Näkemiin, kesä

Jo eilen olo oli vähän niin ja näin, ja muutaman päivän väsynyt kiukkuinen synkeys alkoi saada tarkennusta. Sormien välit syöpyivät auki, vasemman jalan sienitaudin innokkaasti nostattava varvas alkoi taas kuplia mätärakkuloita, yöllä nokka muurautui ihan umpeen ja nivelkivut herättivät sen verran äkeinä, että oli otettava parasetamolia. 

On ehkä viimeinen lämmin päivä tänä vuonna. Ja sitten olen pihalla kasmirvillatakissa ja turkoosissa pipossa, jonka nimi on Jean Pierre, ihan vaan sen takia, että olen sairastumassa jollain tavalla. Eiliseltä peruuntui opettajakokous, tältä päivältä kaveriretki taiteilijakotiin. No, sentään on piha, ja on aika erilaista sairastaa vällyissä synkeässä ja kylmässä talven pimeydessä kuin puolimakuulla elokuun vehreydessä äidiltä saadussa baden-badenissa. (Kun äiti aikanaan kysyi, haluanko baden-badenin, kuulin sen muodossa, haluanko Baden-Badeniin, jonka kuvittelen jonkinlaiseksi kylpyläpaikkakunnaksi, ja koska elämme edelleen korona-aikaa, vastasin tietysti, että en ole ajatellut nyt matkailla, liian raskasta. Sitten selvisi, että kyse oli lepotuolista. "Meillä on aina ollut baden-badeneita." Sanoin tervetuloa.) (Olen varmasti vanhempieni mielestä ihan täysi homekorva, kun en ikinä tiedä tuotteita niiden kauppanimillä. Ne puhuvat sillä tavalla, ovat aina puhuneet, ja lapsesta saakka olen vaan avannut toisen korvan. Ja jos oikein olen asiat hahmottanut, vanhempani ovat suhtautuneet yliopistoiluuni ja asiantuntemukseeni samalla tavalla: toinen korva auki, jotain ihme soopaa taas tupruttaa. Mutta kasvien tieteelliset nimet olen heiltä oppinut, tuosta noin vain, aika pienenä jo, se maailma on onneksi tuntunut molemmista osapuolista kiinnostavalta.)

Koska nyt ei voi kipeänä lähteä rallaamaan, joutui Vompsu juoksemaan sijastani kaikilla lupaamillani ja suunnittelemillani asioilla. Ehkä se ei ollut huonokaan juttu, hänen tuli taas käytyä kaupassa, ehkä kolmatta kertaa pandemian aikana. Katsoin tarkkaan, mitä hän sieltä itselleen osti nanuksi. Olen tuonut selvästi ihan vääriä herkkuja. 

Koska en ole aivan kuoleman kielissä, vaikka keuhkojen alue onkin aivan jäässä ja jäinen viima puhaltaa ylös alas keuhkoputkia ja nenän limakalvot tuntuvat ärtyisiltä, totesin, että viimeinen hyvä päivä, ei voi vain maata, illalla on tulossa sankollinen mustaherukkaa ja tyrniä Hurinalta, joka ryhtyi kylmiltään luomuviljelijäksi. (hurinaan ei voi enää viitata, koska siinä osoitteessa asuu nykyään joku aivan toinen.) Siis todella kylmiltään - ihmiset eivät lakkaa hämmästyttämästä itseäni. Minä en osaisi kuvitella, että osaisin jotain tuommoista, vaikka olen harrastanut kasveja ja viljelyjuttuja jonkin verran jo kotona asuessa ja intensiivisemmin omilleni muutettua, eli nyt ainakin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ajan. Juuri ja juuri uskon, että osaan hoitaa tätä pihaa. Jotenkuten. Ja päärynät eivät odota - täällä on kaksi päärynää, jotka kypsyttävät hedelmiään kovaa vauhtia. Niin että sanko vaan käteen ja poimimaan suoraan puusta, sitten pilkkomaan päärynöitä kahteen suureen lasipurkkiin, joista toista koetan hapattaa Kilner-purkissa ja toista ensin sokerikäyttää ja sitten etikoittaa siideriemon avulla vanhassa keksipurkissa, jossa tavanomaisemmin teen kombuchaa. Olen varma, että saan aikaiseksi vain homeräjähdyksen, mutta pistän ajatuksen interferonien piikkiin: Kylläpä sitä nyt ollaan synkeitä. On sitä muutakin saatu aikaiseksi kuin homeita. 

Jossain vaiheessa päärynöitä pilkkoessa, seisten, tiskipöydän ääressä, ihmettelin, että käteen jotenkin sattuu. Kun kaikki päärynät oli pilkottu, totesin pilkkoneeni sen verran ahkerasti, että kädessä on kunnon rakko kaikkien tautiavaumien lisäksi. Suuret purkit näyttävät komeilta ja päärynää on tuhottu ainakin puolitoista sankollista. 

Ajattelen: no, nyt voi mennä pihalle lepäämään. Kirja mukaan, baden-badenin tyynyt. Ukkonen jyryttää. Ja sitten alkaa sataa. Palaan sisään. 

Kun olen asettunut sisään suht mukavasti, iso kuppi kurkuma-inkivääri-mustapippuriteetä, niin eikö siellä taas paista päivä.  

