Menopaussia odottaessa

Lokakuu on menopaussitietoisuuskuukausi. Aika moni on kirjoittanut somessa tilanteestaan ja hyvä niin, ei näistä kukaan paljon kirjoittanut vielä 10 vuotta sitten ja en olisi ikinä ilman niitä kirjoituksia tullut ajatelleeksi että tuotakin voisi olla hyvä vähän seurata. Vaikka tietysti sitten sitä rupeaakin miettimään, että hetkinen, täytän ensi vuonna 50, eikö minulla pitäisi olla jo joitain pre-oireita ainakin. Ja että voiko ne oireet huomata, jos ne tulevat vähän kerrassaan. Ei minulle ole tullut vielä edes ikänäköä ja hämäränäköni, haistini ja kuuloni ovat paljon terävämmät kuin kumppanillani, joka sentään on vuosikymmenen nuorempi. Looginen päättelyni pelaa entiseen malliin - ei kiitettävästi vaan siedettävästi, aivan kuten ennenkin - ja säätelen emootioitani taitavammin kuin nuorempana enkä koe enää niin paljon niin haastavia tunnemyrskyjä kuin aikoina, jolloin mulla ei ollut tietoa siitä, mitä se hyvin säädeltyys edes voisi tarkoittaa, edes teoriassa. Nukun paremmin kuin vielä viisi, kymmenen, viisitoista tai kaksikymmentä, saati sitten kolmekymmentä vuotta sitten. Lihassärkyjä on paljon vähemmän kuin nuorempana, nivelkivuista nyt puhumattakaan. Ja palelen edelleen. Tunneillani ikäiseni naiset usein kysyvät, miten minulla voi olla kaksi villapaitaa päällekkäin, ja kauluri ja pipo, kun heillä pukkaa hikeä urheilutrikoissa koska "tämä ikä". No tuota, minua palelee tässä iässä. Siksi. Minua on palellut siitä saakka kun kuukautiseni alkoivat. Sitä ennen en palellut. (Ennen kuin kukaan mainitsee ferritiinistä, kerron, että hyvät ovat sen arvot.)

Ehkä vaan tulen taas jäljessä. Kuukautisetkin alkoivat niin paljon myöhemmin kuin kavereilla mutta kyllä ne sieltä omalla ajallaan sitten tulivat. Toisin kuin kuukautisia, tätä menopaussia odotan. Aloin palella kun hormonitoimintani alkoi, ja äidiltä olen kuullut, että menopaussissa hormonaalinen paleleminen loppui. Kuulostaa kyllä aivan mahtavalta jutulta! Jospa vaikka lakkaan kaihoamasta tropiikkiin ja opin pitämään talvesta? Jospa vaikka voisin käyttää avokaulaista paitaa myös ei-helteellä loputtomien armeijan villakaulurien sijaan?

Meitä on niin moneksi. Joillekin hormonitoiminnan hiipuminen näyttäytyy kurjuutena, mutta kaltaisilleni jotka eivät oikeastaan koskaan olisi halunneet mitään hedelmällisyysikäisiä ollakaan (kamalinta, mitä tiedän, on rakastuminen: siinä muuttuu fasaaniksi), luvassa on jokin myyttinen, odotettu kotiinpaluu. Ikään kuin voisi palata. Vaan jossain mielessä uskon voitavan. Jo nyt huomaan, miten en ole kiinnostunut näkemään ihmisiä. Viehättäviä miehiä tai naisia en ole nähnyt vuosiin ja se on hyvä koska maailmassa on paljon seksuaalisuutta kiinnostavampia asioita. Tämän etäisyydenoton parveilutilanteista arvelen johtuvan hormonitoiminnan edes pienestä hiipumisesta. Ei tarvitse enää tähystellä ja arvioida potentiaalisia uusia kumppaneita. (Kirjoitan nyt esitajuisesta tähystelemisestä, en mistään tiedostetusta partioinnista.) Olen siis palannut tässä mielessä samaksi ihmiseksi kuin lapsena, introvertimmaksi. Samalla olen lähentynyt takaisin kohti lapsuudenperhettäni, josta etenin kauemmaksi aiemmin, liekö hormonien johdattamana. Maailma veti, nyt sen veto on lakannut. Helpottavaa!

Tässäkin kuussa vuosin taas verta ja tunsin kiitollisuutta siitä, että olen saanut elää elämäni ajassa ja paikassa, jossa on ollut mahdollista kieltäytyä lisääntymisestä. Useimmissa ajoissa ja paikoissa tuollaista valinnan mahdollisuutta ei ole yksinkertaisesti ollut tarjolla. Vaikka olisi kieltäytynytkin avioitumasta ja seksuaalisuuden houkutuksista, raiskauksia on tapahtunut ja yksinäisen naisen on ehkä ollut vaikeaa suojautua, paitsi ihan luostarissa, ja luultavasti sielläkin on tapahtunut yhtä sun toista, koska hierarkiat ja kultit ja biologiset vietit. Vielä isompi luksus: on saanut kieltäytyä ei-toivomastaan lisääntymisestä ilman synteettisiä hormoneja, ja etenkin ilman niitä alkuajan hormonihoitoja, jotka olivat aika rajuja. Muutama itsekseen ulos ryöminut kuparikierukka ulostulosupistuskipuineen ovat aika peanuts "naisen osana" tässä maailmassa. Yhtäkaikkisesti, odotan, että pääsen kokonaan irti syklisestä naishormoniajasta takaisin muodottomaan ajan massaan, jota en milloinkaan lakannut kaipaamasta, en edes kamalimpina fasaaniuden hetkinä.

