Mummun maailma

Käymme isänpäivänä tapaamassa mummua osastolla, jota isä kutsuu säiliöksi. Mummulla alkaa muisti pettää, ajatukset ovat synkeitä ja itsetuhoisia, sitä samaa laatua, jonka onnistuin lapsena saamaan esiin päivä toisensa jälkeen asettuessani vastustamaan, hyväksyessäni oman tottelemattomuuteni ja kysymällä takaisin mummun kauhisteluun siitä, miten hänen sukupolvensa lapset kyllä aina tottelivat ja olivat kilttejä ja kohteliaita: "Entä sitten?" Niin että mummun alavireen paljastuminen ei ole minulle sokki, eikä kyllä enää isällekään, joka ei ennen muistisairautta päässyt näkemään äidistään tätä puolta. Isä hoitaisi mummua kotona, he asuvat samassa taloyhtiössä, mutta mummu on kaatunut kaksi kertaa pahasti yöllä ja löytynyt aamulla ulosteistaan makaamassa ja lääkärit ovat sitä mieltä, että hän tarvitsee jo täystuetun asumisen. Koska vanhainkodeissa ei ole vapaita paikkoja, mummu on suljettu dementiaosastolle.

On muuten täysin käsittämätöntä, miten omaishoitajuudesta kuukaudeksi pääseminen on muuttanut isää. Hän on paljon hyväntuulisempi ja hövelimpi. Sen kuulee joka lausessa. Eikä hän näytä niin väsyneeltä.

Mummu ei katso minua, kun koetan tervehtiä. Hän väistää aktiivisesti katsetta muualle ja sähähtää sitten: "Mitä sinäkin siinä oikein haluat?" Isä kysyy: "Muistatkos sinä, kuka tämä on?" Mutta mummu ei muista. Ei hän isääkään nyt muista. Hänellä on kiire saada meidät pois siitä, ettemme sotke osaston aikataulua. Koska kohta on ruoka. Siihen on vielä puoli tuntia, sanon. Kyllä me keretään tässä hetki jutella. "En minä osaa... osaa jutella", sanoo mummu ja pelkää. "Älä nyt viitsi, osaathan sinä", yrittää isä. "En osaa en osaa en osaa", sanoo mummu ja näyttää entistä pelokkaammalta. "Niin, semmoista se välillä on. En minäkään aina osaa. Ei tarvitse osata. Ei sille aina voi mitään", sanon. Nyt mummu katsoo minua äkisti silmiin.

"Menkää pois", hän pyytää vaisusti. Mutta tiedän hänen tunnistaneen. Mistä sen tietää? Äänensävystä, asennosta. "Kohta mennään. Mutta haluttiin nähdä sinut ensin." Hymyilen, ja äkkiä mummu vastaa hymyyn. "Aijaijaija, sinoot kun pikkulikka. Sin se vaan nuorenet", hän sanoo. "No mutta niinhän sinäkin", sanon takaisin. Mummu hymyilee hilpeästi. "Minen aina muista", hän huokaa sitten. "Niin semmoista se on. Ei voi aina muistaa." Mummu tiirailee minua uteliaana. Mutta eihän minun tarvitse valehdella. En minäkään muista usein asioita, jotka haluaisin muistaa. Ei kukaan muista. Mittakaava on eri, mutta ei siihen tarvitse nyt mennä.

"Millaista täällä on?" kysyn kumartuen mummun puoleen. "Kauheaa", hän vastaa. "Ne kyttää koko aika. Koko aika on... vaarallista. Ne kyttää, haluaa pahaa. Kaikki, ihmiset." Pelko on palannut. "Sitten kai vaan pitää pysyä sinnikkäänä", ehdotan. "Olla ovelampi. Hymyillä vaikka pelottaa kuinka." Mummu virnistää innokkaasti takaisin. "Juujuu", hän sanoo. Isä katselee vieressä sen näköisenä, ettei ymmärrä, mistä puhumme.

