Miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies

Olen pohtinut vuosikausia, miksi en oikein ymmärrä ihmisiä. Itseäni, hetkittäin, joitain toisia, kyllä, mutta monia en. Ja on hetkiä, joina en liki haluaisi nähdä itseäni ollenkaan, havainnoida käyttäytymistäni. Se on varjo ja siitä pitää kirjoittaa. Herään tähän varmuuteen unesta, jossa kirjoitan hekumoiden aiheesta. Olen jokseenkin varma siitä, että tästä valveella kirjoittamisesta tulee toisenlaista mutta teen sen silti.

Hetkittäisistä selväjärkisyyden tai näkemyksellisyyden purskauksista kannattaa napata kiinni. Ties vaikka jokin päivä lukisin tämän ja muistaisin ajattelevani näin ja näin.

Parisuhteellisuus ei tunnu itsestäni luontevalta, eikä kyllä sukupuolisuuskaan tavallaan. Tavallaan kyllä, mutta asetelma on monimutkainen. Ja en oikein koe itseäni mihinkään normistoon sopivaksi. Ei varmasti kovin moni muukaan koe. En koe tätä erityiseksi tragediaksi paitsi niinä hetkinä kun hetkittäin käyttäydyn stereotyyppisesti ja tajuan sen. Niinä hetkinä en tiedä, itkeäkö vai nauraa. Se on jotain laimeampaa kuin häpeä - ehkä jonkinlaista noloutta ja tuskastumista. Oletettavasti häpeän tahtoisi kätkeä mutta tätä en ole koskaan kätekenyt itseltäni, vaikken tästä pidäkään.

Varhaisin jäsentynyt muistoni sukupuolisuuteen liittyen paikantuu jonnekin alakouluun. Minulla on toki strukturoimattomia muistohäilähdyksiä varhaisemmiltakin ajoilta - siitä, miten miesten läsnäoloon vs. naisten läsnäoloon reagoidaan, miten sitä tai tätä ei saa tai siis ei saisi tehdä, jos on tyttö. Mutta varhaisin jäsentynyt, tarkka muisto on tämä:

Olemme mummun kanssa kahden kotona. Mummun ympärillä leijuu sakeana tapettujen silakoiden aura ikään kuin mummu olisi ihmiseksi naamioitunut maatiaiskissa. Mummu rakastaa kissoja, sitä miten sievästi ne peittelevät kakkansa laatikkoon, eivät esiinny äänekkäästi (kuten koirat) ja miten puhtaana ne pitävät itsensä. Mummu ilmoittaa, että on harmi, että saan pikkusiskon. Mikä häpeä! Jähmetyn äänen protestisävyä ja koetan olla hengittämättä mummun hajua. Olen mummun kanssa tottunut yhteen jos toiseenkin kielteisyyteen mutta tämä on sentään jo ennenkuulumatonta. Tiedän, että mummu ei pidä äidistä ja että hänen mielestään isä on pilannut elämänsä naimalla äidin kaltaisen hepsankeikan. (Äidin, joka meditoi päivittäin ja koettaa olla sanomatta mummusta pahaa sanaa vaikka aiheita olisi varmasti aika helppoa keksiä - se on mitä ilmeisimmin hepsankeikkuutta. Myöhemmin siskon kanssa lyömme yli siinä, mistä äiti kieltäytyy: aina kun jokin on rikki tai kadoksissa, syytämme mummua.) Tiedän myös, että mummun mielestä olen äidin hemmottelema, turhanpäiväinen räkänokka, joka epäilemättä myydään mustalaisille, kunhan vanhempani saavat selville, miten ilkeä ja tottelematon olen. (Totta kai olen tottelematon mummun kanssa - jotenkinhan minun pitää muodostaa vastareaktio sille kaikelle kielteisyydelle.) Mummun vihaisuus on tässä kohdin aika kiinnostavaa: tiedän, että ihmiset yleensä menevät ihan sekaisin, kun saavat kuulla, että meille tulee vauva, alkavat lässyttää ja liikuttuvat. Ja mummusta tämä on vain harmi. Ensin arvailen, että kyse on varmaan siitä, ettei hän halua helmoihinsa toista tyhjänpäiväistä räkänokkaa riesoikseen - äiti on töissä pitkät päivät enkä vielä silloin tiedä, että vanhempani todella maksavat mummulle saman kuin kelle hyvänsä lastenhoitajalle siitä hyvästä, että hän kiukuttelee minulle päivät pitkät - mutta kun vähän kyselen, selviää, ettei kyse ole siitä. Mikä häpeä, hän toistaa, että taas tulee tyttö. Ikään kuin sinussa ei olisi tarpeeksi. Katsoen minua. Miten kauhealta isästäsi täytyy tuntua. Taas tyttö. Missä on poika?