Aamulla taivaalla kieppui valtava korppilauma pellon yllä. Pääsimme laskuissamme kuuteentoista yksilöön, mutta on aika haastavaa laskea kieppuvaa parvea. Kova oli myös krop kropotus. Kyllähän täällä päivittäin näitä kuulee ja näkee, mutta tämmöistä määrää kerralla en ole vielä nähnyt. Tuli mieleen intia ja sen bramiinihaukat. 

Sisällä ilmanpuhdistimet kohisevat, koska yritämme estää tätä-jotakin siirtymästä kehenkään muuhun. 

Vielä pitää jaksaa virittää muovihuone ylös, ruukut siihen alle, prosessoida herukat ja tyrnit. Päivä kerrallaan olen nauttinut kesän ihanasta. Nyt on kai jätettävä sille hetkeksi hyvästit. Tuntuu hurjalta, miten toiveikkaalta tämän kohdan peilikuva keväässä tuntuu - valoa on kuitenkin aika tavalla! Ja nyt on kuin sukeltaisi syvään kylmeen lampeen, turpeenhajuiseen pinnanaliseen. Iho menettää paahteisuutensa ja muuttuu taas valkoiseksi hyhmäksi. Ehkä kyse ei ole vain valon määrästä, tai lämmön määrästä, vaan myös muutoksen suunnasta. Keho tunnistaa lyhenevät päivät vuosi vuodelta aiemmin, epäröi semmoisen ääressä mistä ei voi perääntyä tai mihin ei voi olla käymättä sisään. 

Muutama kuukausi, ja kesän kuvia katselee taas ihmettyneenä: Kaikki nuo muodot! Eikä muista, miltä tuoksui iltaisin, kun narsissitupakka, enkelinpasuuna ja tuoksuherneet tekivät ilmasta lähen käätymäisen painavaa ja konkreettista. 

Sadonkorjuuaika on vasta alussa, umpioituja purkkeja jo puolitoista isoa laatikollista. Syyskylvö meni pieleen: kirpat söivät taas kaikki brassicat. Ainoastaan sikurisalaatit voivat hyvin. Ja sitten kompostimullasta nousee jos jonkinlaista taimea. Ananaskirsikka taitaa olla täälläkin päärikkaruohomme, ja kakkosena sitrukset. 

Yhtenä päivänä ennen kuin tulin kipeäksi kävelin tuttua peltoa ympäri laulaen ääneen Kesäillan valssia. Koira ei piittaa, vaikka vähän eksentrisoin. Niskakarvat nousivat pystyyn, kesä on vaan niin uskomaton ja ihana ja yltäkylläinen. Ja paras juuri näin metsiä peltoja hevosia haoissaan koira puutarha. En vieläkään meinaa uskoa, että olen päässyt tänne asti, nyt on hedelmäpuu, jonka alla voi istua tuolissa. 

Tänään kipeänä mutta enimmäkseen terveenä. 

Eikö olekin kummallista, että oikeastaan kaiken oppimisen arvoisen on oppinut jo ala-asteella näistä kahdesta laulusta, kesäillan valssista ja dona donasta?

Sekin lienee vain illuusio. Sanat ovat keränneet mukaansa kaikki vuodet ja ajat, joina niitä on mielessään hyräillyt, ja nyt tuntuu, että niissä on kaikki tarpeellinen. Mutta niin, onhan niissä paljon: molemmissa taivaan pääskyt ja maassa kulkevien raskaus ja epävarmuus sinne tänne heitellyksi tullessa. 

Koulutusvalintojen teoriaa ja kurkistuksia siihen, mitä on epäonnistuminen

Luen kasvatussosiologiaa tenttiin. Kirja on hyvä ja kuohuttava. (Mistäpä en kuohuisi, hah.) Siinä kirjoitetaan koulutusvalinnoista mm. näin:

Koulutusvalintoja ei voi täysin ymmärtää seurausten logiikasta käsin, jossa toimija ikään kuin tarkastelee nykyisyydessä valintojensa tulevaisuuden vaikutusta, vaikka se vastaisi toimijan itseymmärrystä. Koulutusvalintoja voidaan ymmärtää paremmin sopivuuden logiikasta käsin. Toimija ikään kuin kysyy itsestään mikä tämä tilanne on, kuka minä olen, mitä minunlaiseni ihminen tekee tässä tilanteessa ja toimii tilanteelle antamansa määritelmän perusteella. (March 1981, 221-222.) ... Sosiologille toimijoiden vapaa valinta tai halu toteuttaa itseään koulutuksen kentällä ovat paradoksaalisia asioita, sillä kun toimija aidosti haluaa jotain, sosiologi kysyy vielä, mistä tämä aidoksi koettu halu on peräisin ja mitkä ovat sen tuottamisen kulttuuriset, taloudelliset, polittiset, sosiaaliset ja historialliset ehdot.

