Pitkään odottamisesta

Luin pensaspetuniasta ensimmäistä kertaa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Jokin kuvauksessa sykähdytti, luultavasti maininta tuoksun hienostuneisuudesta ja voimasta. Siitä pitäen olen aina maallisena aikana (ja olihan tässä inhottavan pitkä tauko, jonka aikana olin eksyksissä kuin irrallinen hana) ollut hakemassa Petunia axillarista siemenluetteloista. Ja hätkähtänyt anatomian latinan termiä axillaris, koska olen muistanut tämän kasvin. Ja nähnyt siitä untakin - unessa kuljen varjoisassa puutarhassa jonka täyttää ihmeellinen tuoksu ja sodan äänet kuuluvat kauempaa, ja kulman takaa löydän tämän kasvin, ja itken ilosta. Olen unenkin nähnyt useamman kerran ja vaikka se vähän varioi, perustarina on ollut sama kahdenkymmenen vuoden ajan. Nyt kun ystävän poika asuu Yhdysvalloissa ja heillä on lentelyä sinne ja tänne, tuli talvella puheeksi, että he voivat tuoda jotain siemeniä, jos tarvitsen. Mutta vaikka jossain vaiheessa Yhdysvalloissa oli tätä tarjolla, eipä tietysti juuri siihen hätään, tai ainakaan en löytänyt lähdettä. Huokaisin ja ajattelin, että taitaa jäädä haaveeksi edelleen tähän kasviin törmääminen.

Satuin keväällä selaamaan ihan sattumoisin Maatiaisen siemenluetteloa, kaikista mahdollisista siemenmyyjistä: perinnesiemeniä. Ja siellä, yhtäkkiä, pensaspetunia, Petunia axillaris. Kädet täristen kliksuttelin tilauksen menemään ja aamulla en ollut uskoa, ettei se ollut vain unta. Mutta niin siemenpussi tuli, ja huhtikuun alussa kylvin minimaaliset siemenet, joista kasvoi ihan pikkuruisia taimia.

Vähän synkeänä olen seurannut niiden hidasta elontaivalta, kuukausi sitten istutin suunnilleen nuppineulan kokoiset kasvit ulos, mutta sielläpä ne ponkaisivat vauhtiin ja jouduin jo viikon jälkeen siirtämään ne sittenkin isompiin sammioihin. Ja viimeiset pari viikkoa ne ovat pinkoneet hurjaa tahtia. Tänään avautui ensimmäinen valkea kukka. Miten kuvata kahdenkymmenen vuoden odotusta? Lähestyin kukkaa vaanien. Nuuhkaisin. Täysin hajuton. Tämä oli päivällä.

Mutta tiesinhän toki, että pensaspetuniaa pölyttävät yöperhoset, ja että ne tavankin petuniat tuoksuvat - jos tuoksuvat - nimenomaan ilman viilentyessä yöksi. Äsken kävin uudestaan tuoksuttamassa. Tuntui oudolta, upottavalta, koska olen tehnyt tämän niin monesti unessa mutten koskaan valveessa. Tuoksu oli juuri niin uskomaton kuin oli kuvattu. Rikas, täyteläinen, makea, muttei yhtään yli, ei semmoista pahoinvointikatkua kuin vaikkapa liljoissa, kieloissa ja syreenissä saattaa pahimmillaan olla. Hämmästyneenä pysyin kukan luona, haistelin uudestaan. Ja ajattelin, että niin, jos en olisi nähnyt tästä unta ja odottanut sitä kahtakymmentä vuotta, tuoksuisiko tämä yhtä hyvältä? Mistä sen voi tietää?

Mutta kyllä, kyllä tämä on täyttymys. Jokin ympyrä on sulkeutunut. Pitkään olin ihminen joka kaipasi pensaspetunian tuoksuttelua, haaveili siitä. Nyt olen päässyt haistelemaan ja tiedän, että jos vain saan siemenet talteen, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi onnistua, saan nauttia tästä seurasta jatkossakin.

Tuskin ketään yllättää se tieto, että tämä tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä kuin vaikkapa korkeakouluista valmistumiset. Tämä on jotenkin - syvempää, ravistelevampaa, todellisempaa, kouriintuntuvampaa. Miksi? Jaa-a, paha sanoa.