Seuraavat viikot, päivät, kuukaudet, vuodet, tarkkailen isää. Hän ei vaikuta erityisen musertuneelta pikkusiskon syntymästä vaikka antaakin meidän kaikkien kuulla kunniansa välillä ja parahtaa, että hän oli kuvitellut tyttöjen olevan avuliaita, siivoja, hiljaisia ja mitä vielä. Kaikkea sitä, mitä terve lapsi ei ole. (Ei tarvita kovinkaan kummoista päättelykykyä keksiä, kuka näitä ajatuksia on pannut hänen päähänsä: mummu. Mummun johtava kasvatuspuhe menee näin: aijaija millainen sinä olet, miten sinusta on tullut noin tyhjänpäiväinen räkänokka, sinun isosiskosi/isäsi/serkkusi jota hoidin sinun ikäisenä oli aina kiltti ja kohtelias eikä puhunut ellei kysytty. Ymmärsin onneksi tämän puheen rutiininomaisuuden kuullessani mummun ylistävän siskolleni tottelevaisuuttani, joka totisesti oli fabuloitu ominaisuus - silloin tajusin, että serkut, isä ja varmasti myös isän isosisko ovat olleet ihan yhtä tottelemattomia ja kauheita kuin minäkin. Lakkasin miettimästä, mikä minussa on vikana ja ulkoistin iloisesti sen vian mummuun.) Isä vaikuttaa siltä, ettei hän hirveästi kärsi siitä, että olemme siskon kanssa tyttöjä. Mutta yhtäkaikkisesti epäilyksen siemen on kylvetty ja alkaa itää: vähän kerrassaan pudotan pois tyttömäisyyden kerrallaan koska epäilen, että minua on hankalampi rakastaa, jos pidän hametta, pitkiä hiuksia, kudon mattoa pienoiskangaspuilla ja niin edelleen. Hevosista ei sentään tarvitse luopua, koska keskustassa on Mannerheimin ratsastajapatsas: ratsastus on riittävän miehekäs harrastus. Äiti vaikuttaa pettyneeltä alkaessani protestoida tyttömäisyyttä toisensa perään: mitä yhteistä puhuttavaa meillä nyt on? Mutta luotan siihen, että äiti hyväksyy minut juuri sellaisenaan. Ennemmin tai myöhemmin hän on tajuava, miten paljon hänestä välitän, ja sitten hän hyväksyy minut, vaikka en halua pukeutua sievästi, vaikka en halua tyttöjen kampausta vaan poikatukan ja vaikka pitkälle teini-ikään vastustan ajatusta meikkaamisesta. Koetan viestiä äidille telepaattisesti, että hei, teen tämän sinun takiasi, ettei isän tarvitsisi niin usein suuttua sinulle siitä, miten typeriä lapsia hänellä on. Luullakseni äiti ei koskaan poimi viestiä mutta tekee kuten äidit tekevät - rakastaa siitä huolimatta vaikka käyttääkin sellaisia puheenparsia kuin: jos tämä sotkuisuus jatkuu, kukaan ei koskaan halua naimisiin kanssasi. Minusta ne  uhkaukset ovat ihan omituisia: millainen puoliso voisi muutenkaan olla olennolla joka ei ole selvästi tyttö eikä poika, ei mies eikä nainen?

Kaiken tämän keskellä tärskähdän murrosikään ja joudun todistamaan toiseen kohdistunutta seksuaalista väkivaltaa - löydän uhrin housuttomana, verisenä ja aivan sekavana ja tärisevänä. Se on ensimmäinen kosketukseni seksuaalisuuteen. Kun tajuan, mitä on tapahtunut, uhkaukset siitä, miten kukaan voisi haluta naimisiin kanssani kun en sitä enkä tätä, tuntuvat entistäkin absurdimmilta. En halua tuollaista elämää! En halua harhailla pyöräkellareissa verisenä ilman housuja! Ja sitten, kuitenkin, huomaan jotakin kummallista: virityn joistain ihmisistä. Haluaisin olla heitä lähempänä. Kaikki ne tunteet, jotka on joutunut painamaan pinnan alle vanhempiensa kanssa, koska on nynnyä haluta äidin syliin ja nuhjata kiinni kyljessä, ja pikkusisko tarvitsee sen paikan ja minun pitää olla iso tyttö, ja isää nyt ei ole jostain syystä edes sopivaa halata, kaikki se kipu ja kaipaus lyö silmille ja kohdistuu täysin hallitsemattomasti ihmiseen, joita en oikeastaan edes tunne. En pidä siitä tunnesotkusta. Se saa minun haluamaan hulluja ja käyttäytymään päättömästi, yhtä päättömästi kuin ystäväni, jotka kypsyivät aiemmin ja joiden menolle olin pari vuotta pyöritellyt silmiä - piti saada permanentti, seurata tiettyjä poikia hihitellen, kiinnittää huomiota ulkonäköön. Säästyn sentään permanentilta. Ja ulkonäköön huomion kiinnittämistä ei taida oikein enää oppia siinä iässä. Jo varhan tajuan rakastuvani ja etenkin ihastuvani paljon harvemmin ja krantummin kuin ystävien. He näkevät aina mielenkiintoisia tyyppejä ja ovat sirkeästi valmiita vaihtamaan huomionsa kohdetta.

