Elokuun lopunaikaa

Yöllä pointillistin syksyvastakohta, samettipaperinleikkaaja, on levittänyt työnsä näytille kotikulmille. Mustasta samettipäällystetystä paperista leikatut puunsiluetit, pensaansiluetit, koko kasvillisuus rikkaine muotoineen, piirtyvät valoa taittavia seiniä vasten, taivaan ylikylläistä preussinsinistä vasten, pilviä vasten, bussipysäkkejä vasten. Bussipysäkkien (kaksi rinnakkain, tien kummallakin puolen) valokioskeissa istuskeleviin ja seisoskeleviin ihmissiluetteihin on pastelliliiduin hieraistu aihio kukkamekkoa tai farkunsinistä, jotain mistä tunnistaa, etteivät nuo ulokkeet ole ihopoimua vaan vaatetta.

Harmaa syö taas, vähän mutta kuitenkin. Ja kehrää, ja herättää aamulla ja illalla tassulla naamaan läpäten. Ei se yleensä, mutta nyt kyllä. Sen on saatava huomionsa. Olemme luopuneet pakkosyötöstä melkein täysin, tarjoamme herkkuruokaa (ainoastaan mousse-nimikoidut kelpaavat) ja ammumme pillerit kurkkuun tablettiruiskulla. Harmaa väristää turkkiaan inhosta harvemmin ja vaikuttaa tyytyväisemmältä. Odotamme puhelimen soivan, odotamme eläinsairaalan kutsua tarkastukseen. Harmaa leikataan tai sitten ei. Eläinlääkäri ei osannut sanoa, mitä kivet munuaisissakin tarkoittavat. Virtsanjohtimista ja rakosta kivet kyllä saa pois, mutta entäs munuaiset? Olen varautunut kaikkeen. Eikä se tunnu enää niin pahalta nyt kun kissa vaikuttaa kivuttomalta ja elämänhaluiselta. Antibiootit ovat sammuttaneet tulehdusmuutokset virtsateissä.

Kulttuuria rummutetaan tiiviisti. Iskee keikkaväsymys. Olisi vaikka mitä. Olkoon. Niillä muutamalla keikalla, jonka käymme kuuntelemassa, ihastelen torvia. Ja laulavaa-soittavaa avioparia. Millaista olisi syntyä perheeseen, jossa vanhemmat osaavat iloita musiikissa? Jossa musiikki ei olisi kiistan aihe? Jossa olisi yhdessä tekemisen mahdollisuus? En osaa kuvitella, en ainakaan sillä tavalla, että pitäisin kuvitelmiani mitenkään realistisina.

Jalka kipeytyy uudestaan, varmaankin uniongelmien takia. Tuntuu kuin yksityiskohtien hyöky paiskautuisi vasten kehoa, joka yrittää tarrautua vierivään hiekkaan jalkojen alla, säilyttää käsityksen siitä, mitä on ylhäällä ja alhaalla, mikä ilmaa, mikä vedenalista. Särähdän hereille väsyneenä ja levottomana. Odotan, että tila tasaantuisi, mutta on kohtia, joissa itkettää. Itken asiakaspalvelijan roolissa hiljaisena hetkenä, pyyhin silmiä hupparin hihaan ja toivon, ettei tämä kaikki karkoita asiakkaita. Itken pyöräillessäni töistä kaupunkiin ostamaan pieniä herkkumoussepurkkeja kissalle. Itken vähän kun maksan ne. Melkein huomaamattomasti. Myyjä näyttää ärsyyntyvän.

