Markkinoinnista ja kuvaamisesta

Tänään olin osana keskustelua kahden ihastuttavan ja äärisympaattisen olennon kanssa. Tuli puhe markkinoinnista, henkilöbrändäyksestä ja blogeista. Kysyttiin, kirjoitanko blogia, ja vastasin, että kirjoitan. Mutta että tämä ei ole joogaopettajablogi, vaikka minua on likipitäen lapiolla hakattu päähän ja kehoitettu pitämään sellaista.

Muistaakseni kuvasin tätä oksennussangoksi.

On vaikeaa selittää omaa bloggaamista ihmisille, jotka ovat oppineet blogit sillä aikakaudella, kun niihin on jo liittynyt selvemmin markkinoinnin pohjavire. Kai jo aluksikin blogeissa oli välillä googlemainoksia, mutta teksti itsessään taisi kuitenkin pysytellä kaupallisen sisällöntuotannon ulkopuolella. Tai miten sen nyt ottaa: kun bloggasin kuivalehdelle (naurattaa edelleen ystävän luonnehdinta kuivalehden kostukkeesta), olihan se kaupallista sisällöntuotantoa: maksoin vuokrat sillä, että kirjoitin.

On vaikeaa selittää itselleenkään siitä, että oksennussangon täyteen oksentamisesta on joskus saanut rahaa. Kaikkea näemmä tapahtuu. Ehkä ei ole ollenkaan hyvä, että suhtaudun niin pilkallisesti joogapiirien kaikki on mahdollista -sloganeihin. if you can dream it you can do it ja joskus sen tekee vaikkei semmoisesta olisi osannut yhtään uneksua.

Toinen ihastuttavista olennoista oli sitä mieltä, että myös naamastoni oli, öh, henkilöbrändin rakentamista ja palveluideni markkinointia. Olin tästä aika hämmentynyt ja mutisin jotain yhteydenpidosta ihmisiin. Jos ajattelisin sillä tavalla, että kirjoitan palveluideni kohdeyleisölle naamastossa, en varmasti valitsisi aina niitä aiheita - ihan sama kuin täällä. En koe markkinoivani palvelua, koen testaavani, saanko olla olemassa ja ajatella tällä tavalla. Itsehän en lopulta oikein osaa ajatella, että saan olla olemassa, ja ainakin olen kohtuu saletti siitä, etten saisi kokea asioita, kuten koen, mutta olen käytännössä huomannut, ettei kukaan enimmäkseen jaksa ihmeemmin välittää näistä asioista, ja kun kirjoitan ne esiin eikä kukaan tule hakkaamaan minua kirveellä, voin olla tyytyväinen ja kiitollinen ja taas hetken uskoa, että lienen erehtynyt: saan olla, ajatella, toimia näin. Ja kun joku tuohtuu, se tapahtuu joka ikinen kerta jostakin muusta syystä kuin olin osannut pelätä. Niin että tämä on tavallaan hyvin terapeuttista: tiedän, etten kuitenkaan osaa ennakoida, mistä ihmiset suuttuvat, ja että ne asiat, joiden pelkään suututtavan, harvemmin ovat sellaisia. Tietenkään en tiedä, kuinka moni on tallustellut toiseen suuntaan ajatellen, ettei enää ikinä halua nähdä minua - ehkä monikin. Mutta sellaistahan tapahtuu muutenkin. Tämä tällainen sankko-oksentaminen tuntuu itsestäni aika erikoiselta henkilöbrändäysstrategialta. Mutta hitostako minä tajuan näistä jutuista mitään: olen opiskellut filosofiaa, kasvatustieteitä, hierontaa, joogaa ja nyt myös pilatesta, enkä päivääkään markkinointia ja sen sellaista, toisin kuin keskustelukumppanit.

Minua alkoi hieman huvittaa siinä istuessa, koska olin ajatellut aamupäivällä, että joutaessani kirjoitan kahdesta sattumuksesta eiliseltä. Ja kun mietin, miten ne istuivat henkilöbrändäyksen ajatukseen, huvituin.

