa ne kehot, joita en osaa haluta, erotan niidenkin viattomuuden vaikkei minulla olekaan pääsyä sen jakamiseen, terhentelevät ja äijämäisetkin kehot sisältävät viattoman elementin, samoin kyborgimaiset teko-osaiset naiskehot, ne kysyvät hiljaa, kelpaavatko, ja on kuunneltava hyvin tarkasti, että sen kysymyksen erottaa kaiken kohinan takaa) - niin raivo kääntyy suruksi ja neuvottomuudeksi, jota jaan mieluummin kuin pää poikki -mielialaa.

Koska tässä tapauksessa ulkonahillunut on kavunnut toiseen sänkyyn, kuulostelen yössä hänen hengityksensä tasaantumista toisessa huoneessa ja sitten kokoan itseni ja sitkeän karvaan keitokseni ja kyvyttömyyteni tehdä sille mitään ja tassutan toiseen huoneseen ja kipuan parven tikkaita ja kurkistan pimeään ja sanon: hei, haluaisin tulla tänne, saanko. Toinen koettaa nukkua, mutta makaan vieressä ja puhun, kunnes ehkä jokin alkaa asettua ja ainakin alan tuntea väsymystä, mikä tarkoittaa, että olen rauhoittumassa - raivoissaan ei nukahdeta - ja voin jättää hänet nukahtamaan ja palata toiseen sänkyyn nukkumaan.

Ei puhuminen helppoa ole. Tunkkainen raivo tekee neuvottomaksi. Mitä sille pitäisi tehdä? Miten estää sitä vahingoittamasta toisia ja itseä? Miksi se menee ohi vain niin, että joku tulee ja pitää kiinni tai silittää tai antautuu silitettäväksi? Miksi raivo ottaisi kernaimmin sellaisen ilmiasun, ettei kukaan taatusti uskaltaudu silittämään tai halaamaan? Onko se vain toivottomuutta tilanteeseen? Mitä sanomaa se tuo? Ainakin se tuo mukanaan, rauhoituttuaan, pohjattoman neuvottomuuden: Ei ole mitään kaavaa tai reseptiä elää toisten kanssa. Ei ole järjestelyä, jossa ei tuntuisi pahalta. Aina voi koettaa minimoida riskit - kuten olla asumatta lasten kanssa, se on esimerkiksi yksi hyvä keino minimoida yöherätetyksi tuleminen. Ja voi koettaa puhua asiasta, sanoa, ettei tämä liity sinuun tiettynä ihmisenä mitenkään, koska sama reaktio laukeaa kyllä sellaisenkin suhteen, jonka kanssa ei ole erityisen läheisiä välejä mutta jonka kanssa vain jostain syystä nukkuu samassa huoneistossa sen aikaa, että sattuu heräämään hänen kolinaansa. (Itse asiassa nyt kun kirjoitan tätä muistan sen, miten kännykkäni herätti keskellä yötä sinkkuaikanani - siitä seurasi aina sama raivo, etenkin kun kännykän laturi oli hukassa ja puhelin palasi manalasta vain pimputtamaan herätyssoiton aamuyöstä kuollakseen sitten seuraavaan aamuyöhön saakka. Siinä kun oli oletusasetuksena, että jos kerran haluat herätä viiden aikaan, haluat tehdä niin joka päivä.) Ja voi sanoa, että koeta olla välittämättä tästä ikävästä piirteestäni, että en halua sinun rajoittavan menojasi, haluan että kuuntelet itseäsi tässä enemmän kuin pahaa oloani, mutta haluan sinun myös auttavan minua sen kanssa, koska en yksin oikein osaa rauhoittaa itseäni raivosta.

