Löytyminen

Joskus itsensä löytää kummista toiminnoista. Näkee unta, jossa pistelee itseensä parantumista nuppineuloilla, jotka on poimaistu suoraan Ginger-mallinukkeparan pienestä päätä markkeeraavasta neulatyynystä. (Eikö olisikin surkeaa, jos olisi kaulan jatkona pelkkä neulatyyny? Kyllä saan olla tyytyväinen. Sekin olisi surkeaa, ettei olisi raajoja, joita rikkoa, eikä minkäänlaisia sukuelimiä, ainoastaan polyuretaanivaahdolla täytetty torsohahlo ja sen päälle kurottu joustosametti.) Kun unen näkee useita kertoja, osaa jo odottaa sitä hetkeä, että muistaa, ettei ole desinfioinut nuppineuloja juuri lainkaan ja että niistä voisi tulla tulehdus. Vai poistaisiko tervehdyttävä vaikutus senkin?

Kun kirjoitan julkiseksi nuppineulaunen, se katoaa. Olenko muka käsitellyt kaiken sen? En taatusti. Neulominen sattuu välillä ja välillä ei. Joinain päivinä vain pääni ottaa vastaan neulat kohtuullisen oloisesti. Ehkä se on sittenkin neulatyyny, jos mikä, kehossani. Kallossa neulat tuntuvat suorastaan mukavilta.

Nuppineulojen itseeni työntelyn sijaan näen unen lentoturmasta. Koneen keskusradiossa säkättää urheiluselostaja, joka kertoo koneen joutuneen vaaralliseen sivuliirtoon japanilaisessa asennossa. Siltä varalta, ettei joku tiedä: japanilainen asento näyttää tarkoittavan, että pudotaan perä edellä ja vahvasti oikealle kallellaan.

Kahdeksikon raitiovaunulle on tapahtunut jotakin. Raitiovaunupysäkin numero- ja reitti-infotaulun päälle on kiskaistu punainen huppu, jossa lukee, ettei pysäkki ole käytössä. Kävelen maauimalaan pohdiskellen sitä, miten arka pieni kissamme saattoi säikäyttää hongkongilaisen sosiologin, joka halusi yövieraaksi osittain juuri lemmikkieläinten takia. Ei kai hän tiennyt kissaeläimistä paljon mitään. Työnnät vaan ne sivuun päättäväisesti, jos ne tulee kuumottamaan yöllä, neuvoin häntä kissoihin liittyen. Eihän niistä ikinä tiedä. Joskus ne piinaavat liian kilttejä ihmisiä, ja tämä tyttö oli niin pieni, tekeytyi niin pieneksi äänellään ja rintakehällään ja ryhdillään ja eleillään, etten tiennyt, olisiko minun pitänyt ristiä hänet söpöimmäksi näkemäkseni eläimeksi vai tokaista, että kuule, kukaan ei tule sinulle antamaan sitä tilaa, jota et itse ota. Liika kiltteys ja sokerisuus saa epäilemään, ainakin minut, koska ei ole ihmisiä, jotka olisivat puhdistettuja sillä tavalla kuin teollinen sokeri saattaa olla. Vai onko? Huomaan toivovani, ettei ole. En ehkä osaisi kutsua heitä enää ihmisiksi. Minulle on tärkeää, että kaikki ovat hieman hulluja. Jostain syystä se saa toiveikkaaksi jatkon suhteen.

Jatko: Se, mitä tekee, kun huomaa, ettei suunniteltu reitti toimikaan.

Löydän itseni siis paitsi unesta työntelemästä nuppineuloja lihaani tai putoamassa lumimyräkässä rahtikoneen japanilaisen asennon sivuluisussa, myös muurin vierestä, silittämästä sammalta kädellä ja tunnustelemasta, miltä tuntuu kävellä varovasti uimalaan. Olen saanut keskiviikkona pohjallisen. Se väsyttää jalkaa ainakin vielä. (Oikealla jalallakin on tietysti uusi pohjallinen mutta se tuntuu mukautuvan ihan kaikkeen natisematta.) Mutta on mahdotonta sanoa mitään heti ja ainakin näytän pystyvän kävelemään uimalaan.

