Suunnittelematon olento pääsykokeissa

Istun pääsykokeissa tuolilla kahden silmäparin tuijotettavana ja yritän vaikuttaa luontevalta kaikkien niiden kysymysten alla. Sisäänhengityksestäni pääse samanlainen ääni kuin uimapatjojen ja kellukkeiden venttiilistä ilman pusertuessa läpän alta hämärään kumin tai muovin hajuiseen tilaan. Silti olen lihaa, tässä sydän tyksyttää, miltei tunnistamattomana. Uimapatjat eivät kärsi tulehdussairauksista. Olen istunut edelliset neljäkymmentä minuuttia hiljaisessa tilassa ja ahdistunut siitä, miten kova ääni lyijykynästä konseptipaperilla pääsee piirtäessäni miellekarttoja ja kirjoittaessani aikataulua ranskalaisin viivoin. Ehkä se kaikki on vain sitä, miltä tuntuu yliopistolla, kun ei ole mitään vahvaa oikeutuksen tunnetta.

Me puhumme oikeutuksesta, ystävät ja minä. Oikeutamme toisiamme. Vakuutamme, että totta kai tilaisuuksiin kannattaa ja voi tarttua, ne kannattaa napata talteen, ei kellään meillä ole semmoista taustaa, josta käsin voisi oikeastaan jättää tarttumatta. Mutta jo se, että puhumme asiasta niin usein ja toistuvasti, osoittaa, miten vaikeaa meidän on saavuttaa sellainen olo, että olen tässä oikeutetusti, että olen saanut tämän ansaitusti, että saan painaa muita lokaan sillä, että teen näin. (Sillä niinhän aina käy, yksi saa etuoikeuden, kolme muuta nuolee näppejään.) On niin paljon ihmisiä, jotka eivät edes näe sitä koko kysymystä, koko asetelmaa. Kokemukseni mukaan he eivät paljon pohdi, ovatko oikeutettuja. He vain toimivat, mikä on ihailtavaa ja järkevää, mutta osittain myös kauhistuttavaa.

Kun olen tehnyt esseetä kaikkina edeltävinä päivinä, olen lukenut tuosta oikeutuksen tunnusta (sense of entitlement) ja tajunnut, että no, minulla ei ole sitä edes oikein elossa pysymisen suhteen. Näen senkin jonkinlaisena onnekkaana sattumana, onnekkaana kannaltani, epäonnekkaana monen muun kannalta. Ja sitten kun ajattelen järjen kanssa, ystävien kanssa, se ajatellaan ääneen, yhdessä, kun ajattelen, että olen oikeutettu jonkinlaiseen kohteluun tiettyjen instanssien taholta, en osaa asettaa sanoja ja tekoja oikein, ja se on ehkä suhteessa siihen, etten pohjimmiltani osaa uskoa tai ymmärtää, että olisin oikeutettu riistämään keneltäkään toiselta mitään. En itseni takia. Yhteisen hyvän takia vielä, mutta epäilen sitäkin, osaanko tehdä mitään yhteisen hyvän eteen, lopulta. Asiat ovat kovin monimutkaisia.

Joten kun pääsykoeraati kyselee, miten olen keksinyt tulla siihen sellaisella taustalla, huomaan äkisti epäileväni, ettei siinä olekaan mitään järkeä. Ehkä ne ihmiset, jotka ovat kannustaneet minua eteenpäin tässä, ovat käsittäneet asioita omalaatuisin tavoin. Niinhän ihmiset tekevät. Eikä minulla ole sanottavana mitään hienoja urasuunnitelmia, lausun vain ääneen epäilyni siitä, voiko sellaisia edes tehdä, kun ei ainakaan oma elämäni ole antanut erityistä luottamusta siihen, että niitä pystyisi myös toteuttamaan. Kykenen kyllä luonnostelemaan, millaisessa ympäristössä työskentelemisestä saisin nautintoa ja miten pystyisi antamaan toisille eväitä erilaisissa pesteissä. Mutta ei, urasuunnitelmia minulla ei ole. Mutta olen joustava, lisään. Hymyilen, eikä sitä tarvitse pakottaa esiin, ei edes houkutella. Sen voin varmasti luvata.

Se tietysti pitääkin paikkansa. Se, minkä jätän valintalautakunnalle sanomatta, liittyy juuri siihen. Olen kuullut lääkäriltä joitain viikkoja sitten, etten voi enää harjoittaa hierojan ammattia. Sitä, missä olen tuntenut olevani eniten ja varmimmin hyödyksi. Fysiatri on sanonut paljon muutakin, kuten että koirasta ja viljelypalstasta voisi olla hyvä luopua ja että yli kahden kilometrin kävelemiset eivät ehkä ole enää minun juttuni. Hyvästellessään minut ovella lääkäri hymyli ja sanoi päästävänä minut nyt vapauteen. Kävelin sairaalan ovista ulos turtana ja podin koko kotimatkan halua syöksyä metsään huutamaan täyttä kurkkua. Mutta sitten ajattelin, että joku voisi säikähtää, joten annoin vanteen kiertyä kaulalle ja rintakehälle, kuristaa. Kävelin kapinallisesti koko matkan kotiin, yli kaksi kilometriä, enkä ole tehnyt elettäkään harkitakseni koirasta tai viljelystä luopumista. Olen kai kertonut asiasta nyt melkein kaikille tai kaikille. Siitä tuntuu vaikealta puhua. Itkettää. Se tekee ihmisten näkemisestä hieman pelottavaa, koska kokee olevansa niin hauras ja rikki. Mutta totta kai olen surullinen, sanon itselleni, huokaisen. Moni jää vastaavassa tilantessa sairaslomalle psyykkisistä syistä tai hakee ainakin jonkinlaiset lääkkeet. Minusta saan olla surullinen ja tehoton, joten en pyydä mitään sellaista. Sen kuin jatkan tiiviskurssilla yliopistolla, luen päivittäin artikkeleita vaikka minkälaisesta toiseuttamisesta: luokka-asemista, rasismista, etnisistä ennakkoluuloista, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvästä syrjinnästä, uskontoon liittyvistä ennakkoluuloista, erilaisten vähemmistöjen vaikeuksista saada opetusta omalla kielellään, ableismista. Sallin itselleni surullisuuden, itkukohtaukset ja vaisuuden, vetäytymisen seurasta. Se on yksi tapa suhtautua joustavasti. Ja menen pääsykokeeseen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin mikään ei olisi muuttunut. Vaikka useimmat suunnitelmani ovat vielä hajanaista silppua, tuulentuomaa muovinöyhtää mielen piikkilankarajoilla.

Niin, ne suunnitelmat, valintalautakunta haluaa vielä kaivaa aihetta. Sanon vain, että olen suunnitellut hakevani koulutukseen ja tekeväni siellä kovasti töitä, ja sitten osaan arvioida paremmin, mitä annettavaa minulla voisi olla ja missä paikassa. Yleensä ottaen haastattelu ei tunnu menevän hyvin - mutta se ei tule yllätyksenä, koska olen kuullut niin monelta, että pärstäkerroinkoehan tämä on. Lohduttaudun siinä istuessani myös sillä, että vaikka tietysti koen itseni hyvin osaamattomaksi ja epävarmaksi, he eivät ehkä näe sitä, ja ainakaan he eivät näe sitä, millaisesta kodista tulen ja miten siellä on suhtauduttu tällaisiin tilanteisiin. Siihen nähden suoriudun toki aivan mahtavasti, mutta tiedän, että suuri osa ihmisistä, joiden kanssa kilpailen näistä paikoista, tulee hyvin toisenlaisesta taustasta. Monelle heistä ei ole mikään kysymys, ansaitsisivatko he päästä sisään.