On kohtia, joissa näkökulmanvaihdosten joustavuus tuntuu lähes tärkeimmältä mieltämisen piirteeltä. Ja sitten toisinaan maailma tuntuu viuhuvan ympärillä niin hurjaa vauhtia muutoksesta toiseen, että vaihdokset ja joustavuudet pakottuvat. Tai sekin kuulostaa väärältä. Ei se tunnu pakottumiselta. Ne vain tapahtuvat sen kummemmin asiaa miettimättä tai toivomatta.

Kysymykset nousevat aivan itsestään. Onko tosiaan aina niin, että juuri kun tuntuu oikein asettuneelta ja juurtuneelta, tulee puhelu ja näkee toisen muuttuvan siinä, vieressä? Että kuulee hänen äänestään jonkin tuonpuolisen tapahtuneen? (Tarkoitan tuonpuolisella nyt jotain aika tavallista ja maallista ja elämään kuuluvaa, näkökulman tuonpuolista, omien kommentointivalmiuksien tuonpuolista.) Edeltääkö karehtiminen sanattomuutta? Saavatko ne merkityksensä toisistaan? Mistä tulee halu kyetä sanomaan oikeat sanat? Mistä tulee pitäisi ja loukkaamisen pelko? Mistä on opittu halu lempeyteen vai onko se jotain oppimista syvempää?

Vompsu vastailee lyhyesti äänelle puhelimessa. Hänen kasvoilleen on jähmettynyt naamio ja hän käyttää samoja sanoja useasti. Voi ei. Voi ei. Voi ei. Voi ei. Voi ei. En kuule, mitä toiselta puolen sanotaan. Jotain tapahtuu. Livahdan lähemmäksi ja kuulen vain hieman itkuisen äänen sanovan toisella puolen tietämättömyyttä, että täällä eletään vähän niinku loppuelämän viimeistä päivää.

Arvaukseni - jotka tulevat kutsumatta - eivät osu oikeaan. Ei se mitään. Kukaan muukaan ei ole osannut arvata, paitsi ehkä lääkäri, tai sitten hänkin on määrännyt koepalan osana rutiinitoimenpiteiden listaa, osana häiritsevien mahdollisuuksien poissulkemisten sarjaa. Vompsun siskolla on keuhkosyöpä. Ennuste: huono.

Mitä se huono tarkoittaa, kyselemme toisiltamme. Miten semmoista voi sanoa koepalan ja röntgenin jälkeen, ennen yhdenkään hoidon soveltamista? Onko lääkäri sanonut huono vai onko se potilaan tulkinta? Onko puhuttu vaihtoehtojen tilastollisista prosenttiosuuksista ja aikajanoista?

On vaikeaa olla ajattelematta, että se kaikki kauneus ja hiljaisuus täällä ei olisi jotenkin kummalla, maagisella tavalla ennakoinut tätä uutista. Lopeta, sanon itselleni päänsisäisesti. Lopeta heti. Senkin kahjokaaleppi. Sattuma voittaa intuition. Katso vaikka kivipaperisaksia. (Ja, mieli lisää pilkallisesti, kivipaperisaksikonetta. Sitä on jokseenkin mahdotonta hämätä.) (Mutta onko intuitio kivipaperisaksikone vai onko sattuma kivipaperisaksikone? Ei näissä kysymyksissä ole mitään mieltä. Sanat eivät ulotu. Tai kuten Dewey kirjoittaa, sanojen tehtäväkään ei ole kuvata todellisuutta täsmällisesti.)

Vompsu on jännittynyt. Sen näkee käden asennosta, esimerkiksi. Kun hän alkaa hieroa pakko-oirettaan, otan käsistä kiinni ja pysäytän ne. Tänään ei pestä ihoa olemattomiin. Kädestä kiinni, näin. Yksinkertainen ratkaisu.

