Liikaa, avainasioita

On päiviä, jotka ovat liikaa. 

Eilen oli liikaa. Oikeastaan saaga alkoi jo toissapäivänä, kun tulin yöllä kotiin joogaohjauksista. (Minulle iltayhdeksän jälkeen on yö, koska haluaisin olla nukkumassa jo, mutta on pakko suoriutua ei-kotona.) En meinannut saada pyöränlukkoa auki asemalla. Lukko on ulkonäöstä päätellen jostain 50-60-70-luvulta, abloyn messinkinen riippulukko, vähän ränttä, ja käytin sitä, koska kadotin oman lukkoni sangan. (Pyörä kaatuu aina kun yritän nostaa risaa autotallinovea kiinni, enkä ole ehtinyt kevätkiireissä fiksata sen seisontajalkaa. Kun pyörä kaatuu, kaikki korista - ml. lukko ja sen sanka - sinkoavat pitkin pihatietä ja sen tantereita.) Istuin jo hetken maassa tuhertamassa itkuakin, mutta sain sitten lukon väännettyä auki, vaikka kipeää nivelrikkokäteen tekikin. 

Aamulla lähdin hoitamaan avainasioita - minulla on täällä ohjattavana kesäpilates puistossa, ja tarvitsin väistötilan avaimen, koska ei siellä kesäisin mitään vakseja ole, ja Suomen kesässä ei voi luottaa siihen, että on aina pouta ja/tai lämmin. Taas pyörän lukko oli vaikeaa saada auki asioinnin jälkeen, mutta onnistuinpa kuitenkin. Tässä vaiheessa nivelrikko oli jo niin kipeä, että teki mieli vaan huutaa. Hetki lepoa kotona - keskiviikko on aina viheliäinen päivä, koska tulen tiistaina kotiin liian myöhään, menee tunteja rauhoittua, ja kun olen käynyt liian myöhään nukkumaan, herään aamulla liian aikaisin, koska stressi on niin korkealla. Ja sitten taas pyörän selkään, hakemaan pakettia, joka oli pyynnöistä huolimatta ohjattu pikkukaupungin päänoutopisteeseen, ei lähikauppaamme, ja säilytyksessä viimeistä päivää. Sain paketin, kävelin pyörälle paremmalla kädellä pakettia raahien, nostin paketin peräkärryyn ja yritin avata lukkoa. Yritin, yritin, pidin taukoa, yritin uudelleen. Pidin taas taukoa. 

Avaimen kääntäminen on ehkä hankalin liikerata silloin kun nivelrikko on ärtynyt, eikä se eilen ollut vain ärtynyt, vaan aivan tulipunaisen äkäinen. Kivun päälle vaan kääntämään, uudelleen ja uudellen. Mieleen nousivat kutsumatta kaikki hankalat jutut - se, miten piti luopua rakkaasta ammatista tuon käden takia, miten käden kipeytyessä ei vain jaksaisi normaalia kanssakäymistä, kaikki ne naurettavuuden ja myös mielen puolen vammaisuuden tunnut, koska ihan oikeasti, pieni nivelrikko, ei mitään verrattuna niihin ystäviin, jotka ovat jo kuolleet syöpään ja muuta vastaavaa, ja miksi silti tuntuu niin pahalta kun muut hehkuttavat kiipeilykokemuksiaan ja juoksukokemuksiaan ja ehkä pyytävät välillä mukaankin ja tuntee itsensä ihan typeräksi ja vammaiseksi, kun joutuu vastaamaan, ettei pysty. On eri asia, ettei halua tai ettei pysty, ja minä en pysty. Hyvinä päivinä sitä kohauttaa olkapäitään ja ajattelee, että miksen juuri minä, pulaan ihan hyvin näiden nivelrikkojeni kanssa, ohjaan työkseni liikuntaa ja olen ok kunnossa, ymmärrän, miten näiden kanssa toimitaan. Aika harvoin joudun turvautumaan särkylääkkeeseenkään, vaikka tänäkin keväänä olen kärry ja lapio -pelillä kyörännyt kuusi tonnia multaa pihassa. Muutamina päivinä on joku kerinnyt auttaa mutta ehdottomasti suurimman osan määrästä kyöräsin itse. Ja nyt en saatana saa yhtä pyörän lukkoa auki ja koko vammaisuuden stigma vyöryi päälle ja sai vainoharhaiseksi.