Hauskaa tekstiä! Nyt kun olen lukenut, olen koettanut juurruttaa lukemaani siihen, mitä olen kokenut. Muistella tilanteita, joissa olen valinnut koulutusta. Ne ovat helpottuneet kerta kerralta, koska elämässäni usein suurin vastus on ollut perhe. Leikkikoulun vanhemmat vielä valitsivat, mutta jo ala-asteen kohdalla aloin jarrutella heidän tahtoaan. He olisivat halunneet laittaa minut kansainväliseen kouluun, jotta minusta voisi tulla satavarmasti pärjääjä. Kieltäydyin, raivosin ja rauhotuin vasta, kun minulle luvattiin, että saan mennä tavalliselle ala-asteelle, jossa puhutaan suomea. Olen siis alkanut vastustaa pärjääjyyteen panostavaa identiteettiä jo varsin pienenä ja hyvin pontevasti. Kuvataidelukioon menemisestäkin sai vielä tapella; vanhemmista se oli lahjakkuuden hukkaan heittämistä, kun olisi ollut paljon varmempiakin teitä. Yliopistosta he eivät sanoneet oikein mitään paitsi että heistä tuntui nöyryyttävältä, että nostin opintotukea. He samastivat sen sosiaalipummiuteen mutta unohtivat onneksi tämän narinan tilanteeseen sopeutumaan joutuessaan. Kun sitten hain hierojakouluun, ilmeni jotenkin rikkovani heidän kategorioitaan valumalla ylemmästä statuksesta alempaan. (Jouduin vääntämään rautalankaa siitä, ettei kukaan tule riistämään akateemisia valmiuksiani eikä maisterintodistustani, vaikka opettelisinkin käytännön ammatin. Eikä niin käynytkään - hukkasin maisterintodistuksen ihan itse muutossa.) Äiti teki kaikkensa saadakseen minut uskomaan, etten voisi viihtyä hierojana ikinä ikinä, mutta oikeastaan en enää kauheasti hämmästynyt hänen reaktiotaan enkä ottanut sitä kovin vakavasti. (Vanhempani ovat rakkaita mutta kovin pihalla koulutuksen funktioista. Tarkoitan tällä: vielä enemmän pihalla kuin minä!) Nyt sitten kun ilmoitin tästä nykyisestä opintojen aloittamisesta, he sanoivat vain, että toivottavasti edes tämä nyt sitten onnistuisi. Valinta valinnalta olen tullut tietoisemmaksi siitä, mitä tietynlainen koulutus tarkoittaa. Mitä se avaa. Mitä se voisi poissulkea. (Paitsi että se poissulkeminen kyllä tapahtuu eniten omassa päässä; valitettavasti oma pää ei vain ole täysin irrallaan yhteiskunnallisista rakenteista.) Mitä se ehkä voisi avata.

Kun kauan sitten aloin opiskella humanistiksi, tein valinnan juuri lainauksen kuvaamalla millainen olen ja mitä minun kaltaiseni valitsisi -taktiikalla. Siinä on hyviä puolia: opinnot eivät ole tuntuneet pakkopullalta vaan kiinnostavilta. Senkin olen ajatellut hyväksi puoleksi, että tiesin kaiken aikaa, ettei opinnoista seuraa mitään ammattipätevyyttä tai edes markkinoilla arvostettua titteliä. Se piti fokuksen siinä hetkessä, opinnoissa. (Huomaan, miten paljon kasvatustieteissä korostetaan työllistymistä ja työelämää. Se sopii minun nykyisiin intresseihini, koska ajattelen sen tarjoavan etulyöntiasemaa puolipäiväisen työpestin saamisessa, mutten olisi tullut sen kanssa toimeen kaksikymppisenä.) Nykyhetken ja opintojen tärkeyden korostuminen auttoi varmaankin muovautumaan sellaiseksi ihmiseksi, joka juurruttaa itsensä voimallisesti siinä, missä kulloinkin on, näihin tuntemuksiin ja kiinnostuksiin. Joskus huomaan, miten tällainen aktiivinen itsensä juurruttaminen tuntuu puuttuvan joltakulta. Se on hämmentävää sivusta havainnoitavaa: ihminen ikään kuin kurkottuu jatkuvasti toisaalle ja sen seurauksena on vähemmän tässä, pingottuu, kiristyy, käy kärsimättömämmäksi. Tämä on tietysti heittohypoteesi. Voi olla, että kuvittelen koko jutun. Ja ainakin sanallistan sen huonosti.

Hauskalta tuntuu myös sosiologin kysymys, mistä toimijan aito halu valita tietyllä tapaa tulee. Tästä tulee mieleen taannoinen törmääminen Eufemian kanssa ja puhe sinapinkeltaisista vaatteista. Joskus sitä virittyy aivan tietämättään hetken päästä tulevaan muotiin, esimerkiksi. Tekee isoja elämän ratkaisuja ensimmäisenä omassa ystäväpiirissä ja sitten saa lukea odotushuoneessa selailemastaan lehdestä, että tämmöinen trendi on nousussa. Se tuntuu hupsulta, koska suoraan sanottuna en ihan hirveästi ymmärrä, miksi mitään muoteja ja trendejä pitäisi pyrkiä seuraamaan ja ainakaan en ole ymmärtänyt porskuttavani niiden etujoukoissa. Mitenkä se trendi on onnistunut tunkeutumaan elämääni? Sitä kai sosiologi sitten juuri tutkii, vai kuinka? Olisi kyllä hauskaa ymmärtää paremmin oman tahdon kiteytymistä. Se ilmenee niin valmiina ja mystisesti, että tuntuu kuin lintu olisi lentänyt yöllä sisään ikkunanraosta ja muninut peitolle hienon, turkoosinkirjavan munan. Tai lintu ja lintu, on ollut unessa, ei linnusta ole varmuutta, on vain rikkumaton ja arvoituksellinen muna sängynpeiton päällä, kun herää. Tämä on nyt metaforista puhetta. Tahto on voimakkaampi kyllä kuin hauras muna.

