Arvaamaton, ainutkertainen

Äkisti joku on puhaltanut Helsingin kadut melkein tyhjiksi. Rautatieaseman läpi kulkee aivan muutama ihminen. Talot näyttävät edelleen olevan valmiit nostamaan ankkurinsa mutta huohottavat paikoillaan. Olen myöhästynyt junasta, johon minun piti ehtiä. Seuraavastakin. Mutta tajuan, että ehdin silti juuri ja juuri pitämään tuntini, jos juoksen.

Juoksen. Uimatarvikkeita täyteen sullottu reppu pomppii selässä, kumisaappaat hölskyvät kaksista villasukista huolimatta. (Sain ne puoleen hintaan Myyrmäen Tokmannin loppuunmyynnistä joten päätin olla välittämättä niiden hieman suuresta koosta.) Rei pa has ti, as kel ker ral laan ja sisäänhengitys ja sit ten taas sään nös tel len u los, jottai pallea ala krampata. Pipo luisuu kohti silmiä, kädet viuhtovat kyljissä.

Ehdin ja avaan studion. Koska kaikki pinnat on pesty järeämmillä aineilla, on normaalikattaus tekemättä. Ongin hyllyköstä maton ja toivon edellisen käyttäjän desinfioineen sen ohjeiden mukaan. Ei auta kuin luottaa.

Opetuksen aikana en ajattele kuin opetusta. Niin on kai aina ollut ja tulee aina olemaan, paitsi sen kerran kun olin juuri oksentanut bussiin ja kovassa kuumeessa - tosin kuumeesta tietysti tiesin vasta jälkikäteen, kotiin päästyäni. Luulin vain että paleli, ja sitten oksensin. Koska oksensin vartin ennen tunnin alkua, en saanut hälytettyä sijaista. Kuurasin itseni puhtaaksi ja pidin tunnin tuijottaen peilistä valkeaa kiekkoa, joka kai oli kasvot. Siitä on kauan. Ja nyt olen kunnossa. Ei ole mitään minua, ei kysymyksiä, ei ärtymystä hallituksen saamattomuudesta, joka palkitsee jahkailusta ja rankaisee suoraselkäisyydestä pandemiatilanteessa. On hengitys, kehon asennot. Saan melkein purra käteni poikki etten mene koskettaen avustamaan: tämä kohta, tuo tajunta tähän. Sävähdän ja katson kättäni kuin se olisi helvetin lonkero. Selviän stiplaamatta. Nauramme, kun desinfoimme matot. Nähdään, nähdään.

Tuntien välissä on hyppy, hyppytunneiksi niitä sanottiin koulussa, lomaksi hevosen suussa. Ei niin paljon, että kannattaisi mennä kotiin eikä niin vähän että kannattaisi vain nukkua tai muuta vastaavaa. Sidon hiukset pipon sisään, menen ulkosalle juoksemaan turkoosia. Aurinko siristyttää silmiä ja huomaan toivovani, ettei altaasta tarvitsisi koskaan nousta. En osaa ottaa kantaa, paheksua ketään. Tuntuu, että kaikkia ymmärtäessä kadottaa hahmonsa - taas kerran. Mutta kun minusta kaikkien kannat ovat tavallaan ymmärrettäviä. Jopa niiden kannat, jotka eivät välitä. En osaa olla välittämättä, mutta ymmärrän, järjellä, että ihmisiä on maailmassa liikaa. Ettei muutama Homo sapiens ole kovinkaan korvaamaton. Ja myös, että kuolema on aina lähellä, vaikka ihmiset eivät sitä mielellään ajattelisikaan.  Tiedän olevani itsekin artefakti, joka ei olisi tässä ilman antibiootteja. En ole edelleenkään saanut tehtyä hoitotestamenttia. Onko siihen aikaa, mietin. Tiedän toiveideni järkyttävän lähipiiriä mutta osa minusta ajattelee, että olen nähnyt maailmaa jo riittävän pitkään.

Turkoosissa on vaikeaa tuntea kuin onnea ja iloa. Tai ehkä olen onnellinen ja iloinen vaikka selkä kipeytyi viikonlopun koulutuksessa niin että eilen ähkin tuskaisena ja hoidin sitä jäillä ja sähköllä. Ehkä tämä jatkuu. Ehkä tämä paikka saa olla auki. Voi, toivon sitä niin kovasti. Haluan juosta joka päivä turkoosia.

Ja sitten kello tulee neljän, on edettävä saunaan ja pesulle, kuivattava hiukset ja pukeuduttava, opetettava vielä illan tunnit. Kaikki tunneille tulijat puhuvat samaa: he eivät ala mitään, jos nämä loppuvat, he tarvitsevat juuri tätä. Koetan ehdottaa varovasti, että psyyke on muovautuvampi kuin uskommekaan, että se on vahvempi kuin saattaisi aavistaa. (Minulle tietysti tämä siirtymä on helppo: olen elänyt vain työtä -karanteenissa jo elokuun alusta saakka.) (Eikä työ lopu vaikka palkkatyö loppuisi. Ajattelen tekeväni nytkin työtä lyönti lyönniltä: kirjoita, muista.) (Ja unohdan että minäkin ajattelin turkoosissa että haluan sitä, joka päivä. - En sentään ajattele tarvitsevani. Olen menettänyt elämässä niin paljon niin tärkeitä asioita että ennakko-oletukseni on, että lopulta tarpeita on kovin vähän vaikka haluja riittää täältä kuuntakaiseen.) En henno sanoa, että olisin itse mieluiten kotona, että minua vaivaa se, että tällaista ei-välttämätöntä toimintaa edelleen järjestetään. Ounastelen, että sille laitetaan kohta piste, ja pidän sitä hyvänä asiana. En halua olla osa ketjua, jonka päätepisteessä on tilanne, jossa päätetään, kuka jätetään tehohoitamatta kuolemaan. Ja sitten toisaalta: se on juuri asia, jonka olen ajatellut kirjata hoitotestamenttiin: Minulle ei tehohoitoa, kiitos. Olen valmis lähtemään. Useimmat eivät ole. Minä olen. Siksi muut pitää minusta priorisoida edelleni.

Kummallinen maailma. Opetan taas siinä junassa, johon astun aina muiden tuijottaessa, kun avaan suuni. Se on karmivaa. Itsetietoisuus enimmäkseen vain pilkahtelee, vetäisee välillä happea kadotakseen jälleen pinnan alle. Itsetietoisuuden hetkenä tajuan, miten kummallista on, että puhun. Mihin unohtui halu jäädä näkymättömäksi, halu vaieta, vetäytyä piiloon? Ehkä en vieläkään ymmärrä, etten enää tee niin kaiken aikaa. Välillä kyllä, mutta työssä en. Ehkä työminä on valeminä, ajattelen, ja kadotan taas langan, katoan tuntisuunnitelmaan.

Viimeisten tuntilaisten hävittyä siivoan studiota, ruiskin desinfiointisuihketta ja hyvästelen tilaa mielessäni. Kuka tietää, olenko täällä perjantaina vai ei? Arvelen, että ei, mutta en odottanut tämänkään päivän opetusten toteutuvan, joten arvioni voi olla ihan typerä.

Kävelen liki aution kaupungin halki kotiin. Tajuan unohtaneeni laturin taas studioon. Käyn ostamasta Tigeristä uuden - kukaties huomenna kaikki on jo toisin, ja puhelinpiuhan takana on netti. Ei silti, että internet olisi mikään tarve. Olen elänyt valtaosan elämästäni aivan onnellisena ja tyytyväisenä ilman internetiä. Nyt osaisin vielä paremmin - koska tiedän jo niin paljon enemmän kuin silloin.

Aleksanterinkadulla kuljen puhelinliikkeen ohi, tai onko se nykyään tv-kanavaliike, en enää pysy perässä. Samassa kiinteistössä taisi olla aikanaan vakuutusyhtiö, jossa kävimme jakamassa vakuutuksemme Kissan kanssa erotessamme. Muistan vieläkin, miten vakuutusvirkailija kommentoi, ettei kuulosta oikein reilulta teidän ero. Vaikka olihan se: me vain molemmat palasimme sille tasolle, jolla olimme ennen liittoa. Ei minulla ole kalliita asioita, asuntoja, sen sellaisia, en ole ollut sellaisista kiinnostunut. Olen ollut kiinnostuneempi kasveista. Ihan yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että ero ei ollut reilu, koska päätin omavaltaisesti, mitkä kasvit vein mukanani. Ja myöhemmin, Lohen. Liikehuoneisto on nykyään tosiaan puhelinliikkeen, jolla olin töissä kauppakeskus Jumbossa, ja jonka työasua - valtavat asentajanhaalarit - puoliksi häpesin ja puoliksi rakastin, koska olihan se aika suloista kompastua omiin lahkeisiinsa ja miltei kadota haalarin sisään. Liikehuoneiston valossa seisoskelee seitsemän myyjää, kaikilla suipeakärkiset kengät, sellaisen ei-jalanmuotoiset. Kaksi heistä pelaa isolta näytöltä jotain peliä. Asiakkaita ei ole.

