Voimiintumista ja lääkelevottomuutta

Googlattuani tarpeeksi saamistani lääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista päätän, että alan syödä niistä kahta, maitohappobakteeri- ja frukto-oligosakkaridikapselia sekä järeää monikirjoista antibiootti-antiamebaatti-antigiardialääkettä. Tuon lääkkeen pitäisi tepsiä hyvin lavantautiinkin, vaikken sitä uskokaan sairastavani. Kemoterapian aiheuttamaan pahoinvointiin kirjoitetun lääkkeen sen sijaan skippaan. Jos kehoni haluaa oksentaa ja ripuloida, anti tulla vaan.

Mutta kas, kun saan lääkettä seerumiin, kaikki muuttuu. Ei kehoa enää voisi kiinnostaa vähempää vatsalla purnaaminen. Happovaivoiksikin epäilemäni ylävatsakipu häviää samalla kuin alavatsan kouristelu. Ehkä se oli sittenkin ameeba. Tai giardia. Tai jokin bakteeri. Tärkeintä on kuitenkin, että lääke puree; viruksesta siis tuskin oli kyse.

Seuraavana päivänä olen aivan ihmeissäni siitä, miten erilainen maailma on silloin kun se ei näyttäydy vain suttuisena, oksennuksen-, virtsan- ja ulosteenhajuja kaikkialta uhoavana tahrana, jota on raahustettava eestaas. Toisaalta lääkekin tuntuu aika voimakkaalta. Suussa velloo äitelä maku, huomaan reaktioideni tulevan hieman viiveellä ja lääkkeen sivuvaikutuksista netistäkin lukemani kevytmielisyys nostelee päätään. Niin, elämä maistuu taas elämältä. Istumme Hyderabadia ja Secunderabadia erottavan tekojärven rannassa eräänlaisessa ruokamaailmassa, jossa on monia pikaruokakojuja, ilmainen vessa ja mahdollisuus viipyillä tuntikausia. Järvi uhoaa alapäisiä lemujaan. Haalariukkelit ovat käärineet lahkeet ihan vesirajaan, kahlaavat puolisääreen vedessä ja ruoppaavat rantaa lehtiharavoin. He kuopsuttavat kivikosta irti sinne juuttunutta muoviroskaa ja vesihyasinttia, joka uhkaa tekojärven hyvinvointia. Miehet seisovat vieläpä melkein suoraan sellaisen mainoksen alla, jossa lukee sloganeja "pidä kaupunki siistinä", "hoidetaan yhdessä tekojärvi kuntoon" ja niin edelleen. Aika cool työ heillä, ajattelen.

Sitten tajuan, että sen sijaan, että sulloisivat vesihyasintit kompostisäkkeihin tai lehmillesyöttösäkkeihin ja muoviroskat jätesäkkeihin, miehet husivatkin roskia kauemmas rannasta, kohti ulappaa. Kun tarkemmin katson, heillä onkin ruokamaailman univormut päällään. He vain siivoavat rantaa siltä kohdin. Vesi lillii liejuisena syömälän alapuolella, ja muovikääreet, muovipussit, tyhjät juomapullot sekä tietysti ruokamaailman joidenkin kojujen suosimat kertakäyttölautaset aloittavat purjehduksensa kohti ulappaa lehtiharavan vauhdittamina, varmaankin vain palatakseen seuraavaksi aamuksi takaisin työllistämään samoja ukkoja.

Minulta on kielletty - tai siis, ei ole kielletty, ihan itse tämän netistä etsin, ei lääkäri siitä mitään maininnut - tee, kahvi, tulehduskipulääkkeet ja alkoholi koko kuurin ajan, samoin ylen- ja raskaaasti syöminen, sekä vitamiini-, kalkki- ja rautatablettien nauttiminen lääkkeen napsinta-ajankohtina. Niinpä en voi kuin maistella kielenpäällä vähäsen kookosjääkahvia, joka on nestemäinen karkki. Se vie hetkeksi pois lääkkeen maun.

Ruokamaailma on taktinen valinta - lääke on melkoinen diureetti. Vettä kuluu viidettä litraa päivässä, koko ajan jano kuivaa suuta ja pissa on nautituista nestemääristä ja tiheästä hyyskässä juoksemisesta huolimatta koostumukseltaan lähellä tuorepuristettua ananasmehua, melkoista valkeakuohuista hedelmälihamöllöä.