Valintalautakunta haluaa vielä palata taustaani ja miksi se on sellainen kuin on. Heidän on vaikeaa nähdä siinä polkua. Niin, he eivät näe sitä, millaista on elää toinen jalka akateemisessa maailmassa ja toinen jalka siinä maailmassa, jossa satasivuinen kirja, fiktiokin, näyttäytyy rasitteena. He eivät näe, miten hidasta on koota sirpaleita yhteen. Miten pitkälle ulottuvat sen jäljet, että isoäiti on tullut tänne pakolaisena. Eivät kuule painajaisia mustista autoista, jotka tulevat hakemaan, eivät näe miten helvetin läpikäynyt ihminen tarttuu henkisyyteen, rakentaa siitä haarniskan katkeruutta ja epistunteita vastaan. Miten se meemi leviää ashrameissa, facebookissa, ystävien keskusteluissa. Että on vain muutettava itsensä, koska muuta ei voi muuttaa. (Itse taidan ajatella, että on aloitettava itsensä muuttamisesta, saatettava itsensä sellaiseen tilaan, jossa jaksaa taistella muunkin muuttamisen puolesta. Koska maailma on entrooppinen, on muututtava pysyäkseen edes siinä, missä on.)

Tai ehkä he hyvinkin näkevät sen kaiken. Eivätkä tiedä, miten suhtautuisivat. He ovat portinvartijoita, miettivät, kuka voi edustaa professiota ja kuka ei. Kuinka realistisia suunnitelmani ovat. Realistisia suhteessa siihen, miten ammatti ymmärretään nyt, vai realistisia suhteessa siihen, mitä siinä näen kipeästi kaivattavan (ja mistä he voivat olla hyvinkin samaa tai eri mieltä), sen kun tietäisi... Realistisia suhteessa siihen maailmaan, jossa ihmisten oletetaan tiukkuvan itsetuntoa, tapahtui heille mitä hyvänsä? Tunnen itseni yltäpäältä leimoihin tahrituksi, haluaisin tietää, onko muste näkymätöntä vai ei, ja joka tapauksessa yritän hymyillä ikään kuin olisi maailman luonnollisin asia, että istun pääsykokeissa sillä tavalla tuijotettavana. Epäilemättä sellainen tuijotus tuntuu inhottavalta kenestä tahansa. Eri tavoin. En osaa kuvitella, miten ne toiset leimat polttelisivat ihoa.

Teksti, jonka pohjalta teen kuvitteellisen opetussuunnitelman, on hyvin asenteellinen ja porvarillinen. Siinä puhutaan opettajan luonteesta, jota ei voi oppia, oppilaiden liittymisestä koulua arvostavien sukupolvien ketjuun versus koulun sanoman torjumisesta, koulun lyömistä hyvistä ja huonoista stigmoista. Haluaisin kysyä kärjistetysti, miksi siinä oletetaan, että edeltävät sukupolvet olisivat arvostaneet koulua. Mikä juttu se sellainen on? Monen muistot ovat etupäässä kielteisiä. Omat vanhempani kuuluvat siihen luokkaan, joka on saanut koulussa oppia lähinnä, etteivät osaa tai opi tarpeeksi nopeasti ja sulavasti. Heitä pelotti mennä tapaamaan minun opettajiani vanhempainiltaan ja he jaksavat edelleen tehdä numeron siitä, miten ystävällinen ekaluokkani opettaja oli vuonna 1980, vaikka oli sentään opettaja ja he vain tällaisia, no, tavallisia. (Eri ihmisten tavallinen sijaitsee hyvin erilaisissa kohdissa - tämä ei tullut itselleni yllätyksenä, kun luin tutkimusta siitä, miten mahdolliset itset vaikuttavat odotettuun opintomenestykseen ja menestymisen ja hyvän numeron määritelmiin.) Ja entä ne huonot stigmat, onko niillä mitään tekemistä ihmisten oppimisen, innon tai hyväsydämisyyden kanssa. Voisiko niitä jättää lyömättä, onko kaiken oltava jonkun ulkopuolisen arvioimaa, tungetaanko kaikki hamaan iäisyyteen tällaisiin tilanteisiin, jossa useampi vanhempi ihminen tuijottaa ja laskee, olisiko tuosta siihen, tähän, tuohon. Muotoilen asian viittauksella piilo-opetussuunnitelmaan ja siihen, eikö hyvä opettaja pyri purkamaan leimoja, niiden arvattavuutta.

Siinä kesken kaiken tajuan taas kerran, että onhan minulla paikkani tässä kaikessa, ja että jos se ei olekaan se paikka, joka leimataan menestykseksi, se voi olla se paikka, josta mietitään, mitä tarkoittaa suunnitelmien vaatiminen. Josta mietitään, onko siitä mahdollista koettaa kieltäytyä rauhanomaisin keinoin, hiljaisella vastarinnalla.

Katson valintalautakuntaa ja ajattelen, että eipä ole heidän tehtävänsä helppo. Erottaa, leimata, hahmottaa, mitä tarvittaisiin. Miten tulevaisuus rakennettaisiin. Hengitän sisään ja ulos, rauhoitun.

Äkisti havaitsen myötätunnun häilähtävän lävitseni kuumana ja painavana. Täällä me istumme, omituiset vaatetut apinat, sen sijaan että tanssisimme tai kirputtaisimme. Koetamme nähdä toistemme lävitse, ikään kuin kukaan meistä kykenisi sitä kautta näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä sen vuoksi olisi nyt järkevintä tehdä. Ajattelen Szymborskan runoa kahdesta apinasta. Teen töitä, jotta hymyni ei kävisi liian hilpeäksi, kurittomaksi. 

Valtameri

Niin kaunis ja koskettava kuin onkin Helvi Hämäläisen runo lähteestä, en osaa kuvitella, millaista olisi elää lähdeihmisen elämää, syvää, hitaasti kirkkaasti pulppuavaa. Tai järvielämää, kuulasta ja vastarannalle saakka näkevää. Jokielämästä nyt puhumattakaan. Se vesi, jota tulen ajatelleeksi, kun tulen ajatelleeksi, on ehdottomasti valtameri. Asuin lapsena meren rannassa, mutten oikein tahtonut omaksua sitä merta, sen pienuutta ja kesyyttä, vuorovedettömyyttä. Vasta valtameren rannassa tuntuu siltä, että pystyn katselemaan konkreettista metaforaa, peilaamaan minussa vaikuttavat voimat johonkin mittasuhteiltaan oikeankokoiseen. Että olen itse jotakin varsin ohutta ja haurasta ja tuulenpieksämää ja mainingit valtavia ja rantaa kulkea vaikka mihin suuntiin saakka ja jos mereen tahtoo käydä, siellä on syvänteitä ja valaita ja riuttoja ja paperiveneitä ja pohjavirtoja ja valoulokkeisia eläimiä, jotka ovat räjähtää vähäpaineisuudesta jos ne nostetaan pinnan luo.

Niin kauan kuin työstää kohti jotain päämäärää, tiettyä kuolemanlinjaa ja hallintaa, valtameri pysyy sulkeistettuna. Kun voi kävellä ulos ovesta sanansa hyvästelleenä, huomaa kävelleensä kadun sijasta rantaan. Luuli, että sijaitsi tässä korttelissa, mutta ei, tämä on valtameren ranta.