Istahdin kävelykadun penkille, silmäilin vaivihkaa, oliko kukaan kiinnittänyt huomiota ähräämiseeni. Ei. Tässä iässä on se hyvä puoli, että on näkymätön. Toisaalta toki olisi ollut hyvä, jos joku olisi tullut tarjoamaan apua, olisin ottanut sen ilolla vastaan. Mutta olin sen verran solmussa että avun pyytäminen vieraalta ihmiseltä ei ollut mahdollista. Tuntui liian vaaralliselta, pelkäsin, että alan itkeä siinä keskellä kävelykatua taas. Joten otin puhelimen, soitin Vompsulle. Ei niin, että sekään olisi helppoa. Kyllä sitä tuntee itsensä aivan umpityhmäksi soittaessaan ja joutuessaan kertomaan, että on täällä jumissa pyörän ja peräkärryn ja painavan paketin kanssa, koska ei vaan saa avattua lukkoa kipeällä kädellä. Onneksi Vompsulla on omat hikkansa, joiden takia hän ymmärtää, millaista on olla hädissään ja alakynnessä. "Mä tulen ja pelastan sut", hän sanoi ja lähti pyörällä samoin tein. Lukko tietysti avautui hänelle ihan tuosta noin vain. Huolimatta siitä, miten tyhmäksi ja avuttomaksi tunsin itseni sillä hetkellä, se kaikki pyyhkiytyi pois, kun pääsi pyörän satulaan ja suuntaamaan kohti kotia. Käden kipu ei tietysti samalla tavalla hellittänyt, mutta kipu on vain kipua. Nyt siihen ei liittynyt stigmaa. Olin toimintakykyinen siitä huolimatta, saanut apua.

Ehdin olla kotona muutaman tunnin ja syödä lounaan ja sitten piti taas lähteä, nyt illan puisto-opetukseen. Teimme lukkovaihtarit Vompsun kanssa - hän otti paksun kettingin vanhoine abloylukkoineen ja minä Vompsulle ostetun modernimman lukitusketjun, jossa on pieni, siro lukko. Kokeilin sen ketjun avaamista pari kertaa, se tuntui huikean keveältä käsikivusta huolimatta. Tällä pärjäisin varmasti! Mietin vähän, olenko toimintakykyinen niin kipeällä kädellä, mutta päätin, että olen. Vaikka pyöräily onkin käsikivussa tukalaa ranteen aluen staattisen jännityksen takia, opetus sujui mukavasti ja keskittyessäni toisten tekemiseen ja sen ohjaamiseen unohdin hetkeksi jopa käden. Pyörä odotti kauempana peräkärryineen, koska ohjauksen jälkeen oli rekojako. Heipattiin tuntilaisten kanssa, suuntasin iloisesti pyörälle. Avain ei meinannut työntyä lukkoon, joten painoin sitä nyrkin sivulla, ja sitten tartuin varovasti ja väänsin sen verran tarmokkaasti kun kipeällä kädelläni uskalsin. Outo tunne - avain jotenkin pyörähtää tosi vapaasti, mutta lukko ei aukea, ja yhtäkkiä kädessäni on pelkkä avaimen kahva ja pieni pala vääntynyttä metallia. Meni hetki ennen kuin tajusin hölmistyksissäni, että olin vääntänyt avaimen poikki ja että sen terä oli lukon sisässä. Ajattelin, että tämän täytyy olla unta - enhän kipeällä kädellä edes pysty vääntämään kovaa. Mutta ei, siellä se terä oli lukon sisässä ja vain pääty nipussani. Ensin nauroin, sitten itkin. Sitten iski paniikki: ei tämä ollut unta ja minunhan piti ihan justiinsa olla hakemassa niitä ruokia rekojaosta. 

Joten ei kun kävelemään koti rekoa kestokasseja, kypärää ja jooga-alustaa raahaten, kipeää kättä kiroillen, pyörän kärryineen puistoon hylänneenä. Soitin Vompolle, ja siinä vaiheessa vasta tunsinkin itseni typeräksi. Juu, lukkoasioita taas. Niin no, nyt on vähän erilainen lukkoasia, se avain on nyt poikki siellä lukossa. Juu, itse väänsin sen poikki, en oikein tajua, koska ei tällä kädellä mitään poikki väännetä. Paitsi että väännettiin, MOT. Vompsu huokaisi syvään ja sanoi, että lähtee tulemaan. Puolijuoksin kohti rekoa, vatsa vääntyi ylösalaisin, kuten vatsani säikähdyksissä tekee, ja ennen rekoa oli pakko käydä vielä prismakeskuksen vessassa tyhjentämässä suoliparka, joka oli jo saanut päivästä tarpeekseen. Ehdin hakea ruoat ja suuntasin sitten puiston kulmalle, jossa Vompsu jo odottikin. Kuormasimme kaikki kassit ja tavarat Vompsun pyörän sarviin ja lähdimme kohti lukossa olevaa pyörää. Jalassa oli rakko, kengissä ei sukkia, koska olin kuvitellut liikkuvani pyörällä. Paleli, koska minulla oli vain puistojumppavaatteet, ei mitään takkeja tai pipoja, ja ilta viileni. Nälkäkin oli jo hirmuinen, koska olin mitoittanut ruokailut niin, että tunnin ja rekon jälkeen pyöräilen kotiin ja teen ruoan.