Pidän tästä tilasta, tilanteesta. Pidän siitä, että kaikki tuntuu oudolta. Että liikun taas maailmassa, joka muuttuu niin nopeasti, että tavallinen opetuspaikalta junalle käveleminen tuntuu kuin kiipeäisi Vekkulan portaita: pienestä askelmasta tulee jättiharppaus, kun ajoittaa oikein. Pidän siitä, etten tiedä, menenkö töihin ylihuomenna. Tai milloin töitä edes on. Tai nostavatko talot ankkurinsa ja lähteväkö liikkeelle niin että katujen sijaan on vain asfalttimeri. Pidän siitä, että kaikki on auki. Koska olen aina auki, olen kerrankin synkassa maailman kanssa. Ja olen koko ikäni oikeastaan odottanut, että jotain tällaista tapahtuu. Olen lukenut paljon vanhoja kirjoja: niissä tapahtuu tällaisia asioita. Ja olen lukenut skenaarioita: niissäkin tapahtuu tällaisia asioita. Oikeastaan tämä tuntuu paljon todellisemmalta kuin se maailma, jossa ihmiset nillittävät siitä, ettei heitä vakinaisteta. En ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä maailmaa, sen merkitystä, enkä ole osannut varmaankaan olla riittävän myötätuntoinen ystäviä kohtaan näissä kysymyksissä, joiden merkitystä en ole tajunnut. (Viiden kuukauden työsopimus valtionhallinnossa tuntui liki elinkautiselta tuomiolta vaikka tietysti olin sielläkin, lusimassa, onnellinen - sellainen tajuntani kai vain on: liikutun ihmisistä, rakastun paikkoihin, kudon omat verkkoni, minne menen.) Tuntuu, että koko kasvatukseni, etiikkani, kaikki, on luotu tällaista tilaa varten: kala vedessä, lintu pilvien välissä, töistä kotiin kulkeva keski-ikäinen Aleksanterinkadulla.

Junassa kotiin onnistun lisäämään viimein bittitulvaan oman päivemmällä kuvatun videoni, jossa heilutetaan varpaita ja kävellään silmät kiinni eessuntaas samalla miinuslaskien. Kotona huomaan, että jotain on tapahtunut. Valmiuslaki ollaan laittamassa voimaan.

Tästä eteenpäin arvaamattomuus hälvenee. Ainutkertaisuutta ei sentään olla riistämässä.

Soitan Vompsulle ulkomaille. Tule kotiin, sanon. Kyllä sinä tänne pääset, kotimaahan. Tulet vaan, tiedän miten yksin olet ja voi mennä pitkäänkin ennenkuin nähdään. Mutta Vompsu on toisenlainen - hän ajattelee työsopimustaan, vaikka sielläkin kaikki on kiinni ja valmiustilassa ja hän haluaisi olla täällä, sitähän hän on kaiken aikaa hokenut, että pitäisi keksiä keino, miten päästä tänne. Ei ole suositeltu matkustamista, hän sanoo. Mutta kiitos tarjouksesta. Se tuntuu jännittävän neutraalilta - en pety, en hämmästy, en mitään muuta kuin otan tämän eron vastaan, totean. Minua ei haittaisi jos Vompsu olisi täällä mutta ei sekään haittaa, jos hän ei ole.

Huomenna on tehtävä se hiivatan hoitotestamentti. Ja joku - heitän universumille pallon - voisi tehdä nettiversion loistavasta Pandemia-pelistä. Ainoa peli, josta ole pitänyt: relevantti teema, yhteistyö jossa joko kaikki voittavat tai kukaan ei voita (minusta se on parempi mallinnus maailmasta kuin se, että joku voittaa ja muut häviävät), ja, kuten ystävä sanoi, "kylläpä sun silmät tuikkivat ilosta kun sait saastuttaa kaupunkeja" - minusta oli aina pelatessa yhtä jännittävää, miten arvaamattomasti virus lähti loikkimaan maailmaa pitkin ja teki mieli hyppiä ja iloita, kun epidemiat räjähtivät käsiin. Samoin toki tosin, kun saimme nitistettyä jonkun taudin. Iloitsin, kun nitistimme pandemian, ja iloitsin ihmiskunnan tuhosta ajatellen sammakoita ja sademetsiä. Koronaviruskarttoja katsellessani olen ajatellut mitäpä muuta kuin niitä kaupunkeja pelilaudalla. Helsinkiä siinä pelissä ei ole. Ei turkoosia, ei puhelinliikkeen ilman asiakkaita pelaavia myyjiä, ei junaa kohti kotia. 

Innostumisesta ja nirsoudesta

Olenkohan joskus muistanut kirjoittaa siitä, miten tavattomasti saatan ihailla ihmisiä, jotka osaavat innostua ja syttyä sekunnin murto-osassa? Muutamat tuttavani kuuluvat tähän kategoriaan. He osaavat sanoa vaikka mistä, että se on huippua tai mahtavaa tai ihan parhautta.

Heidän kanssaan tuntuu silti joskus vähän vaikealta, koska tuntee itsensä möykkyklimppiseksi. Kas: minä pidän aika harvoja asioita huippuina tai mahtavina. Ihan parhaudesta nyt puhumattakaan. Ei se tarkoita, ettenkö syttyisi. Sytyn kyllä välillä ruoasta ja joskus juomastakin, kuten vaikka maracujamehusta. Ja tilanteista. Mutta aika harvoin osaan sanoa jotain ihmistä ihan huipuksi tyypiksi. Jotenkin etenen varovaisemmin, ja siinä vaiheessa, kun olen jo oppinut ihailemaan tietyn ihmisen tiettyjä piirteitä, olen tyypillisesti ehtinyt havaita hänessä myös paljon sellaista, jota en suin surminkaan toivoisi hänelle tai kellekään toisellekaan (mukaanlukien itseni). Ja oikeastaan olen ruoan ja juoman suhteen aivan yhtä alkuynseä kuin ihmistenkin kanssa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Enimmäkseen en pidä ruoasta, jota minulle tarjotaan, maustamatta sitä jollain tavalla, yleensä niin, että vain suolan tai sokerin maustama tasainen mitäänsanomattomuus saisi enemmän sävyjä. (Esimerkiksi voisi antaa sen, että lorauttaa maustettuun ostosoijajugurttiin makeuttamatonta puolukkamehua. Ja ripsauttaa vähän kanelia, kardemummaa ja inkivääriä.)

Joskus mietityttää, onko tämä oikein tai normaalia. Mitä ne sitten ovat? Oikein? Mitä epäoikeudenmukaistakaan tässä on, paitsi etten pysty palauttamaan mahtavuushuudahduksia? Toisaalta, valitettavasti on myös niin, että ne, jotka sanovat lähes kaikkeen, että se on aivan parhautta, ovat menettäneet ainakin minun tapauksessani luotettavan arvostelijan statuksen. Heidän mahtavuutensa on kokenut inflaation. Eikä se tarkoita, että muuten pitäisin heitä epäluotettavina. Esimerkiksi oma aviomieheni kuuluu tähän innostujakategoriaan. Joskus hän, reppana, masentuu ynseydestäni. Se on vähän sääli, kun hän voisi ajatella asiaa niinkinpäin, että olen kuitenkin innostunut menemään hänen kanssaan naimisiin, mikä sentään on aika ennenkuulumatonta ja käsittämätöntä. (Kyllä vain, kyllä minä hänestä olen vaikuttunut.) Ja normaalia - voi luoja, tuskin tämä nyt olisi normaaliuskorjauslistan kärjessä kuitenkaan!

Ehkä ynseä on kyllä vähän väärä sana. Olen kiinnostunut monista asioista ja ihmisistä. En vain jotenkin osaa hurahtaa niihin ja heihin. Tai siis, joskus hurahdankin, mutta se on käytännön hurahtamista. Saatan virkata suuren peiton tai alkaa viettää aikaa kovasti jonkun uuden tuttavuuden kanssa tai tapailla vaikka harrastamani tanssin askelia päivittäin. En silti osaisi luonnehtia näitä huipuiksi tai ihan mahtaviksi. Se on vain semmoista hupsua hurahtamista! Ja odotan tilanteen korjaantuvan tuon tuosta takaisin laimeampaan: paras siis ottaa irti kaikki virkkaushulluudesta tai jee jee bestikset -fiilareista.