Ikävöisin isoäitiä, ellei Lohi olisi täällä. Nyt riittää, että katson sen nukkuvaa hahmoa. Mutta totta kai jollakin tavalla ikävöin, eikö muistaminen olekin juuri sitä? Nyt kun olen lukenut yhteiskuntaluokasta ja miettinyt sitä ja käännellyt mielessäni tiettyyn yhteiskunnalliseen identiteettiin kasvamista, olen jotenkin ennen tenttiä onnistunut pitäytymään siinä kontekstissa, jota kirja käyttää: ydinperheessä, koulussa. Mutta sitten, unen myötä, tajuan sen, minkä olen tajunnut monet kerrat ennenkin mutta minkä näytän unohtavan (miksi?) tuon tuosta ellen kysy tiettyjä kysymyksiä, kuten että miksi tulen keskimäärin helpoiten toimeen yli kuusikymppisten naisten kanssa, miksi he usein tuntuvat puhuvan kuin samaa kieltä. Olen sulkeistanut isovanhemmat ja sen, miten isoäiti ja mummu ovat kasvattaneet minua vanhempia enemmän. Ja siksi monet asiat ovat tuntuneet käsittämättömiltä ja olen miettinyt, että mistä olen muka sosiaalistunut tällaiseen ja tällaiseen asiaan kun kerran vanhempani kuuluvat enemmän tähän ja tähän mielikuvien kerrostumaan. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, millainen shokki oli aloittaa koulu, kun muut olivat eläneet yhteistä tarhakulttuuria jo vuodet ja itse tuli aivan toisenlaisesta maailmasta, hämäristä huoneista vanhojen naisten kanssa. Miten kummallista oli tottua lasten seuraan. (En ole tottunut siihen edelleenkään.) Miten erilainen eetos heillä oli. Miten vasta seitsemännellä luokalla aloin tottua siihen, että ihmiset rajataan yhteen tiukasti samanikäisten kanssa, ja miten helposti poisopin siitä yliopistolla.

Jos ajatellaan luokkatietoisuutta tai luokkaa jonakin, joka Beverley Skeggsin (linkki on hyvin pitkään mutta antoisaan haastatteluun) käsitteellistyksen mukana on välittömissä reagointitavoissa, ihon alla - pragmatisti voisi sanoa luontumuksissa - niin aika moni luokkareaktioistani palautuu itse asiassa noihin pitkiin päiviin kahden vanhan naisen seurassa, joista toinen oli jätetty kahden pienen lapsen kanssa ja ilman ammattia, pelkällä kansakoulupohjalla ja ilman pennin hyrrää, ja jota sukulaiset, sisaret ja äiti, pitivät tuon jätetyksi tulemisen takia moraalisesti epäilyttävänä ja sen häpeällistämisen avulla ilmaistyövoimana hyväksikäytettävänä, ja joista toinen oli repäisty kotoaan ja kulttuuristaan pakolaiseksi ja joka ei sen takia koskaan saanut toteuttaa haavettaan opettajattareksi ryhtymisestä vaan joutui menemään naimisiin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa, jotta häntä ei olisi palautettu Neuvostoliittoon vankileireille sodan loputtua. Ja joka erosi tuosta vastaantulijasta vasta kun ei päässyt tyttärensä häihin, kun mies oli piessyt hänet niin pahasti, että hän joutui sairaalaan kallonmurtuman takia. Jotenkin, kun ajattelen tämän kaiken lävitse, ajattelen sitä sosiokulttuurista mielenmaisemaa, yhteiskunnallista asemaa ja naiseutta, johon minua on sosiaalistettu näiden naisten kautta, ymmärrän paremmin sitä valtamerta, jonka luona seison.

Ymmärrän paremmin unien katkonaisina ajelehtivat raajat, hädän ja pomminuhan unikaupungissa jossa kuljetan laukussani salaisuuksia. Ymmärrän paremmin vanhempieni tunteiden rajut ailahtelut. Ymmärrän miksi järkytyin niin kovasti hiukseni leikattuani. Enhän minä kuollutta ainetta leikannut vaan kokonaisen kulttuurisen kehrän. Ymmärrän paremmin, miksi kuulen jatkuvasti väärin sanan mummola merkityksen kun muut hahmottavat sen jonakin lintukotona. Ymmärrän sen, miksi yliopistolla kerroksesta toiseen kulkiessani minua itkettää, jos portaita luuttuava nainen ei uskalla tai halua vastata tunnustelevaan hymyyni, tai ehkä hän ei vain jaksa, sekin itkettää, ja miksi tuntuu, että minun olisi helpompaa ymmärtää häntä kuin niitä naisia, jotka liikahtelevat hyllyväleissä sen näköisinä kuin heidät olisi leikattu kiiltäväpaperisen lehden tamponimainoksesta. Tai miksi minun on vaikeaa uskoa mihinkään hääpuheisiin. Tai miksi en osaa pitää tärkeänä kodilla oikeanlaisen vaikutelman antamista. Koska se minun oikeanlaiseni on jotain toisenlaista, paljon häilyvämpää ja neuvoteltavampaa, enkä usko, että on jokin huonompi, josta minun pitäisi erottautua torkkupeitoin ja nojatuolein, tai jokin parempi, jonne ne minut teleporttaisivat. Jollekin ne onnistuvat luonnehtimaan kotia ja kotoisuutta, mutta itse näen ne vain yrityksinä etääntyä jostakin, mikä minun pitää oppia ymmärtämään. Meillä kaikilla on omat akaasiansiemenin asetellut järjestyksemme, omat materiaaliset tapamme suojella identiteetin haurautta. Ulkoakäsin niihin voidaan aina omaksua monenlaisia suhtautumistapoja: kuinka naurettavaa ja keinotekoista, kuinka neuroottista, kuinka ymmärrettävää, no mutta juuri noinhan kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tehdä ja niin edelleen. (Itsekin voi suhtautua ulkopuolisen tavoin, kun järjestämisen periaatteen huomaa tajuamatta, mihin se liittyy.) Se, mitä koetan opetella itsen ja toisten suhteen on hyväksyminen. Kummasteleminen, mutta hyväksyen kummasteleminen.