Sitten taas ährättiin. Vompsu koetti ensin vetää avainta ulos pihdeillä, koska lukkoon oli vara-avain, ja kun siitä ei tullut mitään, vääntää lukkoa väkivalloin auki vaikka millä vehkeellä. Kaksi leathermanin teristä katkesi sinne lukkoon sisään ja yksi vääntyi. Lukko alkoi näyttää maailmanlopun reiältä mutta pysyi tanakasti kiinni. Tässä huomasi selvästi taas, miten tärkeää on, ettei ole yksin epätoivon keskellä. Yksin saa helposti vaan pakokauhun, liukuu kuvitelmaan, että tämä ei voi olla totta, heittelehtii itkun ja naurun välillä ja saattaa tehdä jotain aivan typerääkin. Mutta kun olimme siinä molemmat, saatoimme pohtia ja neuvotella, mitäs nyt tehdään, eikä kumpikaan täysin murtunut. Lopulta oli tunnustettava, ettei lukkoa taidettaisi saada aukeamaan näillä välineillä. 

Kuormasimme tavarat peräkärryyn ja alkoi hidas kotimatka, jossa pyöräni takarengasta kannateltiin ja etupäätä työnnettiin eteenpäin, samalla hallinnoiden myös toista pyörää. Matkaa ei ollut kuin kolmisen kilometriä mutta se tuntuu aika pitkältä tuommoisilla spekseillä. Mutta jotenkin on kuitenkin aina helpompaa, kun karavaani liikkuu. Vaikka käsi huusi aivan äkäisenä, ei ollut kipulääkettä matkassa, nälkä kurni, paleli ja kaikkialle sattui, sentään liikuimme kohti kotia. Kun käännyimme kotikadulle, se tuntui jo aivan unenomaiselta. Vielä hetki, ja olimme pihassa. Pyörät saattoi työntää talliin, nostaa klenkkaa ovea niin että lukko pääsi napsahtamaan kiinni, ja todeta, että oltiin taas siinä pistessä, jossa meillä on vain yksi toimiva pyörä eikä yhtään pyöräperäkärryä. (Vain minun pyörässäni on sen vetokoukku.) Juuri viime viikonloppuna annoimme yhden toimivan pyörän ystävälle, joka on köyhä ja superpienellä eläkkeellä. Hän on pyörästä valtavan iloinen ja pääsee nyt liikkumaan Helsingissä ihan eri tavalla kuin ilman sitä. No, vasta tiistaina onkin seuraava pakollinen meno. Ja senkin pystyy hoitamaan hätätapauksessa kävellen, vaikka sitten onkin vieläkin myöhemmin kotona ja keskiviikosta tulee vieläkin tuhoutuneempi. 

Matka oli kummallinen - kävelimme ohi lukemattomien autojen, ja mietin, että vaikka sitä kuinka välillä tunteekin itsensä toimijuudeltaan aika tarkkarajaiseksi (ja välillä ahdasrajaiseksi), niin sentään olemme selvinneet ilman autoa edelleen. Olemme rakentaneet puutarhaa, melkein kaiken saa kotiinkuljetuksella. Pyöräperäkärryllä on rahdattu vaikka mitä, painavaakin. Se on loistava vehje, jokaisen senttinsä väärti. Paleli, nukutti, sattui, itketti vähän, ja silti tunsin tyytyväisyyttä siitä, että olimme siinä työntämässä pyöriä ja kärryä kohti kotia ja turvaa. Ostamassa lisäaikaa lukkoprobleemin avaamiselle ilman että jawat vievät pyörästä osan kerrallaan. 

Sitäkin ajattelin, miten usein joogaa ohjatessa muistutan, ettei joogaa kannata arvioida sen perusteella, miltä harjoituksessa tai juuri sen jälkeen tuntuu, vaan miten nukkuu seuraavat yöt, löytyykö ruokahalua, ja miten reagoi silloin kun asiat eivät menekään niin kuin niiden toivoisi tapahtuvan. En siinä kävellessäni osaa yhtään arvioida, mitä ajatella omasta reaktiomallistani. Kunhan vain totean tapahtuman sisäänrakennetun ironian. Kas tässä mittatikku - mutta mitä ihmettä tällä tehdään?