Olen lukenut Mary Ruefleni ja tiedän, miten typeriltä ja ymmärtämättömiltä nämä ajatukset näyttävät niistä naisista, joista on tullut jo muutakin kuin tyttöjä, naisista, jotka eivät enää vuoda verta kuukausittain. Sellaista on olla ihminen - pohtia typerästi ja ymmärtämättömästi, tajuten jollain tasolla oman kokemuksensa kapeus ja ohuus, suorastaan naurettavuus. Onneksi aika keriytyy siihen suuntaan, että myöhemmin ymmärtää paremmin. Ja voi katsoa lempeästi nuorempaa itseään ja pudistaa päätään ja sanoa tuolle itselleen, että voi tyttörukka, tyttörukka, niin ristiriitainen ja eksyksissä, niin sokea, pöhkö ja harhainen. Ja tajuta, että samalla on vain saavuttanut uudenlaisen naurettavuuden ja eksyksissä olon asteen. 

Vanhenemisesta ja riittämisestä

Tekemällä jollakin tavalla muuttaa katsantokantaansa. Usein se tuntuu olevan itselleni myös ainoa keino todella muuttaa sitä katsantokantaa. Mikä heijastuu siihen, etten oikein pysty uskomaan, että se, mitä teen, olisi mitään niin pysyvää, että sille voisi rakentaa mitään konsistenttia, tietynlaista itseä. Sitten kun ei usko mihinkään henkiin tai sieluihinkaan, itse jää aika ankkuroitumattomaksi. No, uskon kyllä kehoon ja siihen, että eri kehot reagoivat eri tavoin.

Lupiini kirjoittaa kovin tutun tuntuisesti tekolisäkkeistä. Ripsistä, kynsistä. Lisäisin hiukset ja silikoniset tissit. Ja keinotekoiset vähennykset, rasvaimut. Ja muovaamiset, kuten nenäleikkaukset. Ne kaikki ovat kuuluneet siihen ihmisten piiriin, jossa olen liikkunut, työskennellyt, ollut perhettä, keskustellut. Kuten myös meikkaaminen. Naisilla.

Nyt kun en ole meikannut pitkiin aikoihin (en edes serkun häihin viime kesänä) ja olen lakannut värjäämästä naama- ja pääkarvojakin, huomaan havaintoni muuttuneen. Se on samalla hupaisaa ja traagista. Huomaan katselevani ihmisten kuvia paljon mietteliäämpänä kuin ennen. Miksi tuokin nainen on suhrannut kulmiaan ja silmänympäryksiään? Siinä missä ennen saatoin ajatella jostakusta, että voi hitsit, jos hän vähän yrittäisi, hän voisi näyttää paljon sievemmältä ja virkummalta, huomaan ajattelevani nykyään, että miksihän tämä ihminen koettaa niin kovasti näyttää sievemmältä ja virkummalta (ja näyttää oikeastaan vain omituisen tuhritulta). Ja miksi itse halusin sellaista? Ikään kuin sitä ei erottaisi, mikä on väriä ja mikä silmä.

Kokeilin yhtenä päivänä ripsiväriä mutta kasvoni näyttivät niin räikeiltä, että pesin värin pois. (Meikkivoiteen kanssa olen oireillut aina näin - en kestä ihon tasavärisyyttä, en kykene ihmisten ilmoille tuntiessani valehtelevani niin räikeästi olevani muovia.) Oli vaikeaa ymmärtää, että niin, vielä pari vuotta sitten se olisi ollut normaali, standardi. Ja tällainen vaaleasilmäisyys ja -kulmaisuus, jossa nyt elän, olisi saanut minut tuntemaan itseni satavuotiseksi ja ehkä herättänyt epäilyksiä masennuksesta, toimintakyvyn notkahduksesta, itsekunnioituksen puutteesta tai jostain muusta vakavan kuuloisesta tilasta tai taipumuksesta. Ja kuitenkin, mielialani ei ole silloin oikeastaan eronnut nykyisestä juuri missään olennaisessa suhteessa. En ole oivaltanut mitään suurta. Kunhan jätin meikit pois.

Ja samalla tavalla - jossain vaiheessa jätin muitakin asioita pois tai kiinnityin muihin.

Tuntui pahalta kun opiskeltuani pari vuotta yliopistolla emme enää löytäneet yhteistä säveltä muutaman pitkäaikaisen ystävän kanssa, jotka opiskelivat kovin toisenlaisia aloja. Heitä inhotti jotenkin se, miten kovasti tahdoin käsitteellistää asioita, problematisoida, tonkia. Olin hämmentynyt - olen tehnyt sellaista silloinkin kun olimme vielä ystäviä välittömällä tavalla. Nykyään ajattelen, että kyse oli paljolti kielestä. Aloin puhua sanoilla, joita he eivät ymmärtäneet. En hahmottanut, etteivät he ymmärtäneet, eivätkä he sanallistaneet sitä niin vaan puhuivat kaiken problematisoinnista. Opin. Nykyään koetan olla varovaisempi kielen kanssa.

Olemme ystävystyneet uudestaan toisen heistä kanssa.

Emme ole muuttuneet paljonkaan siitä, mitä olimme lapsina.

Melkoisen ominaisuudettomia. Epäkoherentteja. Muuttuvia. Uteliaita. Kumpikaan meistä ei osaa sieviä kynsiä.