Sairaudessa on sekin hankala puoli, että mökillä on juuri maksimimäärä vieraita. Osaa näemme hyvin harvoin. Heitä on odotettu. Ja sitten tämä. On kuin ihmiset häälyisivät kilometrien päässä jotenkin yksityiskohdittomina hahmoina. Tai välissä olisi monikerroksinen leivinpaperivuoraus. Lyijykynällä ehkä juuri ja juuri piirtäisi ääriviivat. Siinä se. Hei te tulitte. Kiva kun tulitte. Elämä on niin lyhyt ja arvaamaton ja jokaisesta hetkestä tuntee kiihkeää kiitollisuutta silloin harvoin kuin muistaa. Tuntuu jotenkin nololta ja asiaankuulumattomalta ilmoittaa tapahtuneesta, eihän se tavallaan vierailuun liity, mutta sillä on omat seurauksensa.

Harhailen automarketin hyllyjen välissä vessapaperipaketti sylissä, itken vaimeasti ja niistän kämmeneen. Vasta jälkikäteen tulee mieleen, että paketin olisi varmaan voinut avatakin, kun sen kerran on ostamassa. Pelkään itkuni loukkaavan Vompsua, joka on liian lukossa itkeäkseen. Olen kuullut puhuttavan sillä tavalla välillä, manattavan ihmisiä, jotka tulevat ja omivat toisten surutilanteet, hyökkäävät hautajaisiin paisutellen oman surunsa määrää, varastavat shown. Mutta en oikein osaa pysäyttääkään itkua, joten vain mainitsen asiasta Vompsulle sanoen, ettei tarkoitukseni ole osoittaa mitään tai ilmaista mitään, se nyt vain on tapa, jolla näytän reagoivan.

Ostamme marketista myös flamingonkukan ruukussa. Ruukkukasvin on tarkoitus symboloida jatkuvuutta. Se on helppokin kukka, sanon Vompsulle marketissa. Se ei helposti kuukahda. Jotenkin tuntuisi aika mustalta huumorilta viedä huonon ennusteen saaneelle ihmiselle vaikkapa gardenia. Gardeniat kuoleskelevat sitkeästi ennen kuin kuolevat, teki niille melkein mitä hyvänsä. Olen ikävän tietoinen siitä, etteivät eleet ylety. Eivät mitkään eleet. Mutta eivät etenkään nämä eleet. Hei, ollaan kaikki samassa veneessä, trallallallallaa, me kuollaan kaikki, joten häntä pystyyn ja merileväuutetta flamingonkukalle. No, mitä vaihtoehtoja silti on? Halata, pitää kiinni kädestä, joka muuten hakeutuu pakkoliikkeen turvaan?

Saunalla, myöhemmin illalla, katselen käsiäni. Suonet pollottavat hyvin näkyvissä kuuman jäljiltä. Kyynärvartta särkee oikeassa yläraajassa. M. pronator teres ilmoittelee edelleen itsestään. Keho näyttää niin kokonaiselta, selvärajaiselta. Liikunnanopettaja, jolla oli syöpä, puhui siitä, miten koko ajan kaikissa meissä kuplahtelee pieniä kasvaimia, jotka immuunipuolustus yleensä nitistää alkuvaiheeseensa. Mikrobiologian opettaja mainitsee samasta näkemyksestä. Onko sekään muuta kuin hypoteesi?

Niin, kädet. Ja reidet ja sääret ja jalkaterät. Torso. Suuri tuntematon. Ilta-aurinko kultaa kaiken. Sunkissed, sanovat englantia äidinkielenään puhuvat. Eikö semmoinen mehukin joskus ollut? Iho näyttää rajalta. Eihän se sellaista muodosta. Ajattelen kipulääkettä sisältävää laastaria. Ehkäisylaastaria. Ajattelen kenttiä objektien kokoelmien sijaan. Ajattelen keskiaikaista linnoitusta, jonka porteilla seisoo vieras armeija. Sisällä kuumeinen hyörinä. Joku tervan keittäjistä heiluttaa lyhtyä sakaroiden lomasta yöllä sellaiseen suuntaan, ettei sitä huomata muualta sisältä. Ja sakarat linnanharjalla, ylipäänsä: kaikkien romanttisten prinsessatarinoiden linnojen sakarat, joita ilman linna ei näyttäisi aidolta. Kuinka romanttinen funktio niille on suotukaan. Syö tulematta syödyksi.

