Parahtava naurahdus / naurahtava parahdus

Koetan saada Bourdieusta selkoa oppimispäiväkirjaa varten. (Oppimispäiväkirjaa on hankalaa kirjoittaa jos ei tunne oppineensa mitään.) Olen lueskellut kurssilukemistona saamaamme esseetä ja paria lähdeteosta ja mielestäni alkanut ymmärtää vähän, mitä setä väittää. (Sitä en kyllä ymmärrä, miksi hän niin haluaa väittää, mutta eipä ole ensimmäinen heppuli, jonka kohdalla nostan vähän toista kulmakarvaa ja kysyn, miksi ihmeessä tämmöinen jäsennys. Miksi esimerkiksi ihmiset esitetään ensisijaisesti keskenään kamppailevina? Vai onko niin, että olen lakannut kamppailemasta ja luisunut johonkin syrjäytyneiden iloiseen kasaan, jossa resursseista ei erityisemmin tarvitse tapella koska niitä ei kuitenkaan miellä itselleen mahdollisiksi - eikä usein edes toivottaviksi?) Esimerkiksi kulttuurinen pääoma: se esiintyy kolmessa muodossa, ruumiillistuneena, objektifioituneena ja institutionaalistuneena. Esimerkit näihin muotoihin ovat useammassakin lähteessä olleet käytöstavat (ruumiillistuminen), kirjat ja maalaukset (objektifioituminen) ja tutkinnot (institutionaalistuminen).

No: mitenkä sitten olen tämän mielestäni oikein ymmärtänyt? Kas, olen ajatellut kyllä ruumiillistumisesta ihan järkevästi, näemmä, ja samoin tutkinnoista. Mutta kirjat ja maalaukset - niiden kohdalla olen tuntenut surua siitä, että niin moni jää kulttuurisen pääoman ulkopuolelle. Olen näet ajatellut, että niiden pitää objektifioitua omasta toiminnasta: ne pitää itse kirjoittaa ja maalata.

Kun keskustelemme kurssitoverin kanssa kahvilassa aamulla Bourdieusta, ihmettelen hänen ilmaustaan "koko hyllyllinen kirjoja". Ajattelen, että ei semmoisia kirjailijoita niin monia liene, jotka koko hyllyn tuosta noin vain täyttäisivät.

Vasta myöhemmin asia valkenee minulle. Että joku voisi oikeasti kelpuuttaa kulttuuriseksi pääomaksi sellaiset asiat, joita voi ostaa. Ensin olen melkein tuohtunut. Eihän jonkun kirjan tai maalauksen ostaminen vielä kerro mitään! Paitsi että oli rahat siihen; sikäli kyllä sopii teoriaan, jossa korostetaan pääomalajien kääntymistä toisiksi pääoman lajeiksi. Olin ajatellut, että kääntäminen tässä yhteydessä sujuisi niin, että jos rahavarallisuutta on kyllin, on helpompaa ottaa aikaa luoville prosesseilleen murehtimatta samaan hengenvetoon siitä, mitä syödä ja miten suoriutua vuokrasta.

En osaa kuvata valkenemisen myötä itsestäni purkautuvaa ääntä muuksi kuin parahtavaksi naurahdukseksi tai naurahtavaksi parahdukseksi. (En osaa päättää, kumpi kuulostaisi enemmän ääneltä.) En osaa kuvata myöskään kantaani muuten kuin joksikin oudoksi ite-elitismiksi. Vaikka vierastan institutionaalistuneiden statusten merkityksellistämistä ja korostamista, näyn pitävän tärkeänä itse aktiivisesti tekemistä ja asiaan osallistumista, ei pelkkää kulttuurin kuluttamista. (Siihen suhtaudun huomattavan epäilevästi, vaikken osaa sanoa, mikä siinä tarkalleen minua epäillyttää. Sekö, miten koen itse saavani irti lähinnä taiteenlajeista ja taidonnäytteistä, joihin minulla on ollut jonkinlainen kosketus oman tekemisen kautta? Toisaalta teemankin tuttuus auttaa, kuten edellisessä päreessä mietin. Olen harvoin itselleni niin vihainen kuin silloin kun olen jossain taideriennossa, joka ei erityisemmin puhuttele tai innosta, ja tajuan menneeni sinne alunperinkin siksi, että niin kuuluu tehdä ettei ihan tipahda kärreiltä. Tuossa kohdin syytän itseäni small talk -aiheiden kalastelusta ja jonkinlaisen sivistyneen minäkuvan kyhäelemisestä. On aika masentavaa tarkastella itseään sellaisessa valossa. En oleta, että taidetapahtumissa käyvät jäsentäisivät asian valtaosin näin, varmasti he kokevat saavansa siitä jotenkin helpommin ja useammin irti jotain, eivät he muuten yksinkertaisesti voisi jaksaa käydä säännöllisesti. Olisi jännittävää tietää, miten tarkalleen he sen jäsentävät. Tai edes jotkut heistä. Tiedän vaikkapa Vompsusta ja Faunista, miten hurjan eri tavalla he kokevat monet tilanteet. Ei sitä voi arvata. Mutta lähtökohtaisesti suhtaudun epäillen kulttuuririentämiseen - varmastikin koska en tajua siitä höläsen pöläystä.)

Ajattelen synkeästi, periytyyköhän tämäkin outo lukutapa helvetillisestä yrittäjämentaliteetista, jollaiseen minua on kasvatettu ja jossa kaikki tai ainakin mahdollisimman paljon on tehty itse. Mistäpä vanhemmat olisivat voineet arvata, että heidän lapsensa mittaa kaikkea paikallisen valuutan sijaan sanoissa ja kuvissa, ja suuntaa aktiviteettinsa ja mielenkiintonsakin sitten tuolla tavalla hullunkurisesti sellaisiin asioihin, joissa mahdollisimman paljon itse tekeminen saa koomisia piirteitä! Hehän ajattelivat, että ottaisin osaa jommankumman yritykseen. Mutta ehei: sen sijaan raahin pyykeitä ja lakanoita pyykkiin, hieron raajoja ja torsoja ja kallonpohjia - siinä on vielä jotain järkeä toimia itsellisesti - ja sitten kulttuurihörhöilen ja hajotan jalkojani tanssimalla. Ja luen Bourdieuta väärin jotenkin kuvaavan tyypillisellä tavalla.