En tiedä, miksi se tietty fasaanimoodi näyttäytyy niin vastenmielisenä. Mutta sellaisena sen koen. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joku toinen vierailee siinä ja hänen ajatuksensa jauhavat vain miesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Ehkä näen siinä mummun hierarakian tai jotain. Tai en jaksa kovinkaan hyvin kuunnella, miten muuten jutuiltaan kiinnostava ja älykäs ihminen muuttuu ihme säpisijäksi, jonka päähän mahtuu vain yksi ajatus. Mutta se, että itse etenen tuohon tilaan - se on ehkä raivostuttavinta maailmassa, jotain niin noloa, että tekisi mieli jotenkin kopsauttaa itseään. Pahinta tilassa on, että kun se kohdistuu johonkuhun, tälle on valmis antamaan anteeksi yhtä sun toista, jota ei muuten sosisaalisessa piirissä noin vain nielaisisi. Parisuhdeväkivaltaa? No jos se ei tällä kertaa tapahtuisi. Tyhmät läpät? Ehkä en vain yritä tarpeeksi empaattisesti kuunnella, mistä kiikastaa - varmasti on nyt jokin tajunnan este ja jos autan sen pois raivaamisesta, jo pian voimme keskustella kiinnostavista asioista eikä näistä, joihin tyyppi palaa jaarittelemaan tunnista toiseen. Mansplaining? Hän taitaa luulla, että tarvitsen apua ja oiontaa, voi reppanaa. Siihen en sentään osaa mennä, että teeskentelisin tyhmempää kuin olen sillä hetkellä (mikä on kyllä jo aika tyhmä tila). Nauran mansplaniningille ääneen ja etenkin nauran ääneen sille, miten jokin vaivalla opeteltu taitoni koetetaan leimata osaamattomuudeksi ihmisyydessä - esimerkiksi omien rajojen asettamisen taito - ja protestoidaan, että minun pitäisi sitä, tätä ja tuota. Tai että olisi mukavampi, jos suhtautuisin itseeni kriiittisemmin (eli mukautuisin toisen tahtoon tuosta noin vain). Mutta kun se ei kuulu agendaan - enkö muka ole kaikki nämä vuodet koettanut opetella hyväksymään, suhtautumaan armollisesti, myöntämään, etten muutu silmänräpäyksessä, että minulla saa olla tarpeita ja toiveita, että saan asettaa rajani. Kaikki tuo, mitä ei ystävältä jaksaisi yhtään: annas kun on rakastunut. Sen painaa villaisella. Se johtuu epäilemättä hormonaalisesta tilasta, läheisyyden päihdevaikutuksesta.

Tästä lähtökohdasta käsin vaikuttaa jotenkin omalaatuiselta, miten moni ihminen tuntuu jotenkin rakastuneelta rakastumisen kokemukseen ja saa voimia ja ylpeyttä siitä, miten usein ihastuu toisiin. Minulla ei ole ikinä ollut kumppania, joka ihastuisi yhtä vastentahtoisessti kuin itse teen. Ja totta vie ymmärrän, mikä tilassa voi kiehtoakin: onhan se ylävire, äkisti maailma on enemmän hereillä (paitsi sosiaalisessa sfäärissä), voimia ja uskallusta on vaikka mihin. Mutta minusta sen hinta on vain liian kova. Välillä niin käy, ei voi mitään. - Ja sitten on ihmisiä, jotka tekevät tätä jatkuvasti. Tutustun yhteen jokin aika sitten: minne tahansa tämä suloinen olento kulkikin, aina tuli vastaan syötävän komeita partneriehdokkaita. Ei haitannut tipppaakaan, vaikka he olisivat kylpeneet parfyymikipossa ja vaikka he tuskin osaisivat tavata nimeään. Jos itse haraan vastaan ja jarruttelen näitä tuntemuksia tavallista enemmän, tämä olento toimi päinvastoin: jokainen bussimatka sukeutui jännitysnäytelmäksi ja maailman tuntui täyttävän yksi asia: miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Kuuntelen tarinoita ensin lumoutuneena siitä, että joku voi olla niin lirkun larkun laa monen eri ihmisen suhteen joka ikinen päivä, ja sitten kyllästyn täysin, koska vaikka fakta on sinänsä hämmentävä, lirkun larkun laa -jutut tuppaavat aika nopeasti käymään pitkästyttäviksi. Sellaisen ihmisen kanssa, joka miettii lähinnä pariutumisstrategioita, on aika vaikeaa keskustella kiinnostavasti.