Raivosta herää paljon muitakin kysymyksiä. Onko se esimerkiksi syy siihen, miten sikeästi nukun? Että mieluummin olen jossain tietoisuuden laidoilla rekisteröimättä kuulemaani ja kokemaani ja hätkähtämättä hereille, koska siitä seuraisi raivo? (Kaikki kanssani asuneet ovat ennemmin tai myöhemmin toisistaan tietämättä saaneet huomata, että nukahdettuani saatan käydä lyhyitä keskusteluja ilman että tiedän sellaisia koskaan käyneeni.) (Tämä on yksi syy, miksen halua dikotomiaa uni-valve. Harmaata aluetta niiden rajamailla on liikaa.)

Työtoveri kysyy, että eikö tuo nyt ole ihan normaalia, että raivostuu. Vastaan, etten ole kiinnostunut normaalista. En ole kieltämässä raivoa. En ymmärrä, miten jotain sellaista voitaisiin ylipäätään kieltää. Miten se onnistuisi? Mutta se on toisella tavalla ongelmallinen tunne: en ole oikein keksinyt, miten sitä kannatella. On tilanteita, joihin se sopii, kuten niihin tilanteisiin, joissa toista tai itseä uhkaa jokin fyysinen, välitön ja raaka väkivalta. Silloin raivo on paikallaan. Se oli paikallaan myös ukin kanssa, lapsena, kun hän yritti silmittömässä humalassa pitää minua hyvänään enkä halunnut häntä lähelleni ja huusin niin että hän ei uskaltanut enää näyttäytyä pienessäkään hiprakassa minulle yli viiteentoista vuoteen. (Sen seurauksena vietin siellä paljon aikaa ihmiskilpenä isoäidin ja ukin välillä; ukki pahoinpiteli isoäitiä vain humalassa ja minun siellä ollessa hän ei uskaltanut juoda lainkaan.) Ja toisaalta, tiedän käsitteleväni raivoani suhteellisen hyvin. Eivät ihmiset tunne minua kovinkaan raivoisana. Mutta se on minussa ja tunnen sen oikein hyvin. Ja se saa minut nauramaan teet artikkelille purskauttavasti silloin kun luen jostain tekstin, jossa pohditaan, ettei moderni ihminen voi ymmärtää kreikkalaisen tragedian raivon syvyyttä ja verenhimoa. (Voi tietysti olla niinkin etten vain ole moderni. Varmasti syystä jäävään itseni siitä arvioinnista.)

Voi, tietäisitte vain. Tietäisitte, mitä ajattelin viime yönä.

Sitä on niin vaikeaa uskoa, sanoo työtoveri. Sinähän olet niin leppoisa. Ethän sinä rähjää yhtämittaa. En niin, vastaan. En minä näet usko sellaisen auttavan asioita lainkaan. Enkä usko vihan säiliöteoriaan ja "paineen purkamiseen". Enemmän ajattelen Spinozan olleen oikeassa.

Näemme helposti, miten ihminen, jota ohjaa affekti tai luulo, eroaa ihmisestä, jota ohjaa järki. Edellinen näet tekee, tahtoipa tai ei, sellaista mistä hän ei ole ollenkaan perillä, kun taas jälkimmäinen ei seuraa kenenkään muun kuin itsensä toiveita ja tekee vain sellaisia asioita, joiden hän tietää olevan tärkeintä elämässä ja siksi niitä hyvin suuresti haluaa. Niinpä sanon edellistä orjaksi mutta jälkimmäistä vapaaksi. (Baruch Spinoza)

En nyt tarkoita, että olisin järjen iloon vapauttama, mutta pyrin kyllä siihen. Paitsi silloin kun hätkähdän hereille pulssin kiihdytykseen ja kipinöin ja sähisen ja valkoinen rätinä repii maailmaa ja päähän sattuu ja en tiedä, mitä tehdä, koska tuntuu, ettei se kaikki ahdistus ja kipu ja kauhu mahdu mitenkään tähän yhteen kehoon.

Vuoristoratautuminen

Kuvia: Tässä, kuva itsestä harmoniahakuisena olentona.