Kun olen kierrättänyt vettä tarpeeksi ja syönyt Eggie-nimisen kojun valmistaman munakkaan ("Get high on eggs!" kuuluu kojun hilpeä mainoslause) vatsaa entisestään lepytelläkseni (se on hipihiljaa, mutta pelkään sen pian jo karjaisevan), liikahtelemme eteenpäin hiljakseltaan kohti huvipuistoa. Jonotamme sisään, katselemme salwar kameezeisten ja abaya-niquabeisten naisten hilpeää koikkelehtimista laitteisiin ja niistä pois tutussa huvipuistomoodissa, hihittäen ja vähän pahoinvoivina. (Miehillä on länkkärivaatteet, joten heistä on vaikeaa repiä mitään iloista hämmennystä.) Meitä halutaan taas kuvata milloin kenenkin kanssa. Vanhemmat yrittävät jopa saada parikuukautisen vauvansa kiinnostumaan ulkomaanotuksista, mutta vauva ei taida vielä ymmärtää innostua kohtaamisen eksotiikasta, kunhan muljauttelee silmiään.

Erään opettajan kanssa käymme vähän hämmentävän keskustelun. Mistä olette, hän avaa tutulla repliikillä. Ahaa, Suomi, eikös se ole siis Alankomaiden kansankielinen nimi. Ei, korjaamme, se on Hollanti, ja kyllä Suomi on siitä pohjoisemmassa. Mies kyselee paljon kysymyksiä, joihin on vaikeaa vastata. ("Mikä on valtionne pääasiallinen vientituote? Entä yleisin ammatti?") Hän kyselee, miten on mahdollista, ettei maanviljelijä ole yleisin ammatti, ja hämmästyy kuultuaan, kuinka lyhyt meidän kasvukautemme on ja kauanko meillä on lumi maassa. "No mutta", hän sanoo sitten pahoitellen, "teillä täytyy olla siellä sitten kauhean rankkaa ja kovaa elää." Siihen on vaikeaa vastata mitään. Fauni onneksi saa sanottua, että onhan se ollut sata vuotta sitten melkoista kovaa ja köyhää elämää, mutta että nykyään on teknologia, ei siellä mitään hätää ole, elämä on aika mukavaa. Opettaja näyttää helpottuneelta, kiittää juttutuokiosta ja hyvästelee kohteliaasti. Jäämme tuijottamaan toisiamme Faunin kanssa huvittuneina ja vähän tyrmistyneinä - että joku intialainen ajattelee, että meillä elämä olisi kovempaa kuin täällä. Onhan Suomella haastava ilmasto, mutta miten äkisti selittää, ettei Suomessa oikeasti ole sillä tavalla köyhiä ihmisiä kuin täällä on, että meillä sosiaaliturvajärjestelmä toimii maailman mittakaavassa aika loistokkaasti ja että koulutuskin on pirulainen ilmaista, ainakin vielä.

Huvittava yksityiskohta koko huvipuistossa on, että siinä missä suomalaisia huvipuistoja luonnehtii värikäs tyyli, jolla hindut koristavat temppelinsä, täällä huvipuistot ovat taas hyvinkin pelkistettyjä. Tavallaan loogista: olisihan se ehkä kummallista, jos heidän uskonnolliseksi visuaaliseksi tyyliksi mieltämänsä hahmojen, värien ja tapahtumien sekamelska leimaisi myös hurvittelulaitteita!