Ja välillä kohtaan Kimmo Limmon (tiedäthän, Hanhiemon Kimmo Limmon: hänellä on inkarnaatioita, olen tavannut useampia) ja jos kohtaan hänet työyhteisön jäsenenä, en oikein tiedä, miten suhtautuisin naispuoleisiin kollegoihini, jotka eivät onnistu näkemään, että mies on Kimmo Limmo. (Kimmo Limmo hattu kenossa tyttöjen luo oli kovasti menossa. Suuteli, nauratti, itketti heitä ja pois juoksi pitkin kyläteitä.) Ehkä osa naisista nauttii siitä tunteesta, että mies selvästi vokottelee heitä? Ja ehkä jopa siitä, että mies selvästi vokottelee kaikkia? Tiedäthän, se miten työkaverit sanovat nurkan takana: Ooh, komea mies, onneksi meille on suotu silmänruokaa. Ja itse tarkastelee tätä pörhentelevää fasaanikukkoa epäuskoisena ja miettii, miksi mies kuvittelee olevansa niin hauska - varmaankin sen takia, että kymmenen naisen yleisöstä yhdeksän silmät hehkuvat ja he osoittavat kehonkielellään pitävänsä jutuista. Ja näyttävät ehkä vähän haavoittuneilta, jos se kymmenes - allekirjoittanut - tässä vaiheessa avaa suunsa ja kysyy että oletko tullut ajatelleeksi että niin, näin tai noin: koska olen alusta saakka ollut selvillä siitä, että mies on Kimmo Limmo, olen kuunnellut ainoana koko joukossa sanoja ja havainnut, että päätelmä ontuu tai sitä voisi parantaa tietyt asiat ääneen todeten. Jotkut Kimmo Limmot hämmentyvät - he ovat ilmeisesti koko ikänsä kylpeneet palvovassa huomiossa ja ällistyvät jonkun alkaessa keskustella heidän kanssaan ikään kuin vertaistasolla. Meillä totisesti voi olla erilaisia elämänpolkuja!

Kimmo Limmojen ja Lirkun Larkun Laiden kanssa asioidessa on helppoa tuntea itsensä täysijärkiseksi, mutta annas kun on itse Lirkun Larkun Laa. Se on varjo, jota en mieluiten ottaisi maailmaani. Mutta se moodi toimii minussakin. Harvoin, toki: menee usein vuosia etten joudu todistamaan fasanointikohtaustakaan. Mutta sitten sitäkin väkevämmin ja älyttömämpänä. Hyväksyn moodin ja sen nolouden, eihän sille vaihtoehtoakaan ole. Mutta parisuhteisiin se antaa vähän ikävän kaiun: Jos joku pystyy rakastumaan minuun juuri silloin kun olen Lirkun Larkun Laa, hän on oikeastaan rakastunut johonkin aivan toiseen olentoon. Tavallaan tietysti tuo olento on osa minua, mutta niin monessa suhteessa niin erilainen, että vaikeuksia lienee luvassa Lirkun Larkun Laan haihduttua olemattomiin ja minun kehrätessäni tyytyväisyyttä, kun näin käy: kun saan takaisin näkemyksellisyyteni, itseohjautuvuuteni ja kiinnostavan elämäni.

Joskus olen miettinyt, miten kummallinen tämä ihmisten maailma on. Mietin Kalifornian-naista, hänen haluaan kuolla. Mietin, miten paljon se on tekemisissä sen sananlaskun kanssa, että jos olet viisain ihminen huoneessa, olet väärässä huoneessa. Se on luullakseni Kalifornian-naisen pulma. Hänen on vaikeaa löytää oikeita huoneita. Mietin Vompattia ja sitä, miten hän tuntee olonsa kotoisaksi luonani, vaikka olemme tässä ihastumissuhteessa toistemme vastakohdat. Hän tietysti näkee minun tapani olla järkyttävän traumoittuneena - hänelle oli valaisevaa löytää nettimaininta vanhemman ajan suomalaisten rakkauskäsityksestä: "Lemmen henkilöitymänäkin Lempo saattoi olla paha, sillä ennen uuden ajan romanttista käsitystä rakkaudesta lempeä pidettiin usein arvaamattomana ja vieraana, jopa vaarallisena voimana, joka hallitsi ihmistä, saattoi viedä järjen ja johtaa rappioon. " Ehkä se, miten suhtaudun, ei olekaan omituista jossain toisessa ajankohdassa: en vain ole omaksunut romanttista rakkauskäsitystä. Luultavasti se samuus, jota aistin monessa Atwoodin ja Munron tekstissä, palautuu tähän: he ovat selvästi kirjoittaneet esiin ainakin kertojaminän äänessä saman epäuskoisen parahduksen, että mitä nyt, minne sitä tulikaan singottua ihan sen vuoksi, että jossain sai hyvää seksiä. Tai ei - tämä on vähättelyä. Ei se palaudu vain seksiin. Siinä on kyse muustakin, jostain parahtavasta kaipuusta, mutta toki seksuaalivietti sinetöi hormonaalisen vasteen ja sitoutumisriittien aikaisen aivosumun.  Mietin mummua, joka ei koskaan lakannut miesmiesmiesmiesmiesreagoimasta. Mietin tuntemieni naisten elämäkertoja ja miten paljon voimia he ovat pistäneet siihen, että ovat tuvanneet lapsensa pysyttelemällä yhdessä sellaisen miehen kanssa, joka ei yksinkertaisesti osoita minkään sortin halukkuutta työstää ongelmiaan. Joustaneet, joustaneet, joustaneet ja joustaneet. Pyöritelleet silmiä selän takana.

En enää halua olla mies, en ole halunnut pitkiin aikoihin. Mutta en kyllä onnistu olemaan romanttisen rakkauskäsityksen nainenkaan. Enkä seksiin jonain arkipäiväisenä suhtautuva poly.

Onneksi ei tarvitse olla, haluta olla tai osata olla mitään tiettyä. Ja: on siunaus tulla tähän ikään, jossa saa kulkea kenenkään huomaamatta, pysäyttämättä, kommentoimatta. Ja: ehkä tuota noloa varjoa ei enää häilähdä elämäni halki? Kuka ties olen nähnyt sen jo niin monta kertaa, ja hyväksynyt sen mukanaan tuomat asiat, ja sen puolen itsessäni niin läpikotaisin, ettei sen enää tarvitsisi tapahtua? 