Onko kuva syötetty pedagogisessa mielessä? Muistan äidin saarnat isälle tämän sanallistettua minut tyhmänä, itsepäisenä, kömpelönä, idioottina, hulluna jne. - listaa voi jatkaa, isä sanoo suutuspäissään kaiken mitä sylki suuhun tuo, ja tuohan se; se oli silloin kun hän eli stressielämää, eläkkeellä hän on joku toinen, leppoisampi, kuuntelevampi - eikä ihme, että muistan, koska tuo keskustelu käytiin monta kertaa. Älä sano lapselle noin, lapsi identifioituu noihin sanoihin, toistaa niitä itselleen, niistä tulee sen totuus. Älä sano mitään jos ei ole mitään myönteistä sanottavaa. Äitiä ahdistaa se, että identifioidun typeryyteen, kömpelyyteen ja niin edelleen. Siihen on syynsäkin: olen muutaman kerran huutanut, että entä sitten, jos olen niin idiootti, miksette te heitä minua ulos.

Lapsi saattaa olla täynnä raivoa silloin kun hän pelkää, oikeasti pelkää, tosissaan, että hänet voidaan heittää ulos. Raivossa lapsi sylkee vanhempien kasvoille takaisin kaiken sen, mitä hänet on pistetty kuuntelemaan itsestään.

Äiti lähestyy asiaa toisella tavalla. Äiti suosii myönteisiä määreitä. Sellaisia kuten harmoniahakuinen ja lempeä. Leimaudun niihin eri tavalla, eri moodit määrittyvät niiden mukaan. Mutta ovatko ne lopulta yhtään sen vähemmän väkivaltaisia kuin nuo isänkään antamat määreet?

Älä nyt viitsi, sanoo äiti selvittyään oman itkunsa yli. Minä tiedän että sinä olet harmoniahakuinen ja haluat sovintoa. Minä tiedän että sinä olet lempeä ja sinusta tuntuu oikeasti tosi pahalta kun sanot ilkeästi. (Sekin on totta. Kaikki määreet istuvat kuin hansikas. Tarvitaan vain, simsalabim, niiden ääneen sanominen.) Taltun.

Viime päivinä elämä on ollut yhtä vuoristorataa. Olettaisin sen liittyvän muutamaan seikkaan: Yliopiston orientoivat alkavat perjantaina. Kustannustoimitan pitkästä aikaa ja tekstieditoinnin spinozalais-bachilainen pää poikki -ilo saa otteen mielenmaisemastani. Viikonlopusta jäi yksi yö nukkumatta. Tästäkin viikonlopusta; kaksi niitä putkeen suistaa lähelle holtittomuutta, koska aamuvirkkuna en osaa nukkua univelkaa nopeasti pois vaan tasaantumiseen kuluu pitkiä aikoja.

Vuoristorata ratautuu. Vähitellen tietyt, tietyntyyppiset vasteet käyvät selkeämmäksi. Terrierimäisyys, esimerkiksi. (En pidä terrierimäisyydestä.) Tajuan melkein kerjääväni turpiin, kun sanon, mitä ajattelen, mutta yhtäkaikkisesti haluan sanoa asian ääneen, koska minua nyppii välinpitämättömyys ja asioiden perseelleen suistuminen sen takia. Terrierimäisyys ei sovi oikein yhteen harmoniahakuisen itsekuvan kanssa. Ja silti keskellä terrierin vimmaa haluan, että murinan jälkeen saa asettua ja ettei homma mene samanlaiseksi kuin silloin kun kaksi narttua yritti yöpyä samassa mökissä: epävarmuus aiheutti tappelun jälkeen pienen varomurahduksen toisen liikkuessa liian lähellä, ja äkisti koirat olivat taas toistensa kurkuissa kiinni. (Tai oikeastaan päissä: toiselle tuli reikä kirsuun ja toisen korva repesi juurestaan.)