Päätämme investoida pikkurahojamme kauhujen taloon kartoittaaksemme, mikä intialaisista olisi kammottavaa. Onko talossa kenties henkiä vai vampyyreitä vai mitä ja miten heidät on kuvattu? No, ihan ensimmäiseksi käy ilmi, että pelottavaan taloon käydään puunrungon läpi, ei ovesta. Ja talossa on pilkkosenpimeää. Koska konsepti on meille tuntematon, emme oikein tiedä, odotetaanko meidän etenevän johonkin suuntaan pimeässä, ja jos, niin minne. EHkä kohta tulee juna valot loistaen ja poimii kyytiin? Mutta ei, sieltä tuleekin yksi talon kummituksista. Tietysti! Alhaisen työvoimakustannuksen maassa taitaa käydä edulliseksi pitää eläviä kummituksia pelkkien patsaiden sijaan. Kummitus vieläpä lähtee johdattelemaan meitä huudellen "come on madam, step here" ja vilkutellen kännykkänsä näyttöä suuntavaloksi. Itse kauheus taitaa perustua lähinnä pimeyteen. Joissain käytävissä on karmeita verisiä lahtauskohtauksia vahanukein toteutettuina, mutta nuket eivät mitenkään liiku eikä niiden valaistuskaan muutu. Kohteiden luona taustalta kuuluva kirkuna aina kovenee niin, että se vihloo korvia. Taidan pelätä eniten kuuloni vaurioituvan pysyvästi. Ja Fauni pelkää eniten pudotuksia, joita tulee arvaamatta; lattia on ihan yhtä tasainen kuin intialaiset jalkakäytävätkin, ja nyt sitä ei lainkaan näe. Meitä suditaan pölyhuiskalla naamaan ja niskaan ja nauretaan räkäisesti korvaan. Ihmissusimaskin päähän vetänyt farkkuasuinen heppu vilkuttaa valoja päälle ja pois; ehkä tällä tavoitellaan jotain valaistumisvaikutusta siitä, että seurassa on kummia tyyppejä. Ja lopuksi viimeinen elävistä madam madamia huutelevista kummituksista rämistää valtavaa rumpujen, kulkusten ja ties minkä helvetinpasuunoiden settiä niin kovaa suoraan vieressämme, että korvat soivat vielä vartin talosta poistumisen jälkeenkin.

Riksamatka keskustaan ja juna-asemalle on luonnollisesti paljon karmivampi kuin mikään kauhujen talossa kohtaamamme otus, ääni tai tapahtuma.

Yöjunassa Puneen saan nukuttua ehkä tunnin tai kaksi. Luultavasti kyse on tuosta lääkkeestä. Herään nimittäin siihen, että joku huutaa minua nimeltä junan käytävältä. Ensin ajattelen sen olleen unta, mutta sitten odottelen ja höristelen korviani hämärässä, ja enkös vaan kuule huhuilun taas. Pönkeän punkasta alas, vaikka varsin mainiosti näen Faunin nukkuvan toisella yläpetillä eikä junassa pitäisi olla ketään muuta, joka sillä viisiin voisi huudella. En ole juurikaan levoton, vain hieman tokkurainen. Käytävällä alan vähitellen selvitä ja tajuan, että yliväsymys ja kehon väsymystila vaan taitavat tehdä taas tepposiaan. (Silloin kun erosin, uni ja valve sekoittuivat myös niin vahvasti, että aloin epäröidä, onko niiden tarkka erottelu sittenkään kovin järkevää; tässä tilassa ei ole siis mitään uutta ja koska näin on, minun ei tarvitse pelätä tulevani hulluksi, kuten nuorempana pelkäsin, jos silkkaa univajetta aloin säpsyä, kuulla ääniä ja nähdä silmänurkasta hahmoja. Ja jos olenkin jo hullu - no, ihan mainiosti näytän näinkin pärjäävän, turha tällaisista on hermostua.) Huhuile siellä vaan, sanon mielessä hiljaa ja kapuan pedille. Silti vielä monta kertaa käännän äkisti päätä, koska kuulen selvästi Faunin kuiskuttavan minulle, mutta kun katson häntä, näen hänen nukkuvan syvää unta ja tajuan taas vaan kuulevani omiani.

