Kummitäteysyrityksiä

Jossain vaiheessa havahdun siihen, että kaikki naiset tuntuvat puhuvan kummilapsista. Näytetään valokuvia ja mainitaan, että on käyty lapsen kanssa jossain niistä paikoista, jotka on rakennettu lapsen ehdoilla. En osaa kiinnostua tästäkään aiheesta sen enempää, kunhan panen merkille. Ja vaikka ajattelen, että hyvä, että ihmisillä on innostavia asioita elämässään, en onnistu keksimään, mikä heitä tarkalleen innostaa, etenkään jos kyse on niin pienestä mukulasta, ettei sen kanssa voi oikein keskustella. Panen merkille myös toisen seikan: miehet eivät puhu kummilapsistaan. Joko heillä ei ole niitä tai sitten he eivät vain pidä luontevana näyttää kuvia ja kertoa retkistä lapsen kanssa. Omalaatuista.

Kun Napakettu saa lapsen, hän jonkin mielenhäiriön seurauksena päättää pyytää minua yhdeksi kummeista. (No, me olemme vanhat ystävät.) Ja vastaavan mielenhäiriön seurauksena suostun - ajattelen, ettei tuo kai mitään ota jos ei annakaan. Ainakin ehkä tulee nähtyä Napakettua enemmän. Olen väärässä, kuinkas muutenkaan.

Näen lapsen ristiäisissä ja sitten meneekin pitkä aika, kun emme ole missään yhteyksissä - molempien elämä kääntelehtii siihen malliin, ettei ihmisten koolle haalimiseen oikein riitä voimavaroja. Jossain vaiheessa tulee kutsu kummilapsen kummisyntymäpäiville - olen opettamassa silloin, kuten ylesensä aina aikoina, jolloin työssäkäyvät näkevät toisiaan. Osallistun kummien yhteislahjaan - ostamme metsää suojeltavaksi: ehkä lapsi on tosiaan vielä niin pieni ettei osaa vaatia kaiken maailman hilavitkuttimia - ja sovimme näkevämme äidin ja lapsen kanssa toisessa kohdin. Koska lapsi on päiväkodissa, emme saa kuitenkaan sovittua fiksua aikaa. Sen sijaan näemme Napaketun kanssa vesijuoksun ja lounaiden merkeissä, nauramme ja voimaannumme. Napaketulle tekee hyvää olla toisen aikuisen kanssa, minulle kai vain ihan hyvää olla jonkun ihmisen kanssa muuten kuin työasioissa. Koen kalvavaa syyllisyyttä: voisinko edes vähän yrittää?

Onneksi on joululoma! Ja siinä sunnuntai, jolloin olen töissä vain kolmeen saakka ja sen jälkeen ehtii ja jaksaa vielä tavata.

Napakettu lapsineen tulee kylään. Yritän siivota näkyvistä pois kaiken rikkoontuvan, koska kokemukseni sukulaislapsista on, että he haluavat hakata keramiikalla seinää eivätkä juuri kuuntele kieltoja. Sitä paitsi tuntuu jotenkin ikävältä, jos kommunikaatio supistuu pelkäksi eiksi ja äläksi. En jaksa imuroida mutta eipä Napakettukaan imuroi minun kyläillessäni: olemme tosiaan tunteneet toisemme kauan.

Lapsi löytää asunnosta yhtä sun toista kiinnostavaa - kiinnostavinta ovat koiran lelut. No, niitä kyllä saakin retuuttaa. Koira mulkoilee lasta epäilevänä, murisee ja tulee piiloon jalan luo. Jossain vaiheessa se rentoutuu enemmän. Koska lapsi löytää päälläseisontapenkin, katson aiheelliseksi näyttää hänellle, mitä sillä tehdään. En osaa arvella, onko se virhe: seuraavaksi lapsi haluaa tietysti seistä päällään penkin avustuksella. Penkki on lapselle aivan liian iso, joten toiminta näyttää semipelottavalta. Hyvä jos se osaa jaloilaankaan seistä, ja nyt sitten heti päälläseisontaan. Mutta eikö tuon ikäisten kuulukin muksahdella päälleen? Ainakaan lapsi ei paru, joten sitä tuskin sattuukaan.

Kun me muut syömme, lapsi istuu toisessa huoneessa mummulta perityllä pallilla ja juttelee vanhoille mustavalkoisille kuville sukulaisistani. Jonkinlainen selonteko, ehkä. Mistähän hän arvaa, että minäkin toisinaan juttelen valokuville, joissa on useampi sukupolvi eronneita naisia ja näitä kaltoinkohdelleita miehiä? (Ja äiti. Äiti ei ole eronnut.) Totean tyytyväisenä, että ehkä hermostuttava kummitäteys sujuu sittenkin ainakin tässä vaiheessa kehityskaarta: lapsi ei vielä vaadi mitään, joten pysyy tyytyväisenä aikuisten jutuilla kuten esiäideille puhumisella.

Mahtavinta on tietysti koira - sinne saakka että koira hermostuu huomioon ja näykkäisee kummilasta näyttääkseen tälle selvemmin rajat: katsoa saa, koskea ei. Olemme toki koettaneet tolkuttaa sitä, mutta koiran vetovoima on liikaa ja jossain vaiheessa lapsi pääsee salaa pujahtamaan koiran luokse. Lapsen parkuessa koetan ajatella, että tämäkin lienee tärkeä läksy elämässä: usein varoituksilla on syynsä. Koira näyttää vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin lapsi: kova ääni huolestuttaa sitä. Aika nopeasti lapsi rauhoittuu ja rinnakkaiselo jatkuu rauhanomaisemmin ja hiljaisemmin, koettamatta koskettaa koiraa. Syömme vastaleivottua kauraleipää. Lapsi ahmii sitä kaksin käsin ja Napakettu toteaa hämmentyneenä, ettei lapsi ole aiemmin tuntunut välittävän leivästä, mutta tuopa maistuukin. Naureskelemme, ettei Napaketun auta kuin ryhtyä leiväntuoksuiseksi äidiksi.

Sitten on äkisti liian myöhä. Saatamme täällä joululomailevan Vompsun kanssa Napaketun lapsineen asemalle. Asemalla on vahvasti päihtynyt mies, joka haluaa laulaa potpuria suomalaisista iskelmistä. Lapsi vaikuttaa tyytyväiseltä esitykseen, aikuisista en olisi niin varma. Mutta nauramme ja höyryämme kylmässä, ja kun juna voimakkaine etuvaloineen tulee, yritämme osoitella sitä lapselle, josta kännikäinen on paljon kiinnostavampi.

Napaketun ja lapsen mentyä olo on keveämpi, hieman samanlainen kuin hammaslääkärissä tai gynekologilla käynnin jälkeen: on asioita, jotka on tehtävä, ja nyt se on tehty. Tai ehkä vähän samanlainen kuin sukulaisuussuhteissa: en pyytänyt olla kenenkään tytär tai lapsenlapsi tai serkku, mutta yhtäkaikkisesti olen syntynyt sellaiseen suhteeseen ja siinä on selviydyttävä mitenkuten. Isosiskohan pyysin olla, ja totesin hyvin nopeasti, etten ollut tiennyt, mitä toivoin. (Mutta kiitos sen kokemuksen, tiesin, etten toivo lasta. En, vaikka välitänkin siskostani enkä osaa olla huolestumatta silloin kun hänellä menee tosi huonosti.) Ehkä ystävystymme myöhemmin kummilapsen kanssa, aika näyttäköön. Olen ystävystynyt yhden serkkunikin kanssa: ei se ole mahdotonta. Muiden kanssa meillä on etäisen kohteliaat välit ja on helppoa kuvitella, että kun vanhempien polvesta aika jättää, heitä ei enää näe. Eihän meillä ole mitään yhteisiä muistoja eikä yhteisiä kiinnostuksenkohteita. He tekevät uraa, elävät lapsiperhearkea, kokkaavat resepteistä ja sen sellaista - keräävät astiastoja. Varmasti heidänkin kanssaan löytyisi yhteinen ihmisyys, kun kuorittaisiin kerroksia tarpeeksi. Mutta onko siihen koskaan aikaa? En ehdi nähdä rakastamianikaan ihmisiä riittävästi.

Seuraavalla viikolla koetan jotenkin puhua kummilapsen käynnistä, koska olen ymmärtänyt sen osaksi naisten kummeusriittejä. Mutta en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin, paitsi ehkä että oli helpotus, etteivät asiat menneet pahemmin pieleen. Tai oikeastaan, lainkaan pieleen, vaikka osaankin kuvitella, miten karmivaa monesta on, että koira näykkäisi lasta. Mutta en osaa innostuakaan asiasta.

Joten en sitten tule puhuneeksi. Mutta kirjaan tänne, miten omalaatuista koko kummeushomma on.

Annoin lapselle äiteineen joululahjaksi pakan joogakortteja. Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin voimme tehdä jotain tuollaista yhdessä vaikka lapsi varmasti vielä onkin vähän turhan pieni huolimatta päälläseisontafiksaatiostaan. Ainakin Napakettu yllättyy ja ilahtuu lahjasta - uskon, ettei hän mene siihen diskurssiin, joka omassa historiassani liittyy tiiviimmin kummiuteen: vanhempien vahdintaan, montako euroa kummilahjat ovat maksaneet, kuinka pysyviä ja kehittäviä lahjat ovat ja onko kummi muistanut lasta joka syntymäpäivänä ja jouluna.

Se diskurssi on saanut aikaan sen, etten halua lähelleni ihmisiä, jotka vahtaavat ja laskevat kaiken aikaa, onko toinen rikkonut jotain näkymätöntä ja eksplikoimatonta sääntöä. Muistan edelleen, miten närkästyneitä vanhempani olivat kummilta saamastani suklaalevystä - josta totisesti pidin enemmän kuin jostain hopealusikoista -, siitä, ettei kummi soittanut syntymäpäivänäni (mikä sopi itselleni hyvin, koska inhosin jo lapsena puhelimessa puhumista), ja ylioppilaslahjaksi saadusta runokirjasta, joka oli maksanut vain näin ja näin vähän - mutta ollut kummitädille itselleen tärkeä. En ikinä ymmärtänyt sitä ärtymystä. Inhosin ja pelkäsin kummisetääni, joten olin enemmän kuin tyytyväinen hänen unohduksistaan - eipähän tarvinnut miettiä, joutuuko mokoman kauheuden syliin tai torutaanko, jos puree setää hätäpuolustuksenaan. (Oksensin muutaman kerran, kun sinne olisi pitänty mennä kylään: vatsani ei kestänyt ajatusta, että minut pakotetaan niin lähelle ihmistä, jota pelkäsin niin kovasti kuin toista ihmistä voi pelätä. Sitten olinkin jo niin iso, ettei minua pystytty pakottamaan.) Pidin etäisellä tavalla isän puolen kummitädistä, joten kaikki hänen ratkaisunsa tuntuivat ihan mukavilta ja otin ne kiitollisuudella vastaan huolimatta vanhempieni marmatuksesta. Ja pidin kovasti äidin puolen nuoresta kummitädistä siihen saakka että hän meni naimisiin ja hankki omia lapsia - sinne saakka olimme oikeasti läheisiä ja juttelimme senaikaisen käsitykseni mukaan aikuisten jutuista - kämppäkavereista, tanssimisesta, elämän tarkoituksesta. Kummitäti myös kiroili runsaasti, mikä miellytti minua: tunsin, ettei minua koetettu pienentää. Sitten kun hän tuli raskaaksi ja sai lapsia, hän jotenkin äitiyshurahti ja alkoi kohdella minuakin lapsena, eikä semmoinen oikein käy siinä vaiheessa kun toinen on kahdeksan - ei ainakaan, jos toista on siihen saakka kohdellut jollain tavalla vertaisenaan. Tuo kummitäti on edelleen elossa mutta minusta tuntuu, että yhteytemme kuoli siinä vaiheessa kun olin kahdeksan. Se on varmaan ensimmäinen iso menetykseni ja kun nyt mietin tuota suhdettamme, se muistuttaa emotionaalisesti oudolla tavalla eksäsuhteita. Vanhempani eivät koskaan tajunneet, miksi suhteemme kylmeni, kai koska he nyt alusta saakka olivat nähneet minut lapsena ja kasvatusvelvollisuuden kautta.

Kummallinen elämä, kaiken kaikkiaan. Jotenkin hurjaa, että kaikesta siitä outoudesta, jota on kokenut, oletetaan raavittavan kokoon jokin järjellinen aikuinen. Ei ihme, että ihmiset ovat eksyksissä. 

Yhteisö-/yksilölähtöisyys

Löysin muutama päivä sitten Kelly Dielsin tekstit ja vaikka en aluksi osannutkaan tarkalleen sanoa, mikä niissä kolahti, tajusin kyllä lukevani jotain sellaista, joka olisi ollut hyvä saada lukea jo kauan sitten. Ehkä tässä kaikessa ei ole mitään uutta, ehkä se on vanhaa samaa uudessa paketissa. Ehkä ymmärrys liittyy enemmän paketin kuin sisällön laatuun. Mutta viimein tajusin.

Diels kirjoittaa naisten itsestään huolen pitämisen käytännöistä, self-care. Tälle olisi varmasti monta muutakin osuvaa käännöstä. Mutta tässä johtoajatus Dielsin naamasivuilta napattuna:

The urgent need for self care is a reaction to the absence of community care offered to most people. It’s a testament to the lack of value attributed to certain peoples within our culture.
Love, care, esteem: these are communal rather than individual practices. They are most powerful and transformative when we are in community with each other.

En osaa sanoa, kuinka hyvin olen hahmottanut tämän ajatuksen taustavirtauksia aiemmin. Mutta ainakin se, että joku toinen vaivautui muotoilemaan ajatuksen kirjoitukseksi, on avannut näköaloja moneen asiaan, joita on ollut vaikeaa sanallistaa ja ymmärtää täsmällisesti. (Voi toki silti olla, että hypoteesi on väärä. Mutta katsotaan ja koetellaan nyt ensin.) Esimerkiksi siihen, miten paljon helpompi itsestään on pitää huolta, kun elää turvallisessa suhteessa. Itseään tuntuu olevan paljon helpompi rakastaa, jos ympärillä on ihmisiä, jotka jatkuvasti vahvistavat käyttäytymisellään, katsomisen tavallaan ja jotkut jopa sanoillaan (äärimmäisen harvinaista, ainakin omassa elämässäni) sen, että kyllä, olet rakastamisen arvoinen. Että kanssasi on hyvä elää. Että on hyvä asia, että olet elossa. Ja: että sinulla on annettavaa. (Tätä annettavaa-puolta olen kuullut enemmän ja olen siitä kiitollinen.)

Puhuin eilen saunassa ystävien kanssa siitä, miten TE-keskuksen kanssa asiointi vie kaikki voimat. Se on ihan hullunkurista, koska kyse on tyyliin yhden nettilomakkeiston täyttämisestä. Olkoonkin, että lomake herjaa kaiken aikaa tietojen olevan puutteellisia ja sitten jo pian ymmärtää, että selvä, tiedot omasta elämästäni ovat näemmä hallinnon näkökulmasta puutteelliset. En esimerkiksi tiedä varmasti, miten tietyt työtehtäväni jäsentyvät hallinnon näkökulmasta (miten työsuhde edes määritellään?) enkä taatusti muista töitteni tarkkoja alku- ja loppupäivämääriä, jotka olen kirjannut cv-tiedostoon kuukauden tarkkuudella. En kuitenkaan usko, että TE-keskusasioinnin lannistavuus liittyy niinkään sivuston tekniseen toteutukseen tai vaadittuun, hieman hupaisalta tuntuvaan tarkkuuteen. Luulen, että sillä on paljon enemmän tekemistä sen työkulttuurin kanssa, jonka kohtaa, jos oikeastaan koko aikuisikänsä työskentelee freelancerina.