Illalla puhe on runouslehden numerosta, jota on ylistetty. Huomaan, etten osaa innostua. Kielen tavoitteiden, motivaation ja tyylin analysointi, kommunikaatiosta puhuminen, kokemuksen sanallistaminen, kaikki ne tuntuvat jotenkin vähän, no, eivät nyt merkityksettömiltä, mutta jotenkin oljenkorsimaisilta. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat motivoitua sellaiseen. Ajattelen muutamaa tuntemaani kirjoittajaa, esimerkiksi. He osaavat soittaa pianoakin ja heidän kirjoitustaan luonnehtii samantapainen täsmällisyys. Tuntuu kummalliselta, että siihen halutaan heijastaa tavoitteita, toiveita, selitysmalleja. Puhua tyylin rajoista. Ikään kuin olisi mahdollista sanoa, miten joku toinen tietyn tyylin kokee. Ajattelen vanhempiani, joiden mielestä Seurassa ja Avussa on näppärästi kirjoitettuja lehtijuttuja. Minusta tuntuu äkisti, että kaikelle tälle on tilaa. Jokaiselle kirjoitukselle. Ajattelen lämpimästi runoja, joita ukki rustasi viime vuosinaan ja joita en kestänyt ääneen luettuina. No, en kestä kyllä mitään runoja ääneen luettuina, sen puoleen. Siksi en liity ystävien runoiltaseurueisiin. Mutta jaksan lukea kirjoituksen. Kirjoittaa.

Tällä kaikella ei taida olla mitään merkitystä. Tai tavoitetta. Silti näin tapahtuu. Jotain tulee jostain ja menee jonnekin, häilyy jossain mielen ja materian välillä, kolahtamatta oikein mihinkään perinteiseen luokitukseen. (Paitsi päiväkirjailuun, joka tuntuu yhtä romanttiselta kuin linnojen sakarat.) Maah maah maah.

Vaikka luulisi, että muistutus katoavaisuudesta herkistäisi esteettiselle tunnulle, havahduttaisi tähän hetkeen ja kiitollisuuteen siitä, niin paskat tässä niin käy. Herään siihen, miten koirat karjuvat toveri Timolle ja miten vatsaan sattuu grilliruoan jäljiltä ja päätän että sai olla viimeinen yritys myötäillä ihmisten grilliruokamaniaa kun en kerran edes tykkää itse niiden ruokien maustakaan ja aina tulee maha kipeäksi, ja koska kello on jo puoli seitsemän aamulla, on mahdotonta nukahtaa uudestaan ja samalla väsyttää ja päätä särkee. Tehkööt muut vain grillijuttujaan, minä taidan syödä kukuttia ja pastaa. Tai salaattia ja keittoa.

Vompsun jalka nykii unessa peiton alla. Varpaat kipristyvät ja ojentuvat. Hän ei ole vielä särähtänyt tänne. Koiratkin kerivät ja kuorsaavat.

Seis, haluaisin sanoa kokemukselle, mutta ei minulla ole siihen mitään keinoa. Koetan siis tyynnyttää oloa kohti hymyilemistä ja sietämistä. Siihen taidetaan tarvita tänä aamuna TLB:n ykkössarjan lisäksi vähintään scream, jossa huudan, minkä kurkusta irti saan, samalla kun venytän kaikkea kohti maailmaa, poispäin jostain jonka miellän keskukseksi. Tai ei kai minulla semmoista miellettä ole, se on pelkkää lainaa. Jos moottorilla kalaan lähteneet naapurit säikähtävät, syyttäkööt itseään.

Kun pujahdan laiturille, hämähäkin yöllä nypläämä verkko takertuu kasvoihin ja yöpaidan etumukseen. Laiturille kuuluu selvästi naapurien jutustelu kaukaa, kaukaa järveltä. Vene on väritön piste keskellä tyyntä utua, vaarojen edessä. On vaikeaa ajatella, etteivät he säikähtäisi ääniäni pehmentäessäni sidekudoksia tähän päivään.