Muistan tässä yhteydessä jännittävän anekdootin: seurasin lapsena näiden kahden naisen, mummun ja isoäidin, kohtaamista. Hämmästyin sitä, miten hyvin he osasivat puhua keskenään. Tenttasin heitä tarkasti, tuntevatko he toisensa ja jos kyllä, mistä he tuntevat toisensa. Molempia vanhempia naisia huvitti ponnekas otteeni ja uteliaisuuteni. Jotenkin siinä tilanteessa mummu ei tullut todenneeksi, miten vaikeneminen on kultaa tai että lapset saavat näkyä muttei kuulua. Isoäidin voima säteili häneenkin, ajattelen nyt. Nyt voisin muotoilla sen, minulla on siihen käsitteitä: Vaikka he varmasti kuuluivat samantapaiseen ryhmään, joka leimasi naista aiemmin vakavasti, nimittäin eronneet naiset, oli heidän tilanteissaan paljon eroakin. Isoäiti ei esimerkiksi suostunut häpeällistymään, mummu taas suostui. (Isäni suku on asenteiltaan karmiva.) Ja vielä tärkeämmin: isoäiti taatusti teki eleillään ja puheillaan selväksi, ettei aikonut häpäistä mummua vaan kunnioittaa tätä ja kohdella vertaisenaan. (Mummu kyllä muisti aina mainita takanapäin isoäidin epäilyttävän inkeriläisen syntyperän, se ei oikein ollut ihan oikeaa suomalaisuutta, vaikka olikin myönnettävä, että Maria oli siitä huolimatta kunnon ihminen. Isoäiti ei harrastanut tuontyyppisiä puhekuvioita kenestäkään. Hänelle ihmiset olivat yksinkertaisesti ihmisiä, siinä kaikki.) Lapsena pitkästyin siitä, miten he puhuivat raha-asioista huolestuneeseen sävyyn. (Totta kai sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa elävillä ihmisillä on rahahuolia.) Istuin kuitenkin keittiönpöydän ääressä ja katselin heitä tarkkaavaisesti, heidän eleitään, vaikka annoin puheiden juosta äänensävyä lukuunottamatta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kun luen tenttiin, ärryn ajatuksesta, että ihmisellä olisi primaarinen ryhmä. Tentissä puran ärtymystäni toivon mukaan edes hivenen analyyttisilta kuulostavin lausein konseptipaperille. Ja nyt, seuraavana aamuna, jonkin muututtua ja vapauduttua, hahmotan, miten olen itse saanut vaihtaa tuota identifikaatiota lapsesta lähtien kaiken aikaa. Ja että ehkä tunne ulkopuolisuudesta on osittain juuri sitä, tuo tunne, joka valtaa minut helposti aivan kaikkialla paitsi silloin kun saan maata hämärässä huoneessa eikä minun tarvitse ilmaista itseäni sanoin. Ehkä ulkopuolisuuden tunne on osin juuri sitä tietoa, ettei tämä ole ainoaa, eikä ainoaa oikeaa, että on kieliä ja kieliä ja kieliä, on monenlaista hienoanaiseutta ja moraalia, on monenlaisia tapoja asettaa itsensä tilaan ja suhteisiin toisten kanssa eikä yksikään niistä ole välttämätön eikä luonteva. Tarkoitan tätä: Jos metsän halki kulkee yksi polku, sitä on helppo kävelle eteenpäin sen kummemmin epäröimättä. Mutta kun polku haarautuu kolmeksi, on pysähdyttävä hetkeksi miettimään, miten nuo haarat eroavat toisistaan, minne ne vievät, miten kuljettavia ne ovat näillä varusteilla ja niin edelleen. Ei, tämä on huono metafora. Ehkä parempi metafora voisi olla polunhaaran sijaan polun vastakohdaksi vieras kaupunki, johon on kyllä kartta. Ja on iltapäivä aikaa tutustua kaupunkiin aivan oman mielen mukaan. Ja kaikkialta kaupungistahan kyllä pääsee toiselle puolen kaupunkia; mahdollisia reittejä on lukematon määrä. Mutta ei ole mitään erityistä kohdetta, jonka tahtoisi nähdä, ja on monta tuntia aikaa, ja kartta, ja lopulta sitä lähtee johonkin suuntaan ja katselee uteliaasti ympärilleen ja kuulostelee arjen ääniä, mutta tietää kaiken aikaa käytettävissä olevan ajan rajallisuuden ja sen, että toisissa kaupunginosissa täytyy olla aivan erilaisia tunnelmia ja kortteleita ja nekin olisi mukava nähdä, eikä kaikkea ehdi kuitenkaan nähdä, ja on jatkuvasti vähän ulkona siitä paikasta, jossa kulkee, ellei sitten hetkellisesti kokemus tihenny niin merkittäväksi, että kaikki muu unohtuu ja nauliutuu siihen paikkaan. (Ajattelen nyt kahta hyvin erityyppistä tihentymää, hetkien estetiikkaa ja tahdon emergenssiä.)

Sitä, mitä en ymmärrä kovinkaan hyvin, on se päättäväisyys, jolla aiemmin tapahtuneita vaikeita asioita koetettiin pimittää minulta. Useimmista niistä olen kuullut vasta pitkälti aikuisiällä. Ymmärrän, että kyse oli yrityksestä suojella. Mutta ongelma on se, että vaikka lasta voi suojella yksittäisiltä faktoilta, häntä ei voi suojella tiettyyn kulttuuriin kasvamiselta. Ja tuollaisista isoista asioista - kuten perheväkivalta, avioliitossa epäonnistuminen aikana jolloin siinä ei olisi sopinut epäonnistua, pakolaisuus - jää jälkensä. Ne kaikuvat tavassa käsittää maailmaa, astua tilaan ja ottaa tietyntyyppinen rooli. Jos lapsi elää näiden tapojen kanssa ja jos häntä vieläpä ohjataan niistä käsin, elämänmittaisen kokemuksen viisauksista käsin, ne siirtyvät jonakin samaan aikaan hyvin abstraktina ja samaan aikaan hyvin konkreettisena häneen. Ne puhkeavat esiin unessa, ihon kananlihalle nousemisessa, tavassa ottaa katsekontakti ja miten luokiteltuun ihmiseen ottaa katsekontaktin ensin pelottavassa tilanteessa, toiveikkuuden taittumisessa äkisti katastrofiin, siinä mistä voidaan puhua luontevina itsehallinnan tyyleinä ja strategioina.

Kaikki se, mitä maailma ja elämä on lakaissut heidän sisäänsä valtavissa muutoksen puhureissaan, on ojennettu hiljaisin käsin tyhjyyden yli ja sujautettu sisääni salaa. Vasta myöhemmin olen löytänyt sille sanoja ja ymmärtänyt, ettei se hätä, kauhu ja suru ole yksin omaani. Ei se ole minua sen enempää kuin parveke, jolla luin tenttiin yksi päivä toppatakkiin ja aurinkolaseihin vyöttäytyneenä. Ei se ole minua sen enempää kuin nämä sanat, tai toiset, ne joita ajattelin mustan suhruisen raivon vallassa kun tietokone ei suostunut aamulla käynnistymään enkä jaksanut mitenkään käsittää tai hyväksyä sitä. Tai hassut värikkäät vaatteet, joihin pukeudun luennoille ettei elämän tarvitsisi olla niin vakavastiotettavaa. Että olisi muutakin kuin asiallista mustaa, harmaata, beigeä ja pastelleja. Ei se ole enempää minua kuin se nimi, jossa molemmat osat on valittu. Tai tämä keho, tämä hengitys. Ei ole minua. Tapahtuu. Maailmaa tapahtuu.

Inhoan laulua, jossa rampatetaan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Myrskyn jälkeen taivas epäröi, hiekassa on syvemmän liejun jälkiä, kaikki pieni kaunis kuten ravunkuoret ja merisiilien jäänteet ja tuulen irti raastamat terälehdet on mutakuorrutettu, kaikkea sävyttää keltaisen myrskytaivaan väri, ja tuntuu siltä kuin valtameri olisi perääntynyt ulapalle päin kun kerran hiekka on niin pitkälle kosteaa. Maininki laahaa vesirajassa eestaas silpoutunutta taittotuolia, muovikasseja, lehtiä. Unohdan varaamani jumppatunnin ja tajuan sen liian myöhään. Itsehallinta on puhaltanut muualle.

Etuoikeutettuudesta, osa n

Tenttikirjaa eteenpäin sommatessa ajatus siitä etuoikeutettuudesta, joka on itselleni tuttua (mutta jäänyt pitkään näkymättömäksi; ei niin etteikö sitä olisi joskus kommentoitu mutten ole osannut kiinnittää kommentteja mihinkään oman viitekehykseni rakenteisiin; sokea piste, kuollut kulma) kiteytyy. Haen, tapailen: se on jotakin, millä on tekemistä seurauksista piittaamattomuuden kanssa. Siihen liittyy ystävän äidin toteamus uskosta selviytymiseen. Kirjoitin pari päivää sitten, ettei minulla ole semmoista uskoa, mutta että lämmittää ja auttaa, että joku on joskus ajatellut minulla olevan sellaista. Ehkä sittenkin olin väärässä. Ehkä se usko - jokin sanallistamaton itsepäisyys, sitkeys ja seurauspiittaamattomuus sittenkin luonnehtii tapaani toimia ja olla. Ja se on hyvin, hyvin etuoikeutettua.

Ei niin, ettenkö piittaisi seuraamuksista. Oikeastaan se on huono muotoilu. Mutta en usko sosiaalisten mokien peruuttamattomiin seurauksiin (ja vaikka uskonkin esim. ystävyyksien voivan lopullisesti romuttua, en ajattele sitä traumoittavana; niin vain joskus käy eikä sen tarvitse riistää ystävyydeltä ilmiönä sen arvoa). Näen määritelmät ja identiteetit ja jopa leimat joustavampina, neuvoteltavampina kuin monet kaukaisemmat tuttavani. En osaa esimerkiksi ihan hirveästi pelätä, mitä ihmiset ajattelevat tätä blogia lukiessaan tai livekouhottamistani seuratessaan. Nehän ovat heidän ajatuksiaan, itseään he niillä eniten kiusaavat. Tietysti joskus joku on suuttunut tai pitänyt jotain käytäntöäni täällä tai muualla epäeettisenä. Asia on kuitenkin aina saatu keskustelussa selvitettyä jollakin tavalla suhteiden rikkoutumatta. Jotkut ovat kieltäytyneet tuttavuudesta, jotkut kommentoineetkin jälkikäteen, ystävyyden myöhemmin mahdollistuttua, että jokin sanomani tai tekemäni on ollut (heille) liikaa. Ehkä jotkut pitävät minua toisinaan idioottina - ja mistä tiedän, vaikka sinäkin tekisit niin - mutta, lopulta, entä sitten? (Pidän itseäni idioottina itsekin tuon tuosta mutta enimmäkseen onnistun antamaan sen hövelisti anteeksi ja joskus jopa opin virheistäni. Aika harvoin kyllä, jos rehellisiä ollaan.)