Eräällä luennolla - anteeksi, en koeta edetä systemaattisesti, tänään on vapaapäivä ja minulla on edelleen raivostuttava projektini tutkia sitä, miten ajattelu etenee, ja kun minulla ei ole varaa palkata projektiin muita, joudun itse ajattelemaan ja sitten ihmettelemään omien ajatusteni loikkia, koska muiden kirjoituksesta en voi olla varma, editoivatko he kenties sitä jollain tavalla - eräällä luennolla käsiteltiin epäonnistumista ja sen mahdollista periytymistä ja sen pohjalta joukko ihmisiä teki tutkimussuunnitelman. Ja voi, mitä he käyttivätkään epäonnistumisen periytymisen mittauskohtana? He olisivat mitanneet, miten sosioekonominen tausta vaikuttaa siihen, onko päässyt sisään Helsingin yliopiston pääsykokeessa yhtenä tiettynä vuonna, kaikki koulutusalat mukaan luettuina. Se tuntui niin hurjalta, että hiukseni melkein seisoivat päässä. Ei niin, etteikö joku voisi pääsykokeessa epäonnistuttuaan tuntea itsensä epäonnistuneeksi, mutta se ajatus, että tässä kohdin sosioekonominen tausta ponkaisi hyvin esiin... no, ehkä se ponkaiseekin? Ehkä olen liian ennakkoluuloinen. Mutta en voi mitään sille, että minun mielestäni jo se, että joku uskaltautuu leikittelemäänkin ajatuksella yliopistoon menemisestä, osoittaa aika monia onnistumisia. Aika monia kohtia, pullonkauloja, jotka on läpäissyt pontevasti.

Äkkiä huomasin ajattelevani, ettei ole lainkaan helppoa määrittää, mitä tarkoittaa olla etuoikeutettu. (Linkkaan Eufemian mainioon tekstiin kaukaa.) Tai ainakaan etuoikeutettuuksia ei ole vain yhdenlaisia. Esimerkiksi, olen itse ollut varsin etuoikeutettu muutaman hyvän lapsuuden ja nuoruuden kaverin suhteen. Heillä oli koulutetut vanhemmat, jotka yllättäen hyväksyivät joitain asioita, joita omassa kodissani kiellettiin jyrkästi. (Ja kiellettiin toisia asioita, joista meillä ei piitattu pätkääkään.) Etuoikeutettuutta oli myös olla niin paljon isovanhempien hoteissa - siellä oli taas aivan eri meininki. Tämä erilaisuuden kohtaaminen epäilemättä käynnisti monia prosesseja ja sai minut uskomaan, että pystyn toimimaan monenlaisissa ympäristöissä. Se sai myös havaitsemaan, miten säännöt ovat usein neuvoteltavissa, eivät jumalten jyrähtämiä tosiasioita. Kun säännöt hahmottaa neuvoteltaviksi, niiden mielivaltaisuuden edessä on ehkä helpompi säilyttää toiveikkuutensa ja malttinsa. Tietysti olen huimaavan etuoikeutettu myös kouluasioiden suhteen - ja isolta osin siksi, että pidin pääni niissä enkä kauheasti kuunnellut vanhempia. Ala-asteen 3-6-luokkia lukuunottamatta olen saanut opiskella sellaisten opettajien johdolla, jotka ovat kyenneet tunnistamaan, miten minut saadaan sitoutettua yhteistyöhön. (Se on aika helppoa, kunhan ei kiirehdi suurissä ryhmissä osallistumista eikä heittäydy ivalliseksi. 3-6-luokat elin täydessä lukkotilanteessa suhteessa luokanvalvojaan. Opettelin asiat ja opin kyllä, mutta en esimerkiksi suostunut viittaamaan. Siitä syntyi neljä vuotta kestänyt poterosota. Pidin siinäkin pääni, mutta usko omaan hyvään tyyppiyteeni ja lunkkiuteeni taisi kuolla siinä sivussa ja ihottuma ja infektiotaudit hellittivät vain kesäisin, kun en ollut pelosta kankeana ja itsepäinen ja vihainen.) Toisaalta en ole kotitaustan suhteen ollut etuoikeutettu siinä mielessä, ettei vanhemmillani ole sosiaalista elämää, että he pelkäävät kaikkea mahdollista katastrofia mikäli paljastuu, että meistä lapsista ei ole tullut normaaleja, ja että vanhempani herkästi leimaavat aivan kaiken tekemäni epäonnistumiseksi. (Okei, reiluuden nimissä: he leimaavat sen omaksi epäonnistumisekseen, mutta on vaikeaa irrottaa omaa epäonnistumistaan lapsena heidän epäonnistumisestaan vanhempina. Nämä roolit kun kuitenkin suhteutuvat toisiinsa.)