Voih. Mitähän tästäkin oppimispäiväkirjasta oikein tulee? Saankohan sen kanssa pelätä samalla tavalla kuin melkein kaikkien kirjallisten töideni kohdalla, tuleeko hylky vai ei? (Jokin pirullinen minussa haluaa repiä itsestäänselvyyksiä kappaleiksi, terrieriravistella, ja on vaikeaa arvata, onko tarttunut sallittuun objektiin vai johonkin pyhään. Hemmetti, kesäkurssin esseestä ei vieläkään arvosanaa eikä palautetta. Mielessäni olen hylännyt itseni jo moneen kertaan. Miksi hemmetissä minun pitää kyseenalaistaa traditioiden pyhiä kirjoituksia niin kärkkäästi? Koska en ymmärrä, mitä myötäilyllä voisi saavuttaa? Ei hemmetti, en kestä omia toimintatapojani kovinkaan hyvin. Ja miksi ihmeessä pidän kiinni kirjoittamisen puheenomaisuudesta ja kieltäydyn osoittamasta, että osaisin kyllä tietyn tyylin, jos haluaisin? Miksen halua?)

Vaikka ei oppimispäiväkirja ole todellinen huolenaihe, ei nyt; todellinen huolenaihe on laadullisten menetelmien kurssin tentti. Väitän vastaan suurelle osalle tenttikirjojen lauseista. Siitäkin huolimatta, että mieluusti luen laadullista tutkimusta ja jossain määrin jopa ajattelen tehneeni sellaista tiettyjen omien koettujen merkitysrakenteideni suhteeni. Minun on vain vaikeaa nielaista tiettyjä uskomuksia ja kehotuksia. Tai edes nielaista sitä, miten moni on halukas nielaisemaan nuo uskomukset ja kehotukset. On vaikeaa ymmärtää, miksi tietyn pienen tutkielman tekeminen vaatisi samantien selostusta omista epistemologisista ja ontologisista vakaumuksista koko todellisuutta koskien. (Ikään kuin todellisuus olisi yhtenäinen klöntti.) Miksei riitä, että toteaa tutkineensa aihetta tästä näkökulmasta, josta voidaan tavoittaa asioiden tämä aspekti ja että tämä on toki vain yksi aspekteista? (Kyllä, olen hyvin pragmaattinen, mitä tulee tutkimuksen filosofisiin sitoumuksiin: minusta on vallan ymmärrettävää ajatella, että yksittäinen tutkimus voidaan ymmärtää järkevästi hyvinkin monesta filosofisesta kannasta lähtien, moninlaisin tausta-ajatuksin tai, pirhana soikoon, jopa tausta-ajatuksetta. Siksi ajattelen, ettei myöskään niiden omien tausta-ajatusten erittely olisi välttämätöntä. Jos olen ollut läsnä ja havainnoinut tiettyä käyttäytymistä ja mallintanut ja tyypitellyt sitä näiden ja näiden periaatteiden mukaan ja esittänyt tutkimusprosessini läpinäkyvästi, mitä lisäinformaatiota lukija saa siitä seikasta, uskonko todellisuuden olevan olemassa itsekseen vai enkö tai sitoudunko vaikkapa johonkin aivan hassuun kantaan, vaikkapa solipsismiin. Eihän se sitä tutkimusprosessia ole välttämättä mihinkään suuntaan vinkuroittanut. Tietysti jos on, sitten on aihetta mainita asiasta. Mutta jos ei, miksi moinen poriseminen - aika usein tutkimuksia lehteillessä minulle tulee olo, että tämä olisi toiminut yhtä hyvin ellei paremminkin ilman tätä ympäripyöreää ja kaikkeasyleilevää ismeihin sitoutumista.) (Tietysti joku voisi sanoa tätä sitoutumiskammoksi: kyllä, minulla on sitoutumiskammo ismeihin.) (Siksen halua olla myöskään blogisti, bloggaaja sopii paremmin. Minä vaan teen tätä. Muut voivat nimitellä, mutta itseäni en ala ismittää.)

(Paitsi että vähän aikaa sitten taisin kutsua itseäni elitistiksi. Pahus.)

No, yritän nyt kuvitella, miten joku mieltäisi ostetut esineet kulttuuriseksi pääomaksi. Tai että niin tosiaan tehdään. Siitä tulee vähän vaisu ja kuulosteleva olo, koska äkisti tuntuu, etten ymmärrä normaalia äidinkielistäni tekstiä. Kuinkahan paljon ymmärrän ihmisiä ympärilläni? Ei auta kuin lukea eteenpäin, ties minkä väärinlukien.

Haaste

Koulun yrittäjyystunnilla kuka repeää milloin mistäkin. Pelot ovat erilaisia, haasteet erilaisia. Jotakuta ahdistaa kirjanpitäjän lasku, toista ajatus itse kokoon kursittavasta tilinpäätöksestä, kolmatta pankin yrityslaina, neljättä se summa, joka pitkistä päivistä jää käteen. Minua ei ahdista enää mikään epämääräinen, koska olen nyt vuoden pyörittänyt yritystä ja köyhäillytkin olen ainakin siitä saakka, kun muutin kotoa pois. Eikä tämä kaikki tunnu kauhean vaikealta. Kunhan ei liikaa huoli huomisesta eikä sido itseään lainojen takaisinmaksuohjelmiin, pieninkin tuloin pärjää, ja kirjanpitäjä hoitaa tekniset asiat.

Periaatteessa.

Tänään saan kirjanpitäjältä kirjeen, jossa on laskettuna viime vuoden tilinpäätös ja tase ja muutama pyyntö verotiliasioihin liittyen. Olen luonut verotilin käyttäjätunnukset, joten minun on järkevintä hoitaa asiat sitä kautta. Muistan tarkasti iltapäivän, jolloin tulostin verotilitunnuksia kirjastotyön lomassa. (Kotona ei ole tulostinta eikä mäkkikone osannut tallentaa verottajan sivujen infoa pdf-muotoon, tai tallensi se jonkun muodon, muttei enää osannutkaan avata sitä. Siksi kaikki oli tehtävä lauantaitöissä, ei kotona.) Muistan, miten laitoin tunnukset kirjaston kirjekuoreen ja reppuun. Muistan senkin, miten tulin kotiin väsyneenä, viikon kuudes työpäivä takana, ja miten sitten maanantaiaamuna lapoin repusta kamat lattialle ja laitoin koulukamat tilalle ja kiirehdin koululle. Muistan tämän kaiken pätkitellen, siinä vaiheessa kun istun lattialla ja olen käynyt Mikki Hiiri -kansion sisällön (yrityskansioni on Mikki Hiiri -kansio, koska se oli ilmaiseksi tarjolla ja riisuu yrittämiseltä liian byrokraattisen imagon) läpi useita kertoja ja joutunut toteamaan vastahankaisesti, ettei sitä hiivatan tunnustaulukkoa löydy mistään.