Vanhenemisessa on parasta se, että on elänyt niin monenlaisen vaiheen läpi. Tietää, miltä ne näyttävät sisältäkäsin ja ulkoapäin. Tai ainakin tietää tietyn käytännön kokemuksen kautta jotain näkökulmia siitä, miltä ne voivat näyttää sisältä- ja ulkoakäsin. On kummallista, miten seesteiseksi elämä on käynyt johonkin aiempaan verraten. Tarkoitan: Sitä riittää itselleen. Ainakin itselleen. Ainakin useimmiten, ja silloin kun ei riitä, sillekin voi kohauttaa harteitaan. Ei ole tavoitetta näyttää tietynlaiselta, kuulostaa tietynlaiselta, osua oikeaan. Ei ole tarvetta kokea onnellisuutta hetkestä toiseen, kauhistua kiukkua tai surua, toivottomuutta tai häpeää.

Tuntuu oudolta ajatella, miten on joskus arastellut puhua ääneen puhevian takia. Tai pelännyt uimarantaa, koska vatsa ja käsivarret ovat aina olleet enemmän pehmeän- kuin jäntevänsorttiset. Samastanut oman arvon siihen, mitä ja miten tekee asiat. (Ne ovat vain tekemisiä. Ei niitä pidä väheksyäkään, toki, mutta silti - ne ovat vain tekemisiä ja muuttuvat herkästi.) Ylipäänsä ajatellut, että itsellä on jokin arvo. Tai omalla elämällä. Ja että siitä pitäisi ymmärtää jotain ja sen eteen ponnistella.

Ja sitä lukee toisten sanallistuksia ja ajattelee: Niin, kaunis kuva, mutta ei meistä kukkia ja hunajaa puhkea, vaan selluliittia ja jonninjoutavia työhypoteeseja. Joskus intiimeinä hetkinä toinen saattaa tuoksua uskomattoman makealle, mutta silloinkin saattaa mieleen tulla orkidea, joka saa hyönteiset parittelemaan kanssaan. Silloin voi tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi tai huvittua. Nykyään valitsen jälkimmäisen.

Nyt on helppoa tuntea seesteisyyttä, koska on aamu ja on käynyt hyvää sähköpostikeskustelua. Jokin toinen hetki maailma vaikuttaa toisenlaiselta. Mutta nyt, juuri nyt, olen kiitollinen vanhenemisestani ja riittämisestäni. Ne tuntuvat ihmeellisiltä kaiken sen koleerisen kouhotuksen jälkeen.

Sinne saakka että unohdan iloita niistä. 

Omituista tuttuutta

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni vieraista ihmisistä koostuvassa ryhmätilanteessa, johon meneminen ei yhtään jännittänyt. Toisia oli kuulemma jännittänyt. Minä ilmeisesti olin jo etukäteen päättänyt olevani oikeassa paikassa.

En muista, milloin löysin Elaine Aronin herkkyystutkimukset, mutta löytö tuntui kyllä helpottavalta. En ole kaikin mahdollisin tavoin erityisherkkä, mutta olen sitä ihan riittävän monin tavoin, jotta solahdin kotiin tuohon teoriaan. Toistaiseksi etenen sen työhypoteesin mukaisesti koettaessani ymmärtää raketoivaa stressitasoa, kun joku haluaa soittaa radiota keskustelun taustalla tai kun raitiovaunuun nousee joku, joka haisee kemikaaleilta kymmenenkin metrin päähän. Tai ymmärtääkseni, miksi toisinaan menen jossain muiden mielestä ihan ystävälliseltä vaikuttavassa tilanteessa lukkoon ja pakenen, romahdan tai olen vain jälkikäteen kuin jyrän yli ajama (jälkimmäinen lienee yleisin lopputulema), ja miksi pystyn toipumaan siitä niin nopeasti.

Menin samanlaisten tai ainakin itsensä samaan ryhmään mieltäneiden ihmisten kokoukseen siten toiveikkaana ja pelottomana - olin melko varma, ettei kellään olisi hajustettua deodoranttia, ettei kukaan puhuisi liian kovalla äänellä tai potkisi pöydänjalkaa.

Ulkomuodoltaan herkkikset näyttivät ihan keiltä hyvänsä. Koetin kuvitella, että istumme kahvihuoneessa ja että he ovat työtovereitani. En kuitenkaan onnistunut siinä, sillä kukaan ei puhunut tietäväiseen sävyyn eikä vitsaillut aggressiivisesti. Nämä ihmiset myös sanoivat ääneen asioita, joita en ollut kuullut vielä kenenkään sanovan ääneen ja jotka kuullessani hämmennyin, koska olisin itsekin voinut sanoa ne. Olin toisin sanoen elämäni ensimmäistä kertaa ryhmässä, jossa kukaan ei pelottanut minua. Ei hitustakaan. Ja jossa ymmärsin ylenmäärin pitkällisesti tulkitsematta ihan kaiken, mitä tapaamisessa sanottiin. (Osa siitä liittyi minusta juuri herkkyysdiskurssiin, osa kyllä varmasti pätee oletettavasti kaikilla ihmisillä, kuten että itseä motivoivassa ja omiin elämänarvoihin sopivassa työssä jaksaa enemmän paineita stressaantumatta.) En joutunut kertaakaan pohtimaan, miksi joku ei halua huomata toisten epämukavuutta tai jopa nauraa sille, jos toimintatavoista koetetaan neuvotella. En joutunut selittämään sellaista ymmärryksen puutteella. En tullut yhtään surulliseksi.