Makaan hereillä vuoroin liikkuvassa, vuoroin asemilla seisovassa junassa, jonka pika-etuliite lienee vain mainoskikka. Mietin iltaista hämmennystä, jonka irvikissan kapeiden huulten virneen muotoinen kuu aiheutti. Olemme nähneet täällä tuon hassun hymykuun, kuppikuun, mutta emme ole nähneet kulmakarvakuuta. Tämä tietysti syöksi liikkeelle melkoisen kysymysten myllyn: Miksi kuu on täällä sillä tavalla kallellaan? Onko se joskus kulmakarvana? Onko se jossain kulmakarvana, jos ei täällä olisikaan? Ja sitten, yritettäessä päätellä kulmakarvuuden mahdollisuutta, törmäsimme mykistävään tosiseikkaan siitä, että vaikka molemmat meistä olemme tuijotelleet kuuta sentään useita vuosia ja vaikka minäkin mieluusti nimeän sen uudeksi tai sirpiksi tai puoleksi tai täydeksi, äkisti oli täysin mahdotonta muistaa, esiintyykö kuu pohjoisessakin sirppinä aina samansuuntaisesti vai ei. Ja sitten kun mietin tätä hämmennystä, koetin mallintaa päässäni aurinkoa, joka valaisee kuun kyljen, maata, joka kiertää aurinkoa ja oman akselinsa ympäri, ja kuuta, joka kiertää maata. (Koulussa oli tästä yksinkertaistettu, käsin veivattava malli; auringon virkaa toimitti kynttilä.) Mutta kiertääkö kuu maata maan akselin suuntaisesti vai vinossa siihen nähden? Pääni pyörähteli planetaarista mittakaavaa ja pian pystyin todistamaan itselleni vaikka mitä, vain todetakseni sotkeutuneeni taas samaan kuuvyyhtiin, jonka jo kertaalleen päätin ratkaista empiirisesti tutkien. Eihän kuu minulta nimittäin mihinkään karkaa kotona, vaikka voikin mennä aikaa ennen kuin pääsen ihmettelemään hymykuuta uudestaan. (Vaikka kaiken järjen mukaan Brasiliassa kuu voisi hymyillä... en vain kuuepisodin jälkeen oikein luota järkeeni! Enkä muistiini. Huooh.)

Nyt olemme Punessa. Tuntuisi hupsulta matkata Intiaan käymättä ashramissa, ja kaiken lukemani perusteella Oshon ashram vaikutti kiinnostavimmalta, lähinnä dynaamisten meditaatioidensa takia. Punen Koreagaon Park, jossa ashram ja hotellimme sijaitsevat, vaikuttaa hyvin välimerelliseltä, vehreältä ja vauraalta. On vaikeaa uskoa olevansa Intiassa lainkaan. Olemme käyneet aids-testissä, joka vaaditaan ashramiin pääsyyn, ostaneet edullisesti vaaditut punaiset ja valkoiset kaavut alueen ulkopuolen kaupustelijoilta (punaisen kaapuni kainalot haisivat hirveältä, joten pesin kaavun lavuaarissa käsisaippualla pikaisesti) ja valmistautuneet siihen, että huomenna menemme kolmen tunnin tervetuliaissessioon ja sitten käytämme sen ja seuraavan päivän tutustuen osholaiseen tapaan meditoida. Faunin kauhuksi aids-testin vaatimaa veritippaa ei otettukaan esiin laserilla, kuten olimme jostain lukeneet, vaan kertakäyttölansetilla. Hänen oli aluksi vaikeaa uskoa, että se voisi olla turvallista. (Minusta lansetti tuntuu laseria turvallisemmalta, ehkä johtuen siitä, että käsistäni on poltettu syyliä laserilla, mikä ei ollut erityisen kivuton kokemus. Kämmenissä ja sormissa on valtavan tarkka tunto!)

Ensinäkymä ashramiin on ainakin lupaava: hiljaisuutta, rauhaa, suuria kasveja, kalalammikoita. Nämä näkyivät tervetulokeskuksesta, jonne kannoimme melkoisen summan käteistä. Sen pidemmälle emme päässeet, huomenna sitten. Katsotaan, jaksanko meditointien jälkeen vielä blogata asiasta.

Jännittävää joka tapauksessa tehdä jotain kaikissa mielissä meditatiivista. Yleensähän päädyn pitämään meditaationa jotakin, mistä toiset eivät helposti ymmärrä, mikä siinä nyt niin meditatiivista voi olla. Ehkä heillä on erilainen meditaation käsite. Siskokin kirjoitti facebookissa, miten mahtavat vibat tulee meditaatiosta. En itse oikein tunnista tuota. Pidän kyllä siitä, että pysyn läsnä ja havaitsen vaikeuteni hyväksyä asioiden rataa ja millä tavalla asioita jäsennän, ja joskus hetkittäin kaikki tuntuu valtavan kauniilta ja merkitykselliseltä, mutta ei se minulle taida olla se asia, joka meditaatiosta ensiksi tulisi mieleen, enemmän siitä tulee mieleen tietyn tilanteen kuuntelu semmoisenaan, kaikkina juonteineen, mikäli sellainen nyt on mahdollista. (Tästä meditaatiomahtavuudesta tulevat mieleen ne ihmiset, jotka jaksavat olla jipoissa juuri tapaamistaan ihmisistä, hihkua niiden mahtavatyyppiyttä; se on sympaattinen piirre, mutta en yhtään keksi, miten tai miksi itse sillä tavalla innostuisin ihmisistä. Eläimistä nyt tietysti, ja kasveista, mutta... ihmisistä? Meditaatiosta? Kognitiivinen sulku.)

