Yksityinen talvipäivänseisaus

Muista en osaa sanoa, mutta se, mitä itse tarvitsen säännöllisin väliajon - mieluummin usein kuin harvoin - on pysähtyminen. Koetan kuvata tilaa.

Ehkä tämä on se, mistä joogakirjallisuudessa puhutaan sattvisena tilana. Tai sitten se on jotain vieläkin hitaampaa ja vähemmän ihmiskeskeistä. En yksinkertaisesti tiedä, ja luottamukseni ihmisten luomiin ihanteisiin on tavattoman heikko, ja näin myös joogakirjallisuuden kohdalla. 

Yksi parhaista kiteytyksistä tästä tilasta on Rilken käsialaa:

Ah, not to be cut off,
not through the slightest partition
shut out from the law of the stars.
The inner—what is it?
if not intensified sky,
hurled through with birds and deep
with the winds of homecoming.

Vaikka tuossa puhutaan intensiivisyydessään valtavasta taivaasta (taivas on aina hyvin voimakasta katseltavaa, ja sellaisen avaran vertikaalitilan voimistaminen entisestään saattaa kuulostaa pelottavalta toimenpiteeltä), ei kai kyse ole muusta kuin suuntautumisen värähtämättömyydestä. Tavallisesti on niin paljon ajatuksia, työmuistissa odottelevia tehtäviä, odotuksia, toiveita, että se kaikki rasittaa havainnointia. Vaan kun sen sähinän saa hetkeksikin pysähtymään tai edes riittävästi vaimentumaan, voi ikään kuin astua maailmaan, joka vain odottaa kanssaolemisen tilaan saapumista. 

Tähän tilaan on monia teitä. Itselleni tutuimpia ovat ulossuljetuksi tuleminen, niin syvä suru ettei oikein enää osaa haparoida eteenpäin, akupunktio, yoga nidra ja pitkä meditaatio sekä metsässä useamman tunnin itsekseen samoileminen. Muitakin teitä epäilemättä löytyy, enkä tiedä mitään siitä, toimisivatko nämä tiet toisille. 

Tilaa luonnehtivat tietyt fysiologiset piirteet - nämä siis itselläni: pulssi hidastuu, hengitysrytmi hidastuu ja hengitys painuu niin alas, että voi oikein tuntea, miten kylkiluut ylhäällä-edessä painuvat lanaan (mutta se ei tunnu samalla tavalla pelottavalta kuin tämän osion lamaantuminen keuhkokuumeessa; samalla tavalla lyijynraskas olento istuu rintakehällä mutta ei tule kuitenkaan tukehtumisen tunnetta), häntä painuu kohti maata ja alaselkä pitenee, lavat laskeutuvat leveinä, suolen toiminta hidastuu niin että ulostaa tarvitsee vain kerran päivässä normaalin joka aterian jälkeen ulostamisen sijaan. Aistit terävöityvät, ulkomaailma muuttuu hyvin kutsuvaksi eliöiden osalta - ei tosin ihmisten -, keinotekoiset objektit ikään kuin sumentuvat ja korkeintaan niiden suorakulmaisuuteen jaksaa kiinnittää hetkeksi hämmästyksensä: miksi näin? mutta se hetki liukuu ohi sekuntin murto-osassa ja sitten on taas maailmassa, joka kutsuu, huokaa, ravistelee oksiaan, lentää linnun tummana hahmona taivaan harmaan ylitse puun tummasta hahmosta toisen tummaan hahmoon, ja se kaikki on yhtä, kannattelee, kutsuu.

Rilke kirjoittaa "deep with winds of homecoming", ja siltä se todella tuntuu: palata kotiin, palata maailmaan, jossa kurjankin luokan ikkunan takana heiluu puiden rivistö. Ei ole sitä vankilaa, josta ei olisi ollut ikkunaa ulos, eikä ole sitä tutkimusta joka voisi vakuuttaa minut siitä, etteivätkö juuri puut, näköyhteys niiden suopeaan kanssaolemiseen, olisi pitänyt minua järjissään noissa pakotetuissa ihmisten sisätiloissa. Ihmisten, jotka ovat huolissaan, koska ei halua suuntautua riittävästi ihmisiin. (Heidän riittävänsä on eri kuin minun riittäväni, se on jokseenkin selvää, mutta silloin kun oli lapsi, tätä ei kuunneltu eikä haluttu ymmärtää; olisi pitänyt yrittää yrittämästä päästyäänkin tulla joksikuksi aivan toiseksi. Myöhemmin sisäistin tuon huolen ja yritin itse usuttaa itseäni ihmisseuraan. Nyttemmin kun olen päästänyt irti tästä, voin huomattavasti paremmin. Minulle riittää aika vähä, ja yltäkylläisyys vain turruttaa aistit ja vaikeuttaa suuntautumista.) On ihmisiä, joihin luotan, mutta heitä ei ole monta. Nämä täällä ovat heitä, joiden käsiin uskoisin henkeni koska tahansa. Siitä huolimatta haluan heihinkin etäisyyttä, jotta voin astella syvemmälle hiljaisuuteen, yksityiseen talvipäivänseisaukseeni.

Se kaikki, ihmisten maailma, pyyhkiytyy tässä tilassa pois. Voi nousta polviseisontaan sängyssä, nähdä puiden houkuttelevat, kuiskivat lehvästöt lumikuormineen ikkunasta, kiirehtiä sitten toisen puolen ikkunalle: lisää puita. Tule, viittovat puut. Ja vetää päälleen untuvatakin, alpakkaisen pipon, säärystimet ja talvikengät, huikata keittiöön, että menen vähän ulos, sukeltaa turvaan. Maailma on tavattoman hiljaa ja odottaa hoputtamatta. Oksat piirtyvät taivasta vasten, osasta tuuli on pudottanut lumikuormaa. Sydän ei kiirehdi eikä askel, ei ajatus. On vain laaja taivas, puiden piirrot sitä vasten, taivaan ylittävät linnut: harakka, korppi, muutama pikkulintu. 

Seison pitkään pihan reunassa, katselen orapihlaja-aitaa, joka jäsentyi kesällä ongelmaksi, koska sen piikit tunkeutuvat kaikkien kengänpohjien läpi. Siinä se on, edessäni, täysin rauhanomaisena. Näen sen kasvattaneen pystysuoria versoja, tavoitelleen aurinkoa. Orapihlaja haluaisi kasvaa luontonsa mukaan puuksi, mutta sen tänne istuttanut ihminen on istuttanut sen niin tiheään riviin ja leikellyt kerran toisensa jälkeen joten puutumista ei ole tapahtunut ja pensaista on kasvanut yhtenäinen takkuinen seinämä. Tunnen myötätuntoa. Kokeilen piikkiä: terävä on. Ei se mitään. Minäkin kasvatan piikit, jos minut sullotaan liian tiuhaan ja leikellään tietyn muotoisena pitämiseksi. Ymmärrän hyvin orapihlajaa. Pidä puolesi, sanon mielessäni, älä kesyynny. Sitä paitsi orapihlajaa rakastaa kokonainen varpusten suku. Ja minä rakastan varpusia. Ja orapihlajahan se yhdessä ruusujen kanssa pelasti minut koulun pihassa. Ihmiset sulkevat ulos, kasvit kutsuvat seuraansa.

Sitten käännyn ja katselen muita puita. Kirsikkaa, joka on haljennut tyveen saakka ja jonka runko pirskoo mahlaa ja kasvaa kääpiä. Se haluaa elää. Myös päärynät haluavat elää, ovat kasvattaneet vesiversoja suoraan kohti taivasta. Pienet omenat ovat kuin van Goghin maalauksista lumitaakkoineen ja käyrine oksineen. Vasta nyt, kun maltan seisahtua, havaitsen kunnolla yhden omenan epämukavuuden: se kasvattaa vesiversoja lähes vaakasuorassa kohti pohjoista, koska siinä puolen on valoinen läikkä. Etelässä, sen auringon tiellä, seisoo kokonainen koivujen ryhmä. Omena kävelisi monta askelta pohjoiseen jos osaisi, mutta se voi vain suunnata vesiversojaan. Huolettomat koivut, joiden rungot näyttävät liki rautalangasta kyhätyiltä syheröiltä. Nuorempia kuin minä, mutta vievät jo noin paljon tilaa. Eivät ne niin ajattele, seisovat vain omiensa ympäröiminä ohuet huiskuoksat yhdessä vaimean tuulen ja taivaanharmaan kanssa punoen niin realistisen pystysuoran meren, että siitä voisi koska tahansa kohota valaan selkä. Kesällä siinä kohden on lehtien meri, joka laskeutuu kaihtimena omenan ja auringon väliin heti iltapäivän koettaessa. Talvella kun auringon polku on matalalla, koivujen lehdetönkin massa varjostaa pihan aivan ovellemme saakka. 

Puiden välistä kohoaa lipputanko. Voi hyvänen aika että lipputanko osaakin olla ruma, pitkänhoikka piikkisuora pystysuora fallossymboli: tulin, valtasin, nimesin, omistan. Ikään kuin maata olentoineen voisi omistaa. Lipputangon voi omistaa, se on selvää, ja koska lipputanko on meidän, tajuan siinä silmänräpäyksessä, että se saa lähteä. Tämä asiahan on päätäntävallassani. Ei ole yhtään ideologiaa, jolle haluaisin liputtaa. Vai liputetaanko ideologiolle, vai toisille ihmisille, että kannatan sitä ja tätä ja tuota? No, joka tapauksessa, mieluummin vaikka savumerkkejä leivinuunia sytyttäessä kuin lipputanko. 

Kävelen vielä monta kertaa pensasaidalta puille ja takaisin pensasaidalle. Tai ehkä olisi kokemuksenmukaisempaa sanoa, että pensasaita ja puut jaloittelevat kanssani. Ei ole taustatunnetta, on kuin kehon mekastus olisi hiljentynyt hetkeksi niin että kuulen selvemmin, mitä sanottavaa muillakin on.  Rauha, mahdollisuus suuntautua, sijaitsee tässä kokemushorisontissa nimenomaan tyhjyydessä, jota niin moni pelkää. Tyhjyydessä, hiljaisuudessa, virikkeettömyydessä. Siinä että ei ole tarve olla mitään, esiintyä, voi vain antaa huomion viedä ja poimuilla sen käänteiden mukaan. Että voi antaa maailman ohjata huomiota, kiinostuksen vain vastata. (Joku toinen voisi sanoa tätä animismiksi, mutta minä en. Eliöt ovat elossa ja kommunikoivat, ja jopa muodoilla, kuten polun kiemurtelulla suoruuden sijaan, on eliöiltä lainattua kommunikaatiovoimaa. Tavanomainen pajatuspäinen tila vain samentaa kaiken ja siitä käsin on helppoa harhautua uskomaan, että kaikki aktiivisuus lähtee itsestä ja kaikki muu on passiivista kulissia. Pahimmillaan, jos meteli päässä kasvaa liiaksi hetkittäin, myös toiset ihmiset muuttuvat kulissin osiksi.) 

Tämä on maailma, joka on koti. 

Kun arvelen, että alan hitaasti jäähtyä talvivaatteistani huolimatta, palaan portaille ja taloon. Puuthan ovat tässä huomennakin. 

Keittiössä vierailulla ollut ystävä kysyy, koinko pyhyyttä. Ei, en oikeastaan, vastaan hetken epäröinnin jälkeen. Pyhyys? Joskus sanon hyvin luontevasti kokeneeni pyhyyttä, nyt sana ei tunnu oikealta. Pyhyys on suurempaa, yllättävämpää, elämyksellisempää, mykistävämpää ja siihen liittyy vissisti tietty taustatunne, pakahduttava itkettyminen ja liikuttuminen kaiken suuruudesta ja pienuudesta samanaikaisesti. Mutta nyt minä vain olin kasvien kanssa, sanon, kotona. (Sisätilat ja ihmiset sisätiloissa eivät onnistu vääntymään kodikseni, vaikka tuonkin sisätiloihin paljon fasilitoivia kasvikunnan jäseniä.) Takaisin tuttuudessa, siinä missä osaan levätä.

Mitä tapahtui? Astuin lumiselle pihalle otollisessa sisäisen rauhan tilassa. Puut seisoivat lumihangessa, pieni tuulenviri liikautteli niiden ääriä ja sitä outoa kaksijalkaista liikuvaa puuta jota kai voi sanoa myös kehokseni. Tanssin hieman pienieleisesti puiden kanssa. Orapihlaja-aita rajasi tontin pohjoislaidan pihan perukoilla kuten se aina tekee. Taivas kattoi kaiken hopeanharmaana ja tasaisena massana. Sen yli lensi lintuja muutaman kerran. Ei paljon mitään ja samalla kaikki, mitä tarvitsee: todellisuus. Enemmän kuin osaisi koskaan haluta (eikä haluamalla tähän tilaan pääse, eikä käskien, pakottaen: on suostuteltava tai tultava tietyllä tavalla kohdelluksi muiden taholta, jolloin mieli - ainakin oma mieleni - jotenkin tyynnyttää itsensä vastaavaan tilaan). 