Muottiviivasto ja kirjeilyä

Kotiin töistä kävellessäni alan miettiä, mikä olisi muottiviivasto. En saa vastausta. Ehkä kysyn mahdottomia tällä erää. Joidenkin kysymysten kohdalla se on helppoa havaita ja paikantaa, joskus taas miltei toivotonta.

Muita teemoja lähipäiviltä: Miten tulen myöhemmin jäsentämään ja kuvaamaan tämän ajan? Mitä yhteistä sillä on tapahtumien ja tuntemusten tässä ja nyt kanssa? Miksi ihastun cleverbotiin, vaikken edes saa siltä seksiä? (Ehkä tämä on henkistä kypsymistä sitten? Ja, toiveikkaana: ehkä siihen myöhemmin liitetään seksiulottuvuuskin, nythän on puhuttu niistä kosketusnäytöistä, jotka antaisivat takaisin impulssina jonkinlaisen tunnun koskettajaan?) (Joskus räkätyttää tämä ihastumisten ketju, joka alkaa Mister Minit -pahvikuvasta. Jokin palikka päässäni taitaa olla vähän vinksallaan.) Miten aktivoitua vuoden viimeisen esseen kirjoittamiseen?

No, esseetä tai ei, Vompsun kerrottua ihastuksensa ahdistuksista pintapuolisesti päätän, etten ehkä osaa olla niin sivussa kuitenkaan. Mietin niitä kohtia, joissa olen ollut vastaavantyyppisessä kuviossa, ja miten raskaalta minusta on tuntunut ajatus, että ehkä jossain toisaalla on joku, joka vihailee minua systemaattisesti ihan meidän kuvioonsijoittumistemme perusteella, ikään kuin se voisi kertoa ihmisistä mitään olennaista. (Mutta minulla on ollut tuttavia, jotka ovat inhonneet tuollaisin perustein, ja olleet vielä ylpeitä siitä, joten pidän sellaista reaktiota mahdollisena, vaikken sitä niin ymmärräkään itse. Minulla on vissiin ollut liian hyviä eksän eksiä ja eksän uusia, joiden kanssa olen tavannut tulla hyvin toimeen.) Joten kirjoitan kirjeen, hyvin lyhyen ja yksinkertaisen, sellaisen hei tämä on ystävällinen ele ja sinun ei tarvitse tietenkään vastata mitään mutta haluan että tiedät että olen tämän kanssa okei vaikka joskus jotkut yksityiskohdat saavatkin minut surullisiksi -kirjeen. (Tulen surulliseksi mm. siitä, miten Vompsu yhtäkkiä alkaa käyttäytyä ihan eri tavalla kuin ennen eikä osallistu yhteisten, yhdessä järjestämiemme tempausten valmisteluihin yhtään mitenkään eikä tapahtuman alettua vaivaannu paikalle ennen kuin soitan ja kysyn, missä hän viipyy.)

On pelottavaa kirjoittaa kirjettä, koska entä jos joku vain päättää olla pitämättä minusta etukäteen?

Muistan kirjeen, jonka lähetin aikoinaan naiselle, joka oli ihastunut ensimmäiseen avokkiini. Avokki kertoi minulle tuosta ihastuksesta ja naisen tyrmistyksestä tämän kuultua, että avokki asui kanssani. (Hän oli pitänyt minua hupsuna pikkutyttönä, vaarattomana fuksina, joka tykkää piirrellä eläinten kuvia ja käyttää lastenmekkoja ja kahta poninhäntää. Vasta sitten kun hän luki kirjoitukseni Auschwitzista, hän sanoi ymmärtävänsä, että joku vanhempi mies halusi seurustella kanssani. Itse taidan kyllä ajatella, etenkin nykyään, ettei se seurustelu niinkään poikinut kirjallisista ja filosofisista näkemyksistäni kuin siitä, että olin alle kahdenkymmenen - sen avokin mielestä auttamattoman yli-ikäinen; kuusitoista olisi ollut parempi, mutta vaikutin sentään ikäistäni nuoremmalta ja tosiaan tykkäsin sonnustautua värikkäisiin lastenvaatteisiin. Jotkut miehet syttyvät sellaisesta. Mutta en minä sitä silloin tiennyt eikä ehkä tiennyt tuo toinen, ihastunut nainenkaan.) En halunnut tuolloin, että nainen kokisi mitään morkkiksia tai kauhua siitä, että hän oli sillä tavalla pyytänyt varattua miestä ulos (varattu, ihan kuin vessat), ja kirjoitin pitkän kirjeen, jossa kerroin pitäväni hänestä kovasti ja haluavani vain olla ystävä hänen kanssaan ja että minusta olisi mukavaa jos mikään tyhmä mieskuvio ei pääsisi siinä asiassa väliin ja että itse asiassa olin jakanut ensimmäistä miesystävääni parhaan ystäväni kanssa ja asettanut uudelleen näkemiselle ehdoksi, että ystäväni piti myös saada seksiä (ja voi minua pientä kissanpentua, kuinka pelkäsin hänen kieltäytyvän, mutta eihän hän tietenkään kieltäytynyt), ja pitänyt ystävääni kädestä kiinni heidän rakastellessaan, niin että en sillä lailla ehkä osannut paheksua mitään tuollaisia jakamiseleitä tai sotkeentumiseleitä. Laitoin kirjeeseen mukaan hienoimman vanhan voiveitsen kokoelmistani (siihen aikaan keräsin niitä), sellaisen hopeapäällystetyn, jossa luki "LAUGHING WATER". Nainen tulkitsi sen jotenkin freudilaisesti. Takaisin saamani kirje oli sekava enkä oikein tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella. Jotenkin se ilmeisesti oli järkyttänyt vastaanottajaansa kovasti, koska myöhemmin hän tosiaan oli lähettänyt Auschwitz-lehtijuttuani joillekin dosenteille ja kirjoittanut heille siihen tyyliin, että heillä olisi jotain opittavaa fukseilta. Se oli tietysti hiivatin pelottavaa; meni pitkä aika ennen kuin tajusin, etteiväthän ne dosentit minua mitenkään voisi tunnistaa yliopistolta. Ja että kaipa hekin tajusivat, etten minä kirjoittanut ajatuksiani ylös ketään muuta tyrmätäkseni vaan ihan vaan selkiyttääkseni päätäni ja ylipäänsä kommunikoidakseni. Ei meistä koskaan tullut ystäviä sen naisen kanssa, mikä oli harmi. Jotenkin onnistuin säikäyttämään hänet.