Tarkoitan tätä: jos Diels on oikeassa siinä, että arvostus rakentuu tosiaan yhteisössä, on itse oltava oma yhteisönsä. Freelancerille aika usein ainoa todiste siitä, ettei mennyt liian pieleen, on se, että uudenkin keikan saa. Jos freelancer on arka ja epävarma - kuten itse freelancauksen aloittaessani olin; hyvänen aika, kyse oli ensimmäisistä työtehtävistäni! - hän ei välttämättä uskalla kysyä, miten omaa työotetta voisi parantaa. Ainakaan en itse osannut enkä uskaltanut kysyä. Kuulin käsitykset siitä, että moka on lahja, erehdysten kautta oppii jne. sanallistettuna oikeastaan vasta vähän vajaa kolmikymppisenä. Ja silloinkaan en kuullut niitä - luin ne McDermottin kirjasta ja ajattelin, että ahaa, Amerikassa ajatellaan noin, kuinka vapauttavaa ja hyvä juttu. Tämä on yksi syy siihen, miksi opetustehtävissä tapaan toistella, että erehtyä saa, erehtymisestä oppii, tämä on hiton vaikeaa ja saa olla epätäydellinen. Virheiden pelko jähmettää enkä ainakaan halua kenenkään pelkäävän sitä, että minä saisin selville heidän erehtyneen jonkin asian suhteen. (Huvittavaa, ikään kuin minulla olisi mitään auktoriteettia tuomita ketään - edes itseäni.)

Arvostuksen yhteisöllinen rakentuminen voisi selittää ehkä sitäkin, miksi opiskelemaan on niin mukava hakeutua uudestaan ja uudestaan. Vaikka oppisisällöistä ja metodeista olisi huiman eri mieltä, on siinä kuitenkin yhteisö, jossa voi harjoittaa arvostamista. Voi antaa toisille hyvää palautetta ja saada sitä itse. Paljastuu sokeita pisteitä ja niitä voi sitten työstää, kun ne on ensin onnistunut jotenkin hahmottamaan. Ei ole täysin yksin ja johtolangoitta maailmassa.

En osaa kuvitella, millaista olisi käydä jatkuvasti iso osa valveillaoloajastaan päivätöissä. Millaista olisi vuosikausia työskennellä jossain ja saada sitä kautta arvostusta. Ehkä työskentely hyvissä työyhteisöissä voisi synnyttää ajatuksen, että omalla työllä ja osaamisella on merkitystä muunkin kuin välittömän toimeentulon takaamisen kannalta. Toki itse voi koettaa rakentaa oman osaamisensa arvostuksen, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta, kun perusmalli kai ympärillä on se, että jos jotakin osaamista arvostetaan, siitä ollaan valmiit maksamaan. (Täytyy toki silti kirjata tähän, että suhtaudun hieman penseästi ajatukseen, että maksuhalukkuus palautuisi vain siihen - luulen, että maksuhalukkuutta lisää myös ns. oikea asenne työhön. Siitä en pidä lainkaan. Mutta se johtunee toki vain siitä, että en itse halua ottaa tuota oikeaa asennetta, jonka näen jotenkin vaarallisena. Ehkä kirjoitan tästä myöhemmin ja tarkemmin, tämä vaatii vielä työstöä. Tämä on jatkoa sille, miten aikanaan minulle suututtiin työkkärin koulutuksessa, kun sanoin, etten halua olla hyvä tyyppi - että sen pitää riittää, että käyttäydyn säällisesti ja hoidan työsopimuksessa lupaamani asiat.) Ja sitten toisaalta olen sitä mieltä, että aika usein se maksetuksi tuleminen luo jääviyksiä ja pulmia sen kannalta, mikä olisi vielä tärkeämpää: kansalaisuus, maailmankansalaisuus, vaihtoehtoisiin toiminnan tapoihin havahtuminen, läheisiä varten läsnä oleminen. Ja että on toimia, joiden kuuluisi kuulua ihmisten normaaliin vastavuoroiseen yhteisöllisyyteen. Tuntuisi pahalta ruveta rahastamaan niistä.

Vaikka kai iso osa hyvinvointiteollisuudesta pyörii ihmisten pelkojen voimalla. Oleellista varmaan olisi, miten noita pelkoja lähestytään. Tehdäänkö toinen riippuvaiseksi siitä, että häntä pidetään jatkuvasti kädestä kiinni tietyllä tuntihinnalla vai koetetaanko hänen paimentaa jaloilleen ja arvostamaan myös itseään. Pulma on vain se, että jos Diels on oikeassa, kukaan ei seiso yksin jaloillaan, vaikka kuinka ponnistaisi rakastamaan itseään, hoitamaan itseään, arvostamaan itseään. Kuinka paljon tukea tarvitaan? Kuinka paljon tukea olisi ihannemäärä itse kullekin? Miten rakentaa yhteisö, joka hoitaa, halaa, tuuppaisee lempeästi liikkeelle naama alaspäin vesilätäkköön juuttuessa? Miten rakentaa yhteisö, jossa arvostus virtaa tasaisesti moniin suuntiin? Miten oppia viestimään ihmisille, miten paljon heitä arvostaa ja miten välittää siitä, että heidän on hyvä olla?

Ja: miten silti asettaa rajat, koska on pidettävä huolta myös omasta jaksamisestaan - ainakin jos ei ole sitä taustayhteisöä, joka ottaisi itsestä tai siitä tarvitsevasta toisesta kopin, jos jompikumpi tai kumpikin meinaa tipahtaa. Ehkä tuossa rajojenasettamiskeskustelussakin kaikuu se, miten hataria yhteisöt tapaavat olla. Tarkoitan tätä: On aika paljon ihmisiä, joiden tuen tarve on liki kuilumainen. Heillä ihan selvästi ei ole edes sellaista hataraa - harvaa mutta säikeiltään kyllä vahvaa - turvaverkkoa, jollainen itselläni nykyään on. Niinpä kun he saavat vähänkin tukea joltakulta, seuraa ripustautuminen. Tätä (tai tätäkin) kutsutaan toisin asennoituvissa teksteissä toksiseksi ihmissuhteeksi: että joku vain ottaa vastaan roppakaupalla osaamatta antaa takaisin. Aika usein se, mitä itse noissa suhteissa havaitsen, ei ole niinkään myrkyllisyyttä vaan suunnatonta yksinäisyyttä ja tarvitsevuutta (ja nimenomaan yritystä antaa takaisin, tulla hyödylliseksi, olla tarvittu - en usko, että tarvitsevuus useastikaan on kiinni hyötyjäasenteesta vaan ihan osaamattomuudesta kuvitella itselleen ja omille teoilleen mitään arvoa ominpäin). Sen loputtoman tarvitsevuuden täyttämisen yrittäminen on oma heikko kohtani (olisi mukavaa olla edes jotenkin, edes marginaalisesti, hyödyllinen tässä elämässä kun kuitenkin kuluttaa luonnonvaroja kaiken aikaa), johon saatan jäädä nalkkiin, joten nykyään yleensä pötkin pakoon tällaisen ihmisen kohdatessani vaikka kuinka inhoan tuota itsesuojelun mekanismiani. Ja sitten samalla olen kiitollinen siitä, että olen oppinut ottamaan etäisyyttä jo siinä vaiheessa kun alan hahmottaa, että hetkinen, tämän ihmisen sisällä on nyt niin syvä kaivo, ettei oma valoni riitä mitenkään täyttämään sitä turvallisuudella, arvostuksella, rakkaudella, välittämisellä. Ja että taidan olla ainoa, joka vastaa näihin tarpeisiin, jotka eivät tunnu tarpeina vaan hätänä (joka olisi totuudenmukaisempaa kirjoittaa versaalein). Ja sitten on paettava, ja se tuntuu kamalalta. On liian pelottavaa tulla jonkun toisen ainoaksi oljenkorreksi. Jos ihminen ei olisi niin epätoivoisen tarvitseva, hän saisi tukea paljon useammalta ja se jo itsessäänkin lieventäisi takiaismaista otetta siitä, joka yrittää edes vähän lohduttaa. Miksi hahmotan sympaattisena tämän takiaisen ja haluaisin auttaa häntä, kun niin moni muu puhuu toksisista ihmisistä? Kai siksi, että osaan itsekin olla sellainen, kun olen oikein heikossa jamassa. En ole osannut sitä kuin yhden ihmisen kanssa, ja se rikkoi sen suhteen tuosta noin vain. Tuossa suhteessa hämmennyin kerran toisensa jälkeen omasta käyttäytymisestäni. En tiennyt, että minussa on niin vahva moodi, kaikesta muusta irrallinen emootioiden profiili, jotain niin hätäisesti parkuvaa. Luulen, että on aika tyypillistä - ja ainakin täysin ymmärrettävää - , että aika harva saa työstää tällaista supertarvitsevaa moodia ikinä loppuun kenenkään toisen ihmisen kanssa.

Voi olla, että suhtaudun turhan pessimistisesti siihen, että yksinäisyys ratkeaisi. Itse olen onnekas sen vuoksi, että olen oppinut käyttämään sähköisiä välineitä sen säätelyyn. (Se, mikä alkaa itsestään kirjoittamalla huolen pitämisenä, voi muuttua muuksi matkalla.) Mutta tutkimuksista uutisointi antaa ymmärtää, ettei suinkaan kaikkien kohdalla asia mene näin päin ja että monet kokevat vain suurempaa ja suurempaa yksinäisyyttä.

Ja on ihan selvää, että jos saankin jonkinlaista vertaistukea netistä ja muutaman ihmisen livekohtaamisista yksityishenkilönä, se on aika eri asia kuin saada tukea palkkatyöidentiteetilleen. Kirjoitan "palkkatyöidentiteetilleen", koska ajattelen sen eri seikaksi kuin työidentiteetin. Todellisempi työ, ainakin itselleni, on tietynlaisen yhteisön rakentaminen. Siitä ei kukaan yleensä maksa. Mutta uskon sen kannattavan monellakin tavalla. Voin tietysti olla väärässä. Voi, niin voi olla vaikka missä kohdin!

Mutta tuntuu siltä, että olen kavunnut jonkin ymmärryksen kynnyksen yli lukiessani Diensin kiteytyksiä. Tosiaan: että ei ehkä ihan jokaisen edes tarvitse työläästi puurtaa kasaan rakkautta, huolenpitoa ja arvostusta itseään kohtaan, että siihen voi olla olemassa yhteisökin, ja että toisaalta tässä maailmassa moni on asemassa, jossa voi olla hyvin vaikeaa löytää tukevaa yhteisöä tietylle puolen tuosta rakkaus/huolenpito/arvostus -yhtälöstä. Ehkä en olisi ymmärtänyt tätä lainkaan, ellemme olisi aloittaneet Kalifornian-naisen kanssa projektiamme. Ällistyin siitä, miten hyvältä tuntuu tajuta, että hetkinen, joku todellakin haluaa tehdä jonkin asian juuri minun kanssani. Se on asiaintila, jota en ole elämässäni kohdannut kovinkaan monta kertaa. (Useammin kohtaa torjuntaa tai sitä, että tulee hyväksytyksi johonkin, koska sattuu olemaan sopivasti hollilla.) Siinä kohden on helppoa ajatella, että selvä, olen paikoin varsinainen idiootti, mutta sentään jokin on mennyt nappiin ja ehkä sittenkin minulla on oikeus elää, olla, ajatella, tehdä valintoja. Ja samassa tulvahtaa huoli siitä, kuinkahan monta sellaista ikinä kokematonta ihmistä lähipiirissänikin on. Ja miten luoda sellainen yhteisö, että jokainen voisi kokea arvokkuutensa ja rakastettavuutensa ympäriltään. Ja välillä siihen on liian kiireinen, liian väsynyt, liian lannistunut oman elämän vastoinkäymisistä. Ja silloin on vaikeaa hahmottaa, mitä annettavaa itsellä voisi olla kellekään tai millekään.

Jotenkin omituisesti näen tämän samalla tavalla kuin koettaessani kuvitella kausaalisuhteita: tyypin A emotionaalisia tarpeita täyttävät tyypit A-Ö, ja sitten sen tuella A sinkoaa eteenpäin nuolia vaikka mihin, tyyppien A-Ö lisäksi myös numerotyyppeihin ja häkkyrätyyppeihin.

Jos jotain toivon, niin sitä, että olisin parempi solmukohta tuossa verkossa. En näin hauras enkä ailahteleva. Mutta se on vain toivomus.

Lyhyitä hajatuksia

Kirjoittaminen on toisaalla, koska ei ole konetta eikä nettiä. Tai oikeastaan hain kämpille koneen, mutta tulen sinne aina vasta myöhään illalla ja sitten ulkoilutan koiran, teen ruokaa, syömme, nukumme. Aamulla lähden taas. Ei ole mitään paikkaa, paitsi yliopiston tietokoneluokat, joissa voisi avata alustan ja kirjoittaa. Kuten nyt.

Yleensä tietokoneluokassa ei tule kirjoittava olo, koska koneita on niin vähän. Joku seisoo melkein aina jonossa. Ei siinä tee mieli kirjoittaa blogia, kun jonkun essee seisoo ja odottaa.

Kevät tuntuu jo aamuissa. Kävelen koiran kanssa hevoskastanjakukkulan ympäri, aurinko leikkaa viiruja taloihin. Katonharjoilta pyörteilee lunta. Kaarevalla kujalla lentokoneen valkoinen hahmo työntyy sitkeästi ilman läpi. Näyttää siltä kuin se etenisi luonnottoman hitaasti.

Minun piti olla sotkeentumatta filosofisiin peruskiistoihin, mutta näyttää siltä, että viilaan seminaarityötäni entistä enemmän niiden suuntaan. Tai oikeastaan, sen väärinkäsityksen suuntaan, että niihin pitäisi aina joka työssä ottaa kantaa ja osallistua. Tuntuu hupsulta ja taitamattomalta, että näin sanoessani minun on itse mentävä sinne kaivon pohjalle, otettava sieltä huudellen kantaa, tehtävä juuri se, mikä yleensä on mielestäni ääliömäistä. Mutta sanon: Jospa se olisi sitten käyty kaivo. Josko sinne ei enää sen jälkeen tarvitsisi edes vilkuilla.

Palaan toisin sanoen siihen kysymykseen, jota sivusin luonnontieteiden kohdalla filosofian kandintyössä ja johon minua yritettiin työntää (epäonnistuneesti) gradussani. Nyt palaan siihen halulla.

Mutta epäröin olevani jonkin sortin seinähullu. Miksen voi kirjoittaa siistiä pikku raporttia jostakin tai vain tuhahtaa "ääliömäistä" ääliömäisyyden nähdessäni? Taistelukala, sanon itselleni. Lempeästi.

Kaikki on niin auki, jos opintoja (tai siis esseiden kirjoittamisen käytännön tasoa) ei lasketa mukaan. Miksi rasitusvamma temppuaa edelleen? Mistä tietää, ovatko tiettyyn suhteeseen osallistuvien ihmisten toiveet niin etäällä toisistaan, että suhde nielee voimia niiden vahvistamisen sijaan? Onko enemmänkin ihmisiä, jotka eivät osaa nimetä tietystä suhteesta niitä kuvia, jotka auttavat ponnistelemaan kriisikohdissa? (Minusta se kuulostaa uskomattomalta, mutta ihmisten kanssa keskustellessa alkaa aika nopeasti uskoa siihenkin, mikä tuntuu uskomattomalta.) Millä lopulta on väliä?

Kuuntelen ihmisiä salaa samalla kun syön tai mietin. He puhuvat kummallisia, kuten että viime aikoina kaikki on suututtanut. En muista, että minusta tuntuisi siltä kuin ehkä vartin kerrallaan ja niitä varttejakin tulee aika harvakseltaan (ja aina samasta syystä: kriiseilen sen suhteen, vahingoittavatko ihmissuhteeni niiden molempia osapuolia). Ehkä suututus on suojamekanismi? Luin Tunnit, niitä naisia ei suututtanut. Ne vain olivat ihottomia. Kaikki porautui suoraan lihaan. Joskus on sellainen olo.

