Pahat sitrukset ja Girishin joulupäivä

Yksi hämmentävistä seikoista täällä on se, että kun mainitsee jollekulle, miten loistavaa yskijän kannalta on joka paikassa tarjolla oleva kuuma ginger lemon water, seurauksena on välitön kauhistus. Inkivääri, no ehkä jaa vielä jotenkin, mutta sitruuna. Älä nyt hyvä nainen sitruunaa juo, jos sinua yskittää!

Se tuntuu kovin kummalliselta, kun siellä, mistä tulee, sitruunaa pidetään aivan loistavana flunssan nujertajana. Sitruunan mehu kuumassa juomassa vähentää liman eritystä ja niin edelleen. Sitrusten bioflavonoidit.

Vastustan oikaisuyrityksiä itsepäisesti: Sitruuna-inkiväärikeite on tähänkin mennessä parantanut oloani viluisena, se nyt vain toimii minun kehossani, ja aion sitä kitata vastedeskin. Well, maybe in your body, but... En jaksa väitellä bioflavonoideista ja läntisistä sitruunakäsityksistä, jotka saattavat olla ihan höpöjä myös. Mutta olen melko varma siitä, etteivät sitruunadrinksuni minua myöskään mitenkään vahingoita. Tänään sitten kun ostan appelsiineja, jotka ovat oikeasti mandariineja, niitä vain kutsutaan täällä appelsiineiksi, Girish, joka on tullut jouluvieraaksemme, puuttuu kauhistuneena asiain kulkuun. Ei, et sinä saa syödä appelsiineja, yskä vain pahenee niistä! Miksi, kysyn. Se pahenee! Kaikkihan sen tietävät! (No, niin kyllä täällä näyttävätkin tietävän...)

Asiaa on tietysti selvitettävä. Joillain ayurvedasivuilla suositellaan kuumennettua sitruunaa kyllä, mutta viimein törmään johonkin, joka saattaa selittää kauhistuksen: ayurvedassa ajatellaan lähteen mukaan yskän liittyvän kylmettymiseen, ja kehoa kylmettävät hedelmät ja vihannekset pahentavat tämän logiikan mukaan yskää entisestään. Yksi annetuista kylmetyshedelmien esimerkeistä on appelsiini.

Girish tosiaan saapuu vieraaksemme. Hän epäilee, ettei busseja ehkä joulupäivänä kulje, mutta jotain kautta hän luovii Panajista ensin Mapusaan ja sieltä tänne. Bussia, liftiä, kyselyitä. Ja sitten hän on täällä pienine muovikasseineen ja haluaa lahjoittaa meille valokopioita Karnatakan maakunnan (vai olisiko osavaltio oikeampi termi?) temppelien kartoista. Etsimme kylänraitilla kopiokonetta. Siinä matkalla Girish yrittää kieltää minua ostamasta kylmettäviä appelsiineja ja ananasta, enkä tottele. Hän määrää myös minulle yskänlääkkeeksi kurkun kiehuvalla mustasuolavedellä kurlaamista ja ostattaa pussillisen mustasuolaa vaatimalla sitä hedelmäkauppiaalta, joka äkkiä korottaakin laskua kymmenen rupiaa ja antaa hedelmien kanssa mustasuolapussillisen. Girish myös määrää kopiopajaa (jonka varsin valheellinen nimi on Speedy Corner; miten kolmen kopion ottamiseen voikin mennä yli vartti?) antamaan vaihtorahat kopiomaksusta Vicksin kurkkupastilleina. Yritän sanoa väliin, että on mulla nämä antibiootitkin, mutta Girish tuhahtaa: Antibiootit! Nämä ovat luonnollisia lääkkeitä! Minun on vaikeaa ajatella yksittäispakattuja ylikansallisia kurkkupastilleja luonnonlääkkeinä, mutta en halua kiistellä, onhan sentään joulupäivä, ja Girish on halunnut juhlistaa sitä vierailemalla luonamme.

Kopiohässäkän jälkeen istumme hetken hotellin yläterassilla. Aurinko painuu Arabianmereen, trancen takana kaskaat sirraavat Ashwemin kukkulalla. Tilaan inkiväärisitruunahaudukkeen ja Girish koettaa suostutella minua ottamaan sen sijaan pyhäbasilikateetä. Juomme sitä kyllä joka päivä, selittää Fauni - se on totta, keitämme sitä huoneessa vedenkeittimellä - ja pidämme päämme taas kerran. No, huokaa Girish, olkoon sitten. Ja tilaa itselleen pyhäbasilikateen maidolla. Ja ryystää sen tassilta mummojen tapaan. Siitä onkin aikaa, kun olen nähnyt kenenkään nauttivan juomaansa noin.

