Yhteisön merkityksestä

Tuo Brown on totisesti aarreaitta. Tai siis: paljon tuttua - joskin myös paljon vierasta, mutta paketoituna niin suureen hyväksyntään ja armoon, että sitä pystyy tarkastelemaan hätääntymättä. Sellainen on harvinainen olosuhde!

Nyt ymmärrän, miksi ihmiset haluavat mennä katsomaan häntä livenä. Minulle kyllä varmaan riittävät kirjat - oletan, että liveihminen on joka tapauksessa eri kuin ajatuksensa samalla tavalla kuin vastaanotetut meemit ovat eri asia kuin se, mitä kirjoittaja tarkoitti. Ainakin kohdallani on näin. Silloin kun muutama ihminen pyysi tavata minut, vuosia sitten, kirjoitusteni takia, olin jotenkin hyvin hämmentynyt: eivätkö he tajunneet, ettei minussa ole mitään - erityistä, aitoa, tietoa, viisautta, rakkautta, mitään ihmeellistä? Ei kyllä ajatuksissanikaan ole - sikäli kun ne edes ovat ajatuksiani. Kunhan yhdistelen eri tahoilta poimittuja ideoita vähän kuten Hume ehdotti mielen tekevän. Joskus tuloksena voi olla TV-silppuri, joskus ihonkuorimaveitsi, joskus jotakin liki toimivaa, hetken ikiliikkujalta vaikuttava ajatussikermä, joka kuitenkin jo pian väsähtää.

Minusta jokainen tapaamani ihminen oli tietysti paljon viisaamman ja kokonaisemman oloinen kuin itse olin: näin heidät yhtenä kappaleena. Ehkä se jo synnyttää illuusion, että toiset ovat kokonaisia. Omaa takaraivoaan ja leukaansa ei voi nähdä. Kaulaansa. Peiliä ei lasketa, kuvia ja videoita ei lasketa. Niistä katselee vastaan vain sen kokoinen kauhu, ettei sille ole sanoja. Riippumatta siitä, mitä tekee, joten on turha tehdä muuta kuin todeta kauhunsa ja antaa sen jauhaa omaa rataansa.

Takaisin Browniin - hän toteaa ohimennen, että on huomannut monen haastateltavansa uudistaneen aiemman institutionaalisemman uskonsa myöhemmin henkisyydellä (johon voi siis liittyä myös institutionaalinen tausta). Ja äkkiä tajuan jotain olennaista, jotain, mitä olen kovasti kysellyt itseltäni: miksi ihmeessä hakeudun joogapiireihin, jotka tarjoamansa hyväksynnän ja hyvän olon lisäksi aiheuttavat välillä myös suunnatonta epämukavuutta, kysymyksiä ja tieteellisemmästä taustasta tulevalle jotenkin ehkä vähän nolonkin ryhmäidentifikaation. En edes sivua kulttimaisempia piirteitä - en ole ikinä uskaltautunut jotenkin antautuneemmalle, totisemmalle, tosissaan olevammalle salille; en ole myöskään koskaan käynyt pujassa tai kirtanissa, jotka olen mieltänyt jotenkin pelottaviksi - vaikka kuinka pidänkin rituaaleista ja etenkin yhdessä laulamisesta. Varmaankin tuo haluttomuus samota syvemmälle joogan metsiin on nimenomaan pelkoa siitä, että jos minut haluttaisiin ahmaista luineni päivineni, se kävisi todennäköisesti ennen kuin huomaankaan - siitä huolimatta, että päivätietoisuuden tasolla pidän itseäni aika manipulaatiovastaisena. Miksi näin? Koska tiedän, että kun minulle puhutaan tyyliin: "Nyt sinusta tuntuu tältä ja tältä", vastareaktio nostaa heti keskisormensa, ping: eipäs muuten tunnu, älä sinä tule kertomaan mulle, miltä musta muka tuntuu! Ja kun vastareaktio nousee, en ole samalla tavalla johdateltavissa vaan pysyn pitkään epäluuloisena ja joudun tekemään paljon töitä sen kanssa, että ei tuo ihminen halua minulle pahaa, hän haluaa auttaa minua rentoutumaan ja luottamaan, mutta hän ei vain oikeasti tiedä, miten se tehdään. Luultavasti minut kyllä jätettäisiin rauhaan kultissakin: ehkä suljettaisiin ulos, mutta tuskin hyväksikäytettäisiin. Naisilla ympärilläni on usein hyväksikäyttöhistoria, minulla ei. Tämä on yksi syistä, joiden takia ehkä epäilen, olenko tosiaan nainen lainkaan. Voi olla, että tämä on jäänne siitä, miten tulin initioiduksi seksuaalisuuteen: löysin seksuaalirikoksen uhrin ja jotenkin rakensin sellaiset vallitukset, jotka tuntuvat toitottavan täältä kuuntakaiseen, etten ole lähestyttävissä. (Usein ne tuntuvat toitottavan tätä sanomaa myös niille, joiden jokin puoli minussa olisi toivonut uskaltavan lähestyä.)

Asiahan on niin, että lapsena uskoin Jumalaan. Hyvin erikoisella tavalla, mikä ei ole mikään ihme vanhempieni uskomukset huomioon ottaen, mutta kuitenkin: vankkumatta, omistautuneesti. Usko oli tärkeimpiä asioita elämässäni. Ehkä vain syöminen ajoi sen edelle. (Olen aina ollut perso mauille ja ruoan tunnulle suussa.)

Sitten kävin kärsimättömäksi ja kun Jumala ei ottanut antamaani taivaallisen merkin deadlineani tosissaan, hylkäsin koko uskon. (Minusta tämä on jotenkin aivan mahtavan hullunkurista: on minulla ollut otsaa, asettaa nyt deadline Jumalalle!)

Silti pyhyyden tuntu ei koskaan jättänyt minua. Se odottaa monissa paikoissa ja tilanteissa, etenkin niissä, jossa ei ole toisia ihmisiä läsnä. Mutta joskus kohtaa myös yhteisön, joka jollakin tavalla virittää pyhyyden. Näin kävi esimerkiksi jouduttuani äidin patistamana rippikouluun: isomummo oli syvän uskonnollinen eikä häntä saanut loukata. Purnasin vastaan, koska arvelin, että minulle vittuiltaisiin koko leiri putkeen, mutta mikään ei auttanut, ja niin sitten oli pakko mennä. Rippileiri oli itsessään pelottava, koska sinne oli tullut monia jo ennestään uskovaisia nuoria, jotka olivat jotenkin pelottavan hyviä, ja sen lisäksi moni kääntyi leirin aikana. Pelkäsin jotenkin kananlihalla, käykö minullekin noin. Ja olin jotenkin surullinen ja vähän ulkopuolinen mutta ennen kaikkea helpottunut, kun ei käynyt. Koska siellä minua ei kiusattu - se taisi olla ensimmäinen paikka ikinä, jossa olin ikäisteni kanssa joukolla eikä kukaan puhunut pahaa selän takana, sorautellut ärriä alkaessani puhua, tehnyt ivanaamoja, nimitellyt vammaiseksi tai sulkenut ulos - halusin lisää, vaikken uskonutkaan Jumalaan. Siellä saatoin olla kuten kotona - iloinen, nokkela, kujeellinen, huoleton. Aivan sellaista olemisen tuntua en muista ikinä muista elämänpiireistä kuin kotoa, uskonnollisesta yhteisöstä, parisuhteista, ryhmäliikunnasta ja joogapiireistä.

Tuntui vaikealta selittää ystäville - onhan minulla kaiken aikaa ollut muutama hyvä ystävä, muutama uskottu, johon voi luottaa - miksi halusin mennä johonkin uskonnolliseen viikonloppujuttuun, kun en kerran uskonut tippaakaan Jumalaan. On vaikeaa kuvata (ja etenkin silloin, kun vielä häpesin sitä, etten kelvannut moneen joukkoon), miltä tuntuu, kun äkkiä saakin olla se, joka on - useryammankin kuin yhden tai kahden ihmisen joukossa. Luulen, että jos olisin kertonut, millaiseen kohteluun olen tottunut muualla, he olisivat ehkä ymmärtäneet. Mutta vain ehkä: ehkä kokemukseni olisivat olleet liian erilaisia. Voi olla, että he eivät olisi ymmärtäneet. Ja koin liian suureksi riskiksi, että he äkisti ymmärtäisivät, että ihminen, jonka kanssa he viettävät aikaansa, on muiden mielestä niin omituinen, tyhmä ja jollakin tavalla vammainen. Ystävät suhtautuivat epäillen ja heistä uskisjuttu oli, kuinkas muutenkaan, vammaista. (Ei ihme, että ableismin tutkimus totisesti räjäytti pääni kasvatustieteen opinnoissa ja vaikuttaa edelleen paljolti tyyliini opettaa.) Lopulta lakkasin käymästä uskisjutuissa. Jäin kaipaamaan gospelien laulamista ja ystävällistä nuorisopappia, joka koetti kannustaa minua papin uralle ja jolle en kehdannut sanoa, etten usko Jumalaan enää yhtään.

Löysin uuden ihmisten pyhän yhteisöni ryhmäliikunnasta. Siinä, että moni ihminen liikkuu keskittyneesti samaa kuviota jaetussa tilassa, on jotain hyvin rauhoittavaa ja rituaalimaista. Kaikki me erilaisine kehoinemme jakamassa tilan ja tanssin - onko mitään kauniimpaa? Ja tietysti rakastuin samoin tein kappaleisiin, joita tunneilla soitettiin, ja halusin soittaa niitä kotonakin ja ylistää niitä tuttaville: koko lähipiiri isää lukuun ottamatta taisi vihata vanhan jazzin hehkutuksiani - ja isän kanssa oli ihan vain sattumaa, että hänkin piti saman aikakauden kappaleista. Kenkien kantojen ja kärkien koputtelusta tuli turvapaikka, johon vetäydyin pelottavissa tilanteissa, kuten bileissä, joissa olin juonut ja muutkin olivat juoneet. (Minun pitää kirjoittaa alkoholistakin. On niin paljon asioita, jotka voisi olla hyvä sanallistaa. Olen kirjoittanut liian harvoin viime vuosina.) Koska koetin kasvattaa hiuksia, oli hyvä, että sain vaihtoehtoisen turvatoiminnon hiusten suussa imeksimiselle. Hiukset eivät arvosta jatkuvaa sylkikylpyä. Tanssitunnit ja myöhemmin pilates ja feldenkrais olivat muutenkin mukavia: näin naisia mutta he eivät suhtautuneet minuun muuten kuin neutraalin ystävällisesti, tervehtivät ja hymyilivät. Se riitti, se loi turvaa. Sain olla tanssimassa heidän kanssaan. Koulusta en muista tällaista tilannetta, eikä ennen koulua minulla ollut oman ikäisteni yhteisöä. Ihan varmasti tämä oli pyhän yhteisö! Voimaannuin siellä niin kovasti, että aloin hymyillä yhä kirkkaammin ja kirkkaammin kaduilla vastaantulijoille: kaikki on hyvin, maailmassa niin paljon iloa ja pyhyyttä ja yhteyttä, ota tätä aurinko ja helli sitä itsessäsi ja pistä kiertämään! Miten ilahduinkaan - ja ilahdun edelleen, koska hymyilen edelleen - kun joku poimi hymyn ja palautti sen ujosti tai kujeellisesti takaisin!

Parisuhteet ovat tietenkin olleet pyhiä - eivät kai ne muuta voi ollakaan, pituudestaan ja loppumetrien karmivuudestaan riippumatta. On ihmeellistä ja iso etuoikeus saada elää niin lähellä jotakuta toista, saada ymmärrystä ja lohtua ja kosketusta. Mutta tätä ei ehkä tarvitse samalla tavalla avata - luultavasti jokainen parisuhteessa elänyt ymmärtää, mitä tarkoitan.

Ja sitten jooga. Muistan monesti miettineeni, miten opettajani jaksavat olla niin valoisia ja toiveikkaita. Nykyään ymmärrän sen paremmin: koska heillä - meillä - on yhteisö. Ja aika nopeasti tajusin, että aika monella joogayhteisössä on jonkinlainen kokemus yhteisön voimasta ja pyhyydestä. Ja yllättävän monella henkilöllä, joka siinä yhteisössä on jotenkin koskettanut minua rehellisyydellään ja välittömyydellään, on uskonnollinen tausta ripari-isosuuksineen ja seurakunnan kerhoineen. (Jossain vaiheessa nämä vain pulpahtavat puheessa esiin.) Myöhemmin heidän uskonsa on mennyt kriisiin ja he ovat etsineet maailmassa merkitystä, ja sitten yllättäen törmänneet joogaan. Siellä on yllättävän paljon meitä, joilla on useampikin tutkinto - koska eivät tutkinnot anna merkitystä tai yhteisöä. Tiedeyhteisö on ihan loistava monella tavalla ja kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka kuuluvat siihen aktiivisesti. Mutta minulle se ei tarjonnut riittävästi henkilökohtaista tukea, ei sellaista armoa ja lämpöä, jota selvästi etsin. Saman voisin sanoa ympäristöliikkeestä. Kuten kirjoitin, myös joogayhteisössä - sellaisena kuin sen tunnen, ehkä olisi parempi puhua yhteisöistä monikossa - on  runsaasti ristiriitoja, erimielisyyksiä, erilaisia preferenssijärjestyksiä ja arvoja, onhan se ihmisten yhteisö. Mutta sitä kaikkea taustoittaa kuitenkin jostain syystä niin syleilevä lämpö, että siellä tuntuu jotenkin turvallisemmalta luovia huolimatta kaikista uutisista siitä, mitä kulissien takana on tapahtunut suuressa maailmassa. Tiedän, että kun mokaan, saan anteeksi. (Kun, ei jos. On aivan varmaa, että epäonnistun kommunikaatiossa kerran toisensa jälkeen - toivottavasti vähitellen sentään edes vähän eri tavalla.) Saa sanoa ääneen, ettei tiedä.

Jännää, en ollut aiemmin tajunnut tätä. Tiesin kyllä, että monella oli jonkinlaista uskonnollista taustaa, mutta en tiennyt, että se ikään kuin muuttaa muotoaan. Ei ole kauhean ihmeellistä, että jos kokee jonkin asian tukeneen itseään, sitä hakee elämäänsä myöhemminkin. Brown kirjoittaa hengellisyydestä sekä häpeästä ja sen sietokyvystä näin:

... toisille naisille hengellisyys/ usko/ uskonto on häpeän lähde, kun taas toisille se on sietokyvyn lähde. ... havaitsin merkittäviä malleja ja teemoja siinä, kuinka naiset kokivat uskon ja hengellisyyden. Esimerkiksi naiset, jotka kuvailivat häpeäänsä, käyttivät enemmän sanoja kirkko ja uskonto. Toisaalta naiset, jotka kuvailivat sietokykyä, käyttivät enemmän termejä usko, hengellisyys ja vakaumukset. ... Suhde, joka naisilla on Jumalaan, korkeimpaan voimaan tai hengelliseen maailmaan, on usein se, joka toimii sietokyvyn lähteenä. Sietokyvyn ydin hengellisessä mielessä muodostuu ihmissuhteista, hengellisestä ilmapiiristä ja uskosta. Monille naisille hengellinen yhteys on olennainen häpeänsietokyvyssä. Itse asiassa yli puolet naisista, jtoka olivat kokeneet lapsena syvää häpeää uskontoon liittyen, kehittivät häpeänsietokykyä kulkemalla uusia hengellisiä polkuja. ... Toinen esiin noussut malli liittyy uskomukseen, että uskossa on kyse parhaiden puoliemme kehittämisestä ja että häpeä loitontaa meitä tästä pyrkimyksestä. 