En osaa muotoilla tätä nätisti. Usko seuraamusten ei-lopullisuuteen? En tiedä, saatko kiinni siitä, mitä yritän kirjoittaa. Joka tapauksessa se on melkoinen kevennys itsekontrollista. Ei tarvitse leikkiä omaa stasiaan, vakoilla, pelätä paljastuvansa ja niin edelleen.

Mietin, miten tätä kuvaisin. Asenteena? Toki, se varmasti on osittain harkittu, omaksuttu, luontumukseksi muuttunut asenne. Sen ovat mahdollistaneet tietyt olosuhteet. (Ajattelen temperamenttipiirteitäkin olosuhteina. Ja osittain sosiaalisesti konstruoituina.) Joissain toisissa olosuhteissa se ei ehkä olisi voinut syntyä. Mutta on siinä läsnä tahtoakin, tietoista strategian tekemistä, etenkin silloin, kun kokee uhkan ja huomaa hengittämisen käyvän pinnalliseksi ja kylkivälilihasten kiristyvän panssariksi rintakehän elimiä suojaamaan. Siloin tarvitsee uskoa siihen, että on mahdollista sommitella strategiaa. Tuo uskokin olisi voinut tyssätä johonkin olosuhteeseen. Onneksi niin ei käynyt. Tai ehkä usko on liian vahva sana. Ei tämä varmuutta ole. Pikemminkin leikki, empiristin hauska ihmiskoe itsellään. Kokeillaan, katsotaan, tulisiko tällaisesta asennosta ja eleestä mitään! Kerranhan tässä vain eletään. Miksei siis kokeilisi.

Ajattelen nyt sitä, mitä Feldenkrais kirjoittaa hyvistä liiketottumuksista. Siitä, miten jotkut meistä onnistuvat kasvamaan alun perin siten, ettei yhteys epämukavuuden ja mukavuuden hienovireiseen aistimiseen ja siitä opiksi ottamiseen missään vaiheessa katkea toisten miellyttämisen ponnisteluiden takia. Kehollisesti olen hyvin kaukana sellaisesta tilasta ja joudun tekemään - haluan tehdä - töitä sen eteen, että kuuntelen ja opettelen kuuntelemaan pieniä epämukavuuksia ja mukavuuksia välttääkseni kulumia ja kroonisia kiputiloja. Kehollisesti en siten ole kaikissa suhteissa kovinkaan etuoikeutettu. (Vaikka taatusti tämäkin on suhteellista - on aika paljon niitäkin, joiden yhteys mukavuuksiin ja epämukavuuksiin on katkennut niin paljon, ettei heissä kilahda tai kaiu mikään tällaisessa kehollisen tematiikan tapauksessa, enkä tarkoita nyt sitä, ettei feldenkrais metodina kolahtaisi vaan sitä, ettei koko kysymys kehon kuuntelemisesta tunnu mielekkäältä.) Mutta tämän kirjoittamani asenteen, tämän etuoikeutettuuden suhteen asiat ovat sujuneet aika mainiosti. (Kehollista sekin on, tietysti. Typerät sanat! Ne raahaavat mukanaan dikotomioita sinnekin, missä haluaisi kaiken hengittävän yhtä ilmaa.)

Palaan tähän leikkiin kerta toisensa jälkeen, koetan uudestaan tätä asennetta. Ulospäin siitä ehkä näkyy vain pieni huomaamatta näkyviin jäänyt lipare, joka pilkistää vuorovaikutussuuntautuneisuuden kaavun takaa. Siitä on tullut luontumus ja luokkatunnus siinä määrin, etten osaa kuvitella kovinkaan luotettavasti maailmaa, josta puuttuisi tällaisen asenteen mahdollisuus. Huomaan kuitenkin hämmentyväni joidenkin lauseiden liepeillä. Esimerkiksi kun kirjoitetaan tiettyjen sosiologian teorioiden poliittisesta naiiviudesta, joka johtuu kyvyttömyydestä nähdä rakenteelliset esteet joidenkin asioiden oppimiselle ja saavuttamiselle. Ehkä nämä lauseet viittaavat muun muassa siihen, että voi olla maailma, jossa tällaista kokemusta ei ole? Toinen viitekohta ovat tietyt potilaskertomukset, joita luin kustannustoimittaessani ja kääntäessäni psykoterapian ammattikirjallisuutta. (Katso nyt - koskaan ei tiedä, mikä ihmetys kaikuu myöhemmin ja missä yhteydessä!) Minun näkökulmastani käsin näytti siltä, että nämä ihmiset olivat rakentaneet itselleen systemaattisesti vankilaa. Tai heidän perhekulttuurinsa oli opettanut heidät siihen eivätkä he olleet oppineet muualta vaihtoehtoisia strategioita toimia, miten vaan. (En näe hirveän paljon eroa näiden välillä. Eri puhetapoja, samat ilmiöt; ymmärrän kyllä, että moni kokee tässä järisyttävän eron, mutta oma suhtautumiseni on tässä kohdin - vaikkei monissa muissa kohdin - joviaalia ja joustavaa ja taipuvaista ajattelemaan, että lopulta viittauskohteena ovat kuitenkin samat ilmiöt; ehkä tämä on hyväntahtoisuuden periaatteen ylivenyttämistä, mutta olkoon. Uskon selviäväni senkin seuraamuksista. Voin saada piiskaa, mutta luultavasti en masennu siitä pitkiksi ajoiksi. Jotkut kuulevat eron, fine, kunnioitan sitä, mutta minulla on myös oikeus ajatella, kuulla, yhteys eron takaa, vaikka olisin erokuulemuksista kuinka tietoinen, ja vaikka saatan välillä sanallistaessani koettaa muotoilla asiaa niin, ettei se järkyttäisi eron kuulijoita. Tahto, mieli, psyyke, luontumus, halu, itse - en käsitä, en ymmärrä käsittää niitä johonkin sisäiseen ja umpioyksilölliseen viittaavaksi, koska oma teoreettinen taustani, johon olen eniten ankkuroitunut, joskin epämääräisesti ja praktisesti, on pragmatismi, joka ei halua paikoittaa näitä ja lähtee piru vie siitä, että vuorovaikutuksista - josta osa niinkin hämmentävien osapuolten kuin maankuori ja esineet kanssa - syntyy vähitellen mieli, ja itse on sen viimeinen konstruktio. Se on outo tapa käsittää monen mielestä.)