Ja halusin heti nähdä koko joukon uudestaan, vaikka selkeästi spesifit kiinnostuksenkohteemme ovat hyvinkin erilaisia. On yksinkertaisesti valtavan mielenkiintoista puhua sellaisen joukon kanssa, jonka kanssa ymmärrys rakentuu niin helposti. Se tuntuu kummalliselta, kun on tottunut kääntämään ja tulkkaamaan näkökulmalta toiselle. Mikä siinä on taustalla? Jonkinlainen maailmaa ja kommunikaatiota koskeva perusoletus, kenties sanallistamattomalla tasolla? Haluan ottaa tästä selkoa.

En osaa sanoa, vielä, miten järkevä käsite tuo HSP ylimalkaan on, mutta joitain ihan kiinnostavia tutkimuksia siihen liittyvän keskustelun ympärillä on tapahtunut, esim. tämä. Henkilökohtaisesti tuntuu myös miellyttävämmältä ja rakentavammalta kutsua itseään erityisherkäksi kuin hankalaksi, epävakaaksi tai maanis-depressiiviseksi - näitäkin on joku koiranleuka joskus ehdottanut, ja olen tietysti tunnollisesti reflektoinut määritelmien ja kuvausten luona sekä lukenut terapiakirjallisuutta, mutta aina jokin on jäänyt loksahtamatta kohdalleen - olen harvoin nimittäin niin pois tolaltani ettenkö toimisi kohtuullisen normaalin oloisesti, vaikka tarvitsenkin paljon rauhaa ja yksinäisyyttä, tilaa kuulla omat ajatukseni ja kehoni tilan. En ole myöskään kokenut tarvitsevani ammattiapua kuin muutamassa kohdin elämääni, ja silloin siitä lääkäriltä kysyessäni minulle on sanottu, että tuossa tilanteessa olisi ihmekin, jos ei tuntuisi kriisiltä, ja soita uudestaan, jos se tuntemus ei ala mennä ohi tilanteen ratkettua. (Ilmeisesti ilmaisen itseäni lääkärissä jotenkin liian pidättyvästi, vaikka muualla osaankin itkeä valtameriä. Moni ystäväni on saanut mielialalääkkeet pienellä valituksella ja muut näyttävät osaavan paremmin myös saikunkinuamisen taidon. Minun näemmä koetaan selviävän ilmankin. Hyvä niin, vaikka joskus kyllä tunnen itseni räjähtäneeksi ja todella levon tarpeessa olevaksi.) Myöskin autismikirjoa on joskus ehdotettu joidenkin reaktioideni ja mieltymysteni selittämiseksi, ja olen lukenut jonkun verran siihenkin liittyen. Mutta toisaalta minulta puuttuu varsin monia autismikirjon tuntomerkkejä, ja joissain suhteissa tunnen olevani jopa toista äärilaitaa kuin aspikset tai ADD:t, joita joku on maallikonviisaudessaan joskus ehdotellut. Toisaalta kun tuntosarveilen ihmisiä ympärilläni hyvinkin tarkkaan ja otan pieniäkin merkkejä haudanvakavasti, ja sitten kun hämmennyn, en ala kouhottaa vaan vetäydyn piiloon ja yksinoloon kunnes koen ymmärtäväni kokemaani sen verran, että voin palata ihmisseuraan.

Lyhyemmin: En usko, että minussa on mikään ihmeemmin vialla. (Miksi pitäisikään?) Mutta toisaalta tiedän, että koen jotkut asiat paljon stressaavampina kuin useimmat ystäväni, ja tietenkin olen vuosikausia kysynyt itseltäni (ja välillä muiltakin), miksi, ja törmäillyt sitten päin enimmäkseen paljon huonompia vastauksia. HSP-teoria kuvaa ainakin toistaiseksi riittävän hyvin tällaista kokemusta.

A good sound bite might be, "Have you ever heard of the trait of high sensitivity? About 20% of people are born with it. It's completely normal. Basically it's just a preference to process one's experiences more deeply. You know, think about things more than other people do."

You can stop here and wait for questions, or go on. "They ("we" is better though) also notice things others miss, and have stronger emotional reactions, both positive and negative. Noticing so much, feeling so much, and thinking about everything so much naturally means that they also get more easily overwhelmed, so that they need more down time and are more bothered by things like noise or having too much to do at once." (Lähde.)

HSP:stä on suomalaisittain puhuttu myös aika vähän aikaa. Niinpä kokoontumiseen tulleet ihmiset olivat sellaisia, jotka ensiksi kuulevat jostain asiasta ja tarttuvat siihen - kohtalaisen valveutuneita ja aktiivisia. Ehkä sekin seurassa viehätti. Mutta ennen kaikkea se kommunikoinnin uskomaton helppous - se tuntui todella kummalliselta.