Vähän kyllä pelottaa, mitä yöstä tulee, jos en saa nukuttua, seuraavasta päivästä nyt puhumattakaan. Lääkkeen sivuvaikutuksena on mainittu unettomuus kevytmielisyyden, psykoosien ja sen sellaisten ohella. Kevytmielisyyttä on kyllä koettukin; eilen varsin kauniisti englantia puhuvat, siististi pukeutuneet ja hyvinruokotut tytöt tulivat kerjäämään meiltä markkina-alueella tuota iänikuista kymmentä rupiaa ja näyttivät taas surkeaa naamaa ja ruoan kädellä suuhun vientiä. Oli ihan selvää, etteivät nämä tytöt nyt tosiaan kerjää ruokaan, vaan ehkä rannerenkaisiin tai muuhun kivaan, ja kun ei täällä kukaan ole vielä reagoinut mitenkään kysymykseeni, että mistähän ja keneltä minä ne kymmenrupiaiset saan (eri asia on tietysti, kun joku on oikeasti sairas, nälkäinen ja kadulle hylätty, mutta suurin osa kerjääjistä ei kuulu siihen luokkaan; ei kerjääminen täällä selvästikään stigmatisoi sosiaalisesti, ei ainakaan ulkkareilta kerjääminen), niin sitten kevytmielisyyden puuskassani otin peilinä hänen ilmeensä ja eleensä ja mankuvan tyylinsä ja sanoin: "Noo madaam, youu give me ten ruppees! Need to eat!" ja nostelin sormilla sirosti kuvitteellista ruokaa huulilleni. Tytön silmät laajenivat, käsi kohosi suulle ja sieltä pulahti spontaani: "OH SHIT!" Sitten hän repäisi ystävättäret matkaan ja he juoksivat hämmentyneesti nauraen tiehensä.

Saapa nähdä mitä yöunista tulee, kun vatsan sijaan pää myllertää tätä tahtia! Mutta parempi näin päin. Ainakin vielä.

Irti päästäminen ja muuta omituista

Kirjoitan ystävälle pitkää kirjettä. Koetan pitää sen lyhyenä, mutta välillä meinaan tempaantua. Jokin minussa kuitenkin pidättelee, koska tiedän, että on parempi puhua sitten pitkään kun hän palaa, istua jossakin puistossa, istua ja puhua ja kuunnella vähintään yhtä paljon, kuulla kuinka sanoo itse asioita, joita ei tiennyt tietävänsä. Kirjoittaessakin se on mahdollista, mutta sitä ei huomaa samalla tavalla. Sen huomaa vasta jälkeenpäin, jos malttaa lukea läpi kokonaisuudessaan sen, mitä kirjoitti. Hämmennys: Onko minulla tämmöisiä ajatuksi? Ihanko todella?'

Ehkä sanan "minulla" voisi poistaa tai ainakin korvata sanoilla "minun ulottuvillani". Eivät ajatukset ole omiani, eivät edes nämä sormet, jotka painelevat näppäinkirjaimia tai kirjainnäppäimiä, miksi toisin on oikein ja toisin muka väärin, kuka ei muka ymmärrä näppäinkirjaimia... mutta ajatukset voivat olla ulottuvillani tai voi olla, etten saa niistä kiinni. Miksi jostakin ajatuksesta ei saa kiinni? Termit voivat olla vieraita tai ne voi käsittää väärin tai sitten on riidanhaluisella tuulella ja saivartelee niiden merkityksen kanssa ja räksyttää päänsisäisesti. (Onneksi sitä enää harvemmin, ajattelen sitä ammattitautina, josta nyt voin kasvaa poispäin.) (Ah, ja sitten alan saivarrella sanasta "minulla", sen omistusoletuksesta... dear, dear.) (Nyt lopetan tästä aiheesta. HETI.)

Koetan pitää kirjeen keveänä, luettavana. Vaikka luettavuus taitaa olla enemmän tilanteen kuin kirjeen ominaisuus, sanojen nälkää.

