Kuvia elokuulta, 2024 j.a.a.

 Puoliso osallistuu tapahtumaan tausta-ajatuksella oppia parhailta, miten tietynlainen tapahtuma järjestetään. Vasitenkin kansalaiskeskusteluosuuden järjestelystä hän ajattelee oppivansa paljonkin, kun ei se helppoa ole. Päivän alussa selviää, että kysymyksille on varattu aikaa kolmekymmentä minuuttia ja vahvistettuja kysymyksiä on yhteensä neljäkymmentäyksi. Lisäksi kysymysosion esittelyssä kerrotaan, että tilaisuudessa suositaan vuorovaikutteista toimintatapaa, eli vastauksen saatuaan on suotavaa kysyä samoin tein lisäkysymyksiä aiheesta. Koska vastaajia on puolison kertoman mukaan kolme, ehdotan, että ehkä tapahtumassa aiotaan harjoittaa kielilläpuhumista ja etenkin -kuuntelua, jossa kolme kysymystä ja vastausta esitetään samanaikaisesti, ja aprikoin taustalla olevan sen oppimismallin, jossa pääsäiliöön kaadetaan sisään informaatiota. Kyllähän tavan kansalainen nyt aivan helposti ottaa sisään kolme striimiä yhtäaikaisesti... Puoliso ilmoittaa oppineensa, että kumpi tahansa meistä osaisi järjestää paremman tilaisuuden. Nyökkään hyväksyvästi, vaikka tuollaisen tilaisuuden järjestämisistä haluankin pysytellä hieman loitommalla: en osaa kuvitella, että isoa tilaisuutta toteutettaisiin niin, että yksi ihminen saa päättää, miten kauan osuuksiin jaetaan aikaa, enkä osaa myöskään kuvitella sellaista neuvostoa, joka asiaa pohdittuaan ei vesittäisi hyviä tarkoituksia perinpohjin, koska jokaisen pitää saada pitää palanen kuningasideaansa, olkoonkin että tuntemattomaksi mutiloituna.

Sateen jälkeen ihmistä korkeampi pelto daaliaa, maissia ja ananaskirsikkaa heiluu. Jokin suuri rytisee aluskasvillisuudessa ja puoliso etenee kuulokkeet päässä lasikuistilta portaille vaanimaan, mikä peto siellä ryskää. Se jokin kuopii maata sorkillaan tai käpälillään, sitten röhkii kuuluvasti. Jonkin ajan kuluttua kasvimyrsky tyyntyy hiukan ja pöheiköstä jalkautuu kivipolulle pikku koira turkki aivan likomärkänä ja kuono korvia asti mullassa.

Näin koira toimii, kun olen kotosalla. Kun poimin tomaattia korikaupalla eteläseinustalta, se tunkee itsensä altakastelualtaiden ja seinän väliin, pärisee, kuopii, rassaa joka ikisen hajun. Kun etsin kurkkuja niiden tiheiköstä, joka luikertaa maissien juuressa, koira rymistelee jonkin pienemmän eläimen perään häntä innosta täristen ja korvat niin timmissä hörössä, että ne melkein irtoavat sen virnistävästä naamasta.

Kun olen opettamassa, koira menee pitkin seinänvieriä, piipittää ja ulahtelee. Se ropeltaa porttia ja haluaa mennä tutkimaan kadun, josko olisin sinne eksynyt, mutta miehen pukiessa valjaat se jää harottamaan vastaan pihatielle mulkoillen epäilevästi, minne kuolemanleirille tai kömpelöiden kesäheilojen koirapuistoon tuo varaihminen on sitä raijaamassa, eikä suostu sittenkään etenemään askeltakaan. Kun valjaat riisutaan, se palaa ulinavaihteelle. Ruoka lohduttaa sitä vain hetken. Kun kurvaan pyörällä pihatielle, irtoaa portaiden juuresta kyyhöttävä surkea hahmo ja ravaa portille alistuvia eleitä tiukkuen. Sitten hermo pettää ja suusta pääsee parahtava vaikerrus koiran tanssiessa portin luona. Kun saan pyörän talliin, koira pakenee portaille ja koettaa näyttää siltä, ettei sillä ole mitään hätää ikinä ollutkaan ja itse asiassa naapurin taloa on todellakin vahdittava silmä tarkkana, ei tässä nyt ole aikaa joillekin ihmisille. Se ei aio tervehtiä, vaan minun on mentävä sen luo, maaniteltava ja vähän silitettävä. Sitten se huokaisee, häntä kohoaa ja silmiin ilmestyy tuttu tuike.