Tätä on jollain tavalla pelottavaa kirjoittaa, koska kipuilen edelleen sanan "herkkä" kanssa. (Erityisherkän kanssa kipuilu tietysti vielä entisestään pahenee.) Kuinka kovasti haluaisinkin olla rohkea ja rämäpää, terästahtoinen ja kaiken naurulla kuittaava. Etten itkisi niin helposti. Ettei minun tarvitsisi olla tarkka rajojen asettamisessa ja ärsykkeiden annostelussa juuri sopivasti. Enkä tietysti halua sitäkään, että ihmiset jauhavat paskaa selän takana ja ajattelevat minun tulleen hulluksi tai vaativan jotain supererityiskohtelua, joka heidän pitäisi tajuta etukäteen järjestää. (No, tietysti keinohajustamaton maailma OLISI ihana... jo huuhteluaineen haju vaihdetuissa vaatteissa saa puolikahjoksi pysyessään pesusta toiseen. Mutta se lienee fantasiaa.) Ryhmässä keskustellessa tuli ilmi myös pelko sen suhteen, että joku voi ajatella HSP-statuksen tarkoittavan invaliditeettiluokituksen ja sen mukaisten etuuksien hamuamista. Mikä on hieman omituista, kun puhutaan kuitenkin noin viidenneksen populaatiosta jakamasta piirteestä. Ei, olen aivan toimintakykyinen.

Ehkä heistä suurin osa herkistä suhtautuu herkkyyteensä jotenkin neutraalimmin. Tuskin viidennes väestöstä kipuilee tässä mittakaavassa? Itse olen kasvanut selkeästi herkkien ja herkkyyttään toisaalta jatkuvasti problematisoivien ja itseään siitä syyllistävien, toisaalta herkkyyden vuoksi ihmisseurasta omiin oloihinsa vetäytyneiden vanhempien hoivissa, joten minulla on ollut kuljettavana aika kivinen tie tähän pisteeseen saakka - minä kun en halua vetäytyä seurasta, ja sitten toisaalta seurassa saa aina välillä kohdata oman herkkyytensä ja toisten reaktiot siihen, eikä minulla ollut pitkään aikaan mitään myönteistä sanottavaa tavastani reagoida. Asiaa ei helpottanut lainkaan se, että äiti koetti uskotella minulle, etten reagoi tavalla, jolla ihan selvästi kuitenkin reagoin. (Hän tarkoitti hyvää, totta kai. Hän ajatteli, että sillä tavalla asiat sanallistamalla tapani reagoida muuttuisi ja minulla olisi helpompaa. Valitettavasti vain ahdistuin, kun tunsin, ettei äiti yhtään ymmärtänyt, mitä koen. Puhuimme tätä selväksi jokunen vuosi takaperin ja tuntui helpottavalta tajuta äidin varsin hyvin tajunneen, mitä kävin läpi, vaikkei hän sitä ollut halunnutkaan silloin ilmaista, kun ajatteli sen jotenkin vahingoittavan mahdollisuuksiani kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi.) Nyt tuntuu kuin suuri taakka olisi kadonnut kannettavasta kuormasta.

Fauni sanoo minua joskus herkäksi. Aluksi protestoin kovasti vastaan, koska ajattelin herkän tarkoittavan suunnilleen samaa kuin heikko tai vaativan runotyttömäisen langanlaihaa vartta, jollaista tuskin koskaan saan tällä luustolla ja lihaksistolla. Viime aikoina olen lakannut väittämästä vastaan, koska olen selittänyt itselleni uudelleen, ettei herkkä ole sama kuin heikko, eikä sen vastakohta ole vahva tai sinnikäs vaan kovakorvainen tai robusti. (Sitäpaitsi joillain elämän osa-alueilla olen varsin robusti. Vaikka sitten tunnenkin itseni pönkitetyksi kovakuoriaiseksi ja itkeskelen sitä jälkikäteen. Tai ehkä olen vain sinnikäs ja omaksunut robustiksi naamioitumisen strategian, kun oikein jotain haluan.) Joissain asioissa olen herkkä. En kaikissa, mutta monissa. Jos tuo konsepti olisi ollut tuttu niille psykologeille, joille minua vietiin lapsena, kun vanhemmat olivat varmoja, että minussa oli jokin kauhea vika, koska vain kiljuin ja käyttäydyin oudosti ja menin sekaisin, olisin vanhempineni ehkä saanut evääksi muunkin arvauksen kuin ettei minussa mitään vikaa ole (ja että ei-elimellistä-syytä -pahatapaisuuteni voidaan rankaista ja paheksua olemattomiin). Ei vikaa, ei poikkeavuutta - mutta kylläkin herkkyys.

On niin paljon uutta käsitettävää ja käsiteltävää. Se tuntuu hauskalta ja jännittävältä. Ja olo tuntuu hyvin toiveikkaalta.

Peili ja peilitön tila

Käsi alkanee vähitellen kestää kirjoittamista, kunhan en lyö peukalolla. Kesä on imeytynyt taas jonnekin. Kuvittelen levänneeni, mutta joogassa raajani väpättävät aivan samalla tavalla kuin silloin kun vielä saatoin ajatella, että olen usuttanut itseäni rajoille saakka liikkuen, työkunnossa pysyäkseni. Kyseessä on jokin muu kuin liikarasitus, koska en ole juurikaan rasittanut itseäni, kävellyt vaan.

Myös lääkäri on sitä mieltä, ettei kädessä ja ehkä muussakaan olisi kyseessä sittenkään  rasitusvamma, vaikka se olikin ensimmäinen yritelmä nimetä kipu ja jäykkyys. Istuin siellä tunnin ja koetin muistaa kaikki omituiset vaivat, miten ne alkoivat, oireilivat ja lopulta toipuivat. Yritin muistaa mainita, mistä kaikesta ihoni aukeaa haavaumille ja nivelet turpoavat. Olen saanut lähetteen eteenpäin.