Lapsena sukelsin tähän maailmaan tuon tuosta, koska lähelläni oli riittävästi hiljaisuutta ja ajasta ei ollut puutetta. (Olin päivät kotona mummun kanssa ja mummu puuhaili lähinnä omiaan.) Sitten alkoivat koulut, opiskelut, työnteot, jossa äkisti tarvittava määrä hiljaisuutta ja kasvien luona oleilua muuttuivat vaikeasti saavutettavaksi utopiaksi kaikenlaisten työjärjestysten ja meteleiden niellessä ilman, ajan ja tilan. Aina välillä olen karannut sopivissa ja epäsopivissa tiloissa ihmistiheiköstä ja sitten rauhoittunut kotoisaan. Ja aina on pitänyt palata, usein anteeksi pyydellen (etenkin jos on joutunut tappelemaan päästäkseen menemään yksin). Ja jossain vaiheessa sitä eksyi tilasta vuosiksi. Mutta vähitellen samoan enemmän ja enemmän takaisin. On paljon poisopittavaa, mutta jokainen rauhoittumisen sykäys kuljettaa minua lähemmäksi kotia.

Jollain puolitajuisella tasolla taidan ajatella syntyneeni, koska kasvit kuiskivat, että tule. Niinpä tulin. Eksyin. Mutta olen palaamassa, ja kun aikanaan on vuoroni lähteä, olen varma, että kasvit kuiskaavat taas ohjeita: tuonnepäin, kulje rauhassa. Vaikka osaan pelätä kurssiarvosteluiden lukemisia ja kaikkien paitsi aivan muutamien luotettujen ihmisten kohtaamisia, pyörällä ajamista ja hiihtämistä ja kaikkea, missä voi mennä nurin ja satuttaa itsensä, se kaikki ihmismaailmaan kuuluva huoli ja pelko on kuitenkin pienempää kuin nämä hetket, joissa vain lepään maailmassa, kuljen sen kuiskeena, tanssin samaa tanssia kuin puut ja taivaan ylitse lentävä lintu. 

Sateesta

Pitkästä aikaa sade tuli kylään. Katto ropajaa, chilit on saattanut nostaa taas ruukkuineen pihalle. Vesisäiliöt täyttyvät nyt kun kasvukausi on varsinaisesti jo ohi. Ehkä tämä silti helpottaa syyskylvöjä ja kevätsipulien istutuksia. 

Kaikki muuttuu. Pyörämatkasta junalle tulee märkä ja kylmettävä. Illalla tilaan jonkun maan armeijan ylijäämäkumirukkaset. Semmoiset, minkä alta eivät tumput tai sormikkaat kastu pyöräillessä, ja jonkun toisen maan armeijan ylijäämäsadehousut, jotka eivät ehkä vuoda samalla tavalla kuin ne kalliit sadehousut, jotka ostin 2017 mutta jotka eivät ikinä ole oikeasti pitäneet vettä kovinkaan hyvin - epäilemättä koska ne yrittävät samalla olla "hengittävät". 

Ulkoa sateen tauolla sisään samotessani ajattelin eri aikakausia. Ajattelin vaatteita, joita joskus käytin sateella pyöräillessä. Joskus oli kirjavia kiliseviä vaatteita, nyt armeijan ylijäämäkamaa. Ajat muuttuvat. En voi tietää, millaista olisi elää pandemiaa nuorena ja uskoen, että ei se voisi pahasti mitään itsessä satuttaa. (En voi tietää, millaista olisi elää pandemiatta nuorena ja uskoa, ettei mikään vuorovaikutuksissa voisi pahasti mitään itsessä satuttaa. Enää. Ja entinenkin on vain nuljuva muisto.)

On niin vähän, mitä oikeasti voi tietää.

Luen Will Storrin kirjaa Selfie, ja mietin, millaista olisi ollut elämä, jossa ei olisi opiskellut filosofiaa heti parikymppisenä. Sosiaalipsykologiaa. Jossa uskoisi, että ihminen on itselleen läpinäkyvä ja osaa selittää oikein, miten ja miksi. Jossa uskoisi, että kehon viesteihin voi aina luottaa, tai intuitioon, tai auktoriteetteihin. Jossa ei olisi lukenut Umberto Econ sanoja ja pysähtynyt ja ajatellut että niin tosiaan, sanat ovat ne joilla voi valehdella. 

Selfiessä Storr jakaa itsen virrat seuraavasti: läsnäaistimusten virta, hallusinaatioiden (mennyt, tuleva, toisaalla) virta, emootioiden kirnuava virta ja tarinan virta, joka koettaa nämä kaikki koota joksikin yhtenäiseksi ("and never shuts up"). 

En tiedä, onko se vain tarinaa, että korostan niitä läsnäaistimuksia ehkä hivenen enemmän kuin ympäröivä kulttuuri. Mutta sen tiedän, että sataa, kirkastuu, että pilvet. Ja linnut. 

Toivottavasti sade ei katoa näin pitkäksi aikaa toiste. Sitä tarvitaan. Kun teen harjoitusta, on aina kuin sataisi. Pysähdyn, kuuntelen, ihohuokoset kukkivat korvia. 

Runoilijan talo ja runoja lukevan talo

Yhdessä runossa, jota luin monet kerrat ensimmäisten yliopisto-opintojeni aikana, Sapfo kirjoittaa, ettei runoilijan talosta sovi kuulua valitusta. En varmaan ollut erityisen kriittinen lukija, sillä ajattelin saman tien, että onpa hyvä näkökulma ja että kannattaa ainakin yrittää. (Tuolloin mielsin itseni enemmän runoilijaksi kuin miksikään muuksi. Tuntui jotenkin kutkuttavalta, miten toiset saattoivat täysin virheellisesti uskoa, että olin filosofian opiskelija tai ympäristöaktivisti. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, ettei kenties keskeistä olekaan runojen tekeminen vaan aivan jokin muu. Mutta siitä lisää myöhemmin.)

Olen tänä joulunodotusaikana askarrellut tuttujen iloksi tai omaksi ilokseni - kuka tietää - facebookiin pientä joulukalenteria runoista. Koska olen laiska, olen valikoinut runot kirjoista, jotka löytyvät jo valmiiksi hyllystäni. Kyse on siis jonkinlaisesta suosikkikokoelmasta, jota on kuratoitu rankalla kädellä (ja valittamatta) muutoissa ja elämänmuutoksissa. Koska antaminen tuntuu tässä maailmassa tärkeimmältä, mitä voi tehdä, suhtaudun aivan liian vakavasti pieneen kalenterinpahaseeni, jota kovin moni tuskin edes näkee päivitysvirrassaan. (Toisaalta, minun on aina ollutkin hankalaa mieltää vaikuttavani massoihin tai edes hahmottaa ihmisjoukkoja - jos joku näkee ja ajatus kolahtaa, se riittää. Ihan samalla tavalla kuin massoihinvaikutuskeinot harvemmin puhuttelevat itseäni. Tajusin tämän jotenkin hyvin konkreettisesti muutama viikonloppu sitten.) Vakavasti suhtautuminen tarkoittaa tässä sitä, että haluan valikoida runonpätkät kalenteriin keskittyneesti - jos en ehkä taidolla, niin ainakin hartaudella ja kaikella ajalla tässä maailmassa. Tämä puolestaan on saanut minut lukemaan läpi aika monta runokirjaa, joita olen hellinyt muutosta toiseen ajatellen, että ei, tuon on ainakin oltava hyllyssäni läsnä. (Kirjastoni, perspektiivin kohdalleen asettaakseni, on pienentynyt siinä kahdes- tai kolmaskymmenesosaan siitä, mitä se joskus oli.)

On ollut pysäyttävää lukea näitä vaalittuja runokirjoja, joiden parissa olen jossain vaiheessa kuluttanut leijonanosia päivistäni ja kokenut niiden puhuvan maailmasta, jonka tunnen ja jota ymmärrän paremmin kuin proosan tai tietokirjojen maailmaa. Lehteilen sivuja, liu'un tekstin kourussa ja tajuan kerta toisensa jälkeen, miten monet runon minät valittavat eli tuottavat juuri sitä ääntä, jota Sapfo väitti runoilijan talosta kuulumattomaksi. He eivät kelpaa, riitä, osaa, pysty, ylety, ja usein he eivät edes halua osata tai oppia. (Tämän vaikutelman saan nyt.) Kauhea kuulumattomuuden kaiherrus yhdistyy tyrmistyneeseen varmuuteen siitä, ettei ihminen voi lopultakaan sovittua maailmaan ympärillään, ja tästä varmuudesta kohoaa päätös kirjata kaikki ylös/alas, märistä tuntikausia, nähdä maailma kylmänä, vieraana ja harmaana. Kun valikoin hyviä kohtia valokuvattavaksi ja joulukalenteroitavaksi, eikö vain kuvaamisvaiheessa sormi pysähdy epäröiden laukaisimella: tämähän valittaa aivan samaa kuin äskeinen, vain hieman eri sanoin. Mutta niin samanlaisin äänenpainoin, että nyhdän muutaman kirjan pinosta pois ja päätän diskata ne joulukalenterista.

Minä kun ajattelin jotenkin jakaa iloa tai ymmärrystä tai edes tyrmistystä tai hämmennystä, en yksitoikkoista kitinää.

En nyt sano että Sapfon pitäisi saada olla tässä oikeassa tässä runoilijan talo -asiassa. Mutta hämmennyn, kun niin moni pelastusrengaskirjani on kannesta kanteen kitinää, kipristelyä, äänekästä pahoinvointia ja sen kaltaisia itsen esittämisen tapoja, että arvelen, että mikäli nämä runoilijat olisivat märisseet samassa mittakaavassa naamakkain (eikä saa unohtaa, että otoksessani kyse on runojen puhujista, ei runoilijoista), aika moni läheinen olisi alkanut haparoida varoen tietään vähän etäämmälle jatkuvan märinän lähteestä. En koeta nyt sanoa, etteikö minulla olisi myötätuntoa runon puhujia kohtaan - muistan kyllä oikein hyvin, miltä tuntuu märistä ja olen onnistunut siinä monet kerrat vaikka olen aina tainnut enemmän ihannoida toisenlaista mielenmaisemaa; en toivoisi sitä mielialaa kellekään. (Yhtenä hyveenäni olen koettanut harjoittaa sitä, etten märise ihan niin pitkällisesti kuin kernaasti voisin ilman pidäkkeitä - ja juuri tässä Sapfon kirjahdus on ollut tukenani.) Voi kyllä, on äärimmäisen kamalaa, että tuntee itsensä jatkuvasti irralliseksi ja ulkopuoliseksi, riittämättömäksi, liian väsyneeksi ja voimattomaksi tekemään sille mitään. Mutta erityisen kamalaa se on siksi, että jos sitä mielialaa alkaa monistaa ja toitottaa, toiset, vähätkin, helposti kaikkoavat, ja niin jää entistäkin enemmän yksin. Ja ei, en haluaisi maailman olevan tällainen, jossa masennusta kavahdetaan. Haluaisin kernaasti, että jokainen jaksaisi masentuneen märinää tuntikausia pysyen itse hyvällä tuulella, ymmärtäen, että tuo olet sinä, tämä olen minä, tuo ei tartu, mutta tämä voi tarttua, etenkin jos tätä tässä tarjoaa kyllin moni ihminen kyllin eri konteksteissa. Että toksista (kuinka tuota termiä inhoankaan) ei ole lannistunut uikutus ja pakonomainen takertuminen siihen, joka jaksaa edes jotenkin kuunnella, vaan sen nostama ärtymys ja pelko: pakoon, nopeasti. Että toksista on olettaa, ettei toinen ikinä muutu, ettei hän pysty hätkähtämään hereille valituksestaan.

Huomaan emootioiden säätelyn kirjallisuuden lukemisen muuttaneen tapaani suhtautua runoihin. Saan pitää varani, etten ala lukea niitä potilaskertomuksina kaiken sen vastaisesti, mitä kirjallisuustieteessä teroitettiin lukemisen tavasta.

Lukiessani runoja nyt huomaan kyseleväni paitsi, mitä säätelykeinoja näillä ihmisillä oli ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tuntuihinsa, myös sitä, kuka olin ennen. Kuka olin silloin kun koin toisten märehdinnän pelastusrenkaana? Kun koin sen todempana maailman kuvauksena kuin kirjat, joissa asiat etenevät ja henkilöhahmot pyöristyvät sivu sivulta? Muistan äkkiä sen tunnun, jossa maailma ympärillä jyskyttää ja toiset ihmiset etenevät, aikuistuvat kuin jonkin salaisen riitin mukaan, astuvat maailmoihin joista itsellä on hataran kiiltokuvamainen käsitys. Sen tunnun, että oman puvun helma on pitkä laahus, joka on lastattu täyteen kiviä eikä eteneminen samalla tavalla suju. Ehkä tuota vaihetta kutsutaan nuoruudeksi? Myöhäismurrosiäksi? Taisin päästä siitä vasta täytettyäni kolmekymmentä.

Vuosi sen jälkeen kun olin kirjoittanut runon helmaan lastatuista kivistä sain tarpeekseni kivilaahuksesta ja kirjoitin runonkin uudestaan ennen kuin aloin näyttää sitä toisille. (Silloin ajattelin vielä julkaista runot kirjana. Ajatella, litteroin ne kaikki koneellekin.) En enää muista, ratkottiinko helma irti vai mitä tapahtui, mutta yhtäkaikkisesti, kyllästyin siihen rahjustamiseen. Kyllästyin siihen niin kovasti, että aloin tehdä asioille jotain. Elämälleni. Tuntui hyvältä kirjoittaa runo uudestaan, uudenlaisella lopulla. Se jotenkin antoi pontta uskomukselle, että voin nauraa koko oman elämän toisten elämiin vertaamiselle. (Siitä, luulen, tuli se pysähtyneisyyden tuntu. Vaan en tietenkään verrannut toisten elämiin vaan kertomuksiin niistä. Tapasin heitä harvoin: sillä välin oli varmasti kerennyt tapahtua minullekin, mutta olin jo kadottanut omat jälkeni ja sokeutunut tapahtuneille mikro-oivalluksille.)