Kun pääsimme sisään taloon, oli kuin joku olisi poistanut kaiken toimintakyvyn koko kehosta ja mielestä. Jossain unenkaltaisessa onnistuin keittämään pastat, syömään. Mutta nyt, seuraavana aamuna, kaikki muu on musta aukko. Jotenkin olen epäilemättä käynyt nukkumaan ja hampaat tuntuvat siltä, että ne on pesty, vaikkei siitä ole yhtään mielikuvaa. Selvästi päivä vei viimeiset voimat jo ennen unipuulle käymistä. 

Tänään sataa ja on harmaata. Hyvä. 

Tänään taidan ihan vain levätä. (Tämä kirjoittaminen on osa sitä, osa pisteen tökkäisemistä lauseen perään.) Annan itseni kesannoida huolella jotta niihin päiviin, jotka edeltävät seuraavaa liikaa-niistoa, on voimia ja kimmoisuutta. 

Mummona tunkiolla

Pionien kodin sivulta:

Miksen saa kasvatettua yhtä komeita pioneja kuin mummolla oli?

Mummon mökki oli siellä mäen päällä soraisessa maassa. Siinä olivat sopivat ja läpäisevät kosteusolosuhteet pioneille. Pionit kasvavat heikoimmin tasaisella maalla ja ostomullassa, joka on poikkeuksetta hyvin turvepitoista. Lisäksi mummolla ei ollut kalkkia, keinolannoitteita eikä vesiletkua.

Tämäpä tämä. Pitää oppia olemaan huolehtimatta niin hirvittävästi. Koko kevään olen seurannut, miten ihmiset pillastuvat kasviryhmissä milloin mistäkin. Pitääkö heittää roskiin, jos lehden reuna kellertyy, tulee kirva tai pari, kasvu häiriintyy. 

Ne ovat vain kasveja. Joo, ne yhteyttävät meille hapen, sitovat auringon energian ravinnoksi ja niin edelleen, mutta silti, jos johonkin jonkun tyypin kasviin tulee ödeemaa liikahoivan takia, ei se happi lopu. Eikä taimi useimmiten mene pilalle vaikka vähän källejä kävisikin matkalla. 

Katkaisin ehkä eniten odottamani tomaatin taimen just kun siinä oli vain yksi lehti sirkkalehtien jälkeen. No, tökkäsin sen kummemmin harmittelematta juurettoman pienen pätkäreppanan multaan ja se on ulkoillut vahingoittumattomien ikätoveriensa kanssa päivittäin. Näyttää siltä, että juuria tehdään, koska eipä tuo ole kuollutkaan. Ei se ole tietysti kasvanutkaan maanpäällisiltä osiltaan, koska sen pitää kasvattaa niitä juuria. Mutta kyllä se ehtii kesän juhliin aivan varmasti mukaan. 

Jos siis päättää elää. Yleensä ne päättävät. 

Toki olen itkuni minäkin itkenyt katkenneiden taimien kanssa, ei siinä mitään. Mutta vuosi vuodelta oppinut yhä enemmän odottamaan ja katsomaan, josko sittenkin. Viime vuoden sardinialainen kirsikkatomaatti opetti paljon, se sienitaudin saanut reppana, jonka viskasin näillämain vuotta (tosin vuosi oli lämpimämpi muttei vielä tomaattilämmin) uv-karaisemattomana rhodon juureen ja ajattelin, että en voi sua pitää muiden kanssa, etteivät ne saa sulta tartuntaa, mutta annetaan nyt kuitenkin sulle mahdollisuus elää, jos haluat: tässä on sulle puolivarjo, ja kylmät yöt, katso itse, olisiko niistä elinympäristöksi. Olin riipinyt reppanoista kaikki mähmäiset lehdetkin pois ja päissä oli vain ihan minitupsulehdet. Kaksi kolmesta taimesta selvisi, ja ne olivatkin sitten viime vuoden maukkaimmat tomaatit. Ilman sardinialaisia viime vuonna olisin ehkä nakannut roskiin sen katkenneen Meili de Nuhain. No, saas nähdä, kuinka hän selviytyy... halua kyllä tuntuu riittävän. Ei vaan saa hoivata puhki. Pitää antaa kuivahtaa kunnolla välissä niiden pienten juurien, että ne saavat yllykkeen venyä ja kasvaa oikein mahtaviksi.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa mennyt ihan ilman mitään ostolannoitteita ja lannoittanut pissalla (myös sisäkasvit, ei haise, kun ei losottele liikaa). Kukkia on tullut enemmän kuin koskaan (no, luultavasti kyllä uuden kodin ikkunatilan ansiota valtaosin). Ja koska töitä on piisannut, on kastelukannukin heilunut aika laiskanpulskeasti. Pari kertaa on muutama kasvi tiputtanut lehtiään kuivana mutta kyllähän ne siitä virkoavat. Taimia on niin hervoton määrä, kiitos viljelystä innostuneen ystävän siemenkirjeen, että ei tässä ole ehtinyt todellakaan hyysäämään ketään tai mitään erikoiskohtelulla. Isommat ruukut on ehditty laittaa vasta siinä vaiheessa kun taimiparat ovat ihan letturalla jo.