En tiedä, miten paljon muut kokevat, että heillä on yhteisö. En itse usko edelleenkään mihinkään yliluonnolliseen, mutta uskon hyvään pyrkimiseen, hitaaseen itsen hereille ravisteluun ja ennen kaikkea yhteisöön.

Nyt on lopetettava: loppupäivä työtä.

Täällä on edelleen hävityksen kauhistus flunssan jäljiltä, likaiset astiat haisevat ja niin edelleen. Mutta kun on mietittävä, on mietittävä. Konkretia kyllä odottaa, siitä olen kohtuullisen varma. Kun palaan, astiat ovat juuri siinä, mihin ne jätin. 

Omituista tuttuutta

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni vieraista ihmisistä koostuvassa ryhmätilanteessa, johon meneminen ei yhtään jännittänyt. Toisia oli kuulemma jännittänyt. Minä ilmeisesti olin jo etukäteen päättänyt olevani oikeassa paikassa.

En muista, milloin löysin Elaine Aronin herkkyystutkimukset, mutta löytö tuntui kyllä helpottavalta. En ole kaikin mahdollisin tavoin erityisherkkä, mutta olen sitä ihan riittävän monin tavoin, jotta solahdin kotiin tuohon teoriaan. Toistaiseksi etenen sen työhypoteesin mukaisesti koettaessani ymmärtää raketoivaa stressitasoa, kun joku haluaa soittaa radiota keskustelun taustalla tai kun raitiovaunuun nousee joku, joka haisee kemikaaleilta kymmenenkin metrin päähän. Tai ymmärtääkseni, miksi toisinaan menen jossain muiden mielestä ihan ystävälliseltä vaikuttavassa tilanteessa lukkoon ja pakenen, romahdan tai olen vain jälkikäteen kuin jyrän yli ajama (jälkimmäinen lienee yleisin lopputulema), ja miksi pystyn toipumaan siitä niin nopeasti.

Menin samanlaisten tai ainakin itsensä samaan ryhmään mieltäneiden ihmisten kokoukseen siten toiveikkaana ja pelottomana - olin melko varma, ettei kellään olisi hajustettua deodoranttia, ettei kukaan puhuisi liian kovalla äänellä tai potkisi pöydänjalkaa.

Ulkomuodoltaan herkkikset näyttivät ihan keiltä hyvänsä. Koetin kuvitella, että istumme kahvihuoneessa ja että he ovat työtovereitani. En kuitenkaan onnistunut siinä, sillä kukaan ei puhunut tietäväiseen sävyyn eikä vitsaillut aggressiivisesti. Nämä ihmiset myös sanoivat ääneen asioita, joita en ollut kuullut vielä kenenkään sanovan ääneen ja jotka kuullessani hämmennyin, koska olisin itsekin voinut sanoa ne. Olin toisin sanoen elämäni ensimmäistä kertaa ryhmässä, jossa kukaan ei pelottanut minua. Ei hitustakaan. Ja jossa ymmärsin ylenmäärin pitkällisesti tulkitsematta ihan kaiken, mitä tapaamisessa sanottiin. (Osa siitä liittyi minusta juuri herkkyysdiskurssiin, osa kyllä varmasti pätee oletettavasti kaikilla ihmisillä, kuten että itseä motivoivassa ja omiin elämänarvoihin sopivassa työssä jaksaa enemmän paineita stressaantumatta.) En joutunut kertaakaan pohtimaan, miksi joku ei halua huomata toisten epämukavuutta tai jopa nauraa sille, jos toimintatavoista koetetaan neuvotella. En joutunut selittämään sellaista ymmärryksen puutteella. En tullut yhtään surulliseksi.

Ja halusin heti nähdä koko joukon uudestaan, vaikka selkeästi spesifit kiinnostuksenkohteemme ovat hyvinkin erilaisia. On yksinkertaisesti valtavan mielenkiintoista puhua sellaisen joukon kanssa, jonka kanssa ymmärrys rakentuu niin helposti. Se tuntuu kummalliselta, kun on tottunut kääntämään ja tulkkaamaan näkökulmalta toiselle. Mikä siinä on taustalla? Jonkinlainen maailmaa ja kommunikaatiota koskeva perusoletus, kenties sanallistamattomalla tasolla? Haluan ottaa tästä selkoa.

En osaa sanoa, vielä, miten järkevä käsite tuo HSP ylimalkaan on, mutta joitain ihan kiinnostavia tutkimuksia siihen liittyvän keskustelun ympärillä on tapahtunut, esim. tämä. Henkilökohtaisesti tuntuu myös miellyttävämmältä ja rakentavammalta kutsua itseään erityisherkäksi kuin hankalaksi, epävakaaksi tai maanis-depressiiviseksi - näitäkin on joku koiranleuka joskus ehdottanut, ja olen tietysti tunnollisesti reflektoinut määritelmien ja kuvausten luona sekä lukenut terapiakirjallisuutta, mutta aina jokin on jäänyt loksahtamatta kohdalleen - olen harvoin nimittäin niin pois tolaltani ettenkö toimisi kohtuullisen normaalin oloisesti, vaikka tarvitsenkin paljon rauhaa ja yksinäisyyttä, tilaa kuulla omat ajatukseni ja kehoni tilan. En ole myöskään kokenut tarvitsevani ammattiapua kuin muutamassa kohdin elämääni, ja silloin siitä lääkäriltä kysyessäni minulle on sanottu, että tuossa tilanteessa olisi ihmekin, jos ei tuntuisi kriisiltä, ja soita uudestaan, jos se tuntemus ei ala mennä ohi tilanteen ratkettua. (Ilmeisesti ilmaisen itseäni lääkärissä jotenkin liian pidättyvästi, vaikka muualla osaankin itkeä valtameriä. Moni ystäväni on saanut mielialalääkkeet pienellä valituksella ja muut näyttävät osaavan paremmin myös saikunkinuamisen taidon. Minun näemmä koetaan selviävän ilmankin. Hyvä niin, vaikka joskus kyllä tunnen itseni räjähtäneeksi ja todella levon tarpeessa olevaksi.) Myöskin autismikirjoa on joskus ehdotettu joidenkin reaktioideni ja mieltymysteni selittämiseksi, ja olen lukenut jonkun verran siihenkin liittyen. Mutta toisaalta minulta puuttuu varsin monia autismikirjon tuntomerkkejä, ja joissain suhteissa tunnen olevani jopa toista äärilaitaa kuin aspikset tai ADD:t, joita joku on maallikonviisaudessaan joskus ehdotellut. Toisaalta kun tuntosarveilen ihmisiä ympärilläni hyvinkin tarkkaan ja otan pieniäkin merkkejä haudanvakavasti, ja sitten kun hämmennyn, en ala kouhottaa vaan vetäydyn piiloon ja yksinoloon kunnes koen ymmärtäväni kokemaani sen verran, että voin palata ihmisseuraan.

Lyhyemmin: En usko, että minussa on mikään ihmeemmin vialla. (Miksi pitäisikään?) Mutta toisaalta tiedän, että koen jotkut asiat paljon stressaavampina kuin useimmat ystäväni, ja tietenkin olen vuosikausia kysynyt itseltäni (ja välillä muiltakin), miksi, ja törmäillyt sitten päin enimmäkseen paljon huonompia vastauksia. HSP-teoria kuvaa ainakin toistaiseksi riittävän hyvin tällaista kokemusta.

A good sound bite might be, "Have you ever heard of the trait of high sensitivity? About 20% of people are born with it. It's completely normal. Basically it's just a preference to process one's experiences more deeply. You know, think about things more than other people do."

You can stop here and wait for questions, or go on. "They ("we" is better though) also notice things others miss, and have stronger emotional reactions, both positive and negative. Noticing so much, feeling so much, and thinking about everything so much naturally means that they also get more easily overwhelmed, so that they need more down time and are more bothered by things like noise or having too much to do at once." (Lähde.)

HSP:stä on suomalaisittain puhuttu myös aika vähän aikaa. Niinpä kokoontumiseen tulleet ihmiset olivat sellaisia, jotka ensiksi kuulevat jostain asiasta ja tarttuvat siihen - kohtalaisen valveutuneita ja aktiivisia. Ehkä sekin seurassa viehätti. Mutta ennen kaikkea se kommunikoinnin uskomaton helppous - se tuntui todella kummalliselta.

Tätä on jollain tavalla pelottavaa kirjoittaa, koska kipuilen edelleen sanan "herkkä" kanssa. (Erityisherkän kanssa kipuilu tietysti vielä entisestään pahenee.) Kuinka kovasti haluaisinkin olla rohkea ja rämäpää, terästahtoinen ja kaiken naurulla kuittaava. Etten itkisi niin helposti. Ettei minun tarvitsisi olla tarkka rajojen asettamisessa ja ärsykkeiden annostelussa juuri sopivasti. Enkä tietysti halua sitäkään, että ihmiset jauhavat paskaa selän takana ja ajattelevat minun tulleen hulluksi tai vaativan jotain supererityiskohtelua, joka heidän pitäisi tajuta etukäteen järjestää. (No, tietysti keinohajustamaton maailma OLISI ihana... jo huuhteluaineen haju vaihdetuissa vaatteissa saa puolikahjoksi pysyessään pesusta toiseen. Mutta se lienee fantasiaa.) Ryhmässä keskustellessa tuli ilmi myös pelko sen suhteen, että joku voi ajatella HSP-statuksen tarkoittavan invaliditeettiluokituksen ja sen mukaisten etuuksien hamuamista. Mikä on hieman omituista, kun puhutaan kuitenkin noin viidenneksen populaatiosta jakamasta piirteestä. Ei, olen aivan toimintakykyinen.

Ehkä heistä suurin osa herkistä suhtautuu herkkyyteensä jotenkin neutraalimmin. Tuskin viidennes väestöstä kipuilee tässä mittakaavassa? Itse olen kasvanut selkeästi herkkien ja herkkyyttään toisaalta jatkuvasti problematisoivien ja itseään siitä syyllistävien, toisaalta herkkyyden vuoksi ihmisseurasta omiin oloihinsa vetäytyneiden vanhempien hoivissa, joten minulla on ollut kuljettavana aika kivinen tie tähän pisteeseen saakka - minä kun en halua vetäytyä seurasta, ja sitten toisaalta seurassa saa aina välillä kohdata oman herkkyytensä ja toisten reaktiot siihen, eikä minulla ollut pitkään aikaan mitään myönteistä sanottavaa tavastani reagoida. Asiaa ei helpottanut lainkaan se, että äiti koetti uskotella minulle, etten reagoi tavalla, jolla ihan selvästi kuitenkin reagoin. (Hän tarkoitti hyvää, totta kai. Hän ajatteli, että sillä tavalla asiat sanallistamalla tapani reagoida muuttuisi ja minulla olisi helpompaa. Valitettavasti vain ahdistuin, kun tunsin, ettei äiti yhtään ymmärtänyt, mitä koen. Puhuimme tätä selväksi jokunen vuosi takaperin ja tuntui helpottavalta tajuta äidin varsin hyvin tajunneen, mitä kävin läpi, vaikkei hän sitä ollut halunnutkaan silloin ilmaista, kun ajatteli sen jotenkin vahingoittavan mahdollisuuksiani kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi.) Nyt tuntuu kuin suuri taakka olisi kadonnut kannettavasta kuormasta.

Fauni sanoo minua joskus herkäksi. Aluksi protestoin kovasti vastaan, koska ajattelin herkän tarkoittavan suunnilleen samaa kuin heikko tai vaativan runotyttömäisen langanlaihaa vartta, jollaista tuskin koskaan saan tällä luustolla ja lihaksistolla. Viime aikoina olen lakannut väittämästä vastaan, koska olen selittänyt itselleni uudelleen, ettei herkkä ole sama kuin heikko, eikä sen vastakohta ole vahva tai sinnikäs vaan kovakorvainen tai robusti. (Sitäpaitsi joillain elämän osa-alueilla olen varsin robusti. Vaikka sitten tunnenkin itseni pönkitetyksi kovakuoriaiseksi ja itkeskelen sitä jälkikäteen. Tai ehkä olen vain sinnikäs ja omaksunut robustiksi naamioitumisen strategian, kun oikein jotain haluan.) Joissain asioissa olen herkkä. En kaikissa, mutta monissa. Jos tuo konsepti olisi ollut tuttu niille psykologeille, joille minua vietiin lapsena, kun vanhemmat olivat varmoja, että minussa oli jokin kauhea vika, koska vain kiljuin ja käyttäydyin oudosti ja menin sekaisin, olisin vanhempineni ehkä saanut evääksi muunkin arvauksen kuin ettei minussa mitään vikaa ole (ja että ei-elimellistä-syytä -pahatapaisuuteni voidaan rankaista ja paheksua olemattomiin). Ei vikaa, ei poikkeavuutta - mutta kylläkin herkkyys.

On niin paljon uutta käsitettävää ja käsiteltävää. Se tuntuu hauskalta ja jännittävältä. Ja olo tuntuu hyvin toiveikkaalta.

Laulaa soraa kimpauttaen

Aamu: ilo. Huomaan sen vaiheen kevättä saapuneen, jolloin tulee rallatelluksi töihin pyöräillessä spontaanisti sekaisin Divine Comedya ja Cole Porteria. En ollut aiemmin tajunnut niiden laulujen muistuttavan toisiaan niin monissa suhteissa. Pitää näemmä käytännössä vaihtaa säkeiden välillä laulusta toiseen ilman taukoa, jotta sellaisen huomaa. Laulaessani huomaan muutakin: Sora kimpoilee renkaista ja nastat ovat jo turhat. Krookusten keltaiset kärjet ovat tunkeutuneet mullan läpi päivään.

Parveke on sula. Perjantaina molemmat asiakkaat ovat sairaana ja peruuttavat aikansa, joten menen kotiin ja raivaan pöydän parvekkeen edestä. Avaan oven ja astun eteläseinämän lämpöön. Lakaisen betonilta edelliskesän lekasoraa, turvetta, lehtiä ja siemenkotia. Rapsin puisista ralleista liat ja kumoan ne taas betonin suojaksi. Nostan turkoosiksi maalaamani pöydän parvekkeelle ja narsissit kukkatelineeseen. Tätä tehdessäni seuraan käsiäni, jotka jännittyvät nostellessaan ruskeanharmaita aineksia. Käsien iho näyttää vielä kalpealta mutta aurinko hellii sitä jo. Jälkeenpäin huomaan ihon tulleen sellaiseksi kuin sen mielestäni pitääkin olla - hieman karhentuneeksi, kuivaksi.