Huomaan löytäneeni yhden kipupisteen tai haasteen tai ahdistuksen aiheen yritystoimintaan liittyen. Laittaa paperit kansioon saman tien. Yleinen siisteys. Huokaan. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun puoli-itkuisena haeskelen jotakin tärkeää lippulappusta kodin paperivyöryistä. (Nyt paperia on ennätysmäärä, koska koulu tupruttaa monistesaastetta ennennäkemättömään tahtiin.) Löytyy se varmasti. Koti on onneksi yhdensäntoistaneliöinen. Ei ole montaa lipastoa, hyllyä tai laatikkoa. Ei ole yhtään sängynalustakaan.

Haasteet, tosiaan, ovat jokaiselle omansa.

Ei auta kuin tonkia, siivota.

Hankalakala

Tänään olo alkaa olla hieman siedettävämpi. Eilen sen sijaan olin siinä pisteessä väsymystä, uupumusta ja toivottomuutta, että mielessäni käväisi pari kertaa, että haluaisin oikeastaan istua jalkakäytävälle itkemään, koska silloin joku ehkä äkkäisi, miten väsynyt ja avun tarpeessa olen. Olen nimittäin juossut joulukuussa yritysneuvojalla ja eilen päätin viedä yrityksen perustamisilmoituksen. Lomakkeen täyttämiseen meni ehkä kolme ja puoli tuntia, koska minun piti paitsi katsoa perustamisohjeet, myös googlata useita siinä esiintyneitä termejä varmistuakseni siitä, mitä oikein menen allekirjoittamaan. Lähetin myös useita tarjouspyyntöjä kirjanpitäjille. (Jos jollakulla on suositella osittain alvittomia tekijänpalkkioita ja osittain alvillisia työlaskutuksia saavalle ammatinharjoittajalle sopivaa kirjanpitäjää, otan mielelläni suosituksia vastaan, sillä en löytänyt yhtään tällä asialla mainostavaa kirjanpitäjää.) Jossain vaiheessa tajusin, että kumman hutelo ja mitäänymmärtämätön olo voi johtua siitäkin, etten ole hermostustani syönyt aamiaista. Söin siis sämpylän ja sitten läksin tarpomaan pimeään joulukuuhun.

Ensin tarvoin verottajalle, koska en täyttöohjeista huolimatta ymmärtänyt, mitä tarkoitti yrityksen perustamisilmoituksen mystinen fraasi "elinkeinonharjoittajan muut tulot kalenterivuonna". Ajattelin, että verottajallahan tämä taidetaan. Sen he toki taisivatkin, mutta sitten viattomat pikku sivukysymykseni kirjanpitoon liittyen osoittivat, että yritysneuvojan kovasti mainostama "työasioideni ryhdistyminen ja yksinkertaistuminen" ei aivan pitänyt paikkaansa. Virkailija ei osannut tehdä minulle verokorttia eikä yrittäjän ennakkoverolippua eikä ymmärtänyt kysymystäni tekijänpalkkijoista ja ostojen jyvittämisestä alvillisille ja alvittomille tuloille. Apuun kutsuttiin kokeneempi virkailija, joka kuunteli kysymykseni huolellisesti, kysyi minulta ehkä parikymmentä lisäkysymystä ja huokasi sitten synkän näköisenä: "Älä missään nimessä anna tätä kelle hyvänsä kirjanpitäjälle, koska tämä sinun yrityksesi on kyllä melkoinen soppa alviverotuksen kannalta. Ja sinä olet siitä vastuussa, ei kirjanpitäjä." Kysyin, olisiko sitä mitenkään mahdollista virtaviivaistaa, ja hän mietti hetken ja esitti sitten, että ei oikeastaan, jos aion tehdä näitä töitä, joita teen. Mutta mistä minä voin tietää vuoden alussa, millaisia keikkoja tulen saamaan, kysyin. "No, sitä varten on yrityssuunnitelma, eikös?" kysyi täti hilpeästi takaisin. Mietin sekunnin murto-osan, kysyisinkö purevasti, saako ennustajaeukkojen palkkiot vähentää verotuksessa, koska eihän tuohon kysymykseen, kuinka monta käännöskeikkaa ja kuinka monta kustannustoimituskeikkaa saan ensi vuonna, voi kukaan muu kuin ennustajaeukko vastata. Mutta jätin kysymättä, koska olen tottunut jo siihen, ettei kukaan ymmärrä, mitä teen, miksi teen näitä töitä ja miten niihin oikeastaan pitäisi suhtautua ja millaista on koettaa haalia itselleen töitä, joista pitää. Ei ole tätien syy, että systeemit on tehty toisenlaisia yrityksiä ajatellen, mutta ei se minunkaan syyni taatusti ole. Enkä ole vielä niin hyvä kummassakaan toimialassa, että voisin pitäytyä vain toiseen, ja näin alustavasti arvioituna kääntäminen tuntuu paljon mukavammalta kuin kustannustoimittaminen, vaikka sen tuntiansiot jäävätkin varmaan puoleen toimittamisen ansioista. No, sain sentään ennakkoverolipun ja ensi vuoden verokortin. Verovirastossa meni yli tunti.

Tässä vaiheessa väsymys iski ja minua alkoi itkettää ihan tuhottomasti. Jos työasiani ovat olleet yhtä sotkua freelancerina, nytpä ne vasta sotkuksi sitten ilmeisesti äityvätkin. Ja minä kun olin odottanut, että asiat selkiytyisivät. Ajattelin sitä kaikkea taloudellista vastuuta, jota työhöni liittyi, ja sitä, miten monta työhakemusta olen lähettänyt kaikenkarvaisiin toimistohommiin, joita en tunnu saavan, koska eihän minulla taas ole sellaista työkokemusta. Sain tosissaan taistella itketyksen kanssa patentti- ja rekisterihallituksen asiakaspalveluun saakka. Siellä sitten maksoin ystävällisesti hymyilevälle tädille kaupparekisterin käsittelymaksun, minkä jälkeen suuntasin pää tyhjänä ja kumisevana ulos. Kävelin katuja eestaas päämäärättä, laukku painoi, koetin saada mieltäni kuriin, mutta kurkkua kuristi ja mielessä kiersivät monet kuvat ja sanat: äidin ääni puhelimessa sanomassa, että on kurjaa, jos joudun alvien piiriin, yritysneuvojan ystävällinen tuki, että kaikki kyllä järjestyy, verovirkailijan kuiva toteamus, että olen itse vastuussa virheistä asiassa, josta en ymmärrä höläsen pöläystä, ammatinvalintapsykologin vakuuttuneisuus siitä, että tarmokkuuteni ja monipuolinen osaamiseni (joka on itselleni täysin näkymätöntä) saisi parhaimman kanavansa yrittäjyyden kautta, veroviraston aloittelevan yrittäjän esitteen yrittäjätestin kornit kysymykset tyyliin "kun innostun jostakin, tarvitsen tavallista vähemmän unta" - ikään kuin matala stressikynnys olisi yrittäjälle hyväksi - ja lopulta vielä yritysneuvojan varoitus, että kaupparekisteriin tulemisen päivästä lähtien puhelimeni pirisisi ja sähköpostini tulvisi kaikenmaailman mainontaa ja muuta kannaltani epäoleellista kauppaavista tarjouksista ja ettei minulle enää yrittäjänä ole mitään mahdollisuutta asettaa itseäni suoramarkkinointikieltoon, koska sellaiset suojaavat vain kuluttajia, eivät ammatinharjoittajaa.