Ystävä on todistuksen mukaan neulomisen jälkeen siinä kunnossa, että yrittää kieltäytyä lihallisen lapsensa hoitamisesta hoitaakseen näkymätöntä lastaan. Ehkä minun ei siten kannata hämmentyä värikkäistä, estoitta valveeseen muistuvista unista. Haluaisin nähdä unta metsästä, haluaisin päästä metsään kävelemään. Ehkä voisin onnistua jo tänä kesänä, jos kuntoutan ahkerasti ja maltan antaa sähkövirtaa jalalle kahdesti päivässä. Ainakin voisin onnistua näkemään unta metsästä. Latvialaiset vieraat kertoivat Dharamsalasta meidän kauttamme kotiin palatessaan, että heillä on sama juhannustaian lähde kuin täälläkin, kukkiva sananjalka. Olen kunnostautunut ulkomaisten couchsurfing-vieraiden hyysäämisessä; se on osittain hauskaa ja osittain ihan vain kummallista, tyypeistä riippuen. Enimmäkseen kuitenkin hauskaa ja kiinnostavaa. Kun lähden myöhemmin Budapestiin, voi olla, että pääsen majoittumaan saman systeemin kautta erään paikallisen filosofian professorin kortteeriin. Hän kirjoitti ja ilmoitti haluavansa meidät sinne, tuosta noin vain. Jännittävää. Ensin on kuitenkin tarkistettava, ettei hän tupakoi sisätiloissa. Sellaiseen asuntoon en näet suostu majoittumaan.

Löydettyäni itseni sammalta silittelemästä löydän jalopähkinät ja päätän yrittää tänäkin kesänä. Jospa en nyt mädättäisi näitä vaan saisin glykoa.

Olen haudutellut pari päivää lukemaani tekstiä siitä, miten kuva per päivä - tai kuten ajattelin, sana tai pari per päivä - tekee onnellisemmaksi. Ja miettinyt, miksei silti aina halua, jaksa, kykene, tuottaa noita kuvia. Joskus ei tartu niihin, koska on jo mukavaa, ja joskus, koska tuntuu, ettei osaa sanoa mitään myönteistä. Tai rakentavaa. Tai kuultavaa.

Tai mitään mitä haluaisi myöhemmin lukea. Ikään kuin sitä osaisi hävetä niin paljon, lopulta. (En näytä osaavan.) (Toivoisin etteivät muutkaan osaisi. Itsensä ja yhteisön kannalta, mutta etupäässä itsensä kannalta.)

Sammal tuntuu käteen mukavalta. Jatkan kävelemistä eteenpäin uimalaan tuttua reittiä pitkin, pitkästä aikaa.

Unilaulu

Nukahdan pitkästä aikaa vaikeuksitta. En pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin. Ehkä nyt kehoni on koonnut riittävästi väsymystä ja tasoittuu.

Unessa istun turkoosiksi maalatulla penkillä keskellä valtavaa sinivaleunikkopeltoa, jonka Swendolyne on uhonnut istuttavansa makuuhuoneen ikkunansa alle. Puut heijaavat, tervalepät, mutta joku on istuttanut tuoksusta päätellen myös balsamipoppelia. Täytyy olla elokuu, on niin pimeä ja lämmin. Päälläni on se valkoinen yöpaita, jota käytin erottuani, se joka liestyi lopulta rievuiksi ja oli annettava pois, yöpaita joka tuntui melkein siltä kuin joku olisi pidellyt minua, vaikka koetin nukkua yksin.