Mitä sinulle kuuluu, kysyy työkaveri palaveriaamussa. No, vähän tällaista, sanon. Kolmas kerta puolen vuoden sisään kun matkallelähtöön on alle viikko eikä ole aavistustakaan siitä, pystynkö lähtemään. Työkaveri ei osaa sanoa tähän mitään. Nyt pystyisin lähtemään jalan puolesta, en täysipainoisesti mutta kuitenkin, mutten osaa sanoa, antaisinko itselleni anteeksi, jos kissa järkyttyykin ja menee huonommaksi. Ihan hyvin sinä voit lähteä, sanoo moni. Eiköhän se järjesty. Entä jos ei järjestykään? Entä jos jokin menee pieleen? Voisinko pitää pieleenmenemiset paremmin hallinnassa kotona? Mitä vastuu eläimestä oikeastaan pitää sisällään? Teenkö edelleen samaa kuin kymmenen täyttäessäni, kun minulta kysyttiin, haluanko lahjaksi pianon vai ponin, ja vastasin pianon, koska minun kävi niin sääliksi ponia, joka joutuisi kärsimään huonoudestani ja osaamattomuudestani sekä kaikista vastuuttomista taipumuksistani? (En halunnut pianoa, se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutten silloin vielä osannut vastustaa kysymystä ja sanoa, että se on typerä kysymys, ja että sen voisi kysyä jotenkin muulla tavalla, vaikka niin, että onko jotain erityistä, mitä haluaisin.) Totta kai haluan matkalle. Pelottaa havaita, että on tahtoa ja jotain, jonka voisi leimata itsekkyydeksi. Onko kaiken sellaisen haluaminen, jota ei aivan välttämättä tarvitse, itsekästä? Vihaan itseäni laimeasti jo pelkästään siitä syystä, että ehkä uskaltaudun matkalle. Koetan antaa sen olla, mutta tietysti se vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni. Samalla minua raivostuttaa se, miten helposti muovailen elämääni katastrofien välttämistavoitteiden ympärille.

Pudotan avaimet hissikuiluun. Tai oikeastaan pitäisi varmaan kirjoittaa, että kuvittelen pudottavani avaimet hissikuiluun. En nimittäin tiedä. Tiedän, että tulen sisään rappuun avaimella, ja on yö, olemme koiran kanssa nähneet samettipaperipuita ja yöliikenteen odottajia, tai mistä minä tiedän, mitä koira on nähnyt, mukana se on kyllä ollut, tuhissut ja kiskonut, ja sitten otamme hissin ja kuvittelen jonkin hassun äänen ja ajattelen, että olenpa väsynyt, nukkua nyt noin keskellä päivää, tai siis työpäivän jälkeen, herätä yöllä, haluta nukkua lisää. (Edellisenä yönä sen sijaan uni on pakoillut.) Kotiovella kaksi avainta, kotioven avain ja ulko-oven avain, puuttuvat renkaasta. Rengas on vääntynyt kummalliseksi, voi helposti kuvitella, miten avaimet sujahtavat siitä pakosalle. Otamme hissin alas ja syynäämme eteismaton, kumimaton, oven ulkopuolisen kaistaleen ja lukon. Tai siis minä syynään, koira heiluttaa häntää ja koettaa hengailla mukana asiantuntevan oloisena. Ei avaimia missään. Kysyn, näenkö kenties unta. Sitten muistan äänen, jota olen kuvitellut päänsisäiseksi. Ehkä se onkin avainten ääni hissikuiluun pudotessa. Ei niitä muualtakaan löydy.

Pitää siis soittaa huoltoyhtiöön ja kysyä, voisivatko he antaa avaimet hissikuilusta. Mutta entä jos niitä ei löydy sieltä? Sanonko siinä tapauksessa, että sitten abduktioni meni puihin? Ja mistä sitten etsin avaimia? Taskuissakaan ne eivät olleet, eivätkä hissin lattialla. Ehkä ne löytyvät koiran turkista sitten kun joskus ehdin parturoida sen. Aikomus siihen on ollut vireillä kesäkuun alusta saakka, en vain ole käynyt toimeen. Ja sen sijaan, että raivaisin sille tilan kalenterista, olen ilmoittautunut sen tuhannen sortin keramiikkatiiviskursseille.