Ehkä tämä on jokin jäänne, yritys piilottaa hurahtamiset? Olen lapsena oppinut piilottamaan vanhemmilta taitavasti kaiken kiinnostavan, etteivät he talloneet innostusta jalkoihinsa alkamalla intoilemaan siitä, että jos kunnolla panostaisi, tuosta voisi tulla hyvä ammatti ja leipäpuu. Ja miten jokin harraste vielä voisi parantaa naimamahdollisuuksiakin. Lapsena en halunnut sellaista tapahtuvan, en jaksanut sitä heidän hurahtamistaan kerta toisensa jälkeen. No, en kai halua vieläkään sellaista tapahtuvan. Tosin vanhempien suhteen ei enää ole pelkoa tässä asiassa; nykyään he tuntuvat luopuneen toivosta sen suhteen, että voisin menestyä heidän mittareillaan. Toisinaan he mainitsevat, paljonko siskoni ja minä tulemme aikanaan perimään ja että sitten meidän elämämme tulee olemaan taloudellisesti turvatumpaa. Se jotenkin masentaa, se kaiken rahaan redusoiminen.

Vaikeaa arvioida!

Mutta jokin nirsous kyllä on, ja olen alkanut hahmottaa sitä viime vuosina. Saatan sinnitellä aika pontevasti, kun en tahdo jotakin, ja olla hyvin varma siitä, etten tahdo jotakin tapahtuvaksi. En tunne suurtakaan tarvetta koettaa innostua samoista asioista kuin toisetkin, jos niistä aistinvaraisesti saatu kokemus ei vakuuta. On monia asioita, joista en ole oppinut pitämään ja joista en ole edes yrittänyt opetella pitämään. Hullunkurisimmin se käy ilmi snägärillä, kun tilaan annoksen niin ettei siihen laiteta mitään lisukkeita. En nimittäin ole opetellut pitämään sinapista, ketsupista ja niin edelleen. Joskus nuorempana se meinasi käydä vähän uhkaavaksi kaverisuhteissa, mutta päätin, että jos en kelpaa kaveriksi sen takia, etten syö ketsuppia, niin se on sitten siinä. Koska eihän ketsuppi nyt voi olla kovin oleellista ystävyyden kannalta.

Kiinnostaisi tietää, tai tutkia, onko joku ehkä tietoisesti lähtenyt muokkaamaan itseään suositumpaan suuntaan. Muistan tehneeni itse niin oliivien kohdalla. Niistä opettelin pitämään. (Tosin en vieläkään syö mustia halpisoliiveja; ei, niiden pitää olla kalamataa, että saan ne alas muutenkin kuin irvistellen.) Mutta siihen se taisi jäädä. Vai onko niin, että monista asiat eivät tunnu aistinvaraisesti samalla tavalla yhtä tyrmäävän vastenmielisiltä? Ettei heitä ole koskaan fyysisesti kuvottanut kovasti esimerkiksi paljastuttua, että hampurilaisen sisään on ruiskautettu ketsuppia? Että heissä on sisäänrakennettuna jokin suurempi vastaanottavuus, avoimuus, hurahtamiskyky... helppous innostua?

Pidin pitkään itseäni ehkä vähän jopa nirsousvammaisena ja innostusrajoittuneena, mutta muutamat viime vuosien tapahtumat ovat auttaneet hahmottamaan, että kenties tämä omakin lähestymistapani, jota en erityisemmin koe tietoisesti valituksi, ja josta en oikein osaa suunnata muuallekaan, sisältää hyviäkin puolia. Olen nimittäin päässyt todistamaan muutamaa ihan parhautta -hurahdusta hyvin läheltä. On tuntunut siltä kuin hurahtaja olisi rakastunut. Ja sitten, vähitellen, suhde asiaan tai ihmiseen (ja kyse ei ole ollut rakkaussuhteesta perinteisessä mielessä) on saanut kumman parisuhdeahdistusmaisia muotoja. On kuin tuolta asialta tai ihmiseltä olisi odotettu jotain vastinetta omalle tunteelle. Ja petytty. Syyllistetty. Suututtu toiselle, osoitettu mieltä. Yhdessä seuraamistani tapauksista oirehdinta on vaikuttanut todella kummalliselta, koska hullaantumisen kohde on ollut instituutio. Silti suhteessa on vaikuttanut olevan monia väljähtyvän ja vähitellen eroon päättyvän parisuhteen tunnusmerkkejä. Pettymys tuntuu karvaalta melkein sivustakatsojan suussakin. Samat seikat, jotka aluksi jäsentyivät ihmeellisinä, saavatkin inhottavan ja perverssin luonteen. Mutta olen seurannut tapahtumaketjua niin läheltä, että tiedän tilanteen ja siksi minun on vaikeaa ymmärtää, miten ihmeessä tuollainen hurahdus on ollut mahdollinen. Ja etenkin tämä sen pettymäpuoli, sen suuntautuminen toiseen itsen sijasta. Ikään kuin hurahtajalta olisi hukkunut näkökulma riskiin, jonka hän otti - nähdäkseni tietoisesti, mutta ehkä joku ottaa riskejä aivan yhtä tiedostamatta kuin itse jarruttelen niiden ottamisessa?

En muista, että itselleni olisi käynyt ihan tuolla tavalla. Ehkä ynseä eteneminen säästää siis tällaiselta?

Moni tuntemani innostuja on myös kärsinyt eritasoisista burn out -oireista. Ehkä tämä on kapean otoksen harhaa. Mutta kenties ynseys ja varovaisuus suojaa loppuunpalamiseltakin. Eihän nimittäin ole mitään mieltä syöstä kaikkia voimiaan johonkin juttuun, joka vaikuttaa ihan lupaavalta, mutta siinä kaikki. Aika harvoin minusta on tuntunut siltä kuin muutamasta ystävästä tuntuu säännöllisin väliajoin. Nimittäin että nyt elämän kiitotie aukeaa, pidäkkeet vain katoavat, elämä imee ja kantaa, vie mukanaan, menee lujaa. Ehkä hetken, ja silloinkin lähinnä seksuaalisessa kontekstissa (jossa saman moodin eliniänodote ei ole kovinkaan pitkä). Ja ehkä nimeomaan yhden viinilasin jälkeen. Mutta muuten - no, joskus näyttää lupaavammalta kuin toisinaan, joskus voimavarat on helpompi tunnistaa, on helpompi luottaa talvesta selviytymiseen ja sillä tavalla. Enimmäkseen kuitenkin etenen varovaisesti ja aika jalat maassa.

Ei se tarkoita, etten tuntisi voimakkaasti tai sävykkäästi. Joskus olen saanut selvittää tätä eroa pitkällisesti. Ei: on mahdollista tuntea voimakkaasti, ihailla jotakin ihmistä tai käytäntöä ja silti tiedostaa kaiken aikaa, että tässäkin on puutteita, tämäkään ei ratkaise kaikkia ongelmia kertaheitolla, ei ole mitään taikasanaa tai kertapelastusta. On mahdollista aloittaa uusia harrasteita ja opintoja ja olla jipoissa niistä ja syömistään ruoista ja sillä tavalla. Ja silti - se ei ole huippua eikä mahtavinta. Enkä usko, että kyse on vain sanallistuksen eroista.

Epäröinti, se ei katoa. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän jaksan raivostua siitä, ettei se katoa.

Kielellistämisen, tulkinnan ja ymmärryksen tavoittelun peloista

Yksi askarruttavimpia asenteita on minulle kielellistämisen, tulkinnan ja ymmärryksen tavoittelun pelko. Kuulostaapa hankalalta. Kuinkahan onnistun kirjoittamaan tästä ymmärrettävästi? Tarkoitan pelolla nyt kiihtyneisyyden mielialaan virittävää haluttomuutta kajota oman toiminnan tai kokemuksen (tai miksei toisenkin toiminnan ja kokemuksen, mutta jostakin syystä kiihtymys näyttää nousevan lähinnä pyydettäessä jotakuta tarkastelemaan ja sanallistamaan omaa toimintaansa tai kokemustaan) vivahteisiin, pohtia ja tarkastella niitä. Tämä, mistä puhun, on eri asia kuin kiihtynyt tai harkittu haluttomuus kertoa toiminnastaan tai kokemuksistaan ylipäänsä toisille tai jollekulle tietylle henkilölle (minustakin tietyt kokemukseni on hyvä pitää tallessa; en esimerkiksi osaa kuvitella jakavani blogissa konkreettista seksuaalista kokemustani kuvailevalla tasolla, se on tiukasti yksityisaluettani ja vaikka sanallistankin sitä itselleni ja kokemusta kanssani kansoittaville henkilöille, en halua sanallistaa sitä täällä), ja myöskin eri asia kuin näkemys, ettei kokemus ole täysin sanallistettavissa (sillä tämänkin itse jaan). Erotan pelokkaasta asenteesta myös tuomitsevan asenteen, jossa katsotaan, ettei kokemusta pidä sanallistaa, ja jossa perusteluna on jokin muu kuin asiaan liittyvät alkuperäisen kokemuksen tai alkuperäisen kokemisen mahdollisuuden menettämisen pelot. (En muista törmänneeni tähän asenteeseen, mutta kai sekin olisi mahdollinen? Mielikuvitukseni taitaa reistailla.)