Näen riemukkaan unen. Unessa terrierimäisyys käy ilmi erityisen selkeästi, sillä siinä nousen vastustamaan rehtorin tervetuliaispuheessaan esittämää huomautusta, että rattopoikuus on täysin teoreettinen konstruktio. Kaiken huipuksi käyn vastustamaan tuollaista käsitystä iloisena, täsmällisenä ja jopa ironiaa hyödyntäen. Viimeistä näistä en toki valveille tekisi suin surminkaan. Ja mitä iloon tulee - no, en muista, että osaisin tuolla tavalla huolestumatta puolustaa kantaani. Vaikka olisin melko varma siitä, että argumentissani on jotain puhtia ja perää (joskin tietysti perusoletus on, että erehtyyhän sekin, mutta ei voi sanoa eikä tehdä mitään, ei yhtikäs mitään, jos odottaa jumalten varmuutta) niin piru vie, enkö vain koekin argumentoidessani kummallista pelkoa siitä, että kohta naamalleni singotaan vähintään pulpetti, kun en osaa kokea, tuntea ja ajatella sen harmoniahakuisemmin. Ilo tarvitsee siis ponnistelua yli huolten myräkkäisen myttykasan, toiveikkuuden aktiivista valamista ja runsasta vakuuttelua sen suhteen, että saan olla typerä ja erehtyvä ja että saan olla raivostuttava itsepäinen suikale, hulluämmä ja niin edellleen.

Unessa ilo esiintyy välittömästi, sillä lailla kuin se saattaa esiintyä tentissä tai kirjoittaessa jotakin sellaista, joka ei tunnu turpiin kerjäämiseltä. (Tosin blogatessa olen oppinut, että usein se, mikä ei tunnu itsestä turpiin kerjäämiseltä, saattaa osoittautua sellaiseksi!)

Olen tänä kesänä tehnyt myös improteatteria, ja oivaltanut sen puitteissa muutaman seikan. Esimerkiksi sen, että on olemassa ihmisiä, jotka menevät täysin lukkoon, jos heille tai edes heidän roolihenkilölleen puhuessaan toinen korottaa ääntään vaativaan sävyyn. Hämmästyin tätä ilmiötä hurjasti ensialkuun. Mutta sittemmin olen kerinnyt miettiä asiaa ja todeta sen ehkä olevan aivan samaa perua kuin sen, etten minäkään erityisemmin pidä siitä, että minulle korotetaan ääntä tuollaiseen sävyyn. Minä en mene lukkoon samalla tavalla, mutta saatan kyllä hermoilla moisen tapahtumisesta etukäteen. Itse asiassa monesti olen aivan varma, että nyt tulee joku ja huutaa ja on vihainen. Sitten saatan hämmästyä kun niin ei käykään. Eikö kuulostakin hassulta: että kerjää turpiin, kun sanoo sen, mitä mielestään on asiallista sanoa, kun on kerran tällainen ja tällainen asenneongelma ja siihen olisi hyvä jollakin tavalla puuttua? Tästä tulee elävästi mieleen Jean-Jacques Lecerclen Philosophy on Nonsensessa tekemä erottelu kahteen erilaiseen keskustelun eetokseen: agoniin ja eireneen. Agonistisen arkkikuvaksi muistoissani hahmottuu ikimuistoinen Herttakuningatar, joka huutaa kaikkeen: "Pää poikki!" Eirene olisi sitten kai semmoinen eetos, jossa ajatellaan keskusteluiden soljuvan kohti yhdessä ja sovussa tehtyjä loppupäätelmiä, jaettuja johtopäätöksiä, jaettua kuvaa maailmasta. Huomaan odottavani usein toisilta ihmisiltä enemmän agonia kuin eireneä ikään kuin syvätason perusoletuksena. Se, että joku paljastuu eireenimmäksi, on tosiaan paljastus.

Tietysti agon ilmenee vain silloin, kun uskaltautuu purnaamaan vastaan tai huomauttamaan jostain.

Minua hämmentää se, että on tosiaan ihmisiä, joille ei ole koskaan aiemmin huudettu ja jotka menevät siitä lukkoon. Kai olen vain itse tottunut siihen. Jos minä olisin mennyt lukkoon, tuskin sanoisin enää sanaakaan. (No, on niitäkin jaksoja ollut, kun en ole juuri puhunut kuin muutamalle ihmiselle.) En kyllä itse halua huutaa. Ainakaan vihaisesti. Suutun helposti itselleni silloinkin kun innostuksissani korotan ääntä. Miksi? Koska se sotii jotakin vastaan. Näkymättömyyttä, ehkä. Hassua.