Se liittyy johonkin, mitä olen ajatellut paljon viime päivinä sen jälkeen kun luennolla käsiteltiin Martha Nussbaumin kasvatusfilosofiaa. Yksi teemoista, johon olen tutustunut vain toisten opiskelijoiden referoinnin kautta (on siis luettava jo pian itsekin tuo kohta), ja joka mietityttää minua, on maininta siitä, miten me ihmiset muka häpeämme eläinmäisyyttämme. Häpeämme paljon muutakin, mutta eläimellisyys mainittiin yhtenä tekijänä (muistaakseni haurauden ja ei-omnipotentian kanssa). Referaatin mukaan ihminen häpeää eläimellisyyttään ja sitten toisia tuomitessaan ja leimatessaan heijastaa heihin näitä ei-hyviä piirteitä: toiset ovat eläimiä ja saastaisia, itse tarkastelussa mieluusti moraalinen ja puhdas. Nussbaum esittää käsittääkseni - mutta liikun edelleen toisten referaatin varassa näin kirjoittaessani - että jotta demokratia voisi toteutua, jotta eriarvoisuus voitaisiin nauraa tomuksi, meidän on opittava huomaamaan ja hyväksymään myös oma eläimellisyytemme, likaisuutemme, haurautemme. Mekään emme tiedä, mikä on oikein. Ketkä me? Minä, minun on huomattava. (Mutta huomaako mikään minä vain minänä, tarvitsenko meidät siihen? Ainakin näissä lauseissani näytän tarvitsevan.)

Minun on kauhean vaikeaa ymmärtää tätä päättelytepastelua, koska, kuten olen monesti kirjoittanutkin, minulle moraali on ennen kaikkea hyvää eläimyyttä. Ja hyvää haurautta ja riittämättömyyttä. Erehtyvyyttä. Ja iloa siinä. Ja muistan identifikaation menneen niin kauan kuin muistan niin päin, että minä olen se, joka on suttuinen ja likainen ja niistää hihaan ja ne toiset jotenkin osaavat ja loistavat. Minun on ollut vaikeaa hahmottaa, mitä haluan. (En hahmota sitä oikein edelleenkään, paitsi että haluaisin sallivan, pehmeän, normaaliuspaineille nauravan maailman. Tasaveroisen kohtaamisen maailman.) Tai mikä on minusta oikea tapa toimia. Enimmäkseen miellän epäonnistuvani tavoitteissani, joten minun olisi hyvin hankalaa ajatella, että muut ovat jotenkin huonoja ja sitten paheksua heitä siitä. Minun on siten hyvin vaikeaa kuvitella, mitä olisi kuvitella itsensä eheäksi, puhtaaksi ja inhimilliseksi, moraalin hahmottaneeksi ja oikeamieliseksi, ja toiset siihen peilikuvana saastaisiksi, eläimellisiksi, väärässä oleviksi, oikaistaviksi ja eheytettäviksi.

Kummallinen kuva, kertakaikkisesti. Taidan olla liian pluralisti ja liian hyvään eläimyyteen tähdännyt ja sotkuisuuteni identiteettini olennaiseksi osaksi ottanut, että oikein saisin kiinni tuosta rimssusta. Se ilmenee esimerkiksi seksuaalietiikassa: Sen sijaan että tuomitsisin haluamiseni ja kauhistuisin niiden kummallisuudesta ja eläimellisyydestä, olen usein seurannut ailahtelevia halujani luottaen siihen, että harvoin ne osoittautuvat tuhoisiksi. Ja oikeastaan en ole ajatellut halua itsessään eläimelliseksi, eläimellinen halu täyttyy helposti ja menee ohi ja sitten on taas vapaa kulkemaan ja tanssimaan ja ajattelemaan (ja piinaa on prokrastinoida tuossa halussa, olettaa voivansa spekuloida etukäteen, kannattaako jokin seikkailu, kannattaa, kuvittele nyt, ihan kuin olisi minäimagon toimitusjohtaja), mutta toisenlainen halu, itsen merkityksellistymisen halu, halu rakastua älykkääseen ihmiseen tai runolliseen ihmiseen ja sen seurauksena tulla mielletyksi tietynlaisten ihmisten rakastetuksi, helvetti, se se ongelma on. Halu tulla nähdyksi jonain. Halu objektivoida, reifioida itsensä, kivettää itsensä tiettyihin sanoihin ja näkökulmiin. Eikä siinä ole mitään eläimellistä. Ergo: huutia sille halulle, ja tervetuloa sille toiselle halulle, halulle kohdata ja nuuhkia ja ihmetellä, tempaantua ja etääntyä, iloita ja surra eroja.

(Tietysti tähän kaikkeen liittyy hirvittävä mahdollisuus siitä, että se, jonka kanssa nuuhkii ja ihmettelee, pitääkin sitä halua karmeana ja eläimellisenä, vastuuttomana ja lapsellisena ja vahingoittavana, ja haluaisi, että kiinnittyisin enemmän merkityksellistämishaluihin, haluihin tulla mielletyksi vakaana parina, onnistuneena parina, rakastettuna ja rakastavana ihmisenä, jonakin peruskalliomaisen inhimillisen luotettavana. Ei auta kuin koettaa puhua näitä asioita auki, jottei tuottaisi kellekään ikävää pettymystä ja tuskaa ja häpäisyn tunnetta. Seksuaalisuus iskee aina vyön alle.)

Voi, kevät. Nyt kun on kevät on erityisen vaikeaa ymmärtää, miten lika ja eläimellisyys olisivat jotain pahasta. Jotain hävettävää.

Eronkäyntiä

Ystävät tulevat kutsuttuina kylään. Tuntuu hauskalta istua hujanhajan tuoleilla lattialla, lankoja koukkuja puikkoja, tuntuma istuinluissa ja soittimien äänet. Kelloa on siirretty suuntaan, joka on useimmista ystävistä helpottava ja minusta hankala. Alkaa tuntua yöltä.

Keskustelussa nousee esiin tekijöitä, jotka välittömästi leikkaavat irti seurueesta, sosiaalisesta tilanteesta. Näin käy aina välillä. Sitä on kiinnostavaa tutkia ja käännellä jälkikäteen, vaikka siinä paikassa tunteekin lähinnä pientä pelkoa, kun ei pysty osallistumaan oikein mitenkään tilanteeseen, ei muuten kuin istumalla ja jatkamalla virkkaamista ja miettimällä, mikä halvattu tässä nyt muka on niin vaikeaa.

Puhun suomalaisista sketsisarjoista. Arka aihe. Joku ehkä hämmästyy: Miten niin? Miten ne voisivat olla arka aihe? Mutta ovat ne. En ole koskaan ymmärtänyt niitä. Ehkä se johtuu ajasta ja tilasta, jossa kohtasin ne, paikoista, joissa niihin törmäsin. Moni katselee näitä pätkiä youtubesta ja ne nousevat aina silloin tällöin keskusteluun. Heistä niissä on jotain hauskaa ja kutkuttavaa. En ole ikinä onnistunut pääsemään tuohon pisteeseen, jossa he ovat.

Minulle tulee mieleen lähinnä koti sellaisena kun se lapsena näyttäytyi: myöhään kotiin tulevat vanhemmat, jotka jättävät muovikassit keittiön pöydälle ja kysyvät, voinko purkaa ne koska teeveestä alkaa ohjelma ja en ole ilmeisesti siitä kiinnostunut. Selvä. Haitariovi keittiöstä olohuoneeseen on tiiviinä paakkuna toisessa karmissa, eikä sen sulkeminen auttaisi mitenkään, koska haitariovet eivät pidä ääntä. Nostelen jääkaappiin, leipälaatikkoon ja komeroihin asioita. Sitten ruttaan muovikassit viemärikaappiin. Kaiken aikaa televisio raikaa toisessa huoneessa. Äiti ja isä istuvat eri sohvilla, eivät koskaan osoita toisilleen hellyyttä. He tuijottavat televisiota. Ai kauheeta, jompikumpi sanoo. Hekottavat. Ruudussa suihkii välillä neonvärejä, koomikot hetkuvat naamiaisasuissa. Ahdistaa, keho on raskas, ei jaksaisi ajatella että pitää jaksaa elää vielä monta päivää. Samat vitsit, samat kuin koulutunneilla.

Se on toinen, mikä tulee mieleen: ala-aste, yläaste, ahdistus. Se kuinka yrittää pinnistellä kuullakseen opettajan äänen, koska se on ainoa järjen ääni oman elämän kakofoniassa. Kun kuuntelee ja ihmettelee ja ajattelee ja oppii, voi melkein unohtaa kuvotuksen ja vatsakivun, auki ihottumoineet kämmenet ja taipeet ja kutinan niissä ikään kuin iho kihisisi näkymättömistä ruumismadoista, koska jossain mielessä sitä on kuollut, miettiin kuolemaa enemmän kuin elämää, kaipaa sen hiljaisuutta ja rauhaa. Kaipaa unta. On vaikeaa kuulla opettajaa, koska monta kertaa luokalle jääneet isot pojat ja niiden innostamana pienemmät pojat huutavat Ehe ehe ja autsteksteks. Uudestaan ja uudestaan. Ja mitä näitä muita nyt on. Apuuva.

Enkä ymmärrä, mikä niissä asioissa niin tartuttaa. En silloin, en nyt. Vasteeni on ihan väärä: vanhemmat ja luokkalaiset nauravat, minun käy sääliksi karrikoitu roolihahmo. Se on rakennettu niin selvästi naurettavaksi, ihan niin kuin jotkut tuntemani ihmisetkin on rakennettu tahtomattaan ja tietämättään. Joku on tosi lyhyt tai honkkelilla tavalla tosi pitkä, tosi paksu tai änkyttävä, punasteleva, ahdistunut. Harrastaa väärää asiaa. On liian kiinnostunut jostain. Käsi läpyttää pakkoliikettä. Eikä se naurata minua. Ehkä hetkittäin, muttei tällä tavalla tematisoituna. Eikä ole niin, että ajattelisin toisten naurua välttämättä ilkeänä - se voi olla ilkeää tai olla olematta ilkeää ja joskus eroa on vaikeaa kuulla ja on parasta kysyä selkeästi, jos haluaa tietää, mistä oikein on kyse - koska se voi ihan yhtä hyvin olla vain osoitus hämmennyksestä ja jopa myötätunnosta. On asioita, joille nauran kyynelet silmissä, koska olen elänyt noita asioita ja kärsinyt niistä ja tunnen myötätuntoa ja huvitusta niitä eksemplifioivan hahmon kohdatessani. Mutta ei, en osaa nauraa niin suomalaisille sketsisarjoille. Ne herättävät minussa säälin, ja en ole varma, tarvitaanko sääliä mihinkään. Myötätunto ja sääli ovat eri asioita. Sääli katsoo ylhäältäpäin. En pidä säälistä. Koen, että näytetty kuva pakottaa katsomaan ylhäältäpäin ja en halua mukaan siihen leikkiin.

Miksi osaamattomuus sitten on vaarallista tai arkaluontoista? Yksi syy siihen on maku ja makuarvostelmien tietty hiearkisoiminen tiettyjen kulttuuristen pääomien mukaisesti. (No huh huh mikä lause. Aukikirjoitan.) Tietynlaiseen makuun liitetään tietynlaisen statuksen hakeminen. Monet tuntuvat ajattelevan, että makuun päädytään laskelmoiden, miltä maku toisista näyttää. Tai maku peritään. (Mutta keneltä, sitä kannattaa kysyä.) Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Olen kohdannut monia asioita, joista en osaa pitää. En yksinkertaisesti pääse niihin sisään vaikka minua on ystävällisesti kutsuttu ja olen yrittänyt vaikka edes päistikkaa kompastua kynnyksen yli. Sen sijaan saatan osata pitää toisista asioista, jotka jossain pirkaleen yleisessä tietoisuudessa ajatellaan ikään kuin snobbailevammiksi vaihtoehdoiksi näille asioille joista en osaa pitää. Esimerkiksi osaan pitää runoudesta mutten rakkausromaaneista, skumpasta mutten oluesta (poikkeuksena kirsikkaolut) tai siideristä ja monista taide-elokuvista mutten suomalaisista sketsisarjoista. Olen piru vie koettanut opetella nuorempana tykkäämään oluesta ja siideristä, mutta ei siitä mitään tule. Sen lisäksi, että suuni ei pidä niiden mausta, myös vatsani menee niistä sekaisin. Enää en edes yritä. En jaksa. Koska miksi jaksaisin? Siksi ettei joku voisi niin jostain syystä halutessaan leimata minua jotenkin yläluokkaista statusta hakevaksi? Huhhahhei. (Ei minua erityisemmin kiinnosta yläluokka, enemmän rohkeus ja kokemuksen tarkka kuunteleminen. Jonka ajattelen sitä tärkeämmäksi, mitä alemmalla hiearkioissa ihminen on toisten silmissä. Ilman noita kahta tavoitetta on nimittäin aika helposti pyöritettävissä.) Ja sitten vielä sekin, että musiikin, kuvataiteen ja sisustuksen suhteen suuntaudun aika nostalgisesti. Täysin epäsopivasti mihinkään kulturelliin makuun nähden. Niissä en nimittäin niin pääse sisään arvostetumpiin kategorioihin... ja olen ollut laiska maun avartamisessa. En jotenkin hahmota sitä mielekkääksi työsaraksi, kun perusasioidenkin kanssa on niin paljon tekemistä.

Joka tapauksessa, olen oppinut monissa seurueissa, että on vaarallista avata suunsa ja sanoa, ettei pidä tästä-ja-tästä. Niinpä istun hiljaa ja virkkaan ja totean vain lyhyesti jossain vaiheessa, että koulussa oli välillä vaikeaa keskittyä opetukseen, kun ehe ehe täytti luokkatilan. Toisaalta, ajattelen heti sanottuani, jos se ei olisi täyttänyt, eikö tilan olisi täyttänyt jokin muu vastarinnan muoto? Ehkä sellainen, jota itse harjoitin - salaa ikkunasta ulos katseleminen, kun pää on suunnattu opettajan suuntaan mutta silmät vinkaavat kohti kirkasta ja avointa, pilvenmuotoja, lehmusten oksia. Enhän minäkään suinkaan kaikkea hyväksynyt tai uskonut, vaikken osannutkaan vielä silloin perustella, mikä siinä oli mielestäni väärin, ja uskoin opettajien vihaavan itseäni henkilökohtaisesti silloin kun en vain sopinut heidän kategorioihinsa vaivattomasti. Kuten kun sai kokeesta hyvät pisteet mutta oli kummannut epäsiististi paperiin reiän. Tai kun nenästä tuli verta ja vuosi sitä koko pulpetinkannen ja hihat täyteen eikä sanonut mitään. Eivät aikuiset halunneet kuulla, miten kovasti heitä pelkäsi. He suuttuivat säännönmukaisesti tällaisissa tilanteissa. Miksi kukaan haluaisi antaa oppimisensa ja elämänsä tavoitteita tällälailla reagoivien ihmisten käsiin?