Taidenäyttelyn avajaisissa

Nainen istuu ikkunalaudalla. Hänellä on kellervänbeiget avokkaat. Oikea polvi on nostettu vasemman päälle. Oikea jalkaterä keinuu ja varpaat osoittavat tennistossuista miestä kohti. Tennistossut liikahtelevat levottomasti. Mustat kävelykengät taas seisovat tukevasti. Toisen kärki on lievästi naiseen päin, toisen lievästi tennistossumieheen päin suuntautunut. Katselen kenkien koreografiaa. Vompsu on levoton jostakin, osaan arvata, mistä ehkä, mutta en ole varma. Ahdistus vuotaa hänen rajojensa ylitse ja ponnistelen, jotten uuttuisi sitä täyteen.

Olemme istuneet mustassa huoneessa, jota on vaikeaa kuvitella muuksi kuin näyttämöksi, vaikka seinille onkin ripustettu maalauksia ja valot osuvat maalauksiin. Sisäänkin on pujahdettu pimennysverhon raosta, aivan samalla tavalla kuin näyttämöille mennään, hiljaa ja uteliaasti, hieman jännittyneinä. Lattia, seinät ja katto ovat mustaa ja kohdevalot piirtävät esiin lähes painottomasti leijuvia kuvia. Lattia ei haise kumilta, kuten tanssimatot haisevat. Silti ryhti ojentuu kuin itsestään ja viereisen huoneen kaikuvaa sorinaa kuulostelee levottomana, koettaa laskea yleisön koon ja mielialan.

Olemme puhuneet teoksen ja tilanteen, teoksen ja ympäristön erottamisen vaikeudesta, taiteeseen valmistautumisesta ja sen sellaisesta. Oikeastaan on aika pitkä aika siitä, kun olen puhunut estetiikasta, ja jollakin lailla näyttely aktivoi taas nuo kerrostumat. Keskittymisen, tarkkailun, kieltäytymisen ymmärrystoiveista. Luokse tulemisen, suuntautumisen. Kysymyksen: "kutsutko sinä minua?"

Pimeä huone, näyttämöhuone kutsuu ainakin. Se synnyttää välittömän halun ojentua varpailleen, loikata ja kierähtää siitä pehmeästi lattialle, pyöriä ehkä vähän ja ponnahtaa sitten taas kintuilleen. Mutta taidenäyttelyissä ei käyttäydytä niin. Niinpä istumme penkillä ja keskustelemme, Vompsu istuu lattialla ja sulkeutuu äkisti, säikähtää jotakin sanottua. Koetan silittää häntä, mutta levotonta ahdistusta ei ole aivan helppoa silittää hetkessä pois.

Asiaa ei paranna se, että viereisessä seurueessa on syvennytty statuspuheeseen, joka saa minut vähän vihaiseksi ja levottomaksi. Hittoako nämä tyypit täällä pönöttävät, eivät edes koeta kokea tauluja, pröystäilevät vain kalliilla stereoillaan. Ei se, mitä sanotaan, mutta äänensävy: siinä on jotakin alentuvaa. Ja toiset nokittavat. Taulut tuijottavat seiniltä suurina pintoina ja rytmeinä. Unikoiden varret valuvat turkooseina. Kultaisen taulun kyynelistä yksi uhmaa painovoimaa ja vuotaa ylöspäin. Laivan keula toisessa huoneessa on valoa. Nestemäisen jeesusteippivuoren kylkeen on kiinnitetty varoitusmerkki siitä, ettei vuori jatku ikuisesti vaan kiipeäminen päättyy joskus. Taulut tunkevat kuvansa käsityskykyyn, sormeilevat silmien taustaa. Vuori voi tarkoittaa tietä, varoitusmerkki peruutuspeiliä. Mutta kun katsoo hetken toisaalle ja palaa, se on taas vuori, itsepäisesti mutta avoimesti. Ensin se on aina vuori. Eikä taiteilija enää omista sitä, ei voi sanoa, mistä siinä on kyse. Ei se ole kenenkään sanottavissa. Ei enää. Taulu esittää minulle vuoren. Toiselle se antaa tien.