Toinen juttu, jonka olen huomannut improssa, on se, että hahmotan statukset usein ihan toisella tavalla kuin toiset. Minulle se on aina ponnistuksen takana, en jotenkin erota niitä tuosta noin vain arkitilanteissa (ja se poikii joskus hupaisia seuraamuksia vaikkapa työhaastatteluissa tai suhteessa opiskelutovereihin ja opettajiin; en kertakaikkisesti osaa esimerkiksi kokea opettajien natsittavan ja määräilevän puhdasta pahansuopuuttaan ja se voi herättää närää, jos totean, että hänhän nyt vain hoitaa täsmällisesti ammattitehtäviään tarkistaa, olemmeko oppineet, ja sparrata meitä oppimaan - huono ohjaaminen on asia erikseen, siitä minäkin kyllä purnaan jos uskon sen muuttavan käytäntöjä, mutta usein yleisessä narinassa on kyse jostakin muusta, jostakin minulle näkymättömästä asetelmasta, jossa opettajat ovat ylempiä, joita vastaan tuntuu jopa kuuluvan pullikoida; minusta he ovat samalla tasolla ja tavoitteemme yhteiset, joten purnaan vain jos heidän käytäntönsä sotivat oppimistavoitteitani vastaan; useimmiten opettajat suhtautuvat hyvin ja luontevasti siihen, että heidän kanssaan keskustelee kuin vertaisen kanssa, juuri tässä asiassa vähän kokeneemman vertaisen vain). Statukset ovat kyllä minulle vielä niin hepreaa, etten ehkä vielä käy erittelemään niitä sen enempää. Usein nimittäin käy niin, että minusta tuntuu, että jonkun status samanaikaisesti nousee ja laskee. Mikä ei kai voi tarkoittaa kuin sitä, että sekoitan ilmiöitä toisiinsa ja tarvitsen tarkempaa erittelyä ja ehkä oman terminologian ensiksi, jota voin sitten koettaa tulkata statusten kielelle. (Klassinen perse edellä puuhun -metodi, mutta sitä kautta saattaisin innostua aiheesta, vaikka tähän voikin mennä aikaa...)

Kolmas jännä juttu improssa on ollut se, että olen hahmottanut hurjan selkeästi, miten paljon pidän fantasiasta ja fantastisesta sekä ideoita rohkeasti pallottelevista ihmisistä. Pienieleisyys ei erityisemmin miellytä. Tavallaan olisin voinut tajuta tämän jo paljon aiemmin ja muualla, mutta enpä ole tullut tajunneeksi. No, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Improssa olen saanut roolihahmoja kokeillen huomata, että hahmo kuin hahmo, kohtaushahmoni alkaa rakoilla, kun rupean ärsyyntymään ennen pitkää, jos toinen kaiken aikaa odottaa minun tekevän kaiken työn tilanteen aktiivisesti eteenpäin viemiseksi, kutistaa itsensä, odottaa minun määrittelevän hänet ja niin edelleen. Ei: haluan vastusta. Ei ehkä agonista vastusta, koska haluan myös säilyttää puhuvan pääni, mutta jonkinlaista vastusta. Jos en saa vastusta, en koe saavani tilanteesta oikein mitään. Kaikkein hauskinta oli, kun teimme tarinaa toveri Timon kanssa. Siinä nousi melkein lentoon, koska molemmat pompottelivat aivan hullunkurisia jatkokäänteitä.