Sitä kai pelkään vieläkin - että suututaan, koska en sovi kategoriaan mukavasti. Ja ehkä siihen palautuu sekin, miten päättäväisesti pidän kiinni kokemuksen kuuntelemisesta ja rohkeudesta pitäytyä siinä (liitettynä toki toisten kokemuksiin). Aikuiset eivät tunnu yhtä vaarallisilta kuin lapset, ainakaan silloin kun sattuu itse olemaan aikuinen. Mutta lapsena oppi laajan oppimäärän siitä, miten aikuiset kohtelevat sellaista olentoa, jonka ajattelevat olevan jotenkin itseään tietämättömämpi, tiedostamattomampi, jotenkin aikuista vallattomampi ja aikuisen vallassa. Jotkut aikuiset kohtelevat kernaasti myös toisia aikuisia niin. Kuin ei vertaisiaan. Ja ei, en usko, että ystäväni tekisivät niin.

Mutta meidän välillämme on tässäkin kohdin ero, ja erojen huomaaminen saa levottomaksi, koska erot saattavat jossain vaiheessa alkaa merkitä eriarvoisuutta tai taistelua merkityksistä. Ja tunnen pientä surua tästä erosta ja siitä, ettei missään ja koskaan ole seuruetta, johon voisi solahtaa tuosta noin vain, ei ainakaan niin kauan, kun puhutaan. Mutta tässäkin on ongelma. Koska jos ajattelee seuruetta, jossa ilo on jakamaton, erottamaton, haluaisi ajatella delfiinien tai koirien leikkiä, pääskysiä, rakastelevia ihmisiä. Mutta ilo jakautuu, sirpaloituu tässäkin. Olen lukenut viime päivinä Jollienin kirjan Heikkouden ylistys. On niitä, jotka eivät tanssi. Haluan selvästi liikaa, jotakin pelotonta ja selkeää yhteyttä. Eikä elämä ole pelotonta tai selkeää yhteyttä.

Joten istun ja virkkaan ja kuuntelen toisten yhteisyyttä ja vähitellen palaan tilaan, yhteisöön, tilanteeseen keittiöstä ja muovikasseista ja koulusta ja omista näkymättömistä uhkistani, jotka eivät lopulta liene kovin erilaisia kuin muidenkaan uhkat, vaikka sanallistan ja käsitteellistän ne eri tavalla, vaikka ne saavat erilaisia ratkaisuja eri ihmisillä, vaikka ne tuntuvat eri kohdissa ja kysymyksissä. Ehkä kelpaan näin ystävänä. Vielä hetki kilahteluja ja laulua ja joulutorttuja, sitten eteisessä hyvää yötä, nähdään, törmäillään.

On vaikeaa nukahtaa, kun mieli kysyy, uudestaan ja uudestaan, miksi tietyt asiat tunnistaa omikseen heti ja toisiin ei opi. Vaikka usein elää ympäristössä, jossa ei-opituista voisi olla enemmän hyötyä ja välitöntä helpotusta kuin niistä, jotka on tunnistanut omikseen, vaikka muut pitäisivät niitä aivan triviaaleina tai jopa haitallisina. Jos ajattelee, että identifikaatio vaikkapa kulttuurituotteisiin solmiutuu jonkin ryhmäjäsenyyden kautta, mikä on silloin se ryhmä, johon ei tiedä kuuluvan ketään muuta? Fiktiivinen ryhmä? Jokin millä ei ole mitään tekemistä tavattujen ihmisten kanssa vaan jonkin muun... minkä? Ei, ei se ideaalikaan ole. Suunta? Niin paljon kysymyksiä.

Valtameri

Niin kaunis ja koskettava kuin onkin Helvi Hämäläisen runo lähteestä, en osaa kuvitella, millaista olisi elää lähdeihmisen elämää, syvää, hitaasti kirkkaasti pulppuavaa. Tai järvielämää, kuulasta ja vastarannalle saakka näkevää. Jokielämästä nyt puhumattakaan. Se vesi, jota tulen ajatelleeksi, kun tulen ajatelleeksi, on ehdottomasti valtameri. Asuin lapsena meren rannassa, mutten oikein tahtonut omaksua sitä merta, sen pienuutta ja kesyyttä, vuorovedettömyyttä. Vasta valtameren rannassa tuntuu siltä, että pystyn katselemaan konkreettista metaforaa, peilaamaan minussa vaikuttavat voimat johonkin mittasuhteiltaan oikeankokoiseen. Että olen itse jotakin varsin ohutta ja haurasta ja tuulenpieksämää ja mainingit valtavia ja rantaa kulkea vaikka mihin suuntiin saakka ja jos mereen tahtoo käydä, siellä on syvänteitä ja valaita ja riuttoja ja paperiveneitä ja pohjavirtoja ja valoulokkeisia eläimiä, jotka ovat räjähtää vähäpaineisuudesta jos ne nostetaan pinnan luo.

Niin kauan kuin työstää kohti jotain päämäärää, tiettyä kuolemanlinjaa ja hallintaa, valtameri pysyy sulkeistettuna. Kun voi kävellä ulos ovesta sanansa hyvästelleenä, huomaa kävelleensä kadun sijasta rantaan. Luuli, että sijaitsi tässä korttelissa, mutta ei, tämä on valtameren ranta.

Ikävöisin isoäitiä, ellei Lohi olisi täällä. Nyt riittää, että katson sen nukkuvaa hahmoa. Mutta totta kai jollakin tavalla ikävöin, eikö muistaminen olekin juuri sitä? Nyt kun olen lukenut yhteiskuntaluokasta ja miettinyt sitä ja käännellyt mielessäni tiettyyn yhteiskunnalliseen identiteettiin kasvamista, olen jotenkin ennen tenttiä onnistunut pitäytymään siinä kontekstissa, jota kirja käyttää: ydinperheessä, koulussa. Mutta sitten, unen myötä, tajuan sen, minkä olen tajunnut monet kerrat ennenkin mutta minkä näytän unohtavan (miksi?) tuon tuosta ellen kysy tiettyjä kysymyksiä, kuten että miksi tulen keskimäärin helpoiten toimeen yli kuusikymppisten naisten kanssa, miksi he usein tuntuvat puhuvan kuin samaa kieltä. Olen sulkeistanut isovanhemmat ja sen, miten isoäiti ja mummu ovat kasvattaneet minua vanhempia enemmän. Ja siksi monet asiat ovat tuntuneet käsittämättömiltä ja olen miettinyt, että mistä olen muka sosiaalistunut tällaiseen ja tällaiseen asiaan kun kerran vanhempani kuuluvat enemmän tähän ja tähän mielikuvien kerrostumaan. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, millainen shokki oli aloittaa koulu, kun muut olivat eläneet yhteistä tarhakulttuuria jo vuodet ja itse tuli aivan toisenlaisesta maailmasta, hämäristä huoneista vanhojen naisten kanssa. Miten kummallista oli tottua lasten seuraan. (En ole tottunut siihen edelleenkään.) Miten erilainen eetos heillä oli. Miten vasta seitsemännellä luokalla aloin tottua siihen, että ihmiset rajataan yhteen tiukasti samanikäisten kanssa, ja miten helposti poisopin siitä yliopistolla.

Jos ajatellaan luokkatietoisuutta tai luokkaa jonakin, joka Beverley Skeggsin (linkki on hyvin pitkään mutta antoisaan haastatteluun) käsitteellistyksen mukana on välittömissä reagointitavoissa, ihon alla - pragmatisti voisi sanoa luontumuksissa - niin aika moni luokkareaktioistani palautuu itse asiassa noihin pitkiin päiviin kahden vanhan naisen seurassa, joista toinen oli jätetty kahden pienen lapsen kanssa ja ilman ammattia, pelkällä kansakoulupohjalla ja ilman pennin hyrrää, ja jota sukulaiset, sisaret ja äiti, pitivät tuon jätetyksi tulemisen takia moraalisesti epäilyttävänä ja sen häpeällistämisen avulla ilmaistyövoimana hyväksikäytettävänä, ja joista toinen oli repäisty kotoaan ja kulttuuristaan pakolaiseksi ja joka ei sen takia koskaan saanut toteuttaa haavettaan opettajattareksi ryhtymisestä vaan joutui menemään naimisiin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa, jotta häntä ei olisi palautettu Neuvostoliittoon vankileireille sodan loputtua. Ja joka erosi tuosta vastaantulijasta vasta kun ei päässyt tyttärensä häihin, kun mies oli piessyt hänet niin pahasti, että hän joutui sairaalaan kallonmurtuman takia. Jotenkin, kun ajattelen tämän kaiken lävitse, ajattelen sitä sosiokulttuurista mielenmaisemaa, yhteiskunnallista asemaa ja naiseutta, johon minua on sosiaalistettu näiden naisten kautta, ymmärrän paremmin sitä valtamerta, jonka luona seison.

Ymmärrän paremmin unien katkonaisina ajelehtivat raajat, hädän ja pomminuhan unikaupungissa jossa kuljetan laukussani salaisuuksia. Ymmärrän paremmin vanhempieni tunteiden rajut ailahtelut. Ymmärrän miksi järkytyin niin kovasti hiukseni leikattuani. Enhän minä kuollutta ainetta leikannut vaan kokonaisen kulttuurisen kehrän. Ymmärrän paremmin, miksi kuulen jatkuvasti väärin sanan mummola merkityksen kun muut hahmottavat sen jonakin lintukotona. Ymmärrän sen, miksi yliopistolla kerroksesta toiseen kulkiessani minua itkettää, jos portaita luuttuava nainen ei uskalla tai halua vastata tunnustelevaan hymyyni, tai ehkä hän ei vain jaksa, sekin itkettää, ja miksi tuntuu, että minun olisi helpompaa ymmärtää häntä kuin niitä naisia, jotka liikahtelevat hyllyväleissä sen näköisinä kuin heidät olisi leikattu kiiltäväpaperisen lehden tamponimainoksesta. Tai miksi minun on vaikeaa uskoa mihinkään hääpuheisiin. Tai miksi en osaa pitää tärkeänä kodilla oikeanlaisen vaikutelman antamista. Koska se minun oikeanlaiseni on jotain toisenlaista, paljon häilyvämpää ja neuvoteltavampaa, enkä usko, että on jokin huonompi, josta minun pitäisi erottautua torkkupeitoin ja nojatuolein, tai jokin parempi, jonne ne minut teleporttaisivat. Jollekin ne onnistuvat luonnehtimaan kotia ja kotoisuutta, mutta itse näen ne vain yrityksinä etääntyä jostakin, mikä minun pitää oppia ymmärtämään. Meillä kaikilla on omat akaasiansiemenin asetellut järjestyksemme, omat materiaaliset tapamme suojella identiteetin haurautta. Ulkoakäsin niihin voidaan aina omaksua monenlaisia suhtautumistapoja: kuinka naurettavaa ja keinotekoista, kuinka neuroottista, kuinka ymmärrettävää, no mutta juuri noinhan kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tehdä ja niin edelleen. (Itsekin voi suhtautua ulkopuolisen tavoin, kun järjestämisen periaatteen huomaa tajuamatta, mihin se liittyy.) Se, mitä koetan opetella itsen ja toisten suhteen on hyväksyminen. Kummasteleminen, mutta hyväksyen kummasteleminen.

Muistan tässä yhteydessä jännittävän anekdootin: seurasin lapsena näiden kahden naisen, mummun ja isoäidin, kohtaamista. Hämmästyin sitä, miten hyvin he osasivat puhua keskenään. Tenttasin heitä tarkasti, tuntevatko he toisensa ja jos kyllä, mistä he tuntevat toisensa. Molempia vanhempia naisia huvitti ponnekas otteeni ja uteliaisuuteni. Jotenkin siinä tilanteessa mummu ei tullut todenneeksi, miten vaikeneminen on kultaa tai että lapset saavat näkyä muttei kuulua. Isoäidin voima säteili häneenkin, ajattelen nyt. Nyt voisin muotoilla sen, minulla on siihen käsitteitä: Vaikka he varmasti kuuluivat samantapaiseen ryhmään, joka leimasi naista aiemmin vakavasti, nimittäin eronneet naiset, oli heidän tilanteissaan paljon eroakin. Isoäiti ei esimerkiksi suostunut häpeällistymään, mummu taas suostui. (Isäni suku on asenteiltaan karmiva.) Ja vielä tärkeämmin: isoäiti taatusti teki eleillään ja puheillaan selväksi, ettei aikonut häpäistä mummua vaan kunnioittaa tätä ja kohdella vertaisenaan. (Mummu kyllä muisti aina mainita takanapäin isoäidin epäilyttävän inkeriläisen syntyperän, se ei oikein ollut ihan oikeaa suomalaisuutta, vaikka olikin myönnettävä, että Maria oli siitä huolimatta kunnon ihminen. Isoäiti ei harrastanut tuontyyppisiä puhekuvioita kenestäkään. Hänelle ihmiset olivat yksinkertaisesti ihmisiä, siinä kaikki.) Lapsena pitkästyin siitä, miten he puhuivat raha-asioista huolestuneeseen sävyyn. (Totta kai sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa elävillä ihmisillä on rahahuolia.) Istuin kuitenkin keittiönpöydän ääressä ja katselin heitä tarkkaavaisesti, heidän eleitään, vaikka annoin puheiden juosta äänensävyä lukuunottamatta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kun luen tenttiin, ärryn ajatuksesta, että ihmisellä olisi primaarinen ryhmä. Tentissä puran ärtymystäni toivon mukaan edes hivenen analyyttisilta kuulostavin lausein konseptipaperille. Ja nyt, seuraavana aamuna, jonkin muututtua ja vapauduttua, hahmotan, miten olen itse saanut vaihtaa tuota identifikaatiota lapsesta lähtien kaiken aikaa. Ja että ehkä tunne ulkopuolisuudesta on osittain juuri sitä, tuo tunne, joka valtaa minut helposti aivan kaikkialla paitsi silloin kun saan maata hämärässä huoneessa eikä minun tarvitse ilmaista itseäni sanoin. Ehkä ulkopuolisuuden tunne on osin juuri sitä tietoa, ettei tämä ole ainoaa, eikä ainoaa oikeaa, että on kieliä ja kieliä ja kieliä, on monenlaista hienoanaiseutta ja moraalia, on monenlaisia tapoja asettaa itsensä tilaan ja suhteisiin toisten kanssa eikä yksikään niistä ole välttämätön eikä luonteva. Tarkoitan tätä: Jos metsän halki kulkee yksi polku, sitä on helppo kävelle eteenpäin sen kummemmin epäröimättä. Mutta kun polku haarautuu kolmeksi, on pysähdyttävä hetkeksi miettimään, miten nuo haarat eroavat toisistaan, minne ne vievät, miten kuljettavia ne ovat näillä varusteilla ja niin edelleen. Ei, tämä on huono metafora. Ehkä parempi metafora voisi olla polunhaaran sijaan polun vastakohdaksi vieras kaupunki, johon on kyllä kartta. Ja on iltapäivä aikaa tutustua kaupunkiin aivan oman mielen mukaan. Ja kaikkialta kaupungistahan kyllä pääsee toiselle puolen kaupunkia; mahdollisia reittejä on lukematon määrä. Mutta ei ole mitään erityistä kohdetta, jonka tahtoisi nähdä, ja on monta tuntia aikaa, ja kartta, ja lopulta sitä lähtee johonkin suuntaan ja katselee uteliaasti ympärilleen ja kuulostelee arjen ääniä, mutta tietää kaiken aikaa käytettävissä olevan ajan rajallisuuden ja sen, että toisissa kaupunginosissa täytyy olla aivan erilaisia tunnelmia ja kortteleita ja nekin olisi mukava nähdä, eikä kaikkea ehdi kuitenkaan nähdä, ja on jatkuvasti vähän ulkona siitä paikasta, jossa kulkee, ellei sitten hetkellisesti kokemus tihenny niin merkittäväksi, että kaikki muu unohtuu ja nauliutuu siihen paikkaan. (Ajattelen nyt kahta hyvin erityyppistä tihentymää, hetkien estetiikkaa ja tahdon emergenssiä.)