Unet lakkaavat olemasta omia, eleet lakkaavat olemasta omia. Keiden ovat sanat, katseet, suunnat? Taulut tuntuvat sentään sisältävän jotakin olennaista: rytmejä, viivoja, väripintoja. Ne lepäävät niissä enemmän kuin me ruumiinosissamme tai tavoissamme hymyillä ja asettua tiloihin. Taulut eivät elä.

Ehkä siksi ihmiset katselevat toisiaan mieluummin kuin tauluja, vaikka ihmisetkin ovat tavallaan läpitunkemattomia, ja joskus joutuu käymään keskustelun, miksi on kuvannut aivan väärin tai vähintäänkin häiritsevän omaleimaisesti jotkut ihmiset ja miten he käyttäytyvät. (Kai sellaiseen voisi vastata: Koska he ovat käyttäytyneet niin minulle, esittäneet minulle sellaista ihmistä, se on niin yksinkertaista. Koska minulla on tietynlaiset vastaanottamiskyvyt, ja huomaan varsin tarkasti tietyt asiat, kuten tietyt ideologiset rakenteet, ja sitten olen huvittavan sokea toisille asioille, kuten ihmisten ihastuksille. Kutsun tietynlaista käyttäytymistä.)

Tauluille ei käy vastaan väittäminen. Niihin tehoaa vain suora aggressio, esimerkiksi silpominen tai tuolinjalan kankaan läpi pakottaminen tai polttaminen, mutta ei taidenäyttelyissä niinkään käyttäydytä. Sitä paitsi taidetta tuhoamalla saa arvelluttavamman maineen kuin esimerkiksi lieron ongenkoukkuun työntämällä. Kirjarovio kiehtoo pöyristyttävänä kuvana enemmän kuin tehoeläintuotanto. Joskus tulee ajatelleeksi, kuinka moni kuulee synkeänsynkeän ironian sanonnassa "vapaa kuin taivaan lintu"; kaksi häkkikanaa aanelosella, ihmiset jotka kutsuvat broilerin lihaa valkoiseksi, on siinäkin kielikuva, maanantaina ostin ystävälle kauppalistan mukaan broilerisuikaleita, koska en haluaisi tuomita hänen kieltäytymistään näkemästä tekojensa kausaaliyhteyksiä, ja se tuntui pahemmalta kuin mikään pitkiin aikoihin. Yksi pieni rasia. En edelleenkään tiedä, olisiko minun pitänyt vain jättää hänen kärsimyksensä tuomatta.

En voi näemmä käydä taidenäyttelyn avajaisissakaan ilman näitä kausaaliketjuja, jotka juoksevat sukkapakona mielessäni.

Aggressioiden ja tuhon pohtimisen myötä mieleen nousee eräs kohta kirjasta, jota käänsin talvenselän yli. Siinä siteerataan psykoterapian tutkijaa, joka ilmoittaa, että terapiakoulutus vastaa usein luontaisesti hyvät vuorovaikutustaidot omaksuneiden alan opiskelijoiden kohdalla sitä, että menisi arvokkaan taideteoksen luo spraykannun kanssa ja vähän lisäsomistaisi teosta. Katselen teoksia uteliaasti: mihin itse suihkuttaisin maalia lisää. En usko, että mihinkään. Nehän ovat toisen ihmisen unia, en osaa täydentää toisen unta muuten kuin käsittämällä sen tietyllä tavalla ja yrittämällä venyttää käsittämistäni saamieni käyttöohjeiden mukaan. Mutta mistäs sen tietää, ehkä vielä käyn niinkin suuruudenhulluksi joskus vanhemmiten, että tiedän paremmin, miten ihmisten pitäisi uneksia ja sitten otan spraytölkin ja näytän sen.

Ei niinkään käyttäydytä taidenäyttelyssä.