Juttelemme taas Girishin elämästä, ja paljastuu uusia asioita, kuten että hän on kääntynyt hindusta kristityksi voittaakseen masennuksen. Jutustelu saa surullisia sävyjä Girishin selittäessä, että olisi parempi olla kuollut kuin masentunut Intiassa. Koska häntä inhotaan työpaikalla hänen hitautensa ja migreeniensä takia, ja kaikki vaan haluavat hyötyä ja käyttää hyväksi, kun joku on köyhä ja ujo ja kohtelias. Tajuan äkkiä, miten yksinäinen hänen täytyy olla. Täällä hän on joulupäivänä, liftannut tuntikausia maanteillä päästääkseen viettämään laatuaikaa kanssamme, ja mitä se laatuaika on? Sitä että juomme yhdessä kupposet teetä ja juttelemme ystävällisessä hengessä. Ja sitten hänen on mentävä takaisin, koska pimenee. On hänen uskonsa mukainen vuoden suurin juhla, ja hän tuntuu riemastuneelta siitä, että saa viettää sen kanssamme, vaikka oikeastaan emme taida ymmärtää toisiamme kovinkaan monessa asiassa. Girishiä tympii esimerkiksi se, että pidämme eläimistä ja haluamme pysähtyä katsomaan niitä. Ja häntä hämmentää se, miten olemme eronneet kirkosta vaikka meillä onkin "kristillinen kasvatus". (En viitsi mainita äidin uskovan karman lakiin ja jälleensyntymään tai isän miettivän vakavissaan von Dänikenin ufoteorioita.) Meitä taas vähän häiritsee hänen päällepuskevuutensa hedelmien ostamisessa ja flunssan hoidossa. No, mutta siinä nyt kuitenkin oleskelemme kattoterassin patjoilla ja koetamme kuulostella toisiamme.

Vielä surullisemmaksi tulee, kun Girish alkaa puhua nigerialaisista ihmeparantajista, joita pääsisi katsomaan, jos olisi 500 dollaria maksaa; parantaja on ottanut häneen henkilökohtaisesti yhteyttä sähköpostilla. Fauni varovasti koettaa sanoa mutkan kautta, että hänkin on joskus saanut nigerialaiskirjeitä, mutta ne ovat olleet semmoisia massapostituksia, ei nyt siis tämä sama pastori-parantaja, mutta että kaikkea sitä kyllä sieltä Afrikasta tulee. Niin, sanoo Girish, kristityissäkin on paljon huijareita. Hän on kiertänyt Intiassa vaikka mitkä lahkot ja parantajat ja tavannut jos jonkinmoista silmänkääntäjää. Mutta nämä nigerialaiset, pyhä henki on heissä aidosti ja he vain ottavat sairauden pois. Siihen on vaikeaa sanoa mitään. Jos toisella on ollut vaikeaa masennusta ja se on hänen mukaansa tullut hallittavammaksi ja keveämmäksi kääntymisen ja rukousten kautta ja ihmeparantajakerjuukirjeet antavat hänelle toivoa, mitä ihmettä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? No, onneksi Girishillä ei ole rahoja, jotka häneltä voitaisiin huijata. Niinpä vain ynähtelemme epämääräisesti.

Sitten äkisti Girish nousee, hänen on nyt mentävä. Mutta hän vaikuttaa jotenkin hullantuneen ilahtuneelta joulupäivästä, jolloin oli seuraa ja jännittävä retki. Vielä portaiden yläpäästä hän kääntyy huiskuttamaan hyvää joulua ja toivottavasti-vielä-nähdään-joskus.

Istumme vielä hyvän tovin hämärtyvällä terassilla. Eriväriset lasimosaiikkilamput syttyvät, hyttyset alkavat kiertää lämmintä ihoa nälkäisinä. Kyläraitille lappaa yhä lisää väkeä erilaisissa seurueissa. Luvassa on useita erilaisia bileitä läpi yön rannalla ja kukkuloilla. Olimme kuvitelleet Girishin jäävän vielä illalliselle kanssamme, mutta hänen olikin jo lähdettävä, koska tapaninpäivänä on normaalisti töitä ja työmatka on pitkä, eli on herättävä aikaisin ja sikäli käytävä yöpuulle niinikään aikaisin. Ja kyyti on epävarma, kotimatkaan saattaa tuhraantua aikaa. Vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että olisimmehan voineet toki kustantaa hänelle taksin kotiin.