Sitä, mitä en ymmärrä kovinkaan hyvin, on se päättäväisyys, jolla aiemmin tapahtuneita vaikeita asioita koetettiin pimittää minulta. Useimmista niistä olen kuullut vasta pitkälti aikuisiällä. Ymmärrän, että kyse oli yrityksestä suojella. Mutta ongelma on se, että vaikka lasta voi suojella yksittäisiltä faktoilta, häntä ei voi suojella tiettyyn kulttuuriin kasvamiselta. Ja tuollaisista isoista asioista - kuten perheväkivalta, avioliitossa epäonnistuminen aikana jolloin siinä ei olisi sopinut epäonnistua, pakolaisuus - jää jälkensä. Ne kaikuvat tavassa käsittää maailmaa, astua tilaan ja ottaa tietyntyyppinen rooli. Jos lapsi elää näiden tapojen kanssa ja jos häntä vieläpä ohjataan niistä käsin, elämänmittaisen kokemuksen viisauksista käsin, ne siirtyvät jonakin samaan aikaan hyvin abstraktina ja samaan aikaan hyvin konkreettisena häneen. Ne puhkeavat esiin unessa, ihon kananlihalle nousemisessa, tavassa ottaa katsekontakti ja miten luokiteltuun ihmiseen ottaa katsekontaktin ensin pelottavassa tilanteessa, toiveikkuuden taittumisessa äkisti katastrofiin, siinä mistä voidaan puhua luontevina itsehallinnan tyyleinä ja strategioina.

Kaikki se, mitä maailma ja elämä on lakaissut heidän sisäänsä valtavissa muutoksen puhureissaan, on ojennettu hiljaisin käsin tyhjyyden yli ja sujautettu sisääni salaa. Vasta myöhemmin olen löytänyt sille sanoja ja ymmärtänyt, ettei se hätä, kauhu ja suru ole yksin omaani. Ei se ole minua sen enempää kuin parveke, jolla luin tenttiin yksi päivä toppatakkiin ja aurinkolaseihin vyöttäytyneenä. Ei se ole minua sen enempää kuin nämä sanat, tai toiset, ne joita ajattelin mustan suhruisen raivon vallassa kun tietokone ei suostunut aamulla käynnistymään enkä jaksanut mitenkään käsittää tai hyväksyä sitä. Tai hassut värikkäät vaatteet, joihin pukeudun luennoille ettei elämän tarvitsisi olla niin vakavastiotettavaa. Että olisi muutakin kuin asiallista mustaa, harmaata, beigeä ja pastelleja. Ei se ole enempää minua kuin se nimi, jossa molemmat osat on valittu. Tai tämä keho, tämä hengitys. Ei ole minua. Tapahtuu. Maailmaa tapahtuu.

Inhoan laulua, jossa rampatetaan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Myrskyn jälkeen taivas epäröi, hiekassa on syvemmän liejun jälkiä, kaikki pieni kaunis kuten ravunkuoret ja merisiilien jäänteet ja tuulen irti raastamat terälehdet on mutakuorrutettu, kaikkea sävyttää keltaisen myrskytaivaan väri, ja tuntuu siltä kuin valtameri olisi perääntynyt ulapalle päin kun kerran hiekka on niin pitkälle kosteaa. Maininki laahaa vesirajassa eestaas silpoutunutta taittotuolia, muovikasseja, lehtiä. Unohdan varaamani jumppatunnin ja tajuan sen liian myöhään. Itsehallinta on puhaltanut muualle.

Kuinka avaraa, kuinka fiktiivistä

Matkaan tenttiin kävellen. Oikaisen puiston poikki virastotalon kulmalta, kuten useimpina aamuina tai puolipäivinä. Maa, tuuli, puut, pilvenretaleet. Taivas on valtavan suuri, vertaan sitä peltojenylistaivaaseen melkein joka aamu, mutta toki stressin takia se näyttää entistäkin lähemmältä maata. Se koskettaa ihoa, silittää kasvoilta murheet.

En ole koskaan onnistunut ymmärtämään, mitä olisi olla äidinkieleltään englanninpuhuja. Ettei näkisi yllä heaven-taivasta vaan sky-taivaan.

Ja siinä kävellessä kohoaa mieleen hahmoja, jotka liittyvät tenttialueen käsitteisiin. Momo ja lapsivarastot. Ehkä juuri Enden kuvaamat lapsivarastot auttoivat minua asettumaan koulun tiettyjä piirteitä vastaan. Luin kuitenkin kirjan ennen kouluikää. Sain sen lahjaksi eräältä äidinkielenopettajalta, joka tiesi minun oppineen lukemaan itsekseni ennen neljättä ikävuotta. Momon avulla opin, ettei tarvitse olla erityisen toimelias tai rohkea ollakseen sankari, voi olla kuunteleva ja mietteliäs ja silti pistää tuulemaan jähmettymättä. Momosta opin myös sen, ettei hyvä sydän katso vaatetusta ja että oikeastaan vaatetuksen takana voi olla tyhjyyttä. Riivasin vanhempia haluamalla kirpputorilta ostetut vaatteet. Etenkin tahdoin tilkuista tehdyn hameen. Minulla ei ole ollut sitä vieläkään. Mutta on ollut monia korvikkeita. Ja senkin opin, että on monenlaista kauneutta, monenlaista sydämellisyyttä. Että tärkeintä on lopulta läsnäolo. Jotain sellaista. Miten maaginen kirja, ajattelen siinä kulkiessani. Ilman sitä voisin ajatella, että minun pitää osata sanoa jotain fiksua.

Ja sitten ajattelen Maija Poppasta, hänen luokkaidentiteettiään. Hänen ponnekkuuttaan ja ryhtiään, joka kohoaa siitä, että hän tietää olevansa osa lumoa. Sitä rakastettavaa turhamaisuutta ja kopeutta, jonka alta löytyy lempeyttä ja kaikkea muuta kuin normaali aikuinen.

Ja ajattelen myös Villityn, ja ajattelen sitä osaa itsessäni ja muissa, joka ei muotoudu kovinkaan sosiaalisesti, vaikka se sosiaalisesti käsitettäisiinkin. Ajattelen ihon kananlihalle nousemista jonkun ihmisen läsnäollessa, äkillistä unen tuomaa muiston sirpaletta aiemmasta nuoruuden rikkumattomuudesta, kehon lämpöä ja jalkojen ligamenttien pehmittymistä, jonka huomaa vasta tanssista tauottuaan. Ajattelen niitä öitä, joina olen säpsähtänyt hereille kirjaamaan muistiin yksityiskohdan ja niitä päiviä, jolloin olen valveessa kuullut huut-laivojen huutavan kadulla ja kääntynyt ja nähnyt vain kävelykadun keskipäivän vilinän, kymmeniä vieraita kasvoja ja hahmoja ja tajunneeni, etten osaa täysin hahmottaa, mikä on valvetta ja mikä ei.

Aamulla ennen tenttiä olen itkenyt, koska tosiaan heräsin ennen kelloa unen tuomaan sirpaleeseen, jossa kävelen yksin syksyssä mutaista tietä ja isoäiti elää vielä mutta ei kävele kanssani, on sisällä keittiössä jonka valo näkyy lehtensä pudottaneiden puiden rankojen takaa, pitämyspuu kituu, monirunkoinen olento, mutta unessa olen yksi, jotenkin yhtenäisempi ja rikkumattomampi kuin nyt, sillä tavalla kuin ollaan rikkumattomia ennen kuin kyseenalaistetaan monia odotuksia ja sanotaan: ei, niistä joutuu maksamaan liian kovan hinnan, en halua. Unessa hinta ei ole vielä liian kova ja siksi olen kokonaisempi, ihmisempi, sellainen kuin ihmisten kuvat ovat. Ja uni tuo surun, koska tämä tilanne on niin erilainen. Että on tuskin kohtaa, jota en olisi tuosta kuvasta repinyt ja teipannut toiseen kohtaan.

Mutta itku on mennyt ohitse, olen koonnut päivän tarvikkeet ergonomiseen reppuun ja käynyt tuuleen ja puiston halki ja ajattelen: no niin, nämä minua pitävät koossa, nämä fiktiiviset kuvat. Näitä on monia eikä yksikään niistä ole Homo economicus. Ja mielessäni ihmettelen, miten monissa kohden tenttikirjaa puhutaan rakenteesta välittömän todellisuuden takana. Tai lopullisesta todellisuudesta. Tai sosiaalisista tosiasioista. Ne kuulostavat valtavilta betonikolosseilta sumun sisässä. Että en voi havaita niitä, voin havaita vain käsitykseni niistä, mutta silti ne ovat siellä sumun takana, ikkunattomat rakennemöröt. Ja että missään kohdin ei mainita sanaa fiktio, vaikka puhutaankin käsityksistä ja tulkinnoista ja ryhmistä. Koska eikö ryhmä käsitettynä lopulta tavallaan muistutakin fiktiota... Homo economicus ainakin muistuttaa fiktiota. Ja ajattelen T.S. Eliotin runoa, josta joskus kauan sitten pidin, kuvitin sen tuttavillani.

Niin että sitten kun pääsen tenttiin, en voi olla ihmettelemättä tekstissä tuota sanaa lopullinen. Enkä tietenkään voi olla kirjoittamatta myös fiktiivisistä henkilöhahmoista mahdollisena primaariryhmänä. Ne nyt yksinkertaisesti kaikuvat minussa liian voimakkaasti että haluaisin vaieta niistä.

Vasta tentin jälkeen tulen ajatelleeksi, että ainoastaan tuosta sanan lopullinen kritiikistä voi tentaattori päätellä minun ylipäänsä lukeneen tenttikirjan. Ja että kun piti määrittää käsitteitä ja kuvata niiden suhteet, olen ehkä kuvannut käsitteisiin liittyvää sälää ja murissut ohimennen kummallisuuksiani. Se on hivenen hupsua, etenkin kun kyseessä on opintojen ensimmäinen tentti ja kurssitoverit kyselevät tohkeissaan, miten tentti meni. No, se riippuu arvostelijan mielivallasta, sanon. Heitä huolestuttaa arvosana. Minä mietin, olenko ihan hullu, kun pidän tärkeämpänä hahmojen astumista avukseni kuin sitä, miltä se näyttää jonkun toisen silmissä. Ja sitten, sen kummemmin asiaa problematisoimatta, annan siihen luvan ajatuksenkin tasolla, käytäntöhän nyt joka tapauksessa on puoltanut tällaista lähestymistapaa tapahtumalla näin ja näin, kuten olen yllä kuvannut.

Iltaa kohden huomaan jonkin muuttuneen, liikahtaneen. Hengitys kulkee vapaammin. Ihmiset näyttävät hauraammilta. Enkä enää joudu ontumaan, kipu jalkapöydästä on kadonnut tenttiin.

Etätyöpäivänä kaiken päivää toisaalla eli nyrj. op-p-kirjat osa 3 (vai olenko jo seonnut laskuissa)

Oikeastaan vasta kansallinen etätyöpäivä pysäyttää huomaamaan eron elämässä. Aiempi kalenterin tyhjyys ja työtehtävien ja tapahtumien rento virtaaminen on muuttunut joksikin säädellyksi ja byrokraattiseksi. Tuntuu hullulta ilmoitella, että jos tahdotte nähdä minut virka-aikaan, siihen on kuussa vain kaksi tai kolme arkipäivää. Muuten unohtakaa koko juttu.

Kuinkahan pian väsymys tähän meininkiin iskee? Toistaiseksi on tuntunut mukavalta käydä yliopistolla. Huomaan esimerkiksi jaksavani peseytyä useammin, suhtautuvani keskimäärin valoisammin vaikutusmahdollisuuksiini niin oman elämänpolkuni kuin yhteiskunnankin suhteen sekä ajattelevani tarkemmin. Tuntuu myös siltä, ettei koko maailma lepää painavana laahuksena perässäni. Hierojayhteisössä kävi toisin - siellä huomasin, ettei toisia enimmäkseen kiinnostanut esimerkiksi oman profession kriittinen kehittäminen, ei ainakaan siinä mittakaavassa kuin minua, eikä myöskään detaljoitu keskustelu sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai mistään muustakaan yhteisöllisten toimintamenetelmien kehittämisen näkökulmasta. Nyt kun pääsen päivittäin juttelemaan ihmisten kanssa, jotka jakavat samoja kysymyksiä ja samanlaista pontevuutta asioihin paneutumisessa, tulee jotenkin turvallisempi olo: niin, ei minun tarvitse ryhtyä yksin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Maailmassa on monia muitakin, jotka ajavat samansuuntaisia tavoitteita, kykenevät keskustelemaan niiden saavuttamisen keinoista ja tuota työtä voidaan jakaa.

Vaikka tiedän akateemisen maailman olevan kupla - tai ei kupla vaan hyvyyden tasku, jotain aika materiaalista ja suojaavaa - ja tiedän, että sen ulkopuolella vallitsee aika toisenlaisia eetoksia ja mentalitetteja, siitä huolimatta minun on taas helpompi uskoa, etten yksinkertaisesti kuole väsymyksestä mahdottomien haasteiden keskellä yksin pungertaen. Vaikka paljon onkin tehtävää.

Esimerkiksi olen nyt vasta hyvyyden taskuun sujahdettuani kokenut täysimittaisena puistattavat ravistukset siitä, miten ihmisten suhtautuminen sanottuun muuttuu, kun he kuulevat tämän koulutustaustasta. Minulle kävi hierojana joihinkin ihmisiin tutustuessani niin, että vaikka perustelin eriävän näkemykseni jostakin käytännöstä huolella ja selkeäkielisyyteen huomioni kohdistaen (minusta se on asiallista - kommunikoida yleiskielellä ja ymmärrettävästi aina kun sellainen on mahdollista ja teknisiä termejä ja jargondroppingia päin toisen pläsiä voidaan välttää), reaktio oli sen suuntainen, että hei ethän sä näistä ymmärrä, sä olet kouluttautunut niin vähän ja hierojat you know. Kun sitten esitin kantani uudestaan pontevammin ja aavistuksen vaativampaan sävyyn, vaatien kunnon vasta-argumentteja, minua koetettiin ojentaa, ettei tällainen käytös käy. Kun vastasin siihen korostamalla, miten kriittinen ajattelu ja aktiivinen kansalaisuus ovat nykyään koulutuspolitiikan tärkeitä tavoitteita ja muuta tuollaista roskaa, ja siinä yhteydessä toinen kysyi, että häh, miten tuo tähän liittyy, ja keskustelussa tuli ilmi, että olen muutakin kuin hieroja, suhtautuminen argumentteihini muuttui. Ai niinku nyt olinkin asiantuntija. Tässä vaiheessa olin vain hyvin jäykkä ja ylikohtelias ja siivosin itseni kiireesti tilanteesta pois, mutta nyt kun olen palannut yliopistolle ja tilanne tuntuu taas turvallisemmalta, muistan kauhulla näitä kohtia. Koska: Ei minulla ole hätää, voin aina paljastaa taustaani ja paljastua joksikin toiseksi, jota kuunnellaan tarkemmin. Mutta entä ne, joilla on aivan pitävä pointsi muttei taustaa, jota vasten heidät suostuttaisiin kuulemaan?