Mitä sitten tarkoitan tuolla pelolla tai noilla peloilla, jotka liittyvät kielellistämiseen, tulkintaan ja ymmärryksen tavoitteluun? Tarkoitan asennetta, johon saattaa törmätä esimerkiksi kysyessä joltakulta taidetta tekevältä, miten hän päätyi juuri tähän ratkaisuun työssään. (En tarkoita, että kaikki taiteentekijät tai edes useimmat elättelisivät tätä pelkoa, mutta sattumaa tai ei, olen itse törmännyt tähän pelkoon lähinnä yrittäessäni keskustella taiteen tekemisestä, ja sitten toisena osa-alueena: koettaessani keskustella estetiikasta, elämyksistä. Sisältäen seksuaalisuudesta keskustelemisen - minun on vaikeaa kuvitella estetiikkaa, jossa seksuaalisuus ei olisi keskeinen tekijä.) Kysymystä seuraa kiihtymys ja vastaamisesta kieltäytyminen, usein myös kysyjän syyllistäminen ilman lupaa johonkin tärkeään kajoamisesta. Ymmärtäessäni kajonneeni jo kysymyksenkin muodossa toisen pyhään peräännyn toki kuuliaisesti, tarkoitukseni ei ole järkyttää, mutta utelias kun olen, saatan kuitenkin pitäytyä teemassa sen verran, että kerron minua askarruttavan, miksi kysymykseni herätti niin voimakkaan reaktion. Joskus tuohon jatkokeskusteluun on käynyt tilaisuus, ja silloin on ilmennyt, että toinen pelkää, että jos hän kiinnittää huomionsa siihen, miten tekee ratkaisujaan tai miten hänen kokemuksensa muotoutuu, hän jotenkin menettää mahdollisuuden tuohon aitoon, alkuperäiseen kokemukseen, joka on hänelle niin tärkeä.

Tämä asenne kiehtoo itseäni kovasti, koska se tuntuu niin vieraalta. Toki ikävöin itsekin toisinaan (valmiiksi jostakin muusta surullisella päällä) aikaa, jolloin saatoin kokea eläväni lopullista parisuhdettani, tai jolloin tosissani ja epäröimättä uskoin, että pystyn tavoittamaan olioiden perimmäisen luonteen ne aistiessani. (Tai jolloin ylipäänsä ajattelin, että on jokin perimmäinen, oikea, kiinteä näkökulma asioihin. Ei se ollut kovin sanallistettu ajatus, mutta muistan siitä luopumisen tuskan, hämmennyksen ja kauhunkin ja sitten myöhemmin riemastuksen toisenlaisista ajatuksista lukiessani ja tajutessani, ettei oikean näkökulman määrittelemisestä kieltäytyminen tarkoita, että muut näkökulmat välttämättä silti olisivat yhtä arvokkaita tai arvottomia keskenään, yhtä hyviä johonkin tiettyyn tarkoitukseen.) Mutta se ikävä on jotenkin teennäistä ja ohutta eikä vaivaa minua kovinkaan kauan, koska paljon vahvempana minussa sikiää uteliaisuus ymmärtää enemmän, porautua laajemmalle, rimpuilla itselle enemmän liikkumavaraa tulkintojen suhteen, polveilla joustavasti tulkinnasta toiseen, leikkiä näkökulmilla, sovitella ja sommitella niitä, yrittää käsittää toisia tapoja käsittää asiat.

Kuten nyt vaikka tämä pelko, että menettää tärkeät asiat, jos uskaltautuu kääntämään huomion omaan kokemukseensa. (En osaa arvailla, liittyisikö se esimerkiksi jollakin tavalla tähän, mutta yhtäkaikki, tästä tämä uteliaisuus taas virkosi mieleen, enkä tiedä, miksi; tunnistin itsekin tuon lainausmerkeissä elämisen vahvasti, ja aloin miettiä koejärjestelyä, jossa kokemustaan tarkkailemaan haluttomat laitettaisiin lukemaan Atwoodia ja kyseltäisiin heidän mielipiteitään lukemastaan. Hupsu ajatusleikki.) Tietenkään asiat eivät pysy samana, jos niitä tarkastelee ja erittelee, esimerkiksi lukeminen kyllä muuttuu toimintana toisenlaiseksi jos kirjan ahmimisen sijaan alkaa jokaisen ratkaisun kohdalla pohtia, että jos tässä henkilöhahmo olisikin tehnyt näin ja näin, miten ja mitä olisikaan tapahtunut. Mutta pysyvätkö ne muutenkaan samoina, samanlaisina? Eikö muistikin vääristä, systematisoimatonkin mieleen palaaminen? (Yhteisten tekemisten muisteleminen on ihan erilaista päivä ennen eropäätöstä ja päivä eropäätöksen jälkeen. Muistamisessakin merkitsevät tulevaisuuden horisontti, tavoitteet ja mieliala.) Voiko mieleen palaamista kieltää? Vai onko tarkoituksena vain hidastaa vääristymää jättämällä tietoisesti kutsumasta tapahtumia syyniin?

Jokin asenteessa tuo mieleen korkean paikan kammon hallintakeinon, jossa vuoripolkua kävellessä katse pidetään tiukasti yläviistoon naulittuna. Syvyys nimittäin keinuu ja nielaisee, jos sinne vilkaisee. Voi olla, että tämä assosiaatio vain sotkee asiaa. Se kuitenkin tuli mieleeni, ehkä siksi, koska ymmärrän tämän hallintakeinon päälle. Se tuntuu auttavan vuoripoluilla rauhallisesti etenemistä käytännön tasolla, vaikka tietysti katsettaan yläviistoon siirottavankin kiipeilijän tiedossa on varsin hyvin, että se sama syvyys tuossa kyllä edelleen läähättää. (Siksihän juuri katse kiinnitetään eteen-ylös sillä tarmolla.)

Itse olen jotenkin mieltänyt vajavaisen ja aina keskeneräisen (ja usein harhaanjohtavan) kielellistämisen, tulkintojen etsimisen ja tapahtumiin sovittelun sekä tulkintojen välisen kokonaisymmärryksen tavoiteltavina siksi, että mieluummin kontrolloisin muutoksen suuntaa kuin jättäytyisin sen vietäväksi. Jotkut ihmiset selittävät ja kokevat asioita kiinnostavasti tai näyttävät ulkoa tarkastellen oivaltaneen elämästä joitakin seikkoja, joita en ole itse vielä oivaltanut, ja minusta on jotenkin hirvittävän hauskaa tutustua heidän tapoihinsa hahmottaa asiat, koska usein se on vähän kuin matkustaisi ulkomaille. Enkä ole lopulta kovinkaan tyytyväinen siihen, miten kapeaa ja kalpeaa oma kokemukseni ja sen selitysyritykset ovat. Tuntuu, että kaikki olisi tässä, mutta että jotenkin en osaa sanoa siitä mitään oleellista. Ja kun lukee toisenlaisista elämismaailmoista, jotenkin sitä pökertyy lukemastaan tai kuulemastaan ja koettelee sitä innokkaasti kaiken kohtaamansa ylle. (Kuten valmisvaatteet, useimmiten teoria ei istu kaikista kohdin ja tarvitaan paljon neulomista ja harsimista, ennen kuin lopullinen muotoilu tyydyttää kriittistä peiliin kurkistelijaa.)

Jotenkin en osaa pelätä sitä, että kadotan näin tehdessäni jotakin. Kai siksi, etten oleta muutenkaan voivani pidätellä ilmiöitä niissä karsinoissa, joissa ne ovat tutustumisen hetkellä. Esimerkiksi tietyn asian voi kokea uutena vain kerran. En ainakaan itse pääse mieleen palauttamalla tuohon uutuuden kokemukseen ja siihen liittyvään hetkelliseen itsen pois liudentumiseen kovinkaan hyvin. Muistan kyllä kokeneeni niin - mutta muistan, että minä koin niin, ja se ei tunnu kovinkaan hyvin muistetulta, jotenkin paremmin sen voi tavoittaa, jos asiasta kirjaa runon ylös heti sen tapahtuessa, siinä itse on luotettavammin hukutettu. Runon kautta pääsee vähän paremmin takaisin, mutta runo on jo sanallistus, tietty tulkinta. Ilmiöt sinänsä katoavat.

En myöskään oikein ehkä onnistu uskomaan paljaaseen, esitietoiseen kokemukseen niin paljon kuin haluaisin siihen uskoa. Ehkä siihen törmää hetkittäin siten, että tajunta suuntautuukin siihen, mutta ne ovat hyvin lyhyitä ja harvoja hetkiä. Minulla on muutama tuollainen hetken ajan nimettömäksi jäänyt kokemus, ja olen kolmenkymmenenviiden ikäinen. Eivätkä nuo lyhyet sukellukset ole mitään sellaista, mitä kutsuisin hyvin merkitykselliseksi tai joksikin, minkä menetystä sanallistamisen kautta murehtisin. Ennemminkin tunnen kiitollisuutta siitä, että pääsin niistä pois. Kuvittelen niiden muistuttavan psykoosia. Aina noiden kokemusten ilmetessä olen ollut hyvin väsynyt ja muutenkin ahdistunut tai vaihtoehtoisesti kaatumassa jonkin nimettömän luiskahtaessa jalkani alta, ja ne ovat kestäneet kenties sekuntin sadasosan kuvottavassa jäsentymättömyydessään.