Nyt, kun tuosta kaikesta on kauan, olen hämmentynyt tavattuani niin paljon valitusta runoilijoiden taloista tai ainakin teksteistä. Mutta jäljelle jää silti ohut tuntuma, että jotakin olennaista Sapfo kiteyttää - ehkä vain minulle, joka nielaisin syötin vieläkin kauemmin sitten, mutta silti. Jään miettimään sitä, mitä olen itse kirjoittanut ja kutsunut runoiksi. (Ja blogiksi, silloinkin osan ajasta olin identiteetiltäni eniten runoilija ennen kuin loin sen suojanahan.) Jään miettimään sitä, mitä kääntämässäni psykoterapiakirjassa kirjoitettiin syvien ydinuskomusten muutoksen välttämättömistä ehdoista. Sitä samaa, mitä kognitiivisessa terapiassa ja feldenkraisissa käytetään ihmisten tuomiseksi oivalluksen ääreen (ja jota käytän nyt ohjatessani itse joogaa) - että tarkkaile vain. Tarkkaile täysin sitoutuen sitä, mitä tapahtuu. Älä koeta muuttaa mitään, älä tuomitse, arvota. Katsele, kuuntele ja tunne vain ja pane merkille. Mikäli se on mahdollista. (On se. Hitaasti. Hetkittäin.) Hyväksy se, mitä tapahtuu, ohikiitävänä tapahtumainkulkuna, tilanteena, tilana, olona.

Eikö tämä ole juuri se, mitä runokin tekee? Tai valokuva? Vaikka kaikessa on näkökulma, runossa ja valokuvassa sitä voi edes koettaa pelkistää, kurottua sen läpi, antaa huomion avautua. (Niin: näkökulma, ei silmäside.)

Kun on tarkkaillut tarpeeksi, asiat usein muuttuvat runnomatta tai tavoitteita erikseen asettamatta ja palastelematta. Tämä on se wu-wein tie, josta aina välillä höpisin edellisessä koulutuksessani ja josta epäilen, ettei kovinkaan moni tajunnut lainkaan, mitä tarkoitan.

Ei ole ehkä sattumaa, että löysin sen (feldenkraisin kautta) joitain vuosia ennen kuin ratkoin kivilaahukseni.

Tai ehkä olin löytänyt sen jo sitä ennen - en sillä tavalla ohjeistettuna ja kohdistettuna, mutta rivien välistä, runoista, joita luin ja joissa oli jotain. Jotain äärelle pysähtymistä, pelottomasti sanallistamista, olkoonkin, että se kuulostaa kovin monen sanomana kovin samalta ja yksitoikkoiselta märinältä. Ja jotenkin - nyt tuntuu tältä - kovin mahtipontisen pauhaavalta märinältä. Aivan kuin toiset eivät kärsisi ja tietäisi. Aivan kuin joku muu kuin pieni lapsi ei tietäisi, mitä on elää kuolevaisena ja ennen kaikkea kuolemasta, sairauksista ja epäonnistumisista tietoisena. Aivan kuin he eivät silti toisinaan kokisi ihmeellistä, kuplivaa keveyttä, onnea, auringonkiloa, esineitä, kaikkeutta, tajuaisi elävänsä. Aivan kuin tästä kaikesta voitaisiin sanoa vielä jotakin uutta.

Ehkä osa meistä on niin hitaita käsittämään tämän, että tarvitsee henkilökohtaisen välivaiheen tätä työstääkseen. (Ha, mitä tämä tämmöinen kirjoittaminenkin on?)

Eikä siinä ole mitään väärää.

Olen tyytyväinen ja ilahtunut kalenteriprojektistani. 

Intohimot

Joskus lyhyt keskustelunpätkä avaa peilisaleja jonnekin mielen diskurssilaan. Kerroin meneväni heti aamusta joogafestareille ja lähteväni siksi pois juhlasta aikaisin. Totta: preferenssini ovat sen suuntaiset. En jaksa olla kiinnostunut iltajuhlista, joissa pönötetään alkoholin kanssa pöydissä istuen, vaikka keskustelut ja keskustelijat olisivatkin sympaattisia. Olen nähnyt sitä elämässäni ihan riittävästi (siitä ikinä kovin paljon pitämättä, ja hypoteesini on, etteivät muutkaan siinä kovin luontevasti istu, koska jostainhan se alkoholin tarve siihen tulee toisin kuin moneen muuhun kontekstiin). Juhlien isäntä ryki ja sanoi jotain sen suuntaista, että joo, hienoa, kun on tuollainen intohimo, että se varmasti kantaa hedelmää ennemmin tai myöhemmin. Vastasin epämääräisesti jotain tyyliin: joo, niin kai. Tässä vaiheessa Kalifornian-nainen kääntyi puoleeni ja kysyi, onko se intohimo.

Kysymykseen oli helppo vastata: Ei, eihän se todellakaan ole. Että enemmän kyse on harjoittamisesta ja että osaan olla siinä aika sitkeä.

(Sitä ei ole edes vaikeaa sanoa ääneen, koska sitkeys ja itsepäisyys ovat lopulta pitkälti sama asia vähän eri vinkkelistä tarkasteltuna. Ja totisesti olen hakannut päätä seinään elämäni varrella ja hakkaan edelleen tiettyjen asioiden suhteen - en edes odota, että se tuottaisi mitään näkyvää tai tuntuvaa tulosta, kunhan kokeilen enkä luovuta. Niin kauan kuin se ei tunnu vahingoittavan ketään, miksipä ei?)

Silloin en vielä ajatellut lisää, mutta nyt ajattelen, koska asia alkoi pulpahdella mieleen uudestaan ja uudestaan. Mihin oikeastaan suhtaudun intohimoisesti, onko sellaisia asioita, millaisia ne ovat ja miltä ne tuntuvat?

Kykenin heti nimeämään yhden asian, jonka suhteen olen intohimoinen. Se liittyy tilanteisiin, joissa vallitsee syvä tyytyväisyys ja rauha. Lepään harvoin hereillä muuten kuin tietoisesti, ehkä koska minut on kasvatettu tavalla, johon ei ole totisesti kuulunut mitään villasukkapäiviä tai olemista vaan. Sellainen ei siten tapahdu luontevasti vaan vaatii itseltäni suorastaan käskyn. Ja teen tuon käskyn nykyään huomattavasti useammin kuin ennen, koska pidän pysähtymisen tunnusta. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos on enemmän sitä tyyppiä, jonka on vaikeaa saada itseään vauhtiin, mutta minun elämästäni ei totisesti ole vauhtia puuttunut, enkä usko, että tulee puuttumaankaan. (Tarkoitan nyt vauhdin tuntua - en harrasta hurjuuksia tms, mutta kaikki tuntuu kovin jännittävältä ja kiihkeältä.) Kiinnostun ja innostun sen verran helposti, että haaste on nimenomaan pysähtyä ja olla tohottamatta jotain asiaa. Käskystä pysähtyminen tuottaa välillä tuon tilan, johon suhtaudun intohimoisesti. Harvoin, mutta joskus.

Tila on kuitenkin itselleni tuttu jo kaukaa: Se hetki, kun syöttää hevosta niityllä ja painaa kätensä sen harjantyveen ja tajuaa äkisti, että on tässä, elää ja hengittää, eikä haluaisi olla missään muualla. Hyönteiset tanssivat, hevosen leuat rouskuttavat heinää, pää tekee hassun pienen sivuttaisnykäisyn ruohon katkaistakseen, ja oma oleminen lepää koskettavan käden varassa enemmän kuin jalkojen, jotka tietysti fysikaalisessa mielessä kannattelevat aistivan, valppaan mutta äkisti pysähtyneen kehon painoa. Tai kun makaa kalliolla selällään merenrannassa ja meri juttelee, lokit leijuvat pilvien editse, ihokarvat vuoroin ponnistavat kaarelle tuivertavaan tuuleen ja vuoroin rauhoittuvat ihonmyötäisiksi auringon lämmön tulvahtaessa taas iholle poutalonkareiden takaa. Kun makaa, sulkee silmät, katoaa kesäpäivään ja kallioon, menettää selkärankaisuuden tuntemukset, erillisyytensä, suunnan, tuntee hitaan kiertelevän pulsaation, joka ei ole sydän eikä hengitys vaan jokin muu pulsaatio kehossa, tai kalliossa, tai lokissa, pilvissä, suolaniityssä, kulun hämärtymisessä. Kun voisi kuvitella männyt maaston noustessa muttei kuvittele tai muista, kun vain katoaa laajemmin aistimiseen, fokuksen sirpaloitumiseen. Tai - aikuisempana versiona - kun on hieronut jotakuta ja toisen keho on vähitellen laskenut enemmän ja enemmän painoa plintin varaan, huokaus huokaukselta päästänyt irti koossa pysyttelemisestä, ja on viimeinen hetki, kellon minuuttiviisari siirtyy ja suljen silmät ja istun jonkun takaraivo kämmenkuopissa, sormet niskalle viuhkana levittyen, ja oma painoni katoaa istuinluiden läpi jonnekin, ei ole enää ponnistusta eikä ryhtiä, ei asiakasta eikä hierojaa, ja tunnen saman lievän kiertohuimauksen, yhteyden, ja kaikki seisahtuu eikä ole kiire, ei enää koskaan, ei mitään tehtävissä, sees. Tai kun tehtyään verkkaisia, avaavia, spiraloivia liikkeitä painautuu maton kolmen millimetrin kumikerrokselle, ja rauhallinen ääni sanoo: älä keskity valopilkkuihin, joita näet, äläkä tuntemuksiin missään kohtaa, vaan koeta ottaa ne kaikki sisään. Tai - tämä hämmentää itseäni - kun pyörii salissa tuolin yläkarmi kämmeneen puristettuna, ja tuoli piirtää laajaa kaarta, houkuttelee lapaa hyvään asentoon, ja äkisti keskellä sitä kaikkea on sama rauha, aivan hetken vain, mutta silti.

Haen tätä tilaa ja ehkä se on intohimo. En tiedä, miksi haluan jäsentää asian näin, mutta tämä on jotakin tärkeää, jotakin, mikä on estänyt itseäni uskomasta useimpiin filosofian teorioihin kehosta ja
mielestä, oikeastaan jotakin, mikä on estänyt itseäni leimaantumasta mihinkään teorioihin kovinkaan voimakkaasti. Tämä on jotakin konkreettisempaa, vahvempaa ja suorempaa. Enkä puhu nyt kokemuksesta ylipäänsä vaan juuri näistä kokemuksista.

Ehkä kutsun suhtautumistani intohimoiseksi, koska haluan tätä tilaa paljon, en koe erityisesti valinneeni haluani (mutten ole sitä koettanut kitkeäkään tai vähätellyt sitä; miksi tekisin niin?) ja kyse ei mielestäni ole kuitenkaan tarpeesta samalla tavalla kuin tarpeesta tulla huomatuksi, ruoan tai suojan tarpeesta, veden tarpeesta, liikunnan tarpeesta tai levon tarpeesta. En halua jäsentää tuota tilaa levoksi, koska lepo tuntuu toiselta, Enkä yhteydeksi. Ne voivat olla osa tuon tilojen perheen kuvausta ja tilanteita, mutta kyse ei ole vain siitä tai niistä. Outo varmuus, ettei kyse ole vain siitä. Silti kyse on ehdottomasti luonnollisesta, ei mistään yliluonnollisesta kokemuksesta. Jostain, jonka täytyy olla hyvin helppoa, koska se käy lapseltakin niin luontevasti.

Toinen intohimo, jonka keksin melko pian tätä kokemustyyppiä pohdittuani, oli rakastuminen. Se on ehkä intohimoa kulttuurisesti tutummalla tavalla. Moni haluaa sitä tuntua ja huomaan itsekin välillä ikävöiväni sitä, kysyväni, tapahtuuko sitä enää. (Sitä on tapahtunut elämässäni hyvin harvoin, en ole mikään suuri ihastuja. Olen maannut paljon useamman kanssa, rakastunut vain harvoin. Rakastuminen ei ole mitään huvittelua, kepeää tai hauskaa.) Kuitenkin tiedän, että silloin, kun olen tuon tilan vallassa, en ole tilanteessa kotonani. Tuntuu kuin joku olisi ampunut haulikolla reiän päähän. Ajattelu muuttuu epäluotettavaksi, sen todella huomaa helposti. Kehon moottori hyrrää sellaista tahtia, että askelista tulee kolmen peninkulman mittaisia ja kädet hikoilevat. Kädet: tässäkin kädet ovat tärkeitä. Viimeksi, kun koin tätä, emme tienneet, mitä tehdä ja minne mennä. Toinenkin halusi pitää minua kädestä. (Se loppui hyvin pian, enkä tiedä edelleenkään, miksi. Siis kädestä pitäminen. Moni muu asia jatkui pidempään. En tiedä lainkaan, mitä se tarkoittaa, mutta tiedän, etten osaa edelleenkään suhtautua tähän keveästi, ilman että itkettäisi.) Ehkä se on jonkinlaista turvatonta heittäytymistä, jossa hapuilee kämmentukea? (Traagisen hommasta taitaa tehdä se, että toinen lakkaa tarvitsemasta turvaa ja palaa omaan yksikköönsä siinä missä itse tarvitsisi vielä jonkun kämmentuen viemään tilanteesta - minne? Siihen hetkeen, ettei enää kaipaisi kosketusta eikä yhteyttä? Tuleeko sellaista hetkeä?) Rakastumisessa on taatusti passion tunnusmerkit: sitä ei valita, kohdettakaan ei oikein valita, se tempaa kaiken sekaisin.