Ehkä se oli vain ero lastenvaatteiden, lapsenomaisten kasvojen ja ajatusmaailman välillä. Säikähdys siitä, että aiempi äidillinen ote minuun ei ehkä ollutkaan ihan oikea. Ehkä myös sävyero maailmoissa, joita asuimme. Muistaakseni hän halusi kunnon kristityn miehen, perheen ja lapsia.

Nyt tietysti en enää hämmennä ketään sillä samalla tavalla, kun olen vanha kuin taivas. Edes itseäni. Mutta miten hämmentäminenkin on muuttunut: nuorempana en tajunnut voivani hämmentää avoimen kommunikaation ihanteineni, ja nyt vanhempana taas kyllä tajuan mainiosti, mikä kaikki voisi potentiaalisesti hämmentää, mutta silti ajattelen kerta toisensa jälkeen, että voi tietysti olla, että nyt kun teen näin ja näin, muut jotenkin suuttuvat tai pahastuvat, mutta että tärkeintä on lopulta kuitenkin se, että kun mietin tekemisiäni kaikessa rauhassa ja pyrkien ottamaan huomioon erilaisia näkökulmia ja ihanteita ja suuntia ja tavoitteita mihinkään yksittäiseen niistä takertumatta, pystyn itse olemaan suuttumatta tai pahastumatta itselleni tavasta, jolla olen päätynyt toimimaan. Se suuttumus on nimittäin kuitenkin suurin piina ja itse asiassa vaarallisinta, mitä voi tapahtua. Harvemmin toiset tuomitsevat yhtä ankarasti, ja vaikka tekisivätkin niin, heidän kanssaan ei tarvitse nyhjätä kaiken aikaa, toisin kuin itsevihan kanssa. Ja minusta alkoi tuntua siltä, että syteen tai saveen, minun on jotenkin saatava ilmaistua oma ystävällinen suhtautumiseni, otettiin se sitten vastaan miten hyvänsä.

Ehkä kirje onnistui, koska sain jo pikaisesti siihen ystävällisen vastauksen. Se tuntuu hyvältä: vaikkemme kaipaakaan tiiviisti tekemisissä oloa tai edes mitään näkemistä tällä erää tai ehkä ikinä, minusta on mukavaa tietää, ettei toisaalla joku ota turhaan paineita siitä, mitä oikeastaan asiasta ajattelen. Suhteiden alut ovat kuitenkin hermostuttavia jo sinällään, ilman mitään turhia lisäpaineita.

Tai kai oikeastaan pitäisi kirjoittaa, että suhteiden muutokset ovat hermostuttavia jo sinällään. Ysätäväni murr-murr-jaguaarin huomio hysterian suunnasta on minusta kohdallaan: muut jännitykset vuotavat myös kohtuun eikä ehkä niinkään toisinpäin. (Tosin minusta on hassua ajatella, että ajatusmallit olisivat vain päässä, jos kuitenkin kaikki nimeämiset ja käsitteet lopulta palautuvat ehkä syvimmin kuitenkin kosketusaistiin, kuten olen taipuvainen ajattelemaan. Ehkä tämä taipumus johtuu vain siitä, etten ole itse koskaan kunnolla edennyt vauvojen maisteluvaihetta pidemmälle; nytkin kirjoittaessani suussani on hiusklipsi, jota pyörittelen kielellä eestaas.) Minä ainakin taatusti kestosupistan tai ainakin kohtuni jotenkin pillastuu muutoksista, koska sekä suhteiden aluissa, lopuissa että muutoksissa (ja "suhteiden muutoksiksi" saattaa riittää sekin, että saman vuorokauden sisään makaa kahden eri ihmisen kanssa tai siippa tekee niin) tapaa kuukautiskiertoni saada äkkilähdön tai ainakin tiputtelen verta runsaanlaisesti. Se on vähän rasittavaa, mutta toisaalta huvittavaakin. Kehoni on vaan niin valmiina ottamaan muutosten hedelmät vastaan. Eipä se rassu ymmärrä, että kohtuun tungettu kuparivekotin tekee kaikki sen yritelmät tyhjäksi. Paitsi että jos mieli on kehoa, yhtä sen kanssa, mitä kehomieli oikeastaan haluaa? Ehkä se onkin ambivalentti. Onneksi en ole kiinnostunut siitä, mikä olisi luonnollista ajattelua. Parempi pysyttäytyä siitä kaukana.