Koira tietää jo aamusta saakka, minä päivinä aion pyöräillä opettamaan. Niinä päivinä se kunnostautuu vainoharhaisuudessa, lasikuistin alle poteroitumisessa ja reppuni vahtimisessa. Jos on aina samassa paikassa kuin reppu, ihminen ei voi karata huomaamatta! Tänään, kun en ole menossa mihinkään töihin, koiralla on aikaa tönkiä eikä sen tarvitse päivystää menemisiäni niin tarkkaan. Tutkitusti en ole kova karkailemaan ei-opetuspäivinä. Tilaan koiralle eläinten kannabidioliöljyä, josko se auttaisi eroahdistukseen, joka kesän jäljiltä tuntuu aivan yhtä korviinkäyvältä ja joka tuo puolison kotoa tehtävään työhön lisävivahteen, kun tiukoissa neuvotteluissa ja asiantuntijapuheluissa taustalta kuuluu äkillisiä nazgul-ulvaisuja koiran arpoessa, olisiko parempi sittenkin odottaa ulkona, tai sisällä, tai ulkona, tai sisällä. Oveahan ei voi jättää auki, koska kissat, vaikka sää muuten sallisi. Vielä elokuussa on mahdollista odottaa portilla, portailla tai lasikuistin alla aina välillä kirahdellen, mutta talvi tulee tänäkin vuonna, ja sydämeni särkyy aina toisaalle töihin lähtiessä, kun näen, miten pieni ystäväni painuu kyyryyn kauhuissaan.

Kosmoskukka tekee siemeniä ihan valtavasti. Siitä tuskin ikinä enää tarvitsee ostaa siemeniä. Varokaa vaan, ensi keväänä saatan tunkea kosmosten taimia kaikkialle.

Vielä hetken ovat ikkunalaudat tyhjillään kissojen kulkea ja vaania. Siemenissä sisään salamatkustanut vihreä lude kiipeää ikkunalasia ylös ja alas ja punainen tiikeri istahtaa ikkunalaudalla pihan kukkien täplittämää vihreää taustaa vasten milloin sinne, milloin tänne pitääkseen ludetta silmällä. Lopulta se luovuttaa ja käy nukkumaan auringonläikkään, kuten kissat ovat tehneet koko esihistoriansa ajan. Mikä nautinto laskea leuka vinosti tassujen päälle, antaa silmien painua kiinni ja nukkua sitä ainoaa hetkeä, jona hengitys matkaa sisään tai ulos kiireettömänä ja koko horisontin täyttävänä maininkina.

Pitkään odottamisesta

Luin pensaspetuniasta ensimmäistä kertaa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Jokin kuvauksessa sykähdytti, luultavasti maininta tuoksun hienostuneisuudesta ja voimasta. Siitä pitäen olen aina maallisena aikana (ja olihan tässä inhottavan pitkä tauko, jonka aikana olin eksyksissä kuin irrallinen hana) ollut hakemassa Petunia axillarista siemenluetteloista. Ja hätkähtänyt anatomian latinan termiä axillaris, koska olen muistanut tämän kasvin. Ja nähnyt siitä untakin - unessa kuljen varjoisassa puutarhassa jonka täyttää ihmeellinen tuoksu ja sodan äänet kuuluvat kauempaa, ja kulman takaa löydän tämän kasvin, ja itken ilosta. Olen unenkin nähnyt useamman kerran ja vaikka se vähän varioi, perustarina on ollut sama kahdenkymmenen vuoden ajan. Nyt kun ystävän poika asuu Yhdysvalloissa ja heillä on lentelyä sinne ja tänne, tuli talvella puheeksi, että he voivat tuoda jotain siemeniä, jos tarvitsen. Mutta vaikka jossain vaiheessa Yhdysvalloissa oli tätä tarjolla, eipä tietysti juuri siihen hätään, tai ainakaan en löytänyt lähdettä. Huokaisin ja ajattelin, että taitaa jäädä haaveeksi edelleen tähän kasviin törmääminen.

Satuin keväällä selaamaan ihan sattumoisin Maatiaisen siemenluetteloa, kaikista mahdollisista siemenmyyjistä: perinnesiemeniä. Ja siellä, yhtäkkiä, pensaspetunia, Petunia axillaris. Kädet täristen kliksuttelin tilauksen menemään ja aamulla en ollut uskoa, ettei se ollut vain unta. Mutta niin siemenpussi tuli, ja huhtikuun alussa kylvin minimaaliset siemenet, joista kasvoi ihan pikkuruisia taimia.

Vähän synkeänä olen seurannut niiden hidasta elontaivalta, kuukausi sitten istutin suunnilleen nuppineulan kokoiset kasvit ulos, mutta sielläpä ne ponkaisivat vauhtiin ja jouduin jo viikon jälkeen siirtämään ne sittenkin isompiin sammioihin. Ja viimeiset pari viikkoa ne ovat pinkoneet hurjaa tahtia. Tänään avautui ensimmäinen valkea kukka. Miten kuvata kahdenkymmenen vuoden odotusta? Lähestyin kukkaa vaanien. Nuuhkaisin. Täysin hajuton. Tämä oli päivällä.

