Kun tilanne muuttuu, positio muuttuu, suhde toiseen muuttuu, myös itse muuttuu, tai kuva itsestä, se osa itsestä, johon on mahdollista päästä käsiksi. Ajattelen siirtymää hyvin konkreettisena. Jos kysyttäisiin, miten se voitaisiin esittää, sanoisin näin: Seiso ensin metrin päässä ovesta. Katso sisälle huoneeseen. Näet aika paljon siitä, mitä huonessa on ja tapahtuu. Vaikka tarkastelemistasi tarkastelisit, et näkisi kuin nämä ja nämä asiat. Nyt, muutos. Astu ovesta sisään, käänny 90 asteen verran. Pidä jalat paikallaan, mutta heijaa ja kierrä rankaasi muuten kuten lystäät. Niin, samat asiat, mutta erilaisissa suhteissa. Jotkin näkemistäsi seikoista saavat uuden selityksen. Salaperäisestä maton kulmasta jatkuu nyt kudos seinänviereen ja aiemmin näkymättömän kaapin alle. Kaapin päälle on ripustettu taulu, kuva... kasvien varjot heittyvät oviseinälle kulmissa, jota et osannut kuvitella tai jota et vain tullut ajatelleeksi.
Tai vielä toisin, tarkemmin: Ajattele, että on luvattu siirto ensimmäisestä paikasta toiseen. Voit seistä vain ja hengitellä. Sisään, ulos. Tauko. Sisään, ulos. Tauko. Odotusta. Ja sitten kun on jo kyllästynyt, äkisti humps onkin toisessa huoneessa ja alkaa hahmottaa kaikki nuo uudet asiat, jotka aiempi kohta esti näkemästä.
En muista vielä koskaan eläneeni niin, etten jo pian olisi päässyt huoahtamaan sitä, miten äsken en vielä tuntenut näitä ja näitä asioita. Miten en tuntenut, vaikka tarkkailemistani tarkkailin, etsin ja koetin puskea niitä kohti. Ja miten usein pysäytin etsinnän jossain kohdassa, epäröin, pistin sulkeisiin ja myöhemmin-mappiin ja jäin odottamaan siirtymää. Koska - tämä on nyt hyvin hämärä tuntemus, mutta koetan kuitenkin - jokaisessa positiossa on asioita, jotka tuntuvat teljetyiltä sellaisin salvoin, etten osaa avata niitä. Tai joiden avaaminen loukkaisi jotakuta toista liian pahasti, ja siksi pysähdyn. Tai pelkään, että se loukkaisi. (Jonkin aiemmin, toisenlaisessa tilanteessa tapahtuneiden kommunikaatioiden perusteella koen relevantiksi pelätä, että niin voisi nytkin käydä.)
Ja sitten, kun äkisti teletransportaatio pyyhkäisee toiseen huoneeseen, pysähtyy hetkeksi ja kiskaisee henkeä ja ajattelee, pistävästi havainnoivana: kas niin, tältäkö täällä näyttääkin... Se ei ole pelottavaa, mutta jollakin tavalla järkyttävää kyllä. (Käyn työajalla itkemässä vessassa. En osaa nimetä itkuun liittyvää tunnetilaa, paitsi ehkä pakahtuminen kaiken voimakkuuteen.) Tunnistaa sen kaapin alle suikertavan maton kulman, mutta äkisti näkee koko kuvion. Maton pituuden. Kuvat seinällä... varjot...
Tuntuu kuin näkisi, ensimmäistä kertaa. Taas. Mutta tietää, tuosta taasista, että tämäkin on huone. Yksi huoneista. Yksi kehoista. Yksi tulkinnankehyksistä. Yksi turtumisen paikka.
Mutta näkee sen, mikä vielä äsken oli piilotettu, ja syventyy katsomaan sitä, sen kuvioita. Niin paljon loukkaavaa, mikä sulkeistettiin. Niin paljon pelkoja. Niin paljon toivoa, johon ei uskaltanut nojautua. Katsoo sitä suoraan ja ahdistumatta, koska totta puhuen, se oli ongelma vain ollessaan piilotettua, seinän taakse jäävää. Helpottuneena siitä, että on tässä, tässä huoneessa. Ne kysymykset, jotka vielä eilen koskettivat itseä, ovat lakanneet kuulostamasta suurilta. Nämä ovat toisia kysymyksiä. Ja pyyntö, ohimennen: Anna aikaa. Vaikka askel tai siirtymä käy äkisti, ei tarvitse olla heti kotonaan, hulmauttaa pyrstöään.