Niinpä se, mitä kernaasti tallentaisin sellaisenaan, on sekin pahasti teorioiden ja sanojen ja mielikuvien ja muistelemisen ja aiempien mielialaviritysten korruptoimaa. Se on abstraktio jostakin laajemmasta, ja itsepäinen kun olen, miellän tuon laajemman juuri yritykseksi ymmärtää laajemmin, tulkita monipuolisemmin ja joustavammin, osata nauraa omalle erehtyvyydelleen, ja niin edelleen, yritykseksi elää. Ehkä siksi en itse osaa kokea nielaisevaa vaaraa silloin kun nostan käsille jonkin tärkeän kokemukseni ja muokkaan sitä yhä uusin tulkinnoin ja tulkinnan tulkinnoin ja uusin assosiaatioin ja sanoin. Olen myös huomannut, että aika harvoin mikään koettu suostuu jäämään yhden tulkinnan tai sanallistuksen orjaksi. Sanat ovat toki oikotie, eivätkä vain sanat, vaan myös tuoksu tai tietynlainen tapa heilauttaa päätä. Mutta eivät ne kata kaikkea, ja joskus saattaa huomata muiston aukeavan arvaamattomaan suuntaan, niin ettei voi olla aivan varma siitä, sekoittuvatko nyt useammat tapahtumat vai muistaako oikeasti tuon yhden iltapäivän, yhden hetken aistimuksia ja mielteitä eräällä rannalla. Rannalla, jolla on nimi ja gps-sijainti, mutta joka ei ole sama asia kuin nimensä tai paikannuskoordinaattinsa (tai muistoni siitä). Rannalla, joka sekin on abstraktio maastosta, joka kiertyy palloksi ja seilaa pimeässäkylmässäohuessa. (Miksi muuten planeetta on harvinaisen hankalaa hahmottaa abstraktioksi jostakin laajemmasta ja pitkäjänteisemmästä tapahtumisesta?)

Eikä tapahtuminen ja kokeminen lopu. Ei toiminnan jatkamisen osaaminenkaan lopu. Sitä eräs taiteilijaystäväni ammoin pelkäsi kysyessäni häneltä, miten hän jatkaa maalausta aloitettuaan sen tällä tavalla; hän vastasi, ettei voi eikä halua ajatella koko asiaa, koska on olemassa se mahdollisuus, että hän menettää kykynsä jatkaa maalaamista, jos hän kiinnittää huomionsa intuitioonsa. En ajatellut sitä silloin, mutta nykyään ajattelen, että hänellä oli kissamainen intuitiokäsitys; kissoillehan tuntuu olevan tyypillistä, että niiden toiminta keskeytyy, jos ne huomaavat itseään tarkkailtavan. Sitten ne vain sukivat itseään häntä hermostuneesti nykien ja näyttävät täysin unohtaneen, mitä olivat vielä äsken tavoittelemassa. Mutta toiminnan jatkamisen tavat kyllä muuttuvat. Intuitio tuntuu erilaiselta kun se on nimetty ja tarkasteltavissa.

Aika kieroa, että sitä joko tietää, miltä tuntuu tarkastella omaa intuitiotaan tai ei. En osaa ainakaan kuvitella, että voisin äkisti alkaa pelätä, että pilaan intuitioni sitä tarkastelemalla. Ja toisaalta, jos joku on suojellut intuitionsa intimiteettiä, hän ei tiedä, miltä sitä tuntuu tarkastella. Meillä on tämän asian suhteen hyvin vähäiset yhteisen kielen edellytykset.

Se tuntuu harmilliselta, koska olen hyvin utelias ja koska olen unohtanut, miltä tuntuu suojella kokemustaan omalta katseeltaan. En edes oikeastaan tiedä, olenko koskaan harjoittanut tuollaisia suojelutoimenpiteitä.

Ylipäänsä, tiedän ja ymmärrän asioista käsittämättömän vähän.

Meemi, nopeasti.

Suolaisissa pisaroissa on meemi, johon koen tarvetta osallistua vaikkapa vain siksi, että murran ajatuksen, ettei introvertti kokisi meemikeskustelun tarvetta...

Meemi kuuluu näin:

Kirjoita neljä asiaa, joissa tarkastelet omaa tunne- vs. asiakeskeisyyttäsi, ja toisaalta ekstro- vs. introverttiyttäsi.
1. tapa ajatella ja suhtautua asioihin
2. suhtautuminen ympäristöön ja vieraaseen/uuteen ainekseen
3. vuorovaikutustilanteet
4. energian hankintatavat ja ihmissuhteet

Ensinnäkin minusta on kauhean hankalaa arvuutella, olenko universaalisti ottaen tunne- vai asiakeskeinen. En edes tarkalleen ottaen ymmärrä, miten voisin olla korostuneesti jompaakumpaa tai ainakaan itse arvioida ajattelussani taipumustani. Sen kyllä huomaan, että tietyissä tilanteissa kiihdyn kovasti ja tuo kiihtymys värittää aistimukset ja informaationkäsittelyn siinä määrin, että lapset oikein huuhtoutuvat ovista ja ikkunoista pesuvesien mukana. Toisaalta kyllä luulen myös, että silloin, kun oikein tongin argumentaation syntyjä syviä ja koetan hahmottaa, pitääkö tietty ajatusrakennelma kutinsa (esim. voiko tietyn kausaaliketjun tosiaan päätellä näistä ja näistä tutkimustuloksista käsin), tunteeni eivät ole mitenkään poisleikatut - usein tällaiseen tehtävään liittyy jopa polttava tarpeellisuuden ja asiallisena pysymisen tärkeyden tuntu, jota on aika vaikeaa mieltää "asiakeskeiseksi".

No mutta, sen enempää murisematta voin ainakin todeta, että kaikissa testeissä, jotka olen tähän ikään mennessä tehnyt, olen saanut tulokseksi olevani introvertti. Se ei tietenkään tarkoita, etten pitäisi ihmisistä tai etten osaisi työskennellä ryhmässä tai että olisin erityisen kiinnostunut vain siitä, mitä minä tässä ja nyt teen ja ajattelen. Pikemminkin ajattelen asiaa rentoutumisen kannalta. Rentous on minulle vaikea juttu. Minussa kihisee hurjan paljon energiaa. Herään puuhakkaana, ja sängyllä lojuminen ja rauhallinen vain oleminen tuntuvat kauhean vierailta lajeilta. Jotenkin niissä voin kuitenkin onnistua silloin kun olen aivan tuttujen seurassa (muutama lähin ihminen) tai yksin. Isommassa joukossa koko kysymys rentoudesta tuntuu mielettömyydeltä. Mitenkä voisi ehtiä rentoutumaan ja vain hengittelemään, kun toisten mielialat, eleet ja ilmeet sekä heidän ideologioidensa sanoitukset tunkeutuvat tietoisuuteeni, hämmästyttävät, ihastuttavat ja virittävät minua tiettyyn suuntaan. (Joskus tietysti myös närkästyttävät, mutta sitä ei tapahdu kovin usein, koska valikoin seurani aika tarkasti.) Ja väsyttävät - huonolla, ylikuormittavalla tavalla.

Oikeastaan vasta tässä parin viime vuoden aikana olen oppinut tajuamaan, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä sähköistyneitä kuin itse olen. Että monen on oikeasti esimerkiksi vaikeaa pysyä hereillä! Tai herätä! Se tuntuu todella kummalliselta, enkä osaa kuvitella sitä. En osaa oikein hyvin myöskään kuvitella, miltä tuntuisi se, ettei kiinnostu siitä, mitä tekee. Että pitkästyisi kroonisesti omaan elämäänsä. Että kaipaisi lisää virikkeitä, jotain ekstremeä ja hurjaa. Tai jatkuvasti jotakin uutta.

Tämä rentoutumiskysymys on tietysti hyvin tunnepitoinen, olisi helppo ajatella ensin. Mutta onhan se myös asiapitoinen, hyvänen aika.