Jos minun pitäisi attribuoida tyytyväisyyteni ja toisinaan jopa onnellisuuteni johonkin, attribuoisin sen ehkä juuri tähän tyyliin, eleeseen, asenteeseen. Se on toki muuttunut ajan myötä. Vanhenemisen myötä. Esimerkiksi aiemmin siihen ei liittynyt sellaisia käsityksiä kuin rikkoontuminen ja korjaaminen tietyn sosiaalisen suhteen kohdalla. (Enkä tiedä, kuinka luottavaisesti tähän suhtaudun lopulta nytkään. Korjaaminen: korjata hienopiirteistä, pienikokoista posliiniesinettä erikeeperillä, sormet tahmautuvat ja jättävät nöyhtää kerääviä jälkiä, liima tursuaa saumakohdista, viimeistely tapaa jäädä sikseen, asuntoon ja farkkujen sivusauman tienoville jää liimaisia sormenjälkiä.) Se kohdistui enemmän siihen, että kriiseistä oppii. Ja että aina on vaihtoehtoisia tapoja toimia. Ja että niiden seuraamuksista selviää. Mutta ei, se ei kuulosta minusta samalta kuin että elämä kantaa. Maa kantaa, asenne kantaa. Elämä muovataan. Joissain kohdin en onnistu kuuntelemaan hyväntahtoisesti, tarpeeksi yritettyäni lakkaan yrittämästä ja uskon selviytyväni senkin seurauksista.

Lomakeskusoutoutta

Mamallapuramin luona huokaa meri, toinen meri kuin ennen. Bengalinlahti sylkee hiekalle erilaisia kotiloita ja simpukoita kuin Arabianmeri. Kaupunki tai kylä, pieni tämä ainakin on, tuntuu jotenkin unohdetulta ja pölyiseltä. Turistikauppoja on vaikka millä mitalla, mutta turistit ovat kadonneet jonnekin, vaikka on vielä sesongin loppurippeitä.

Ensimmäistä kertaa tunnelmassa on jotakin ahdistavaa. Kaduilla päivystää mustalaislasten laumoja, jotka eivät tahdo päästää kulkemaan ohitse. Tuloerot kiipeävät silmille. Lapset ovat oikeasti likaisia ja rääsyissä, aikuiset aliravittuja. Eivät kaikki - puhun nyt kerjäläisistä. Heitä on paljon. Jos istuu rannalle hetkeksikin lukemaan, ympärillä kuhisee pian lauma ihmisiä, jotka haluavat kokeilla vähintään aurinkolaseja, vaihtaa nimiä ja mieluiten myydä santelipuuhelmiä, ja jos niitä ei osta, he pyytävät tuomaan kilon riisiä lahjaksi, jotta olisi syötävää. Näiden ihmisten käytös on puolihyökkäävää.

Mamallapuramilla on huono maine. Kaupunkiin ja sen laitamille on perustettu lukuisia orpokoteja, joissa on ilmeisesti tapahtunut lasten seksuaalsista hyväksikäyttöä, ja vielä useammin turistien rahojen niistämistä johonkin ihan muuhun kuin orpolasten koulutukseen.

Toisaalta kaupungissa on myös Unescon maailmanperintöarkkitehtuuria. Ja meri. Ja mahdollisuus vieläpä loikoilla rannalla hetken ja hengitellä rauhassa pelkäämättä riksan jostain tuututtavan päälle. Nämä vetävät meitä sinne.

Mutta heti huomaa, miten toisenlainen meininki on kuin vaikkapa Goalla tai Varkalassa, jotka ovat toisia käymiämme turistoituneita rantapaikkoja. Täällä tulijaa arvioidaan ihan toisella tavalla. Jos käyttää kameraa tai läppäriä, ilmestyy aika nopeasti paikalle tyyppejä, jotka hypistelevät housunsaumaa laitetta nälkäisinä tuijottaen. Lasten kerjäys, myös muiden kuin kadulla asuvien pikku mustalaislapsireppanoiden, on hyökkäävää ja takertuvaa. Kun pyöräilee heidän ohitseen, he koettavat pysäyttää pyörän vaikka väkisin koettamalla tarttua sarviin tai tarakkaan ja kiljuvat vaativaan äänensävyyn "give me school pen" tai "bon bon" tai "madam give money". Eipä siinä mitään, mieluusti vaikka tukisinkin koulutusta täällä, mutta luettuani aika monta kertomusta siitä, miten näitä school penejä sitten myydään kauppaan tai kadulla toisille turisteille ja miten paikalliset aikuiset eivät pidä ollenkaan siitä, että heidän lapsiaan rohkaistaan kerjäämään, pidän järkevämpänä suunnata apuyritykseni jotenkin systemaattisemmin. On aivan eri asia antaa lahja pyytämättä kuin antaa sellainen sitä röyhkeästi kärttävälle. Kun pyöräilin yhden poikajoukon ohi ja vain väistin heidän pyörää tavoittelevia käsiään, yksi pojista juoksi perääni ja iski nyrkillä selkääni. Kirskautin jarrut pohjaan ja totisesti pysähdyin ja karjaisin, ettei toista ihmistä saa lyödä. Ettei se nyt vain käy. Pojat luikkivat pakoon vähän säikähtäneinä tilanteen saamasta käänteestä koettaen nauraa pollean oloisina, mutta elekieli kyllä kertoi heidän tietävän menneensä liian pitkälle ja pelkäävän nyt seuraamuksia. Nämä pojat olivat siisteissä koulu-univormuissa ja pestyjä ja hyvin ruokittuja. Eivät he nälkäänsä kerjänneet.

Viime yönä sitten tämä rahamassina liikkuminen ja oleminen realisoitui entistä selkeämmin, kun hotellihuoneemme ikkunasta tunkeutui huonetilaan tietä tunnusteleva, lukon aukaisua etsivä sormi. Hotellihuoneen ikkunassa ei ole laseja, vaan pelkät kalterit ja ikkunaluukut. Kalterit ovat niin harvat, että käsivarren saa työnnettyä helposti sisään kainaloa myöten. Jos sängyn laidalla ikkunan edessä sattuu olemaan lompakko tai kamera tai puhelin, sen voi helposti kiskaista ulos kaiken kansan kuljettavissa olevalle luhtiparvekkeelle kalterien välistä. Yksi ikkunaluukuista on rikki; siitä puuttu haka. Luukku oli köytetty kiinni, mutta en tajunnut tarkistaa köyttä - joka paljastui elastiseksi kuminaruksi, joka tietysti jousti, kun luukusta tungettiin kättä sisään. Satuimme istumaan sängyllä kasvot ikkunaa kohti, joten näimme sormen työntyvän sisään. Fauni hyökkäsi luhtiparvekkeelle ja näki jonkun lurahtavan portaita alas kadulle. Hän meni vielä kadulle perään ja löysi sieltä pimeästä jonkun, jolta kyseli, oliko tämä ollut ylhäällä parvekkeella ja mitä asiaa tällä oli siellä. Tyyppi oli vaikuttanut säikähtäneeltä ja painellut matkaansa.

Hämmästelimme vielä tapahtunutta, kun ikkunan eteen vedetty verho liikkui taas alareunastaan - eikö joku taas ollut tunkemassa rikkinäisestä ikkunaluukusta sisään! Nyt tiesimme toimia nopeammin, viimeksi tuijotimme sormea liian kauan ja pidimme niin kovaa meteliä, että se omistajineen kerkisi karkuun ennen varmaa tunnistamista. Fauni riuhtaisi oven auki ja ponkaisin mukaan perässä. Luhtitasanteella luimuili hämärän suojissa esimurrosikäinen poika, joka oli hengaillut hotellin alatasanteella niin monet kerrat, että olin mieltänyt hänet jo kalustoon kuuluvaksi, ehkä omistajan tai alakerran ravintolan kokin lapseksi, ja alkanut moikata häntä ohikulkiessamme. Poika ei vastannut kysymyksiin, mitä tämä nyt oli tarkoittavinaan, nosteli vaan hartioitaan ja pakeni paikalta selvästi kauhusta jähmeänä. Palasimme sisään ja nyt kiskoin kelvottoman kuminauhan pois ikkunasta ja sidoin luukun tiukasti tiinni pellavanarulla, jota on mukana suuri kerä moskiittoverkkojen virittelemistä varten.