Luin myös Jeanette Wintersonin kirjan Why be happy when you could be normal. Siinä oli niin paljon tuttua, että välillä paruin lohdutomasti. Vai ehkä juuri lohdullisesti? Paha sanoa. Mutta oli vaikeaa lopettaa itkemistä. Kirjassa käsiteltiin pakkomiellettä rakkauteen. Aika monella tuntemallani ihmisellä on sellainen. Minullakin. Kauhistuttava epävarmuus siitä, onko se, mitä tuntee, jotenkin vahingoittavaa tai väärin tai vammaista. Osaako rakastaa. Saako rakastaa. Ja sitten siinä kirjassa asia kääntyy lopussa päälaelleen: ehkä ongelma ei olekaan se, osaako rakastaa, vaan se, osaako olla rakastettavana, ottaa vastaan rakkautta. Se pisti miettimään tapaa, jolla olen lähtenyt suhteista. Olen hämmästynyt sitä, jos toinen itkee ja kipuilee, kaiken sen suhteessa olemisen välinpitämättömyyden jälkeen. (Ja jos toinen ei itke eikä kipuile, se hakkaa koko torsoon jääkiiloja, on vaikeaa hengittää kiinteytynein keuhkoin, tajuaa sen kauhistuttavan tosiseikan, että on hullumpi kuin kuvittelikaan, että kuvitteli vain, että toinen - että toinen mitä, kysyn, eikä se ole aivan selvää - että toinen välitti, tämä on ensimmäinen sana, mutta ei se ilmaise hyvin, kyllä toiset välittävät, tiedän sen, ehkä on parempi sanoa, että toinen tarvitsi itseä. Kummallinen halu: ei vain olla kaivattu ja rakastettu ja välitetty vaan myös tarvittu. Jostain syystä se sattuu, ettei itseä tarvita. Ettei joku toinen tarvitse itseä. Kummallista.)

Eilen näin, miten katonharjan yli tipahti suuri, raskas lumilapio terä edellä katuun. En jäänyt sen alle, selvähän se. (Kirjoitan tätä tietokoneluokassa yhtenä kappaleena.) Mies ja mopsi, joita lähemmäs lapio tipahti, kavahtivat taaksepäin kuin näkymättömän aallon heittäminä.

Nyt on mentävä. Seminaari. Minulla pitäisi olla tuloste mukana ja sitä tulin tulostamaan, mutta tulostin on epäkunnossa.

Menen papereitta. Mietteliäänä.

Suhdeonnellisuuksista

Kun luin Sara Ahmedin The Promise of Happinessia jokin aika sitten, tajusin jotakin oleellista. Tajusin olevani affect alien, ihminen, jonka vankkaa ja varmaa tunnekokemusta seuraa aika usein ympäristön lievä tai vakavampi tyrmistys: miten tuossa kohdassa voi tuntea noin. (Toki niin, että valikoin seuraani ihmisiä, jotka eivät jaksa tyrmistyä kovinkaan kivuliaasti: on ikävä tuottaa levottomuutta, jonka ei usko poikivan mitään hedelmällistä säällisissä ajanjaksoissa. Ehkä minulla on huono kuva omista vaikuttamismahdollisuuksistani tai sitten en halua olla kansanvalistusseuran näkymätön agentti vapaa-ajallakin. Tiedä tuosta.) Minun oli helppoa identifioitua queerteoriaa hyödyntäväksi mainittuun Ahmediin; itse asiassa kai jonkinlaisena normaalina elämänkulkuna ja tunnetaloutena hänen esittämänsä kuvio hämmensi minut kovin: ai näinkö tää menee jollain, meneekö, tosissaanko, senkö takia ihmiset käyttäytyvät niin kummin tavoin. Ajattelevat, että naimisiin jee, lapsia vau, isompi talo ja auto ja kalliimmat vaatteet, hieno juttu.

Yksi ajatuksista, joita on noussut Ahmedin luettuani, liittyy läheissuhdeonnellisuuteen. Olen jo aiemminkin havainnoinut ja hämmästellyt valtavaa kirjoa suhtautumisessa lähisuhteisiin ja siihen, mikä ne tekee arvokkaiksi tai mitkä niissä koetaan tärkeimmiksi puoliksi. Osittain asia kiinnostaa siksikin, että huomaan oman läheissuhdekuvastoni osittain muuttuneen, osittain pysyneen, ja välillä olleen niin täynnä ristiriitoja, että ihme, kun olen ylipäänsä jotain suhteissani tajunnut ja jotenkin niissä luovinut eteenpäin.

Ahmed kirjoittaa onnellisuuden tulevaisuuspingottuneisuudesta, päämääräisyydestä ja päämäärän ja keinojen jyrkästä erottelusta, jossa keinot saavat arvonsa vain päämäärän edistämisen nojalla. Mitä tämä tarkoittaa: Onnellisuus on haamuraja, jota kohti juostaan. Minkä hyvänsä halun voi perustella sanoen, että sen toteutuminen tekisi itsestä onnellisen. Toisaalta käsityksemme ovat kulttuurisesti siten indoktrinoidut, että kulttuureissa (ja ala- ja vastakulttuureissa) vallitsee melko etabloituneita käsityksiä siitä, mitkä halut tai niiden täyttymykset takaavat paitsi onnellisuuden saavuttamisen, myös sen pysymisen itsellä paremmin kuin toiset. (Tästä tulee mieleen sanonta: kell' onni on, se onnen kätkeköön; en ole ihan kauheasti koskaan ymmärtänyt tätä. Ehkä koska olen affect alien?) Ahmed kirjoittaa myös siitä, miten keino lainaa gloriaa päämäärältä: yleisesti arvokkaiksi onnellisuuden edistäjiksi mielletyt keinot ikään kuin säteilevät jo itsessään päämäärän lupausta ja auraa.

Mitä tämä tarkoittaa läheissuhdeonnellisuuden kannalta? Tarkastelen uteliaasti tulevaisuusodotuksia ja sitä, miten niitä painotetaan ja arvotetaan suhteessa toisenlaisiin onnellisuuksiin. (Niin, minusta on monenlaisia onnellisuuksia, tässäkin taivun pluralistiksi. Yleiskäsitteet, jotka nielevät alleen vaikka mitä, tuntuvat kauheilta ja epäselviltä. Kuten vaikka kulttuuri. Tai "olla". Käytän niitä tuon tuosta, mutta luimussa korvin ja toisinaan mieluiten kai vaikenisin tyystin.) Tunnistan, miten tulevaisuusodotukset luovat tarkasteluhorisonttia ja auttavat suhteuttamaan seikkoja isompaan kokonaisuuteen. Mutta huomaan myös, miten oma levottomuuteni näyttää tekevän mahdottomaksi semmoisen tulevaisuushorisontin, joka näyttää taas olevan monen muun toimintakyvylle jos ei välttämätön, niin ainakin suotuisa. Mietin, miksi itse selviän ilman enempiä tulevaisuusodotuksia. Siksikö, että mietin ison osan lapsuudesta päivieni päättämisen metodia ja totuin elämään ilman sellaista jatkuvuutta painottavaa horisonttia? (Muistan sen järkytyksen, kun blogien kautta minulle selvisi, että taitaa tosissaan olla ihmisiä, jotka eivät ole missään vaiheessa vakavasti harkinneet elämänsä omaehtoista lopettamista. Tuntui hetken, että elän joidenkin avaruusolentojen kanssa. Kunnes sitten muistutin itseäni siitä, että olin tullut heidän kanssaan toimeen aiemminkin, autuaan tietämättömänä heidän omituisuudestaan. Miksi yhdessä toimimiseen liittymättömän lisätiedon pitäisi muuttaa sitä, mikä toimii? Koska ihminen on kokonaisuus? Mutta onhan eriyttäminen ja sulkeistaminenkin keksitty.) Koska en ole tottunut tulevaisuusodotuksiin? Mutta ei sekään pidä paikkaansa - on ollut pitkiä kausia, jolloin totuin tulevaisuusodotuksiin ja tein ratkaisuja paitsi niihin nojaten, myös niiden painottamiseen nojaten. Kuulostaapa hämärältä.

Koetan kirjoittaa tämän vielä selkeämmin auki: Läheissuhteessa on jokin vaikea asia, jokin yhteensopimattomuus, intressiristiriita, jumi, joka hiertää. Tiedän, että on mahdollista, että kyse on vain vaikeasta kaudesta. Joskus vaikeat kaudet voivat kestää vuosikausia ja silti on mahdollista, että ne lopulta ratkeavat parhain päin. (Mitä se sitten tarkoittaakaan, mutta suhtaudun hyväntahtoisesti ajatukseen parhainpäisyydestä.) Tulevaisuushorisonttiin nojaamisella tarkoitan juuri tätä kohtaa: suhteutan koetut epämiellyttävät asiat siihen, että ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta, joka ei kokonaisuudessaan ole epämiellyttävä. (Vähän sama juttu kuin että oppiminen ei kokonaisuutena tunnu epämiellyttävältä, mutta hetkelliset mitäänymmärtämättömyyden, paukapäisyyden ja voi ei, kaikki aiemmin ymmärtämäni on ollut ihan paskaa -kohtaukset kyllä tuntuvat aika karmivilta.) Tämä suhteuttaminen ja mahdollisen tulevaisuuden muutoksiin nojautuminen ei kuitenkaan vielä tunnu itsessään pitävän sisällään ratkaisua siitä, että tuo mahdollinen hyväksi kääntyminen riittää perusteeksi sietää kriisiä. Joskus mahdollisuuden pystyy hyvinkin kuvittelemaan ja sitä voi pitää todennäköisenäkin, ja silti päättää tehdä toisin. Vaikka epämiellyttävyys olisi pientä ja totuttua ja mahdollisuus asioiden jotenkin kohentumisesta tuntuisi todennäköiseltä. Tämän takia hahmotan itse, että kyseessä on kaksi erillistä tapahtumaa: nykyisen epämiellyttävyyden tulevaan suhteuttaminen ja sitten toisaalta päätös siitä, kumpi painaa kupissa enemmän, nykyinen epämiellyttävyys vai tulevaisuuden horisontti.

Itselläni ja melkein kaikilla kanssani suhteissa olleilla on ollut hupsu taipumus painottaa tulevaisuushorisontin merkitystä silloinkin, kun horisontti on todella pelkkä epämääräinen suhru, hyvin epätodennäköisesti parhainpäinen, ja nykyhetki suorastaan sietämätön.

Ymmärrän sen muiden kohdalla paremmin kuin omallani. Heillä on usein muutenkin ollut enemmän tulevaisuuteen kiinnitettyjä merkityksiä. Tavoitteita, päämääriä, sen sellaisia.

En ole halunnut lapsia, avioliittoa, mitään sellaista. Joskus kyllä halusin elinikäistä kumppanuutta, mutta silloinkin sanallistin sen niin, että tässä ja nyt ja tänään haluan näin ja minusta tuntuu kuin voisin haluta tätä vaikka kuinka pitkään mutta en voi mennä siitä takuuseen. (Ja hyvä etten mennyt, koska tuli sekin päivä, kun viittasin kintaalla tulevaisuushorisontille.) Mikä sitten on se, mitä haluat, kysyy ystävä. Enkä ole ollenkaan varma, mitä vastaisin.

Haluanko mitään? Vai onko kyse vaan tavasta elää jotenkin?

Haluan pysyä hereillä tässä hetkessä, sitä voin sanoa haluavani. Ja luulen, tällä erää, että se on tulevaisuuteen suhteuttamisen tai tulevaisuushorisontin korostamista hedelmällisempää. On kohtia, joissa koen onnellisuutta, hupsuja pieniä kohtia. Ja kohtia, joissa koen epätoivoa. En halua vähätellä epätoivoani. Haluan että sen voi sanoa ääneen, että sitä voidaan käsitellä myös ilman tulevaisuushorisonttia.

Joitain aikoja sitten ajattelin vielä, että tärkeimpiin suhdehaasteisiini kuuluu tyylikäs eroaminen, sitä kun en ole vielä onnistunut tekemään. Nykyään en oikein jaksa innostua ajatuksesta, koska sekin on tulevaisuusprojektio. En halua käsitellä epätoivoani suhteessa siihen, miten eroaisin tyylikkäästi ja ketään satuttamatta. Tai minimaalisesti satuttaen.

Ei: haluan tarkastella epätoivojani ja kysyä, miksi ne tuntuvat niin pahoilta. Mitkä onnellisuudet ne tekevät mahdottomiksi tietyllä hetkellä?

Tasojen hierarkeologiaa

Erästä keskustelua seuratessani (keskustelun aiheella älköön nyt olko väliä, tämä on vain tapa aloittaa ja sen voisi ehkä leikata pois, jos harrastaisin itsesensuuria, mutta älköön sitä nytkään harjoitettako, joten antaa mennä vaan) tulen mietteliääksi ja alan pohtia, miten keskeistä omalle ymmärrykselleni siitä mitä oikeastaan tahdon on halun eri tasojen erottaminen ja keskinäinen suhteuttaminen. Vaikken usko mihinkään perimmäiseen tai syvään minään tilanteiden ja kasvojen takana - eikö ole hurmaavaa, että suomessakin kasvot tosiaan ovat aina monikossa, ja yksi vastikään lukemani kirja tiesi kertoa, että myös hepreassa on näin; miten eri tavalla voivatkaan aitouden tai kasvojen säilyttämisen assosioida yksikkökasvoiset kansat - huomaan kyllä haluavani pitää tiukan hierarkian eri haluamisen tasojen välillä. On se, mitä haluan ristiriitaisesti erilaisissa tilanteissa, mielialoissa ja moodeissa, ja sitten se, mitä haluan haluta melko päättäväisesti ja yhdenmukaisesti.

En tiedä, onko tällä mitään yhteyttä vaikkapa sosiaalipsykologian luokitteluun arvoista, asenteista ja toiminnasta ja niiden keskinäisistä ristivedoista. Ehkä niinkin voisi ajatella, mutta en nyt ainakaan vielä kykene kytkemään hataraa ajatustani tähän.

Keskustelun seuraaminen (ja samanaikaisesti erään toisen keskustelun käyminen) nosti esiin sen, miten keskeiseksi itse ymmärrän omien välittömien halujen tarkkailemisen ja niiden muovaamisen johonkin suuntaan. En nyt tarkoita, että haluaisin kieltää sen, mitä tunnen ja haluan (vaikka tietysti joskus hetkittäin haluan tehdä näinkin - mutta en halua haluta sitä; tästä tulee monimutkaista!) - ehei, voin aivan mainiosti sallia itselleni aivan pähkähullujen asioiden haluamisen ja tuntemisen ja fiilistelemisen, jopa niistä puhumisen. Tuon tuosta ilmoitan esimerkiksi haluavani karitsojen vetämien munankuorivaunujen tulevan ja kuljettavan minut jonnekin lepäämään. Eihän siinä mitään järkeä ole mutta yhtäkaikkisesti haluan noiden lapsuuden ajan kiiltokuvasta tuttujen munankuorivaunujen tulevan, kömpiä sinne kuoreen lemmikkien keskelle ja vain nukkua ja keinahdella kevätniityillä läpi huolien ja tuskan. Asian hullunkurisuutta ei lainkaan paranna se, että karitsapoloilla ei kiiltokuvassa ole minkäänlaisia valjaita. Ehei, munankuorivaunut seuraavat niitä maagisesti tai sitten karitsojen turpien ympäri kietaistut vaaleansiniset luokille roikkuvat silkkinauhat on tärkätty voimakkaasti ja ne ovatkin voimansiirron väline. Melkoista supertärkkiä. Ja vahva kaula karitsoilla.