Palstakin pitää paketoida ja säilöä sato. Teen vastakorjatuista parsakaaleista, kesäkurpitsasta ja pensaspavuista vihreää currya nuudelien kera. Kummat vibat siitäkin tulee: eikö vain heti nouse mieleen se, miten monesti saa kuulla syyllistystä siitä, miten asioita turhaan maustetaan, kun ne olisivat parhaimmillaan ihan vain höyrytettyinä, oliiviöljyn ja suolaripauksen kera. No, ovat ne hyviä niinkin. Mutta pidän vihreästä thaicurrysta vielä enemmän ja aivan rapsahtavan tuoreet itse viljellyt kasvikset tekevät siitä vielä asteen verran parempaa. Siitäkään huolimatta en osaa täysin riistäytyä irti siitä, että monen mielestä teen väärin käyttäessäni tuoreet kasvikset niin. Ei siinä ole mitään järkeä. Olen itse viljellyt ne, ne jos mitkä ovat päätösvallassani. Ja kasvien ravinnoksi käyttämiseen liittyvä moralismi kuulostaa aivan urpolta. Silti on jotenkin paha mieli siitä, että moisia lausuntoja esitetään. Kuten kirjoitin: toisaalta peräisin oleva itseviha vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni, ja heidän paheksuntansa jaksaa huolestuttaa minua, koska... koska mitä? En tiedä. Mutta huolestun.

Keskiviikkona lähden Budapestiin tai sitten ei. Lohi leikataan tai sitten ei. Rahat riittävät tai sitten ei. Jalka kestää hierontojen tihentämisen kolmeen työpäivään viikossa tai sitten ei. Avaimet löytyvät hissikuilusta tai sitten ei. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu.

Ystävien haaliminen

Yksi niistä asioista, jotka minun on pitänyt opetella aivan omin päin, on ystävyys ja sen kuviot. Kaikkia kuvioita en suinkaan osaa. Hämmästyn esimerkiksi niitä ihmisiä, jotka edelleen tapaavat vanhoja koulukavereitaan ala-asteen ajoilta tai joilla on tarha-ajalta rakas, vanha ystävä. Sellainen tuntuu rikkaudelta, mutta toisaalta en osaa tuntea erityistä huolta siitä, ettei omalle kohdalleni ole sattunut sellaisia ihmisiä, joihin olisin pitänyt yhteyttä. Ehkä nämä ihmiset ovat oppineet kotoaan, esimerkiksi, että tuttavuuksia kuuluu vaalia?

Yksi suuria huolia äidin ja isän suhteen on heidän ystävättömyytensä. Vaikka olen tarkkaillut vanhempiani pitkään, en edelleenkään oikein pääse käsiksi siihen, mistä siinä oikeastaan on kyse. Siitäkö, etteivät he juo alkoholia? Luulisi, että lapsiperhevaiheessa viimeistään löytyisi aikuisten rientoja, joihin ei liity humaltumista. Vai siihen, että he opiskelivat ammattiin hyvin nuorina ja sitten telkesivät itsensä vähintään kymmenen tunnin työpäiviin? Vai onko sillä enemmän tekemistä sen paheksumisen kanssa, jonka he suuntaavat minusta kauhistuttavan kärkkäästi niihin, joiden elämänarvot ja -tavat ovat toisenlaiset - esimerkiksi yliopistomieheen, joka ajaa vanhalla ja usein kuraisella autolla, tai naiseen, jolla ei ole vakituista virkaa vaan joka tekee keikkoja ja kuvittelee niiden lomassa "olevansa suurikin taiteilija"? Mihin katosivat kaikki lapsuudenystävät, kun he kerran eivät ole onnistuneet sitten lapsuuden tutustumaan kehenkään muuten kuin työn kautta? (Eivätkä työihmisetkään tulleet ystäviksi, ei. Heidän kanssaan vain vertailtiin asunnon ja auton hintatasoa ja ehkä kerran kahdessa vuodessa syötiin yhdessä vaivautuneen ilmapiirin vallitessa. Vähän sillä lailla kuin käy pikkujouluissa jos ei juo viinaa ja muut juovat.)

Minusta tuntuu aina yhtä kummalliselta, kun joku puhuu vanhempiensa ystävistä ja vapaaehtoishommista ja luottamustehtävistä. Nämä vanhemmat vaikuttavat niin paljon lähestyttävämmiltä monessakin mielessä. He tuskin ahdistuisivat siitä, etteivät tunnista aina niitä nimiä, joita lapset mainitsevat: kävin siellä sen ja sen kanssa.