Lähetteen saaminen tuntuu pelottavalta, vaikka kuinka jankuttaisin uskovani informaation vapaaseen virtaukseen. Ja vaikka ajattelisin, että parempi tietää, mikä on, jos nyt jokin on, jokin mille on määräisempikin nimi kuin omituisia tulehduksia silloin tällöin ja hervotonta vapinaa joogatunnilla ja kova lihastensio. Osattaisiinpa ainakin kuntouttaa. Ja osaisin ehkä suhtautua paremmin siihen, kun jotain hajoaa. En epäilisi aluksi, että pääni on hajonnut ja ilmoittaa sen kiertoteitse. Tai että kyse on vain jostain suhdehäikästä, jonka senkin tajuan turvottamalla yhden niveleni liikkumattomaksi. Mutta sitten, en toisaalta haluaisi mitään nimeä tälle kaikelle, luokitusta. Eikö joka tapauksessa tapahdu se, mikä on tapahtumassa? Auttaisiko nimi suhtautumiseen? Vai vaikeuttaisiko se vain asioita? Huomaan ajatteluni taipuvan nimimagiaan joka tapauksessa. Aivan kuin sanat eivät kuluisi hätkäytettyään.

Sillä kyllähän ne hätkäyttävät. Olen lukenut Hustvedtin kirjaa Kesä ilman miehiä ja hätkähtänyt siinä kuvattua kokemusta toisista peilinä, ja sitä, mitä tapahtuu, kun peilit ympärillä heijastavatkin kuvan, joka jatkamisen sijaan houkutteleekin pysähtymään, sulkeutumaan huoneeseen ja romahtamaan. Samaan aikaan olen kohdannut melkein vieraita ihmisiä avoimesti ja kyennyt keskustelemaan heidän kanssaan tunteista ja tarpeista ja hämmentynyt siitä, miten helposti ymmärrettäviä ihmiset lopulta saattavat olla rauhallisina ja vieraiden kanssa. Noissa tapaamisissa (samoin kuin kesän päihteettömillä festivaalilla, jossa opetin kehonhuoltoa) peilistä katselee utelias, kaikessa haavoittuvuudessaankin toiveikas olento, johon on helppoa identifioitua. Toisinaan eteen nostetaan erilainen, pelottavampi peili. Viime yönä sieltä kurkisti vastaan ihminen, joka sanallistettiin niin ongelmaiseksi, ettei hän kykene luovimaan edes itsensä kanssa tai tietämään, mitä haluaa. (Tai niin sen kuulin; muusta en voi sanoa mitään enkä pidä vastaanottotilaani erityisen luotettavana edes itse, sen verran hätkähdin.) Ihminen, joka ei pidä itsestään lainkaan. En väittänyt vastaan. On hetkiä, jolloin en pidä lainkaan asioista, joita haluan. Metatasolla en ehkä ollenkaan halua haluta niitä asioita, epäilen niiden tekevän itseni onnettomaksi, epäilen haluavani vanhasta tottumuksesta tai ehdollistumasta käsin.

Miksi väittää vastaan ja esittää, että on vain yksi itse, tasainen ihmistahnaitse? Se tietysti hätkähdytti, että jos joku lähellä kulkeva näkee itsen siten, juuri siten, sanallistettuna, ja häneltä jää näkemättä se toisenlainen olento, joka osaa uskoa oppimiseensa, miten se heijastuu ilmeisiin ja eleisiin kommunikaatiossa, siihen valtavirtaan, johon verrattuna sanat vain pilkahtelevat esiin sieltä täältä. Jos hän ei näe sitä itseä, joka osaa hymyillä ja nauraa ja kysellä uteliaasti. Mitä tarkoittaa, jos jostain suhteesta katoaa sellaisena peilautuva itse? Mihin suuntaan se suhde vänkää osapuoliaan?

Mutta kyse ei ole vain peileistä, eri lailla peilaavista tilanteista ja siitä vastuusta, joka on otettava kantaakseen - tunnistaa peilisalit, jotka vääntävät oman kuvan sillä tavalla, ettei äkisti koe osaavansa toimia yhtään mitenkään, muuttuu kerta toisensa jälkeen itkeskeleväksi mytyksi ja hukkaa minäpystyvyyden tunnot päiväkausiksi toisissakin ympäristöissä, ja harkita, kuinka kauan ja intensiivisesti niissä kannattaa viettää aikaa - vaan myös erosta peilillisen ja peilittömän tilan välillä. En muista, olenko ennenkin kirjoittanut tästä, mutta peilittömässä tilassa tapaan olla yllättävän onnellinen. Tai ehkä se on liian vahva sana. Toimiva. Rohkea. Pystyvä. Havainnoiva. Hyväntuulinen. Ehkä se on pelkistettävissä yhteen sanaan: säikkymätön.

Peilittömän tilan kutsun särkee vain yksi seikka - ajatus peilistä, tai ehkä pikemminkin oletus peilistä. Jostain syystä elämäni on edennyt sillä tavalla, että oletukseni peileistä avautuvista näkymistä eivät imartele. En pelkää enää yhtä paljon kuin lapsena tai nuorena, mutta yhtäkaikkisesti kesken iloisen sanojen kanssa toikkaroinnin tai puiden alitse kulkemisen saatan säikähtäen jähmettyä ajatukseen, että minut nähdään ja minua voidaan katsoa ja heijastaa tavalla, jonka kohdatessani ymmärrän äkisti olevani liikaa, liian vähän, viallinen, hankala, kertakaikkisen sopimaton. Miksi se ajatus jähmettää niin voimakkaasti? Enkö muka ole koettanut totutella siihen, ettei kaikkia voi miellyttää? On myös eroa siinä, kenen kuviteltu katse jähmettää ja kenen ei. Kaikkien katseelle ei suo sellaista valtaa. Mutta sitten on niitä, joiden kuviteltu mulkaisu pysäyttää täysin.