Ei minulla ole minkäänlaisia intohimoja karitsojen vetämistä vaunuista puhumisen lopettamiseen tai jatkamiseen. Tarkkailen vain itseäni ja näin näyttää käyvän. Vähän samalla tavalla haluan suhtautua tilanteissa välittömästi esiin pulpahteleviin tunteisiin ja haluihin. (Vaikken tietysti enää tekoihin, jotka voisivat tölviä toisia ihmisiä liian selvästi. Toisaalta toisia ihmisiä tulee tölvineeksi joka tapauksessa joten siksi tuo "liian selvästi". Liian selvällä tarkoitan nyt semmoista, mitä on helppoa ennakoida.) (Ja taas mainittava: asioita ei helpota se, että eri ihmisillä on varsin erilaiset intuitiot sen suhteen, mitä tarkalleen on ennakoitavissa. Tämän opin toisesta kuuntelemastani keskustelusta. Tai no, kai sen jollakin tavalla tiesinkin, mutta se kirkastui taas hetkeksi. Kirjataan muistiin, ennen kuin katoaa jälleen jonnekin sameiden mielikuvien myllerrykseen.) Joskus onnistun hyvin näin tunteisiin ja haluihin suhtautumisessa ja joskus en.

Sen suhteen, mitä haluan haluta, olen sen sijaan melkoinen tiukkapipo. Vaikka annan itselleni anteeksi kerkeästi esimerkiksi sen, että on hetkiä, joina haluaisin ripustautua johonkuhun ja uskoa uskomistani, että tuo toinen ottaa minusta pahan olon pois ja ratkaisee kätevästi ongelmat puolestani silkalla läsnäolollaan (ja vaikka joinakin hetkinä jopa yritän ripustautua käytännössä ja tursun itkua, jos en onnistu; tätä on vaikeampaa sietää kuin paljastumatta ripustautumisen hetkittäistä haluamista, koska tämä on yksien kasvojen menettämistä avaintodistajan läsnäollessa ja saan totisesti olla kiitollinen etteivät ne ole ainoat kasvoni koska muutenhan en voisi sen jälkeen enää ilmeillä millään, mutta yhtäkaikkisesti: kyllä, onnistun senkin antamaan itselleni anteeksi ja jopa häpeämättömästi, erityisemmin katumatta aiheuttamaani levottomuutta enempää kuin päivän tai niillä main, ja olen tästä vielä tyytyväinen, koska mikään ei ole niin rasittavaa kuin häpeäminen, joka tuo jo ennalta vaikeisiin möykkyihin yhden märehtimiskerroksen lisää eikä se nopeuta siedettävämpään suuntaan luovimista vaan hidastaa) niin piru vie, en halua haluta ripustautua kehenkään enkä halua uskoa semmoisia, että joku toinen muka voisi selvittää mielteideni takut. Haluan haluta vapautta ja tasavertaisuutta ja kohtaamista ja väkivallattomuutta ja lempeyttä, sallivuutta ja naurua ja rakkautta, avoimuutta ja muutosta. Ja usein haluankin näitä käytännössä. Mutta en aina enkä kaikissa tilanteissa.

Toisessa keskusteluista tuli esiin vastustaminen. "Vastustan käytäntöä/ideologiaa x." En ole varma, liittyykö tämä tasohierarkiaan millään tavalla. (Oikeastaan mitä väliä varmuudella edes on? Kauhistuttavia nämä automaattifraasit.) Mutta ajallisesti ja temaattisesti se tietysti liittyy, koska tulin ajatelleeksi tasoja ja vastustamista samassa rytäkässä. Kokeillaan. Tai siirrytään toisaalle. (Hyvänen aika, elän passiivissa.)

Luin tämän hämmentävän kannanoton, jossa joku ilmoittaa vastustavansa tiettyä käytäntöä tai ideologiaa. Se oli jännittävä ilmaus. Aloin tietysti saman tien miettiä kuumeisesti, voisinko itse sanoa vastustavani jotakin. Tiedän monien joiltain elämäntavoiltaan valtavirtaisempien tuttavien hahmottavan minut jotenkin raivokkaampana ja vastuvampana kuin olen, koska en tee joitain asioita, jotka tuntuvat minusta vastenmielisiltä. Kuten syö toisten tuntoisten eliöiden lihaa. Tai yksityisautoile. Joskus näistä keskusteltaessa huomaa, että toiset kernaasti attribuoivat itselle jonkin varsin tanakan periaatteen tai vakaumuksen, kun paljon oikeammalta tuntuisi sanoa, ainakin tässä vaiheessa elämää, ainakin tänään, ainakin nyt, tässä mielentilassa (poutaa, jalkaa särkee vaimeasti), että jokin kuulostaa ja vaikuttaa epäillyttävältä ja jollain tavalla vastenmieliseltä ja sitten sitä vain haluaa olla osallistumatta siihen käytäntöön. En voi nykyiselläni sanoa erityisemmin vastustavani vaikkapa lihansyöntiä tai yksityisautoilua, olisiko jotain muuta, ydinvoiman suhteen olen aina ollutkin kiikun kaakun, lentelen holtittomasti itsekin, joten olisin aika huono lentomatkailun vastustaja, ehkä kyse on ennemminkin niistä tympääntyneenä poispäin kääntymisestä. Koetan pohtia, vastustanko turkistarhausta. Ehkä varovaisen myöntävästi, mutta sitäkin jotenkin aika ponnetta. On vain vaikeaa ymmärtää, miksi joku tahtoisi tieten tahtoen sotkeutua sellaisiin käytäntöihin. On monia käytäntöjä, sen myönnän, joihin en mieluusti sotkeennu. Mutta vastustaminen kuulostaa jotenkin aktiivisemmalta, sellaiselta mihin on luovuttaa henkistä energiaa.

Kummallisimmalta tuntuu, kun joku ilmoittaa vastustavansa sellaista, minkä ei itse ajattele vahingoittavan mitään tai ketään. Jollain tavalla varmasti häiritsevän ja provosoivan, kun kerran vastustusta syntyy, mutta noin muuten. Yritän kuvitella, miltä tällainen vastustaminen tuntuisi. Ei, kyllä siinä on oltava taustalla jokin ajatus vahingoittamisesta. Eihän siinä ole muuten mitään mieltä.

Mistä soljun seuraavaan mietteeseen. Muistan nuorempana kyllä vastustaneeni asioita. Tai no, en tiedä, kuinka ponteva silloinkaan olin. Mutta joistain asioista oli kyllä paljon varmempi. Olin varma esimerkiksi siitä, että yksinhuoltajuus oli suuri ongelma ja että avioliiton ulkopuolelle syntyneet lapset kärsisivät lopun elämäänsä ei-toivotun leiman kanssa arpomisesta. Nykyään tämä tuntuu hullunkuriselta, vaikka ystäväpiirini eronneet lapset kyllä oireilivatkin vanhempiensa eroa monin tavoin ja tiedän muutaman ihmisen, joille tieto omasta ei-toivottuudesta on ollut raskas tikki. (Mutta onko se lopulta sen raskaampaa kantaa kuin se, että syntyy toivottuna mutta kehittyy sellaiseen suuntaan, jota lähiympäristö ei osaakaan enää hyväksyä hymyssä suin?) Mistä ihmeestä olin nuo käsitykset imaissut? Olin kovin varma niistä joka tapauksessa. Kotoa kai ne imaisin. Lapsuudenkodista irtautuminen on hämmentävän hidas prosessi. Luin Rosa Meriläisen kolumnin joitain päiviä sitten. Siinä oli pysäyttävä jakso:

Eihän enää kovin moni toivottavasti ajattele, että perustaakseen perheen eli lisääntyäkseen olisi ensin mentävä naimisiin, hankittava vakituinen työ ja omistusasunto. Olisi aika kamalaa, jos vain kristityllä keskiluokalla olisi mielestämme lastenteko-oikeus.

Pysäyttävää koko kohdassa oli tietysti se, että juuri noinhan minäkin olen ajatellut ja päälle kolmikymppiseksi (vaikken kyllä ymmärrä, mitä erityisen keskiluokkaista tai kristittyä noissa asioissa on; omassa tuttavapiirissäni työväenluokka on edennyt paljon nopeammin naimisiin, omistusasuntoon ja vakkariduuniin, eikä kai kirkon jäsenilläkään ole mitään ohituskaistaa näissä asioissa). Nykyäänkin minua hämmentää, että ihmiset haluavat hankkia lapsia ilman noita edellytyksiä, koska lapsen hankkiminen kuulostaa niin valtavalta urakalta, vähän niin kuin pyramidin rakentaminen. Naimisiin meno on ehkä noista triviaalein, mutta se on helppoa todeta, kun on itse naimisissa. Se ei tuntunut triviaalilta, kun ei ollut: ajattelin, että naimisiin menevillä ihmisillä oli jokin aivan erityisen vahva ja varma yhteys, jonka nojalla he uskalsivat luvata sitoutumista. Ajattelin olevani vain niin rikkinäinen itse, etten voinut semmoista ymmärtää ja osata. Ehkä joillakuilla onkin sellainen yhteys, vaikken osaa edes kuvitella, miltä se voisi tuntua. (Maailmassa on niin monia asioita, joiden edessä mielikuvitus horjuu ja hapertuu.) Itse tiedän vain, miltä tuntuu tietää, että nyt tuntuu, että haluaisi elää jonkun kanssa yhdessä elämänsä loppuun saakka, mutten ole ikinä kokenut, että voisin mennä takuuseen siitä, kuinka kauan minulla on semmoinen olo. Ja omaan elämääni vedoten voin sanoa sen, että ainakin osa avioliitoista solmitaan sillä tavalla, ettei vihkikaavan sanoista olla panemassa toista eikä itseä tilille ja molemmat tietävät sen, koska aihe on puhuttu puhki ennen kuin on edetty askeltakaan. Se otetaan pelkkänä yhteiskunnallis-institutionaalisena muodollisuutena, ei henkilökohtaisena lupausaktina.

(Elämä saattaisi olla helpompaa jos ei haluaisi henkilökohtaisissa suhteissaan ilmaista asioita täsmällisesti ja valehtelematta.)

Vakituinen työ ja omistusasunto sen sijaan kuulostavat ihan järkeviltä edellytyksiltä lasten hankkimiselle minusta nykyäänkin. Tai siis - ainakin jos on kokenut samanlaista työelämän retaletta kuin olen itse kokenut ja monen kuun kuukausiansiot tahtovat jäädä asumiskulujen jälkeen enemmän miinus- kuin pluspuolelle, eikä koskaan voi tietää, kauanko saa asua tietyssä asunnossa ja löytääkö mistään toista yhtä kivaa ja edullista, tuntuisi hullun hommalta järjestää siihen saumaan vielä vauva, kun meinaa oma pää räjähtää välillä ihan itsekseenkin. Toisaalta en varmasti osaa sanoa tähän mitään järkevää, kun en osaa oikein kuvitella, millaista olisi haluta perustaa perhe.

Hämmästyin vain huomatessani, miten vankat käsitykset minulla on ollut asiasta, joka kiinnostaa minua noinkin vähän. Ei enää joihinkin vuosiin, mutta aiemmin. Voi luoja, että olen ollut tyhmä ja problematisoimaton. Sitä tarkoitan, osapuilleen, kirjoittaessani siitä, miten hämmentävän hidasta lapsuudenkodista lähteminen on.

Lapsuudenkodissani naimisiin pääsemistä pidettiin jonkinlaisena hyvän naiseuden mittatikkuna. Minun suhteeni toivosta luovuttiin varhain ja se ilmaistiin selväsanaisesti. Nielaisin tämän asenteen pureksimatta vaikka eteninkin siitä kauemmas kotoa muutettuani. Kauemmas: maantieteellisessä merkityksessä, sanallistuksen harvemmin kuulemisen merkityksessä. Niinpä olin hieman hämmentynyt siinä vaiheessa kun ilmoitin omaksikin hämmästyksekseni meneväni naimisiin, ja vanhemmat kakoivat eivätkä oikein osanneet onnitella, ja äiti soitteli vielä muutaman kerran seuraavien päivien aikana ja kertoi, ketkä kaikki sukulaiset olivat sanoneet, etten heistä ole naimisiinmenevää tyyppiä. (Ikään kuin naimisiin mentäisiin vain yhdellä tavalla ja vain yhdenlainen nainen olisi kelpoisa: nätti, ulkonäköön satsaava, ei liian suulas, helposti rakastettava, säyseä, lapsiin menevä.) Järkytyksen yli päästyään he toki olivat iloisia, mutta yhtäkaikkisesti olin jo saanut annokseni hämmennystä ensireaktiosta ja sen esiin nostattamista muistoista. Heidän on oikeasti täytynyt olla hädissään kanssani, kun itsepäisesti pidin kiinni omista arvojärjestyksistäni, kieltäydyin pukeutumasta sievästi ja siivoamasta huonettani ja kehtasin vielä todeta naimattomuudella uhkailtaessa todeta, että asiahan on niin, etten minä huoli ketään, jolle en kelpaa tällaisenaan ja että jos sellaista ei löydy niin anti olla koko jutun. Että mitään miehiähän minä en kyllä ryhdy miellyttämään tai siis tekemään asioita vain sen takia.

(Tietysti vanhemmiten minusta on tullut lussumpi ja nöyrempi ja aina välillä huomaan tärkeiden suhteiden vaikeissa kohdissa ehdottelevani, että minut ehkä kannattaisi siivota ulos kuviosta koska toinen ehkä ansaitsisi jotain parempaa, jotain tasaisempaa ja rakastavampaa ja helpommin rakastettavaa, jotain itsenäisempää ja rakentavampaa ja helpommin lähestyttävää kuin mitä minulla on tarjota. Hupsua: se nöyryys, jota minun haluttiin tuntevan suhteessa vanhempiin, ei toteutunut siinä kontekstissa vaan siirtyi toiseen, jossa siitä ei ilahduta vaan se koetaan ärsyttävänä. Mutta välillä sitä vaan kokee itsensä aika osaamattomaksi ja pelkää pilaavansa toisten elämän tuntemisensa voimakkuudella ja sillä, että haluaa puhua sen kaiken auki, olla piilottamatta hankalia teemoja, ja niitähän riittää. Kyllähän minä pyrin muuttumaan ja tietysti muutun kaiken aikaa mutta joskus se on rasittavan hidasta ja tietoisuuttani raastaa ajatus, että pilaan tämän toisen elämän tällä etanamaisella tahdillani ja pöljillä lähtökohdillani ja kuitenkin haluaisin hänelle kaikkea hyvää, ihanuutta ja vapautta ja lämpöä mutta olen hemmetin kyvytön antamaan sitä tietyissä pisteissä.)

Huomaan ilahtuneena kulkeneeni ympyrän, löytäneeni viimein yhtymäkohdan kahden näennäisen eri suuntaan harottavan teeman välillä: muutos. Haluamisen haluaminen kai voisi liittyä muutoksen suuntaamiseen. Tai sen suunnan tarkkailemiseen. En halua ajatella suuntaamista jonakin sellaisena kuin ratin pyörittäminen tai teen kaataminen kuppiin. Se on paljon vaikeampaa ja epämääräisempää, koska ei ole vielä tietä tai kuppia, jota kohden toiminta suuntautuisi. Ennemminkin: on tarkkailtava ja pantava merkille, ja huomattava, miten eri vaihtoehdot tilanteissa tuntuvat joko ongelmallisilta tai ongelmattomilta haluamisen haluamisen tason suhteen. Haluan haluta vapautta, haluan tässä estää vapautta, ei hyvä, ongelma, epämukava tuntu, kasvojen menettämisen olo, vaikeuksia selittää toiselle, mitä oikeastaan haluan. Haluan haluta kohtuullisuutta, haluan tässä sovitella, se on kohtuullista, hyvä. Mitä teen kun kohtaan ongelman? Puhun siitä, kirjoitan siitä. Sanon toiselle, että kuule, vaikka haluan nämä asiat aasta ööhön, ja vaikka sanon sen ääneen, kun kerran menet kysymään niistä, niin muista, että vieläkin enemmän haluan haluta näin ja näin ja haluan että toimit sen mukaisesti. Se on se, mitä kohti olen menossa, mihin kiinnitän katseen ja minkä sen vuoksi tunnen koko kehossa jo nyt.