Oikeastaan luulen, että vanhempani tajusivat sen seikan, että minulla on ystäviä enemmänkin kuin yksi tai kaksi (kuten oli kouluajan, jolloin en ollut vielä täysin tajunnut, ettei elämää ole välttämätöntä järjestää sillä lailla kuin vanhemmat sen näyttävät - kiitos seksuaalisuuden, josta ei halunnut hiiskahtaakaan ja jota ei voinut järjestää vanhempien tapaan, koska kukaan ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin itsestä kiinnostuneelta, niin että oli pakko keksiä uusia tapoja ystävystyä, olla seurassa ja muuttua joksikin aivan toiseksi) vasta syntymäpäiväjuhlissani, taisin täyttää silloin kaksikymmentäseitsemän tai kaksikymmentäkahdeksan. Jälkeenpäin äiti kysyi hieman järkyttyneen kuuloisena, mistä ihmeestä tunnen oikein ne kaikki ihmiset. Luettelin kanavia: opiskelukaverit, järjestötuttavat eri järjestöistä.

"Entä työkaverit?" kysyi äiti. Mietin tarkasti, mutta yksikään työkaveri ei ollut tullut. Ei sillä, etten olisi kutsunut, mutta usein työkaverin juhliin lähteminen näyttää tuntuvan jotenkin liian intiimiltä puolelta ihmisestä, jonka kanssa on osoitettu istumaan samassa toimipisteessä. Työkaverin juhlissa tapahtuu usein niin, että on ainoa saapunut työkaveri, ja kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa ennalta, ja sen seurauksena tarttuu hermostuneesti boolikauhaan ja salaattiottimiin liian usein illan aikana, tai jos tarjolla on salaatin asemesta vain patonkia ja pahimmassa tapauksissa maitoisia päällisiä, syö kuivana patonkia suuret määrät pitääkseen itsensä siinä vankassa uskossa, että nämä ovat ihan mukavia ihmisiä ja varmasti ajattelevat minua osana bilekarjaa, vaikka itse tunnekin seisovani jossakin kolhivien jäälauttojen keskellä patonkia suussa hymyillen-pureksien. Se, että myöhemmin näistä muista tulee mukavia ja huomaavaisia tyyppejä, joilla on miellyttävät kasvot, on ihan toinen juttu, jota ei siinä tule ajatelleeksi tai jos tuleekin, ei se niin paljon auta. Lisää patonkia suuhun!

Huomaan ystävystymisen vaikeuden yhdellä niistä kehotietoisuuden tunneista, joilla käyn. Tunnilla esitetään kysymyksiä ja on suotavaa jakaa kokemuksiaan muun ryhmän kanssa. Vaikka muiden kommentit tuntuvat itsestäni valtavan kiinnostavilta, ovathan ne kurkistusikkuna kehollisuuteen, joka on toisenlaista kuin omani ja joka silti käsittelee juuri niitä asioita, jotka itseäni kiinnostavat äärettömästi, epämääräisiä pistelyn ja puutumisen ja keventymisen ja rentoutumisen tuntoja, jotakin äärettömän intiimiä ja vaikeasti sanallistettavaa, minusta tuntuu kohtuuttoman pelottavalta sanoa ääneen omia tuntojani. Tajuan jokaisen tavun kohdalla vieväni muiden aikaa. (Tai "muiden kallisarvoista aikaa", kuten koulussa tähdennettiin.) Joudun taistelemaan joka ikisen sanomishalun kohdalla itselleni tilaa vakuuttamalla, että varmasti muitakin kiinnostavat minun tuntemukseni, heillehän ne ovat uusia ja eksoottisia, ja eivät kai he olisi kehotietoisuutta harjoittamassa ja harjoittelemassa, jos aihe tuntuisi heistä tylsältä. Mutta yhtäkaikkisesti aina siellä jotakin sanottuani tunnen vieneeni liikaa tilaa ja aikaa.