Mutta tiesinhän toki, että pensaspetuniaa pölyttävät yöperhoset, ja että ne tavankin petuniat tuoksuvat - jos tuoksuvat - nimenomaan ilman viilentyessä yöksi. Äsken kävin uudestaan tuoksuttamassa. Tuntui oudolta, upottavalta, koska olen tehnyt tämän niin monesti unessa mutten koskaan valveessa. Tuoksu oli juuri niin uskomaton kuin oli kuvattu. Rikas, täyteläinen, makea, muttei yhtään yli, ei semmoista pahoinvointikatkua kuin vaikkapa liljoissa, kieloissa ja syreenissä saattaa pahimmillaan olla. Hämmästyneenä pysyin kukan luona, haistelin uudestaan. Ja ajattelin, että niin, jos en olisi nähnyt tästä unta ja odottanut sitä kahtakymmentä vuotta, tuoksuisiko tämä yhtä hyvältä? Mistä sen voi tietää?

Mutta kyllä, kyllä tämä on täyttymys. Jokin ympyrä on sulkeutunut. Pitkään olin ihminen joka kaipasi pensaspetunian tuoksuttelua, haaveili siitä. Nyt olen päässyt haistelemaan ja tiedän, että jos vain saan siemenet talteen, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi onnistua, saan nauttia tästä seurasta jatkossakin.

Tuskin ketään yllättää se tieto, että tämä tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä kuin vaikkapa korkeakouluista valmistumiset. Tämä on jotenkin - syvempää, ravistelevampaa, todellisempaa, kouriintuntuvampaa. Miksi? Jaa-a, paha sanoa.

Puutarhablogi tammikuussa

Mikset kirjoita puutarhablogia, kysyi joku taannoin. Tämä taitaa johtua siitä, että puhun nykyään lähinnä kasveista ja puutarhasta, ja jos en niistä niin eläimistä ja säästä. Vastasin kai jotain siihen malliin, että voisi olla kummallista, jos ihmisyyttä pohtiva blogi yhtäkkisesti nyrjähtäisi kasvillisuutta pohtivaksi blogiksi. Mutta ei kai siinä mitään niin ihmeellistä lopulta olisi?

Unenikin askaroivat enimmäkseen kasvien seurassa. Tosin viime yönä unessa kävelin sateessa kaikkien kanssani asuneiden eläinten kanssa, siis kuolleiden, nämä nykyiset eivät olleet mukana joukossa mutta muut olivat. Kaikki mahtuivat ison sateenvarjon alle ja menimme sateenvarjo auki kaupungissa pieneen kivijalkaliikkeeseen, jossa tungeksi koululaisia. Pandemiaa ei unessa ollut. Valikoin suklaalevyjä ja eläimet kyöhnäsivät jaloissa ja sateenvarjosta tippui vettä shakkiruutuiselle lattialle. Lopulta löysin taloussuklaata kaiken muun alta ja koetin maksaa sen kassalle Singaporen metrokortilla. Siitä ei tullut mitään mutta kassa sanoi, että ota levy silti. 

Olen tilannut grelinetten eli kahden käden talikon. On aika käydä maata parantamaan. Siis sitten, kun hanki sulaa. Nythän lunta on tullut vain lisää ja lisää ja kun vein eilen kissanvessan sisältöä kissakompostiin, lumi ulottui pihan takaosassa reippaasti yli polven. Menee oma aikansa että lumi sulaa ja maa lämpiää ja kuivuu niin että pääsee grelinoimaan. Mutta ainakin työkalu on valmiina. 

Istutin lokakuun alussa preparoituja hyasintin sipuleita ruukkuun ja se on saanut viettää aikaa chilien kanssa kattoikkunahuoneessa. (Nyt tosin kattoikkunan päällä on lunta niin paljon että valon hoitaa tehokas kasviledi.) Piipat nousivat viikko sitten ja venyttäytyvät varovasti kohti valoa. Saas nähdä, milloin hyasintti kukkii! Nostan sen lämpimään vasta alkujen venyttyä yli viisisenttisiksi. Jouluhyasintit ovat jo lopettaneet kukintansa ja siirtyneet sitrusten juurelle sitrushuoneeseen. Kesällä ne siirtyvät ulos. 