Tämä ei ollut niin suuri ongelma silloin kun vielä suljin sen kaiken sisääni. Sulloin tosi hyvin. Aika harvoin mitään hankaliksi tuntemuksiksi tunnistettavaa pääsi pursumaan päivänvaloon. Nykyään kun en usko sellaiseen - en tosin enää tarkalleen muista, miksi oikeastaan lakkasin uskomasta, mutta jotenkin se liittyi ihmisten menettämiseen sitä myöten kun en enää kyennyt nieleksimään heihin liittyviä oloja - ja haluan puntaroida lähimpien kanssa ääneen sitä, mikä tuntuu vaikealta ja kauhealta, jokin pelkkä hankala ajatus saattaa muuttua suoraksi tuskaksi, koska tajuan, etten haluaisi puhua siitä, mutta että toisaalta olen aivan solmussa, koska jos en puhu, ajatus saa lisää tilaa ja valtaa ja saastuttaa peilittömän tilan, ja sitä taas en halua, vaikka asian esiin nostaminen tarkoittaisikin, että heijastun peileistä aivan omituisena ja hurahtaneena. (Ja silloin saatan vihata itseäni pistävästi tietyn aikaa tai tuntea täydellistä kyvyttömyyttä aivan kuin olisin äkisti unohtanut, miten tässä kulttuurissa tervehditään, osoitetaan kiintymystä tai piilotetaan tietyt ruumiintoiminnot, ja metatasolla tyrmistyisin mokomasta dementiasta.)

Hmm, mitähän tarinaa nyt kirjoitan? Että preferoin peilittömän tilan rauhaa verrattuna suhdeharmoniaan? Niin kai sitten.

En tiedä ajattelevani niin muuten kuin kirjoittaen ja sitten sen lukien.

Mikä peilitön tila edes on? Miten se syntyy? Tarkoittaako se pelkkää tekemiseen hukkumista vai jotain varhaisempaa iloista pystyvyyden tilaa ennen kuin kolaukset ovat saaneet aristamaan tiettyjä katseita? Luodaanko se uudestaan, korjataanko sitä? Vai ovatko peilinä nyt sellaiset olennot, esineet ja sanattomat eliöt, jotka eivät käytä hyväkseen tilaisuutta määritellä? Olennot, jotka astuvat mukisematta yhteistoimintaan?

Täytyy sanoa, etten tiedä.

Ehkä olen joskus alkanut kertoa itselleni satua peileistä ja peilittömästä ja ryhtynyt uskomaan siihen itsekin.

Tai sitten tämä on osoitus siitä, että pohjimmiltani ajatteluni on hyvinkin realistista. Ja paikannan ihmisen tekevään kehoon, toimeenpanevaan voimaan maailmassa.

En osaa arvioida, en vielä. Minun pitää ensin käydä keskustelua muutaman peilin kanssa...

Minua hämmentää tällä hetkellä muutamassa tuntemassani ihmisessa eräs seikka: he eivät ajattele olevansa monellakin tavalla pähkähulluja. En tiedä, ehkä heillä on erilaiset peilit tai peilitön tai koko ajatus tuntuu heistä omalaatuiselta. Tai sitten he eivät usko heijastuksiin. Mutta itse huomaan, että jos en saa silloin tällöin kakistettua ulos naurua pähkähulluudestani, ainoaksi vaihtoehdoksi jää arkuus, vaikeneminen tai itkeminen. Pidän enemmän nauramisesta.

Ehkä kyse on vain rajaamisesta, sanoista. Hustvedt lienee oikeassa siinä, että saman tarinan voi kertoa tragediana ja komediana. Hiven etäännytystä, ja kas, slapstick mäiskyy. Mikä ei tarkoita, ettenkö toisinaan kaipaisi ja surisi kadotettua arvokkuutta. Mikä puolestaan vaikuttaa tavattoman hullunkuriselta käsivarrenmitan päästä. Lieneekö sitä koskaan ollutkaan muuta kuin toiveissa? Ja tietysti peilittömässä tilassa, tietysti. 

Hiljainen ilta

Muut rientävät sosiaalisissa jutuissaan. Tulen töistä salille, teen voimaharjoitusta silmät suljettuina. Kävelen kotiin pimeää sateista Helsinkiä, ostan huomisia tykötarpeita kurpitsapiirakkaan ja -keittoon. Kuljemme koiran kanssa puistojen läpi, palaamme sisään. Yksin.