Vaikka arkailen sanan "varmuus" kanssa (ja mauton pääni kukkuu ilkikurisesti "varmuusväline"), niin ehkä tuo suunta, tuo määräävämpi taso, lähenee jonkinlaista varmuutta. Tai ainakin käytän sitä ikään kuin olisin varma siitä (mikä ei tietenkään takaa mitään, vrt. aiempi kommenttini aiemmasta varmasta typerehtimisestäni). Käytän sitä jonkinlaisena mittatikkuna. Ei, ei tikkuna. Mittasuuntana. Onko sellaista edes olemassa? Tarkoittaako tuo ilmaus mitään? No mutta, joka tapauksessa, katson, mitä haluan jossain tilanteessa jollakin sanomisella tai teolla edistää, tutkin tuota ohikiitävämpää ja oikullisempaa halua ja katson, sojottaako se samaan suuntaan kuin haluamisen haluamisesta muotoutuva tie. Ja silloin, kun etenen poispäin, olen vielä tarkemman tietoinen siitä, että ei, tämä ei ainakaan ole se suunta, jota haluan haluta.

Ja toisinaan on vaikeaa saada ihmiset vakuuttumaan siitä, että se, minkä sanoo järjissään tai järjiltään olevan näköisenä, hymyillen tai räkää korvistakin itkunsekaisesti valuen, voi olla aivan yhtä järkevää kuin se, että haluaa karitsojen munankuorivaunut hakemaan itsen turvaan nyt. Että tuntuu tältä ja haluan tätä. Mutta että ei. Vaikka haluan sitä, en halua haluta sitä, joten ole kiltti äläkä toimi sen mukaisesti. Sillä jos toimit niin, etenen aivan väärään suuntaan ja saatan eksyä pahan kerran ja, näin meidän kesken, tiedän varsin mainiosti ettei niitä munankuorivaunuja ole muuta kuin kiiltokuvissa joten on ihan turha yrittää viheltää karitsakaksikkoa paikalle pelastamaan pälkähästä. Minne sitä paitsi ohjeistaisin karitsat suuntaamaan, jos ne olisivat yhtä suuntautumattomia ja toimisivat taksiperiaatteella? (Kiiltokuvassa ei lukenut mitään toimintaperiaatteesta ja minua on lapsesta saakka vaivannut, toimiiko karitsavaljakko kuten kirjekyyhkynen vai kuten taksi.) En ainakaan kohti lapsuudenkotia. 


Ei: tarvitsen ihmisiä, jotka uskovat, että voin olla ristiriitainen, haluta ja tuntea ristiriitaisia asioita ja jopa sanoa niitä ääneen ja silti tietää, että jos noudatan halua a halun b sijaan, kiskaisen itseni tiukalle umpisolmulle, josta en omin avoin luikerra tunnistettavaan muotoon. Silti halu a on minussa, tilanteessa, toimissani, jos ei muuna, niin sinä, mitä ei valittu tai paljastettu. (Paitsi että jos se vaivaa minua, se kyllä paljastuu ennemmin tai myöhemmin koska se kärventelee niin kauan että saan puhuttua siitä jollakin tavalla; minun on huomattavan hankalaa vakuuttua yksin siitä, että on okei tuntea jollakin tavalla, jos asia alkaa vaivata. Nykyään en ole kiinnostunut käristymään ja pitkittämään tuskaa, joskus aiemmin olin ja kuvittelin, että asiat simsalabim lakkaavat vaivaamasta ja ratkeavat mutta ei se taida niin mennä. Ainakaan minun kohdallani. Olisi kauhean helppoa lukea vaikka kirja ja vakuuttua mutten osaa vakuuttua niin.)  


Jotkut valitsevat toisen tien: he vaikenevat niistä haluistaan, joiden eivät koe olevan linjassa suurisuuntaisemman tahtomisensa kanssa. Ei siinä mitään väärää ole, en vastusta sitäkään. Mutta joskus heidän kanssaan tuntee itsensä hyvin sekopäiseksi, oppimattomaksi, levottomaksi ja hankalaksi. Eikä ole usein helppoa hahmottaa sitäkään, mitä suuntia he lopulta kuuntelevat tarkimmin. 

Halu ymmärtää ja olla ymmärrettävä

Hetkeksi kadotan halun ymmärtää ja olla ymmärrettävä tai edes yrittää sitä. Hetken tunnen olevani elossa ja ilman hätää. Ajattelen, että asiat vain tapahtuvat, ettei minun tarvitse mitenkään ymmärtää niitä tai ottaa niihin kantaa tai asennetta. Vain seuraan, miten ne tapahtuvat. Tähän hetkeen tiivistyy iloa niin paljon, etten osaa selittää sitä niille, jotka ovat lähdössä.

Mutta se kestää tietenkin vain hetken. Sitten seuraa epätoivo ja halu ymmärtää, mitä tapahtuu, miksi asiat menevät, kuten menevät. (Asiat ihmisten kanssa menevät lähinnä pieleen. Pieleen mistä? Jostain hämärästä sisäistetystä mallista "miten asioiden pitäisi sujua".) Jankutan itselleni, että hei, äsken oli niin hyvä olo, kun vain maltoit hyväksyä irrallisuuden, turvattomuuden, putoamisen tunteen, tapahtumisen tunteen. Miksi sinä nyt äkisti taas alat vaatia selityksiä? Päästä irti.

Et sinä tule koskaan tajuamaan, miten nämä asiat pitäisi hoitaa. Et sinä eikä kukaan muu.

Näin sanon itselleni, enkä totisesti tiedä, mitä tekisin seuraavaksi. 

Sillävälittömyys

Olen sairaana ja nieleksin oksennuspaloja. Päässäni rallaa pätkä Ditty Bopsia:

Cat in the upstairs window
Staring down at me
Life seems to have a purpose
When you're wandering aimlessly
In the meantime
What am I missing
I'm missing out
In the meantime
I will be living
There is no meantime
There is only now

Niin, tämä hetki. Kuten sanottua, olen sairaana. Eilen aamun tanssitunnilla tanssin vielä ihan täysillä, mutta pukkarissa aivastin kaksi kertaa ja nenää alkoi kutittaa, ja kun koetin kivuta portaita ylös, havaitsin jalkojen käyneen spagetiksi. Lounaalla nenä alkoi vuotaa kuin hana, tuosta noin vain. Kaivoin laukusta hierontatyössä välttämättömän nenäsuihkeen (asiakkaita hieroessa ei voi niistellä tuon tuosta) ja lopetin nuhan sen avulla. Luennoilla sain jo tehdä työtä, etteivät hampaat olisi kalkattaneet. Koska puhelin oli jäänyt kotiin, kuten tavallista, kävelin luennolta työpaikalle. Kun huomasin, että minulla on vain yksi hieronta, päätin kuitenkin hieroa sen. Työtä tehdessä kylmää oli melkein mahdollista olla havaitsematta ja ehdin kysyä muutaman kerran itseltäni, olinko vain kuvitellut koko jutskan, oliko kyse ehkä vain stressioireesta, halusta saada viimein vapaapäivä (eilinen kun oli kymmenes päivä kolmentoista päivän työputkesta). Mutta heti kun aloin korjata lakanoita pediltä ja kirjata potilaskorttiin palpaatioarkuuksia ja lihaskireyksiä, vilunväreet hyökkäsivät takaisin. Vedin ruksit lopputuntien päälle ja suuntasin kotiin ajatellen, että uni ja lepo nyt peliin, jotta alkava flunssa voisi kadota pikaisesti. Kotona mittasin kuumeen - olihan sitä. Peruutin loppuviikon työt kuvitellen sairastavani flunssaa. Aamulla sitten heräsin siihen, että vatsaan sattui. Ehdin vessaan siinä vaiheessa kun se alkoi purkautua kaikkia mahdollisia reittejä pitkin.

Nyt koetan kestää olotilaani, johon kuuluvat kuume, ylähengitysteiden oireet, oksentelu ja ripulointi. Varsinainen jackpot! No, katkesipahan ainakin tuo ylipitkä viikko, joka syntyi presidentinvaalitoimitsijuuden takia. Mieluummin kyllä olisin terveenä.

Tällä välin, kun en ole ehtinyt kirjoittaa, jaksanut kirjoittaa, osannut kirjoittaa, mitä se sitten onkin, ehkä kirjoitan vain "kun en ole kirjoittanut", on tapahtunut yhtä sun toista. Olen maininnut blogissakin muutaman kerran, miten vaikeaa meidän on ollut keksiä asumismuotoa, jossa kaikki kolme voisivat tuntea olonsa kotoisaksi. Nyt yritämme sellaista vaihtoehtoa, että vuokraamme tästä samasta talosta, alakerrasta, kaksion, jonne Vompsu muuttaa. Siten hänen ja Faunin ei tarvitse asua samassa huoneistossa, mistä todistetusti on seurannut Faunin ärtymystä ja mökötystä Vompsun kovaäänisyyden suhteen ja sen seurauksena lempeän Vompsun itsensä ei-tervetulleeksi kotonaan kokemista ja siitä johtuen työpäivien venyttämistä myöhään yöhön, pitkäksi venyneitä baareiluita ja muuta kodin välttelyä. Tällainen järjestelyhän meillä aluksi olikin, kaksi asuntoa samassa talossa, mutta alussa tunnelmat olivat niin erilaiset, etten osannut kokea enää kumpaakaan asuntoa kodiksi. Nyt se saattaisi jo onnistua. Kun siis näin ilmoituksen vuokrattavasta kaksiosta samassa rapussa, kysyin, mitä he tuumaisivat tällaisesta ratkaisusta. Kaikki olivat valmiita kokeilemaan, etenkin kun yhden hyvän ystävän piti muuttaa kaksioon Vompsun kämppikseksi. Asunnossa asuvien tyyppien kerrottiin myös haluavan jäädä siihen vielä helmikuuksi, minkä varaan uskalsimme laskea. No, he eivät sitten halunneetkaan vaan muuttavat pois parin päivän päästä. Ja se ystäväkin perui sanansa ja äkkiä olimme tilanteessa, jossa meillä on vuokralla kaksi asuntoa, Vompsu molemmissa päävuokralaisena, eikä tietoakaan kämppiksestä, jonka pitäisi ryhtyä kämppikseksi muutaman päivän päästä!

Huh!

No, nyt sitten eilen kävi ihmisiä katsomassa alakerran asuntoa, ja minä makasin sängyssä tuhisten kuumeisena ja kuulin kuin jostain kilometrien päästä, miten Vompsu esitteli, että tuo tuossa on vaimoni... hän on vähän sairas... koetin nostaa vähän päätä alustalta, tuntui kurjalta ja itketti helvetisti ja maailma romahteli niskaan. Koetin siinä kuumeessa vielä säätää itselleni vakuutusta, koska nyt kun Vompsu muuttaa alakertaan, meidän yhteinen kotivakuutuksemme siirtyy sinne ja kuulemma ei ole mahdollista liittää siihen enää toista kämppää, vaan minun on otettava tähän erillinen vakuutus. Osan itkuisuudesta aiheutti epäilemättä se, miten huomaan useimpien tästä kuulleiden ihmisten reagoivan tähän liikahdukseen: ihmiset kysyvät, olemmeko enää puheväleissä, tai miten voimme muuttaa erilleen saman talon sisällä. Jotenkin he kuvittelevat kauhean katastrofin olevan käynnissä. Se saa kyllä aika tavalla pelkäämään, miten tästä aiheesta pystyy kommunikoimaan vanhemmille, joilla on tapana rakentaa katastrofi miellyttävistäkin uutisista. Ehkä kerron heille joskus, jos siltä tuntuu. Voin kyllä kuvitella, miltä heistä kuulostaa asumusero. Vaikkakin saman talon sisällä. Helvetinpasuunat töröävät, maailmanloppu alkaa.

Ratkaisu on sikäli satunnainen, että aivan yhtä hyvin pois muuttava olisi voinut olla Fauni. Oikeastaan se olisi ehkä ollut luontevampaakin, koska sillä tavalla käytännön asiat olisi ollut helpompi järjestää ja tämän asuntokokeilun epäonnistuminen palautuu kuitenkin lopulta Faunin kokemiin epämukavuuksiin ja niiden heijastumiseen muuhun suhdedynamiikkaan. Sikäli olisi ehkä tuntunut jotenkin reilummalta, jos muuttajana olisi ollut Fauni. (En kyllä oikein tarkalleen tiedä, miksi se oikeastaan olisi reilumpaa, eihän hän selvästi mitään epämukavuuden tuntemuksilleen voi. Kummat intuitiot - en juuri luota niihin.) Mutta me nyt vain satuimme ensin löytämään sopivan kaksion, ei yksiötä. (Fauni ei ole innostunut mistään kämppisajatuksesta vaan haluaa omaa tilaa. Minua hän kyllä sietää, tiedä häntä miksi, koska sotkenhan ja mekastanhan minäkin; totta puhuen taidan olla kaikista sotkuisin, mutta siitä lisää myöhemmin.) Tuntuu vähän häiritsevältä tajuta, miten siihen olisi reagoitu, jos olisinkin kertonut Faunin muuttavan erilleen, omilleen. Sekin olisi tulkittu todennäköisesti jotenkin aivan kummallisesti.

Tämä kaikki tapahtumien vyöry ja vyöryn nopeus - tilanne on kestänyt, mitä, viisi päivää, ja samalla olen aloittanut opintojani edelleen supersurullisen esseen jäljiltä yhä latuskana ja jokseenkin toivottomana sen suhteen että voisin koskaan löytää itselleni mitään työnkuvaa, johon välitön reagointitapani tai se, miksi sen osaan kuvitella muuttuvan, voisi mitenkään edes löyhästi sopia hyvin, koska olen etääntynyt duunariduuneista enkä enää osaa tai halua taipua sellaiseen piparminttupastillin hajuiseen kasvottomuuteen ja nöyrästi aina saatavilla olemiseen ja toisaalta en selvästi oikein osaa asiantuntijuuttakaan sovitella päälleni, koska piru vie, ymmärrän hirveän huonosti ja huomaan olevani suunnattoman laiska osaamiseni päivittämisen suhteen enkä koe mitään pätemisintohimoja tai kilpailuviettiä tai edes todistamisen tarvetta kansalaiskuntoisuudestani, ellei sitten tätä blogia lasketa yritykseksi kohentaa kansalaiskuntoisuutta, sekin on yksi mahdollinen tulkinta nimittäin enkä ehkä vastustaisi sitä vaikkakin huomauttaisin, että se tuskin on päämotiivi, mutta toisaalta, motiivit, kuka niistä selvän ottaa. Tapahtuu nopeasti, tuntuu että raahustaa hieman jäljessä ja tähyilee hämmentyneenä eteensä ja taakseen.

Kypsyin tässä välissä myös facebookiin siinä mittakaavassa, että ymmärsin korjata luuni sieltä pariksi viikoksi. Osa tuttavistani on nimittäin niin tanakasti Haaviston kannalla, että hypettää kuin viimeistä päivää. Huudahdukset ja linkit on epäilemättä tarkoitettu kannustaviksi ja innostaviksi, mutta siinä vaiheessa kun saa ännännen pyynnön sijoittaa rahansa (joita ei tällä hetkellä juurikaan ole) vaalikampanjaan, yhdistettynä samaan aikaan sisään vuotavaan informaatioon siitä, että toinen ehdokas nähdään suunnilleen pahan voimien henkilöitymänä ja oma ehdokas lähes jumalana, niiden vaikutus saattaa kääntyä päinvastaiseksi. Ei siinä mitään, kyllä ihmiset saavat minusta iloita. Ja koettaa edistää asia-argumentein parhaaksi näkemiään poliittisia kantoja. Mutta jyrkät kahtiajaot, ei kiitos. Toki aion äänestää Haavistoa itsekin toisella kierroksella ja olen iloinen siitä, että toisella kierroksella on kerrankin joku, jota äänestän muutenkin kuin vähemmän huonona vaihtoehtona, mutta puheet ihmeestä alkoivat mielestäni vaikuttaa niin mauttomilta, että juuri turvatakseni sen, etten vittuunnu liikaa koko ilmiöön ja sen takia jätä äänestämättä, suljin itseltäni facebookin muutamaksi viikoksi. Ratkaisu on tuntunut todella hyvältä, niin hyvältä, että voi olla, että vetäydyn ehkä pidemmäksikin aikaa.