Ikkunastatunkeutumisyritys tuntui entistä hurjemmalta, kun se tapahtui sellaisen päivän päätteeksi, joka alkoi aamulla siitä, että kuvasin pientä skorpionia ja työnsin kameraa sitä lähemmäksi ja tarkensin ja yhtäkkiä elikko oli hävinnyt etsimestä, ja kun taivastelin, mihin se oikein oli pompannut, tajusin sen pompanneen kameralle ja matkaavan kohti naamaani pyrstö pystyssä ja tarttumaraajat heiluen. Mitään ei onneksi sattunut, sain saateltua kameran aika pehmeästi asfaltille ja Fauni houkutteli skorpionin kameralta pois. Nähtävyyksillä meille koetti tarjota palveluitaan opas, jonka englannista ei saanut mitään selvää, joten sanoimme kiitos ei, etenkin kun meidän tietämyspohjallemme ihan riittävät informaatiot löytyvät opaskirjasta ja paikoissa kuitenkin kiinnostaa itseä enemmän tunnelma ja veistosten esteettinen tyyli kuin hallitsijoiden nimet tai kuvien uskonnollinen merkitys, joihin useimmat sivukorvalle kuulemamme esitykset tuntuvat keskittyvän. Kieltäytyminen sai opastarjokkaan raivostumaan ja purkautumaan meille siitä, miten perseestä länsimaiset ihmiset ovat ja miten emme ymmärrä mistään mitään ja arvostamme ihan vääriä asioita (epäilemättä: tässäkin kohteessa vaikuttavimpia olivat vuohi- ja koiravauvat, apinalauma ja koululaiset, jotka menivät sekaisin sileänliukkaasta kalliosta, jota saattoi liukua alas) ja miten pihistelemme rahojamme väärissä paikoissa toisin kuin intialaiset, jotka aina auliisti ottavat oppaan (mikä ei selvästi pidä paikkaansa). Niin niin, vastasimme ja totesimme, että emme silti aio ostaa hänen palveluksiaan. Ja kun palasimme hotellille, hotellinpitäjä ilmoitti, että mehän lähdemme huomenna. Mihin vastasimme, että ei kun ylihuomenna. Teidän olisi sitten pitänyt heti sanoa haluavanne viettää täällä kolme yötä, hän valisti ystävällisen isällisesti. Mutta niinhän me sanoimme, vastasimme hämmentyinä. No, katsotaan nyt, hän sanoi, ehkä tämä järjestyy... niin, sanoimme, ehkä joo. No problem. Varmasti kyse oli väärinkäsityksestä, joka ei ollut kenenkään syytä. Mutta ajatus kamojen pakkaamisesta päivää aiemmin ei ilahduttanut. Ja kun oikein tarkasti muistelimme hotellille tuloa, tajusimme äkisti, miten auki kaikki oli jäänyt. "Kahdeksi yöksi?" oli pitäjä kysynyt. "Kolmeksi, onko se mahdollista", kysyimme. "Ai kahdeksi?" hän vastasi. "Ei kun kolmeksi", korjasimme. "Yes this is the room", hän sanoi ja avasi huoneen oven. "Look, no bad? You want it?" Ja me otimme sen kuvitellen sopineemme kolmesta yöstä.

Sormiepisodin ja muutenkin pitkän päivän jälkeen pidin jopa aivan suotuisana ajatusta hotellista nopeasti lähtemisestä. Aamulla silti ilahduin hotellinpitäjän tullessa ilmoittamaan naama leveässä virneessä, että hän on saanut junailtua asiat niin että saammekin pysyä tässä huoneessa. Jotkut toiset saivat siirtyä, huomasimme. Liekö armo käynyt sen takia, että otimme väärinkäsityksen niin hyvin, sitä ei tiedä kukaan muu kuin hotellinpitäjä.

Sormen huoneeseen tunkeutumisessa oli jotain kumman uhkaavaa. Vaikken oikeastaan syvemmin usko omistamiseen tai ainakaan minkään omaisuuden täydelliseen koskemattomuuteen, huomaan kyllä järkyttyväni, jos jonkun omaisuuteen kajotaan. Kun pyöräni on varastettu, olen ollut helposti lamassa useita päiviä. Tai kun koira on karannut. Vaikka koiran kanssa on entistäkin selvempää, ettei sen omaisuudellisuus voi tarkoittaa oikein mitään. Sehän on itsellinen elävä olento, jonka kiintymystä ei voi ostaa. (Paitsi ehkä lihapullilla ja vastaavilla, mutta ei niillä vielä sen kunnioitusta eikä täyttä luottamusta saa. Niihin tarvitaan enemmän koherenssia ja lempeyttä ja vakautta vaativissa tilanteissa.) Ja vaikken usko siihen, että omistaisin tämän kehon (enemmän se minut - mikä tuo minä sitten onkaan - omistaa), en voi ajatella hyväksyttävänä sitä, että tätä kehoa kohdeltaisiin miten vaan. Samalla tavalla, tulee niljainen, avuton ja turvaton olo silloinkin jos näkee toisen tekevän jotain minkä tietää järkyttävän jotain toista. Satuttavan tuota toista sanoin tai teoin. Se voi tarkoittaa vaikka pyöränkumien tyhjentämistä tai ilkeää kuittailua. Tuossa olossa on jotakin kumman levotonta ja epäuskoista, eihän se noin voi mennää.

Ehkä tuon levottomuuden ja turvattomuuden avulla on helpompaa yrittää ymmärtää niitä ihmisiä, jotka suurten tuloerojen maissa halulla linnoittautuvat piikkilankojen, muurien ja kalterien sisään, bunkkeroituvat ja poteroituvat turvaan, koskemattomuuteen, näkymättömyyteen. Sillä turva, koskemattomuus ja näkymättömyys ovat esimerkiksi täällä seikkoja, joita ei juurikaan saa kadulle jalkautuessaan. Jos sattuu tällaisessa yhteiskunnassa syntymään rikkaampaan perheeseen, se epäilemättä näkyy vaatteissa, puhetavassa ja ties missä ja sen seurauksena kaduilla saa samantapaista kohtelua kuin mekin saamme; häiritsevän paljon kohtelua kävelevänä pankkiautomaattina.

Ennen tällaisessa yhteiskunnassa matkaamista on helppoa ihmetellä, miksi rikkaat ajavat kaikkialle yksityisautoillaan, tapaavat vain toisia rikkaita, pitävät tarkasti kiinni luokkansa mukaisesta tasosta syömä- ja ulkoilupaikkojen valinnassa ja koettavat vältellä kaikkia muita. Nyt kun täällä matkaa, moinen käytösmalli alkaa hahmottua yhä ymmärrettävämmäksi. Kuka haluaisi kaiket päivät nieleksiä pistävää pakokaasukatkoa ja väistellä pientareella riksoja, jotka tulevat kohti töötöttäen ja olettaen, että totta vie jalankulkija väistää katuojaan, koska jos törmätään, häntähän sattuisi pahemmin, kun vaihtoehtona on autossa kaaoksen läpi vaivatta lipuminen vaikkapa kännykällä nettiä selaillen tai ystävän kanssa jutellen? Kuka haluaa syödä kolmenkymmenen miehen tuijottaessa suu auki ja kaivellessa sepaluksiaan, jos voi mennä hienon hotellin ravintolaan, jossa ruoka on tehty oikeasti tuoreista aineksista eikä kukaan viitsi tuijottaa epähienosti toisia, olivat nämä kuinka rikkaan tai miten muuten vain poikkeavan oloisia. Eikä kukaan kirnua räkäänsä ja sylkäise sitä sitten lattialle oman kengän viereen. Ja listalle olevia ruokalajeja oikeasti saa toisin kuin kansanpaikoissa, joissa voi hyvinkin olla tarjolla vain kahta annosta kolmenkymmenen kohdan listalta. Ja kuka haluaa matkustaa junalla osastossa, joka on sullottu niin täyteen ihmisiä, että kymmenenkin ihmistä voi roikkua vaunun ulkopuolella junan portaissa ja pitää kahvasta kiinni tunninkin matkan ajan ja sisällä kaikki hinkkaavat toisiaan vasten pystyen tuskin tungokselta hengittämään ja ulos päästessä vaatteet ovat aivan rypyssä ja vieraiden ihmisten hiessä.