Esimerkki epäonnistumisesta pääsykokeissa saa mietteliääksi. Huomaan tulleeni aika resistentiksi epäonnistumisen fiiliksille ja peloille. Johtuuko se siitä, että epäonnistumista on toitotettu niin valtavasti kotona? Ja että olen ainakin saanut havainnoida, miten jokin itsen enemmän onnistumiseksi mieltämä olosuhde selkeästi on toiselle epäonnistumista? (Ja päinvastoin - silloin kun olen oikeasti ollut hajalla, vanhempani ovat olleet kumman tyytyväisiä ja todenneet, että heistä on hyvä, että saan kokea epäonnistumisia, koska elämäni on ollut ehkä vähän liian helppoa. Ehkä he kokevat epäonnistumisteni lähentävän meitä. En tiedä. Hämmentävää joka tapauksessa. Ei se ole heidän lohdutusmoodinsa, tiedän miltä he kuulostavat lohduttaessaan, eikä tuo ole sitä. Ja miksi he ajattelevat elämäni liian helpoksi, kun he tekstiini törmätessään suuttuvat välittömästi, ettei noin vaikealta saa tuntua?) Huomaan, että on tosi vaikeaa määrittää, mitä epäonnistuminen on. Jotenkin ajatukseen epäonnistumisesta tuntuu kytkeytyvän ajatus, ettei tilannetta pysty korjaamaan. Useimmat tilanteet pystyy korjaamaan, ja silloin aluksi epäonnistumiseksi nimetty kohta muuttuukin oppimiskokemukseksi. Nykyään taidan aika monesti hahmottaa jo tässä vaiheessa, että jaaha, ei mennyt ihan putkeen, mutta katsotaan, miten saadaan tämä tästä fiksattua. Tuntuu liialta vaatia, että kaikki pitäisi osata heti ja että kaikessa pitäisi onnistua heti. (Ja tuskin semmoinen elämä kovin mielenkiintoiselta tuntuisi, vai mitä tuumaat? Luulen, että itse hermostuisin noin soljuvaan tyyliin ennen pitkää ja alkaisin tehdä jotain ihan toisenlaista.)

Pohdin viime viikolla, ettei minusta tullut kovin hyvää hierojaakaan. No tavallaan varmaan niin, jos ajatellaan, että siinä on jotkin ennalta-annetut kriteerit. Mutta luultavasti ei ole. Entä sitten vaikken aina osaa virittyä sen ammattikuntani eetokseen kaikin kohdin? Tai vaikka huomaan edelleen pitäväni hieromieni ihmisten ajatusrakenteita kiinnostavampina kuin heidän jumejaan? Ja vaikka joskus huomaan ajattelevani niinkin, että pohjimmiltani tuen heidän itseohjautuvuuttaan kohentamalla heidän fyysisiä tuntemuksiaan, lisääväni heidän pontevuuttaan, jotain semmoista ehkä. Ehkei se haittaa, kunhan jaksaa keskittyä myös pehmytkudokseen. Uskon jaksavani.

Epäonnistumiseen liittyy osittain sekin, miten meiltä kysellään tilastollisen päättelyn perusteissa jokaisessa oppimistehtävissä, kuinka kiinnostavalta kurssi vaikuttaa ja olettaako sen selvittävänsä ongelmitta. Vastasin ensimmäiseen ja toiseen tehtävään ongelmakysymyksessä, ettei ei, en pidä todennäköisenä, että selvittäisin kurssin ongelmitta. Koska opettaja kuitenkin vaikutti vähän lannistuneelta, miten paljon ongelmia ounastelimme, liitin toisen kerran vapaakenttään pienen tervehdyksen. En puuttunut "kurssin selvittämisen" tulkintaan, tai miten se nyt olikaan sanallistettu, mutta sen sijaan puutuin "ongelmien" tulkintaan ollakseni musertamatta hänen käsitystään toiveikkuudestamme ja pitääkseni silti kiinni siitä, että kurssi tulee olemaan työläs ja herättämään ajatuksia, jotka voivat tuntua vaikeiltakin. Kirjoitin lyhyesti, ettei ehkä kannata masentua, vaikka ongelmia olisikin odotettavissa - niistähän sitä sitten opitaan. Välittyikö tarkoitus? En tiedä, mutta ehkä kirjoitin sen yhtä paljon itselleni siihen. Ehkä ongelmat liittyvät jonkun mielessä ja termiikassa epäonnistumiseen, mutta minulla eivät. Itse asiassa en osaa nimetä elämässäni yhtään ongelmitta sujunutta prosessia. Ja silti ajattelen eläneeni hyvää ja kiinnostavaa elämää!