Talon takaa kuuluu jonkin eläinlauman kellojen kalketta. Vaikken käänny katsomaan, tiedän Atlas-vuoriston rinteiden nousevan heti siitä. Kellot soivat unettavasti, vesi liplaa kauempana edessä, sieltä kuuluu sitä kilkettä, jota purjeveneet pitävät tuulisella säällä. Vaikkei tuule.

Unessa olen yksin, viiltävän yksin. Nostelen hiuksiini kukkia, josko se vaikka auttaisi, sinivaleunikoiden uskomatonta sineä. Unikkopellon punainen on vaihtunut valeunikkopellon siniseen. Sitten nostan katseeni ja etsin komeettaa. Mutta taivas on mykkä, kuu kelluu omahyväisenä ja tähdet ovat kaukana. Ja äkisti uni liipaisee laulun, jota kuuntelin keikalla pari päivää aiemmin, Kaukana, niin kaukana on kuu ja tähdet ja niin kaukana on koko avaruu-uu-uu-uu-uus, ja näen tähtien hitaasti loittonevan ja sammuvan ja kellotkin talon takaa Atlas-vuorilta vaikenevat. On aivan hiljaista, vain puut suhisevat. Valun kyyneliä, aivan kuten keikallakin. Miten valtava, hiljainen tila, ja niin pieni ja hauras keho sen kaiken sisään piilotettuna. Miten kaukana ovatkaan toiset mantereet, toiset eläimet, toiset kehot. Olen juossut heistä niin kauas, peloissani.

Nousen seisomaan, kokoan varovasti helmat, astun askeleen eteenpäin kavioillani, jotka ovat kipeytyneet liiasta juoksemisesta. Koetan kurotella taivasta tarkemmin katseellani, mutta on kuin tähdet himmenisivät yhä, vetäytyisivät pois.

Haluaisin seurata niitä.

Ja sitten lasken katseeni ja katselen jalkojani, kavioita. Ja äkkiä minussa kasvaa päättäisyys ja nostan kasvoni ja huudan tähdille, huudan niille ilman sanoja, pelkkää ääntä, metallista ja voimakasta, ja tapahtuu jotakin kummallista: äkkiä tähdet alkavat syöksyä päin polttavana, valkaisevana massana, pienet himmeät pisteet voimistuvat ja lähestyvät, ja juoksen sisään taloon ja sen läpi vuorille ja kuulen, miten kellot taas kilkattavat, nyt juoksutahtia, eläimet ovat vaistonneet tähtien tulevan, ne juoksevat kompastellen varvikoissa, ja liityn niiden seuraan, kapuan rinnettä uskaltamatta vilkaista taivasta, tajuten vain, miten maailma käy yhä valoisammaksi, ja näen raitiovaunun odottavan seuraavan harjanteen päällä, uskon selviytyväni, jos ehdin sen kyytiin, mutta se nytkähtääkin liikkeelle ja näen ystäviä sen sisällä istumassa, katsomassa suoraan eteenpäin, ja haluaisin huutaa niin lujasti, että he tajuaisivat odottaa minua ja pysäyttää vaunun, mutta en uskalla, koska se voisi vauhdittaa tähtiä lisää. Niinpä vain kompuroin rinnettä ylös, tuoksuu timjamilta, ja sitten käännyn ja näen tähtien muodostaneen valtavan valkoisen roihun taivaalle, mutta tuntuu, ettei se enää lähesty.

Ja niin istun rinteeseen ja huomaan talon kadonneen, veden kadonneen. On vain rinne. Ja jalat sen pinnalla, ne näen, ja istuinluilla paino, sen tunnen. Ja timjamin tuoksu.

Ja äkisti en ole yksin, lohdullisuus tulvahtaa jostakin. Ilma on kietonut kätensä ympärilleni ja ujuttautuu keuhkoihini, matkaa suonissani, maa allani viettää loivasti alaspäin. Ja taivas on valkeaa roihua siinä melkein kädenojennuksen päässä. Tapahtuu niin, että alan vihellellä, unessa se hämmentää itseäni kovasti, koska en ponnista enkä tahdo viheltää, vaan on kuin joku ulkoinen vihellyttäisi minua. Koetan myös muistaa, miten jouduin rinteeseen, mutta en kykene.