(En ole tainnutkaan kirjoittaa junamatkastamme ilman paikkalippua. Matka kesti tunnin, maksoi kolmekymmentä senttiä ja oli aiheuttaa paniikkia työmatkalaisissa, koska vastoin paikallisten tapoja tungin määrittelemättömään vaunuun vaikka minua erikseen koetettiin paimentaa ladies-vaunuun. Mutta en voinut riskeerata Faunista eksymistä suurkaupungin väärälle asemalle... yksin, kännykän akku lopussa, ilman passia ja taskussa kaksi kymmenen rupian seteliä. Joten sanoin no no it is not necessary ja kapusin yleiseen vaunuun ja työmatkamiesparat koettivat parhaansa mukaan olla osumatta minuun siinä tungoksessa. Fauni oli kovassa puristuksessa ja minun ympärilläni oli kauhua uhoava, sangen kapea, mutta kuitenkin tuntoaistillisesti selkeä tyhjä rinki.)

Niin, äkkiä paikallinen yläluokka käy ymmärrettävämmäksi.

Tänään vuokrasimme pyörät ja pyöräilimme kartasta katsomallemme niemennokalle, johon oli präntätty backwaters. Kuvittelimme löytävämme metsää ja lintuja mutta tulimmekin Kalpakkamin ydinasejalostamon/ydinvoimalan suojavyöhykkeen portille ja jouduimme kääntymään takaisin. Tutkimme karttaa lisää ja päätimme suunnistaa motaria pitkin pohjoiseen. (Motarilla kulkee täällä pyöräilijöiden lisäksi lehmiä, kävelijöitä, riksoja, härkävankkureita, kolmimetrisiä putkia mopolla kuljettavia äijiä ja niin edelleen. Aina välillä joku moottoriajoneuvo tulee vastaan väärän puolen piennarta pitkin ja torvi soiden.) Motarin varrelta löysimme modernin kahvilan, josta löytyi jopa vegaaninen jäälatte. Sen voimalla jatkoimme eteenpäin katsomaan kivestä hakettua teatteria 600-luvulta. Kotimatkalla poikkesimme pikkutielle, joka näytti kartassa pistotieltä keskelle maaseutua. Tien päästä löytyi kaatopaikka, jonka kytevää muovijätettä mäyhtivät kymmenet naudat. Muuten niin lempeät otukset raivostuivat kuvaamisestani, ehkä ne kuvittelivat minun havittelevan niiden jäteateriaa. Pakenimme paikalta vikkelästi.

Pyörät palautettuamme peseydyimme ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kolusimme muutaman lupaavan näköisen paikan, mutta kun yksi oli kiinni ja toinen, kaukaisempi, tarjoili vain iänikuista dosalättyä, kimpaannuimme ja marssimme Radissonin rantaresorttiin sisään ja kysyimme turvamiehiltä, onkohan heillä siellä ravintolaa. Ensiksi piti tarkistaa, voiko maksaa kortilla, koska vaikka mukana oli rahaa ehkä kuuteen normi-illalliseen, ei meillä ollut mitään käsitystä paikan hintatasosta eikä buffetmenussa ollut ilmoitettu lainkaan hintaa. Onneksi Radissoneissa voi tietenkin maksaa kortilla. Tarjoilija puhutteli minua koko ajan "sir" (ehkä joku on kertonut heille, miten raivostuttavaa on olla päivästä toiseen mrrdam buy this mrrdam taxii mrrdam, mrrdam mrrdam look here hey hello; tosin on kyllä raivostuttavaa tulla puhutelluksi babynäkin; ehkä se on yritystä olla kohtelias, mutta pohjoismaisena on vaikeaa olla kuulematta sukupuolitusta jotenkin puolittavana), mikä oli hieman huvittavaa. Koska tapaan olla päättäväisempi ja jämptimpi kuin aina ystävällinen Fauni, minusta taisi tulla seurueen sir. Laskukin tuotiin minulle.

Hyvä, että tarkistimme korttimaksun mahdollisuuden. Lasku ylitti roimasti käteisvaramme. Itse asiassa se oli täsmälleen saman verran kuin koko edellisen viikon majoitukset yhteensä. Ja silti vain puolet siitä, mitä maksaisi syöminen Ruotsin-laivan buffetissa. Ruoka oli hyvää, kunnolla tehtyä, kasvisvaihtoehtoja oli lukematon määrä, salaattipöytä sai melkein itkemään ilosta ja jälkiruokiakin tarjoiltiin kiitettävissä määrin ja laaduin. En ole tainnut ikinä syödä yhtä hyvää illallista. Palanpainikkeeksi juomani intialainen merlot oli merlota paremmasta päästä. Se maksoi lasilta hotelliyön verran, muttei samaa kuin viinilasillinen talon viiniä Helsingissä. Ja toden totta, ruoka ja viini tuntuivat hintansa arvoisilta. Äkkiä aloin ymmärtää diplomaattipiireissä pyörinyttä ystävää paremmin, hänen väsymystään höyryisiin kansanpaikkoihin, maiskuttamiseen, epäkohteliaisiin huomautuksiin. Ja samalla tajusin myös, miten vaikeaa pohjoismaisen ihmisen on hyväksyä tällainen reaktio itsessään. Koska minusta tuntui, että eihän tämä ole mitenkään ansaittua eikä hyväksyttävää. Että me täällä vaan mälläämme vaikka rahat voisi kuluttaa johonkin yhteishyvään. Miten tämä muka hyödyttää ketään paikallisia? Enkö nyt muka ole yhtä kauhea kuin koko luokkayhteiskunnan rakennetta kynsin hampain säilyttävä yläluokka tai se joukko Euroopassa, joka ei halua purkaa maataloustukiaisia, koska meidän pitää saada olla rikkaita näiden ihmisten täällä kustannuksella. (Täällä maatalous on monissa paikoin ajettu alas.)

Kiitimme ruokaa erinomaiseksi, toikkaroimme ulos ruokaonnellisina mutta vähän hämmentyneinä ja näimme kotimatkalla lehmän, joka repi betoniaitaan liimattua poliittista julistetta ja söi siitä yhden hymyilevän silmälasipäisen sedän naaman. Toiset naudat makailivat kylätien varrella. Monien sarvet oli möllätty sinisellä, punaisella tai vihreällä värillä pongalin kunniaksi. Joillain valkeilla lehmillä oli kaulapanta täynnä kulkusia. Monen sierainten läpi oli ujutettu karheaa kookoskuituköyttä; en tiedä, onko tuollaisen riimun takia tehtävä reikää sierainten väliseinään vai saako narun pujotettua jotenkin rauhanomaisemmin hengitysteitä pitkin, onnistuuhan nenäkannulla huuhtominkin ihmisiltä ilman mitään väliseinien puhkomisia.

Kylätie vaikutti monin verroin sympaattisemmalta keskellä yötä, kun autoliikenne oli hiljentynyt. Liikkeellä oli vain hupsuja kulkukoiria ja muutama ukko jalan. Yksinäinen lehmä ahdisteli puodinpitäjän sulkemistoimia ja märisi römäkästi rrröööö rrrrööööö seisten alasvedettävän peltioven tiellä. Kuu möllötti taivaalla, sen täyteys on alkanut sulaa yläpäästä ja kohta se epäilemättä taas virnistää taivaalla silmittä, nenittä ja lihoitta. Hotellille vievän tien varressa nukkui mustalaisia suurina läjinä. Joku mies huusi ravintolan suljetulta terassilta humalaisella römeydellä: "Good morning, good morning!"

Kello oli hieman yli yhdentoista.

Täysi yö täkäläisten mielestä.