Se tuntuu tavallaan hassunkuriselta, koska muutama huonommin tuntemani ihminen on esittänyt, että bloggaaminen tarkoittaisi suurta huomiohakuisuutta ja halua dominoida tilaa ja ajatuksia. Heidän hypoteesinsa tuntuu liian lavealta. Jotenkin tämä kirjoittaminen tuntuu huomaavaiselta tavalta jakaa asioita, koska kenenkään ei ole pakko lukea tekstiä. Avatessani suuni sen sijaan useimmat kai kokevat kohteliaaksi hiljentyä kuuntelemaan, mitä oikein hölisen. Jotenkin näiden välillä tuntuu ammottavan syvä kuilu. Ei minun tee pahaa kirjoittaa pitkästi ja rupattelevasti, mutta jos puhun niin muulle kuin aivan luottoystävälle, on vaikeaa olla kokematta, että olen syyllistynyt hirvittävään epäkohteliaisuuteen, dominoinut keskustelua ja kaiken lisäksi ollut epäilemättä tappavan tylsä ja epäsystemaattinen. Toki kohottelen kulmakarvojani näille tuntemuksilleni enkä ota niitä liian vakavasti, mutta tunnen niin silti. Ja on vaikeaa estää tätä ajatusta, että oikeastaan pitäisi sulkea suunsa, valumasta asenteeksi ja käytökseen.

Eilen törmäämme yhden vanhimmista ja luontevimmista ystävistäni kanssa toiseen vanhaan tuttavaan. Rupattelemme hetken. Tuttava on valmistunut tutkinnonuudistusrytäkässä ja hänen vanhin kissansa, kauneuden ja hyvyyden ja totuuden ideaksi toisinaan tituleerattu, on kuollut. Sitten sanomme hei hei ja liukenemme teillemme.

Siinä kaikessa on jotakin surumielistä. Tuttavat, joista ei koskaan tule ystäviä, heitä on niin paljon. Sitten heidän nimensä unohtaa, elleivät he ole politiikassa, kuten monet entiset tuttavani ovat.

Tavallaan tuntuu hullunkuriselta tarkastella ystäviään systemaattisesti ja huomata, kuinka kaikki oma ujous ja vaikeus mieltää itsensä tutustumisen arvoiseksi on tarkoittanut sitä, että on hakeutunut paikkoihin, joissa voi tehdä jotakin konkreettista. Yksinäisellä on aikaa. Tuota aikaa voi kanavoida opintoihin ja järjestötoimintaan, ja niissä voi tuntea olevansa liikkeellä kunniallisin aikein, koska tekee sitä tai tätä proggista tai ryhmätyötä tai lukee tätä klassikkoa muiden kanssa, kukin vuorollaan esittelee yhden kommentaarin näkökulman klassikkoon. Sillä tavalla tuntee olevansa hyödyksi, ja se on tärkeää, jos on vaikeaa mieltää itseään kiinnostavaksi muuten kuin käytettävyysnäkökulmasta. Siinä sivussa ihmisiin tutustuu, johonkuhun ehkä ystävystyykin.

Ystävyys tuntuu helpottavalta: äkisti on luvallista sanoa asioita myös itsestään olematta itsekäs roisto. Toki ystävyyteen liittyy huolta välittämisen kautta ja usein toisten vastoinkäymiset saattavat tuntua lannistavilta hetken aikaa, mutta silti se on pienempää ja vaarattomampaa kuin pistävä tunne siitä, että haluaisi oikeastaan sanoa jotakin, mutta se ei tunnu oikeutetulta.

En voi olla ajattelematta, miten olisi käynyt, jos olisin toiminut kuten vanhempani toivoivat: jättänyt lukion väliin ja kouluttautunut suoraan ammattiin ja alkanut paiskia rahaa kasaan. Minulla tuskin olisi ystäviä, ainoastaan työkavereita. Ajatuksena se tuntuu pelottavalta.

Joskus leikittelen silläkin ajatuksella, millaisia olisivat tapaamiset vanhojen ystävien, kuten teini-iän ystävien kanssa. Juotaisiinko niissä viiniä vai yrttiteetä? Pelaavatkohan he edelleen poolia ja pyöräilevät niin kovaa, että hengitys dominokaatuu ja paita on märkä perille tullessa ja katsoisivatko he edelleen pyöränketjuja ja toruisivat siitä, etten muista suihkuttaa niitä silikoniöljyllä tai mitä se töhnä nyt sitten olikaan nimeltään, on minulla sitä purkki jossakin, aina sateen jälkeen? Onkohan heillä edelleen samat nimet? Ovatkohan he hengissä kaikista hurjista kokemuksistaan huolimatta? Viiltelevätkö he edelleen käsiään vai ovatko he siirtyneet muihin itsetuhoisuuden muotoihin? Onko heillä edelleen aina kamera mukana? Onkohan se tätänykyä lomo fisheye vai digitaalijärkkäri vai sellainen luottokortinkokoinen pieni pokkari, jossa kuitenkin on zuumi ja makrokuvausmahdollisuus? Syövätköhän he lihaa edelleen?