"Menkää jo", mummu sanoo sitten. "Menkää jo... tulee hankaluuksia..." Nyökkään. Mitäpä sitä kiistämään ja aiheuttamaan hankaluuksia. Hyvästelemme, vilkutamme, hän melkein nostaa kättä vilkuttaakseen takaisin, mutta silmät seuraavat meitä ulos saakka.

Hän asuu osastolla, tai säiliössä, tai unikaupungissa.

Ulkoilua naisseurassa

"Nyt olisi naisseuraakin", sanoo hoitaja ja iskee vanhukselle silmää merkitsevästi ja hymyilee sitten minuun ja pyörätuoliin päin. Mies katselee hämmästyneenä, joten ojennan käteni ja esittäydyn ja kerron, että nyt olisi tilaisuus päästä ulkoilemaan ja että on hehkuvan upea syyspäivä, pouta ja kaikkea, vähän punaista jo joissakin vaahteroissa. Miehellä on uteliaat silmät ja varma käsi, joka selittyy myöhemmin. "No tuota, ehkä sitten voisin lähteäkin", hän sanoo hetken silmäiltyämme.

Työnnän pyörätuolia ilmeettömiä käytäviä pitkin kohti ulko-ovea. Kun valo tulvahtaa vanhuksen syliin, hän vetäisee henkeä. "No onpa tosiaan kirkas paiste!" hän sanoo sitten ja vääntyy työläästi hymyilemään. Koska hänellä ei ole toiveita siitä, minne menisimme, työnnän häntä samaa hiekkatietä kuin edellistäkin vanhusta. Jutustelemme niitä näitä, käy ilmi, ettei mies ole ikinä aiemmin nähnyt lehtikuusia tai ei ainakaan muista nähneensä. Kävelemme lehtikuusten luo, vannotan häntä pysymään tuolissa, laitan jarrun päälle, loikkaan ojan yli ja juoksen nopeasti puille, valikoin kauniin pienen oksan ja katkaisen sen, juoksen takaisin, loikkaan. "Teissä on jotakin hevosmaista", vanhus sanoo. "En tarkoita loukata... jotakin hevosmaista." Ojennan oksan ja hymyilen. "No minä olen usein ajatellutkin olevani hevonen. Tarkasti havaittu. Vietin lapsena kaiken ajan tallilla ellen tanssitunnilla. Tässä. Lehtikuusi." Mies sivelee neulasia käsin ja silmät hämmennyksestä pehmeinä, hymyilee. "Tosiaan, ihan niin kuin sanoitte... tässä on todella neulasmaiset, mutta pehmeät lehdet." Nyökkään tyytyväisenä ja tarkkailen, miten kädet tapailevat vieraampaa maailman palasta.

Kun kävelemme takaisin päin, ennen kuin pysähdymme istumaan penkille toisen ulkoilijaparin kanssa hetkeksi, puhumme esteratsastuksesta. Tiedämme siitä aika lailla molemmat. Äkkiä mies kääntyy ja tarttuu käteeni pyörätuolin kädensijalla. "Ei, nyt minä tiedän, teistä tulee liikekumppanini. Olen jo pitkään etsinyt jotakuta, joka lähtisi Rio de Janeiroon... ensin voisi käydä karnevaaleissa, en ole vielä päässyt sinne asti, ja sitten voisimme alkaa kasvattaa hevosia. Olen jo pitkään etsinyt liikekumppania, joka ymmärtää hevosten päälle." Hymyilen, mietin, puskeeko suru vähän siitä läpi, ja vastaan: "No, näitä asioita kai täytyy harkita rauhassa, eikö... houkuttava tarjous joka tapauksessa." (Onhan se.) Ja sitten, katsoen laitoksen seinää, jonka viertä kierrämme: "Mutta ensin mennään juomaan iltapäiväkahvit sisälle, eikö vain?" Ja toinen vastaa: "Mennään vaan, minä tarjoan!"

Kun keplottelen pyörätuolia sisään hämäriin huoneisiin ja käytäville, hän kysyy, onko tämä ravintola uusi, kun hän ei mitenkään muista nähneensä sitä aiemmin.