En pidä itseäni erityisen turvallisuushakuisena ihmisenä, koska teen monia outoja asioita, joissa en tunne oloani lainkaan kotoisaksi. (Olen alkanut roikkua alassuin kattoon pultatun kankaan varassa, esimerkiksi. Puhumattakaan siitä, että koetan kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka ovat itselleni kaikista epäselvimpiä! Hehe, tämä on varmasti jokin outo variaatio ajatuksesta, että kirjoituksella haetaan kuolemattomuutta. Kaikista maailman asioista haluan sitten pelastaa ikuisiksi merkkijonoiksi sen, miten pihalla voikaan ihminen olla!) Mutta intohimojen kohdalla huomaan äkisti olevani turvallisuushakuinen. Haluan ja olen kai aina halunnutkin sen rauhallisen intohimon, en rakastumisen aivot seinällä -intohimoa. Miksi näin? En tarkoita, että se olisi huono asia tai sen pitäisi muuttua. Kunhan panen uteliaana merkille. Miksi haluan tässä asiassa rauhallisemman, kun muuten tunnun hakevan muutosta? Vai onko ehkä niin, että juuri tuo syvemmän tason turvallisuus ja turvallisuushakuisuus mahdollistaa pintatason kommunikaation villit leikit? Jos leikkisi villisti rakastumisellaan, ei ehkä jaksaisi kuin lohtutoimintoja? Ehkä? Olen varmaankin väärässä.

Voi tietysti olla myös niin, että rakastumisissa olen vain satuttanut jo itseäni liian pahasti. Viimeksi viime viikolla tapasin ihmisen, jonka yksi lausuma tuntui täsmälleen samalta kuin hän olisi lyönyt minua suulle avokämmenellä. Hämmästyin aikani itkettyäni ja hieman rauhoituttuani sitä, miten jopa reagoin kuulemaani samalla tavalla kuin jos hän olisi lyönyt: käänsin pääni, kyyneleet vihmoutuivat silmiin ja konkreettisesti pakenin paikalta kauhuissani. Mutta tietenkään hän ei lyönyt eikä mitenkään tarkoittanut satuttaa. Joskus vain hylätyksi tulemisen tunne tuntuu hyvin fyysisenä kipuna. Olen kokenut samantapaisen tilanteen niin monta kertaa, että torjunta ottaa muodon edellisistä kerroista: On joku toinen, haluan nähdä sitä nyt, joten en nyt pysty olemaan sun kanssa, heippa. Ehkä siinä muistuvat ne kerrat, kun oli kuvitellut saavansa ystävän eikä olisi enää tarvinnut viettää välitunteja tuijottaen ruusunmarjapensaita tai koulun seinää, tarkentaen ja takertumistaan takertuen yksityiskohtiin, jottei kurkussa kuristaisi niin pahasti se, että on toisten inhoama. (Tietysti nyt aikuisena tiedän, etteivät kaikki inhonneet minua. Riitti, että oli yksi ihminen, joka kiusasi ja inhosi aktiivisesti, ja joukko toisia, jotka eivät halunneet riskeerata omaa asemaansa. Ymmärrän sitä haluttomuutta nyt aikuisena paljon paremmin kuin lapsena; siksi opiskelin sosiaalipsykologiasta pitkän sivuaineen.) Lapsena koetin ajatella hyväntahtoisesti, että tilanne vielä korjautuisi, mutta eihän se korjautunut. Minut jätettiin monta kertaa ilman pienintäkään riidanpoikasta. Riitti, että oli saatavilla arvostetumpi ystävä. Inhottu, yksinäinen, jotenkin vääränlainen, siltä se lapsena tuntui - nykyään ajattelen, että jos olisin tajunnut sosiaalisen nokkimisjärjestyksen merkityksen nopeammin, olisin selvinnyt aika tavalla vähemmin haavoin. Ehkä se kaikki aktivoituu tuollaisessa tilanteessa, joka tuntuu lyönniltä olematta sitä. Luultavasti se heijastuu edelleen kaikkiin ihmissuhteisiini ja tiettyyn varovaisuuteeni niissä: Voin toivoa paljon, ja valoisana otuksena toivonkin, mutta luottamukseni siihen, että toiveisiin vastattaisiin, on laihanpuoleista. Pidän katseen aika tarkasti omassa vastuualueessani sekä yksityiskohdissa - kiulukoissa, seinissä, emootioissani, jotka kertovat, missä mennään, mutta myös leikkivät rikkinäistä puhelinta erityisesti silloin, kun uskaltaudun tai olen jossain vaiheessa uskaltautunut toivomaan paljon.

Niitä ihmisiä on elämässäni sen verran, etten taida todellakaan haluta vähään aikaan heitä lisää!

Mutta sitä rauhallisempaa intohimoa kyllä haluan lisää ja siksi teen päivittäin joogan tai muun fyysisen harjoituksen päätteeksi meditaation. Ehkä se ei muuta noita kokemuksia ja niiden frekvenssiä, vaikeaa sanoa. Mutta ainakin se suuntaa katsetta niiden suuntaan ja auttaa hiljentämään edes hieman mielen puheensorinaa, joka on jokseenkin rasittavaa.

Ehkä tämä intohimo tosiaan eroaa tuosta toisesta fokuksen suhteen. Tässä ei fokusoiduta mihinkään eikä kehenkään. Tätä pitää pohtia vielä lisää. Silti molemmissa on jollain tavalla läsnä voimakas itsen rajojen sulaminen, eteneminen kauemmas ja laajemmalle, kurkottuminen.

tohinasta hiljaiseloon

tämä kesä on outo. vai pitäisikö kenties sanoa TÄMÄKIN kesä. 10.6. todettiin jännetuppitulehdus oikean peukalon/ranteen tienovilla, ja kesä on sujunut siten yksikätisenä. ihme kyllä en ole hajoillut pahemmin. ehkä alan tottua tähän kaikkeen vammaisuuteen. vaikka tämä onkin ensimmäinen kerta oikean käden kanssa.

meno katkesi kuin seinään diagnoosin myötä. sitä ennen juoksin joka päivä liikkumassa viikonlopputaukoa lukuunottamatta, pyöräilin, haaveilin SUPpauksesta, ruovin kasvimaata ja referoin tenttialuetta illalla vihkoon siinä vaiheessa kun en enää jaksanut muuta. tenttiin en sitten päässyt, käsi hajosi juuri sitä ennen. pelkällä vasurilla konekiroittaminenkin on tosi hidasta.

mutta kuten kirjoitin, jotenkin osasin nyt ottaa tämän tyynesti vastaan. ensin vain nukuin joitain päiviä, ehkä saamieni reumalääkkeiden takia (niillä sammutetaan pahin tulehdus, vatsani ei kestä useimpia tulehduskipulääkkeitä), ehkä muutakin väsymystä, sitten asetuin hämmästelemään epämääräisen väsymyksen tunteen katoamista ensin reisistä, sitten pakaroista ja viimeiseksi vasemmasta kädestä (oikea särki niin ettei siitä oikein ottanut selkoa). kummallisinta tuossa väsymyksessä on se, etten hahmottanut sitä eläessäni sitä ja kerryttäessäni sitä, vaan vasta sen kaikotessa. meni melkein kolme viikkoa,että vasen käsi ei enää tuntunut väsyneeltä.  suunnilleen samassa ajassa lakkasi oikean jatkuva perussärky. nyt oikea huutaa vain jos koetan käyttää sitä, ja kipu on sen verran kova, että ymmärrän varoa.

on kummallista tulla pikkulapseksi taas. ettei osaa  kirjoittaa, käsitellä kameraa, virkata, avata tai sulkea ovea tai koiran valjaita, ei osaa syödä haarukalla sotkematta... vaikka mihin on pyydettävä apua. pullojen ja purkkien avaamiseen. deodorantin laittamiseen vasempaan kainaloon. vasemman käden ja selän öljyämiseen suihkun jälkeen. joitain asioita tulee välteltyä, kuten suihkussa käyntiä. jos sitä teki ennen joka toinen päivä, nyt niin tekee ehkä kerran viikossa. käsi kuitenkin suuttuu aina kovasti kun sitä joutuu vähänkin käyttämään ilman tukea.sitten se juilii joitakin tunteja ja on vain kestettävä kunnes se leppyy.

kun kysyn lääkäriltä, miten kättä kannattaa alkaa kuntouttaa, hän sanoo vain, että sen pitää ensin parantua. kuntoutus vasta sitten kun kipu jännetupesta lähtee.

oikea käsi näyttää kummalta. tuen reunojen kohdalle on kasvanut känsät. peukalonpankain hilseilee. jotkut kohdat, kuten peukalo ja muut sormet, jatkavat edelleen turpoilua vaikka itse kipukohta ei juuri enää turpoa. ehkä se johtuu vain siteestä.

tarkkailen kättä. muutoin vain elän päivästä toiseen ongelmallistamatta tai syyllistämättä itseäni mistään. muistan äkisti, miten ystävälläni oli sama vaiva yläasteella, ja miten kovasti ihailin häntä urhoollisuudesta, jolla hän oli vaivan hankkinut. (pidin itseäni sen verran epäsankarillisena laiskiaisena, ettei minulle voisi ikinä... ei pitäisi sanoa "ei ikinä"!) muistaakseni se oli tullut risusavotasta. tunsin pientä happamuutta sen suhteen, ettei minulla ollut risukkoja, joissa olisin voinut raivata itselleni tuollaisen urheudesta todistavan vamman. kätevämpää varmaan olisikin kokea tällaiset tempaukset teininä, jolloin parantunee nopeammin. mutta kai vain kypsyn hitaasti. ja tuntuu että se on ihan hyvä vaikkei minulla olekaan mitään mainioita anekdootteja jännittävästä urhoollisuusnuoruudesta.

koska en voi enkä saa tehdä muuta kuin levätä, käden osalta, retkeilen kaupungissa kuin turisti. käyn katsomassa ne kaikki paikat, joihin olen jo vuosia suunnitellut tekeväni retken,koskaan sinne saakka ehtimättä. luen kirjoja miten mieli tekee. löydän nurmelta neliapilan. tiedostan miten paljon helpompi on olla ilman toimivaa oikeaa kättä kuin toista toimivaa jalkaa. se tuntuu kummalliselta - jotenkin tuntuu kuin kädelisen pitäisi ajatella toisin. mutta enkö toisaalta jo kauan sitten hahmottanut itseni enemmän jolkottajaksi kuin kädelliseksi, niin se vain on... kerrankin on aikaa ja jaksua kävellä niin paljon kuin haluaa.

se saa onnelliseksi ja mietteliääksi.

miten elämä normaalisti täyttyy niin ääriään myöten? mitä oikein edes tahdon? olen kuvitellut hieronnan maadoittavan itseäni, mutten ole hermostunut näinkään, miksi?

olen palannut siksi lapseksi joka olin pitkinä lapsuuden kesälomina.

ei, tämä ei tunnu metaforalta.

samalla tavalla tähyilen tulevaa ja nykyistä tyytyväisyyden tilasta, tuntien samalla, ettei tilanne voi jatkua tällaisena pitkään. tiedän jollain tavalla menettäväni läheiseni ja tapani elää kotia tässä ja nyt. se ei kauhistuta eikä ihastuta - minulla ei ole siihen asiaan valtaa. katson sitä yhtä vakavana ja mietteliäänä kuin lapsena. tietysti näin aina onkin, mutta aina ei jää aikaa tajuta sitä niin rauhassa.

joinain aamuina kun herään ennen muita ehdin ajatella itsekseni että toivoessani elämääni lähinnä rauhaa ja hiljaisuutta en tajunnut, mitä ehkä tarvitsin niiden saamiseksi. mutta nyt olen saanut ne hetkeksi, minulla ei ole mitään hätää. jos olisin vielä lapsi, kuvittelisin niiden jatkuvan samanlaisina... mutta olen ennenkin nähnyt niiden tulevan ja menevän arvaamattomina. eri hetkinä eri asioita kutsuu onnellisuuden painavalla nimellä.

Viisaat kasvot ja muita pysähdyksiä

Eilen kanssani heilui raitiovaunussa kohti koteja ranskanbuldoggi. Se seisoi useamman metrin päässä, käänteli päätä tanakan tuskinkaulansa päässä. Katselin sen kehoa ja ajattelin ihmislihan erilaisia variaatioita. Ennen kuin ryhdyin hierojaksi, en voinut käsittää, miksen ala koskaan näyttää aikuiselta. Tai naiselta. Nyt alan vähitellen käsittää. Kudokset voivat tuntua hyvin erilaisilta. Niillä on erilainen pehmeys, kireys, kimmoisuus, erilainen pitoisuus rasvaa ja sidekudosta ja lihasta, turvotusherkkyys. Katselen ranskanbuldoggia. Niin, se ei ole lihava. Vinttikoirastandardissa se vaikuttaisi lihavalta, mutta se ei ole vinttikoira vaan ranskanbuldoggi. Ne tapaavat näyttää Timo Soineilta. Jotkut sanovat niiden kasvoja viisaiksi tai viisaan näköisiksi. (Onkohan joku sanonut Timo Soinin kasvoja viisaan näköisiksi tai viisaiksi?) Kun kerran kysyin hämmentyneenä, mikä juuri tuon koirarodun kasvoista tekee viisaat, sain vastaukseksi "ajatusrypyt". Tajusin näin puhuvan samastavan viisauden ja huolen. Tai jonkin huolentapaisen.

