Keveämpi

Olen tuskaillut muutaman päivän minua häiritsevän seikan kanssa, mutta painanut sen tarmokkaasti jonnekin en-nyt-juuri-jaksaisi -osastoon. Tänään sitten saan miehen töihin lähdettyä ladottua loppuun lähdeluettelon ja uskaltaudun katsomaan, onko ulkoisen kovalevyn yhteistyökyvyttömyyden myötä kadonnut osia käännöstyöstäni. Aluksi näyttää, että parikymmentä sivua tekstiä on kadoksissa, mutta lopulta nekin löytyvät työpöydältä varmuustallenteena. (Ihme kyllä, totean katoamisen aivan rauhallisesti ja selitän itselleni samalla tavalla kuin tietokoneluokassa raivosta puhkuvalle asiakkaalle, että kun tekstin on työstänyt kerran Pohjanmaan kautta, seuraavan kerran sen tekeminen on leppoisaa kuin raitiovaunulla ajeleminen. Kyllähän minä sen tiedän, koska gradustakin välillä katosi tallenteita. Mutta sitten löydän tekstin ja tajuan olevani siitä huolimatta helpottunut. Tietäähän se ainakin päivän lomaa lisää.) Liimaan tekstit yhteen pötköön; käännös on ykkösen rivivälillä 284 sivua pitkä. Aikamoinen järkäle, siis. Mutta olen aivan varma, että kun pääsen oikomaan kieltä, tuosta lähtee parisenkymmentä sivua pois kömpelöiden rakenteiden virtaviivaistuessa.

Kun saan tekstin yhdeksi, pitkäksi rimssuksi, huomaan äkisti odottavani iltapäivän piparitalkoita ystävien kanssa eikä joulukaan tunnu enää niin uhkaavaalta. (Vielä eilen minusta tuntui, että kenties hurisen koko joulun metastressiä omasta stressistäni, vaikka kuinka pyhittäisin työn sivuun siirtämiselle muutaman päivän, ainakin joulupäivän ja tapaninpäivän.)

Olo on jotenkin keveämpi, valoisampi. Ei hilpeä, ei vielä, onhan ulkoisen kovalevyn myötä kenties kadonnut parin vuoden valokuvahistoria (vaikka saahan ne kuva kuvalta imettyä takaisin Flickrista, jos jaksaa) ja sen lisäksi kandintyöni, graduni ja kaikki tallennettu kirjoittamani, jotka siirsin kovalevylle, sen kun piti olla varmin tallennusmuoto. Mutta mikäpä täällä ei katoaisi? Ja ovathan nuo asiat joka tapauksessa vaikuttaneet siihen, miten nyt ajattelen asioista, ja vielä tärkeämmin: siihen, miten nyt koen asiat sen kummemmin analysoimatta. Ei kai niihin nyt itseisarvoisina kannatakaan takertua?

Näemmä elämäni katoaa tehokkaasti. Joskus tunnen surua siitä, etteivät vanhempani ole säästäneet mitään piirroksiani eivätkä kirjoituksiani lapsuudesta, mutta toisaalta, eihän se tarkoita, etteivät he rakastaisi minua. He rakastavat vain eri tavalla kuin jotkut toiset vanhemmat, omien kykyjensä ja mieltymystensä ja tarpeidensa mukaisesti. (Aivan kuten minäkin rakastan ihmisiä eri tavalla kuin joku toinen.) Joskus olen surullinen siitä, miten monia päiväkirjojani olen vuosien kuluessa tuhonnut, mutta toisaalta nykyään ajatus enemmän huvittaa minua. Kylläpä olen ollutkin vihainen menneelle itselleni! Ikään kuin se voisi enää vaikuttaa mihinkään asioihin aktiivisesti, ikään kuin se olisi jotenkin vaarallinen. Ehkä on jopa vähän huvittavaa, että olisin halunnut kandintyön ja gradun säilyvän itselläni. Enhän nyt sentään ole enää lapsi.

Mutta nyt pitää vaihtaa pyjama päivävaatteisiin, jotta ehdin piparitalkoisiin. Voisin kuvitella, että tämä meno tästä vielä hilpeytyy talkoiden tullen.