Toisaalta onnistuin pysymään itkemättä ja menin kahvilaan sitten kun minua alkoi paleltaa ja väsyttää kaikki se käveleminen. Istuin ja join vihreää teetä ja tuijotin pimeää ja siinä risteileviä joulunalusihmisiä. Viereisen pöydän sedät puhuivat sijoittamisesta ja yrittäjäasenteesta ja halusin kävellä heidän luokseen ja kirkua suoraa huutoa, mutta panin vain tämän halun merkille ja jatkoin teeni siemailemista. Myöhemmin näin tuttavan toisessa kahvilassa ja kykenin esittämään tilanteeni jo huumorilla höystettynä. Illallakaan en sitten itkenyt, kun kerroin kaikesta Vompsulle.

Mutta tiedän olostani sen, että ennemmin tai myöhemmin jokin keikauttaa minut itkun puolelle, vaikka osaankin olla närkästynyt ja nauraa sille, että näemmä tein mitä tahansa ja järjestin asiani mielestäni mahdollisen kunniallisesti ja ramppasin vaikka minkä ammattilaisten ja neuvojien pakeilla ja seurasin heidän suosituksiaan, olen edelleen se sama hankalakala, se lapsi, jonka nimeen peruskoulun luokanvalvoja liitti etuliitteen Jännä- (viime päivinä olen ajatellut, että se kenties oli viimeinen naula entisen ristimänimeni arkkuun ja että ainakin se oli aika harkitsematonta ja törttöä ammattikasvattajalta) ja jota omat vanhemmatkaan eivät ymmärrä muuten kuin "olet sinä aina outo ollutkin, eli eihän tämä nyt siitä linjasta poikkea" -asenteella. Hitto, että olen siihen kyllästynyt. En ymmärrä, mikä minussa on vialla ja miksi en onnistu sopeutumaan tämän maailman normikoloihin. Miksi ihmeessä en saa tavallisia palkkatöitä ja miksi ihmeessä en osannut kiinnostua aloista, joista olisi voinut saada pohjaa normaalien työpaikkojen hakemiseen. Ja miksi en osaa mieltää rahaa ja isoa asuntoa ja sensellaista tärkeämmäksi kuin omaa mielenrauhaani ja miksi ihmeessä pidän tärkeänä saada käyttää töissä villasukkia ja pidän tyhmänä, jos minulle huomautetaan, että muut tytöt täällä kyllä käyttävät meikkivoidetta ja puuteria, huom huom. Miksi asiani eivät vain voi sujua sievästi ja yksinkertaisesti ja normisti ja miksi ihmeessä halusin taidelukioon ja niin edelleen, loputtomiin saakka. Sillä kuitenkin tiedän myös, etten ole mikään kovin vaikea ihminen ja että haluan enimmäkseen olla näkymätön mutta saada antaa ajatusteni tulla ja mennä. (Luulen kyllä, että halu olla näkymätön on enimmäkseen välttämistavoite; näkymättömänä välttää paljon ikäviä asioita. Välttämistavoitteita ei kannata tukea, sen nyt ainakin olen oppinut psykologian tutkimuksista, ja näkymättömyyteni onkin saanut mukavasti huutia esimerkiksi tässä blogissa, johon olen kirjoittanut tuhansia asioita, joita en olisi saanut sanottua ääneen ainakaan ennen niiden kirjoittamista ja joista monia minun on vaikeaa ottaa puheeksi edelleenkään, vaikka osaankin nyt jo kertoa niistä jonkun toisen kysyessä.) En ole mielestäni missään vaiheessa halunnut olla erilainen enkä erottua joukosta enkä ymmärrä, miksi yritykseni naamioitua joukkoon eivät tuota tulosta. (No okei, se on kyllä myönnettävä, että ihan kaikissa asioissa en halua naamioitua joukkoon. Mielestäni vahingolliset käytännöt ja mielipiteet ovat sellaisia, etten tahdo edes teeskennellä omaksuneeni niitä. Ja jos näen ilahduttamisen mahdollisuuksia, saatan seurata niitä melko härkäpäisesti välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.)

Kotiin päästyä väsymys oli miltei muovailtavissa käsin.

Tänään herään sen sijaan melko valoisin mielin. Jos käykin niin, että alviarvioni menevät metsään ja makselen tonnin verran mätkyjä, ehkä olen saanut tonnin verran itsetuntemustakin vastineeksi. Tuntuu kyllä hullunkuriselta, että kaikki neuvontapalvelut eivät yhdessäkään osaa sanoa tilanteestani ja työstäni yhtään mitään järkevää. Ehkei kirjallisuuden kustannustoimittaja-kääntäjiä sitten ole niin paljon, että tilanteeni olisi tyypillinen? Se tuntuu omituiselta, koska kirjoja kuitenkin julkaistaan paljon. Koetan nyt psyykata itseäni asenteeseen, että tilanne on oikeastaan aika mielenkiintoinen ja että ainakin saan tehdä kiinnostavaa työtä ja että työkontaktini ovat mukavia ja ymmärtäväisiä ja ettei minun tarvitse murehtia joistain puutereista tai virkavaatteista. Kaipa kaikissa töissä on omat murheenkryyninsä, vaikka ehkä toimistoduunissa ei olekaan mahdollista joutua vastuuseen omista virhearvioistaan siinä määrin kuin yrittäjänä.