Muistan sen vasta kun herään ja hämmästyn, miten märkä naamani on. Kyynelehtimisestä tällä kertaa, ei kuolasta. Mutta herääminen tuntuu hauskalta. Ja on jännittävää huomata, miten unet jo valmistelevat sunnuntaiseen retkeen runoilijan taloon, steppikenkien mukaan ottamiseen ja musiikin tulvimiseen sillä tavalla, että voin nyt ehkä itsekin tehdä jotakin asian hyväksi, kun minulla on soittimeni, omat kavioni, mukana. Ja miten mennyt sekoittuu uneen myös, muutama viimeinen päivä: laulun liipaisema liikutus keikalla, kuva avaruuden kaukaisuudesta, raitiovaunujen epäluotettavuus (olen nyt kahdesti tempoillut niiden ovien kanssa: kerran en päässyt sisään ja toisen kerran en meinannut päästä ulos), tiivis vapaan tahdon ajatuksen pyörittäminen ja tuntu siitä, että olen taas löytänyt jalkani, itsenäisyyteni, varovasti ja ehkä vähän ahdistuneesti, mutta kuitenkin.

Lauer ja merenympärys

Talvi lipuu. Aika jotenkin kitistyy välttämättömyystoimiin: istun käännöksen ääressä, erämaa-aurinko paahtaa sivuja, välillä syön tai kävelen ulkona Vompsun kanssa, vesijuoksen. Kun on kylmä, tulen märällä päällä ja raitiovaunulla kotiin.

Joskus raitiovaunussa törmää tuttuun, kuten entisen miehen tätiin. Hän matkaa oopperaan. Puhumme hammashoidosta. Kerron erään vakuutusyhtiön lähettäneen toiminimelleni liikelahjana puisen voiveitsen. Liitekirjeessä aloittavan yrittäjän alennus on sisennetty ja alleviivattu ja kirjoitettu samalla fontilla, jolla lehtien erikoistarjouksissa kerrotaan vastaanottajan saavan neljän kuukauden lehdet kolmen kuukauden hinnalla. Se tuntuu halvalta tempulta, koska alennus on lakisääteinen ja sen saa yrittäjäneläkkeestä kaikilta vakuutusyhtiöiltä. Ei minua voiveitsellä ihan osteta. Täti jää pois. Me menemme kauppaan, keräämme koriin greippejä ja hapankaalia.

Kassalla edellisen naisen kassissa on neljä kaljaa, maitosuklaalevy, viipaloitua eläimen ruumista ja vaaleaa leipää.

Joskus raitiovaunut ovat tyhjiä. Ei, se on väärä sana. Joskus raitiovaunuissa ei ole ketään tuttua eikä kukaan katso silmiin, vaikka haen katsekontaktia. Silloin saatan seistä ja katsella kaidetta, josta on kai tarkoitus pitää kiinni ja etsiä tukea, jos ei saa istumapaikkaa. En tiedä, sanotaanko tätä harjatuksi metalliksi. Mutta yhtenä iltana kun matkaan tällä lailla yksin pää märkänä pipon sisässä, tajuan kouriintuntuvasti hetken ainutkertaisuuden. Tämä ei toistu. Mikään ei toistu. Tämä on ainutkertainen hetki ainutkertaisessa elämässäni. Voin kuvitella invarianssin, mutta se jää kuvitelmaksi. Tämä tanko on niin ainutkertainen, niin tämä ja tässä ja nyt, että näen koko kotimatkan noilla silmin. Näen taas ikkunoiden valot talolaivoissa. Ne, jotka sanovat "einmal ist keinmal", haluaisivat kieltää tämän merkityksellisyyden kokemuksen. He eivät pysty siihen.