Koulutusvalinnat mietityttävät nyt senkin osalta, että kävin tervetuliaiskahveilla uudessa ammattiliitossani ja havahduin siellä lopullisesti huomaamaan sen, miten eri tavalla kasvatustieteilijöiden (nyt) ja humanistien (17 v. sitten) ammatti-identiteettiä rakennetaan ihan opintojen ja niiden oheistoimintojen parissa. Kasvatustieteissä on ollut jo useita esittelyitä siitä, minne sijoitumme työelämässä, miten haluttua työvoimaa olemme ja miten hyvä brändi meillä on tukenamme. Heti on kädestä pitäen tultu kertomaan, että semmoinen kolme tonnia on hyvä alkupalkka vastavalmiille maisterille, ja kandille siitä yhdeksänkymmentä prossaa. Sisäänpääsykirjeen mukana tuli jo ammattiliiton lipare ja nyt tosiaan kävin siellä kahvittelemassa. Onkohan humanisteillakin nykyään jotain tällaista? Ennen ei ainakaan ollut. Olin täysin pöllämystynut tilaisuudessa, jossa meitä kestittiin, ja saimme mukit ja kangaskassit ja kuulakärkikynät, ja ajattelin, että onpa kummallista opiskella alaa, jossa saa ulkopuolisten tahojen kiinnostusta osakseen jo opintojen aikana. Olen toki lukenut siitä, miten lääkefirmat kestitsevät lääkiksen opiskelijoita, mutta että kasvatustieteilijöitä... kaikkea sitä! Kuitenkin työelämässä yleishyödylliset taidot, joita opinnoissa opitaan, ovat kasvatustieteellisessä ja humanistisessa tiedekunnassa pitkälti samoja. Teoriaperustatkaan eivät ole kovin kaukana toisistaan. Mutta kasvatustieteissä on varaa sanoa, että tehkää sivuaineet siitä, mikä oikeasti kiinnostaa, samoin kandi ja gradu, kyllä te työllistytte. Humanistisessa mainittiin, että sivuaineita harkittaessa kannattaa miettiä sitäkin, mitä työelämässä voitaisiin arvostaa. En tiedä, miltä tämä särähtää sinun korvaasi, mutta minusta puhetavassa on iso ero. (Toivottavasti se on ero, joka selittyy eri ajassa tarkkailemisella.) Humanistisessa rakennettiin aivan toisenlaista kuvaa oman tutkinnon merkityksestä ja sen mahdollisuuksista avata ovia työmarkkinoilla. Olisiko työllistyminen helpompaa, jos työelämään olisi kävellyt sisään jotenkin varmempana siitä, että hei, mulla on tämä tutkinto ja se on ihan loistojuttu teidän kannalta, koska osaan nämä ja nämä asiat. Olen koettanut kävellä niin, mutta se tuntuu aika vaikealta, kun sitä harjoittelua on joutunut tekemään ihan itsekseen, ja ainakaan minä en osaa olla epäilemättä omia aivoituksiani. Nyt ainakin itselleni tutkinto muodostui aika nopeasti kiveksi kengässä kaikkia ei-kulttuurialan-freelancer -duuneja hakiessa.

Joskus mietin, miltä kuulostaa lukea kaikista vaikeuksista ja vaikeista oloista. Varmasti kummalliselta ja ehkä vähän ahdistavalta, jos ne päästää sisäänsä. Haluan kuitenkin kirjoittaa tähän ylös sen, että huolimatta työurani repaleisuudesta olen ajatellut elämääni voittopuolisesti hyvänä ja kiinnostavana, ja olen aika hyvin jaksanut olla ylpeä siitä, miten pontevasti olen raivannut elämääni tilaa hiljaa olemiselle, epävalmiudelle, ajattelulle, lorveksinnalle, kaikelle semmoiselle, mikä ei näy ceeveessä, mutta toivottavasti valmiudessa tarttua uuteen ja kiinnostua erilaisesta. Olen myös edelleen kiitollinen sille lapsuudenystävän äidille, joka omien psykologianopintojensa harjoituksena teki meille teineille tietyt testit ja sitten tulkitsi tuloksia ja sanoi, että hätkähdyttävintä tuloksissani oli se, miten voimakkaasti tunnuin uskovan, että tapahtui mitä tapahtui, selviän siitä kyllä sanoja apuna käyttäen. (Hän unohti tanssin ja kävelemisen, varmaan siksi koska niitä ei mitenkään sivuttu testissä.) Olen monesti palannut noihin ystävällisiin sanoihin, kun on ollut vaikeaa. Ei niin, että olisin tiennyt uskovani sillä tavalla. Tai että uskoisin niin. Mutta että hän tulkitsi niin, että hän onnistui näkemään jotain sellaista voimaa; jo se tuntuu lohdulliselta.

On kauheaa kuvitella, miltä tuntuisi olla lannistettu. Hahmotan itseni etuoikeutetuksi ennen kaikkea siksi, että minua ei ole lannistettu. Hetkellisesti tietysti, muttei suuremmassa mittakaavassa. Tai niin - ehkä on joitain asioita, joissa minut onkin lannistettu, mutten onnistu hahmottamaan niitä. Mutta ainakaan aloitteellisuuttani ei ole lannistettu. Eikä tiettyä selviämistaipumusta. Enkä ole kehollisesti sillä tavalla pelokkaassa kestolukossa kuin monet tapaamani ihmiset ovat. (Se saa minut hirvittävän huolestuneeksi ja surulliseksi ja haluaisin jakaa heille avaimet lukkoon, mutta ei minulla ole NIITÄ avaimia, minulla on vain OMA avaimeni.) On ihmisiä, jotka sanovat elämän kantavan. Minusta ei tunnu siltä. Maa kyllä kantaa. Ajattelen elämää jonain enemmän muovattavana ja tehtävänä kuin jonakin kantavana. Se on erilainen metafora. Johtaako erilainen metafora erilaiseen elämään? Tai ainakin elämäntulkintaan?

Kasvatussosiologian kirjassa puhutaan myös aikuiskoulutuksesta.