Saa nyt nähdä, kauanko tämä "vaikeudet haasteina" -mieliala kantaa. Tuskin loputtomiin (ja se lienee ihan normaalia). Mutta auttaa kyllä tajuta, että aiemminkin on tuntunut vaikealta ja että aina asiat ovat ratkenneet jotenkin ja etten vielä ole koskaan onnistunut sullomaan itseäni mihinkään peruuttamattomaan ellei sitten elämää yleensä lasketa (enkä tarkalleen ottaen ole valinnut tänne sulloutumista vaan se on ollut vanhempieni päätös). Joskus on joutunut maksamaan itsensä ulos umpikujista, mutta niistäkin kerroista on oppinut monia arvokkaita asioita. Kunpa ei vain kävisi niin, että kaikki nämä kerrat kallistaisivat minua enemmän siihen suuntaan, josta olen koettanut määrätietoisesti pyristellä toiseen suuntaan, eli siitä ajatuksesta, että ihminen jää lopulta aina yksin ongelmiensa (tai haasteidensa, ehheh) kanssa ja että toiset eivät välitä. Koska sellainen mielenmaisema syntyy aika helposti kun ramppaa neuvojalta toiselle näissä työasioissaan ja alkaa aistia heidän lievän ärtymyksensä siitä, ettei itse kauhean helposti solahda mihinkään valmiiseen muottiin ja saa yhdeltä ensin neuvon kysyä toiselta, joka sitten olisi halukas pompauttamaan itsensä pakeille neuvoneelle takaisin. Eikä sellainen ydinuskomus ole lainkaan hyväksi, sen tiedän kokemuksesta varsin mainiosti.

Ehkä nyt on vain aktiivisesti muistutettava itseään kaikesta siitä tuesta, jonka on toisilta kaikkina elinvuosinaan saanut ja jota edelleen saa. Tunnen kyllä itseni kauhean pieneksi ja riippuvaiseksi, koska tällaisissa tilanteissa tajuan, miten kovasti tarvitsen ihmisiä, jotka rutistavat tai hymyilevät tai nauravat huvittuneesti: "TOTTA KAI sinä selviät!" Voin kuvitella yksitellen kaikki tärkeät sanomassa näin, mutta se ei ole sama asia kuin että he oikeasti sanoisivat niin. Vielä helpompaa on kuvitella ihmiset kauhistelemaan, miten karmeaa ja vaikeaa tämä kaikki on ja kuinka he eivät ymmärrä, miten jaksan. Se nyt ei auta yhtään mihinkään, koska se on juuri se tunnetila, joka minun nyt pitäisi pystyä kieräyttämään rintakehääni painamasta. Ja sitä paitsi, totta kai minä selviän jaksan, mutta en halua kantaa kaikkea yksin. En taatusti!

Vaikeat ihmiset ja luciapullaa leipäkoneessa

Päivästä sukeutuu tarmon päivä, vaikka heräämme myöhään ja jokseenkin löysinä ja vaikka edellisenä iltana joudun pikkujouluissa huomaamaan, kuinka jo 12 senttilitraa punkkua tylsyttää argumentointikykyjäni siinä määrin, että alan täysin yllättäen epäillä omia kykyjäni oikeastaan kaiken paitsi parisuhteen suhteen enkä osaa suostutella itseäni paniikista pois. (Esimerkiksi nureksinnan absurdiudesta riittäköön, että kotimatkalla tirautan kyyneleet sen takia, että nyt suomennan ilman mitään alan koulutusta samaan aikaan kun moni oikea kääntäjä tekee ihan muita hommia; tunnen vain saaneeni täysin ansaitsematonta luottamusta ja pelkään mogaavani ihan kaiken, koska oma kielikäsitykseni on niin vahva ja päällepunkeva enkä ehkä osaa tarpeeksi asettua tarkastelemaan asioita toisenlaisesta, esimerkiksi korostetun akateemisesta tai hassunkurisuudelle palttua antavasta näkökulmasta.) Aamulla kaikki on kuitenkin taas kunnossa ja ounastelen, että ehkä kriisi liittyy paitsi punaviiniin, myös raakakäännöksen valmistumiseen ja sen myötä pieneen hengähdystaukoon ennen tekstin julkaisukuntoon jyrskimistä.

Haemme aamukävelyllä kaupungintalolta ilmaisia kirjoja (jako on vielä huomenna, sieltä saa mm. Paavo Haavikon toimittamaa Helsinki-opusta ja suurta kuvateosta Alvar Aallon Helsingistä tai ainakin vielä tänä aamuna sai) ja viemme koiran juoksemaan Tervasaaren koirapuistoon, josta se jostakin syystä pitää kovasti. Koira laukkaa hurjasti matalajalkaisemmat lylleröt perässään ja sen hyväntuulisuus jotenkin tempaa mukaansa ja puhaltaa päästä kaikki epäilyksen hattarat.

Kotona tiskaan valtavan vuoren, joka on kertynyt kihnuttaessani käännöstä. Tuntuu ihanalta upottaa ulkoillessa viilenneet sormet polttavaan veteen ja kalisutella likaisista astioista puhtaita. Ruoan jälkeen laitan leipäkoneen jyskyttämään luciapullaa, johon laitan kardemumman lisäksi Kreikasta tuomaamme mastiksijauhetta. Saapa nähdä (onneksi jo pian), miltä se maistuu pullassa... sinänsähän tuollaiset itäisen Välimeren maut sopivat jouluun mainiosti. Tuntuu kummalliselta tajuta, että matkastamme Kreikkaan ja Kyprokselle on vain vuosi aikaa. Niin paljon on kerinnyt tapahtua sen jälkeen. Yksi ilta laskimmekin Vompsun kanssa kaikki tapahtumat yhteen ja totesimme, ettei ole mikään ihme, että toisinaan tuntuu varsin epäselvältä, kuka on, missä nyt seisoo ja mihin suuntaan nenä osoittaa. Pääni on pyörällä paitsi uudesta työstä, myös yritysneuvojalla juoksemisesta. On vaikeaa nukkua, kun ajattelee kaikkia niitä asioita: toiminimen rekisteröimistä, tilitoimiston löytämistä, kirjanpidon täsmentämistä nykyisestään. Yritysneuvojalla meinasin myös tuohtua, kun hän niin kovasti korosti, että toiminnan pitää olla kannattavaa ja vastata omia tulotavoitteita. Sanoin tavoitteekseni, että käteen jäisi vähintään viitisensataa kuussa, eikä hän vaikuttanut siihen oikein tyytyväiseltä vaan sanoi, että minun pitäisi mainostaa itseäni verkossa ja niin edelleen, mihin vastasin, etten aio tappaa itseäni työllä. Yöllä en ole oikein saanut nukuttua kun nämä kaikki asiat pyörivät päässä. Tai oikeastaan tuntuu enemmän siltä, että ne pyörivät vatsaparassa. No, ehkä kaikki kohta helpottaa, kun saan kiikutettua perustamisilmoitukset ja yhytän kirjanpitäjän. Sitten minun ei ainakaan tarvitse enää selittää kellekään, että freelancerkin voi tehdä töitä verokortilla. Sosiaaliturvanikaan ei muutu mihinkään, koska joka tapauksessa minut freelancerinakin lasketaan käytännössä yrittäjäksi eli en voi saada työansioiden mukaista sairauspäivärahaa tämän suuruisilla tuloilla ja työkkärin karenssina on neljä kuukautta. Olen säästänytkin tililleni pari tonnia siltä varalta, että joudun jossakin vaiheessa neljän kuukauden karenssille. Ei se tunnu mitenkään epätodennäköiseltä nyt kun lamakin on tulossa. Sitä paitsi ainakin toistaiseksi olen saanut esimerkiksi myyntityötä aina tiukan paikan tullen.