Joskus ihmisyydestä muistuttaa koira. Niin käy tänään. Kävelemme meren ympäri tai oikeastaan meren osan, pars pro toto, kuulostaa paljon paremmalta kiertää meren ympäri, mutkattomammalta, en saa katsekontaktia vastaantulijoihin. Minua vaivaa ajatus siitä, etten tunne heitä ja etteivät he siksi halua tunnistaa ihmisyyttäni. Puhumme miehen kanssa sellaista mitä aviopuolisot keskenään puhuvat: meluaidoista, infraäänistä ja teknillisten korkeakoulujen oppiarvojen käännöksistä indoeurooppalaisiin kieliin. Haluaisin seistä sillankaiteen luona ja tutkia huurretta tuntikausia, mutta meillä molemmilla on työ. Ihmiset katsovat ohi. Viimein kävelemme koiraa kohti. Se on istutettu tienposkeen, omistajan kädessä rapisee raksupussi. Koiran korvat ilmaisevat alistumisen ja uhman sekoitusta, koska me lähestymme sitä korkeina lihan torneina vaappuen kaksilla jaloillamme. Sen silmät katsovat suoraan omiini ja näen niistä pelkoa, uhmaa, alistumista ja neuvottumuutta. Kuka sinä olet? Niin silmät kysyvät. Vastaan vilkaisemalla nopeasti alaviistoon ja palauttamalla sitten silmäni uteliaina ja ystävällisinä katseen imuun. Minä olen tällainen. En vaaraksi. Koira tunnistaa eleen ja vastaa ilolla. Myöhemmin, kun olen pysähtynyt kaiteen luo ihmettelemään kidemuodostelmia, koira jolkottaa ohi. "Tuo on kiva koira", sanon miehelle ja yllätyn uskoutumisestani. Loppumatkan ajattelen vastaantulijoita ja heidän haluttomuuttaan eleiden keskusteluun. He vain torjuvat eleillään, vaikka päivä on loistava ja kidemuodostelmia kaikissa rungoissa, korsissa, teräselementeissä. Mutta tunnistan vastaantulijoiden ihmisyyden nyt kun koira on hyväksynyt minut tai sieluni tai miksi sitten sitä kutsuisinkaan, nyt tuntuu kuin ymmärtäisin ensimmäisen kerran, mitä sielulla voitaisiin tarkoittaa, se on koiran tarkkaavaisuus, koira on hyväksynyt sieluni eli sen, että olen ystävällismielinen olento. Kun koira on vastannut minulle sillä lailla kuin ihmisten voisi olettaa vastaavan. Kun se on tutkinut minut silmillään ja huomannut vertaisuutemme, että minullakin on mieli, huolenaiheita ja iloja. Koira on ollut läsnä, kuulostellut, tehnyt johtopäätöksen.

Eräässä kiinalaisessa elokuvassa, jonka lainasimme kirjastosta, oli viehättävä mutta innokkaaksi hahmoksi jäävä koira. Englanninkielisessä tekstityksessä koiran nimi oli Lao Erh, jonka mies käänsi vanhaksi kakkoseksi, mutta voi se muutakin olla, hänen kiinanopinnoistaan on jo aikaa, ja saksankielisessä tekstityksessä Lauer. Lauer, haaleampi. Mutta vain vanhahtavassa kielenkäytössä. Mies hämmästeli, miksi Kiinassa on saksanpaimenkoiria.

Minun pitäisi jaksaa lukea nobelistin kirja loppuun. Se tuntuu vaikealta. Pidän enemmän kääntämisestä, jos on pakko olla kirjan ääressä. Olen tällä erää kyllästynyt romaaneihin.

Ulkona on taas kylmempää. Sisälämpötila on laskenut kahteentoista asteeseen. Mahtaako enää merkitä mitään siirtää siitakepölkkyä jääkaappiin ja takaisin?