Nyt ymmärrän täysin Gary Snyderin taktiikan hänen matkustaessaan höyrylaivalla Kaukoitään. Hän oli matkalla tekemään väitöskirjaa, mutta pestautui laivalle töihin eikä pukahtanut kellekään mitään tutkimustaustastaan. Hän kirjoittaa ajatelleensa, ettei pääse ystävystymään muuten yhtä välittömästi. Ehkä näin. Samalla tavalla ymmärrän sitä journalistia - nimeä en muista, pöh - joka pestautui minimipalkattuihin töihin taustastaan kertomatta havainnoidakseen, miten eri sosiaaliekonomisen luokan kansalaisia kohdellaan. Joskus tällainen menetelmä on välttämätön, jotta voi ymmärtää, kuinka eri tavalla tosiaan toisinaan kohdellaan sitä, jonka arvellaan pystyvän puolustautumaan ja valitsemaan itse, mitä elämällään haluaa tehdä, ja sitä, jonka arvellaan olevan omilla armoilla ja joutuvan nielemään mitä vain, koska pelko toimeentulon romahtamisesta on liian suuri, jotta uskaltaisi pullikoida. (Tulee mieleen myös Hesarin juttu nuorten kesätöistä ja niissä ilmenneistä ongelmista. Ja se, miten olen laittomasti au pairina. Laittomasti toisessa maassa töissä oleminen opetti minulle monta sellaista asiaa, joita en osaisi kuvitella ja jotka ovat vaikuttaneet aika tavalla käsitykseeni siitä, kannattaako laeissa ja niiden valvonnassa jättää ihmisille porsaanreikiä toisten hyväksikäyttämiseen.)

No, nyt olen palannut kuitenkin yliopistolle ja istunut luennolla ja kirjoittanut joka päivä luentopäiväkirjaa. Ensimmäisen viikon kirjoitin hämmennystä humanistisen ihmis- ja kasvatuskäsityksen suhteen. Tällä viikolla olen vuoroin piehtaroinut onnellisessa tuttuudessa kansalaisvaikuttamisen, internetin vaikutuksen ja sen sellaisen kanssa ja vuoroin rähissyt taipumuksille rakentaa mahdollisimman abstrakteja toimijuuden malleja, sellaisia kaavioita, joissa pallukoista toisiin singahtelee nuolia. Tai eivät ne oikeastaan singahtele, koska singahtaessa nuolen rata kaartuisi. Ehkä pitäisi sanoa, että nuolet matkaavat vääjäämättömän rationaalisesti seuraavaan palleroon tai jotain. No, joka tapauksessa, puhe toimijuudesta hämärtyy joksikin niin abstraktiksi, että ainakin minun on vaikeaa hahmottaa, mitä sillä kuvitellaan saavutettavan. Vielä. Ehkä totun siihen. Mutta haluaisin pitää muistissa tämän hämmennyksen. On nimittäin niin, että jos voidaan puhua vaikkapa projektista ja rooleista siinä sen sijaan että puhuttaisiin toiminnasta ja toimijuudesta sen puitteissa, on todennäköisesti paljon hedelmällisempää puhua projektista ja sen roolijaosta. Tarkoitan: on enemmän potentiaalisia keskustelukumppaneita. Jopa roolitetut/roolinottajat itse voivat osallistua keskusteluun. Tietysti pitäisi varmaan pitää mielessä, että joutuu keskustelemaan myös tiedeyhteisön kanssa ja että ehkä tuo toimijuus nyt sitten on taas hyvä oikopolku joidenkin pitkien lörinöiden typistämiseen. No, säilytän epäluuloni niin kauan kuin pystyn. Jossain vaiheessa varmaan unohdan sen. Kunpa silloin kuitenkin onnistuisin palauttamaan mieleeni, että vaikka itse ymmärtäisinkin toimijuuden käsitteen käyttämisen funktion, minun pitäisi onnistua välittämään sen tuoma hyöty myös muille, jos tuon käsitteen keskusteluun.

Kurssilla on tuntunut kummalta istua, koska aika monet painottavat puheenvuoroissaan toistuvasti koulua ja lastenkasvatusta. Minä taas ajattelen kansalaisjärjestöjä, oikeuslaitosta, yliopisto-opintoja, ammatillista identiteettiä ja professioiden rakennustyötä, ite-taidetta ja työväenopistoja, solidaarisuuskasvatusta, aikuisten leikkiin ja mielikuvitukseen rohkaisemista, museoita, nettiaineistoja, nettiyhteisöjä, uusia teknologioita ja niiden vaikutusta maailmanhahmotukseen, terapiaa, vapaaehtoishankkeita, ympäristökasvatusta, etiikan suhdetta saatavilla olevaan informaatioon, normaaliuspaineiden puristuksen hölläämistä, taloustieteellisesti latautunutta uuskieltä ja niin edelleen. Shit happens. Ryhmätyössä saa ponnistella, että yhteinen kiinnostuksenkohde löytyisi.

Eilen koetimme keksiä analysoitavaksi edes yhden yhteistoiminnan, johon me kolme ryhmänjäsentä olisimme osallistuneet ja siten tuntisimme. Toimintaa oli hyvin vaikeaa keksiä. Ehdotin kansalaisjärjestön projektia, mutta toiset eivät olleet osallistuneet sellaiseen. Heistä toinen ehdotti kesätyöpaikkaa. Ilmoitin, etten ole koskaan ollut kesätöissä. (Se pitää paikkansa. Olen tehnyt töitä, kirjoittanut lehtijuttuja, mutten ole ollut sillä viisiin töissä.) Työtiimiäkin ehdotettiin, mutta minä olen tehnyt yksin-töitä. Lopulta löysimme onneksi teatterin. Toiset olivat osallistuneet ainoastaan sellaisiin proggiksiin, joissa on ammattiohjaaja, joka määrää, minä taas kaverien kanssa improamisen lisäksi olen osallistunut vain tasavertaisiin ponnisteluihin, joissa olin itse kirjoittanut näytelmän ja toimin ohjaajan emotionaalisena selustatukena mutta oikeasti kai lavastin ja suunnittelin äänet ja sijaistin esityksessä sairastunutta näyttelijää (se oli helppoa, olinhan kirjoittanut tekstin joten tiesin ainakin, mitä kirjoittaja yritti hahmolla välittää). Ehkä me selviämme, ajattelin. Selvisimmehän me ja ponnistelin kuvitellakseni semmoisen oikean ohjaajan, kuullakseni toisten puheista, miten sellainen toimisi. Mutta koko työn ajan mietin, miksi ihmeessä kukaan ryhtyisi harjoittelemaan näytelmää kontekstissa, jossa yksi ihminen pitää lankoja käsissään ja tulkitsee, mitä näytelmällä koetetaan sanoa. Tarkoitan: mikä näkemysten paljouden kato! Eikö asiaa voitaisi jotenkin neuvotella? Vai tuntuuko se toisista jotenkin rasittavammalta? Vai tekevätkö he ohjaajan ohjauksessa joka tapauksessa omat tulkintansa ohjaajasta riippumatta vähän kuten itse koulussa teki asioista omat tulkintansa vaivaamatta niillä ketään muuta? Vai onko heistä suorastaan mukavaa, että joku toinen ottaa kokonaisvastuun ja itse voi vain tehdä, kuten kehotetaan? Miten jännittävää ja stimuloivaa huomata näitä eroja. Joskus myöhemmin, kun sille löytyy aikaa, täytyy kysyä heiltä, miten he kokivat ohjaajan kanssa työskentelemisen ja oman roolinsa muodostumisen siinä.

Katso: Uskon aikaakin löytyvän. Sitten joskus!

Nyt siihen ei ollut aikaa. Ja kirjoitusaikakin loppuu: on kiirehdittävä harjoittamaan vatsalihaksia. Kalenteri ja sen istumissessiot tarkoittavat, että on mentävä.

Nyrjähtäneitä opintopäiväkirjoja, osa 1

Järkytyn keppijumpassa. Minun on ollut vaikeaa muistaa, miksen ole aiemmin erityisemmin pitänyt jumpista uusvanhassa opinahjossa, mutta nyt kaikki palautuu elävästi mieleen. Ohjaaja on pukeutunut korosteisen neonvärisiin vetimiin, rusketus kietoo hänen kaikkia jäseniään, hiukset on platinablondattu ja, kaiken huipuksi, hänellä on jatkuva laskelmoitu pirteä ulosanti. "No niin ladies, jaksaa jaksaa, vielä yksi sarja. Ja huooomioo, kaksi yksi, grapevine!" Keppijumppa on aiemmin tarkoittanut jotain muuta. Tämä on keppiaerobic.

Olen osallistunut muillekin aerobictunneille käymättä kuin kerran itse aerobicissa. Olen ollut muun muassa samba-aerobicissa, jooga-aerobicissa, steppiaerobicissa (ja en nyt puhu niistä steppilaudoista vaan kolisevista kengistä a la Ginger Rogers et co) ja kaiken kukkuraksi pilatesaerobicissa. Mitään niistä ei tietysti ole merkitty mainoksiin aerobiceiksi, mutta ohjaaja on onnistunut vääntämään niistä semmoisia motivointityylillään, musiikkivalinnoilla ja persoonallisella tyylillään.

Seuraan ohjaajan menoa hänen singahdellessaan edessämme romuluisena ja energiaa uhkuvana. Teen liikkeet aivan toisella tavalla, koska samba-aerobicissa esimerkiksi onnistuin venäyttämään nelikulmaisen lannelihaksen ja se on ilkeän tuntuista. Onnuin koko syksyn. En aio ontua tätä syksyä. Kissamaisesti, ajattelen. Niinkuin Vovo jumppaisi.

Muistan siinä askeltaessa ja keppiä heiluttaessa keskustelun, jota seurasin sivusta salaa jazzkeikalla viikko takaperin. Keskustelussa jonkin taistelulajin harrastajat puhuivat liikkumisesta ja voiman keskittämisestä iskuihin, blokkeihin ja potkuihin. Yksi heistä kertoi avaavan esimerkin. Hän oli valmentanut jotain proggista varten ryhmää tanssijoita lajin liikkeisiin. Se oli uskomatonta ja kummallista, hän sanoi: tanssijat kyllä tekivät liikkeet aivan oikein, olivathan he liikkumisen ammattilaisia. Mutta liike oli pehmeää, sulavaa ja tasapainoista. Se pysähtyi nätisti mihin pitikin. He eivät olleet iskemässä jalkaa läpi toisen nivusista tai blokkaamassa voimakasta iskua, he vain liikuttivat kehoaan vastaaviin asentoihin. Eikä se siksi näyttänyt siltä miltä piti, vaikka liikeradat sinänsä olivat oikeat ja nopeuskin täsmäsi. Sen vain näki, hän sanoi. Toiset lohduttivat, että varmasti maallikko ei näkisi sellaista eroa. Ehkä näin on.

Mutta siinä kuunnellessa tuli mieleen kokemuksia niasta, jossa siis tehdään myös budolajeista lainattuja potkuja, iskuja ja blokkeja. Niihin pitäisi saada räjähtävää voimaa. Ei minulla ole aavistustakaan, miten semmoista saadaan aikaan. (En ole ihan vakuuttunut siitä, onko ohjaajallakaan, vaikka liike pysähtyykin terävästi.) Voin karjaista ja juurruttaa koivet leveään sumoasentoon, se kyllä onnistuu, mutta potkut - no, parempi, etten edes yritä potkaista ketään. Satuttaisin vain oman jalkani. En osaisi kovettaa sitä silläviisiin. Paitsi ehkä vaaratilanteessa, oikeassa vaaratilanteessa. Tuskin silloinkaan. Tai mistäs sen tietää?Joka tapauksessa minusta on mukavampi ajatus, että vaaratilanteessa juoksisin karkuun kuin potkaisisin. Ettei mihinkään potkimisiin tarvitse ikinä mennä.

Ohjaajan sporttisuus on juuri sitä lajia, jota en osaa itselleni haluta. Minua huvittaa kerta toisensa jälkeen erään ystävän sporttisuus-sanan käyttö: hänelle se on myönteinen termi. Ja selvästi monelle muullekin, ei tarvitse kuin lukea senssi-ilmoituksia, tai kai ne nykyään ovat deitti-ilmoituksia, ajat muuttuvat. Minulle siitä taas tulee mieleen tuollainen tietty kuvasto, johon liittyy rusketus, ihokarvattomuus, raajojen tietty kumimaisuus ja pallonpelaajamainen tapa liikkua (ja kiitos eksän, rytmitajuttomuus, mitä tansseihin tulee). Urheilutekstiilien kahina ja värit. Kirkkaanväriset proteiinijuomapullot. (Onkohan niitä edes vegaanisina?) Olen kipuillut aina välillä, milloin enemmän, milloin vähemmän, sen kanssa, että rusketun kesäisin. Meinaan kirkua, jos todetaan sen näyttävän sporttiselta.

Koska vallitsee epäsuhta: epäsuhta ruskettumisen ja liikekielen tyylin välillä. En minä jaksa jaksa. Enkä kuulu ladieseihin. Voin liikkua, koska liikkuen pidän tietyt kivut aisoissa. Mutta liikkeeni ei ole määrätietoista, kunnianhimoista eikä ainakaan pompahtelevan energistä. Ei: se on kysyvää, pehmeyttä etsivää ja parhaimmillaan lyyristä. (Mutta tosiaan vain parhaimmillaan; enimmäkseen se on hapuilevaa.) Se saattaa tietysti välillä olla varsin säädeltyä, kuten vaikka istuessani ja työskennellessäni soutulaitteessa. Mutta ei se silloinkaan koskaan rehki. Ei. En usko ollenkaan, että liikkeissä on hyväksi rehkiä. Liike voi olla raskas, mutta sen voi silti hallita. Enkä usko rutistuksiin, esimerkiksi vatsan tai pakaran rutistamiseen. Uskon kyllä pidennykseen ja hallintaan ja haastaamiseen, mutta mihinkään rutistamiseen en usko.

Enkä iskuihin enkä potkuihin...