Huomasin näet viihtyväni flickrissa paljon paremmin. Ehkä se liittyy elämäntilanteeseenkin: nythän näen paljon ihmisiä päivittäin muutenkin, joten ehkä kaipaan kuvia ja hiljaisuutta, en nokkelia sanailuja ja tungosta.

Luennoilta ei saisi tänäänkään olla pois, mutten voi mennä sinne kuumeessa, oksentaen ja ripuloiden. (Pystyisin kyllä keskittymään, ei se ole mahdotonta, kirjoitanhan nytkin, sattuu nimittäin vatsaan niin etten voi nukkua ja on oikein hyvä, jos saan ajateltua muuta kuin vatsakipua, paremmalla mielellä tässä pysyy kuin kipuun keskittyen, mutten halua tartuttaa tätä kellekään ja voi olla, että juoksisin vessaan liian monta kertaa luennon aikana, ei hyvä.) Jos olen pois enemmän kuin kaksi kertaa, kurssit lykkääntyvät ensi keväälle tai avoimessa yliopistossa tehtäviksi. Se tarkoittaisi, että siirtyminen maisterivaiheeseen lykkääntyisi todennäköisimmin puoli vuotta. No, aikaahan tässä tietysti vain onkin. Tarvitsisimme myös juuri nyt rahaa asuntokuvion takia, mutta olen liian sairas mennäkseni töihin. Onneksi vatsa-asiat tapaavat mennä pian ohi. Toisaalta tässä on tämä hengitystieosuuskin aktiivisena, mikä on vähän hämmentävää.

Ei auta kuin katsella rauhallisesti tätä kummallista sotkua ja hyväksyä se.

Aamulla kun heräsin hirvittäviin vatsakipuihin, en pystynyt makaamaan vessassa käytyänikään. Niinpä istuin tuolilla, kärsin kipua ja kuvotusta ja luin Pema Chödröniä. Se on hyvää vatsatautiluettavaakin. Jotenkin kipu tuo niin tähän hetkeen, että teksti konkretisoituu. Pema Chödrön, jonka perin Hurinalta tuttavuutena, kirjoittaa hauskasti ja oivaltavasti pelkojen hyväksymisestä. Tunnistan kovin hyvin sen, mitä hän kuvaa tässä:

Kaiken puolustuksen alla on bodhichittan suojaamaton ja surullinen olemus. Sen sijaan että tutustuisimme siihen ja kokisimme sen hellyyden, me yleensä sulkeudumme suojataksemme itseämme epämukavalta tunteelta. (Pema Chödrön, Pelosta vapauteen. Basam Books 2003, kääntänyt Elina Bhutia. S. 58.)

Joskus ennen tein sitä vielä enemmän kuin nyt. Ärsyynnyin paljon helpommin, mielessäni olivat selvänä normit, joita piti noudattaa (eivät ehkä kauhean yleisesti jaetut, mutta hitto miten varma olin niistä - niin varma, että sen oli pakko olla petollista), tuomitsin itseäni ja muita paljon kerkeämmin niiden mukaan ja niin edelleen. Nykyään olen pehmeämpi, mutta toki kaukana siitä, etten ärtyisi, puolustautuisi ja vinkuisi tulevani kohdelluksi epäreilusti. :P Ero on ehkä siinä, että nykyään pystyn sentään huomaamaan, miten nämä reaktiot tapahtuvat, ja joskus pysäyttämään ne alkujaan muutamalla ystävällisellä itselle esitetyllä kysymyksellä. Ja tuntuu kuin ne useissa tapauksissa eivät edes lähtisi käyntiin. Tajuan tuon tuosta, että joskus vielä seitsemän, kahdeksan vuotta sitten olisin ahdistunut tai suuttunut tai tuominnut muita pahasti mutta että nyt vain taidan ajatella, että elämä on vaikeaa ja tilanteet vaihtuvat ja aina jokin ratkaisu löytyy. Se, mitä koin valmistuttuani, työttömäksi jäätyäni ja tärkeimmässä ihmissuhteessa epäonnistuttuani, kyllä jyskäytti suojavarustukset hetkeksi sen verran pois, että saatoin alkaa hahmottaa niiden läsnäoloa niiden koettaessa vaivihkaa hiipiä takaisin. Ja silloinkin, kun jokin olo paisuu muodottomaksi hirviöksi ja sumentaa näkökentän ja saatan sanoa pahasti toiselle tai ajatella ilkeästi, en sentään jälkikäteen tuomitse koko loppuelämääni menetetyksi tapahtuneen takia.

Yksi suuria haasteita on nykyään, miten tulla toimeen tuon surullisen olennon kanssa. Saatan helposti tulla surulliseksi, kun kuuntelen nuorten ihmisten puhuvan luennolla itsensä tsemppaamisen tärkeydestä, tai kun kuuntelen työelämän kielestä, jolla meidän olisi puhuttava silloin kun haluamme jonnekin töihin - en osaa olla kysymättä, miksemme voisi pyytää työelämää puhumaan muun elämän kieltä, ihmisiähän siinä toimivat ovat - , tai kun mainitaan käsite itsetunto, josta minulla ei ole hajuakaan, mitä se tarkoittaa, koska aina kun olen kuvitellut osaavani jotain tai voivani tulla hyväksi jossain, seuraavaksi olen saanut huomata, että no jaa, itse asiassa olen ymmärtänyt asiat taas ihan kummalla tavalla, ja nykyään en oikein osaa enää mitenkään hahmottaa, onko minusta ylipäänsä yhtään mihinkään, ehkä hieman asioiden valppaasti tarkkailemiseen ja ehkä niistä osan hypoteettisesti sanallistamiseenkin, ja siihenkin aika vajaasti ja tiettyyn (kriittisesti tarkastellen aika rajoittuneeseen) näkökulmaan vangitusti. Tuo suru kyllä valjenee vuosi vuodelta, kauhtuu, en meinaa huomata sitä paitsi todella väsyneenä (kuten olen ollut tämän vuoden alusta) enkä pidä sitä kovin vaarallisena. Mutta havaitsen, miten ristiriidassa se on sen asenteen kanssa, jota minulta tunnutaan odotettavan esimerkiksi yliopistolla tai työssä. (Tuntuu, että aika usein odotetaan juuri sellaista vahvistusharjoitusta, jonka Chödrön kontrastoi aika voimakkaasti itselle hyvän toivomisen kanssa: "henkilö uskottelee itselleen olevansa myötätuntoinen ja rohkea vaikka salaa tunteekin olevansa epäonnistunut", emt 54. Voihan hyvätyyppiys sentään! Miten olisi mahdollista olla tuntematta itseään hyvin haavoittuvaksi ja yhteiskunnan vaatimusten kanssa ristiriitaiseksi, sekä tietysti auttamatta yhteiskunnan talousrationaalisin mittarein - työmarkkinakansalaisuudessa - epäonnistuneeksi? Miksei voisi sanoa ajatelleensa aivan toisenlaista kansalaisuutta, poliksen vapaata miestä, ja järjestäneensä elämänsä sen mukaan, mikä nyt taitaa tosiaan tarkoittaa sitä, että on aika vaikeaa suhtautua rohkeasti ja myönteisesti vaatimuksiin puhua liiketalouden kieltä.)

Ja pohdin usein, eivätkö muut koe sellaista surua.

Ja että voi olla, etteivät ainakaan kaikki, koska minultakin meni monta vuotta päätyä tällaiseen suruun ja sitä edelsi monta aika rankkaa kokemusta. (Eilen puhuimme Vompsun kanssa surun ja huolen toiselle tuottamisesta. Hassu aihe, oikeastaan, koska pohjimmiltaan toinen tekee valinnan tulkita tilanne tietyllä tavalla, ja usein valinta on meidän kahden kohdalla surun kautta. Vinouma sekin! Vompsu sanoi, että oikeastaan suru on tehnyt hänelle hyvää, ja sanoin, että joo, tajuan kyllä, koska minäkään en olisi monia asioita osannut tajuta ilman surua, mutta että siitä huolimatta ehkä kuitenkin sitä haluaisi olla tuottamatta toisille surua silläkin ehdolla että sitten he jäisivät vähän yksinkertaisemmiksi ja että elämä surettaa joka tapauksessa joten kyllä koen velvollisuudekseni pikemminkin luoda siihen iloa ja taianomaisuutta. Mutta tämä on kovin ambivalenttia; en ole näet lainkaan varma, haluaisinko kellekään sitä kohtaloa, että tämä saisi lipua elämänsä läpi ilman murheita ja siksi toisten surullisuuden tuomiten, siihen eläytymään kykenemättä. Vaikka eiväthän kaikki ihmiset toisaalta sillä lailla suruun reagoi, että muuttuisivat hyväksyvämmiksi ja pehmeämmiksi. Vaikeita asioita. No, joka tapauksessa, minusta olisi ikävää, jos kokisin jotenkin tärkeäksi tarkoituksella lisätä surun määrää maailmassa. Phuuh.)

Suruun on helppo juuttua. Välillä olen huomannut miettiväni, onko jotenkin ehkä väärin tai ainakin hyödytöntä tiedostaa niin läpitunkevasti meidän kaikkien hauraus ja ohimenevyys ja lyhytaikaisuus täällä? Onko pahaksi olla haluamatta kuohuttavia kokemuksia, jotka purjehduttaisivat pois haavoittuvuuden ja tietämättömyyden ja ilman päämääriä elämisen kentästä? Voinko vahingoittaa tällä muitakin kuin itseäni? Ja mikä oikeus minulla on vahingoittaa itseänikään? Mutta en tiedä, onko tämä vahingollista. Jotenkin tuntuu, että ei. Mutta silti, reaktion hyväksyvä alistuneisuus jaksaa askarruttaa.

No, tänään sitten vatsatautisena Pema Chödröniä lukiessa törmäsin hauskan konkreettiseen neuvoon:

On tärkeää olla tässä ja nyt, täysin tietoisena hetkessä kiinnittäen huomiota arkielämän yksityiskohtiin. Huolehtimalla tavallisista asioista kuten kattiloista, pannuista, vaatteista ja hampaista me myös iloitsemme niistä. Pesemällä vihanneksia tai harjaamalla hiukset koemme arvostusta: ystävyyttä itsemme ja kaiken elollisen kanssa. Tarkkaavaisuuden ja arvostuksen yhdistelmä pitää meidät kiinni todellisuudessa ja tuottaa iloa. Kun sitten ulotamme huomion ja arvostuksen ympäristöämme ja muita ihmisiä kohtaan, ilon kokemuksemme kasvaa entisestään. (Emt, s. 80.)

Neuvo kuulostaa niin hauskalta, että haluaisin heti aloittaa! Tiedän kuitenkin vanhastaan, että esimerkiksi tiskaaminen, kitkeminen, kasvien huoltaminen ja eläinten hoitaminen samalla tavalla kuin ihmisten hierominen tekee iloiseksi ja jotenkin enemmän maailmaan kiinnittyneeksi. Ehkä voisin sittenkin tehdä uuden vuoden lupausta etäisesti muistuttavan toiveen itselleni siitä, että jaksaisin vaikka tiskata useammin tai muuten siivota.

Jos vatsatauti ja kuume hieman edes hellittäisi, voisin vähän tiskata ja siivota jo tänään. Se kuulostaa ajatuksena niin hullunkuriselta, että purskahdan nauruun kivuista huolimatta.

Piilotettu

Kun tilanne muuttuu, positio muuttuu, suhde toiseen muuttuu, myös itse muuttuu, tai kuva itsestä, se osa itsestä, johon on mahdollista päästä käsiksi. Ajattelen siirtymää hyvin konkreettisena. Jos kysyttäisiin, miten se voitaisiin esittää, sanoisin näin: Seiso ensin metrin päässä ovesta. Katso sisälle huoneeseen. Näet aika paljon siitä, mitä huonessa on ja tapahtuu. Vaikka tarkastelemistasi tarkastelisit, et näkisi kuin nämä ja nämä asiat. Nyt, muutos. Astu ovesta sisään, käänny 90 asteen verran. Pidä jalat paikallaan, mutta heijaa ja kierrä rankaasi muuten kuten lystäät. Niin, samat asiat, mutta erilaisissa suhteissa. Jotkin näkemistäsi seikoista saavat uuden selityksen. Salaperäisestä maton kulmasta jatkuu nyt kudos seinänviereen ja aiemmin näkymättömän kaapin alle. Kaapin päälle on ripustettu taulu, kuva... kasvien varjot heittyvät oviseinälle kulmissa, jota et osannut kuvitella tai jota et vain tullut ajatelleeksi.

Tai vielä toisin, tarkemmin: Ajattele, että on luvattu siirto ensimmäisestä paikasta toiseen. Voit seistä vain ja hengitellä. Sisään, ulos. Tauko. Sisään, ulos. Tauko. Odotusta. Ja sitten kun on jo kyllästynyt, äkisti humps onkin toisessa huoneessa ja alkaa hahmottaa kaikki nuo uudet asiat, jotka aiempi kohta esti näkemästä.

En muista vielä koskaan eläneeni niin, etten jo pian olisi päässyt huoahtamaan sitä, miten äsken en vielä tuntenut näitä ja näitä asioita. Miten en tuntenut, vaikka tarkkailemistani tarkkailin, etsin ja koetin puskea niitä kohti. Ja miten usein pysäytin etsinnän jossain kohdassa, epäröin, pistin sulkeisiin ja myöhemmin-mappiin ja jäin odottamaan siirtymää. Koska - tämä on nyt hyvin hämärä tuntemus, mutta koetan kuitenkin - jokaisessa positiossa on asioita, jotka tuntuvat teljetyiltä sellaisin salvoin, etten osaa avata niitä. Tai joiden avaaminen loukkaisi jotakuta toista liian pahasti, ja siksi pysähdyn. Tai pelkään, että se loukkaisi. (Jonkin aiemmin, toisenlaisessa tilanteessa tapahtuneiden kommunikaatioiden perusteella koen relevantiksi pelätä, että niin voisi nytkin käydä.)

Ja sitten, kun äkisti teletransportaatio pyyhkäisee toiseen huoneeseen, pysähtyy hetkeksi ja kiskaisee henkeä ja ajattelee, pistävästi havainnoivana: kas niin, tältäkö täällä näyttääkin... Se ei ole pelottavaa, mutta jollakin tavalla järkyttävää kyllä. (Käyn työajalla itkemässä vessassa. En osaa nimetä itkuun liittyvää tunnetilaa, paitsi ehkä pakahtuminen kaiken voimakkuuteen.) Tunnistaa sen kaapin alle suikertavan maton kulman, mutta äkisti näkee koko kuvion. Maton pituuden. Kuvat seinällä... varjot...

Tuntuu kuin näkisi, ensimmäistä kertaa. Taas. Mutta tietää, tuosta taasista, että tämäkin on huone. Yksi huoneista. Yksi kehoista. Yksi tulkinnankehyksistä. Yksi turtumisen paikka.

Mutta näkee sen, mikä vielä äsken oli piilotettu, ja syventyy katsomaan sitä, sen kuvioita. Niin paljon loukkaavaa, mikä sulkeistettiin. Niin paljon pelkoja. Niin paljon toivoa, johon ei uskaltanut nojautua. Katsoo sitä suoraan ja ahdistumatta, koska totta puhuen, se oli ongelma vain ollessaan piilotettua, seinän taakse jäävää. Helpottuneena siitä, että on tässä, tässä huoneessa. Ne kysymykset, jotka vielä eilen koskettivat itseä, ovat lakanneet kuulostamasta suurilta. Nämä ovat toisia kysymyksiä. Ja pyyntö, ohimennen: Anna aikaa. Vaikka askel tai siirtymä käy äkisti, ei tarvitse olla heti kotonaan, hulmauttaa pyrstöään.

Ikävöin ja olen epätietoinen ja se tekee minusta valppaan. Keveämmän. Täsmällisemmän, tarkemman. Mutta huonommin toiseen huoneeseen näkevän, jos kääntyisin takaisin kohti ovea ja äkisti tulisinkin uteliaaksi siitä, mitä siellä oli. Mitä siellä oli? Miksen painanut mieleen huolellisemmin? Eikä voi enää palata. Ei ikinä, en siihen huoneeseen.