Koska itse tapaan huolestua vähän turhankin laajasti ja syvästi, en itse tietenkään kykene kytkemään yhteen ajatus- tai pikemminkin huoliryppyjä ja viisautta. Nyt kun istun kirjaston tietokonesaarekkeessa, mietin, pitäisikö minun ehkä muuttaa käsitystäni. Melkein kaikki kurtistavat kulmiaan näyttöruuduille. Ehkä he kehittyvät ongelmanratkaisussa siten.

Eilen lähdin itse lounaan jälkeen ulos, koska aurinko paistoi ja tuntui keväiseltä. Hitot esseestä, sanoin itselleni tai itsekseni. Niistä on aina ennenkin tullut jotain. Jokin sutermullukka. Hittoako minä siitä sen enemmän.

Ehkä tämä on yksi tapa käsitellä sellaista mielenmaisemaa, jossa viisaus ei samastu otsan rypistämiseen. Ottaa takkinsa, kävellä. Tarkistaa, että lumi huputtaa edelleen kaiken mainitsemisen arvoisen (paitsi ei jäniksenjälkiä) (eikä lehtien rahinaa, kuivien lehtien edelleen kiinni oksissa, kaikkien näiden räntien ja tuiskujen ja tuulien jälkeen; miten tuota osaisi pitää kuolleena materiana).

Tänään sitten ajattelin ranskanbuldoggia uudestaan istuessani syömässä. Katselin, miten pikkuriikkisiä annoksia muut naiset syövät. Itse asiassa kellään miehelläkään ei näköpiirissäni ollut lautasella samanlaista kukkurakasaa kuin minulla. Alusta loppuun saakka tunsin nälkää. Itse asiassa olen hieman nälkäinen edelleen, tunti syömisen jälkeenkin, jättiannoksineni. Vaikka välttäisin viisaat kasvot ja pysyisin loppuun saakka enemmän kevytmielisenä, keholtani muistutan elävästi ranskanbuldoggia. Olen hihitellyt viime aikoina erään kuntoilunettipalvelun tavoitteenmäärittelyille. Miehet haluavat kymmenen kiloa lisää massaa ja naiset pudottaa kymmenen kiloa. Molempien resepti on sama: lisää liikuntaa.

Nyt kun jalkani kestää paremmin liikkumisen himojani, ei normaalisti, mutta siedettävästi, olen liikkunutkin paljon. Ja koska en erityisemmin kontrolloi syömistäni, olen syönyt entistä enemmän. Kävin pitkästä aikaa pari kertaa vaa'assakin. Painoni on noussut kuukaudessa yli kilon. Koska mahdun samoihin vaatteisiin kuin aina ennenkin aikuisiällä (paitsi kainaloista ja hauisten luota), lisäys on toivon mukaan lihasmassaa. Tai sitten se on sijoittunut kasvoihin.  No, ehkä huomaisin sen.

Ruokaa haarukoidessani tunnen kummallista, kaikennielevää surua tästä kaikesta. Naisista, jotka kokevat huolta silloinkin kun päättävät, ettei jokin asia ole huolen arvoinen. Tai toki monista painoasia onkin huolen arvoinen. Sirousasia. En ymmärrä, miten he jaksavat olla niin kiihkeästi tahtovia. Pystyn kyllä silloin tällöin paastoamaan viikon ja välillä mieli tekeekin juuri tehdä niin. Mutta en ymmärrä, mitä olisi pitää itseään nälässä kroonisesti. Tai kaiken aikaa ajatella, että on syönyt sopimattoman paljon. Syöminenhän on niin ihanan rauhoittavaa ja nautinto jo itsessään. Sen jälkeen on helpompi istua paikallaan tai maata. Ei hermostu eikä menetä malttiaan yhtä helposti. Katselen tarkasti. Ehkä näillä ihmisillä on vain erilainen elämismaailma. Jospa he rauhan sijaan tarvitsevatkin enemmän pontta ja intohimoa? Ja jospa heidän nautintonsa hukkuu johonkin muuhun tuntemukseen? En osaa kuvitella, ihan mahdotonta, millaista sellainen elämä on, miltä se tuntuu?

Kyllä minäkin olen välillä hidas, esimerkiksi portaita kiivetessä liikuntatunnin jälkeen, joku on laskenut raajoista kaiken innon ulos, on pihistävä jäämillä askel kerrallaan, kuunneltava nivelnarinaa, siedettävä tätä tilaa. (Joku toinen tietysti juo kahvin tai teen mutta minusta tämä tuntuu siunaukselta.) Mutta sitten istun hetken ja jonglööraan ideoilla ja sitten maailman imu palautuu. Joudun muistuttamaan, ettei jalkaa tarvitse kävellessä tampata lattian lävitse eikä pään pompahteluun ehkä ole viisasta sijoittaa liikaa puhtia. Mutta elämä tuntuu vain niin värikkäältä ja täydeltä ja innostavalta, että on sanottava itselleen hei, ei niin nopeasti, odota.

Katselen, katselen ruokalaa. Luonnovalosta huolimatta katon loisteputkia ei ole sammutettu. Kirjoitetaan, että tarvitaan asiantuntijoita ja tutkimusta. Täällä siihen koulutetaan. Katselen tarjottimia pienine lautasentäytteineen. Hiuksia, vaatteita, eleitä, seurueita. Mihin tätä tarvitaan? Mitä täällä edes opin? Se tuntuu hauskalta, mutta epäilen, pystynkö auttamaan missään ketään näillä asioilla. (Hieromalla voin toki auttaa ja tiedän joidenkin kokeneen saaneensa tästä blogistakin jotain, mutta eivät ne asiat, joilla joskus kuvittelin auttavani, jollain hiton asiantuntijuudella ja runoilla, tunnu saavan mitään aikaan.) Entä nämä muut. Mitä he haluavat? Mihin he pyrkivät? Haluavatko he viisaat kasvot vai hyvän työpaikan vai mitä?

Eläimet järjestyvät ryhmiin, elehtivät. Olisiko vaikeaa estää kuvitelmaa siitä, että niiden hienomotorinen käsillä tekeminen fasilitoisi puhetta? En tiedä, sillä en edes koeta estää sitä. Annan sen tulvahtaa ylitseni. Kassamyyjä istuu satulatuolilla. Suorittavassa istumatyössä satulatuoli tuntuu olevan normi, älyllisessä istumatyössä ei. Mistä sekin johtuu? Siitäkö, ettei pää sijaitse istuinluiden välittömässä yhteydessä?

Pilvet vyöryvät hitaasti taivaansinistä pitkin.

Vääjäämättä.

Istun ja pureksin falafelpyöryköitä. Kikhernesalaattia. Jääsalaattia. Täysjyväriisiä.

Kaikki tuntuisi loppuvan aina liian pian ellei iltapäivä olisi jo pitkällä, samoin essee, jota kirjoitan silloin kun en ole läsnä enkä katsele, kun katoan sanoihin ja ajatuksiin ja sulkeistan hetkeksi kysymyksen, mitä ihmettä niillä kuvittelen tekeväni. Ellei jokainen hetki olisi niin pakahtumaisen täysi, että sen tietää mahdottomaksi kuvata.

Löytyminen

Joskus itsensä löytää kummista toiminnoista. Näkee unta, jossa pistelee itseensä parantumista nuppineuloilla, jotka on poimaistu suoraan Ginger-mallinukkeparan pienestä päätä markkeeraavasta neulatyynystä. (Eikö olisikin surkeaa, jos olisi kaulan jatkona pelkkä neulatyyny? Kyllä saan olla tyytyväinen. Sekin olisi surkeaa, ettei olisi raajoja, joita rikkoa, eikä minkäänlaisia sukuelimiä, ainoastaan polyuretaanivaahdolla täytetty torsohahlo ja sen päälle kurottu joustosametti.) Kun unen näkee useita kertoja, osaa jo odottaa sitä hetkeä, että muistaa, ettei ole desinfioinut nuppineuloja juuri lainkaan ja että niistä voisi tulla tulehdus. Vai poistaisiko tervehdyttävä vaikutus senkin?

Kun kirjoitan julkiseksi nuppineulaunen, se katoaa. Olenko muka käsitellyt kaiken sen? En taatusti. Neulominen sattuu välillä ja välillä ei. Joinain päivinä vain pääni ottaa vastaan neulat kohtuullisen oloisesti. Ehkä se on sittenkin neulatyyny, jos mikä, kehossani. Kallossa neulat tuntuvat suorastaan mukavilta.

Nuppineulojen itseeni työntelyn sijaan näen unen lentoturmasta. Koneen keskusradiossa säkättää urheiluselostaja, joka kertoo koneen joutuneen vaaralliseen sivuliirtoon japanilaisessa asennossa. Siltä varalta, ettei joku tiedä: japanilainen asento näyttää tarkoittavan, että pudotaan perä edellä ja vahvasti oikealle kallellaan.

Kahdeksikon raitiovaunulle on tapahtunut jotakin. Raitiovaunupysäkin numero- ja reitti-infotaulun päälle on kiskaistu punainen huppu, jossa lukee, ettei pysäkki ole käytössä. Kävelen maauimalaan pohdiskellen sitä, miten arka pieni kissamme saattoi säikäyttää hongkongilaisen sosiologin, joka halusi yövieraaksi osittain juuri lemmikkieläinten takia. Ei kai hän tiennyt kissaeläimistä paljon mitään. Työnnät vaan ne sivuun päättäväisesti, jos ne tulee kuumottamaan yöllä, neuvoin häntä kissoihin liittyen. Eihän niistä ikinä tiedä. Joskus ne piinaavat liian kilttejä ihmisiä, ja tämä tyttö oli niin pieni, tekeytyi niin pieneksi äänellään ja rintakehällään ja ryhdillään ja eleillään, etten tiennyt, olisiko minun pitänyt ristiä hänet söpöimmäksi näkemäkseni eläimeksi vai tokaista, että kuule, kukaan ei tule sinulle antamaan sitä tilaa, jota et itse ota. Liika kiltteys ja sokerisuus saa epäilemään, ainakin minut, koska ei ole ihmisiä, jotka olisivat puhdistettuja sillä tavalla kuin teollinen sokeri saattaa olla. Vai onko? Huomaan toivovani, ettei ole. En ehkä osaisi kutsua heitä enää ihmisiksi. Minulle on tärkeää, että kaikki ovat hieman hulluja. Jostain syystä se saa toiveikkaaksi jatkon suhteen.

Jatko: Se, mitä tekee, kun huomaa, ettei suunniteltu reitti toimikaan.

Löydän itseni siis paitsi unesta työntelemästä nuppineuloja lihaani tai putoamassa lumimyräkässä rahtikoneen japanilaisen asennon sivuluisussa, myös muurin vierestä, silittämästä sammalta kädellä ja tunnustelemasta, miltä tuntuu kävellä varovasti uimalaan. Olen saanut keskiviikkona pohjallisen. Se väsyttää jalkaa ainakin vielä. (Oikealla jalallakin on tietysti uusi pohjallinen mutta se tuntuu mukautuvan ihan kaikkeen natisematta.) Mutta on mahdotonta sanoa mitään heti ja ainakin näytän pystyvän kävelemään uimalaan.

Ystävä on todistuksen mukaan neulomisen jälkeen siinä kunnossa, että yrittää kieltäytyä lihallisen lapsensa hoitamisesta hoitaakseen näkymätöntä lastaan. Ehkä minun ei siten kannata hämmentyä värikkäistä, estoitta valveeseen muistuvista unista. Haluaisin nähdä unta metsästä, haluaisin päästä metsään kävelemään. Ehkä voisin onnistua jo tänä kesänä, jos kuntoutan ahkerasti ja maltan antaa sähkövirtaa jalalle kahdesti päivässä. Ainakin voisin onnistua näkemään unta metsästä. Latvialaiset vieraat kertoivat Dharamsalasta meidän kauttamme kotiin palatessaan, että heillä on sama juhannustaian lähde kuin täälläkin, kukkiva sananjalka. Olen kunnostautunut ulkomaisten couchsurfing-vieraiden hyysäämisessä; se on osittain hauskaa ja osittain ihan vain kummallista, tyypeistä riippuen. Enimmäkseen kuitenkin hauskaa ja kiinnostavaa. Kun lähden myöhemmin Budapestiin, voi olla, että pääsen majoittumaan saman systeemin kautta erään paikallisen filosofian professorin kortteeriin. Hän kirjoitti ja ilmoitti haluavansa meidät sinne, tuosta noin vain. Jännittävää. Ensin on kuitenkin tarkistettava, ettei hän tupakoi sisätiloissa. Sellaiseen asuntoon en näet suostu majoittumaan.

Löydettyäni itseni sammalta silittelemästä löydän jalopähkinät ja päätän yrittää tänäkin kesänä. Jospa en nyt mädättäisi näitä vaan saisin glykoa.