Jännittävää, miten voimakas voikaan olla se tunne, jollain hiton liikuntatunnilla, ettei kuulu tähän joukkoon. Toinen versio tyylintunnistuksesta toteutui keppiaerobicia edeltävällä luennolla, jossa ajauduin juttelemaan fuksiryhmästä oikeastaan sympaattisimmalta vaikuttaneen tyypin kanssa. Ja kas: eikös vaan hänkin ole tykännyt tanssilajeista juuri stepistä ja afrosta ja innostunut improteatteriin! Ja sitten kun isosta salista, jonne tulivat kaikki tiedekunnan fuksit, piti valita paikka, olin eksynyt muista laumani lampaista, joten silmäilin joukkoa nopeasti ja päätin mennä istumaan jotenkin turvallisimman näköisen vieraan katraan luo. Jossain vaiheessa luentoa meidän piti nousta seisomaan ainealoittain. Valitsemani katras koostui kognitiotieteilijöistä. Huvituin.

Ehkä pitäisi vähän myös kauhistua. Tai miksi turhaan: ei, ei kauhistua. Mutta pysyä tietoisena omista ennakkoluuloista. Onhan se nimittäin vähän karmivaa ja hankalaa, että pitää ikään kuin sen kummemmin asiaa harkitsematta tuosta noin vain toisia sympaattisina ja turvallisina ja toisia sitten taas vastenmielisinä. Etenkin kuin jumppabarbimainen aerobicsporttisuus ei ole sillä tavalla ketään vahingoittavaa kuin vaikka jotkut toiset sympatiaidentifikaatiota haittaavat piirteet, kuten esimerkiksi rasismi tai voimakas normaaliuspaineiden sisäistäminen. (Minusta voimakas normaaliuspaineiden sisäistäminen siis todella on vahingoittavaa, joskin passiivisella tavalla. Samastan sen siis jotenkin sen tyyppiseen kuin että ei mene auttamaan apua tarvitsevaa, vaikka voisi. No, ehkä voimakkaat normaalipaineilijat eivät voi. En osaa arvioida sitä, mutta yhtäkaikkisesti huomaan, miten paljon helpompi ihmisten on vapautua ja hengittää sellaisten tyyppien lähellä, jotka eivät niin kovasti koeta pusertua johonkin muottiin.) (Mutta tietysti kun puhun havainnoistani helpommasta olemisesta, olen rajattu siihen evidenssiin, joka minulla on, ja koska liikun niiden ihmisten kanssa, joista pidän ja joiden kanssa jaan epäilemättä monia samansuuntaisia mieltymyksiä, en voi mitenkään olla varma sen suhteen, tuntevatko ehkä ihmiset joissain toisissa tyylilajeissa ja piireissä epämukavuutta tai suoranaista ällötystä normaaliuspaineita kyseenalaistavien tyyppien kanssa. Näin voi olla aivan hyvin.)

On jotenkin kauheaa ajatella, että niin, jotta voisin tulla hyväksi ystäväksi jumppabarbimaisesti liikkumiseen (ja ehkä muutenkin elämään) asennoituvan kanssa, pitäisi tapahtua jotain aivan erityistä. Meidän pitäisi viettää pitkiä aikoja yhdessä jotenkin puolipakotettuina (aivan kuten ennakkoluulojen purkamiseen tähtäävät interventiotkin suunnitellaan) niin että ehtisin huomata hänestäkin löytyvän lyyrisiä piirteitä, epäröintejä, vaivihkaisuutta. Olen tutustunut tämäntyylisiin ihmisiin, toki, esimerkiksi järjestöissä, ja todennut heidän voivan olla kivoja ja reippaita ja reiluja. Jokin silti jää puuttumaan. Jokin yhteinen kosketuspinta, josta syventää kaveruutta moi moi, mitä kuuluuta pidemmälle.

Ja sitten kun alkaa miettiä, mitä kaikki nämä sympaattisuuspainotus tarkoittaa koulutushauissa (joissa on naamakkain henkilökohtaisen motivaation arviointi), työhaastatteluissa ja niin edelleen... eikö se vähän kylmää? Onneksi, onneksi, onneksi minulla ei ole valtaa sellaisissa asioissa. Koska en ole ollenkaan varma, osaisinko olla tasapuolinen. (Voi olla, että osaisin olla tasapuolisempi kuin joku sellainen, joka ei edes hahmota mitään mätää tämmöisissä luontumuksissa pitää toista sympaattisena ja toista vain jotenkin vastenmielisenä, mutta en ehkä osaisi olla niin tasapuolinen kuin minusta sellaisessa asemassa työskentelevän pitäisi olla.) (Hahaa! Pitäisi! Paluu kiellettyjen termien listalle...)

Ja kun alkaa miettiä varhaisia valintoja. Luin pari päivää sitten tiedeuutisen siitä, miten lastentarhanopettajan sanavaraston monivivahteisuus vaikuttaa vielä pitkään siihen, miten hyvin hänen opettamansa lapset (joita hän ei siis ole koskaan opettanut lukemaan) lukevat. Ja ajattelen sitä, miten olen lapsesta lähtien rampannut satubaletissa. Ja joku muu vaikka sählykerhossa tai jalkapallossa tai karatessa. Miten ne kaikki rakentavat erilaista viitekehystä. Miten tuttu helposti näyttäytyy sympaattisempana. (Enkä nyt puhu seksuaalisesta viehätyksestä. Jostain syystä en viehäty tanssijoista vaan nörteistä.) Miten vaikeaa jonkin tietyn vieraan genren tai tyylin kohtaaminen voi olla ilman mitään hyvää, järjelliseltä tuntuvaa syytä.

Siinä on jotakin hyvin inhimillistä. Ja hyvin surullista.

Aikaa sopeutua

Pitkästä aikaa viikonloppu. Fauni on matkustanut soittamaan flyygeliä, muut kommunardit nukkuvat vielä. Itse olen ollut hereillä viisi tuntia, tehnyt TLB:tä ja kävellyt koiran kanssa aurinkoista rantaa jalat varoen mustalle jäälle asemoiden. Tuntuu uskomattomalta, että selvisin eilisestä hengissä. En ehkä täysissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta jotenkin hengitellen ja työni tehden. Keskellä päivää iski nimittäin sellainen olo, että jos joku hengittääkin minuun päin, kupsahdan selälleni. Kaikki voimat vain puhaltuivat tiehensä. Ensi viikoksi en voi ottaa niin paljon asiakkaita. En ollut tajunnut, miten monta asiakaskäyntiä viikkoon olin ahtanut. Se kävi jotenkin vaivihkaa, salamyhkäisesti. Vasta kun laskin asiakkaat perjantaina, tajusin.

Iltoinakaan en ehtinyt levätä, koska ihmiset ovat käyneet katsomassa kommuunia. Mehän tarvitsemme uuden asukkaan. Henkisesti on aika haastavaa tavata uusi, aivan ennestään tuntematon ihminen tunnin välein, esitellä huoneita ja poppootamme sekä koettaa tunnustella, mitä juuri tämä ihminen toisi tullessaan ryhmädynamiikkaamme ja arkeemme. Osittain siinä joutuu myös ymmälle omien reaktioidensa kanssa. Esimerkiksi yhden hakijan kanssa tuli välittömästi hyvä, lämmin olo, kaikki ponnisteleminen ja yrittäminen katosi, asiat vain loksahtelivat kohdalleen. Mutta en osaa yksilöidä, mistä se johtui. Silti en voi olla kuuntelematta tuota tuntua, koska vaikka mitä muuta voikin tietoisesti muokata, tuohon tuntuun on vaikeaa päästä käsiksi. Toisen hakijan kanssa taas kävi niin, että vaikka tietoisella tasolla hänen puheensa ja tapansa olla tuntuivat aivan mukavilta, jokin minussa jäi epäröimään. Se tuntuu sitäkin kummallisemmalta, kun hän muistuttaa erästä ihmistä, josta pidän kovasti. Jokin silti jäi hiertämään, enkä osaa yhtään sanoa, mikä tarkalleen. Seuraavana yönä näin tästä ihmisestä painajaisia, joihin heräsin kahdesti. Kai sitäkin on kuunneltava, vaikka tuntuu ärsyttävältä ja epäreilulta olla näin fiilistensä vietävänä, kun tietää, miten epäsystemaattista elämä on ja miten se on kerrostunut limbiseen systeemiin vierastamisten ja kiinnostusten mahdollisuuksina, joiden syntyyn vierastusta ja kiinnostusta tässä ja nyt laukaisevat ihmiset eivät ole millään lailla olleet osallisina.

Kai tämän voi jäsentää paljon yleisemmän kysymyksen erityistapaukseksi. Eli missä mielin kannattaa kuunnella ensivaikutelmaa, omia mielikuvia. Omia kipukohtia kannattaa kuunnella, muttei antautua niiden vietäväksi. Silti jonkun kanssa asuminen on sen verran läheistä, että tuntuisi hurjalta muuttaa yhteen semmoisen ihmisen kanssa, josta alkaa heti nähdä painajaisia. Minua on välillä vaivannut hinku vaatia itseltäni liikaa kehittymisen nimissä, ikään kuin en saisi olla traumakasa ja kummallisesti reagoiva ja etiikassani haparoiva. Toisin sanoen, olen koettanut pakottaa kehitystä liian pian. En haluaisi nyt syöksyä pää edellä itseni kehittämisen pulloon tunkemiseen jälleen kerran. Toisaalta, välillä on hyvä haastaa itseään. Mutta mistä voi tietää, milloin on hyvä hetki haastamiselle ja milloin siitä seuraa vain katastrofeja? Milloin tönäisee itseään lempeästi siihen kehityskulkuun, joka vain odottaa käynnistymistään ja milloin koettaa pakottaa itseään muotoon, johon ei vielä lainkaan veny? Voi luoja, tähän kysymykseen vastaaminen olisi jo melkoista! Sanon itselleni: kuuntele itseäsi, kuulostele, sieltä se vastaus löytyy. Mutta eihän se löydy. Eikä se oikeastaan tunnu ahdistavalta. Saan erehtyä. Mutta haluaisin joskus olla vähän enemmän kartalla ratkaisujen suhteen.

Hieromisen tekeminen työksi on jollakin tavalla nyt alkanut konkretisoida itselleni sitä seikkaa, ettei mitään inhimillistä voi oikeastaan pakottaa. Esimerkiksi minulla on asiakas, jolla on ollut huonoja hierojakokemuksia. Häntä on satutettu eikä hän uskaltanut moneen vuoteen hoidattaa kipujaan mitenkään. Nyt hän on käynyt minulla kohta kymmenisen kertaa. Ensimmäisillä kerroilla en voinut kuin pitää käsiä hänen kipeiden kohtiensa päällä ja silittää hyvin keveästi kudosta, koska jos koetin edes sivellä avoimella kämmenellä ja sellaisella paineella, että vaikutus yltäisi ihon ja rasvan läpi lihaskudokseen, asiakas jäykistyi ja alkoi pidättää hengitystään. Nyt häntä voi käsitellä aivan toisella tavalla ja hän jäykistyy ainoastaan, kun ote osuu erityisen kivuliaaseen kohtaan. Näinhän meille kaikille käy. Tähän pisteeseen pääseminen vain vaati asteittaista totuttelua, odottelua ja kuuntelemista. Ja samalla kun olen saanut kuunnella, miten hänen kehonsa vähitellen sallii täsmällisempiä otteita, hän on itse saanut työstää sitä, miten ja miksi häntä jännitti ja pelotti kosketus sillä lailla, vaikka hän tiesikin jo etukäteen keskusteluidemme perusteella, etten aio runnoa häntä. (Kehon suostuttelu on paljon hitaampaa kuin mielen suostuttelu, jos halutaan tehdä tällainen banaali jako. Tosin siinä sitten oletetaan, että osa mielestä on oikeastaan kehoa - esitietoinen mieli, nimittäin. Olisikin ehkä parempi puhua siitä, miten tietoisella tasolla, logoksessa, on helppoa hyväksyä ja kannattaa monta sellaista seikkaa ja järjestelyä, jotka kuitenkin käytännössä, elettyinä, aiheuttavat äkillistä ja usein yllättävää pelkoa, vihaa, halua paeta tai kirkua tai lakata olemasta. Tai kun kyse on jostakin lievemmästä, nämä asiat tai niiden hahmot tulevat painajaisiin.) Jotenkin se, että saa työssään huomata, miten useat asiat vaativat aikaa, auttaa hyväksymään sen, että omatkin kummallisuudet, niin tietoisuuden kuin esitietoisenkin tasolla, lihasten, jänteiden, kivun tasolla, tarvitsevat aikaa sopeutuakseen uuteen ja tuntemattomaan.

Joskus yllätän itseni miettimästä sitä, onko lainkaan oikein ennakoida. Eikö pitäisi vain elää tässä hetkessä? (Yhä enemmän elämääni se luonnehtiikin, onneksi.) Mutta toisaalta, eikö ole aivan naurettavaa paheksua ennakoimista? Juuri ennakoimisen ansiosta en hypähtele alas ikkunoista, kielekkeiltä, en hyppää pää edellä tuntemattomaan kivikkoiseen rantaan ja niin edelleen. Usein ennakoinnin avulla osaan arvata, ettei toinen kestäisi vielä tätä ja tätä puheenaihetta ja päätän odottaa, kunnes minusta tuntuu, että luotamme toisiimme riittävästi siitä turvallisessa tunnelmassa keskustellaksemme. Samalla tavalla, kun luen ajatuksia sosiaalisesta kanssakäymisestä ja etiikasta, koetan ennakoida, mitä jokin tietty periaate merkitsisi kanssakäymistä jäsentäessään. Millaisia sanomisia, tilaan asettumisia ja koskettamisia se merkitsisi?

No, eipä kai näihin kysymyksiin edes kannata odottaa vastauksia. Ainakaan vielä. :D

Huomenna ehkä vielä muutama ihminen tulee katsomaan meitä ja asuntoa, ja maanantaina olemme luvanneet valita uuden asukkaan. Sitten ehkä kaikki taas asettuu hetkeksi. Hah, mitä oikein kirjoitankaan. Asettuu! Ei, kyllä kaikki elää, muuttuu, muljahtelee.

Erottuvaisuuksia

Palaaminen tuntuu hyvin konkreettiselta. Sitä merkitsee moni muutos: Ensinnäkin, aamuisin nukkuu pitkään ja sikeästi. Matkalla sellainen ei vain onnistu, ei ainakaan minulta. Toiseksi, "täällä ei ole mitään nähtävää" tai ainakaan ei ole samanlaista paloa juosta paikasta toiseen töllistelemään. Kolmanneksi, musiikki. Millaistahan olisi matkustaa musiikin kanssa? Olen nähnyt lentokentillä, busseissa ja niin edelleen matkaajia, joiden repusta luikertelee musiikkipiuha korvaan. En osaa kuvitella, millaista olisi matkustaa omien musiikkien kera. En ole kai ikinä matkustanut sillä tavalla. Olen jotenkin mieltänyt, että matkalla tehdään eri asioita kuin kotona, ollaan täysin irrallaan normaaleista ajantappamisen keinoista. Matkalla voi kävellä, selvähän se, mutta se, missä kävelee, vaatii tarkkaavaisuutta aivan eri tasoilla kuin käveleminen Töölönlahden ympäri tai merelle etelämmäs ja takaisin. On etsittävä maamerkkejä detaljien lisäksi, eikä voi hahmottaa, mikä on uutta ja muuttunutta, koska kaikki hyökyy vastaan valtavana vierauden mainingistona.