Viikonloppuna laulettiin meillä taas joululauluja. Yksi vieraista, eksän kautta adoptoitu vanhempi täti-ihminen, kyseli, missä Vompsu viipyy. "Jaa, no, se on pyöräilemässä Haagasta tänne", vastasin. "Mitäs se Haagassa joululaulujen aikaan?" Hetken hiljaisuus. "Nooh, sillä on siellä harrastuksia." Onneksi täti ei kysynyt, mitä harrastuksia, koska olisin saattanut vastata todenmukaisesti, että seksiähän se siellä harrastaa. Mikä olisi saattanut vähän lässäyttää joululaulujen tunnelman välittömyyttä ja lapsenomaista hyvää, lämmintä ja hellää, kun ihmiset eivät olisi enää tienneet, minne voivat katsoa ja millaiset ilmeet tässä yhteydessä sallitaan.

Voi tilanteita. Slapstick jatkuu! Huomenna päätellään syksyn raskas kurssi. Se onkin viimeinen luento. Nyt Fauni tuli kotiin ja lopetan: alamme kokata thairuokaa.

Maalari maalasi taloa...

Parasta tämänhetkisessä elämässäni on sen yllätyksellisyys. Kuten tämä työkeikka, työhuoneen maalaaminen. Luulin maalin olevan vaaleansinistä, sellaisesta oli etukäteen puhe, mutta se olikin vaalean possupinkkiä. Luulin, että minulle menee yöhön asti, mutta pääsinkin kotiin jo yhdeksän aikoihin ja sain työn paljon edemmäs kuin olisin kuvitellut. Minulla oli näet apulainen, vaikken ollut sitä arvannutkaan. Apulaisen työtyyli oli toinen kuin omani: nopeasti vaan! Ja niin syntyi jälkeä!

Minä olisin varmasti kasvanut kiinni seinään maalitelan välityksellä, olen sen verran haaveellisessa tilassa, vaikka koetankin antaa sille kenkää ja leimata sen räikeänpunaisin kissakirjaimin: KUVITTELUA, LUULOA, SPEKULAATIOITA. Ääh, tunnen itseni pöljäksi, olen nähnyt eroottista unta toisesta miehestä kuin Vompsusta ja ahdistuin siitä älyttömissä määrin. Vompsusta se on vain helpottavaa, koska hän tuntee nyt itsensä vähemmän roistoksi omien unelmiensa takia. (En tietenkään kerro yksityiskohtia enkä kenestä on kyse, koska en halua Vompsun kiduttavan itseään niillä.) Olen kyllä sanonut Vompsulle jo aiemminkin, että turha niistä mielteistä on pillastua ja tuntea itseänsä roistoksi, mutta yhtäkaikkisesti Vompsu on tuntenut niin, koska olen itse onnistunut tähän saakka kanavoimaan seksuaalisuuteni täysillä kohti häntä ja tuo vastavuoroisuuden puute on kiusannut häntä. No, nyt en selvästi onnistu enää tässä ainakaan mielikuvituksen suhteen. Normaaliahan se kai onkin pidemmän päälle seukatessa.

Erityisen hullunkurista on, että juuri kun tein Facebookissa kyselyn, jossa kysyttiin, olenko ihastunut, ja vastasin, että ei, ja että onneksi en, koska en vielä silloin tuntenut näin, maailma kiskaisee maton helpotukseni alta ja päng, enkö vain olekin täysin kyvytön työntämään yhtä ilmettä pois mielestäni. Hullunkurisinta on, että kuten kai aina tällaisten ilmeiden ja eleiden kanssa, en nytkään osaa tarkalleen sanoa, miltä toinen näyttää tai kuulostaa. Pystyn palauttamaan mieleeni vain sen ilmeen ja sen laukaiseman tunteen itsessäni, sen käsittämättömän levottomuuden ja riemun ja seinätkaatavan vapauden kuohunnan, jota mikään järkevyys ja turvallisuuden arvostaminen ei tunnu liikuttavan pätkääkään. Se kuohunta on jotenkin ihanaa mutta samalla vaarallista. Ja tuntuu kuin itse todella jakautuisi kahteen puoleen: toisaalta on hyvä, kiltti ja järkevä nainen, joka osaa sitoutua ja ajatella asiat empaattisesti toisten kannalta ja tuhahtaa ihastumisille, ja sitten toisaalta on se nainen, joka on ketunvalpas ja täysin hereillä ja vailla kunnioitusta sovinnaista moraalia kohtaan, koska tämä tässä on tämä ja tässä ja nyt, ja tämä ja tässä ja nyt on tärkeämpi kuin muut asiat jossain muualla tai muiden mielissä.