Tänään kaikki tuollainen ikävä on kuitenkin voinut olla sivuun työnnettynä. Leipäkonepulla tuoksuu, lattialle on levitetty värikkäitä kartonkeja, saksia, serviettiliimaa ja iloisenkirjavia serviettejä. Askartelemme joulukortteja, välillä Vompatti lukee ääneen ja minä jatkan askartelemista. Välillä soitamme jouluradiota, välillä last.fm:n joulutägiä.

Yllätyn iloisesti siitä, miten helppoa servietistä on leikata poro tai kameli saksia kertaakaan saumasta irrottamatta. Kamelien selkään liimattavat itämaan tietäjät sen sijaan osoittautuvat vaikeiksi paloiksi: kuten aina, minun on vaikeinta kuvata ihmisiä. (Sama ilmiö toistuu piirtäessä, maalatessa ja kirjoittaessa. Minusta ihmiset vaikuttavat aina vaikeilta ja jäykiltä. Eikä kyse ole vain siitä, että suhtautuisin tarkemmin ihmisten kuin eläinten piirteisiin, ehei. Kenties tämä on harjoittelukysymys: olen piirtänyt koko pienen ikäni eläimiä ja minut pakotettiin piirtämään ihmisiä oikeastaan vasta taidelukiossa. Tai sitten kyse on siitä, että sympatiani ovat edelleenkin eläinten elävyyden puolella vastakkainasettelussa eläinten välittömyys - ihmisten puhuvapäisyys ja kriittisyys.) Eläimet muotoutuvat kuin itsekseen, mutta ihmiset ovat rumia möykkyjä. Onneksi itämaan tietäjille voi jättää kulttuurisin perustein väljät kaavut, niin että he ovat hieman kuin sinisiä barbapapoja punaisenkirjavien kamelien selässä. Yksinään he olisivat tunnistusmahdollisuuksien ulkopuolella, mutta kenties konteksti auttaa määrittämään heidätkin: joulukortin yössä kulkee kolme kamelia, joiden selässä ovat nuo möykyt. Mitä muutakaan he voisivat olla kuin itämaan tietäjiä?

"Lawrence!" ilakoi Vompsu tietäjistä. Todentotta, Lawrence ja kumppanit. Kolme kääntäjää ja keinuvat kuivanmaan laivat. Mitähän heillä on konteissaan? (Kuvassa ei näy kontteja, mutta ehkä ne on kyttyröistä viritetty kamelin tuolle puolen.) Tuskin kultaa ja mirhamia ainakaan. Suitsuketta ehkä vielä, mutta sen lisäksi kenties - jos inhorealisteja ollaan - askarteluliimaa kuivuneina klöntteinä.

Askarrellessa toiveikkuus viriää entisestään. Pian saamme ripustaa jouluvalotkin. Ne on tuotu vinniltä alas. Ne virittävät asuntoon niin ihmeellisen tunnelman, että usein pidän ne pitkälle helmikuuhun.

Tuntuu ihanalta alkaa vähitellen kääntyä kohti joulua. Jos ei muuta, ainakin joulu muistuttaa siitä, että suoriutuipa kuinka ala-arvoisesti tahansa kaikkia eilisiä pelkojaan toteuttaen, se ei oikeastaan ole kovinkaan oleellista, kuten ei sekään, riittävätkö rahani kirjanpitäjälle maksamiseen ja muihin uusiin kummallisuuksiin. Voinhan aina kokeilla. Tärkeintä on, että on tämä hetki, ystävät, eläimet, kameleiden ja porojen lautasliinoista leikkaamisen ilo. Olenhan jo ennenkin selvinnyt monesta kolauksesta ja muuttanut suuntaani, kun olen todennut, että jonkin aiemmin haluamani asian tavoitteleminen olisi pään seinään hakkaamista. Aina löytyy jotakin uutta, jotakin mitä ei ole lainkaan osannut kuvitella.

Ostimme kylmältä torilta hyasintin. Se on kuin viimeinen todiste siitä, että nyt saan hellittää huolista, koska eivät ne oikeastaan ole minun huoliani, vaan muiden tuputtamia asioita. Ei minun tarvitse stressata siitä, että yrittäjyyden aloittaminen tuntuu kummalliselta ja yrittäjäidentiteetti tuntuu vieraalta (miksi esimerkiksi vaatia verohelpotuksia sen sijaan että vaadittaisiin yhtäläistä sosiaaliturvaa palkansaajiin nähden; minusta se tuntuisi paljon oleellisemmalta, sillä suurin osa yrityksistä kai on aika pieniä), enhän tarkalleen ottaen ole koskaan halunnut sitä, päinvastoin, mutta en vain tunnu saavan mitään muitakaan edes etäisesti koulutustani vastaavia töitä ja jos en perusta yritystä, saatan pian rikkoa arvonlisäverolakia, ja minusta tuntuu minimivaatimukselta elää lakien määrittelemällä sangen väljällä alueella.

Hyasintti on nyt tuossa edessäni ikkunalaudalla. Sen lehtien päissä on tummemmat, hieman sisäänpäinkääntyneet kanttaukset. Kukat ovat vielä nupussa, mutta aukenevat parin päivän sisään. Nyt tuoksu olisikin turha, koska mastiksipulla tuoksuu.

Hyvää lucianpäivää!