Takerrun siihen mistä aloitan, vaikka koetan kirjoittaa jostakin muusta, irti päästämisestä. Siitä nimittäin koetan kirjoittaa. Enkä tiedä, onnistunko. (Mutta tiedän, että sinä luet tämän ja ehkä tämä onkin se toinen näkökulma, joka päästää sinut sisäänsä. Mistä sen voi tietää.) Mutta minusta tuntuu, kun olen ajatellut lukemaani päivän tai kaksi ja sulatellut sitä kuten boa jotakin suurta ruhoa, hiljaisena ja tyytyväisenä, auringonläikässä (kyllä vain, myös sateella, sade on minun aurinkoani myös, valokeila, joka tuo ihoni ja kehollisuuteni esiin, tanssittaa), että eikö tässä kaikessa olekin eräs kuvio, suuri ja toistuva ja raivostuttava ja silti kauhean inhimillinen ja ymmärrettävä ja helposti armahdettava, nimittäin takertumisen kuvio, ja että takertuminen on kuitenkin jotakin, jota ei tehdä näpein, ei paitsi silloin kun säikähtää oikeasti jotakin, tämä on mielikuvituksella takertumista, ja että sitä luonnehtii ennen kaikkea yksi pelko.

Mitä enemmän olen puhunut ystävien kanssa aiheesta, sitä selkeämmäksi alkaa käydä, että tämä pelko voisi olla nimeltään "olen vahingoittanut häntä, olen toiminut typerästi, annetaanko minulle enää anteeksi" tai jotakin sinnepäin. Vompsulla pelon nimi on ilman sitalopraamia tai sertraliinia suunnilleen "jälkeeni on jäänyt konkreettinen vana ruumiita, jotka ovat kohdanneet , tuhonsa silkkaa omaa ajattelemattomuuttani ja huolettomuuttani, vastuuttomuuttani" ja omani on ehkä "tuhoan sinut ennemmin tai myöhemmin vaikken tarkoitakaan mitään pahaa, jokin vain menee pieleen, olen ajattelematon ja vähän kömpelö". Se on raivostuttava pelko, koska se hajottaa läsnäoloa tilanteissa. Tarvitaan monta altistusta tietyn ihmisen läsnäololle, hänen jota pelkää vahingoittaneensa, ennen kuin pelko vähitellen löysää puristustaan ja kykenee aistimaan ja päättelemään, että ei, arpi jonka jätin tähän ihmiseen, ei ole kuolettava. Siihen ei ehkä enää tartu aurinko, mutta entäs sitten. Sitä ei huomaa, ellei sitä hakemalla hae.

Kukaan ei ole koskaan särkenyt sydäntäni. Olen tullut surulliseksi, ollut vihainen, tuntenut itseni laiminlyödyksi ja hylätyksi, mutta kukaan ei ole särkenyt sydäntäni. Se on jyskyttänyt sormenpäissä, korvalehdissä, tuntunut riittämättömältä paineessaan joinain huonostinukuttujen öiden aamuina.

Ja ne möykyt, joita minulla on ollut, tai jotka ovat olleet ulottuvillani, hah, tässäpä hyvä itsen piikittelykeino, lempeä ja naurava - niin, ongelmat ulottuvillani - ovat olleet omaa anteeksiantamattomuuttani lähes läpikotaisin. Tietysti sitä on välillä ruokittukin, mutta olen itse päättänyt nielaista vihjaukset ja syytökset ja möykynnyt itselleni, mutta sanonu enimmäkseen ääneen, että minulla on vaikeaa nykyään olla sen ja sen kanssa. Eihän minun nyt tarvitsisi olla huolissani siitä, että ystävä ei vaikka nähdessä hymyile kertaakaan tai vaikuttaa jäykältä ja jotenkin vihaiselta, ei se ole minun asiani, en todennäköisesti saa asiaa muuttumaan miksikään. Se on siinä tilanteessa, niin vain on, voisin silti sanoa, mitä haluan sanoa. Joskus se onnistuukin. (Tänään saan yhden asiakkaan nauramaan hänen syytellessään synkeänä säätä. Menen siihen mukaan ja synkeilen niin antaumuksella, että hän herahtaa nauruun. Ja sitten sanon virnistäen: "Mut puut tykkää!" Ja asiakas nauraa ja kiittää, huiskaisee paperilla. Mikä hänet tarkalleen saa nauramaan, en tiedä. Mutta tulen itsekin hyvin iloiseksi.) Mutta jos toisen vaikeana oleminen tuntuu vaikealta, pian ollaan vaikeuden pyörteessä. Kuka uisi ensiksi rannalle ja ojentaisi naurun nyörin toiselle?