Kun pionin juurakko saapuu tänne, pitää tehdä mummot ja kasata kivinen, sorainen kohopenkki, ei juurikaan ostomultaa, ehkä vähän kookosrouhetta ja tuota savimaata ja soraa, soraa, soraa.

Epätäydellisyydestä ja vaatimuksista

Luen sairaana Katriina Järvisen kirjaa Saanko esitellä. Moninaiset minämme. Miten ihana ja helpottava kirja - jotenkin ymmärtävä ja elämän kaoottisuuden lempeällä tavalla esittävä. Kirjassa sivutaan montaa kiinnostavaa teemaa, mutta yksi kolahtaa tavallistakin kovemmin. Se liittyy siihen, mitä olen itsekseni kirjoittanut miettien, että tuskin kukaan tätä jaksaisi tai haluaisi lukea, samalla kun minusta on tuntunut tärkeältä jäsentää ajatuksiani teeman ympäriltä.

Teema liittyy läheissuhteisiin ja siihen, millainen kuva itsestä koetetaan toisille rakentaa läheissuhteiden myötä. Tai ehkä Järvinen ei sanallistaisi aivan näin, en ole varma. No, osapuilleen noin tämän kuitenkin käsitän.

Tämä on ollut yksi kipukohdistani jo pidemmän aikaa. Silloin kun nuorempana seurustelin ja asuin pitkään Kissan kanssa, kaikki tuntui muista olevan hyvin. Jopa niin hyvin, että kun ilmoitin ystävälle lähteväni suhteesta, hän suunnilleen rukoili minua palaamaan takaisin. Ehkä hän heijasti minuun ja tilanteeseeni jonkinlaista toivoa siitä, mitä haaveili itselleen käyvän: vaikka on täysin sekopäinen ja rikki, voi silti saada pitkän ja etabloidun suhteen arvostetun ja vakaan ihmisen kanssa. Mutta eiväthän asiat olleet hyvin ja jouduin siinä puhelimessakin sanomaan, että asiat voivat näyttää aika erilaisilta sisältä ja ulkoa käsin. Sitä eroa ei kovinkaan moni ymmärtänyt, vanhempani nyt viimeiseksi. Heidän kokemuspiirinsä mukaisesti he kysyivät arasti, oliko eron takana perheväkivalta, ja melkein suuttuivat, kun kerroin, ettei ollut: mitä ihmettä sitten oikein temppuilin. Osin se ero on jäänyt mysteeriksi itsellenikin. Tiedän kyllä, että minun piti lähteä ja että voin suhteen lopussa todella huonosti, en pystynyt enää nukkumaan enkä syömään, ja suhteen päätettyä saatuani osasinkin yllättäen nämä toimet sekä toivuin monista peloista, jotka olivat vuosien mittaan puristaneet kurkkua. Silti on vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen meni vikaan. Ei se ollut ainakaan mikään, mitä kumpikaan olisi tehnyt. Tekemättä jättämisiä tai osaamattomuutta tietysti oli aika tavalla, kuten kuvitella saattaa parikymppisten suhteissa olevan. Kaikissa suhteissa lienee sitä. Mutta pohjimmiltaan: olen sietänyt aika paljon haastavampiakin suhdekuvioita sen jälkeen, joten on ollut hyvin vaikeaa selittää, miksi asiat menivät, kuten menivät.