Koetan kuvata sitä, mitä kehossa tapahtuu, en niinkään sitä, mitä näen. Koetan kuvata sitä vaikutusta, joka suhdestatusten muutoksilla on kehoon. Eikä vain minun statuksillani, vaan niiden statuksilla, jotka ovat suhteessa minuun. Jossakin epämääräisessä suhteessa, jota en osaa nimetä kovinkaan hyvin. Miten kuukautiset, jotka ovat loppumaisillaan, alkavat vuotaa järkyttävällä tahdilla uudestaan. (On tuokin tapa reagoida... näin on käynyt jokaisessa erossa, ja ehkä kehoni tulkitsee tämän jonkinlaiseksi erottautumiseksi, vaikkei mistään erosta olekaan käsittääkseni kyse... mutta tunnen, etten myöskään käsitä kovin etevästi tällä hetkellä.) Miten nälkä katoaa ja ruoka maistuu jotenkin ällöttävältä. Miten kadunvarren kiveys täsmentyy muhkuraiseksi ja suoraa kulmaa etäisesti muistuttavaksi. Miten suu ja huulet kuivuvat. Ja, miten äkisti havaitsen taas ihmiset jotenkin vähemmän rajautuneina olentoina, käyttöliittymämäisempinä, näen heidän välilleen kuroutuneet tahmeat rihmat (ja ajattelen paperiveneiden brutaalia elämää) ja tajuan, kuinka minua ei suojele niiden näkemiseltä vähään aikaan mikään.

Ihon kuori hiertyy lattialle. Yhteensopimattomasti muistan, että tälle päivälle oli ennustettu myrskyä. Ajattelin kirjoittaa ystävälle, että muutatte sateenvarjon kantamana, mutten ehtinytkään kirjoittaa, kun ajatus keskeytyi, ja sittemmin totean, että ehkä sittenkin liikahdan tänään itsekin ainakin yhtä paljon. Tai yöllä jo. En ole pitkiin aikoihin tuntenut levotonta, vedenalista, kaikessa kehossani, mutta tunnen sen taas. Näen unta, vähää untani, lampaasta, jolla on valtava erektio. Nukun lampaan kyljessä, se on ihanan pehmeä, paitsi se osa, joka on kourassani. Unessa pohdin, onko soveliasta tuntea vetoa lampaaseen. Mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat.

Unet väkivaltaistuvat ja käyvät seksuaalisemmiksi. Valve - miten sen kuvaisin? Keho on valmis hypähtämään -

Tuntu avautumisesta, sisään johonkin laajempaan astumisesta, vähemmästä vastuusta. Vapaudesta. Suoristumisesta. Keveydestä. Kokeekohan joku joskus jossain sitä tunnetta käymättä vessassa välillä itkemässä? Minulla siihen liittyy näemmä itku ja järkytys. Siirretyksi tulemisen tai siirtymisen tuntu.

Mistä se johtuu, että vain astuessani kauemmas jostakusta, vain avatessani käteni ja luopuessani vastuista hänen itsestäänselvyydeksi muuttuneella läheisyydellä loukkaamisensa suhteen, vain siinä kohden tunnen käyväni jotenkin eettisesti ymmärrettävämmäksi, helpommin hyväksyttäväksi, enemmän siksi itseksi, jota kohti soisin kulkevani? Johtuuko se jostain metaforasta, jonka olen nielaissut? Jostain sellaisesta kuin painopisteen tukipisteen yläpuolella pitäminen, esimerkiksi? Tai itsen kannattelu? (Ja sitkeä tuntu, että herkästi köynnöstän.) En osaa sanoa.

Mutta kun tilanne muuttuu, itse muuttuu: tilanteen itse, tilanteen ajatukset, tilanteen mieli, tilanteen keho, tilanteen teot ja toiminta. (Käyttelen näitä melkein synonyymeinä tässä.) Äkkiä muistan ammoisen rakastajan ja mietin, lähettäisinkö hänelle kiitoskirjeen siitä, mitä häneltä opin. Ehkä en, koska se on ollutta ja mennyttä. Ei rakastaminen, ei se sillä tavalla lopu snip snip snip, mutta sen tyyppinen puhe loppuu, ja lopulta lakkaa ikävöimästä sitä puhetta vaikka kehoja ei kai voi lakata ikävöimästä, kehoja sellaisina kuin ne on kohdannut ilman sanoja. Hauraina ja naurua kavahtavina.

Jotakin muuttuu, mutta sitä on vaikeaa kuvata.

Säännöittä, mutta vain pintatasolla

Tapaamisesta pois kävellessä kuljemme yhdessä kuraista asfalttia, kolme tyttöä. Yksi on muuttanut erilleen, toinen jätetty, ja yhden aviomies ihastunut toiseen. Kas niin, siinä me kuljemme ja nauramme tilanteiden kipeydelle. Ja muutakin tapahtuu, tapahtuu katseen rajoilla. Ihmiset menevät yksiin, joutuvat valitsemaan kahden väliltä (ihan kuin joutuisi valitsemaan runouden tai tanssin, kauheaa), epäröivät, ottavat välimatkaa.

Levottomuus hellittää, tuntu maailman nurin kääntymisestä hellittää, kun kuulen Vompsun ihastuksesta. Olen tiennyt jonkin olevan pielessä, nyt tiedän, mikä on heiluttanut oloani. Näin on käynyt joskus ennenkin: epämääräinen kaikki-ei-ole-kunnossa, mutta kun en ole tiennyt, mistä on ollut kyse, olen kysynyt vääriä kysymyksiä. Kuten: Onko niin, että olen viimein kajahtamassa täysin? Miksi näen painajaisia? Olenko kerännyt liikaa opintotaakkaa? Kestääkö pääni teorioita lainkaan? (Ahhahhaa, eikö tästä pitäisi jo vallita jonkin sortin hypoteesi?) Miksi toinen tuntuu torjuvalta, varmaan koska olen jotenkin loukannut häntä?

Mutta tietysti, kun yhdestä pulmasta on voitu huoahtaa kauhu pois, syntyy uusia. Nyt: käytännöllisempiä. Jos olenkin tottunut angstaamaan piipaa-autolla pehmeään huoneeseen -ajatuksesta (ja pystyn samalla nauramaan sen absurdiudelle), niin tämä on jotakin muuta, uutta. Vompsu nimittäin haluaisi tuoda ihastuksensa tapaamaan meitä. Ehkä kotiin. Ensin sanon: ei, se tuntuisi minusta aggressiiviselta, että sinne tulisi päivällispöytään joku, josta minun odotetaan pitävän tuosta noin vain. Ja sitten sanon: no eikö hän voisi tulla normaalisti joihinkin bileisiin tai skypejoululauluihin, johonkin neutraaliin kohtaamiseen, jossa ei tarvitse jännittää, mitä sanoo, koska se, mitä tulee sanoneeksi, muuttuu iäksi siksi, minkä sanoi, kuten Szymborska kirjoittaa. Enkä yhtään tiedä, mitä osaan sanoa. Keksin sanoa. Enkä haluaisi olla este. En haluaisi, että sanon jotakin, joka kuullaan väärin ja sitten kaikki menee pieleen. Niin että olisi parempi, että olisi jokin ohjelma ja muitakin ihmisiä, niin että voisin vaikka sanoa vain hei ja puhua sitten tutuille ihmisille, takertua heidän kanssaan keskusteluun, kunnes tuntuisi, että osaan muotoilla sanan tai kaksi, muunkin kuin hein.

Ensin lähestyn asiaa kirjoittamalla kirjeen yöllä valvoessani. Kirjeen tytölle, jonka olen nähnyt bileiden toisessa nurkassa mutta jolle minua ei ole esitelty. (Muistikuvat tyypin ulkonäöstä ovat aika hämäriä ja kuvissa hän irvistelee rumasti naamiaisasussa.) Kirjoitan avoimesti. Annan kirjeen Vompsulle, jotta hän voisi lähettää sen eteenpäin, koska arvelen, että sillä tavalla, jos kirjeilisimme ensin, uskaltaisin ehkä paremmin tavata tuon ihmisen. Vompsu lukee kirjeen ja sanoo, että sehän on helvetin pelottava. Ulisen ja tunnen surkeutta, koska olen koettanut kirjoittaa mahdollisimman ei-pelottavasti, esitellä itseni pienenä pelokkaana otuksena, joka ei halua asettua kenenkään eikä minkään tielle, joka kannattaa rakkauksia ja rakastumisia eikä ajattele niitä niukkoina resursseina. Ja en tykkää siitä, että se kuullaan mörkömäisenä ja pelottavana. Okei, älä sitten välitä sitä, sanon. Jos ajattelet, että se on pelottava, älä missään nimessä välitä sitä. Ehkä jo se, että kirjoitan kirjeen, auttaa, vaikkei sitä välitettäisikään perille. Ainakin tiedän itse paremmin jotain siitä, miten asian jäsennän.

(Tyttö pitää kuulemma Vompsua pelottavana ja tätä meidän kuviotamme pelottavana, joten voi kyllä olla, ettei ole olemassa mitään keinoa olla hänelle ei-pelottava. Huono juttu, koska en pidä siitä, jos ihmiset pelkäävät minua. Se on yksi hankalimmista asetelmista. Koska sitten pelkään sitä, että he pelkäävät minua, ja vaikka koetan nousta sen kaiken yläpuolelle, välillä se menee ihan puihin. Ja nyt ei ole kyseessä vain se, mitä minusta ajatellaan - ei se ole niin oleellista - vaan se, miten käy Vompsun lupaavalle uudelle suhteelle. Liikaa vastuuta!)

Nyt kun kirjemahdollisuus on ohitettu toimimattomana, jossain vaiheessa pitäisi nähdä tämä ihminen. Huomaan kysyväni, hiljaa ja ääneen, miksi ihmeessä minun pitää ylipäänsä tavata hänet. Vakuuttaakseni, että kaikki on ok puoleltani? Fauni kysyy yöllä, kun puhumme: Kuka oikeastaan haluaa hänet tänne? Haluaako hän oikeasti muka tavata meidät? Vai onko siinä kyse jostain, mitä Vompsu haluaa, jonka hän arvelee edistävän suhdemahdollisuutta? (Sekä Fauni että minä arvelemme, että tuollainen käynti, ainakin ennen kuin on maannut jonkun kanssa, todennäköisesti vain torpedoisi kaiken. Mutta ihmiset ja heidän intuitionsa ovat erilaisia. Toisia torjuu se, mikä toisia houkuttaa. Jonkun este on toisen ehto.) En näe estettä sille, että meistä voisi tulla joskus ystäviä, mutta tämä alkutilanne tuntuu karmealta ja jähmettävältä. Vähän sellaiselta, missä ei voi onnistua, missä ei vallitse mitään etenemissääntöjä. Ehkä se liittyy siihen, juuri siihen, etten ymmärrä, miksi me olemme näkemässä. Enhän ole Vompsun äiti. Ei minun tarvitse hyväksyä, keiden kanssa hän hengaa. Ja, luoja paratkoon, eiväthän äiditkään sellaisia juttuja hoida.

Niin että olen nyt useamman päivän pelkoillut sitä tilannetta, että sitten kun se tyttö tulee meille, mitä sille voi sanoa, ettei se kuulosta siitä kauhealta ja pelottavalta ja torjuvalta? Varmaan mieluiten ottaisin tytön kanssa love daten ja makaisimme vain vierekkäin pimeässä ja vain toinen kerrallaan puhuisi ja toinen vahvistaisi kaiken hänen sanomansa: saat tuntea noin. Mutta se vasta voisikin tuntua toisesta pelottavalta! (No, ehkä silti sitä voisi ehdottaa.)

Tietysti tilanne on sikälikin hankala, että tyttö on sellainen, jonka tuntee useampi kavereistakin. Vaarassa ei siten tunnu olevan vain Vompsun haluama suhde häneen vaan myös useampi oma kaverisuhteeni, jos hän alkaa rakentaa jotain niukan resurssin kuviota ja esittää minut hirviönä. (Luultavasti en haluaisi oikaista tätä vaan tuntisin itseni hirviöksi ja menisi aika kauan ennen kuin suostuisin uskomaan, että jossain mielessä voin olla joskus muutakin kuin hirviö. Toivottavasti niin ei käy vaan onnistun johonkin rakentavampaan toimintatapaan pääsemisessä, jos näin käy.) Uuh. En oikeasti tiedä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa. "Hei, tervetuloa. Olen kuullut susta paljon mutta en luota informanttiin, koska se on hulluna suhun ja siinä tilassa kukaan meistä ei ole erityisen luotettava." Hmm.

Vaikken ole mikään suuri sääntöjen ystävä ja arvostan leikkiä enemmän kuin peliä, huomaan, että tässä kohdin olisin kiitollinen joistain pintatason säännöistä. Kuten että kun tuolla tavalla kanssani suhteutuva ihminen tulee kylään, miten häntä odotetaan puhuteltavan? Ehkä voin kysyä sitä häneltä ensiksi? Vai olisiko sekin pelottavaa? Helvetti, tämä on paljon halvaannuttavampaa kuin nettideitit. Ja mitä kauemmin ehdin asiaa pohtia, sen pidemmäksi kasvaa niiden asioiden lista, jotka saattavat pullahtaa suustani ulos ja säikäyttää. Kuten että jos hän haluaa lapsia, sitten on ehkä mietittävä oikeasti, miten pitäisi toimia, koska en itse halua asua lasten kanssa ja jos Vompsulla olisi lapsia jonkun muun kanssa, en taatusti haluaisi viedä lapsilta isäaikaansa, ja ehkä mitään yhteistä aikaa ei enää löytyisi, ja että ehkä sitten olisi viisainta alkaa ajatella eroa samantien. Mutta herramunjee, tuo voi olla aika raskasta kuulla parin deitin jälkeen. Ja silti se on ihan relevantti näkökanta. (Yksi harvoista monikkosuhteista, joista tiedän, natisee liitoksissaan sen kanssa, että toinen naisista haluaa lapsen ja toinen ei halua asua lapsitaloudessa.) Ja haluan toimia avoimesti, kertoa, miten asioista ajattelen. Mistä tiedän joka tapauksessa pitäväni kiinni. Jos se ihminen haluaa oikeasti tietää, miten tämä kuvio on syntynyt ja pysyy pystyssä ja toimii ja mitkä siinä ovat kenenkin intressit ja ehdot. Haluaako hän tietää? Jos ei, niin miksi hän haluaa nähdä? Vai onko se hän, onko se sittenkin Vompsu?

Sekavaa, eikö totta? Ja samalla kuitenkin ajattelen, että vaikka pintatason sääntöjä ei olekaan, syvätasolla vallitsevat teräksiset säännöt. Maa, pohja. Päättäväisyys. Yritys kuulla toinen, aistia tämän tila, elää sitä. (Ja olla unohtamatta omaa tilaa, kuuroutumatta sen pienille liikahduksille.) Kohdata toinen tämän lähtökohdista. Mutta mietin sitä, mitä monet ovat pitäneet minussa pelottavana, ja se on usein sitä samaa, mitä minä olen pitänyt muissa turvallisena: avoimuutta, ristiriidan sietämistä, hiljaisuutta, varmasti mutta vaikeasti selitettävästi valittuja symboleita, joita toiselle tarjotaan lahjana odottamatta vastalahjaa, tarvetta ymmärtää ja sanallistaa tarinoita, jotka lomittuvat ja limittyvät ja kalahtelevat törmäillessään. Entä jos olenkin vain hiljaa ja menen kohti ja kosketan varovasti ja katson katsomistani? Olisiko se pelottavaa?