Jotenkin mitä enemmän tätä asiaa pyöritän, minua alkaa pyörryttää. Mihin mieli takertuu? Johonkin kuvitelmaan. (Sen huomaa selkeästi kuvitelmaksi silloin kun havahtuu.) Omaan kuvitelmaan, joka ei siedä päivänvaloa ja jota siksi suojelee tarkasti, piilottaa sen pimeään komeroon ja käy siellä hiplailemassa sitä. Minä olen niin kauhea ihminen, byhyy.

Miten se sopii yhteen sen kanssa, että maailma on tanssi, jossa tuulet kääntyvät ja vuodenajat pyörähtelevät sylipainia ja rusokirsikkapuu niiaa tuulta ja pudottaa sateella terälehdet, ja ihmiset kohtaavat aukioilla ja kaduilla, eleet pulppuavat heistä esiin silloinkin kun sanat pyrkivät kieltämään kaiken? Miten, kysynpä vain! Rusokirsikat eivät odota minulta mitään. Eikä pilvien vana (joka on joskus alhaalla roikkuva tukahduttava peitto). Miksi sitten odotan itseltäni jotakin? Odotanko joltakulta toiseltakin? Ehkä joskus, mutta se on aika haurasta toivomista. Mutta vähemmän, toiset ihmiset, heille on helpompi antaa anteeksi, kun he luettelevat tekemiään karmeuksia, häivähtää hämmästys: mikä tässä nyt niin karmeaa tai vakavaa on? Itsensä kohdalla tekee jonkin kumman poikkeuksen ja tolkuttaa: niinmutku kukaan muu ei voi muuttaa mua, niinmutku jonkun pitää välittää, niinmutku jotakin on tehtävä, en saa satuttaa toisia.

Ja silti satutan toisia, ihan huomaamattakin.

Entä jos en halua satuttaa toisia, mutta jotenkin niin vain käy? Pystynkö päästämään irti surusta ja siitä möykystä, että voi hitto, nyt olen taas kömpelyyttäni jotenkin saanut asiat kaaokseen? En nimittäin usko, että suru ja pelko ovat hyviä opettajia. Eivät ne suuntaa innokkaasti uusiin asioihin. Niiden luota voi paeta, mutta pakeneminen ei ole innokasta. Siitä puuttuu kiinnostus, paneutuminen, se hetki, läsnäolo siinä hetkessä.

Yksi päivä seurasin vesijuoksualtaassa erään miehen edesottamuksia. Hän jutteli kaikille juoksijoille. Jo pitkältä saattoi erottaa, miten moni jäykistyi, lasitti katseensa ja katsoi toisaalle tai virittäytyi vastaamaan tavalla, joka tukkisi toisen suun. Koska eihän se nyt käy, että vesijuostessa jutellaan, ihan tuntematon tyyppi! Aluksi kun en vielä kuullut, mitä mies sanoi, ajattelin hänen ehkä kommentoivan naisten kehoja, sen verran lukossa monen kehonkieli oli. Mutta kun liikuimme hitaasti lähemmäs vastakkaisia kaistoja pitkin, kuulinkin hänen puhuvan säästä! Niinpä kun hän puhui minulle säästä ja säärystimistäni, vastasin ystävällisesti ja helpottuneena. Minusta oli oikeastaan aika mukavaa tulla puhutelluksi sillä lailla. Mutta suurimmasta osasta altaassa olijoita ei selvästi ollut. Ja tulin mietteliääksi, että tajusikohan se mies, miten moni nainen pelkäsi hänen lähestymistään? Mies oli toisen miehen seurassa, ja tälle toiselle puhuessaan hän vaikutti jotenkin soveliaammalta. Kuitenkin kuulin, miten hän puhui ihan samoja asioita tälle toiselle miehelle kuin ohittamilleen naisillekin, niille, jotka jäykistyivät ja olivat hyvin kiusaantuneen näköisiä. Tuo seuramies ei vain reagoinut häneen inhoten, ja siksi silloin hän vaikutti jotenkin - no, vähemmän aggressiiviselta. Se oli jotenkin antoisaa tarkkailua, koska tajusin, miten aggressiiviselta vaikuttaminen riippuu paljon siitä, miten se, jolle puhutaan tai elehditään, suhtautuu saamaansa huomioon. Olisi uteloittavaa tietää myös, ajattelivatko muut juoksijat, ne jotka jotenkin jäykistyivät, että tunsin miehen ennestään tai jotain, koska suhtauduin häneen neutraalin ystävällisesti.