Sattumukset ovat nämä:

Kävin siis viikonlopun pilateskoulutuksen ensimmäistä viikonloppua. Tietysti kuukautisten kovimmat vuotopäivät osuivat tähän. Ei se mitään: minullahan ei ole mitään kipuja tai sellaisia, ja psyykkisestikin olen vahvimmillani vuodon aikaan. Menin kupittamaan liikuntakeskuksen vessaan vielä ennen aamun ensimmäistä tuntia, jotten sotkisi housuja ja mattoja. Koska olin kiihdyksissä - koulutus on kiihdyttävän hyvä - ja mietin muita asioita, pudotin kupin vahingossa yleisen vessan pönttöön. Istuin hetken ja tuijotin jalkojeni välistä pönttöön: mitä helvettiä nyt teen? Vessa oli sitä mallia, jossa kopissa ei ole edes bideesuihkua. No, koska en saanut aikaiseksi järkevää strategiaa, ongin kupin sieltä pissaisesta ja verisestä vedestä ja pyyhin sen sekä käteni paperilla. Sitten menin yleistilaan ja pesaisin kupin nopeasti lavuaarissa, luikahdin takaisin koppiin ennen kuin kukaan muu tuli ulos kopeista tai sisään ovesta, ja tunkaisin kupin sisääni. Se tuntui vähän ällöttävältä ja riskialttiilta, mutta mitkä olisivat olleet vaihtoehdot? Tunti oli pian alkamassa, muita suojia ei ollut eikä minusta ehkä olisi free bleeding -aktivistiksi heti ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna. Järkeilin: Evoluution saatossa luolamiesoloissa urosten peniksetkään tuskin ovat olleet kovinkaan puhtaita. Emätin on harvoja kohtia, jotka puhdistavat itse itsensä. Silti vähän ällötti. Kun kiiruhdin saliin, huomasin, että tunnin alkuun oli vielä kaksi minuuttia ja meille oli tuotu kärryssä teeastioita ja kuumaa vettä. Kaadoin yhteen mukiin kuumaa vettä ja kirmasin takaisin vessakoppiin, kiskoin kupin sisältäni ja painelin sitä kuumassa vedessä minuutin. Sitten tungin kupin sisääni karmivan kuumana mutta ehkä hivenen desinfioidumpana. Koetin muistella hygieniapassista lukemiani bakteerien kuolema-aikoja. Minuutti tuntui aika lyhykäiseltä ajalta desinfioida mitään, mutta ehkä parempi sekin kuin ei mitään. Sitten pingoin takaisin tunnille, käänsin mieleni pilateksen tekemiseen ja unohdin koko asian. Muistin sen vasta tauolla. Ja illalla. Ja tänään.

Ehkä alan olla kuivilla toksisen shokkioireyhtymän mahdollisuuden suhteen.

Ällötystä ja huolta omasta terveydestä on melko helppoa säädellä kääntämällä huomio johonkin kiinnostavampaan. (Mutta ensi kerralla voisin kyllä ottaa mukaan varmuuden vuoksi toisenkin kuppini, jos liikun kaupungilla. Ehdin viime yön unessa käydä läpi senkin skenaarion, että jouduin sairaalaan antibioottitiputukseen kehtaamatta sanoa, mistä olin hurjan infektioni saanut, koska unessa arvelin saavani sapiskaa siitä, että tein todennäköisyyslaskelmat päässäni kuten tein valveillakin. Jälkiviisaasti: jollain olisi voinut olla tamponeja mukana, jos olisin tajunnut kysyä, mutta ei siinä tilanteessa tullut moinen mieleen - niistä on niin pitkä aika, etten yksinkertaisesti muistanut, että kertakäyttöisiä suojiakin varmasti vielä jotkut käyttävät.)

En oikein tiedä, mitä henkilöbrändillä haluaisin markkinoida kertoessani tämän.