Mitä ihmettä heidän kanssaan tulisi puhuttua? Muistan virheen yhdelle heistä pitkän hiljaisuuden jälkeen kirjoittaessani. Kirjoitin siitä, kuinka muut tytöt ovat alkaneet naisistua töissä käydessään ja ovat ostaneet toimistovaatteita ja leikanneet hiuksensa ja että itse kamppailen sen kanssa, etten haluaisi. Odotin saavani sivustatukea, mutta hän vastasikin leikanneensa polkkatukan hänkin ja valmistuvansa pian ompelijaksi. Hän kuulosti aavistuksen verran loukkaantuneelta paniikistani. Ehkä ne eivät tosiaan enää pukeudu kuin pojat.

Sitä on vain niin vaikeaa kuvitella.

Vasta ensimmäisellä luokalla ymmärsin, että monet ihmiset pitävät ystäviä jotenkin tärkeänä ja oleellisena asiana. Siihen asti olin viettänyt aikaa kotona mummun kanssa tai mummolassa, eikä siellä ollut ystäviä. Mummu ja isoäiti tekivät omia asioitaan ja minun tehtäväni oli pysytellä poissa tieltä ja auttaa, missä kykenin. Isoäidillä oli ystäviä, mutta äidin puheiden takia kuvittelin sen liittyvän enemmän hänen hävettävään omituisuuteensa kuin mihinkään normaaliin ihmistenväliseen kanssakäymiseen. Eihän mummulla, äidillä ja isällä näyttänyt olevan minkäänlaista tarvetta keskustella kenenkään kanssa, leikkimisestä nyt puhumattakaan. Mummu jopa vaihtoi kadun puolta havaitessaan jonkun puolitutun lähestyvän, ettei olisi tarvinnut joutua juttusille. Vasta myöhemmin oivalsin sen liittyvän hänen häpeäänsä änkyttämisestä. Mummu ei änkytä, jos hän saa aikaa valmistautua tapaamisiin, mutta johonkuhun törmäämisen jälkeen hänen oli vaikeaa muodostaa kokonaista sanaa, saati sitten lausetta.

Niinpä koulussa en aluksi osannut olla erityisen huolissani siitä, että seisoskelin yksin ja katselin kurtturuusujen muuttumista vuodenaikojen edetessä. Toki ilkeät kommentit tuntuivat pahalta, nipistämisistä ja koululaukun maahan potkaisemisesta tai pahemmasta nyt puhumattakaan, mutta en osannut tuntea erityisempää ahdistusta siitä, ettei minua otettu naruhyppelyyn ja sen sellaiseen mukaan. Jos olisin tuntenut pahempaa ahdistusta siitä, etten päässyt ryhmään, voi olla, että minulle olisi käynyt kuten joillekin tuntemilleni ihmisille - että olisin katkeroitunut ja oppinut mieltämään itseni epäkelvoksi, ehkä psykoosiin saakka. Mutta eihän hiljaa yksin odottelussa ollut minulle mitään uutta tai poikkeamaa odotusarvosta. (Ilkeydessä oli, ilkeydessä on edelleen. Sitä minä en tajua ollenkaan. Miksi ihmeessä haluta pahoittaa toisen mieli tietoisesti? Jonkun aivan sivullisen?) Kirjoissa toki lapset nousivat sattumusten kautta kaikkien yhteisiksi sankareiksi, mutta kirjojen maailman epätodellisuutta oli tähdennetty mörköpelon ja nukahtamisvaikeuksieni takia niin monesti, etten oikein osannut uskoa sellaisiin mahdollisuuksiin. Että vain menisi mukaan, joo joo. Aivan yhtä relevanttia kuin pelätä tulevansa imurin nielaisemaksi!