En osaa oikein hyvin ehkä kuvata tätä ilmiötä, mutta yritän kuitenkin: on seurueita, joissa tunnelma oireellisen lattea. Ihmiset varovat tarkasti sanomisiaan, vahtivat huolissaan sitä, miltä vaikuttavat ja näyttävät antautuvan kontrollimieltymyksilleen niin täysin, ettei kukaan tule koskaan sanoneeksi mitään kiinnostavaa, järisyttävää, mieltämyllertävää. Tiedän nuo kontrollimieltymykset mainiosti, koska tunnen ne itsestäni varsin hyvin. Harmoniahakuisuus! Lempeys! Noin niin kuin esimerkiksi. Tällaisen seurueen tunnelma voi silti olla vielä aika monenkinlainen. Latteuden rikkomisiin voidaan suhtautua esimerkiksi monin eri tavoin. Myönnetään: Tykkään rikkoa latteutta. Mutta tykkään rikkoa sitä pehmeästi. Tai mistä minä tiedän, onko se pehmeää toisista. Mutta olen jotenkin ajatellut pehmeämmäksi sen, että provosoinnin sijaan kyselen jostain latteasta toteamuksesta ja koetan saada sen syventymään, elävöitymään. Joskus tuntuu kuin joku ihminen olisi kiedottu johonkin ihme limaan tai ektoplasmaan tai huntuun, jonka takaa häntä tuskin hahmottaa. Ehkä olen vain liian utelias ja ihmiset ajattelevat näiden huntujen takaista joksikin niin kauheaksi ja häpeälliseksi että kokevat suojelevansa minua pahalta niiden laskoksista kiinni pitäessään. Tiedä tuosta. Luulen kyllä, etten säikähtäisi vähästä. Tai kukaan muukaan (ainakaan harjoittelun jälkeen). Eiväthän he voi sitä tietää. Mutta haluaisin saada jonkin kosketuksen, jonkin liikahduksen, havaita elävämpää. Jos tuntuu, ettei se onnistu, en jaksa seuruetta kauan. Eihän elävöityminen voi olla vastuullani. Voin ehkä avata jonkin mahdollisuuksien ikkunan, mutta siihen se jää. En voi kiskoa ihmisiä ulos ikkunasta ja harsoistaan. Ehkä he eivät halua ulos sieltä. Heillä on varmasti siihen hyvät syynsä. Ja minä taas, no, en kestä sisätiloja pitkiä aikoja. Tai puristavia vaatteita.

Ehkä olen aika vuoristoratautunut. Haluan mieluummin oivalluksia ja järkytyksiä kuin tasaista mitäänsanomattomuutta.

Mutta kyllä kommunikaatio voi olla vaikeaa. Joskus ajattelee heittävänsä toiselle pallon ja odottaa hänen koppaavan sen ja sitten sinkauttavan sen takaisin. Mutta toinen saakin kosketuksen flyygeliin, joka lentää sinkautuksestani ja lyhistyy kauhusta. Kas, se on ymmärrettävää. Minullekin käy välillä niin. Saattaa mennä hetken ennen kuin tajuan, että flyygelilläkin voi kopitella ja että oikeastaan se onkin siis pallo, koska onko kukaan koskaan kuullut flyygelipeleistä...

Eilen leikin Vompsun kanssa lyhyen improleikin. Teimme yhteistä tarinaa ja sanat piti sanoa yhteen ääneen samaan aikaan. Koetin antaa hänelle vetovastuuta (koska hänestä joskus tuntuu, että haluan hänen tekevän tahtoni mukaan, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa - haluan vastuksen) ja tarina meinasi tyrehtyä siihen, ettei kukaan tahtonut sanoa mitään. (Tylsää, ettei ollut aikaa odottaa. Minusta olisimme voineet ihan hyvin istua vaikka pari tuntia odottamassa tarinan alkamista. Mutta sen olisi pitänyt tulla heti. Ikään kuin tarinat niin tulisivat!) Lopulta saamme kuitenkin aikaan pienen kauniin lauseen: Olipa kerran einäkuupu ja siinä linnuja.