Tietysti he saattoivat ajatella, että olen yhtä kajahtanut, jotakin sellaista he kai ajattelivat nimittäin, puhua nyt vieraille ihmisille noin, miehen puheessa oli oudon soittorasiamainen sävy, jotenkin hieman hysteerinen, sekö heidät säikäytti? Itse olin kuitenkin hyvin tyytyväinen siitä, että yksinkertaisesti päätin olla huolestumatta ja ajattelin, että voin aivan mainiosti jutustella ystävälliseen sävyyn ja että jos tilanne jotenkin kehittyy uhkaavaksi, reagoin vasta sitten torjuvasti. Useimmat eivät tehneet tällaista päätöstä. Ehkä heidän elämänsä on kiireisempää. Minulla on nyt aikaa ja rauha. Tilanteeni on jokseenkin hyvä. Sen pitäisi säteillä toimintaankin, ja tuossa ainakin niin tapahtuikin.

Kummallisinta miehessä oli se, että hän lähestyi kaikkein kärkkäimmin juuri niitä, jotka torjuivat hänet inhoavimman näköisinä. Silti minusta miehen elekieli ei ollut kiusaajan elekieltä. Ei, hän haki kontaktia. Ja minulle hän ei sanonut enää mitään yhden ystävällisen juttutuokion päätteeksi. Kai hän totesi jo saaneensa kontaktin ja halusi sen kaikkiin. Omituinen tapaus, mutta tavallaan hyvin ymmärrettävä. Minulla on joskus ollut miesten suhteen vähän tuommoinen vinouma. No, enää ei kyllä ole. Nykyään kutsun töykeyttä ja varautuneisuutta ihan töykeydeksi ja varautuneisuudeksi, en arvoituksellisuudeksi tai miksi nyt sitä sitten olisin kutsunutkaan. Siitä on niin kauan etten oikein muista enkä ymmärrä, mikä kotkotus sekin lie ollut.

Hmm, ajauduin tähän jotenkin irti päästämisestä.

Ei aavistustakaan, miten.

No, ainakin osaan päästää irti aiheestani... ;)

Toivon, että tänään saan rapatanssia kunnolla Maailma kylässä -festareilla. Tanssiminen on vain niin ihmeellistä. Se päästää irti kaikesta siitä, mitä on oppinut aikuisesta liikkumistyylistä. Haa, äkkiä kädet heiluvat, jalat rummuttavat, pää kallistelee, torso lieruaa eestaas.

Joskus herkkinä hetkinä minua itkettää se yksi lause, jonka mukaan ainoastaan Merleau-Ponty tanssi kaikista niistä sen ajan ranskalaisista filosofeista... Voiko se olla totta? Tuntuu kauhealta ja synkeältä. Mitkä ovat ne ajatukset, jotka estävät kehoa liikahtelemasta musiikin tahtiin, sulautumasta siihen, tulemasta yhdeksi tilanteen ja koko maailman kanssa? Ovatko ne samoja tai sukua niille, jotka äkkiä räväyttävät kesken ilon ja innostuksen silmien eteen tuomiopäivämäisiä näkyjä, joissa ystävät suuttuvat ja pyörittelevät päätään, jälkeen jää loukkaantuneiden ja kauhistuneiden ihmisten vana ja jossa inhoaa itseään elämänsä loppuun saakka?

Miten turhia ja vahingollisia ajatuksia.

En erotu muille niin, en pistä esiin maisemasta, olen osa ihmismassoja tai puiston kasvillisuutta, melkein kiinnikasvanut siihen. Kuljen puiden lomitse ja alitse ja katselen rastaita ja oravia ja kukkia ja huolestus lakkaa.

On myös ihmisiä, joiden kanssa en tunne huolestusta.

Heidän seuransa tekee hyvää, auttaa päästämään irti. Havahtumaan, ravistamaan tomua turkista. Näitä ihmisiä ei ole paljon, mutta muutamakin saa aikaan paljon.