Keskustelun jälkeen poden vielä pitkään huimausta siitä, miten hyväosaisia me olemmekaan. Sitä ei aina muista. Jotenkin sitä helposti ajautuu samastumaan sukupuuttoon kuoleviin lajeihin ja laivanpotkurien äänten hämäämiin valaisiin ja kapisiin kulkukoiriin ja kissoihin, joiden toinen silmä märkii, eikä siinä sivussa ollenkaan muista, miten paljon ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät, ja vielä semmoinen yhteiskuntakin, jonka tukiverkko on paikallista tukiverkkoa huomattavasti tiheämpi. Tuntuu jotenkin hyytävältä, että saa olla onnellinen sellaisesta, kun on niin monia, joilla ei ole melkein mitään.

Metallia ja aurinkoa

Kipulääke, jota syön ja jota määrätään vastaavassa annoksessa myös nivel- ja selkärankareumaan, aiheuttaa kiinnostavan ilmiön: kaikki maistuu rekkitangolta. Tai metallilta, mutta minulle metallinmaku tuo mieleen erityisesti sen, miltä kädet haisivat ala-asteen telinevoimistelutunnin jälkeen. Erityisen vaikeaa on veden juominen pelkiltään, koska silloin metallinmakuun ei sekoitu mitään etovaa mielikuvaa pehmentävää aromia.

Keitän suuria pannullisia rooibosta ja juon sitä jäähdytettynä.

Makuvääristymä kiinnostaa minua. Johtuuko se siitä, että hermostoa on peukaloitu ja jostain syystä makuhermot antavat palautetta tästä peukaloinnista metallinmakuna? Vai siitä, että lääke puskee läpi sylkeen samalla tavalla kuin alkoholi puskee läpi ihohuokosista yhdenkin viinilasillisen jälkeen? Teen empiirisen kokeen: siirrän sylkeäni toisen ihmisen suuhun ja kysyn, maistuuko sylki metalliselta, rekkitangolta. Ei se kuulemma maistu. Olen tyytyväinen, sillä mieluummin vain maistan kaiken rekkitankomaustettuna kuin haisen rekkitangolta metrien päähän.

Rekkitanko ei tunnu ollenkaan huonommalta jutulta, koska kipu osoittaa laantumisen merkkejä. Vaikka istuminen ja jalat koukussa selin makaaminen ovat edelleen jomottava mahdottomuus, pystyn muuten makoilemaan, kävelemään pikku matkoja ja jopa kyykistymään ja ponnistamaan seisaalle kivuitta. Eilen illalla en myöskään suistunut epätoivoon, koska karmea iltajomotus jäi tulematta.

Luen uudestaan kudoksen parantumisprosessista ja sitä tukevasta harjoittelusta:

Tulehdusvaihe kestää ensimmäiset 1-5 vuorokautta trauman syntymisestä. ... Arpeutumisvaihe kestää noin kahteenkymmeneen vuorokauteen asti loukkaantumisesta. Tällöin vaurioalue rakennetaan uudelleen kestämään tulevaa kuormitusta. Arven muodostumisvaiheeseen kuuluu vaurion vahvistaminen ja rikkoutuneiden solujen päällystäminen kolmen yhtäaikaisen prosessin muodossa, jotka ovat: epitelisaatio eli nesteen poistuminen vamma-alueelta, kuroutuminen arven muodostuessa sekä sidekudoksen muodostuminen vamma-alueelle. Sidekudoksen määrä ei ratkaise arven lujuutta, vaan säikeiden väliset "hitsaukset". Siksi kevyt venyttäminen ja dynaaminen pumppaava liikuttaminen ovat kuntouttavassa harjoittelussa avainasemassa. Tällöin arven muodostus tapahtuu lihassäikeiden suuntaisesti ja lihaksen kimmoisuus ja venyvyys säilyvät parhaiten. Arvella on kutistumistaipumus noin puoleen vuoteen saakka vammautumisesta, joten kuntouttavaa harjoittelua on perusteltua jatkaa ainakin tämän verran. ... Arvenmuodostusvaiheessa liikelaajuutta voidaan kasvattaa kontrolloidusti ja varovaisesti. Varsinainen kuntoutus käynnistyy vasta arvenmuokkausvaiheessa ... jolloin kipua saa tuntua liikkeen ääriasennossa tai lihaksen sen hetkisessä maksimisupistuksessa, mutta se ei saa jäädä päälle. Kuntoutettava kudos ei saa tuntua harjoittelun jälkeen (n. 2 h) kipeämmältä kuin ennen harjoittelua eivätkä seuraava yö ja aamu saa olla aikaisempaa pahempia. Jos kipu jää päälle, herättää yöllä tai vamma-alue on aamulla kipeämpi kuin edellisenä aamuna, on harjoittelu ollut liian rajua. Liian tehokas harjoittelu voi aiheuttaa arven repeämistä uudelleen, josta seuraa tulehdus ja jomottava kipu. Kivun ilmestyessä harjoittelu rauhoitetaan pariksi päiväksi ja vamma-aluetta hoidetaan kuten tulehdusvaiheessa. Tämän jälkeen harjoittelua jatketaan kipua aiheuttanutta tasoa alempaa ja harjoittelua tehostetaan hiljalleen kipua kuunnellen.
(Lähde; on muuten erinomainen opus, suosittelen lainaamaan kirjastosta ja lukaisemaan läpi, jos koskaan onnistuu jumiuttamaan lihaksensa treenillä tai ihan muuten vain jos on kiinnostunut uusimmasta tiedosta siitä, miten tuommoinen ihan normaalitason kuntoilu rasittaa ja kehittää lihaksia ja miten on mahdollista välttää pahimmat vammautumisriskit.)