Toinen asia, josta ajattelin kirjoittaa, oli se, miten illalla minua jo nauratti kuppiasia ja olin koulutusviikonlopun hyvin menemisestä (ei yhtään itkemistä, vaikka sanoinkin ääneen, että opiskelin ensin hierojaksi koska ajattelin olevani niin huono liikkuja, ja sitten joogaohjaajaksi, koska ajattelin edelleen olevani liian huono liikkuja pilatesohjaajaksi mutta että nyt olen tullut siihen tulokseen ettei siinä ole kyse siitä, saanko tehdä jotain, vaan siitä, haluanko tehdä jotain) niin hervoton, että tunkaisin viimeisetkin isot lusikat tiskikoneeseen ja tiskikoneen päälle juuri ennen vieraiden tuloa - ja ne olivat tosiaan viimeiset isot lusikat ja olin tehnyt tarjoamiseksi keiton. Tuijotin tiskikonetta kuin riitaa haastaen tajuttuani asianlaidan. Sitten huokasin: okei, syödään ehkä pikkulusikoilla tai jotain. Onneksi vieraat ovat vanhoja ystäviäni ja sikäli samaa heimoa kuin itsekin olen: heidänkään lähtönsä ei ollut mennyt ihan putkeen ja he tulivat puolisen tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa, kun tuli keiton aika, kone naksahti sopivasti pysähdyksiin ja saimme kuin saimmekin isot lusikat. Kun vieraat pahoittelivat myöhäisyyttään, kiittelin heitä siitä ja kerroin lusikoista. Kaikki menee hyvin, sanoin.

En ole varma, rakentaisiko tällainenkaan tarina aivan sellaista henkilöbrändiä kuin arvelen myyväksi.

Jotenkin itsestäni tuntuu, että pyrin kuvaamaan elämää sellaisena kuin se näyttäytyy. Ja jotenkin kuvittelen, että markkinoinnissa tämä ei ole keskeistä.

Siinä saatan toki olla väärässä.

Ensimmäinen koulutusviikonloppu pitkästä pilateskoulutuksesta on joka tapauksessa nyt takana ja tunsin olevani aivan oikeassa paikassa. Vaikka onkin ihan selvää, ettei minusta tule piiskanheiluttajaa eikä tsempparia vaan matkaopas mahdottomuuteen, jäykkyteen, tärinään ja niistä huolimatta voimaantumiseen. Ja että pilateksessa kuten muuallakin minulle varmasti riittänee alkeistaso: työtä piisaa siinäkin. 

Hankalakala

Tänään olo alkaa olla hieman siedettävämpi. Eilen sen sijaan olin siinä pisteessä väsymystä, uupumusta ja toivottomuutta, että mielessäni käväisi pari kertaa, että haluaisin oikeastaan istua jalkakäytävälle itkemään, koska silloin joku ehkä äkkäisi, miten väsynyt ja avun tarpeessa olen. Olen nimittäin juossut joulukuussa yritysneuvojalla ja eilen päätin viedä yrityksen perustamisilmoituksen. Lomakkeen täyttämiseen meni ehkä kolme ja puoli tuntia, koska minun piti paitsi katsoa perustamisohjeet, myös googlata useita siinä esiintyneitä termejä varmistuakseni siitä, mitä oikein menen allekirjoittamaan. Lähetin myös useita tarjouspyyntöjä kirjanpitäjille. (Jos jollakulla on suositella osittain alvittomia tekijänpalkkioita ja osittain alvillisia työlaskutuksia saavalle ammatinharjoittajalle sopivaa kirjanpitäjää, otan mielelläni suosituksia vastaan, sillä en löytänyt yhtään tällä asialla mainostavaa kirjanpitäjää.) Jossain vaiheessa tajusin, että kumman hutelo ja mitäänymmärtämätön olo voi johtua siitäkin, etten ole hermostustani syönyt aamiaista. Söin siis sämpylän ja sitten läksin tarpomaan pimeään joulukuuhun.