Einäkuupu. Linnuja. Minusta ne kuulostavat vähän siltä, miltä elämä alkaa kuulostaa, jos alkaa liian tarkasti vahdata, että se kulkee kaikkien säännösten ja suositusten mukaan, ja unohtaa kuunnella, mitä mahdollisuuksia, hassunkurisuuksia ja ihmetyksiä kohoaa mieleen. Tietenkin haluaisin osittain olla toisenlainen. Tai enemmän toisenlainen. Enemmän joku toinen. Mutta ensin on hahmotettava tämä. Tämä tässä. Se, mitä kaikkea siihen sisältyy, kuten terrierimäisyyden ja harmoniahakuisuuden huvittava dialektiikka.

Suru, raivo, nauru - levollisuus

Tänään vuorovaikutuksen tunnilla koulussa (ihan totta, minulla on sen niminen oppiaine - hassu elämä!) tehdään harjoite, jossa toiset koettavat arvata tunnetilan tai mielialan, jonka on saanut salaisella lapulla opettajalta. Ensiksi tunnen vähän kyvyttömyyttä, sillä tilani on suru, ja minua on moitittu kuitenkin joitakin kertoja ihmiseksi, joka ei ymmärrä surun merkitystä tai tärkeyttä tai joka ei osaa surra. (Olen tästä eri mieltä, mutta moitteet ovat jättäneet näemmä pysyvän jäljen, epävarmuuden siitä, josko kuitenkin olen vain hyvin väärässä tässä asiassa, itseäänhän on aika jäävi arvioimaan.)

Harjoite tuntuu vaikealta, kun toiset elehtivät tunnetilojaan. Miten erottaa esimerkiksi eletasolla pettymys ja ylimielisyys? Ja onko niissä pohjimmiltaan kyse jostakin aika samankaltaisesta, tulee mieleen tuosta vaikeudesta. Mutta yllättäen suru onkin helppo. Tarvitsee vain kävellä eteen, kääntää toisille selkä yhden piruetin ajaksi ja sitten laskeutua pyörähdyksestä muistikuvaan, tuntumaan talvesta, jolloin oli niin väsynyt ja sekaisin ja epäröi koko ajan, että heräisi painajaisesta, mutta se painajainen olikin nimeltään valve. Joku huutaa heti suru, ja toinen tilittää, että sydäntä kylmää. Ja mitä tein? En tiedä, paitsi että olin siinä talvessa sen hetken, ennen kuin oikea tunnenimike herätti virnistykseen ja takaisin istuimelle luovimiseen.

En muista, näytinkö sinä talvena surua monellekaan. Enimmäkseen kai näytin, miten ponnistan iloon. Toisten seura on aina auttanut minua siinä. Hulvaton, holtiton, päättäväinen, toiveikas - toisia vasten on helppoa luoda melkein mikä hyvänsä tila, sellainen itse, jota kohden haluaa ponnistella. Suru kyllä piti puolensa. Se tuli hyökyaaltona iltaisin aamuisin, unen ja valveen rajalla, venytyksessä maatessa, vihlaisuina kun jotkut seisoivat lumisateessa ja suutelivat ja oma maailma oli neliskanttisia korkeita taloja ja tuulisia katukuiluja niiden välillä, kaikki niin väljiä, ettei niistä ole koskettamaan, silittämään. Ehkä sekin on turvallista, ettei tarvitse näyttää surua, toiset eivät voi silloin sanoa vääriä sanoja, joista voisi loukkaantua, jos on lukossa tilassaan.

Viime aikoina suru on pysytellyt kauempana. Mutta näemmä saan sen esiin heti kun vain annan sille luvan puskea pintaan, tai ei, ei se ole pinta, kun annan sen luvan valloittaa ryhdin ja hengityksen. Mutta miten kummallista sekin, miten nopeasti nousen harjoitteesta takaisin hieman ylävireiseen levollisuuteen. Kai se on harjoituksen tulosta.