Niin, kai tässä nyt sitten ollaan tulehdus- ja arvenmuodostusvaiheen rajamailla. Minkä tulehduksen, minkä arven? Jaa-a, paha sanoa.

Mutta eilen oli monin tavoin mukava päivä. Makasin vanhempien terassilla patjalla ja kohdistin huomioni vielä vähän talvenpöppöröiseen kimalaiseen, joka ei jaksanut oikein lentää vaan möyri ruohikkoa pitkin krookuksenkukasta toiseen. Krookuksen siitepöly värjäsi kimalaisen kirkkaanoranssiksi. Lopulta kimalainen oli tarpeeksi voimaantunut kaikesta nauttimastaan medestä ja pöristeli orapihlaja-aidan yli naapurin scilloja rassaamaan. Kun kimalainen oli mennyt, huomasin taas lehdettömän pensasaidan takana seisovat autot, rivitolkulla henkilöautoja aurinkokylpemässä. Sitten suljin silmät ja hyväntuulisuus palasi.

Äidillä oli pussillinen kaakaorouhetta, voi luoja, miten ihanan makuista se on. Kyllä se pieksää rasvaisen ja makean makuiset suklaat mennen tullen! Nyt taidan etenkin kaivata noita rouheita, kun ne eivät maistu metallille kuten kaikki vähänkin miedompi tuppaa maistumaan. Ehkei tässä auta muu kuin vaappua omin jaloin ekokauppaan ostamaan pussi tuota herkkua...

Toiveikkuutta ilmassa, siis! Täytyy ehkä muutenkin lähteä varovaiselle kävelyretkelle, jotta saan kuvan siitä, onko toipuminen edistymässä. Olen edelleen kahden vaiheilla tyyriin magneettikuvan suhteen, mutta ajattelin soittaa asiantuntijalle eli hoitavalle lääkärille ja kysyä hänen mielipidettään siitä, onko sen ottaminen hyödyllistä, kun oireiden taso on nyt tämä ja tämä. Selväähän nimittäin on ainakin se, etten enää tänä keväänä joudu yhtä suurelle hierontakuormalle kuin olen joutunut työssäoppimisessa. Ja etten sellaiselle kuormalle joudu todennäköisesti myöhemminkään, koska en ole missään vaiheessa vakavissani ajatellut hieromista ainoana tulonlähteenä. Sellaiseksi hierominen on ihan liian raskasta ja riskialtista hommaa. En halua kulumia joka ikiseen sormeen, ja tiedän senkin, että jo päivän neljännen asiakkaan kohdalla hierontatyön laatu on heikentynyt armotta. (Ja olen melkoinen laatufriikki.) Puhumattakaan oman vapaa-ajan laadun heikkenemisestä... siitäkin huolehtiminen kuuluu mielestäni ammatilliseen suhtautumistapaan: on pidettävä huolta siitä, että itse pysyy kunnossa ja jaksaa.

Kaikin puolin valoisampi päivä tänään, siis.