Ei, en tiedä, mitä tapahtuu, sitten kun näemme. Jos näemme. En tiedä. En tiedä, näemmekö. Mutta jos näemme, mitä tapahtuu, en tiedä. Jännite, joka kertyy kehoon, kasvaa, sähisee, rätisee. On vaikeaa nukkua. Kuumeinen keho, levoton keho, siirtymätilan keho: näkymättömien väylien ja onkaloiden keho, jyskyttävä keho, kirahtava ja väsymätön keho. Voi olla, sanoo mieleni kaukaa, että minä en aina hallitse tätä tässä. (En niin, et niin!) Subjektiminä, tuo joka välähtää näkyviin sanallistuksissa ja niihin reagoinnissa (sanoinko minä noin?), tuo kontrolloimaton ja kuriton, jokin mihin on lapettu kamaa, ihan hyvää kamaa tosin, vuosien ajan, käy näkyvämmäksi ja näkyvämmäksi, sen säännöttömyys hahmottuu ohi objektiminän sanojen ja kysymysten ja pohtivuuden, aiheiden tienoilla viipyilyn. Ei - ei se ole säännötön. Sehän juuri on pohja, kivenseljät ja terästeljet. Se, sen reaktiot, se mitä mietitään kun luetaan sosiaalipsykologian tai etiikan opusta ja muistetaan, mitä tapahtui - ja se, mikä tapahtui, tapahtui ja sen voi laittaa preesensiinkin silloin kun edetään hämmennyksessä - ja haluaa äkisti sanoa, ettei se välttämättä näin mene, että joskus tuntuu toisin, reagoi toisin. Tai että niin, siinä on tällainenkin juonne.

Oppia tuntemaan oikein, oppia reagoimaan välittömästi oikein. (Ei ainoalla oikealla tavalla mutta kuitenkin reilulla ja kuuntelevalla, kohtuullisella tavalla.)

Koska en tiedä lainkaan, miten pintatasolla reagoin, koska ei ole eksplisiittisiä kaikkien yhdessä hyväksymiä sääntöjä, joihin voisi turvautua, on edettävä toisin, luotettava johonkin muuhun. Hiljaisuuteen kaikkien kysymysten alla ja takana. Varovaisiin liikahduksiin. Huoliin, uniin. Hihitykseen.

Joskus mietin, sanon Faunille maatessamme hämärässä vierekkäin, joskus mietin, onko tämän jälkeen mahdollista palata enää... en löydä sanoja. Mihin? Parisuhteeseen? Luottavaiseen parisuhteeseen? Silmälaputettuun parisuhteeseen? Turvallisuudentunteeseen? Ajatukseen sovitusta. Säännöistä. Kysyn: Oletko sinä rakastunut johonkin toiseen? Mikset? Ja huokaisen: en minäkään helposti rakastu ihmisiin. Enkä ymmärrä, mitä Vompsu ja se tyttö tekevät keskustellessaan suhdemahdollisuuksista makaamatta ensin keskenään. Mitä se tarkoittaa? Miten semmoista voi puhua sellaisessa vaiheessa? Minut sellainen varmasti halvaannuttaisi aivan täysin ja heti paikalla.

Niin, en aina ymmärrä hyvin. Ei niin että siinä olisi mitään uutta. Tai väärin. Välillä niin tapahtuu. Se tekee elämästä mielenkiintoista mutta välillä miltei liian jännittävää.

Ei mitään uuuuuttaaaaaa

Tuli mieleen koiraa sateen halki luotsatessa, että ehkä mikään ei takaa samanlaista opiskelufokusta kuin sotkuinen yksityiselämä. Ja sitten tuli mieleen seuraavaksi, että aika usein työnkin suhteen olen havainnut saman yhteyden: Umpioituu hommaan kuin hommaan helpommin, koska se on vapautus kurkkua kuristavista ihmissiteistä. Työ vaikuttaa kirkkaalta, selkeältä, lähestyttävältä... ja ainakin kirkastettavalta, selkiytettävältä ja lähelleen päästävältä.

Ja sitten mietin, että onkohan tätä korrektia tai eettistä kirjata ylös. Että jos vaikka joku päättävä elin (täydennä itse, mikä elin) lukisi ja horror horror keksisi mutkistaa ihmisten perhe-elämää, karsia kaikki perheiden tuet, koska se verottaa työn teosta. Paitsi että varmasti on ihmisiä, jotka reagoivat täysin päinvastoin. Tämä olen vain minä, enkä ole kovin aikaansaapa tai tehokas. Ja sitten vapahdin itseni kirjoittamaan tämän ylös, koska en varmasti ole ensimmäinen tästä kirjoittanut.

Aikuisuudesta

Hah, pelkään vääriä asioita, kerta toisensa jälkeen. Koska se, mitä osaan ennakoida, on jo etukäteen pureksittava paloiksi, joihin voi tutustua rauhassa ja valmistautua. Ja itse tilanteessa voi sitten heilutella tuntosarviaan ja ilahtua ailahdellen, että joo, no niin, nyt iskee ujous, ääh, punastun, eikä siinä tunnu olevan mitään ihmeellistä. Plus että osaa vyöttäytyä oikeanlaisiin korvakoruihin eikä unohda niitä tyystin. (Siitä voi tulla alastomuuden tuntoja stressaavassa tilanteessa vaikken yleensä käytäkään korvakoruja.)

Jännitin eilen valtavasti. Niskaani ilmestyi kovia lihassäikeitä, tietyt lihakset vetäisivät itsensä täysin emotionaaliseen juntturaan. Niskarusetin vasen syrjä, oikean puolen splenius capitis. Ei se sen vaarallisempaa. Käytän kai vain kallon ja kaularangan liikuttamiseen lihaksia jotenkin eri tavalla stressissä. Myös pienet rintalihakset väsyivät. Mitähän nekin olivat tekevinään? Seurasin jännitysten kasvamista kävellessäni kohti kokoontumispaikkaa.

Kokoontumispaikalla notkui paljon sakkia. Tuutoreilla, paitsi omallani - hänet tunnistin heti, koska merkkasin hänet facebookissa kaveriksi - oli haalarit. Tuutorryhmä paljastui täysin meistä hieman vanhemmista naisista kootuksi. Kaikki muut taisivat sanoa: "Oi että ihanaa/helpottavaa että täällä on muitakin aikuisia." Jotkut sanoivat sen useampaankin kertaan ilahtuneen näköisinä. En kysynyt, mitä he tarkoittivat aikuisuudella. Minusta muidenkin ryhmien fuksit näyttivät aikuisilta.

Hyvänen aika, teen työtä sen ikäisten ihmisten kanssa. Olen ollut sen ikäinen. Silloin ainakin ajattelin itseäni aikuiseksi. (Ja olisin pitänyt itseäni, nyt-itseäni, aika vanhana.)

Teki mieli sanoa: "Älä nyt ainakaan sen varaan laske, että minä olen aikuinen." Mutta hymyilin vain ystävällisesti ja koetin vaikuttaa mutkattomalta ja sydämelliseltä. Mitä en missään nimessä enimmäkseen ole, en etenkään ensimmäistä, ja jälkimmäistäkin vain silloin kun on varaa luksukseen tai oikein kovasti pidän jostakusta.

Tuntosarvet vain viuhtoivat! Ne rekisteröivät puheet "meidän elämäntilanteesta, joka on toisenlainen kuin noilla nuorilla" ja "tehokkaasti eteenpäin vain, ei mitään elämänopiskelua enää" ja tässä vaiheessa huomasin vilkuilevani vähän kaihoisastikin niitä toisia ryhmiä, olkoonkin niissä vaikka kuinka haalarihinkua. Koska äkisti ymmärsin, että pahkinen, nämä asuvat isoissa asunnoissa, joissa on sohvat ja kauniisti rapatut seinät. Monilla on lapsia ja iso aikuisopintotuki. Hassu pieni sananvaihto: "Sinäkin sitten varmaan nostat aikuisopintotukea?" "Ei, en minä. Ei mulla ole koskaan ollut semmoista työpaikkaa. Mä saan ihan lasten opintotukea."

Mutta en panikoinut. Hyvä! Luoja paratkoon, en kyllä oikein kokenut aikuisuuttakaan, mutta salasin sen aika hienosti.

Niin: ja pelkäsin vääriä asioita. Sitä minun olisi ehkä pitänyt osata pelätä, mitä sitten tapahtuu, kun on aika käydä nukkumaan. Koska enhän minä pystynytkään nukahtamaan kaikilta näiltä kierroksilta. Vompsu nukahti heti enkä onnistunut seuraamaan häntä uneen ja Fauni oli seikkailemassa Helsingin yössä. Neljän-viiden aikaan lähetin hänelle tekstiviestin, jossa vinguin pateettisesti, onko hän tulossa joskus kotiin, koska en osaa nukahtaa juuri mitenkään. Ja sitten kun hän tuli, en osannut edelleenkään nukkua vaan halusin käydä vakavaa keskustelua siitä, kykenenkö näillä stressitasoilla asumaan kenenkään tai keidenkään kanssa. Koska - ja tämä saa ajattelemaan, etten ole kovin sydämellinen - kun asetetaan vastakkain alkavat opinnot ja ihmissuhteet, huomaankin äkisti pitäväni opintoja tärkeämpinä. Koska niistä voi saada niin paljon voimaa ja viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että läheissuhteeni ovat muuttuneet kumman häilyviksi sen suhteen, saako niistä voimaa vai tuntuvatko ne tukahduttavilta. (Tietysti tukehtumisen tunne on minun tuntemukseni ja oletan sen johtuvan lähinnä omista kommervenkeistäni, en muiden teoista - he toimivat kuten ennenkin, en vain tunnu enää jaksavan kaikkia niitä asioita.) Olen kyllä vähän hämmästynyt tästä piirteestä, että priorisoin työ/opiskelua ihmissuhteiden edelle. Ei kai pitäisi - sillä enkö kuuntelekin päivät pääksytysten sitä, miten ystävät sanallistavat tarvettaan omaan huoneeseen, omaan vuoteeseen, omaan tilaan, omaan rauhaan, jopa omaan erilliseen asuntoon, jotta he jaksavat tehdä itselleen tärkeää työtä, oli se sitten tutkimista ja oppimista tai jotakin muuta. En ole aiemmin hahmottanut tuollaista oman tilan päättäväistä tarvetta itsessäni, mutta nyt olen jo kolmena viikonloppuna peräkkäin kriiseillyt asiaa, joten ehkä tässä on jotakin perää.

Yritin yöllä selittää asiaa Faunille, mutta se ehkä kuulosti vähän huuruiselta. (Olin kyllä täysin selvin päin, tietysti, tänäänhän on lauantai ja istun töissä, mutta väsynyt ja ylikierroksilla.) Paras sanallistus, jonka sain aikaan, kuului näin: Totta kai perusturvallisuus on ennen kaikkea itsessä. On vain niin, että tietyissä olosuhteissa siihen ei tunnu pääsevän käsiksi.

Minusta tuntuu, että voidakseni kunnolla opiskella ja myös sisäistää opittua minun pitää uudestaan tavoittaa tuo perusturvallisuus, joka joskus on helposti kosketettavissa ja etsittävissä, ja toisinaan, kuten nyt, täysin hukassa. Yritän pitää itseäni kurissa sen suhteen, ettei perusturvanlöytämiskysymykseen tarvitse vastata tänään, unettoman yön jäljiltä. Totta kai haluaisin asian ratkeavan mahdollisimman pian, mutta toistaiseksi olen keksinyt vain huonoja toimintastrategioita ja surheillut sitä, miten en ole aiemmin osannut ennustaa, että opintojen aloittaminen voisi tuoda mukanaan tällaisia vaikeuksia.

Ehkä kyse on pohjimmiltaan samasta ilmiöstä, johon olen kosahtanut aiemminkin stressaavissa elämänvaiheiden murroksissa. Että äkisti ne samat rakenteet, jotka ovat tuntuneet jotenkin tukevan entistä arkea, kaatuilevat päälle kaoottisesti. Ja luultavasti ne kaatuilevat - tai tulkitsen niiden kaatuilevan - siksi etten jaksa kannatella itseäni niin tarmokkaasti kuin tutussa ympäristössä ja toimintakentässä. Puhun samalla tavalla itselleni ja kehotan itseäni kohtuullisuuteen ja järkevyyteen, mutten jaksa ponnistella niihin saakka. Samat asiat, jotka eivät tunnu uhkaavilta vielä kuukautta, kahta aiemmin, muuttuvat hirvittäviksi vuoristoiksi, joita tähyilen synkeänä ja epäluuloisena. Uni riekaloituu ja imee puoleensa painajaisia, joissa maa repeilee ja hissit värisevät kuilujen yläpuolella.

Muistan lukeneeni jossain kohdin sosiaalipsykologian opintoja läheisten tuesta, joka auttaa juuri tällaisten paikkojen yli ja ohi. Muistan, miten lukiessa kävin aivan kylmäksi ja horteisen hitaaksi ja luin kappaleen uudestaan ja uudestaan ja sanoin pään sisässä ei, ei se noin ole minulla mennyt, ei varmasti. Pienemmissä asioissa toki kyllä, mutta silloin kun talot lähtevät liikkeelle ja yöt muuttuvat pimeämmiksi ja kuin tyhjästä ilmestyy uusi kehikko, johon voi venyttäytyä, sovittautua - ei, en onnistu näkemään noita toisia auttajina, koen vain oman tarvitsevuuteni kohtuuttomuuden ja ongelmallisuuden, vihaan sitä, se on niin epäreilu noita toisia kohtaan, koska paniikissa alan pelätä kaikkea mahdollista (tai ainakin selkeästi vääriä asioita, viisastelee jokin ilkikurinen valveen ääni) enkä enää osaa käyttäytyä kovinkaan aikuisesti ja järkevästi. Sellaisessa tilanteessa tarvitsisin äidin, en läheissuhdetta. Läheissuhteenhan pitäisi olla kahden - voih - aikuisen välinen avoin tutkimuskenttä eikä lapsen ja äidin suhde, jossa toisen tarpeet sanelevat toisen velvollisuudet. Ja kun huomaan, miten sopimattoman tarvitseva olen, haluan paeta näkymättömiin ja kuulumattomiin sinne saakka, että rauhoittuisin. Että pystyisin lähestymään itselleni tärkeitä ihmisiä avoimemmin, kuuntelevammin, rauhallisempana ja iloisempana. Etten pilaa ja romuta ihan kaikkea sekopäisessä tarvitsevuudessani.

Kuten kirjoitin, en ole vielä keksinyt kuin huonoja etenemissuunnitelmia tilanteen rauhoittamiseksi ainakin siksi ajaksi, että kykenen mielestäni taas sellaiseen kommunikaatioon, että osaan hyväksyä sen kohtuulliseksi edes jollakin tapaa. Toistaiseksi paras keksintö on perustaa uusi pienhuone olohuoneen nurkkaan. Se voisi olla esimerkiksi vieraspatja, voisin nukkua siinä yksin, se voisi olla turvapesä, jonne voi möyriä. Patja ei kuulosta kovin dramaattiseltakaan ratkaisulta: se ei maksa mitään ja toisaalta olisin tavoitettavissa entiseen tapaan muutoin kun nukkumaanmeno- ja nukkuma-aikoina. Mutta ehkä unirauha löytyisi taas.

Huvittavaa, miten samaan aikaan voi hakeutua taas korkeakouluopintojen piiriin ja olla näin hukassa ihan perusasioiden kuten unen ja ihmissuhteiden kanssa. Mitenkä muut suhtautuvat tuollaisiin asioihin itsessään? Kun huomaavat, että tarvitsisivat äidin, joka rauhoittaa ja nukuttaa? Kun huomaavat kärsivänsä eroahdistusta? Säikähtävätkö hekin niin noiden tilojen voimakkuutta, että tahtovat vetäytyä ja etsiä uudestaan rauhan itsestään, itsessään? Pelkäävätkö hekin, että nämä paniikit nakertavat salakavalasti suhteen kuin suhteen perustan, ellei niitä oteta vakavasti ja käsittelyyn?

Työvuoroa on jäljellä vielä vähän yli tunti. Se on onnistuttava pysymään hereillä. Siinä tämän hetken tavoite, kovin vastakkainen sille, mikä vallitsi viime yönä ja astuu taas voimaan työn loputtua.