Ensin tarvoin verottajalle, koska en täyttöohjeista huolimatta ymmärtänyt, mitä tarkoitti yrityksen perustamisilmoituksen mystinen fraasi "elinkeinonharjoittajan muut tulot kalenterivuonna". Ajattelin, että verottajallahan tämä taidetaan. Sen he toki taisivatkin, mutta sitten viattomat pikku sivukysymykseni kirjanpitoon liittyen osoittivat, että yritysneuvojan kovasti mainostama "työasioideni ryhdistyminen ja yksinkertaistuminen" ei aivan pitänyt paikkaansa. Virkailija ei osannut tehdä minulle verokorttia eikä yrittäjän ennakkoverolippua eikä ymmärtänyt kysymystäni tekijänpalkkijoista ja ostojen jyvittämisestä alvillisille ja alvittomille tuloille. Apuun kutsuttiin kokeneempi virkailija, joka kuunteli kysymykseni huolellisesti, kysyi minulta ehkä parikymmentä lisäkysymystä ja huokasi sitten synkän näköisenä: "Älä missään nimessä anna tätä kelle hyvänsä kirjanpitäjälle, koska tämä sinun yrityksesi on kyllä melkoinen soppa alviverotuksen kannalta. Ja sinä olet siitä vastuussa, ei kirjanpitäjä." Kysyin, olisiko sitä mitenkään mahdollista virtaviivaistaa, ja hän mietti hetken ja esitti sitten, että ei oikeastaan, jos aion tehdä näitä töitä, joita teen. Mutta mistä minä voin tietää vuoden alussa, millaisia keikkoja tulen saamaan, kysyin. "No, sitä varten on yrityssuunnitelma, eikös?" kysyi täti hilpeästi takaisin. Mietin sekunnin murto-osan, kysyisinkö purevasti, saako ennustajaeukkojen palkkiot vähentää verotuksessa, koska eihän tuohon kysymykseen, kuinka monta käännöskeikkaa ja kuinka monta kustannustoimituskeikkaa saan ensi vuonna, voi kukaan muu kuin ennustajaeukko vastata. Mutta jätin kysymättä, koska olen tottunut jo siihen, ettei kukaan ymmärrä, mitä teen, miksi teen näitä töitä ja miten niihin oikeastaan pitäisi suhtautua ja millaista on koettaa haalia itselleen töitä, joista pitää. Ei ole tätien syy, että systeemit on tehty toisenlaisia yrityksiä ajatellen, mutta ei se minunkaan syyni taatusti ole. Enkä ole vielä niin hyvä kummassakaan toimialassa, että voisin pitäytyä vain toiseen, ja näin alustavasti arvioituna kääntäminen tuntuu paljon mukavammalta kuin kustannustoimittaminen, vaikka sen tuntiansiot jäävätkin varmaan puoleen toimittamisen ansioista. No, sain sentään ennakkoverolipun ja ensi vuoden verokortin. Verovirastossa meni yli tunti.

Tässä vaiheessa väsymys iski ja minua alkoi itkettää ihan tuhottomasti. Jos työasiani ovat olleet yhtä sotkua freelancerina, nytpä ne vasta sotkuksi sitten ilmeisesti äityvätkin. Ja minä kun olin odottanut, että asiat selkiytyisivät. Ajattelin sitä kaikkea taloudellista vastuuta, jota työhöni liittyi, ja sitä, miten monta työhakemusta olen lähettänyt kaikenkarvaisiin toimistohommiin, joita en tunnu saavan, koska eihän minulla taas ole sellaista työkokemusta. Sain tosissaan taistella itketyksen kanssa patentti- ja rekisterihallituksen asiakaspalveluun saakka. Siellä sitten maksoin ystävällisesti hymyilevälle tädille kaupparekisterin käsittelymaksun, minkä jälkeen suuntasin pää tyhjänä ja kumisevana ulos. Kävelin katuja eestaas päämäärättä, laukku painoi, koetin saada mieltäni kuriin, mutta kurkkua kuristi ja mielessä kiersivät monet kuvat ja sanat: äidin ääni puhelimessa sanomassa, että on kurjaa, jos joudun alvien piiriin, yritysneuvojan ystävällinen tuki, että kaikki kyllä järjestyy, verovirkailijan kuiva toteamus, että olen itse vastuussa virheistä asiassa, josta en ymmärrä höläsen pöläystä, ammatinvalintapsykologin vakuuttuneisuus siitä, että tarmokkuuteni ja monipuolinen osaamiseni (joka on itselleni täysin näkymätöntä) saisi parhaimman kanavansa yrittäjyyden kautta, veroviraston aloittelevan yrittäjän esitteen yrittäjätestin kornit kysymykset tyyliin "kun innostun jostakin, tarvitsen tavallista vähemmän unta" - ikään kuin matala stressikynnys olisi yrittäjälle hyväksi - ja lopulta vielä yritysneuvojan varoitus, että kaupparekisteriin tulemisen päivästä lähtien puhelimeni pirisisi ja sähköpostini tulvisi kaikenmaailman mainontaa ja muuta kannaltani epäoleellista kauppaavista tarjouksista ja ettei minulle enää yrittäjänä ole mitään mahdollisuutta asettaa itseäni suoramarkkinointikieltoon, koska sellaiset suojaavat vain kuluttajia, eivät ammatinharjoittajaa.