Ihmiset näyttävät hakeutuvan erityisesti aikuisiällä koulutukseen, jos heidät ajaa siihen jokin sisäinen haaste, kutentarve saada merkityksellisempi työ, tai ulkoinen pakko, kuten työttömyys, sairaus tai omaisen kuolema. Tällaiset ennakoimattomat tilanteet saavat ihmiset pohtimaan tietoisemmin omaa identiteettiään, elämäntilannettaan ja mahdollisesti käytössä olevia kulttuurisia resursseja, mukaan lukien koulutus, joilla sisäisen haasteen tai ulkoisen pakon aiheuttama ongelma voitaisiin ratkaista. Kun ihminen tulee tietoisemmaksi myös koulutuksen tarjoamista resursseista, hänen kouluttautumisen ja oppimisen alansa tavallisesti laajenee. Valitut koulutusala ja -taso eivät välttämättä kiinnity enää niin selvästi aikaisempaan elämänkulkuun ja identiteettiin, vaan koulutus voi avata aivan uudenlaisia elämänsuuntia ja mahdollisuuksia rakentaa identiteettiä.

Ehkä. Ehkä ei. Alan kadottaa syyt, miksi tulin tähän tilanteeseen, miten sen selitin vielä pari kuukautta sitten. En saisi unohtaa yliopistoliikunnan osuutta.

Eilen kävimme katsomassa ystävän yllätyskeikkaa läheisessä kahvilassa. Esiintyjiä oli valtavasti: laulavia, säteileviä ihmisiä. Laulavissa ihmisissä on jotain heidän esiintyessään, jotain syvästi hämmentävää. Koin taas riittämättömyyttä yrittäessäni sanallistaa jotenkin, miten koskettavaa laulamisen katseleminen on. Tarkoitan: onhan se maagista. Ihan samalla tavalla kuin tanssi tai kirjoituksen lukeminen ja toisen äänen siitä kuuleminen. Tietävätkö ne siitä magiasta laulaessaan? Äh, magia on huono sana. Tarkoitan, koetan selventää, koko keho on niin suuntautunut, niin yksi, laulaessaan. Ja että vielä ääntä ja sanoja ja rytmejä ja melodioita - siinä on niin valtavasti informaatiota! Oli hauskaa katsella laulajia, heidän eleitään, ja kuunnella heistä irtoavaa ääntä. Se on samalla voimaannuttavaa ja surullistavaa. Voimaannuttavaa, koska se muistuttaa kaikesta voimaannuttavasta: irti päästämisestä, riehakkuudesta, leikistä. Ja sitten surullistavaa, koska kaikki eivät osaa laulaa. Useimmat eivät koe, että saisivat laulaa ja tanssia. Mikä on mekanismi siinä takana? Minua ainakin pelottaa joka ikinen kerta, kun järjestän skypejoululaulua, koska en sillä tavalla ole musiikki-ihminen, että olisin osannut/voinut/jaksanut/halunnut panostaa musiikkiin. Pelottaa laulaa, koska se ei voi kuulostaa miellyttävältä. Siitä huolimatta olen linjannut, että teen niin, koska elämä, jossa ei voi laulaa, tanssia, päättää omista asioistaan, kirjoittaa näitä kauheita thoughtcrime-ajatuksia esiin, se elämä halvaannuttaa, kuristaa, saa vihaiseksi. Se on kauheampaa kuin tuntea pelko kaikkialla ja toimia silti.

Huomaan jäsentäväni itseni taas kiusankappaleeksi, se kuulostaa epämiellyttävän vanhempimaiselta jäsennykseltä, vedän pannumyssyn päähän ja jatkan tenttiin lukemista. Vaikken ainakaan itse osaa paheksua sitä, että joku tanssii, vaikkei koe osaavansa. Tai kirjoittaa, vaikkei koe osaavansa. (Enhän minäkään koe osaavani kirjoittaa, piru vie. Ei minulla ole koskaan ollut mitään tähdellistä sanottavaa. Mitään hienoa, syvällistä, yleispätevää, särmikkäästi mielipiteistettyä, perusteltua, kulturellia.) Koetan olla paheksumatta vuolassanaisuuttani ei-mistään.

Paluu tenttikirjan ääreen.

Voit arvata, ettei lukeminen ole helppoa, koska sivuja on liki neljäsataa ja pienetkin kappaleet synnyttävät tämmöisiä ajatusmutavyöryjä. Ja: vaikka monilla on paljon vaikeampaa, ei se tee tästä hitustakaan helpompaa, tästä yrityksestä keskittyä ja pysyä asiassa.

Unilaulu

Nukahdan pitkästä aikaa vaikeuksitta. En pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin. Ehkä nyt kehoni on koonnut riittävästi väsymystä ja tasoittuu.

Unessa istun turkoosiksi maalatulla penkillä keskellä valtavaa sinivaleunikkopeltoa, jonka Swendolyne on uhonnut istuttavansa makuuhuoneen ikkunansa alle. Puut heijaavat, tervalepät, mutta joku on istuttanut tuoksusta päätellen myös balsamipoppelia. Täytyy olla elokuu, on niin pimeä ja lämmin. Päälläni on se valkoinen yöpaita, jota käytin erottuani, se joka liestyi lopulta rievuiksi ja oli annettava pois, yöpaita joka tuntui melkein siltä kuin joku olisi pidellyt minua, vaikka koetin nukkua yksin.