Järvisen kirjoitus erään naisen suhteista hätkähdytti hereille: Nainen kertoi tarinassa suhteistaan. "Hyvät" suhteet tuntuivat kulissisuhteilta, joissa ei saanut olla oma itsensä, ja "huonot" tai pulmalliset suhteet puolestaan tuottivat mielipahaa monin tavoin mutta tuntuivat aidolta rakkaudelta. Aistin tässä jotakin kovin tuttua. En sanoisi eläneeni noin - pitkä suhteeni ei ollut alunperin kulissia, vaikka lopulta se sitä varmasti olikin. Mutta kyllä, väsähdin taatusti siihen vaatimukseen olla vahva, urhoollinen, luotettava, vakaa, älykäs ja mitä kaikkea vielä. Koska eihän se ympäristö, jossa olen kasvanut ja kehittänyt suhtautumistapani tai luonteenpiirteeni tai osan rooleistani - miksi niitä sitten haluaakaan kutsua tai mitä puolta korostaa - todellakaan ole suosinut tuollaista tasaisuutta tai suoritusperformointia. Olen pysynyt nuorempana yhtenä kappaleena oletettavasti pitkälti sen takia, että vastareaktioni tulee niin selkäytimestä ja voimalla. Haasteita on riittänyt. Koulunkäyntikin meinasi mennä vessasta alas. Tätä kaikki, jotka ihmettelevät paria maisterintutkintoani, eivät hahmota. Hammaslääkäri hahmottaa: hän näkee vanhojen reikien määrästä, että minusta olisi voinut tulla ihan mitä vaan. Päihdeongelmainen. Rikollinen. En ihan oikeasti usko, että minussa olisi mitään erityistä hyvyyttä. Rajuutta, kyllä: menneisyys ei katoa sillä tavalla, että päättää sen katoavan. Pyrkimystä hyvään, kyllä. Ja sinnikkyyttä. Mutta niin monesti asiat menevät pahasti pieleen.

Järvisen kirjassa on herkullisia kohtia siitä, miten ystävättäriltä salataan suhteita tai niiden yksityiskohtia, koska tietää jo valmiiksi, mitä ystävät sanoisivat niistä kuullessaan. Olen itsekin kuullut aika monta kertaa, että haluatko sä nyt varmasti olla tuon ihmisen kanssa, miten kestät katsella tuollaista, minä en kestäisi sekuntiakaan, tai että saisit kyllä paremman. Milloin syynä on se, että kumppani on epätoivoisesti kaukorakastunut kaukaiseen tuttavaansa vuosikausia, milloin hänen sairautensa mukainen oirekuva, milloin se, ettei hän haluaisi päästää minua lääkäriin rikottuani vesilasin ja saatuani sormeen syvän haavan, milloin se, että toinen ei ole vuosiin osannut sanoa rakastavansa minua. Monella tuntuu olevan selvä ajatus siitä, että jos annan kohdella itseäni tietyllä tavalla, tavallaan teen sen kohtelun luvalliseksi, alennan omaa arvoani. Siinä me eroamme: en ajattele, että jonkun kohdellessa itseäni sinnepäin osaamattomuuttaan tai sairauttaan hän mitenkään vähentäisi (tai lisäisi) arvoani ihmisenä. Hänen tekonsa ovat hänen. Omat tekoni ovat omiani. En ole vastuussa toisen teoista. Ja: Voinko vaatia toiselta jotain sellaista, mihin en voi itse väittää pystyväni?

Kirjassa kuvattu nainen, jonka suhdekuvaus herättää uteliaisuuteni, sanoo jotain, johon identifioidun:

"Tunnen olevani parisuhdeasioissa toisen luokan kansalainen."

Tämä kaikki liittyy jotenkin siihen, miten sairaaksi koin lapsuudenkodin salailuilmapiirin. Salailtavia asioita tosiaan riitti. Enkä tainnut nähdä yhtään sen ajan mukaan "normaalia" parisuhdetta sukulaisillani. Kaikissa oli väkivaltaa tai alkoholismia tai molempia. Tietysti epäilen vahvasti, onko normaaleja parisuhteita olemassakaan - mitä sellainen edes tarkoittaa - tai olisiko sellainen edes toivottava. Tai mahdollinen, ainakaan omalla kohdallani - kaiken tämän impulsiivisuuden kanssa. Enkä nyt tarkoita sitä, että minua lyötäisiin: siinä kohden kulkee rajani. Siinä kohdin lähden käytännön syistä koska en vain enää jaksa sitä maailmaa. Mutta en tiedä, voiko kaltaiseni olento oikeasti olla suhteessa, joka vastaisi kaikin puolin ystävien toivomuslistaa tai vaatimuslistaa. Esimerkiksi ettei sanota pahasti ja tuetaan puolisoa. Tiedän oikein hyvin, etten ole itsekään luotettava tällaisissa kohdin. Joskus huomaan toivovani arasti, etten enää sanoisi pahasti kenellekään tai äärimmäisessä stressissä läimäyttäisi tai työntäisi puolisoa pois sängystä keskellä yötä. Tai karkaisi kaduilla itkien harhailemaan yökausiksi, koska olen niin vihainen itselleni. Näistä kerroista on jo aikaa mutta niiden muisto ei kauhdu, koska olen edelleen tekemisissä kyseisten henkilöiden kanssa: tiedän, että tarpeeksi ahtaalle ajettuna voin turvautua väkivaltaan. Se on jotain, mitä en hyväksy eikä minulla ole mitään keinoa varmistaa, ettei niin enää ikinä käy. (Paitsi pysytellä rakkaussuhteiden ulkopuolella.) Tiedän tarkasti, että stressitilanteen kasvaessa joudun välillä taistele tai pakene -tilanteeseen ja saatan taistella. Ja minulle on tärkeää, että suhteessa myös tämä puoli on tiedossa: en osaa näytellä jotakuta ihan muuta.