Ikävöin ja olen epätietoinen ja se tekee minusta valppaan. Keveämmän. Täsmällisemmän, tarkemman. Mutta huonommin toiseen huoneeseen näkevän, jos kääntyisin takaisin kohti ovea ja äkisti tulisinkin uteliaaksi siitä, mitä siellä oli. Mitä siellä oli? Miksen painanut mieleen huolellisemmin? Eikä voi enää palata. Ei ikinä, en siihen huoneeseen.
Koetan kuvata sitä, mitä kehossa tapahtuu, en niinkään sitä, mitä näen. Koetan kuvata sitä vaikutusta, joka suhdestatusten muutoksilla on kehoon. Eikä vain minun statuksillani, vaan niiden statuksilla, jotka ovat suhteessa minuun. Jossakin epämääräisessä suhteessa, jota en osaa nimetä kovinkaan hyvin. Miten kuukautiset, jotka ovat loppumaisillaan, alkavat vuotaa järkyttävällä tahdilla uudestaan. (On tuokin tapa reagoida... näin on käynyt jokaisessa erossa, ja ehkä kehoni tulkitsee tämän jonkinlaiseksi erottautumiseksi, vaikkei mistään erosta olekaan käsittääkseni kyse... mutta tunnen, etten myöskään käsitä kovin etevästi tällä hetkellä.) Miten nälkä katoaa ja ruoka maistuu jotenkin ällöttävältä. Miten kadunvarren kiveys täsmentyy muhkuraiseksi ja suoraa kulmaa etäisesti muistuttavaksi. Miten suu ja huulet kuivuvat. Ja, miten äkisti havaitsen taas ihmiset jotenkin vähemmän rajautuneina olentoina, käyttöliittymämäisempinä, näen heidän välilleen kuroutuneet tahmeat rihmat (ja ajattelen paperiveneiden brutaalia elämää) ja tajuan, kuinka minua ei suojele niiden näkemiseltä vähään aikaan mikään.
Ihon kuori hiertyy lattialle. Yhteensopimattomasti muistan, että tälle päivälle oli ennustettu myrskyä. Ajattelin kirjoittaa ystävälle, että muutatte sateenvarjon kantamana, mutten ehtinytkään kirjoittaa, kun ajatus keskeytyi, ja sittemmin totean, että ehkä sittenkin liikahdan tänään itsekin ainakin yhtä paljon. Tai yöllä jo. En ole pitkiin aikoihin tuntenut levotonta, vedenalista, kaikessa kehossani, mutta tunnen sen taas. Näen unta, vähää untani, lampaasta, jolla on valtava erektio. Nukun lampaan kyljessä, se on ihanan pehmeä, paitsi se osa, joka on kourassani. Unessa pohdin, onko soveliasta tuntea vetoa lampaaseen. Mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat.
Unet väkivaltaistuvat ja käyvät seksuaalisemmiksi. Valve - miten sen kuvaisin? Keho on valmis hypähtämään -
Tuntu avautumisesta, sisään johonkin laajempaan astumisesta, vähemmästä vastuusta. Vapaudesta. Suoristumisesta. Keveydestä. Kokeekohan joku joskus jossain sitä tunnetta käymättä vessassa välillä itkemässä? Minulla siihen liittyy näemmä itku ja järkytys. Siirretyksi tulemisen tai siirtymisen tuntu.
Mistä se johtuu, että vain astuessani kauemmas jostakusta, vain avatessani käteni ja luopuessani vastuista hänen itsestäänselvyydeksi muuttuneella läheisyydellä loukkaamisensa suhteen, vain siinä kohden tunnen käyväni jotenkin eettisesti ymmärrettävämmäksi, helpommin hyväksyttäväksi, enemmän siksi itseksi, jota kohti soisin kulkevani? Johtuuko se jostain metaforasta, jonka olen nielaissut? Jostain sellaisesta kuin painopisteen tukipisteen yläpuolella pitäminen, esimerkiksi? Tai itsen kannattelu? (Ja sitkeä tuntu, että herkästi köynnöstän.) En osaa sanoa.
Mutta kun tilanne muuttuu, itse muuttuu: tilanteen itse, tilanteen ajatukset, tilanteen mieli, tilanteen keho, tilanteen teot ja toiminta. (Käyttelen näitä melkein synonyymeinä tässä.) Äkkiä muistan ammoisen rakastajan ja mietin, lähettäisinkö hänelle kiitoskirjeen siitä, mitä häneltä opin. Ehkä en, koska se on ollutta ja mennyttä. Ei rakastaminen, ei se sillä tavalla lopu snip snip snip, mutta sen tyyppinen puhe loppuu, ja lopulta lakkaa ikävöimästä sitä puhetta vaikka kehoja ei kai voi lakata ikävöimästä, kehoja sellaisina kuin ne on kohdannut ilman sanoja. Hauraina ja naurua kavahtavina.
Jotakin muuttuu, mutta sitä on vaikeaa kuvata.
手
22 tuntia sitten