Avoimuudesta

Oikeastaan yöllä minua ei valvoita niinkään kauhu tulevan työn arvaamattomuudesta kuin se seikka, että joudun ilmoittamaan kieltäytyväni siitä työstä, josta olemme sopineet alustavasti suullisesti ja jonka aikataulua en ole saanut. Jotenkin ajatus siitä, että vaikeutan minulle keikan ystävällisesti antaneen ihmisen elämää, tuntuu karmealta kantaa. Koetan toisaalta vakuuttaa itselleni, että kun kerran lupailut ovat vain epämääräisiä "kyllä se tulee ja saat sitten sen kun sen aika on", on tavallaan vielä sallittua perääntyä tilanteesta. Mutta en saavuta varmuutta.

Tilannetta ei helpota, että joudun tekemään oharit juuri sille henkilölle, joka on suositellut minua tähän uudentyyppiseen keikkaan. Se tuntuu yksinkertaisesti valtavan epäreilulta. Jossain vaiheessa nukahdan levottomuudesta huolimatta. Valeriaana vaikuttaa sillä lailla - äkisti laskeutuu rauhallinen huppu. En muista nukahtamista enkä rentoutumista, hermostus vain katkeaa ja putoan pimeyteen. En näe unta.

Aamulla totean, että minun on toimittava tässä asiassa täysin avoimin kortein, koska en pidä salailusta enkä jännittelystä (ja tiedän kuvittelevani todennäköisesti muiden reaktiot omiin toimiini paljon tuomitsevammiksi kuin ne itse asiassa ovat; bloggaaminen on auttanut tähän paljonkin, mutta ei kai tuollaisesta luontumuksesta koskaan täydellisesti vapaudu). Kerron mieluummin heti, kuinka asiat ovat ja otan sillä tavalla selvää, miten toinen reagoi toimiini. Kirjoitan sähköpostin minua suositelleelle henkilölle, kiitän häntä suosituksesta ja pahoittelen sitä seikkaa, että se ehkä tarkoittaa toisen keikan onnistuessa sitä, että joudun vetäytymään seuraavasta yhteisestä proggiksestamme, joka vaikuttaa sekin tavattoman kiinnostavalta. Lupaan laittaa lisätietoa heti, kun tiedän itse enemmän.

Ihminen ottaa sen varsin hyvin, mistä lähetän vielä kiitokset perään. Hänen kanssaan on kiva tehdä yhteistyötä, ja haluan hänen tietävän sen. Onhan hänenkin asemansa hyvin paineistettu ja maailma on joskus aika kitsas kehuissaan. Sitä paitsi, sehän on totuus ja varmaan saa hänet iloiseksi. Olo helpottuu tästä pienestä kommunikaatiosta melko tavalla.
'
En onnistu ajattelemaan työpaikkoja ja firmoja sellaisina hirviöinä kuin ne joskus mielellään esitetään. Sen sijaan, että ajattelisin, että minua riistetään ja pidetään epätietoisuudessa joidenkin hahmottomien jättivarjojen taholta, tai siitäkin huolimatta, että toisinaan ajattelen näin, en osaa unohtaa sitä, että ihmiset, joiden kanssa neuvottelen ja sovin projekteista, elävät kuitenkin hekin omaa elämäänsä, josta työ muodostaa aika suuren osan. Jos äkisti vetäydyn jostakin sovitusta, siitä koituu heille henkilökohtaisesti harmia ja lisävaivaa. Ehkä tämä työnantajasympatia seuraa siitä, miten olen nähnyt äidin tuskailevan, kun joku hänen palkollisistaan (hänellä on yksi kerrallaan, mutta vaihdokset näyttävät olevan erittäin tuskallisia ja uhkaavat koko äidin toiminimen pystyssä pysymistä) käyttäytyykin arvaamattomasti. Äkkiä äidin on omien hommiensa hoitamisen lisäksi etsittävä uutta työntekijää, haastateltava heitä ja aloitettava jonkun uuden opettaminen alusta asti. Äidin rasitus ja pelko eivät pysy hänen sisällään vaan vuotavat perhe-elämään. Sunnuntaina äiti lähtee töihin, sillä hänen on otettava sunnuntaiksi töitä, jotta hän voi pitää vapaata haastatteluilleen, ja niin edelleen. Ei sinänsä ihme, että kurkkuani kuristaa tajutessani olevani tuo hankala, arvaamattomasti käyttäytyvä työntekijä. Tosin minuunhan yritys ei sitoudu edes eläkemaksujen vertaa, eli on tilanteessa eroakin. Mutta silti, kun minua kohtaan kerran käyttäydytään avoimesti ja miellyttävästi, tahdon itsekin toimia niin heitä kohtaan.

En pidä myöskään siitä ajatuksesta, että minun pitäisi koettaa esittää jotakin, mitä en ole, tai väittää osaavani jotakin, mitä en osaa. Niinpä olen päättänyt ottaa huomisen neuvottelussa avoimuuden taktiikan niin ikään. Enhän minä siitä hommasta ymmärrä vielä mitään. Toki voin mainita lukeneeni alan palkkataulukot ja kyselleeni ammattiin vihkiytyneeltä ystävältä työn kulusta, ja onhan niistä nyt jokin kuva muodostunut, mutta en tahdo tiimaakaan lisäpainetta siitä, että esittäisin tuntevani jotakin, mitä en tunne tai tietäväni asioita, joista voin vain arvailla. Ja toisaalta, tiedän tarvitsevani tunneperäistä vahvistusta ja rohkaisevuutta nyt enkä ainakaan tahdo yhtään lisää roolipaineita. Kaikkeen tähän on suhtauduttu kustannusmaailmassa ennenkin oikein hyvin ja se tekee minut aika lojaaliksi siihen suuntaan. On varmasti totta, ettei näillä hommilla rikastu, mutta ei se toisaalta ole koskaan kuulunutkaan henkilökohtaisiin tavoitteisiini. Ennemmin kaipaan työympäristöä, jossa minua ei vain käsketä asennoitumaan hyvätyypisti tai voittajasti. Sen, että teen työni hyvin ja kommunikoin ystävällisesti ja rakentavasti, pitää riittää, ja tähän mennessä se onkin riittänyt. (Tämä "pitää riittää" on toki raja, jonka itse asetan ja josta saatan joutua kärsimään. Mutta olen aika vakuuttunut siitäkin, että minun olisi vaikeaa voida hyvin työssä, jos en asettaisi tätä rajaa. Haluan tämän rajan, asetan sen, ja sillä siisti. En usko, että on vain yhdet oikeat kriteerit työpaikan valintaan. Minusta tärkeintä on, että tuntee sopivansa tähän työhön, että osaa nauttia sen tuottamasta vireysasteesta ja sen erityispiirteistä ja että tietää, ettei työtä käytetä omasta mielestä selkeän vahingollisten päämäärien - esimerkiksi minun tapauksessani kulutuskulttuurin lietsomisen tai eläinten kaupallisen hyväksikäytön - edistämiseen. Jollakin toisella voi olla aivan toisenlaiset kriteerit, ja hyvä näin: olisi kurjaa, jos me kaikki koettaisimme tunkea samoihin pesteihin.)