Ja silloin kun joku sanoo, että et sä voi antaa kenenkään sanoa sinulle noin tai kohdella sinua tuolla tavalla, ajattelen: tämä ihminen ei tiedä, että minäkin kyllä olen kohdellut puolisoani aina välillä huonosti. (Eikö hän itse ole?) Joskus olen sanonut ääneenkin, etten ole itsekään mikään puhdas pulmunen. Olen saanut monta asiaa anteeksi. Joissain asioissa olen ehkä oppinut hivenen kärsivällisemmäksi ja ystävällisemmäksi. Mutta ei minusta selvästikään ole tulossa mitään ihannekumppania. Kaukana siitä - ei minulla ole tarjota kellekään muuta kuin vajavaisuutta, epätäydellisyyttä ja keskeneräisyyttä. Ja ne ihmiset, jotka eivät kykene sietämään näitä piirteitä, eivät houkuttele seuraansa. Jotenkin se lista, mitä kaikkea kumppanin (hyvän ihmisen, kunnon kansalaisen, mitä näitä nyt on) pitäisi olla, mistä kaikesta hänen pitäisi suoriutua, tuottaa ajatuksen siitä, että hanskat ehkä kannattaisi nakata samoin tein tiskiin. Minulle parisuhteet ovat olleet se koulu, jossa olen vähitellen saanut kuoriutua lapsuuden suojahaarniskasta, jossa olen saanut mokailla ja olen saanut anteeksi hitauteni ja osaamattomuuteni. Tiedän oman elämäntarinani takia, miten paljon merkitystä on sillä, että saa hyväksynnän ihmisenä, saa rakkautta, läheisyyttä, lohtua ja hoivaa, vaikka omia tekoja ei sellaisinaan hyväksytäkään ja niistä saa nopeasti henkilökohtaisen palautteen. Missä muussa olosuhteessa ihminen voisi edes pysyä toiveikkaana ja saada voimia kasvaa kohti jotakin uutta läheissuhteiden osalta?

Siinä, että molemmat mokailevat ja molemmilla on kipukohtansa, on jotakin hyvin helpottavaa. Se on niin erilaista kuin nuoruuden pitkässä suhteessani, jossa pelkäsin kaiken aikaa, että räjähdän toisenkin kerran ja se on sitten siinä. Sen kerran, kun räjähdin, puoliso totesi kuivakkaasti, ettei enää ikinä kuuntele tuommoista paskaa ja että suhde loppuu, jos tämä vielä kerrankin toistuu. Myöhemmin olimme tilanteessa, jossa meiltä kysyttiin, oliko suhde koskaan uhannut kaatua. Silloinen puoliso vastasi ei, minä kyllä. Olin itkenyt ja valvonut vuosien varrella aika monta yötä sen takia, että pelkäsin, että väärä tyytymättömyyteni jotenkin tulisi ilmi. En olisi saanut olla tyytymätön mutta välillä tunsin juuttuneeni johonkin vankilaan. Minulla oli kaikki syyt olla onnellinen ja niin edelleen: en ollut. Tyrmistyin toisen vastauksesta: mitä, eikö hän ollutkaan tarkoittanut sanomaansa? En ymmärtänyt enää mitään. En ymmärtänyt, mitä minulta haluttiin tai miten olisin voinut sen antaa.