Olen haudutellut pari päivää lukemaani tekstiä siitä, miten kuva per päivä - tai kuten ajattelin, sana tai pari per päivä - tekee onnellisemmaksi. Ja miettinyt, miksei silti aina halua, jaksa, kykene, tuottaa noita kuvia. Joskus ei tartu niihin, koska on jo mukavaa, ja joskus, koska tuntuu, ettei osaa sanoa mitään myönteistä. Tai rakentavaa. Tai kuultavaa.

Tai mitään mitä haluaisi myöhemmin lukea. Ikään kuin sitä osaisi hävetä niin paljon, lopulta. (En näytä osaavan.) (Toivoisin etteivät muutkaan osaisi. Itsensä ja yhteisön kannalta, mutta etupäässä itsensä kannalta.)

Sammal tuntuu käteen mukavalta. Jatkan kävelemistä eteenpäin uimalaan tuttua reittiä pitkin, pitkästä aikaa.

Konkreettinen pysähdys

Kehonhuoltotunnin jälkeen kyynärvarsien lihasten kipu on hävinnyt, vaikkei kyynärvarsilla tehty tunnilla juuri mitään. Kyynärvarret kipeytyivät kahden peräkkäisen raskaana olevan naisen hieromisen myötä. Viimeisillään raskaanaa olevaa asiakasta - toisen laskettu aika on tänään, ja hieroin hänet eilen - kun ei voi kellistää vatsalleen hoitopöydälle, ja kyljellään makaavaa ihmistä on hyvin vaikeaa hieroa omaa kyynärvartta ja sormia säästäen.

Nyt kun hierottavani on käynyt raskaana olevia naisia, olen lakannut pelkäämästä heidän hahmojaan, heidän vatsojaan. Näyttävät ne edelleen kyllä minusta väkivaltaisilta, eikä tieto liitoksia pehmentävistä hormoneista kuulosta yhtään sen sievemmältä tai auvoisemmalta kuin ennenkään, mutta en ainakaan enää samalla tavalla halua kääntää katsettani pois ja paeta paikalta. Kuinka voisinkaan, ammatillisessa tilanteessa? Joten astun rooliin eikä siinä ole mitään vaikeaa. Ei siinä ole mitään sen vaikeampaa kuin suhtautua raskaana olevaan kissaan, jonka kerran loukutimme ja jota lähdimme viemään paikalliseen kissataloon, tai erääseen kantavaan hallakkoon ponitammaan, jota harjasin pehmeällä harjalla kun lumi alkoi laikkuina sulaa. (No, sen vatsaan kyllä suhtauduin surullisesti, sen liikkuminen oli niin takeltelevaa ja hengästynyttä eikä ollenkaan sitä, mitä hevosilta on tottunut odottamaan. Mutta en pelännyt, toisin kuin raskaana olevia naisia.) Nyt muistan hieroessa myös sen, miten äidilläkin oli sellainen vatsa ja että suhtauduin siihen aika hyvin ja iloisesti odottaen. Paitsi niinä jaksoina kun äiti oli kauhean sairas ja joutui juoksemaan lääkärissä ja sairaalassa ja isä raivostui, kun kysyin, kuoleeko äiti. Ja sitten kaikki muuttui. Ei ehkä ihmekään, että olen pelännyt raskaana olevia naisia.

En halua, että enää kukaan koskaan tulee kertomaan minulle, että olen iso tyttö, jonka pitää pärjätä omillaan ja käyttäytyä esimerkillisesti, koska kaikki niskottelu ja lapsellisuus pilaavat jonkun toisen kasvuympäristön. Ja sitähän vatsat ovat tarkoittaneet. Kaikkien omien tarpeiden ja toiveiden lykkäämistä toisaalle, niiden mitätöintiä ja jopa vääriksi leimaamista. Kummallista, miten mieli siirtelee asioita, muuttaa niitä salakavalasti. Sen sijaan, että olisin suuttunut äidille tai pikkusiskolle, jonka myötä kaikki muuttui, aloin pelätä vatsoja ja raskaana olevien naisten vielä vatsan sisällön kanssa piileviä aggressioita.

Nyt minusta tuntuu, että minulla on sanat, joilla voin pistää hanttiin, jos joku yrittää riistää minulta tarpeitani (kuten nukkuminen) ja toiveitani (kuten pystyä lukemaan ja kirjoittamaan rauhassa ja saada puhua lähimpieni kanssa). Ei siis pelkoa. Tai mistä minä tiedän, onko tämä juuri prosessi pelon kauhtumisen takana. Ei se tee minusta sen innokkaampaa hankkimaan itselleni lapsia, ei, mutta saattaa helpottaa sosiaalisia tilanteita tulevaisuudessa.

Saan itseni kiinni jopa ajattelemasta, että kun ystävä menee kätilökouluun, hän voisi sitten ohjata ehkä asiakkaitaan minulle, jos nämä ovat jumissa. Olen ainakin nyt tottunut hieromaan raskaana olevia naisia. Jostain syystä he vaeltavat vastaanotolleni. On hauskaa ajatella, että itse elämä lakaisee heitä ovesta sisään ja pujahtamaan verhojen taakse. Jotta voin tulla rauhallisemmaksi. Jotta heidän kipunsa hetkeksi lievittyvät, tai jännitykset, tai synnytys käynnistyy ilman hormonaalista apua.

Niin, kyynärvarret olivat vielä hetki sitten aika kipeät. Kipu katoaa. Huomaan liikkuvani kaupungilla arkisena viimeistä päivää. Menen kahvilaan, levitän eteeni lehden ja luen jutun ihmisestä, jonka elämä tuntuu polveilevan vähän samantyyppistä polkua kuin omani. Istun vain, ei kiirettä mihinkään, luen pari muutakin hyvää juttua. Ei mitään kovin uutta, mutta samalla yhä uudelleen miksi-kummastelua liikkeelle panevaa.

Istun kahvilassa ja kuuntelen, miten viereisessä pöydässä nainen kailottaa kovaan ääneen ja ärtyisänä lastensa valmentajasta, joka ei osaa kiittää eikä ohjata oikealla tavalla. Niin toisenlainen kuin hänen isänsä, joka oli kiittämisen mestari ja loi siten heistä kaikista terveitsetuntoisia. Jään pyörteilemään sen tiimoille, edellyttäisikö itsetunto ehkä myös erilaisten lähtökohtien tunnistamista; toki kiittämätön lasten valmentaja kuulostaa työhönsä huonosti sopivalta henkilöltä, mutta ehkä hän tulee itse kulttuurista, jossa ei kiitetä, enkä käsitä, miten jonkun voidaan odottaa osaavan sellaista tuosta noin vain. (Oli ammatti mikä oli.) (Ja sitten ajattelen, että voi tietysti olla, että tämä juuri tämä vähän alistuva ymmärtäminen on itsetunnottomuutta, mutta huomaan ajattelevani myös, ettei kovuus tai oman hyväosaisuuden tunnistamattomuus nyt kyllä sekään jotenkin sovi itsetuntoisuuden käsitykseeni - ei niin, että se olisi minulle erityisen tärkeä ulottuvuus, kovaääninen nainen vain tulee maininneeksi sen ja näyttää pitävän sitä jotenkin olennaisena ominaisuutena.) Toisessa pöydässä mies hermostuu naiselle, joka pahastuu siitä, ettei mies ole muistanut, mitä hän kahviinsa haluaisi.

Ei ole kiirettä mihinkään. Silmäilen lehteä eteenpäin. Sitten kävelen kotiin hallin kautta. Ajattelen ostaa anopille muutaman sievän lankakerän, mutta jokin vinksahtaa ja saavun kotiin lankakasan ja suuren koukun kanssa ja päätän tehdä vähän tonttutöitä ennen kuin alan esseen vääntämisen. Onhan tässä vielä aikaa, nimittäin.

Tuntuu hyvältä tietää, ettei joudu näkemään ihmisiä vähään aikaan, ei ainakaan kovin paljon. Se tuntuu ihanalta, jouluisalta. Hipsutella kotona, käydä muutama työvuoro, työstää tekstiä, ehkä vähän virkata suurella surinapuisella koukulla. Vesijuosta muutaman ystävän kanssa. Kävellä koirien kanssa metsässä sitten kun isomörkö Nasu tulee tänne loppiaisena.

Ihanaa, hiljaista, rauhallista. Kaksi hyasinttia kukkii, yksi lakastuu, yksi vasta punkeaa turpeesta esiin.

Kipupuhetta

En ole oikein jaksanut kirjoittaa. Kaikki ei ole sujunut hyvin. Tai mikä on hyvin, en koe olevani ollenkaan varma siitä, mitä hyvin tarkoittaa. En laajemmin. Mutta kipu on palannut, sitä on vaikeaa mieltää hyväksi, vaikka hahmotan siihen liittyvää oppimista. Opin ottamaan kivulle tilaa, opin odottamaan, muistan äkisti aiempia kipuja, jotka nekin tuntuivat ikuisuuteen saakka venyviltä, samat hätäiset ajatukset viidentoista, kahdenkymmenen, kahdenkymmenenviiden, kolmenkymmenen ikäisenä. Kävelenkö enää ikinä normaalisti? Ja aina olen kävellyt, aiemminkin. Jossakin vaiheessa turvotus on laskenyt. Ilo on palannut.

Odotan. Sairaslomaa kirjoitetaan lisää viikko kerrallaan. Välillä koetan töitä kahden päivän ajan, heti pääsiäisen jälkeen, mutta kivut provosoituvat ja palaan lepoon. Huomenna menen tapaamaan erikoislääkäriä, joka asuu toisella paikkakunnalla. Häntä on suositeltu, hän ymmärtää lantion alueen kivuista enemmän kuin erikoislääkärit tässä lähellä. (Äitiä kiukuttaa se, etten käy samalla erikoislääkärillä kuin hän, hänellä on nyt jalka murtunut ja hän on käynyt tuossa kilometrin päässä ja nuori mies on ollut niin reipas ja mukava lääkäri. Sanon puhelimessa vaisusti, että mutta kun tämä lääkäri jolle menen nimenomaan kannattaa omaehtoista kuntouttavaa otetta ja on erikoistunut juuri tämänlaisiin kipuihin kuin minulla on.) Matkustan junalla. En oikein pysty istumaan, ehkä sitten seison junan eteisessä puoli tuntia koettaen jakaa painoa tasaisesti kipeille risti-suoliluunivelille.

Äidin jalka murtuu Kanarian saarilla, he ovat siellä isän kanssa kahden. Hotelli on vuorilla, koska siellä on hyviä kävelyreittejä. Koska hotelli on vuorilla, pyörätuolin kanssa ei pääse juuri mihinkään. Isä alkaa läähättää raskaasti heti koettaessaan työntää äitiä mäkisessä maastossa. Äiti pitää huolen, ettei isä ole kuuloetäisyydellä sanoessaan pelänneensä, että isä saa taas sydänkohtauksen. Äiti istuu uima-altaalla villatakissa ja jalka kipsissä ja häntä itkettää. Kun hän kompuroi aamulla vessaan sauvoilla, hänestä tuntuu, ettei hän enää jaksa ikinä nousta vessanpytyltä ylös. Entäs siellä, äiti kysyy. No, mitäs tässä, sanon. Vuoristorataa.

En jaksa kirjoittaa, koska tiedän, miten pitkästyttävää on kuunnella lueteltuja oireita, jos ne toistuvat päivästä toiseen. Ja miten julmalta tuntuu pitkästyä toisen tragediaa kuunnellessa. Ja että yhtäkaikkisesti niin tapahtuu jossakin vaiheessa oireiden sahatessa eestaas ja tilanteen pitkittyessä. Miten väsyttävää on, kun jonkun kuulumiset niveltyvät, luutuvat ja kramppaavat. Ei ideoita, ei matkoja, ei ihmissuhteita, vain keho, joka imee kaiken huomion itseensä. Olen itsekin kyllästynyt siihen, miten kipu vuoroin hellittää, vuoroin kiertyy kääminä suoliluun harjanteiden alle lantion takapuolella. Koetan kävellä kevätpäivissä. Jaksan hyvin vartin, sattuu vain hivenen, sitten äkkiä kipu jyrskäyttää lantion takapuolelta sisään ja melkein lopettaa hengittämisen ja katselen ylämäkeen ja mietin, että voi luoja, miten ihmeessä pääsen kotiin saakka takaisin.

Pahinta on se, ettei tarkalleen tiedä, mistä on kyse. On monia tiloja, jotka tuottavat hyvin samankaltaisen oireiston. Harjoite, joka auttaa toiseen tilaan, saattaa pahentaa toista. Ehkä olen osallistunut nykyisiin kipuihini venyttelemällä pakaralihaksia. Haluan tietää, mikä on sallittua ja mikä ei. Keho itse on hyvin selkeä vain muutaman seikan suhteen: istumista se ei siedä, eikä jalat koukussa makaamista, eikä kumartumista eteenpäin. Jos yritän jotakin näistä, pakaralihakset alkavat krampata eivätkä meinaa lopettaa, ei ennen kuin koetan DonTignyn si-nivelten itsemobilisointia ja itsetraktiota. Mutta jostakin tulee kipua viiveellä, eikä siihen tunnu auttavan mikään. Ehkä nivelessä on tulehdus. Koetan malttaa mieleni. Lääkäriaika on jo huomenna.