Musiikki tuntuu konkreettisimmalta oikeastaan. Voi sitä hämmennystä, kun saapuu kotiin ja saattaa valita kuunnella jonkin musiikkikappaleen, joka virittää tietynlaiseen mielenmaisemaan, tiettyihin muistoihin, tiettyyn ajanjaksoon... matkalla muistot tai ainakin niiden oikotiet on suljettu. En halua nimittää kumpaakaan tilaa, muistelevaa ja tarinaa rakentavaa itseä, tai toisaalta irrallista, selvitymiskeinojen pintarakenteesta repäistyä harhailevaa ja arvaamatonta kehoa, "pohjimmaiseksi" tai "oikeaksi" tai "aidoksi" itseksi. (No okei, en tietenkään kummassakaan tilanteessa ole täysin vain toinen, mutta minusta on kyllä mielekästä ajatella matkustamisen ja kotiinpaluun kvalitatiivista eroa tietyn minän puolen korostumisen erona, ja matkustamista keinona tarkastella tässä suhteessa eri tavoin korostuneita kokemuksia.) Pidän kyllä selvänä, että matkalla itse painuu ensin taka-alalle, koska on niin paljon selviytymistehtäviä tyyliin mistä saa lampaanjugurttia, mistä voi ostaa postimerkit, onko tämä vaellusohjeissa mainittu silta ja niin edelleen, ja sitten kun itsetietoisuus hetkeksi pilkahtaa esiin, on se jotenkin riisuttua, raadollista, melkein säikäyttävää. Tämäkö on minä, tämä eksynyt kuin ulkoa nähty lapsukainen, joka ei oikeastaan osaa antaa itselleen attribuutteja? Ja sitten kun palaa, ja laittaa jonkin kappaleen soimaan, ja äkisti muistaa toisia keväitä ja kesiä (jostakin syystä syksyt ja talvet on nyt painettu harmaan taa), ja tuntuu kuin ilma ympärillä olisi vain harvempaa kehoa, jatkuvaa ja täynnä tuttuuksia, ja on vaikeaa käsittää, että tämä tässä on jossain mielessä sama kuin se toinen, se irrallinen ja niin selkeästi kehona erottuva.

Mitä te teitte, kysyy joku palattuamme. Tappelitteko? Ei, ei me tapeltu, sanon. Mutta kaikilla oli tietysti välillä huono päivä ja silloin saimme tarkkailla, miten ennaltasäädetty meillä kaikilla kolmella on sosiaalisen tasapainotuksen pyrkimys: Kun yhdellä on kurjaa, asennoituu itse pelastamaan tilannetta, piti sitä hyödyllisenä tai tarpeellisena tai ei, ei se tunnu miltään valinnalta. Niin vain tapahtuu. Ja tietysti ärrymme vaikka mistä, koska käymme selviytymiskamppailua vuoren vieriväkivisellä jyrkänteellä ja rantabulevardilla, jossa pitäisi valita jokin ruokapaikoista, joissa kaikissa on listoilla samat ruoat. Jokainen ratkaisee ongelmia erilaisin käyttäytymismallein ja se hankaa toisinaan seurueeseen käsinkosketeltavaa kitkaa, muttei vaikuta erityisen vaaralliselta, kunhan kitka hyväksytään jokseenkin luontevaksi ryhmädynamiikan ilmiöksi. Mutta mitä ihmettä me teimme? Kai me heräsimme aamuisin, söimme jotakin aamiaista, sitten kävelimme tai uimme, söimme lounaan viinin kera, kävelimme taas tai uimme, ehkä välillä kävelimme vuorilla ja söimme vuoristossa, koettaen seurata kännykkään netistä ladattua vaelluspolun ohjetta, joka kuvasi ympäristöä siten, ettemme voineet suurimmaksi osaksi päästä likimainkaan varmuuteen siitä, etenimmekö oikeaa polkua vai emme. Vuorilla piti ohjeiden mukaan olla siltoja, jotka ehkä tarkoittivat turvakaiteita serpentiinitien laidoilla, ja joskus käännös oikeaan sanallistettiin käännökseksi vasempaan ja vasta vasemmalle käännyttäessä täsmäsi kuvaus pienestä, litteäkattoisesta kappelista kaukana laakson ja oliivipuiden takana. Iltaisin sitten söimme samaan aikaan kuin saarelaiset, kymmeneltä, ja joinakin iltoina jalkapallo-ottelut hypnotisoivat tarjoilijat, jotka jättivät tilausvihkot pöydälle, hakivat kylmäkaapista oluet ja ottivat parhaan pöydän suuren ruudun luota ja unohtivat asiakaspalvelijan roolin tyystin. Mikäs siinä, ei meillä ollut kiire mihinkään, suola juuri pesty pois hiuksista ja iholta, lämmin pimeä yö, vähän viiniä ja joka paikassa erilaiset tomaattikroketit ja hortat. Ympärillä meren huokaava pimeä ja kapeiden kujien jasmiinintuoksuiset kuilut. Tähdet ja laivojen keinuvat valot. Kun matkustaa riittävästi meriteitse, tuntuvat saaretkin keinuvan joustavien juurien varassa. Kurkistelimme juuria snorkkeliputken hajuista ilmaa keuhkoihin kiskoen, ja äkkiä oli helppoa aistia, ei vain harkitusti ymmärtää tai koettaa kuvitellen tulkita, etteivät kalat elä pinnanalisessa tai pinnanalista. Aurinko tanssii pohjaa aaltoristikkoa, kalojen turvat töykkivät pohjasta hedelmämutaa, aivot eivät osaa vielä sovittaa näkymän nytkähdyksiä kehon vesiliikkeisiin.

Tämä musiikki, jota nyt kuuntelen, on sille käsittämätöntä, vierasta. Tämä on Suomen musiikkia. Mutta on minulla mukana tovi matkankin musiikkia. Eräänä iltana nimittäin raahustamme takaisin Minoan raunioilta, jotka ovat autiot ja hoitamattomat, vapaaehtoisvoimin polutetut. Vähä vähältä tuulesta ja lahden sinisestä ja sitä ympäröivistä taloista, villien piikkipensaiden tuoksusta ja kiviaineksen lohkoina säröilemisestä alkaa erottua saksofonin ääni. Luolassa, lohkareen alla, seisoo soittava mies, keskellä kaikkea sitä kuivaa, säröilevää maata, joka kohoaa meren lempeästä silmästä kuin ilkeä, terävä roska. Hiivimme hiljaa tietä miehen ohi, siinä on jotakin kissoilta opittua, kulkea ohitse.

En muista, pääsemmekö yksimielisyyteen siitä, ovatko vierailemamme saaret kaikki tyystin erilaisia vai kaikki sitä samaa. Tai keskustelemmeko edes teemasta, joka vaikuttaa minusta vastenmieliseltä kysymyksenasettelun jyrkkyyden takia. Kuulen sivusta, kuinka eräs ruotsalaismies selittää Vompsulle laivalla siitä, miten oikeastaan on hyvä lähteä kotiin, koska kaikki nämä saarethan ovat aivan samanlaisia. Katson miestä äkkiä tarkasti ja kirkas, terävä sääli läpäisee kokemukseni. Että kaikki olisi samaa tai täysin erilaista, että pitäisi elää dikotomioiden maailmassa ja päättää, kummasta on kyse. Ettei voisi tunnustella hienoisia siirtymiä ja asennonvaihdoksia, aivan kuin muuttuisi toiseksi kylkeä unissaan kääntäessään, tai toisaalta, kuin mitään ei koskaan tapahtuisi, vaikka välillä on niin paha olla, että on pakko hetken kävellä yksin tai tai niin hyvä olla, ettei tahdo nousta mihinkään, maata vain ja hengittää läheisyyttä.

Täällä sataa poppelinlunta. Erinomainen kohta palata.

Suru, raivo, nauru - levollisuus

Tänään vuorovaikutuksen tunnilla koulussa (ihan totta, minulla on sen niminen oppiaine - hassu elämä!) tehdään harjoite, jossa toiset koettavat arvata tunnetilan tai mielialan, jonka on saanut salaisella lapulla opettajalta. Ensiksi tunnen vähän kyvyttömyyttä, sillä tilani on suru, ja minua on moitittu kuitenkin joitakin kertoja ihmiseksi, joka ei ymmärrä surun merkitystä tai tärkeyttä tai joka ei osaa surra. (Olen tästä eri mieltä, mutta moitteet ovat jättäneet näemmä pysyvän jäljen, epävarmuuden siitä, josko kuitenkin olen vain hyvin väärässä tässä asiassa, itseäänhän on aika jäävi arvioimaan.)

Harjoite tuntuu vaikealta, kun toiset elehtivät tunnetilojaan. Miten erottaa esimerkiksi eletasolla pettymys ja ylimielisyys? Ja onko niissä pohjimmiltaan kyse jostakin aika samankaltaisesta, tulee mieleen tuosta vaikeudesta. Mutta yllättäen suru onkin helppo. Tarvitsee vain kävellä eteen, kääntää toisille selkä yhden piruetin ajaksi ja sitten laskeutua pyörähdyksestä muistikuvaan, tuntumaan talvesta, jolloin oli niin väsynyt ja sekaisin ja epäröi koko ajan, että heräisi painajaisesta, mutta se painajainen olikin nimeltään valve. Joku huutaa heti suru, ja toinen tilittää, että sydäntä kylmää. Ja mitä tein? En tiedä, paitsi että olin siinä talvessa sen hetken, ennen kuin oikea tunnenimike herätti virnistykseen ja takaisin istuimelle luovimiseen.

En muista, näytinkö sinä talvena surua monellekaan. Enimmäkseen kai näytin, miten ponnistan iloon. Toisten seura on aina auttanut minua siinä. Hulvaton, holtiton, päättäväinen, toiveikas - toisia vasten on helppoa luoda melkein mikä hyvänsä tila, sellainen itse, jota kohden haluaa ponnistella. Suru kyllä piti puolensa. Se tuli hyökyaaltona iltaisin aamuisin, unen ja valveen rajalla, venytyksessä maatessa, vihlaisuina kun jotkut seisoivat lumisateessa ja suutelivat ja oma maailma oli neliskanttisia korkeita taloja ja tuulisia katukuiluja niiden välillä, kaikki niin väljiä, ettei niistä ole koskettamaan, silittämään. Ehkä sekin on turvallista, ettei tarvitse näyttää surua, toiset eivät voi silloin sanoa vääriä sanoja, joista voisi loukkaantua, jos on lukossa tilassaan.

Viime aikoina suru on pysytellyt kauempana. Mutta näemmä saan sen esiin heti kun vain annan sille luvan puskea pintaan, tai ei, ei se ole pinta, kun annan sen luvan valloittaa ryhdin ja hengityksen. Mutta miten kummallista sekin, miten nopeasti nousen harjoitteesta takaisin hieman ylävireiseen levollisuuteen. Kai se on harjoituksen tulosta.

Viime päivinä olen oikeastaan surua enemmän tuntenut silloin tällöin raivoa. Se on jonkinlaista raivoa siitä, ettei oikeuenmukaisen maailman hypoteesi vain sovi yhteen todellisuuden kanssa. Raivostun, kun ajattelen sitä, miten pitkään tässä yhteiskunnassa joku saattaa joutua elämään ilman hyväksyvää seksuaalista koskettamista (totta helvetissä tälle olisi tehtävä jotakin, mutta ei asia kyllä syyttelemällä tai ketään fasistisen pahaksi leimaamalla ratkea mihinkään suuntaan) tai miten koulusta saadussa paperissa lukee, ettei vaikeita ongelmia olekaan, että on vain huonoja ratkaisuyrityksiä, koska hemmetti soikoon, eikö muka vaikkapa muukalaisviha tai sukupuuttoaalto tai ihmisväestön kestämätön kasvutahti ole vaikea ongelma... aargh. En osaa sanoa, onko raivo yhteydessä siihen rooliin, johon olen solahtanut nyt tässä koulussa ensimmäistä kertaa elämässäni: että hölisen ääneen kun siltä tuntuu ja arvelen, että sanomani voisi hyödyttää muitakin ryhmäläisiä. Ehkä olenkin aiemmin ollut surullinen ja latuskainen kouluissa ja kouluaikoina, koska en ole uskaltanut sanoa minua kaihertavia huomautuksia ääneen ja sitten olen inhonnut omaa näkymättömyyttäni (joskin kyllä myös arvostanut sen tuomaa neutraalia imagoa)? Kuka tietää. Joka tapauksessa uusi tilanne näyttää nostaneen minusta esiin jotakin vähäsen pontevampaa ja vihaisempaa kerrostumaa. Onneksi se ei suuntaudu kehenkään yksittäiseen tyyppiin vaan ainoastaan siihen, miten vaikeita pulmat ovat ja miten vähän jaksan itsekään tehdä töitä niiden ratkaisemiseksi.

Ja sitten: On myös hilpeyttä. Se on jotenkin päässyt taas vauhtiin, slapstick sen kuin kiihtyy, kaikki kokemani tuntuu myös aika veikeältä ja hassunkuriselta.

Nyt kun elämä on kiireistä, levollista läsnäoloa on paljon vähemmän. Ärsykkeitä hyökkää tajuntaan sitä vauhtia, että niihin vastaa pienin liikahduksin monta tuntia päivässä. Tuntuu hurjalta istua koulussa toisten ihmisten kanssa - meitä on ryhmässä neljätoista ja opettajat siihen vielä päälle! - kahdeksan tuntia päivässä, viisi päivää viikossa, kun on tottunut istumaan yksin kotona tekemässä tekstityötä ja näkemään päivittäin enintään aviomiehensä (ja pelkäämään, että pimahtaa siitä mökkihöperöitymisen määrästä). Mutta kun on hetken hiljaisuus, laskeudun aika hyvin hengittelemään. Nyt uskallan jo ottaa omaakin tilaa, tänäänkin söin lounaan kalliolla istuen, yksin, uskalsin päästää tietoisesta ponnistuksesta ryhmääntyä ja totutella ryhmäolemiseen. Tiedän jo, että voin palata takaisin, vaikka söisinkin ulkosalla ja yksin. Tuntuu hyvältä istua sillä lailla kalliolla ja katsella puita ja pilviä, ojentua hetkeksi pitkälleen. Se on vain niin paljon, no, levollisempaa kuin istua sohvilla ja naureskella yhdessä. Äkkiä on aikaa vain hengittää hetki, ja voi huomata, miten pienet pelot ja raivostukset purjehtivat tiehensä. Ja kun palaa, on ryhmää paljon lähempänä kuin olisi ikinä voinut olla, jos heidän kanssaan olisi istunut kaiken ruokatuntia.

Vähitellen on haettava tasapainoa, tai voiko sitä kutsua tasapainoksi, kai voi, kutsutaanhan sitäkin tasapainoksi, että joku seisoo laudan päällä alaraajat koukistettuina ja laudan ja sen alisen aallon vietettä myötäillen, syöksyy eteenpäin kohti rantaa, kesän rantaa, puikahtaen yhä uudelleen harjalle ja sen alle.