Kun Vompsun kanssa olimme pitkällä Aasian-turneellamme, olin välillä aivan raivoissani Vompsun pakko-oireiden kanssa. Saattoi tuntua hyvin rasittavalta, ettei pitkään odotettuun kasvisravintolaan päästy etenemään nopeammin - saattoi mennä kymmeniä minuutteja Vompsun tarkistellessa sähkölaitteita matkan varrelta. Vapaapäivänä temppelikierrokselta Vompsu puolestaan lähti tarkistamaan, ettei ollut romauttanut edellispäivän kohdettamme. (Kyllä, tätä ei voi järjellä ymmärtää.) Makasin yksin uima-altaalla ja painin sen kanssa, kuinka paha ihminen olen, kun en lähtenyt hänen tuekseen: eikö kumppania kuuluisi tukea etenkin silloin, kun tällä on vaikeaa? Mutta pakko-oireisen häiriön kanssa eläminen ei aina ole kovin helppoa, sillä se pyörittää helposti kaikkea muuta elämää ympärillään. Matkalla oltiin kolme kuukautta ja kaivatut pitkät keskustelut uhkasivat jäädä pakko-oireiden yksi kerrallaan hyssyttelyn alle. Jos Vompsun elämä kiertääkin häiriön napaa välillä aika pyörryttävään tahtiin, en aina halua uhrata sille omaa elämääni vaan saatan ottaa etäisyyttä. Ja välillä tuskastua ja huutaa, että mikä tässä nyt vittu on niin vaikeeta. Vaikka tiedän tarkasti, mikä on niin vaikeaa. Ei mieltään ja käyttäytymistään voi aina hallita. Etenkään jos on pakko-oireinen häiriö. Eikä ehkä muutenkaan. Joka kerta karjuttuani olen vilpittömän pahoillani. Haluaisin, että minulla olisi paremmat itsesäätelytaidot ja enemmän voimavaroja kohdata toisen aivan erilainen todellisuus.

Tämä kaikki liittyy jollain tavalla mielenterveysongelmien sosiaaliseen stigmaan. Olen ennenkin kirjoittanut täällä siitä, miten moni suomalainen ei haluaisi mielenterveysongelmaista naapurikseen. Järvisen kirjassa sama nainen, jonka sanoja siteerasin, pohtii Järviselle sitä eroa, mikä sosiaalisesti on esimerkiksi syöpää sairastavan puolison tukemisella vs. persoonallisuushäiriötä sairastavan puolison tukemisella. Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että puolison hylkääminen syöpädiagnoosin kohdalla olisi aika hirviömäistä. Ja silti: jos saman tekee mielenterveysongelmien oireita ilmentämään alkavalle puolisolle - - eikö tässä kohdin tulla sanomaan, että hyvä, että älysit lähteä? Että ensin on pidettävä huoli itsestä, sitten vasta muista. Ja kuitenkin tässäkin on kyse sairaudesta, jota tuskin kukaan valitsisi elämäänsä vaikeuttamaan. Olen seurustellut sekä pakko-oireista häiriötä että keskivaikeaa masennusta sairastavan kanssa. Välillä olen tuntenut heidän seurassaan itseni lähinnä tukihenkilöksi, välillä heidät itseäni kosolti tervejärkisemmiksi (minulla ei ole diagnoosia, en ole pudonnut vielä koskaan niin syvään kuoppaan, että olisin kokenut tarvitsevani sellaista, niin rikki kuin tiedostankin olevani: elämä ei ole helppoa ja satuttaa välillä aika karkein tavoin), välillä koko diagnoosi on unohtunut ja olen huomannut takkuavani sen ajatuksen kanssa, että mitä tuo toinen nyt möykkyää.

Pohjimmiltaan luulen, että kyse on myös itsesuhteesta: minkä sallin itselleni, minkä voin antaa anteeksi? Kun sallin sen, että erehdyn, lyön yli, loukkaan ja satutan, vaikka olenkin koettanut toimia niin hyvin kuin olen osannut tällä oudolla taustallani, en ymmärrä, miten voisin kieltää muilta seurani sillä perusteella, että he ovat erehtyneet, syyllistyneet ylilyönteihin ja loukanneet - toimiessaan niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka heillä on. Olen saanut paljon hyvää ja haluaisin antaa siitä edes murto-osan takaisin. En minäkään ole uskaltanut uskoa, että minua voidaan rakastaa. Tai että minut voidaan hyväksyä. Eivät ne ole mitään itsestäänselvyyksiä. Ja välillä olen möykynnyt, koska olen uskomusteni takia ajatellut, että niin, minua ei rakasteta tai hyväksytä. Siitä huolimatta minua on rakastettu ja minut on hyväksytty. Se on helpottavaa ja hämmentävää. Elämä on täynnä ihan uskomattomia lahjoja.