Löydän itsestäni ikäviä, naurettavia puolia. Tai ehkä ne ovat inhimillisiä, ja niistä pitäisi olla kiitollinen siinä missä kaikesta muustakin. Esimerkiksi huomaan tulevani epätoivoiseksi, kun kipu vain jatkuu. Huomaan miettiväni synkeästi, että näinköhän voin ikinä tehdä hierojantyötä, josta pidän enemmän kuin aiemmin kokeilemistani töistä. Tai että on ihan naurettavaa, että kouluttaudun noin fyysiseen, seisaaltaan tehtävään ammattiin, kun kuitenkin alaraajat ovat selvästi heikoin kohtani kaikkine kummallisine repeämineen, liikanivelineen ja tulehduksineen vuosien saatossa. (Mutta kuvittelin, että ne olisivat jo ohitse.) Ja sitten löydän itsestäni senkin ärsyttävän piirteen, että panikoin sen takia, että ehkä en nyt sitten pysty käymään koulua loppuun aikataulussa. Teen opinnäytetyötä ja mietin, tarvitsenko sitä yhtään mihinkään. On nimittäin selvää, että jos koulu vaatii minua tekemään myöhemmin työssäoppimisjakson uudestaan, koska olen ollut niin pitkään sairaslomalla sen aikana, en kyllä aio lähteä siihen leikkiin ollenkaan. Koulutukseni on kuitenkin näyttötutkintoon valmistava koulutus. Jos työssäoppimisjaksoa ei hyväksytä sellaisena kuin terveyteni nyt antaa sille myöten, aion käydä suorittamassa yhden jäljelläolevan näytön erikseen. Kyllä minä nimittäin töissä ehdin käydä myöhemminkin, eikä työssäoppiminen lopu koulun loppuun. Trimmaan opinnäytettä ja ajattelen, että voi luoja, tässä minä nyt sitten teen esitelmää, josta en tiedä, pystynkö ikinä pitämään sitä. Onko sen niin väliä. On sillä sen kannalta, että en voi oikein istua. Istun satulatuolissa hetken mutta aika pian on noustava. Koetan tehdä hommia makuulla, siinä kipeytyy hartiarengas ja niska. Hankalaa.

Mutta en voi tietää, miten käy, joten teen joka tapauksessa opinnäytetyötä ohjeistuksen mukaan. Kai sitä voisi kutsua toiveikkuuden säilyttämiseksi. Ainakin jossain ulkokohtaisessa mielessä.

Koska toivoni heiluu, kiinnitän katseeni tuon tuosta kesäkuun alkuun. Silloin matkustamme kolmistaan Kreikkaan. Tarkoituksena on vaellella saarilla. Nyt on vaikeaa kuvitella mitään vaeltamista. Mutta hätätapauksessa voin lekotella rannalla ja imeksiä passionmargaritoja, ajattelen uhmakkaasti. Sellaista lomaa en ole vielä ikinä osannutkaan pitää. Joskus olen kuvitellut, että tänään on lepopäivä, jolloin makaamme rannalla, mutta Vompsukin on oppinut sen, että ennen lepäämistä saatan, kuinka ollakaan, haluta vuorille aamukävelylle, joka sitten jotenkin venyy iltaviiteen saakka, eikä mukana tietenkään ole eväitä eikä rahaa ulkona syömiseen. "Lepopäivä rannalla on pahinta, mitä voi sanoa... silloin tietää, että on edessä valtava päivämarssi ilman syömistä ja kannattaa tankata iso aamupala", selvittää Vompsu käsitteitä Faunille. Kahden kesken Vompsu sanoo, ettei hän kyllä jouda makaamaan rannalla, joten sikäli on hyvä, että Fauni on mukana. Fauni osaa lötkötellä paremmin. Vaikka en kyllä usko, että kukaan nyt saarilla vapaaehtoisesti olisi paikoillaan, jos vain jalat kantavat. En osaa kuvitella rannalla makoilua muuten kuin lähes halvaantuneena. Ajattelen itsekseni, että eiköhän Faunikin lähde kävelylle, ja hyvä niin. Kiusaannuttavammalta tuntuisi, jos tuntisi itsensä riippakiveksi, jota pitää paapoa ja jonka kanssa ei voi oikein tehdä mitään. Se ajatus tulee nopeammin kuin hahmotan sen tulemista, se vain on.

Saapa nähdä, mitä matkasta tulee. Sekin riippuu nyt ensisijaisesti lantiostani. Retkeilyä vai könöttämistä. Vuoristonäkymiä vai pilatesta rannalla. (En osaa kuvitella vain makaavani.)

Äidin ja isän matkalla Kanarialla isä peruuttaa kaikki retkiosallistumisensa äidin katkaistua jalkansa. Mene sinä vaan, sanoo äiti, mutta isä on vähintään yhtä itsepäinen ja jää hotelliin äidin kanssa. Äiti on siitä vihainen ja sanoo puhelimessa, ettei kestä itseään, kun saa tämmöistä aikaan. Tunnistan moodin itsestäni, mutta en halua omaksua sitä automaattisesti enkä halua äidinkään omaksuvan sitä noin automaattisesti. Ehkä isä ei halua mennä yksinään, ehdotan. (Vanhempani eivät ole tottuneet matkustamaan yksin.) Tai ehkä isä haluaa olla sinun kanssa enemmän kuin katsella nähtävyyksiä. Äiti kuulostaa kyllästyneeltä eikä pidä siitä, että konfrontoin ja ehdotan toisenlaista tulkintaa kuin isän nyhjääminen. Ehkä isä ei ymmärrä sitä, miten paljon helpompi on olla yksin sairaana, ajattelen. Ehkä hän ajattelee auttavansa...

Isä kuulostaa ilahtuneelta äidin jalan murruttua. Isästä äidille tekee hyvää vähän rauhoittua, pysähtyä ja miettiä elämää.

Huomaan että minussa on sama ilahtuminen nyt kun joudun taas pysähtymään. En pidä kivusta, tietenkään, mutta jokin minussa pitää siitä, että kaikki on taas hyvin epävarmaa ja auki, että on edettävä päivä kerrallaan ja kuulosteltava tuntuja, ettei voi vain ryskyttää eteenpäin puoliautomaattisesti ja melkein läähättäen. Koulu on sujunut niin pusertaen, että sen puristuksen hellittämistä ei voi olla tervehtimättä ilolla. Nyt kun seison sen ulkopuolella, hahmotan selvästi tilan ahtauden. Puistattaa. Toisilla on turvallinen olo, kun heitä puristetaan kaikkialta, toisilla ei. Minä koen puristuksen helpommin inhona ja äkäisyytenä. Pidän enemmän elämän avautumisesta, totaalisesta epävarmuudesta. Siitä on apua tällaisina hetkinä, kun olo on fyysisesti kurja.

Nyt kaikki totisesti on epävarmaa. En tiedä, selviänkö omin jaloin takaisin puolen tunnin kävelyretkeltä. Varmuuden vuoksi seuraan raitiovaunun reittejä ja pidän matkakorttia taskussa. Vompsu miettii, muuttaako kesäksi muualle. Tai syksyksi. Olen luvannut prepata häntä hierojan tutkinnon suorittamisessa. Se on ihan loistavaa. Vompsun ei tarvitse ahtautua kouluun, mutta silti hän voi suorittaa tutkinnon. Ja minä saan samalla kerrata kaiken lukemani ja kuulemani Vompsua prepatessa, mikä on äärimmäisen hyödyllistä. Harjoitushierottavia taatusti riittää. Ehkä minunkin pakarani ja reiteni tässä vielä kuntoutuvat hyvinkin, jos niillä harjoitellaan pari kertaa viikossa. En tiedä, milloin pystyn taas normaaliin elämään. En tiedä edes, mikä näitä helvetillisiä kipuja tuottaa. En tiedä, miten asun parin kuukauden kuluttua. Ja niin edelleen. On pysähdyttävä tähän epävarmuuteen, tunnettava siinä kohiseva muutos. Vielä äsken näytti siltä, että minulla on kesäksi Kreikan jälkeen työpaikka, mutta en enää tiedä, olenko siinä kunnossa, että pystyn ottamaan sen vastaan.

Muutamana päivänä on ollut hyvin keväistä. Rastaat hyppelehtivät, kasvitieteellisessä kukkii talventähti ja virvalilja, unkarilainen sinivuokko lopetti jo. Silmut paisuvat. Lumikinoksista on tullut lutakko, jossa sinisorsapari kylpee. Veden alla ruoho haukkoo henkeään. Löydän kuolleen ja revityn rastaan. Sen luut punaisen lihan lomassa törröttävät ohuina ja voimakkaina. Aurinko on kuivattanut kudoksen pinnan mattapintaiseksi ja kiristäväksi kalvoksi. Ystävän syntymäpäiväjuhlilla oleminen on hankalaa, kun ei pysty istumaan ja asunto on pieni ja ihmisiä paljon. Makaan sängyllä muiden takkien päällä. Jossakin vaiheessa kivut pakottavat kotiin.

En tiedä lainkaan, mitä odottaa. Paitsi seuraavaa aaltoa, joka pyyhkäisee ylitse, työntää irtokiveä ja simpukkaa ropisevat kyntensä ristiluun molemmin puolin, turvottaa ristiluulle lampaanhännän, saa haukkomaan henkeä. Nyt ei ole hätää, on päivä, olen yksin, lääkäri on huomenna jo. Ei ole ketään, jonka huolestunut ilme saisi palan nousemaan kurkkuun. Yksin kipu on helpompi kestää, siihen suhtautuu jotenkin vihaisemmin, koska ei ole muuta mahdollisuutta kuin ponnistaa sitä vasten.

Nainen, jota hieroin koulun klinikalla, oli jo vanha. Hänellä oli täsmälleen samat oireet kuin minulla nyt. Seisoin siinä vieressä, sivelin, jälkeenpäin asetin kylmäpussin ristiluun päälle, näytin opettajalle lanneselkäkalvon paksuuntunut, röpyliäiset ja kipeät osuudet, keskustelimme fascian supistumisesta, ja jokin minussa sen kaiken ammatillisuuteen ponnistamisen takana ajatteli: en ymmärrä tätä, mikä tämä on, miksi juuri tämä nainen, ei hänen ryhdissään ole mitään tätä provosoivaa, mistä tämä tulee, mitä ovat nämä kivut, miksi kudos reagoi näin, millaista olisi elää tämän kaiken kanssa, millaista on jos ei voi istua eikä kumartua eteenpäin, miten elämä sujuu näiden kipujen kanssa, mitä oikein pystyy edes tekemään. Minä olen vähän voimistellut lattialla ja venyttänyt ja taaksetaivutus helpottaa, sanoo nainen. Olen yrittänyt lukea, mutta se on vaikeaa kivun takia. Sitten yritän kunnostaa huonekaluja, mutta siitä ristiselkä aina kipeytyy. Mutta joka päivä on vähän voimisteltava, ei voi vain jäädä makamaan kipuun. Rohkaisen häntä eteenpäin ja nyt koetan rohkaista itseäni, ja joinain päivinä se on helpompaa kuin toisina.

Joinakin päivinä joudun lainaamaan toisilta toiveikkuutta. Niinä päivinä minua itkettää. Ei siksi, että se. mikä tapahtuu, olisi väärin tai kamalaa. Tällaista tapahtuu kaikkialla maailmassa ja jokainen meistä saa kai osuutensa tällaisesta, vaikka kuinka koettaisi pitää itsensä terveenä. Eikä siksi, että kipu olisi sietämätöntä. Enimmäkseen minun ei edes tee mieli huutaa. Pahinta on se, että hetkittäin tuntuu, ettei se, mitä tässä ja nyt tapahtuu, mitenkään enää jaksa kiinnostaa itseä. Että kun huomaa toisten haluavan uskoa vankasti, että tilanne etenee johonkin suuntaan, se törmää itsessä vain tympeään entäs sitten -toteamukseen. Se on jotenkin niin kauhea asenne, ettei sitä osaa olla parkumatta hetken.

Alan taas unohtaa, miltä tuntuu kivuttomuus. Sitäkin huolestuttavampaa on, että unohdan hetkittäin, miltä tuntuu toiveikkuus.

Lempeä eläkeläisjumppa ja muita haasteita

Eilinen ja tämänpäiväinen jumppatunti - käyn to ja pe aamujumpassa, hyvä ratkaisu, osoittavat tarpeen tutkistella omaa tekemisen tapaa. Torstain lempeä ja mainoksessakin asti eläkeläisille sopivaksi kehuttu jumppa nimittäin veti minut ihan maitohapoille. Kun jumppaa kerran mainostettiin kevyeksi, iloiseksi ja irroittelevaksi, päätin tehdä liikkeet todella huolellisesti ja täsmällisesti, syvät vatsalihakset pidossa ja syvähengittäen. Olin jo vartin jälkeen ihan henkihieverissä, mutta jatkoin tahtia sinnikkäästi, ja jumpan loppupuolella kerran revähtänyt ja näemmä koskaan siitä leppymätön vino selkälihakseni alkoi protestoida, kun venytin sitä niin tarmokkaasti. Tänään raahustin sitten jumppaan jokseenkin koirankorvilla ja vähän surheana siitä, jaksanko tehdä mitään.

Mutta mitä vielä! Opettajan piti tulla erikseen sanomaan, etten saa yrittää tehdä niin kovasti ja nopeasti. Että on parempi, ettei melkein mitään tapahdu kuin että remmon lihakset kireiksi. (No, tämä ehkä selittää, miksi lihakseni ovat lapsesta saakka olleet aina varsinaista vaijeria.) Katsoin häneen kysyvästi ja minusta tuntui, ettei mitään tapahdu. "No nyt se on hyvä", hän sanoi. Seisoin lopputunnin ja kuulostelin, miten kummalliselta tuntuu olla tekemättä melkein mitään.