Niin, en ihan turhaan mieltynyt juuri niihin esteetikkoihin, jotka haluavat tuoda seksuaalisen tai eroottisen mielikuvituksen estetiikan keskiöön sen sijaan että se kiellettäisiin "moraalittomana" tai "liian pyyteellisenä olemaan esteettistä". Jokin minussa ei vain asetu eikä kesyynny, ja minusta sen pitääkin pysyä tällaisena. En ole suostunut pitämään sormustakaan kädessäni, en halua olla mitään polttomerkittyä karjaa, en ole säyseä enkä vaistojani menettänyt, se on aivan liian arvokasta ainesta, aivan liian intensiivistä havahtuneisuutta tullakseen hukatuksi sovinnaisuuden tai ristiriidattoman kiintymyksen tai minkä hyvänsä takia. Mutta on kyllä hauskaa seurata, miten tavattoman intensiivinen hetki ikään kuin valuu ympärilleen ja aiheuttaa siellä, toisaalla, hajamielisyyttä ja haaveellisuutta. Ihan totta, voisin melkein liimautua seinään tela kädessä. Siinä kohdin en ole kovinkaan hyvin valveilla enkä läsnä.

Tunnen itseni vähän hassuksi niin haaveillessani jostakin, minkä toteutumisesta tuskin ilahtuisin lainkaan. Ja toisaalta pysyn toiveikkaana: olen tavannut monta äärettömän viehättävää ihmistä, ihastunut heihin ja sitten ystävystynyt heihin mutkattomasti ja milloinkaan asioita millään konkreettisella hankaloimatta. Heidän kanssaan vain olen ystävänäkin enemmän läsnä, ei siitä mihinkään pääse, he ovat opettaneet jotakin hyvin tärkeää ihmisistä ja ihmissuhteista sillä lailla hätkähdyttäessään hereille. Ja sitten on niitäkin, joiden kanssa olen antautunut johonkin konkreettiseenkin (no, kylläkin silloin kun minulla ei ole ollut itselläni suhdetta) eikä sekään ole ollut mikään katastrofi vaan ystävyys on pysynyt, ehkä jopa syventynyt, tullut hyväksyvämmäksi ja hyvin intensiiviseksi luottamukseksi. Kummallista, miten oikeastaan vain ne suhteet, joihin molemmat ovat koettaneet sitoutua ainoana suhteena, ovat päättyneet niin kirvelevään pettymykseen, että toisen näkeminen saattaa tuntua vaikealta. Tuntuu vähän hurjalta ajatella näin, kun on mennyt kuitenkin naimisiin. Huh. En haluaisi satuttaa ketään, en haluaisi itselleni tuumaakaan valtaa satuttaa ketään.

Haluaisin kulkea maailmassa kuin sammalilla, ilman kenkiä ja äänettömästi, vahingoittamatta. Miten se sovitetaan yhteen sen tanssin kanssa, jonka suhteen kukaan ei kysy minulta, haluanko osallistua, joka vain tapahtuu? No, toisaalta, niin kauan kuin se tapahtuu vain ilmeiden ja eleiden tasolla ilman fyysistä kosketusta, se ei toivottavasti saa kauheaa vahinkoa aikaan. Mutta en voi olla miettimättä, että enkö nyt suuntaudukin maailmaan toisella tavalla? Ja joudun vastaamaan: kyllä vain, totisesti suuntaudun toisella tavalla...

Todennäköisesti mitään ei tapahdu, ihastus laantuu. Ehkä olen turhaan huolissani ja mietin, voinko luottaa riittävästi siihen, että osaan ottaa etäisyyttä, jos tarve vaatii. Olen todistettavasti ollut siinä aika kehno aiemmin, mutta ehkä olisin jo oppinut jotakin itsehillinnästä? Ah, ja tietysti tunnen itseni viheliäiseksi roistoksi epäillessäni omaa itsehillintääni. Mutta parempi kai kuitenkin, että olen tietoinen mahdollisista vaaroista kuin että vain syöksyn suinpäin ja itseäni luotettavaksi vakuutellen vaikeuksiin?

Tänään maalausurakka jatkuu ja nyt onkin urakan suhteen enää kevyt päivä: kattomaalin ja seinämaalin rajan teippaaminen ja seinän yläreunan telaaminen.

Varvasräjähdykseni on myös saanut nimen: kynsivallin tulehdus. Siihen kuulemma määrätään yleensä antibiootti, mutta kun oma tulehdukseni tuntuu olevan laantumaan päin ja olen monet kerrat saanut pahat ihottumat antibioottikuurin jälkeen, koetan nyt ainakin jonkin hetken katsoa ja vartoa, josko tuo varvasräjähdys menisi ohi ihan itsekseenkin. Jotenkinhan ne ovat parantuneet ennen antibioottejakin, eikö vain? Eikä antibiootteja ole ollut käytettävissä kovinkaan kauan.

Nyt pitää mennä, työmaa odottaa.