Toisaalta onnistuin pysymään itkemättä ja menin kahvilaan sitten kun minua alkoi paleltaa ja väsyttää kaikki se käveleminen. Istuin ja join vihreää teetä ja tuijotin pimeää ja siinä risteileviä joulunalusihmisiä. Viereisen pöydän sedät puhuivat sijoittamisesta ja yrittäjäasenteesta ja halusin kävellä heidän luokseen ja kirkua suoraa huutoa, mutta panin vain tämän halun merkille ja jatkoin teeni siemailemista. Myöhemmin näin tuttavan toisessa kahvilassa ja kykenin esittämään tilanteeni jo huumorilla höystettynä. Illallakaan en sitten itkenyt, kun kerroin kaikesta Vompsulle.

Mutta tiedän olostani sen, että ennemmin tai myöhemmin jokin keikauttaa minut itkun puolelle, vaikka osaankin olla närkästynyt ja nauraa sille, että näemmä tein mitä tahansa ja järjestin asiani mielestäni mahdollisen kunniallisesti ja ramppasin vaikka minkä ammattilaisten ja neuvojien pakeilla ja seurasin heidän suosituksiaan, olen edelleen se sama hankalakala, se lapsi, jonka nimeen peruskoulun luokanvalvoja liitti etuliitteen Jännä- (viime päivinä olen ajatellut, että se kenties oli viimeinen naula entisen ristimänimeni arkkuun ja että ainakin se oli aika harkitsematonta ja törttöä ammattikasvattajalta) ja jota omat vanhemmatkaan eivät ymmärrä muuten kuin "olet sinä aina outo ollutkin, eli eihän tämä nyt siitä linjasta poikkea" -asenteella. Hitto, että olen siihen kyllästynyt. En ymmärrä, mikä minussa on vialla ja miksi en onnistu sopeutumaan tämän maailman normikoloihin. Miksi ihmeessä en saa tavallisia palkkatöitä ja miksi ihmeessä en osannut kiinnostua aloista, joista olisi voinut saada pohjaa normaalien työpaikkojen hakemiseen. Ja miksi en osaa mieltää rahaa ja isoa asuntoa ja sensellaista tärkeämmäksi kuin omaa mielenrauhaani ja miksi ihmeessä pidän tärkeänä saada käyttää töissä villasukkia ja pidän tyhmänä, jos minulle huomautetaan, että muut tytöt täällä kyllä käyttävät meikkivoidetta ja puuteria, huom huom. Miksi asiani eivät vain voi sujua sievästi ja yksinkertaisesti ja normisti ja miksi ihmeessä halusin taidelukioon ja niin edelleen, loputtomiin saakka. Sillä kuitenkin tiedän myös, etten ole mikään kovin vaikea ihminen ja että haluan enimmäkseen olla näkymätön mutta saada antaa ajatusteni tulla ja mennä. (Luulen kyllä, että halu olla näkymätön on enimmäkseen välttämistavoite; näkymättömänä välttää paljon ikäviä asioita. Välttämistavoitteita ei kannata tukea, sen nyt ainakin olen oppinut psykologian tutkimuksista, ja näkymättömyyteni onkin saanut mukavasti huutia esimerkiksi tässä blogissa, johon olen kirjoittanut tuhansia asioita, joita en olisi saanut sanottua ääneen ainakaan ennen niiden kirjoittamista ja joista monia minun on vaikeaa ottaa puheeksi edelleenkään, vaikka osaankin nyt jo kertoa niistä jonkun toisen kysyessä.) En ole mielestäni missään vaiheessa halunnut olla erilainen enkä erottua joukosta enkä ymmärrä, miksi yritykseni naamioitua joukkoon eivät tuota tulosta. (No okei, se on kyllä myönnettävä, että ihan kaikissa asioissa en halua naamioitua joukkoon. Mielestäni vahingolliset käytännöt ja mielipiteet ovat sellaisia, etten tahdo edes teeskennellä omaksuneeni niitä. Ja jos näen ilahduttamisen mahdollisuuksia, saatan seurata niitä melko härkäpäisesti välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.)