Se on todella kummallista!

Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat valinneet itselleen tehokkaita lajeja ja jotkut heistä ovat ääneenkin kummastelleet mummojumppainnostustani. Moni ystäväni vannoo nimenomaan astangajoogan nimeen, mutta itse en tahdo mennä astangaan, koska minusta on paljon parempi ja haastavampaa, että nimenomaan tungen itseni sellaisiin ryhmiin, joissa en voi nitkuttaa itseäni tehokkuudenpuuskassa jumiin. Haen liikunnasta nimenomaan haastetta hidastaa, olla keskittymisestä huolimatta hyvin levollinen ja melkein mitään tekemätön. Haen sitä olotilaa, jossa voin päästää irti kiireestä ja suorituspaineista, täsmällisyydestä ja halusta tehdä asiat perinpohjaisesti. Samalla tietysti haen tilaisuutta, jossa saan täsmällisesti ja perinpohjaisesti keskittyä tuohon irti päästämiseen...

Se on hurjan haasteellista. Aina välillä, kuten eilen aamulla, unohdan aivan täysin, miksi ihmeessä olen valinnut lempeän, eläkeläisillekin soveltuvan iloisen aamujumpan. Ja silloinkin, kun muistan, että varsinainen haaste on olla rehkimättä ja antaa liikkeen tapahtua kuin itsestään, ilolla, se on kovan itsen vahtimisen ja uudelleensuuntaamisen takana. Mutta tahdon oppia tässä paremmaksi. Olen huomannut, että monet neuvot, joita annetaan levottomien ja keskittymiskyvyttömien asiakkaiden terapian helpottamiseksi, pätevät itseenikin. Esimerkiksi: asioita on paljon helpompi käsitellä kävellen. Kunpa voisin kääntää kävellen! No, usein kyllä pyörinkin hieman satulatuolilla tai nakuttelen jaloilla lattiaan tahtia. Jos en tee niin, saatan huomaamattani husia oikean käden kynsillä nenän ihon rikki. (Tämä pakkoliike oli ovenkarmeja päin kävelemisen lisäksi pääsyy siihen, että vanhempani olivat pitkään vakuuttuneet, että minussa oli jotakin pahasti pielessä, ja että he raahasivat minua asiantuntijoiden tekemiin neurologisiin tutkimuksiin lapsena. Neurologien mielestä minulla oli vain vähän putkimainen keskittymiskyky ja liikaa virtaa... suunnilleen samaa mieltä olen nykyään itsekin.) Toinen hyvä vaihtoehto on väsyttää itsensä ennen hommiin ryhtymistä. Iltajumpissa olenkin jo aika kiitettävän rento.

Mutta aamujumpat, huuooh. Toisaalta tiedän, että kun kävelen jumppaan puoli tuntia, jumppaan tunnin ja kävelen puoli tuntia takaisin, pahimmat liikavirrat on purettu ja keskityn työhön jotenkin leppoisammin ja paremmalla tuulella ja muistan usein myös syödä, juoda ja käydä vessassa. Mutta toki haluaisin jumpassakin olla rento ja kuvitella, että olen jo oppinut rentoutumaan elämässä... valitettavasti se ei vain taida pitää paikkaansa.

Jos kyse olisikin siitä, että voisin jättää kahvin tai teen tai muut piristeet pois, homma olisi yksinkertaisempi. Mutta en käytä niitä nytkään. Mistä tämä energisyys tulee? Miksi toisten on vaikeaa jaksaa tehdä suunnilleen mitään ja toiset, kuten minä, pompahtelevat paikallaan, jos eivät voi koko ajan keskittyneesti paneutua johonkin? Univaikeuksissakin minua on auttanut kaikista parhaiten se, että olen antanut itselleni luvan keskittyä tietoisesti johonkin. Esimerkiksi pupillien asentoon ja hitaasti, huoaten hengittämiseen. Koska jos vain makaan paikallani ja koetan olla tekemättä mitään, tulen aivan sekopäiseksi.

Kunpa kyse olisi vain kehosta, mutta eiväthän keho ja mieli ole sillä lailla erilliset. Myös mieleni on enimmäkseen kuumottava säde, jonka tahdon keskittää johonkin muuhun kuin itseensä. Mitä monimutkaisempi teksti, sen parempi. Silloin voin onnistuakin istumaan hiljaa asiaa problematisoimatta. Keskittymisharjoitukset, sellaiset rentouttavat mielen tyhjennykset, onnistuvat nekin parhaimmin, jos minun ei tarvitse olla paikallani. Normaali paikallaan istuminen tai makaaminen tuntuu aivan kauhealta. Ehkä opin vielä joskus senkin, mutta toistaiseksi saan tyhjennettyä mieleni parhaiten vesijuoksemalla tai jonkin lihaksen venytykseen samalla keskittyen tai tietyin pilatesliikkein. Sillä tavalla käyn oikein rennoksi ja äkisti ajatukset liikahtelevat ihan rauhallisesti ja tyyninä.

En ole varmaan ikinä halunnut itse istua tai maata, ellen ole sitten juuri kääntänyt aaria maata tai kävellyt kymmeniä kilometrejä, eli siihen on useimmiten joutunut pakotettuna jonkun toisen toimesta. Koulu oli tältä kannalta aivan helvetillinen laitos. Kaksitoista vuotta yritystä istua hiljaa ja kauniisti! En lapsena vielä kyseenalaistanut niin voimakkaasti opettajan sanomisia, mutta nyt aikuisena tuntuu aivan hullulta, että oppimisesta piti tehdä niin vaikeaa, että enimmäkseen oli vain aivan levoton siitä, miksi ei jo edettäisi, tylsistynyt, osasi opetetun, olisi halunnut karata ulos juoksemaan ja ihailemaan kasveja, mutta oli vain istuttava paikallaan ja näytettävä siltä, kuin nuo jankkaavat asiat jaksaisivat edelleen kiinnostaa. (Ihme kyllä, en oppinut inhoamaan tietoa sinänsä, ainoastaan koulua. Ja olivat oppitunnit kuitenkin parempia kuin välitunnit, joiden tarkoitusta en koskaan oppinut ymmärtämään kouluiässä. Jälkeenpäin olen tuumaillut, että niissä oli varmaankin tarkoitus oppia sosiaaliseksi. Minun ongelmani oli ja on se, etten ole koskaan tahtonut oppia sosiaaliseksi niillä säännöillä, joissa ihmisten välille on viritetty käsinkosketeltava ja julma hierarkia. Huomaan edelleen mieluummin jättäytyväni syrjään silloinkin, kun minulla olisi aihetta epäillä, että sijoittuisin hierarkiassa varmaankin oikein mukavasti. En pidä siitä, että joku katsoo aiheekseen alistua minulle tai pomottaa minua. Ei tasavertainen toimiminen ja keskustelu ole niin vaikeaa!)

Huooh, nyt lopetan kirjoittamisen, koska tämä on samaa hemmetin mielen hurisemista. Yritän yrittää tässäkin vähemmän. Onhan se aika huvittavaa, että yritti kirjoittaa kuinka pinnallisesta ja hassusta ja pienestä asiasta tahansa, mielen pora jyrskähtää kiinni asioiden pintaan ja alkaa porata kohti maailmankaikkeuden ydinmehuja välittömästi... Mikä on tämä halu ymmärtää, selittää, tarkkailla, ottaa selville? Eivätkö asiat voisi vain tapahtua?

No, seuraavaksi aion antaa työni tapahtua usean tunnin ajan.

Tepidarium, caldarium, frigidarium, hamman ja muita astinkiviä

Vesijuokseminen tutussa hallissa loman jälkeen paljastaa monia seikkoja. Ensinnäkin, vesi täällä on lämmitetty väsyttäväksi verrattuna Espanjan lämmittämättömään ulkouima-altaaseen tai Välimereen. Meinaa tulla hiki. Toiseksi, monet valittavat silti veteen astuessaan sen kylmyyttä, mikä tuhoaa frigidarium-hypoteesini, että useimmista suomalaisista hammamin frigidarium tuntuisi aivan liian lämpimältä toimiakseen kylmentimenä. (Vesi oli kuusitoista-asteista eli tuollaista normaalia kesämerivettä, ja on siinä aikamoinen ero meikäläiseen avanto-altaaseen, jossa lämpötila on alle kymmenen.)

Vesijuoksemisen jälkeen ystävät suhahtavat jonnekin, heitä ei näy venyttelyaltaassa eikä saunoissa. Minusta tuntuu käsittämättömältä luksukselta, ettei tässä kylpylässä anneta valomerkkiä reilun tunnin kuluttua, kuten Sevillan Aire-hammamissa. Toisaalta täällä ei ole pelkkää kynttilävalaistusta eikä pompeijinpunaisia seiniä, joten vertaileminen olisi epäreilua. Eikä hammamin altaissa saanut uida. Ne oli tarkoitettu ilmeisesti vain oleiluun, mutta kuka jaksaa vain oleilla kokonaisen tunnin? Huomasin venytteleväni hammamin altaissa ahkerasti, lämmin vesi oikein innosti siihen. Keski-ikäiset vieraat eivät katsoneet meihin päin. Kuumavesialtaassa keho kävi leijuvan keveäksi, rennoksi, levolliseksi, samalla lailla kuin tulikuumassa kylvyssä.

Mäkelänrinteen uintikeskuksen höyrysauna tuntuu vähintään yhtä onnistuneelta kuin hammamin hamman. Täällä ei värikkäistä lyhdyistä piirry valojuovia pyörteilevään, tuoksuvaan vesihöyryyn, mutta sauna tuntuu lämpimämmältä ja sen jälkeen voi siirtyä tavalliseen saunaan jatkamaan kaulan ja niskan venyttelyä. Hammamin kiireetön maailma on tarttunut minuun ja myöhästyn sovitusta kohtaamisesta pesutilojen ulkopuolella ihmeteltyäni ensin pukuhuoneessa muiden ihmisten tehokkuutta ja hoppua.

Pukeudun hitaasti, makustellen jokaisen vaatekappeleen tuntua iholla. Kummallista, miten lämmön- ja temmonvaihtelu auttaa juurtumaan kuhunkin hetkeen ja sen aistimuksiin. Se pakottaa tarkistamaan liikkumisen, kehon puoliläpäisevät pinnat, tasapainoaistin, verenkierron tunnun... Miellän lämmönvaihtelun hieman samanlaiseksi harjoitteeksi kuin astinkivet japanilaisessa puutarhassa: On pakko keskittyä siihen, missä on ja miten itsensä asettaa. Automaatio katkeaa.

Joskus pienikin ele katkaisee välinpitämättömyyden, mykkyyden tai aistianestesian. (En oikeastaan ole varma, kummasta on järkevämpi puhua. Epäilemättä välinpitämättömyys tuntemuksille on opittua ja siitä on palkittu - seuraa vanhempia, jotka palkitsevat lapsensa hiljaisuutta ja tyyneyttä aivan oikeutetun kivun tai epämukavuuden äärellä, tai opettajaa, joka käskee lapsia istumaan vääntelehtimättä tuntikaudet vastoin heidän omien kehojensa pyyntöjä. Mutta onko se enää luontumuksena tietoinen? Ehkä se siinä mielessä, tiedostamattomaksi painuneena luontumuksena on enemmän mykkyyttä kuin haluttomuutta kuunnella. Toisaalta, koska aistit eivät ole kuolleet tai lamautuneet vaan voidaan herätellä usein aika helpoinkin harjoittein, kyseen voisi ajatella olevan osittain myös valitusta anestesiasta tai ainakin välinpitämättömyydestä, jonkin toisen preferoinnista havaintokentässä.) Hassuin toimiva neuvo, jonka olen kuullut, kehotti ristimään kummankin käden etu- ja keskisormen kävellessä. Sormien outo tuntuma muistuttaa käsivarren ja olan asennosta ja auttaa muistamaan hartioiden rentouden tavoiteltavana olotilana. Koko käsi ikään kuin herää tuntumaan, jolloin siihen on helpompi kiinnittää huomiota.

Tuntuu hauskalta palata takaisin maahan, jossa ymmärretään kylmän ja kuuman aktivaation päälle enemmän kuin suuressa osassa maailman maita. Vaikka täällä ihmiset eivät ehkä puhu keskenään saunan ja avannon vaikutuksista, he osoittavat käytöksellään kiinnittyneensä tämäntapaisiin harjoitteisiin.

Olen alkanut miettiä taas paastoa, pitkästä aikaa. Ehkä se johtuu matkasta, jonka aikana en kirjoittanut. Kirjoittamista arvostaa nyt eri tavalla, kun on joutunut taukoamaan siitä. Sen erottaa tarkemmin, huomaa sen vaikutuksen asentoon ja ajatuksiin. Tekee hyvää pysähtyä tähän ja nyt, sallia itselleen kaikki tämä epävarmuus ja päämäärättömyys, muodottomuus ja tarkoituksen lukitsemattomuus. Kummallisinta kaikessa on, että tämä itselle anteliaasti ojennettu aika muuttuu kuin maagisesti myös jollekulle toiselle annetuksi ajaksi. Se auttaa uskomaan maailmaan, jossa rajat ovat jotakin melko imaginaarista.