Viime päivinä olen oikeastaan surua enemmän tuntenut silloin tällöin raivoa. Se on jonkinlaista raivoa siitä, ettei oikeuenmukaisen maailman hypoteesi vain sovi yhteen todellisuuden kanssa. Raivostun, kun ajattelen sitä, miten pitkään tässä yhteiskunnassa joku saattaa joutua elämään ilman hyväksyvää seksuaalista koskettamista (totta helvetissä tälle olisi tehtävä jotakin, mutta ei asia kyllä syyttelemällä tai ketään fasistisen pahaksi leimaamalla ratkea mihinkään suuntaan) tai miten koulusta saadussa paperissa lukee, ettei vaikeita ongelmia olekaan, että on vain huonoja ratkaisuyrityksiä, koska hemmetti soikoon, eikö muka vaikkapa muukalaisviha tai sukupuuttoaalto tai ihmisväestön kestämätön kasvutahti ole vaikea ongelma... aargh. En osaa sanoa, onko raivo yhteydessä siihen rooliin, johon olen solahtanut nyt tässä koulussa ensimmäistä kertaa elämässäni: että hölisen ääneen kun siltä tuntuu ja arvelen, että sanomani voisi hyödyttää muitakin ryhmäläisiä. Ehkä olenkin aiemmin ollut surullinen ja latuskainen kouluissa ja kouluaikoina, koska en ole uskaltanut sanoa minua kaihertavia huomautuksia ääneen ja sitten olen inhonnut omaa näkymättömyyttäni (joskin kyllä myös arvostanut sen tuomaa neutraalia imagoa)? Kuka tietää. Joka tapauksessa uusi tilanne näyttää nostaneen minusta esiin jotakin vähäsen pontevampaa ja vihaisempaa kerrostumaa. Onneksi se ei suuntaudu kehenkään yksittäiseen tyyppiin vaan ainoastaan siihen, miten vaikeita pulmat ovat ja miten vähän jaksan itsekään tehdä töitä niiden ratkaisemiseksi.

Ja sitten: On myös hilpeyttä. Se on jotenkin päässyt taas vauhtiin, slapstick sen kuin kiihtyy, kaikki kokemani tuntuu myös aika veikeältä ja hassunkuriselta.

Nyt kun elämä on kiireistä, levollista läsnäoloa on paljon vähemmän. Ärsykkeitä hyökkää tajuntaan sitä vauhtia, että niihin vastaa pienin liikahduksin monta tuntia päivässä. Tuntuu hurjalta istua koulussa toisten ihmisten kanssa - meitä on ryhmässä neljätoista ja opettajat siihen vielä päälle! - kahdeksan tuntia päivässä, viisi päivää viikossa, kun on tottunut istumaan yksin kotona tekemässä tekstityötä ja näkemään päivittäin enintään aviomiehensä (ja pelkäämään, että pimahtaa siitä mökkihöperöitymisen määrästä). Mutta kun on hetken hiljaisuus, laskeudun aika hyvin hengittelemään. Nyt uskallan jo ottaa omaakin tilaa, tänäänkin söin lounaan kalliolla istuen, yksin, uskalsin päästää tietoisesta ponnistuksesta ryhmääntyä ja totutella ryhmäolemiseen. Tiedän jo, että voin palata takaisin, vaikka söisinkin ulkosalla ja yksin. Tuntuu hyvältä istua sillä lailla kalliolla ja katsella puita ja pilviä, ojentua hetkeksi pitkälleen. Se on vain niin paljon, no, levollisempaa kuin istua sohvilla ja naureskella yhdessä. Äkkiä on aikaa vain hengittää hetki, ja voi huomata, miten pienet pelot ja raivostukset purjehtivat tiehensä. Ja kun palaa, on ryhmää paljon lähempänä kuin olisi ikinä voinut olla, jos heidän kanssaan olisi istunut kaiken ruokatuntia.

Vähitellen on haettava tasapainoa, tai voiko sitä kutsua tasapainoksi, kai voi, kutsutaanhan sitäkin tasapainoksi, että joku seisoo laudan päällä alaraajat koukistettuina ja laudan ja sen alisen aallon vietettä myötäillen, syöksyy eteenpäin kohti rantaa, kesän rantaa, puikahtaen yhä uudelleen harjalle ja sen alle.