Tapa ajatella, kysyy meemi. Ainakin sen olen huomannut, että käsittelen mieluusti asioita jonkin verran itse ennen kuin pulautan ne muiden näkyville. Kai jokaisessa kaveripiirissä on muutama tyyppi, jotka ovat hurjan vaikutteille alttiita sillä lailla nopealla tavalla - he soittavat ja kysyvät, että se sanoi näin ja näin, mitä mä nyt teen, ja tekevät sitten juuri niin kuin toinen ehdottaa. Sitä on jotenkin vaikeaa ymmärtää, miten niin voi tapahtua. Kyllä minäkin kysyn neuvoa ja kuuntelen niitä, mutta menee jokin aika, että pureksin kunnolla saamani neuvon ymmärrettäväksi. Ja aika usein käy niinkin, että vaikka arvostan neuvon antajaa, jokin neuvossa saa minut epäröimään - ajattelen, etten ole nyt selvästi oikein osannut kommunikoida tilanteen kaikkia nyansseja neuvojalle, koska hän noin neuvoo. (Olen kai melko epäluuloinen enkä kovinkaan toiveikas kommunikaation suhteen. Minua hämmentävät ihmiset, jotka sanovat jostakusta toisista, että hän ymmärtää kaiken. En osaa oikein kuvitella sellaista, niin jäämätöntä kommunikaatiota ja ajatteluyhteyttä. Osaan kyllä kuvitella sellaisen kehollisen tason hyväksymisen, koska olen kokenut sellaisen. Harvoin, ohimenevästi, mutta kuitenkin. Tärkeä kokemus, jota ilman en varmasti pitäisi ihmisistä niin paljon.)

Olen oppinut kysymään neuvoja vasta näin päälle kolmikymppisenä. Aiemmin ajattelin, ettei ketään voisi vähemmän kiinnostaa, onko minulla ongelmia tai ei. Ei se ole mikään ihme, minun lapsuudenhistoriallani. Lapsuudessa ketään ei kiinnostanut. Aikuisilla oli omat isot ongelmansa eikä niistäkään puhuttu. Kerran kyllä soitin teininä auttavaan puhelimeen, ja siitä oli apua. Tunsin, että sitä ihmistä puhelimessa kiinnosti se, etten kokenut enää jaksavani. En kuitenkaan uskaltautunut koulupsykologille, kuten ääni puhelimessa ehdotti. Pelkäsin, että äiti romahtaisi kasaan, jos saisi kuulla, että minulla on vaikeaa. (Minulla ei ole saanut olla vaikeaa... minullahan on ollut "kaikki kunnossa".)

Kohtaan kaksi, tapa suhtautua ympäristöön ja uuteen ainekseen. Kirjoitin äsken, etten oikein ymmärrä uutuuksien ja äärikokemusten kahmimista. Toisaalta näin, mutta toisaalta taidan olla aika utelias toisten ihmisten ja muiden eläinten kokemusmaailmoja kohtaan. (Minusta niiden kokemisessa olen sananmukaisesti äärilläni, pyhää lähellä...) Pidän kyllä toistumisesta ja tuttuudesta, mutta en koe, että ne pysyisivät samana. Joka päivä talo, jossa asun, näyttäytyy erilaisena. Voin sulkea silmät ja katsoa sitä ihan uudella tavalla. Sama pätee puihin, nurmikonpalasiin, asfalttiin. Yksi hyvä uusi tapa, joka tyydyttää uteliaisuutta, on lukea lisää jostakin aiheesta. Esimerkiksi: mistä aineksista asfaltti on sekoitettu, miksi pitkäselkäisen ihmisen alaselkä kipeytyy helpommin kuin lyhytselkäisen, ja niin edelleen. Olen vähän hulluna teknisiin termeihin ja niiden määritelmiin. Toisaalta unohdan ne nopeasti, ellen käytä niitä säännöllisesti. Äh, en osaa tässäkään jakaa tunne- ja asiapitoisuuksia...

Sitten vuorovaikutustavat. Pidän seurasta, kunhan se on tarpeeksi pientä kerrallaan. Yksi tai kaksi ihmistä itsen lisäksi on minulle hyvä seura, isommassa huomaa helposti istuvansa hiljaa ja jännittyneenä ja kuuntelevansa, tulevansa äkisti hyvin itsetietoiseksi ja ujostuvansa siitä. Pienemmässä seurueessa niin ei tunnu käyvän. Siinä saatan olla liiankin riehakas ja ottaa joskus paljonkin tilaa, jos toinen antaa. (Yleensä kyllä päädyn pahoittelemaan tilannetta, jos olen mielestäni liikaa äänessä.) Toisaalta saatan tahtoa voimakkaasti joitakin asioita ja silloin saatan paljastua varsin tarmokkaaksi suostuttelijaksi. Isommassa seurueessa minulle ei tule yleensä mieleenkään, että voisin alkaa suostutella seuruetta mihinkään. Isoissa seurueissa tuntuu usein ehkä juuri sen vuoksi kurjalta. Jotenkin eteneminen on hidasta ja poukkoilevaa ja tuntuu, että yhteistä tahtoa on vaikeaa löytää. (No tottavie, kun en itse uskalla mitenkään osallistua sen muovaamiseen... huooh! Olisi niin paljon opittavaa!) Vuorovaikutustyylin kohdalla on ehkä vähäsen helpompi hahmottaa, miten tunne- ja asiapitoisuus voitaisiin jäsentää. Sanoisin näin: Jos näen, että toisella on sukka rutussa ja paha mieli, minun on hyvin vaikeaa keskittyä vähään aikaan mihinkään muuhun kuin hänen kokoon kursimiseensa. (Joka voi tietysti jonkun kohdalla tarkoittaa sitä, että olen kuin en huomaisikaan, silti keskittyen anturoimaan hänen mielialaansa.) Ja jos minulla on paha mieli, saatan olla joko hyvin asioissa pitäytyvä ja superkohtelias tai sitten läväyttää pahan oloni näkyville silmänräpäyksessä. Riippuu aika paljon siitä, luotanko keskustelukumppaaniin vai en. Mutta joka tapauksessa: jos vuorovaikutuksen tunnelma on ikävä, ei informaatiokaan virtaa esteettä. (Veikkaan kyllä, että näin se menee muidenkin kohdalla. Vai?)

Pidän kyllä siitä, että informaatio liikkuu sutjakkaasti. (Kuten sanottua, olen pannahisen utelias.) Siinä mielessä voisi ajatella, että olen vuorovaikutuksessa asiapitoinen kommunikoija. Joskus ärryn, jos hyvässä hengessä toteutuvassa keskustelussa jaanataan hyvää-päivää-kirvesvartta eikä mennä asioihin.

Eli - taas epäselvyyttä. (uhhuh, tunnen itseni nyt vähän vaikea-ankeaksi).

Kirjoitin jo tuossa aiemmin, että isot seurueet väsyttävät minut. Luultavasti saan aika paljon voimia ja iloa kuitenkin juuri vuorovaikutuksen ja asioiden jakamisen kautta. Yksityinen ilo on aika tuntematon käsite. Haluan jakaa hyvät oivallukset ja saan paljon toisten kokemusten kuulemisesta. Minun on vain saatava tehdä se omalla tavallani. Joskus ystävystyn nopeasti ja joskus tuskallisen ponnistellen ja hitaasti. Mutta aina tuntuu pätevän se, että mukavinta on jonkun kodissa, toisen tai omassa, kahden kesken. Ei hälyä, ei meteliä, ei joukkioita. Ei itsetietoisuuden ylitulveksimista ja itseinhoa. Voi oikein tuntea, miten uudet ajatukset lainehtivat ihmisestä toiseen, vääristyen tietysti matkalla, mutta entä sitten. Joskus on hauskaa saada toiselta takaisin jokin "uutuus", josta kiittäessä toinen sanoo, että mitä ihmettä, sinultahan minä tämän juuri opin. Tykkään leikkiä tällaista rikkinäistä puhelinta!

Ja pidän siitä, että erotan jo pitkältä hahmon, jonka tunnistan. Tarkoitan nyt fyysistä olemusta, en ajattelun hahmoa.

Ehkä olen kyllä vähän huono introvertti siinä suhteessa, etten osaa enää ajatella ketään itsenäisenä tai riippumattomana. Etten hahmota niin rajoja ihmisten välille. Että ajattelen, että tunne ei jää koskaan yhden kehon säilöön. Että ajattelen että tilanteet ovat perustavampia kuin ihmiset niissä... vaikka kirjoitankin, että on joitakin dispositioita, kuten että minun on helpompi kahden kesken. Kieli kinnaa vastaan näissä ajatuksissa. Ehkä senkin takia suhtaudun niin luimukorvaisesti sanalliseen vuorovuorovaikukseen.

Nyt minun on kiskottava takki niskaan ja laukattava bussipysäkille! Matkaan Espooseen.

Sosiaalisuutta ja väsynyt aamu

Näemmä kylmänharmaa utu seuraa meitä, minne menemmekin tänä keväänä. Ei puhettakaan auringosta, lämmöstä tai sipulikukista. Täällä, kotikaupungissa, niitä nyt sentään voisi olla, mutta taidan olla siinä kunnossa, etten ehkä pariin päivään lähde etsimään niitä. Uskomatonta, millaiseen yskimiseen voi herätä aamulla kuuden aikaan!