Talon takaa kuuluu jonkin eläinlauman kellojen kalketta. Vaikken käänny katsomaan, tiedän Atlas-vuoriston rinteiden nousevan heti siitä. Kellot soivat unettavasti, vesi liplaa kauempana edessä, sieltä kuuluu sitä kilkettä, jota purjeveneet pitävät tuulisella säällä. Vaikkei tuule.

Unessa olen yksin, viiltävän yksin. Nostelen hiuksiini kukkia, josko se vaikka auttaisi, sinivaleunikoiden uskomatonta sineä. Unikkopellon punainen on vaihtunut valeunikkopellon siniseen. Sitten nostan katseeni ja etsin komeettaa. Mutta taivas on mykkä, kuu kelluu omahyväisenä ja tähdet ovat kaukana. Ja äkisti uni liipaisee laulun, jota kuuntelin keikalla pari päivää aiemmin, Kaukana, niin kaukana on kuu ja tähdet ja niin kaukana on koko avaruu-uu-uu-uu-uus, ja näen tähtien hitaasti loittonevan ja sammuvan ja kellotkin talon takaa Atlas-vuorilta vaikenevat. On aivan hiljaista, vain puut suhisevat. Valun kyyneliä, aivan kuten keikallakin. Miten valtava, hiljainen tila, ja niin pieni ja hauras keho sen kaiken sisään piilotettuna. Miten kaukana ovatkaan toiset mantereet, toiset eläimet, toiset kehot. Olen juossut heistä niin kauas, peloissani.

Nousen seisomaan, kokoan varovasti helmat, astun askeleen eteenpäin kavioillani, jotka ovat kipeytyneet liiasta juoksemisesta. Koetan kurotella taivasta tarkemmin katseellani, mutta on kuin tähdet himmenisivät yhä, vetäytyisivät pois.

Haluaisin seurata niitä.

Ja sitten lasken katseeni ja katselen jalkojani, kavioita. Ja äkkiä minussa kasvaa päättäisyys ja nostan kasvoni ja huudan tähdille, huudan niille ilman sanoja, pelkkää ääntä, metallista ja voimakasta, ja tapahtuu jotakin kummallista: äkkiä tähdet alkavat syöksyä päin polttavana, valkaisevana massana, pienet himmeät pisteet voimistuvat ja lähestyvät, ja juoksen sisään taloon ja sen läpi vuorille ja kuulen, miten kellot taas kilkattavat, nyt juoksutahtia, eläimet ovat vaistonneet tähtien tulevan, ne juoksevat kompastellen varvikoissa, ja liityn niiden seuraan, kapuan rinnettä uskaltamatta vilkaista taivasta, tajuten vain, miten maailma käy yhä valoisammaksi, ja näen raitiovaunun odottavan seuraavan harjanteen päällä, uskon selviytyväni, jos ehdin sen kyytiin, mutta se nytkähtääkin liikkeelle ja näen ystäviä sen sisällä istumassa, katsomassa suoraan eteenpäin, ja haluaisin huutaa niin lujasti, että he tajuaisivat odottaa minua ja pysäyttää vaunun, mutta en uskalla, koska se voisi vauhdittaa tähtiä lisää. Niinpä vain kompuroin rinnettä ylös, tuoksuu timjamilta, ja sitten käännyn ja näen tähtien muodostaneen valtavan valkoisen roihun taivaalle, mutta tuntuu, ettei se enää lähesty.

Ja niin istun rinteeseen ja huomaan talon kadonneen, veden kadonneen. On vain rinne. Ja jalat sen pinnalla, ne näen, ja istuinluilla paino, sen tunnen. Ja timjamin tuoksu.

Ja äkisti en ole yksin, lohdullisuus tulvahtaa jostakin. Ilma on kietonut kätensä ympärilleni ja ujuttautuu keuhkoihini, matkaa suonissani, maa allani viettää loivasti alaspäin. Ja taivas on valkeaa roihua siinä melkein kädenojennuksen päässä. Tapahtuu niin, että alan vihellellä, unessa se hämmentää itseäni kovasti, koska en ponnista enkä tahdo viheltää, vaan on kuin joku ulkoinen vihellyttäisi minua. Koetan myös muistaa, miten jouduin rinteeseen, mutta en kykene.

Muistan sen vasta kun herään ja hämmästyn, miten märkä naamani on. Kyynelehtimisestä tällä kertaa, ei kuolasta. Mutta herääminen tuntuu hauskalta. Ja on jännittävää huomata, miten unet jo valmistelevat sunnuntaiseen retkeen runoilijan taloon, steppikenkien mukaan ottamiseen ja musiikin tulvimiseen sillä tavalla, että voin nyt ehkä itsekin tehdä jotakin asian hyväksi, kun minulla on soittimeni, omat kavioni, mukana. Ja miten mennyt sekoittuu uneen myös, muutama viimeinen päivä: laulun liipaisema liikutus keikalla, kuva avaruuden kaukaisuudesta, raitiovaunujen epäluotettavuus (olen nyt kahdesti tempoillut niiden ovien kanssa: kerran en päässyt sisään ja toisen kerran en meinannut päästä ulos), tiivis vapaan tahdon ajatuksen pyörittäminen ja tuntu siitä, että olen taas löytänyt jalkani, itsenäisyyteni, varovasti ja ehkä vähän ahdistuneesti, mutta kuitenkin.