Tuntuu niin kummalliselta elää ja mieltää niin eri tavalla kuin kymmenvuotiaana. Minusta tuntuu, että ystävystymisten myötä ahdistuksen ja harmauden rengas ympärilläni on hälventynyt tuskin havaittavaksi. Joskus ystävien kanssa jutellessa lähes tunnen, kuinka ympärilläni kulkee hiljaisia, pehmeitä hahmoja, jotka tuuppaavat ystävällismielisesti minua toiseen suuntaan, jos horjahtelen heitä vasten. Hahmot vaihtuvat, mutta lauma pysyy, se kulkee johonkin suuntaan vankkumattomana, vaikka yksittäiset hahmot vaihtavatkin paikkaa ja horjahtelevat ja joskus joku tallautuu jalkoihin. (Sitä ei voi olla näkemättä, jos liikkuu ulkosalla. Nainen, joka polttaa tupakkaa ovenpielessä silmä mustana, likaisia sormiaan hitaasti liikutteleva kerjäläinen, jonka lenkkarien välissä lippalakissa kimmeltää vain muutama kolikko, itsemurhia huoneissaan hautovat pojat.) Tämä näkymä ei juurikaan muistuta sitä käsitystä, joka minulla lapsena oli: että ihmiset vierovat toisiaan kuin vääränvarauksiset magneetit, nuljahtavat mieluiten mahdollisimman nopeasti toistensa ohitse ja säilyttävät välimatkan, jonka turvin he sitten työskentelevät kuin robotit ollakseen mahdollisimman paljon yhteiseksi hyödyksi.

Kuinka hidasta onkaan siirtyä kuvasta toiseen. Sitä ajatellessa tuntuu uskomattomalta, miten nopeasti ihmiset liikkuvat taidemuseoissa. Kas tällainen maailma, kas tuollainen. No niin, kello on puoli neljän, teetauon aika, sitten kotiin ja rästityöt ja uutiset. Millainen näyttely oli? No, oli siellä aika kiinnostavia töitä, yhdessä oli hehkuvaa oranssia ja tilassa viipyileviä hahmoja, mutta kun oikein tarkasti katsoi, ne näyttivät melkein liikkuvan kohti, ja sitten oli sellainen hymy, jonka reunoilta kasvot olivat haihtuneet pois, mutta kun suu ei ollut saman muotoinen kuin kenenkään tutun suu, sitä hymyä ei tunnistanut kenenkään hymyksi. Muistatko sinä muka ystäviesi suiden muodot? En, mutta tunnistan ne. Siksi minusta tuntuu joskus käsittämättömältä, kun joitakin tuttaviani sanotaan saman näköisiksi. Eivät he voi olla, koska en koskaan voisi erehtyä heidän välillään, luulla toista toiseksi.

Pyörryttää vähän, ajatus harhailee, koska olen saanut nukuttua vain muutaman tunnin viime yönä. Join aamukahvin, puoli kuppia espressoa pitkästä aikaa, ja tämä on tulos: univaikeudet palasivat.

Valveilla maatessani ajattelin ystäviä pitkästä aikaa yksi kerrallaan, kaikkea sitä määrää informaatiota, tapoja ja eleitä, jotka olen heiltä saanut oppia. Itkin lyhyesti helpotuksesta ja kiitollisuudesta ja sitten nukahdin, mutta kello oli jo paljon ja kissat kävivät aina välillä pimeässä seisomassa patjan vieressä, nuuskuttamassa valvettani. Pimeässä kuulostaa siltä, että niiden tassujen pehmeys muuttuu kavioiksi. Ne laukkaavat eteiseen ja takaisin, eteiseen ja takaisin. Ne ovat alkaneet nukkua takapuolet vastakkain. Toisen pääpää on selvästi liian uhkaava, usein ne antavat litsareita pääpuolesta lähestyttäessä, mutta lämpö ja läheisyys houkuttavat niitäkin lähemmäs toisiaan ja niinpä ne liimaavat läskit takamuksensa vastakkain ja tuijottavat vastasuuntiin lämmöstä nauttien. Mutta niin kauan kuin valvon, ne eivät käy nukkumaan.