Tammikuu on pahin kohta vuodessa. Kylmää, lumista, toivotonta. Poskiontelot ovat kiukutelleet kylmyydestä jo ainakin kuukauden mutta huimaus pysyy siedettävässä mittakaavassa limakalvoja supistavan lääkkeen avulla vaikka makuuasennosta ohjattavat asiat vähän yököttävätkin. Antibiootteja ei ole onneksi tarvittu tänä vuonna. Jokainen talvi muistuttaa siitä tosiseikasta, että eugeniikkaihmisten maailmassa en olisi nähnyt edes kouluikää näillä hengitysteillä näillä leveysasteilla. Olen miettinyt näiden tervehenkisten ihmisten puheenpartta elämässäni ihan kylliksi ja kerran toisensa jälkeen se lyö ällikällä: heistä olisi ihan ok, että joku kuolisi limaisten poskionteloidensa vuoksi. Ihan vain sen takia, ettei heillä itsellään ole sellaisia. Vompsun kanssa juttelimme yksi päivä ja tajusimme, että niin, meillä on eri talvinormaali: Vompsun perheessä ei oltu talvien ajan nuhayskäkuumeessa tai vähintään jossain typerässä röhässä, he hiihtivät ja laskettelivat kylmästä innoissaan. Ja minun perheessäni kaikki kaatuivat nätisti heti kylmien alkaessa. Kylmien, ja keskuslämmitysilmojen. Puutalossa ei ole niin paha kuin kerrostalossa, se on selvää. Mutta kyllä kylmät silti koettelevat. 

Onneksi siis kevättä kohti mennään! Tänään on viidentoista päivän ennusteen viimeinen kylmä päivä ja sitten lämpöviiva litistyy nollan tuntumaan. Talvikylvöt voi heittää ulos hangen suojiin, jouluruusut nostaa lasiterassille virkistymään. Sitrushuone on niille turhan kuuma ja ulkoa kannettu lumikin virkistää vain hetkellisesti. 

Olohuoneessa nököttää kasa rasioita, joihin on kylvetty orvokkeja, rohtosuoputkea ja mitähän vielä. Ne istuvat siellä kaksiviikkoista lämpöään ennen kylmäkäsittelyn alkamista. Ja ulkona, hangen alla, on paljon odottavaa: esimerkiksi pionikylvöruukut, jotka ovat saaneet juhannuksesta eteenpäin lämpimän jakson ja odottavat nyt katolta pudonneiden lumien minua korkeamman kinoksen helmoissa kylmän päättymistä. (Lämpimässä siemenkuori murtuu ja pioni tekee juuren, mutta lehdet tarvitsevat kylmän jakson kehittyäkseen.) Ja kaikki sipulikasvit! Istutin niitä taas satapäin pihaan. 

Jossain vaiheessa keväällä saapuu kasa piiskataimia - karhunvatukkaa, talviomenaa, talvipäärynää. Tänä vuonna en tilaa hirveällä höökyllä kärhöjä enkä paljasjuurisia perennoja, koska viime vuonna opin, että jos ne tilaa innoissaan aikaisin, ne saapuvat maaliskuussa, jolloin toki monessa paikassa pääseekin jo istuttamaan, mutta jossa täällä istutukset on tehtävä sisään ja sitten vaivalloisesti ulkoilutettava hauraita, venyneitä taimia kun alkaa tulla riittävän lämmin. Ihme kyllä kaikki selvisivät tästä outoudesta, että niitä ensin kasvatettiin sisällä ruukuissa kasvilamppujen alla kaksi kuukautta ja sitten vasta alettiin ulkoilla ja lopulta muutettiin Suomen kesään. Viime keväänä täällä kukkivat sattuneesta syystä alppikärhöt jo aivan toukokuun alussa! Ne olivat niin isot, että taisin istuttaa ne ensimmäisinä, ovathan ne kylmänsietoisiakin. Mutta yöksi ne oli aina kiedottava harsohuppuun ja aamulla käärittävä huput kokoon. Halloja riitti viime vuonna kesäkuullekin kolmeksitoista yöksi, joten huppuhommaa piisasi. 

Tammikuussa on vielä helppoa vaikuttaa seesteiseltä - siis omassa mittapuussani, mikä on tietysti ainoa järkevä mittapuu vireystilan mittaamiseen. Mutta epäilen, että kevään tullen ja valon voimistaessa kehoa ja mieltä alkaa taas hirveä kouhotus siitä, mikä kaikki olisi hyvä jo panna alulle. Viime vuonna tilasin lopulta 16 kuutiota maata - 8 moreenia ja 8 puhdistamolietteestä kompostoitua multaa. Tänä vuonna voisi selvitä vähemmällä maalla, mutta katemateriaalia taas hankkia enemmän. Koetan nimittäin vähitellen nitistää nurmikon. Jos ensin kattaa ja muokkaa maata, voi myöhemmin istuttaa lisää. Nurmikolla ei tee mitään. Mieluummin jotain mielenkiintoisempaa ja monimuotoisempaa.