Mutta sentään ystäviä näimme eilen ja se oli kaiken tämän yskimisen väärti. Heräsimme kello yhdeksältä, olo oli silloin jo karmea ja viluinen, kehoni ei selvästikään ollut aivan sinut matkustamisen kanssa, matkustaminen kun tapaa sisältää kuitenkin kilometrikaupalla ulkoliikuntaa ja kassien raahaamista. En ole tainnut olla vielä ikinä niin kipeänä, että olisin kokenut oikeutetuksi ottaa taksin, se on sellaista äitihommaa. Ja kun matkat eivät olleet niin pitkiä kuitenkaan, kilometri pari aina suuntaansa, ja joukkoliikenne on muissa Suomen kaupungeissa usein paljon harvempaa kuin Helsingissä, me tosiaan kävelimme välittämättä siitä, että keuhkoni tuntuivat jotenkin silkkipaperisilta ja ehkä vähän repeilleiltäkin. (Se on kumma tuntemus. Hengittäminen ei satu, mutta koko keuhkoputken voi tuntea, tietää tarkalleen, miten ilma laahustaa sen kylkiä pitkin kääntäen palkeenkielet lepattamaan milloin ulos-, milloin sisäänpäin.)

Vaikka aamulla olo oli valju, päätin kuitenkin, että tämän on onnistuttava, ja jotenkin (lähinnä vihreällä teellä ja mateella ja auringonhattu-uutteella ja punkulla) pystyinkin huijaamaan kehoa ilman mitään särkylääkkeitä. Aina yhtä ihana Näkymätön tyttö tuli kämpille aamiaiselle ja söimme yhdessä kauralesepuuroa ja mustaherukkakeittoa ja rupattelimme asumisesta ja erilaisista ja eri-ikäisistä taloista ja muun muassa vanhojen talojen palvelijoille tarkoitetuista keittiörappukäytävistä. Joimme myös useamman kannullisen mateeta, ja sitä kitatessa oloni alkoi vähitellen tuntua siltä, että voisin jaksaa pysyä tolpillani iltaan saakka. Sitten pakkasimme kamat, kävelimme keskustaan Näkymättömän saattaessa meitä ja tapasimme rautatieaseman lokerikoille mennessämme Odelman, jonka kanssa menimme teelle tai kahville, kukin oman makunsa mukaan. Tämäkin tapaaminen sujui helposti ja hämmästelin taas mielessäni, miten mielenkiintoista ja silti jotenkin yksinkertaista ja luontevaa onkaan tavata sellainen ihminen, jonka ajatuksista on lukenut jo pidemmän aikaa. En osaa mitenkään kuvitella, että voisin olla aivan noin välittömästi ja helposti läsnä ja rentona jonkun aiemmin tapaamattoman ihmisen kanssa. Se kaikki saa ajattelemaan, että vaikka kasvokkain kohtaamisissa onkin jotakin erityistä, kyllä kohtaamista voi tapahtua merkittävällä tavalla tekstuaalisestikin. Miten muuten selittää se tuttuus, johon on helppo solahtaa kahden bloggaajan tavatessa toisensa livenä ensimmäistä kertaa? En ainakaan itse osaa keksiä mitään sen uskottavamman kuuloista selitystä.

Ehkä moni ihminen on sillä lailla perusluottavaisempi, että tällainen pohdinta kuulostaa jotenkin kummalliselta ja hassulta. Mutta ainakin minun on ollut niin kauan kuin muistan vaikeaa tutustua luottavaisesti, avoimesti ja ahdistumatta uusiin ihmisiin. Se oli läsnä piirteenä jo ennen kouluun menemistä ja koulussa kiusatuksi joutuminen vain vahvisti tuota epävarmuutta ja ulkopuolisuuden tuntua, jonka kanssa joudun tappelemaan tosissani suurimmassa osassa tutustumisen ja ystävystymisen prosessejani. Jotenkin uusien ihmisten kohtaamisessa tulee viiltävän tietoiseksi itsestään ja kaikesta siitä, mihin toinen voi takertua, jos hän päättää olla pitämättä minusta. Se saa helposti aikaan sen, että yksinkertaisesti mykistyy tai sitten ottaa jonkin karmivan pirteän ja suulaan roolin, ja jälkeenpäin on ihan niskakarvat pystyssä siitä, mitä kaikkea on tullut sanoneeksi jollekulle, johon ei oikeastaan osaa vielä luottaa. Ei se tietysti ole kovin vakavaa enkä ainakaan enää anna sen haitata ihmisiin tutustumista, mutta on kiinnostavaa ja kutkuttavaa huomata, että toisellakin tavalla voi tavata ihmisen, jota ei ole koskaan ennen nähnyt.

Itselleni (tiiviisti lukemieni) bloggajien tapaaminen on kuitenkin ollut sillä lailla erilaista ja merkityksellistä, että siinä tuollaista varautuneisuutta ei vain esiinny. Se on jännittävää ja kutkuttavaa ja kummallista ja ihanaa. Mutta pelottavaa se ei ole, ei hitustakaan. Siksi minusta tuntuu välillä kummalliselta, jos joku (yleensä bloggaamaton ihminen) kyseenalaistaa, onko blogin pitäminen tai ainakin siinä vaikeista asioista kirjoittaminen mielekästä ja järkevää. Minusta on jo aivan riittävän palkitsevaa, että kun ihmiset bloggaavat ja lukevat toistensa kirjoittamaa, he voivat sitten tavata kasvokkain ja olla ahdistumatta toisen vieraudesta ja siitä, kelpaavatko itse outoine ajatuksineen. (Puhumattakaan siitä, miten paljon oppii tarkkailemalla omia ja toisten ajatuksia, miten usein siinä saa hämmästyä ja havahtua ja ilahtua. Välillä ehkä kauhistuakin, mutta onneksi sellainen ei kestä kauan ja uusiin oivalluksiin, kauhistuttaviinkiin, on lopulta aika mukavaa asettua levollisesti.)

Lisäksi minusta vaikuttaa siltä, että osa tuosta tutustumisen helppoudesta on alkanut, joskin hitaasti, tihkua muihinkin ihmissuhteisiin. (Oikeastaan sellainen on aika oletettavaakin, kun asiaa tarkemmin ajattelee.)

No mutta, joka tapauksessa, näimme tarkkaavaisen ja hyväntuulisen Odelman ja joimme Kuutiotönöksi myöhemmin ristittävässä kahvilassa teetä ja kahvia ja söimme kahvilalounaan, joka minun kohdallani tarkoitti jättimäistä mokkapalaa, jonka päältä kaavin lusikalla pois valkosuklaalastut, jotta en saisi allergista reaktiota lehmänmaidon proteiinista. (Nuo mokkapalat olivat lähinnä heidän maidotonta vaihtoehtoaan, niissä oli vain ne pöhköt valkosuklaat. Jos muuttaisimme tuohon kaupunkiin, minulla olisi selvästi valistustyötä tehtävänäni... valkosuklaan voisi helposti korvata jollakin täysin maidottomallakin.) Jossain vaiheessa kollegatar tuli junalla asemalle ja liittyi seuraan, ja jo pian meidän pitikin jatkaa hänen kanssaan matkaa jalan ylioppilaskylään tapaamaan Vompsun vanhoja opiskelukavereita. Sekin sujui ihanasti. Aiemmin olen helposti tuntenut itseni vähän ulkopuoliseksi heidän seurueessaan, mutta nyt olen näemmä tavannut heitä tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi monessa ympäristössä hahmottaakseni heidät myös omiksi kavereikseni. Se on aina yhtä riemastuttavaa havaita: että kun on aikansa takkuillut ja ollut vähän huolissaan, että miksi ei tunne kuuluvansa tähän seurueeseen vaikka varmasti pitäisi, kun kaikki ovat ystävällisiä ja mukavan tuntuisia, sitten äkkiä huomaakin olevansa siinä seurueessa ilman mitään ruttuja ja murheita. Jokin näkymätön, huomaamaton raja on ylittynyt ja olo muuttuu sillä lailla, ettei sitä voisi mitenkään olla huomaamatta. Se kaikki tuntui erityisen huojentavalta, koska on aivan mahdollista, että vietämme ensi lukuvuoden tuossa kaupungissa, ja olisi pelottavaa muuttaa jonnekin, missä ei ole lainkaan ystäviä valmiina.