Kotiin päästyä väsymys oli miltei muovailtavissa käsin.

Tänään herään sen sijaan melko valoisin mielin. Jos käykin niin, että alviarvioni menevät metsään ja makselen tonnin verran mätkyjä, ehkä olen saanut tonnin verran itsetuntemustakin vastineeksi. Tuntuu kyllä hullunkuriselta, että kaikki neuvontapalvelut eivät yhdessäkään osaa sanoa tilanteestani ja työstäni yhtään mitään järkevää. Ehkei kirjallisuuden kustannustoimittaja-kääntäjiä sitten ole niin paljon, että tilanteeni olisi tyypillinen? Se tuntuu omituiselta, koska kirjoja kuitenkin julkaistaan paljon. Koetan nyt psyykata itseäni asenteeseen, että tilanne on oikeastaan aika mielenkiintoinen ja että ainakin saan tehdä kiinnostavaa työtä ja että työkontaktini ovat mukavia ja ymmärtäväisiä ja ettei minun tarvitse murehtia joistain puutereista tai virkavaatteista. Kaipa kaikissa töissä on omat murheenkryyninsä, vaikka ehkä toimistoduunissa ei olekaan mahdollista joutua vastuuseen omista virhearvioistaan siinä määrin kuin yrittäjänä.

Saa nyt nähdä, kauanko tämä "vaikeudet haasteina" -mieliala kantaa. Tuskin loputtomiin (ja se lienee ihan normaalia). Mutta auttaa kyllä tajuta, että aiemminkin on tuntunut vaikealta ja että aina asiat ovat ratkenneet jotenkin ja etten vielä ole koskaan onnistunut sullomaan itseäni mihinkään peruuttamattomaan ellei sitten elämää yleensä lasketa (enkä tarkalleen ottaen ole valinnut tänne sulloutumista vaan se on ollut vanhempieni päätös). Joskus on joutunut maksamaan itsensä ulos umpikujista, mutta niistäkin kerroista on oppinut monia arvokkaita asioita. Kunpa ei vain kävisi niin, että kaikki nämä kerrat kallistaisivat minua enemmän siihen suuntaan, josta olen koettanut määrätietoisesti pyristellä toiseen suuntaan, eli siitä ajatuksesta, että ihminen jää lopulta aina yksin ongelmiensa (tai haasteidensa, ehheh) kanssa ja että toiset eivät välitä. Koska sellainen mielenmaisema syntyy aika helposti kun ramppaa neuvojalta toiselle näissä työasioissaan ja alkaa aistia heidän lievän ärtymyksensä siitä, ettei itse kauhean helposti solahda mihinkään valmiiseen muottiin ja saa yhdeltä ensin neuvon kysyä toiselta, joka sitten olisi halukas pompauttamaan itsensä pakeille neuvoneelle takaisin. Eikä sellainen ydinuskomus ole lainkaan hyväksi, sen tiedän kokemuksesta varsin mainiosti.

Ehkä nyt on vain aktiivisesti muistutettava itseään kaikesta siitä tuesta, jonka on toisilta kaikkina elinvuosinaan saanut ja jota edelleen saa. Tunnen kyllä itseni kauhean pieneksi ja riippuvaiseksi, koska tällaisissa tilanteissa tajuan, miten kovasti tarvitsen ihmisiä, jotka rutistavat tai hymyilevät tai nauravat huvittuneesti: "TOTTA KAI sinä selviät!" Voin kuvitella yksitellen kaikki tärkeät sanomassa näin, mutta se ei ole sama asia kuin että he oikeasti sanoisivat niin. Vielä helpompaa on kuvitella ihmiset kauhistelemaan, miten karmeaa ja vaikeaa tämä kaikki on ja kuinka he eivät ymmärrä, miten jaksan. Se nyt ei auta yhtään mihinkään, koska se on juuri se tunnetila, joka minun nyt pitäisi pystyä kieräyttämään rintakehääni painamasta. Ja sitä paitsi, totta kai minä selviän jaksan, mutta en halua kantaa kaikkea yksin. En taatusti!