Olen huomannut, että joillakin aloilla avoimuutta hätkähdetään. Ehkä koska se on niissä jotakin uutta? Esimerkiksi myyntityössä avoimuus ei selvästi ollut tervetullutta, ei myöskään naulakkotyttönä työskennellessä. Sen seurauksena nuo työnkuvat karistivat yltään melkoisen osan cooliuttaan minun silmissäni. (Vaikka ehkä se, ettei avoimuutta odoteta, on jostakusta toisesta suoranainen hyve. Tunnen itsekin monia ihmisiä, joiden mielestä avoimuudessa on jotakin hyvin uhkaavaa. Ehkä se ei ole edes tietoinen asenne vaan jostakin, ehkä kotoa tai muiden huonojen kokemusten myötä, opittua säikähtämistä.) Minusta avoimuuden torjunta tuntui noissa töissä kurjalta, koska ilman avoimuutta työ latistuu helposti mekaaniseksi suorittamiseksi ja tuntuu paskaduunilta, vaikka asiakaspalvelutyössä olisi potentiaalia vaikka mihin. Ystävällinen ja läsnäoleva myyjä tai neuvoja on usein pelastanut kokonaisen päiväni, ja mielelläni tekisin (ja kirjastotöissä voin tehdäkin) saman jollekulle toiselle. Se vain käy vaikeaksi, jos on koko ajan sellainen olo, että seisoo tai istuu oikeastaan ihan väärässä paikassa ja että tekee työkavereiden olon vaikeaksi ja vaivautuneeksi erehtymällä toisinaan sanomaan avoimesti jotakin omasta vaikeudestaan suoriutua tietystä tehtävästä tai ymmärtää tuon määräyksen sisäinen logiikka, kun vaihtoehtoinen tapa tuntuisi paljon huomaavaisemmalta laajemmassa katsannossa. Eiväthän asiakkaat kuitenkaan ole vain asiakkaita vaan ihmisiä, samoin henkilöt tiskin toisella puolen.

Ohhoh, harhauduinpa kauas. Näemmä tässä riittää möykkyä vielä pitkiksi ajoiksi. Nyt voin todeta vain yhden seikan: olen tyytyväinen ja onnellinen siitä, etten joutunut jouluapulaiseksi tänäkin jouluna, sillä en pitänyt kirjakaupan kiireestä enkä persoonattomuudesta. Mieluummin stressaan uudenlaiseen työhön opettelua, mahdollisuutta aikatauluttaa uutta ja vanhaa päällekkäin. Työtilanteeni näytttää selkeytyvän moneksi kuukaudeksi kertaheitolla, mikä on uutta ja tuntuu siksi kai sekin ensisijassa stressaavalta. Tilanne tarkoittanee myös sitä, että minun on nyt virallisesti tosiaan ryhdyttävä yrittäjäksi, koska ammatinharjoittajan tuloni ensi vuonna ylittänevät alvirajan. (Tähän mennessä olen selvinyt oman yrittäjäneläkkeeni maksamisella; se on mahdollista y-tunnuksettomalle freelancerillekin.)

Mietin asiaa paineisesti pihisten parikymmentä minuuttia, totesin, että ennemmin tai myöhemmin minun on ilmeisesti kuitenkin alettava pitää kirjaa itse, kirjoitin ystävälle avunpyynnön, ja kun hän ei vastannut parin tunnin sisään, tutkin nettiä ahdistuksessani ja löysin ilmaista neuvontaa yrittämisen perustamiseen. Toisin sanoen, käy juuri kuten ammatinvalintapsykologi ennusti tiiviin tapailujaksomme päätteeksi: perustan yrityksen ennemmin tai myöhemmin. (Hänen toinen ennusteensa, että teen jotakin työtä, jota ei ole vielä keksittykään, toteutui siinä vaiheessa kun bloggasin maksusta Suomen Kuvalehdelle. Saa nähdä, jääkö se mullistavimmaksi toimekseni.) Varasin yritysneuvojalta henkilökohtaisen ajan kahden viikon päähän. Saa sitten nähdä, mitä se keskustelu poikii. Kuten Hurina joskus minulle totesi naureskellen, kun tilanteisiin menee avoimesti ja unohtamatta kaikkien osapuolten inhimillisyyttä, kommunikaatio saattaa saada yllättäviä muotoja. Hänen elämässään se epäilemättä näkyy vielä raisummin kuin omassani, minä sentään saatan arkuuttani olla aika hiljainen vieraassa seurassa, etenkin jos en ole lääkinnyt itseäni teellä tai kahvilla.

Huh, miten nopeasti asiat etenevät. Silti tunnen oloni jo rennommaksi kuin eilen illalla, koska voin tehdä asioita, jotka minusta tuntuvat hyvin tärkeiltä, kuten kertoa avoimesti, että minusta tuntuu kurjalta tehdä oharit, ja hakea apua vaikealta tuntuviin käytännön järjestelyihin. (En ymmärrä oikein mitään kirjanpidosta, verotuksesta enkä sellaisesta ja kaikki uuden yrittäjän oppaat tuntuvat olettavan, että niiden lukija tietää itsestään, missä järjestyksessä mainitut toimenpiteet pitää tehdä.) Tuntuu helpottavalta saada olla epätäydellinen ja kysellä asioita. Niin monta vuotta kuvittelin, ettei sellainen ole sallittua tai ainakaan suotavaa. Ehkä nykyään kysyn liiankin nopeasti, mutta suhtaudun siihen lempeydellä: tasapainon hakeminen ottaa oman aikansa. Ei auta kuin harjoitella!

On kyllä vähän pelottavaa ajatella, että saatan olla yrittäjä ensi vuoden alussa. Kuten isäni aikoinaan, ja äiti ja sisko nykyisin. Sitten koko lapsuudenperheeni on yrittäjiä. Kodista saamani mallin perusteella minun on vaikeaa ajatella yrittäjyyttä minään hohdokkaana, mutta kas vain, näin maailma heittää.