Oikeastaan teimme tässäkin kohtaamisessa sellaisia arkisia asioita, joita tavataan tehdä, kun sää ei salli piknikkaamista eikä auringossa vaeltelua. Luimme solukämpän pienessä keittiössä Hesaria, revimme salaattia, jäätelöä syövät sotkivat vaniljajätskiin pirkka-kaakaojuomajauhetta ja puhuivat sen yhteydessä lapsuudestaan (se kai on lähestulkoon välttämätön assosiaatio jäätelön ja kaakaojauheen sotkemisessa), samoista mukeista juotiin ensiin vihreää minttuteetä ja sitten kreikkalaista punkkua. Minulle tuollaiset opiskelijasolubileet ovat outo muoto, koska ne ihmiset, joiden kanssa hengailin itse yliopistolla, eivät juurikaan perustaneet opiskelija-asuntoloista vaan tekivät mieluummin vaikka mitä paskaduuneja voidakseen asua kantakaupungissa kivassa yksiössä. Tietysti muutenkin tuntuu hassulta käydä opiskelijasolubileissä ja tajuta, että suurin osa siellä olijoista on kuitenkin valmistunut ja tekee jotakin ihan oikeaa työtäkin, johon heillä on pätevyys. Siitäkin huolimatta että he ovat rutkasti itseä nuorempia. Ja sitten siinä istuimme kollegatar ja minä ja jutskasimme, mitä käytännön koulutuksia vielä ehtisi hankkia niin että voisi päästä johonkin inhimillisesti palkattuun ja kiinnostavaan käytännön työhönkin ennen kuin on neljäkymmentä... no, tietysti alan jo vähitellen tottua siihen seikkaan, että tässä maailmassa ei ole aina helppoa löytää vertaisiaan haahuilussa ja sitkeässä laadun vaatimisessa ja oman polun etsimisessä, koska muut ihmiset jotenkin tuntuvat ajautuvan kummemmitta rutinoitta sellaisiin epäilemättä taloudellisesti järkevämpiin (mutta usein vähän tylsemmän tuntuisiin) ja mielenterveydelle vähemmän haasteellisiin ratkaisuihin, jotka olen itse torjunut pitäessäni tiukasti kiinni siitä, että elämäni on kokonaistaideteos, jonka mieli voi hahmottuakin vasta sitten kun se on jo valmis (eli kun olen kuollut tai ainakin tiedän kuolevani varmasti muutaman päivän sisään) ja että jokaisessa kohdassa taideteosta on säilyttävä tietty taso, koska yksityiskohdat ovat yksityiskohtia eli erittäin tärkeitä. Joskus kyllä huomaan toivovani, että elämäni olisi hitusen helpommin selitettävissä, mutta toisaalta, enimmäkseen olen siihen oikein tyytyväinen, ja eilen olin tyytyväinen ja oletin, että muutkin ovat ja ettei minun tarvitse heille selittää mitään. Ei minun elämäni nyt vain ole selitettävä seikka eikä se kiinnosta oikeastaan muita sillä tavalla. Ei heitä kiinnosta se, olenko hyveellinen tai onnellinen, tai jos kiinnostaa, vain marginaalisesti.

Kunpa sen aina muistaisi!

Tosin se on vaikeaa muistaa, koska minua saattaa kiinnostaa ja kiehtoa aika kovasti se, kokevatko toiset elävänsä hyveellisesti ja onnellisesti. Ulkoapäinhän sitä ei voi nähdä. Mutta tiedän kyllä senkin, että minulla nyt vain on tämän suhteen päähänpinttymä. (Jo lukiossa, kun piti kirjoittaa erilaisia kirjallisuuskritiikkejä eräästä novellista, sain äidinkielen opettajalta palautteen: "Nämä kaikki ovat moraalikritiikkejä." Olin kuvitellut tekeväni moraalikritiikin lisäksi myös psykologisen ja historiallisen kritiikin, mutta opettaja oli asiasta toista mieltä. Toisaalta en oikein ymmärräkään, mitenkä etiikka ja psykologia ja historia nyt voitaisiin tuosta noin vain erottaa ja mikä psykologiassa ja historiassa kiinnostaisi, ellei olisi jo omaksunut jotakin elämäntyyliä, jotain arvojen ja kokemuksen horisonttia, jota vasten voisi lukea ja ymmärtää, että ahaa, tapahtui näin ja sitten he tekivät näin, hmm, kiinnostavaa.) Onnellisuuden ja hyveiden miettiminen vain ovat minulle kauhean tärkeitä asioita, joillekuille muille eivät niinkään. Eri ihmiset arvostavat niin erilaisia asioita. Joillekuille on tärkeää hyvätyyppiys tai menestys tai se, että on paljon ystäviä, se tuntuu olevan olennaisempi asia kuin se, miten se hahmottuu sisimmässä. Tai jos painotus onkin sisimmässä, se voi olla vaikka, ettei koe itseään vaativaksi tai uhrautuvaksi. (Se on helpompi ymmärtää, minullekin on tärkeää, etten koe itseäni kohtalonuskoiseksi enkä marttyyriksi, sellainen alistuvuus ja uhrautuvuus saa minut aivan raivoon saadessani itseni siitä kiinni. Ehkä joku osaa ja tahtoo alistua loppuun saakka, mutta itse en tahdo, ja vähän epäilen, osaisinkokaan, kun ahdistun ja vatkaan kehittyneesti, mutten osaa luottaa jumalaankaan tai muuta sellaista. Siksi tämä kirjoitus oli todella jännittävää luettavaa: en osaa kuvitella, millaista olisi olla kohtalonuskossaan luja ja määrätietoinen. Ehkä se johtuu siitä, että lähipiirini muutama kohtalonuskoinen ei ole erityisen luja ja valittaa todella rasittavasti aina vastoinkäymisten tullessa, ja niitähän tunnetusti piisaa runsaasti itse kullekin. Hmm, ehkäpä kohtalonuskokin on valinta, ja jos sen valintaluonne pääsee unohtumaan, se voi poikia juuri tuollaista raivostuttavaa voivottelua ja passiivisuutta ja odotuksen, että muut tulevat korjaamaan oman elämän vinkaan menneet asiat, jotka pahimmassa tapauksessa olisi helpointa korjata siten, että ihminen nyt yksinkertaisesti ottaisi vastuun käyttäytymisestään ja suostuisi miettimään, voisiko sen hienovarainenkin muuntaminen vaikuttaa lopputulemiin enemmän kuin jokin kaukainen kasvoton kohtalo.)

Sitten kaikki katkesi, oli lähdettävä kävelemään takaisin kohti keskustaa ja rautatieasemaa. Etenimme pienempänä seurueena, oli taas mahdollista puhua mieltä kuohuttaneista ja myllertäneistä asioista, sellaisista, mistä tuntuu vain olevan mahdotonta puhua, jos paikalla on yli neljä ihmistä. (Miksi juuri viisi on jo liikaa? Kyse on jonkinlaisesta suojelusta, ja sille on varmasti hyvät syynsä, vaikka tavallaan se ärsyttääkin minua. Ah, mikä mahdoton romantikko: että kaikkialla pitäisi olla koko ajan täysi avoimuus ja luottavaisuus. Mitä huvittavaa idealistista hinkumista!) Hyvästelimme seurueen, astuimme junaan kello yhdeksäntoista kaksikymmentä. Kaksi minuuttia sen jälkeen juna nytkähti asemalta liikkeelle.

En osannut nukkua paluumatkalla, olin niin innoissani ihmisistä ja heidän tapaamisistaan. Kotonakaan en olisi osannut nukkua, makasin pitkään valveilla ja iloisena.

Nyt on sitten aamu ja kauhean sumuista ja harmaata ja kamala yskä. Huh! Mutta olen kotona taas, kissat ovat täällä, miten ihanaa onkaan kuulla niiden ratistavan vauvan punoskoria, jonka näimme roskiksesta törröttämässä, kun tarvoimme reput selässä takaovelle. Otin korin, koska arvelin, että rottinki kiihdyttää kissat repimisvaihteelle, ja niin se tekikin. Tietysi korin olisi voinut antaa jollekin odottavalle ystävällekin, mutta luulen, että ihmiset eivät halua laittaa vauvojaan mihinkään roskiksesta dyykattuun. Nyt kori alkaa olla jo hieman rispaantuneen näköinen. Kissat saavat melkoista tuhoa aikaan jo yhdessä yössä! Ja kunhan koria on revitty kuukausi, sen irtosäleet voikin kuskata palstalle herneiden tueksi...

Tuntuu helpottavalta olla kotona, saada maata sängyssä. Tosin koiraa pitää mennä tänään hakemaan jossakin vaiheessa, mutta vielä on aikaa vain olla, levätä. Ja tuntuu kivalta, että on käynyt toisessa mahdollisessa ensi vuoden kaupungissa ja todennut, että sielläkin varmasti oppisi asumaan, ja että sielläkin on jo ystäviä odottamassa. Eilinen tuntuu oudolta unelta, kimmeltävältä ja värikkäältä ja toiveikkaalta. Olen hieman huvittunut siitä, että jaksoin sellaista ihmismyllerrystä aamusta iltaan saakka. Ja olin vielä oikein tyytyväinen ja iloinen! No, kyllä ihmisten näkeminen aina voittaa sairaana makaamisen ja videoiden tuijottamisen!