Kaipaan vain hyasinttia. Jotenkin se on jäänyt. Mutta olen kutonut kaksi maksipituista säärystintä ja kokenut tunnetiloja laidasta laitaan, seksuaalisesta riehaantumisesta pienen lapsen haluun ryömiä jonkun vatsalle kerälle itkemään. En ole uskaltanut mennä lähellä Vompsua nyt kun hänellä on uusi suhteensa. Se on näkymätön muuri; en osaa uskoa, että lähestyminen nyt voisi muuta kuin rikkoa kaikkia asianosaisia. Minun pitäisi saada jokin lupa jostakin ja joltakin, tai luottaa siihen, että se jokin meidän välillämme olisi jotain niin erityistä, että se oikeuttaisi mahdolliset häiriöt toisaalla. Olen luottanut tuollaiseen erityislaatuun oikeastaan vain yhdessä suhteessa ja siinäkin vain hetkittäin; se on se suhde, josta minua on kielletty ehdottomasti kirjoittamasta. Kauan sitten. Kuusi vuotta sitten. En usko, että nyt kestäisin sitä, että kuitenkin ajattelisin, että niin, tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun saan olla näin lähellä. Erotessani Kissasta kauan sitten, kuusi vuotta sitten, tuo tuntu pureutui minuun niin syvään ja kipeästi, että välillä vain huusin suoraa huutoa. Ei, nyt haluan pysyttäytyä varovaisemmin turvallisemmalla alueella. Odotan. Tarkkailen.

Kuusi vuotta sitten asuin Tähtitorninmäellä, olin muuttanut sinne yksin. Yksin: minä ja hyasintti, adventti, rauhallinen musiikki, hiljentyminen pimeään. Opettelin olemaan yksin enkä äkisti pelännyt pimeää kuten olin siihen asti tehnyt. Luulen, että sinä talvena onnistuin ensimmäistä kertaa hahmottamaan itseni, huomaamaan itseni ja tuntemukseni kunnolla, kieltämättä osaa niistä jo jossain tietoisuuden laitamilla. Opettelin sanomaan "minä", ei "me".

Tämä adventti resonoi voimakkaasti tuon adventin kanssa. Silloin koetin asettautua yksinoloon pitkäkestoisten venytysten avulla. Nyt kudon sukkaa. Siinä on jotain kumman meditatiivista, miten sukka noin järjestyy silmien alla kerros kerrokselta. Siitä taitaa tulla myös ensimmäinen jalkaani istuva villasukka ikinä. Missään ohjeissa ei neuvota neulomaan niin kapeaa jalkaterää kuin minulla on. Olen kutomassa jalkaterää kestävästä paksusta villasekoitelangasta, mutta varsi on unelmapehmeää lulluista merinoa. Eihän varren tarvitse sillä tavalla kestää kulutusta. Ja ainakin minulla nilkan ja sääriluun päällyksen iho on kehon herkimmin kuivuvia ja kutiavia kohtia, jotka eivät siedä normaalien sukkalankojen karkeutta ja kovuutta oikein kuinkaan.

Panen merkille kuin hämmästyen, miten tänä syksynä asiat ovat järjestyneet pitkälti juuri kuten olen halunnut niiden järjestyvän jo pidemmän aikaa. On konkretiaa, kosketusta, ihmisseuraa, ja sitten on teorioita ja mieleen palauttamista, uusia näkökulmia ja abstrahoituvaa, on turvallinen lämmin ihmissuhde, joka liikuttaa minua jotenkin eri tavalla kuin mikään aiemmin, ja romuluisesti koikkelehtiva ja hurja mutta silti tärkeä ja pitkä ihmissuhde, jonka kohdalla saan koetella, miten hyvin lopulta ymmärrän sen, ettei minun tarvitse siivota itseäni olemasta vaivoiksi vaikka olisinkin vaivalloinen ja omituinen ja täysin kykenemätön romantiikkaan. Sekin on kummallista ja ihanaa, miten suhde Vompsuun on nyt tasaantunut vertaissuhteeksi, joka muistuttaa eniten eksäsuhdetta. (Tai ainakin sellaista ideaalieksäsuhdetta, jota koin hetken aikaa.) (Ääh, ei kai pitäisi tuntea turvallisuutta tästä uudesta suhdetilanteesta, koska eivät aiemmatkaan eksäsuhteeni ole pysyneet stabiilin hyvinä vaan väljähtyneet.) (Mutta iloa aion piru vie tuntea niin kauan kuin siihen on syytä. Ilo ei koskaan ole pahaksi.)

Hassu muuten tuo, ettei usko pystyvänsä johonkin tai kestävänsä jotakin. Lähes aina sitä osoittautuu paljon kestävämmäksi ja pystyvämmäksi kuin on osannut kuvitella. Ainakin silloin kun on ollut pari päivää aikaa sopeutua. Yllätykset toki saavat aikaan kauheita kuoppia ja stressipiikkejä, joita voi olla vaikeaa käsitellä mitenkään tai kenenkään toimesta. Niissä tulee vain sellainen olo, ettei kestä, putoaa johonkin kylmään ja hahmottomaan kaikuvaan tyhjyyteen, ja sitten saatan huutaa tai itkeä tai karata ulos kävelemään peläten, etten enää osaa palata takaisin mitenkään. Ei näitä kohtia ole ollut enää kolmenkympin jälkeen niin montaa, mutta ihan tarpeeksi, jotta osaan nykyä asettaa toivomuksen, että saisin etukäteen pohtia mahdollisia vaihtoehtoja rauhassa ja epäilemättä muiden kannalta ja näkökulmasta varsin pitkäveteisesti, monitahoisesti ja ahdistuspaineistettuna, lähes kaiken aiemmin ajattelemani ja hyväksi toteamani hetkeksi kyseenalaistaen.

Vaikea kuvitella parin viikon takaista tunnelmaa. Vai mitä siitä nyt onkaan.

Mitä ovat ne vihlovat pelot, paitsi kylmää talven ilmaa kasvoilla? Onko niihin vielä sen pahemmin palelluttu? Keitän yrttiteetä, kuuntelen hiipivää musiikkia ja sukan ensimmäinen puolisko on pian valmis.