Ikkunalaudalle on nostettu oliivi-, sipsi- ja joidenkin kuolleideneläintenpalaskulhojen ja viinitöniköiden lisäksi vieraskirjat: gallerian ja näyttelyn maalarin vieraskirjat. Maalarin omassa vieraskirjassa on pitkiä muistilistoja ja aina välillä sivun ylälaidassa business vocabulary ja juokseva numero, yhdestä yhdeksäiseen saakka. Vasta puolessavälin vihkoa on äkisti avajaispäivämäärä ja sitten ihmisten nimiä. Koska tuntuu hullulta kirjoittaa nimmari, josta kukaan ei kuitenkaan saa mitään selvää ja vaikka saisikin, joka ei merkitse kellekään mitään, kirjoitan omalta osaltani vihkoon jotakin ymmärrettävämpää, nimittäin business vocabulary 10, jotta kontribuutioni olisi linjassa vihon aiemman identiteetin kanssa ja yhdistäisi mielenkiintoisesti valmistelun ja näyttelyn itsensä - eivätkö potentiaaliset ostajat ja maineen rummuttajatkin muka ole tavallaan business vokabulaariin sopivia?

Muun muassa näin käyttäydytään taidenäyttelyissä.

Vompsu kirjoittaa vihkoon ROI ja perään V. Fauni katsoo hämmentyneenä Vompsua ja minua ja hihittää. Minäkin katselen Vompsua hämmentyneenä. Mitä ihmettä...? Mikä tämän motivaatio nyt on? Ja tietääkö Vompsu sittenkin taiteesta enemmän kuin olen kuvitellut?

Sitten siirrymme ulos ja valumme markettiin ostamaan ruokaa. Punaviini tekee nimittäin nälkäiseksi. Matkalla selviää, että Vompsu on ajatellut vain jatkavansa business vocabularya. ROI tarkoittaa kuulemma return of investment ja V on ollut anglosaksiseen tapaan merkattu ruksi, että homma on hoidossa. Vompsua on hämmentänyt meidän hihittelymme ja meitä Vompsun temppu. Olemme nähneet merkkijonossa ROI V aivan eri asian. Merkkijono on samalla lailla itsepäinen ja läpitunkematon kuin taulutkin seinillä.

Näyttelyn avajaiset ovat tarkalleen ottaen ohitse.

Vompsukin rauhoittuu, kunhan pääsee ylitse levottomasta tunteestaan, ettei osaa eikä ymmärrä tarpeeksi, että on puutteellinen jossakin oleellisessa suhteessa. Ikään kuin nykytaiteen ymmärtäminen tai sen luona viihtyminen tai siitä oppineesti tai edes syventyneesti keskusteleminen olisi kauhean oleellista, lopulta. Kun koetamme lohduttaa häntä Faunin kanssa (missä Fauni on täysin peittoamaton, tai ainakin paljon edistyneempi kuin itse olen) ja onnistummekin siinä ihan siedettävästi, saan kosketuksen siihen vastahankaisuuteen, johon jumahdan aina kun joku ehdottaa, että kokoaisin kuvia tai tekstejä joksikin oikeaksi: valokuvanäyttelyksi, kirjaksi... kosketuksen tuohon ihmisten vaivaannukseen, kun on tultava katsomaan jotakin ystävän tekemää, josta ei oikein osaa itse innostua samalla lailla. Tiedän tunteen itsekin. Haluaisi sanoa jotakin ylistävää, mutta ei oikein pääse koko juttuun sisään ja sitten tuntee vain lievää surua, koska tietää, miten tärkeä juttu on toiselle, mutta ei osaa hahmottaa, miksi, tai miten siitä voisi itse innostua. En haluaisi ainakaan kenenkään tuntevan tuollaista surua sen takia, että teen kummallisia asioita ja saan niistä voimaa ja apua.

Oikeastaan koko ajatuskuvio saa miettimään uudestaan omaa taidesuuntautumista. Taitaa olla niin, että toisten esittämä musiikki on ainoa taidemuoto, johon tunnen kytkeytyväni täysin välittömästi ja vaivaantumatta (ellei sitten kyseessä ole jokin genre, johon en vain pääse sisään). Saan vain siitä niin paljon enemmän kuin mistään muusta, että ero on oikeastaan aika hämmentävä, kun sitä tarkastelee. Ei ehkä kovin yllättävää, että päädyin tekemään lopputyötä sellaisesta estetiikasta, jonka hahmottelija on paitsi filosofi, myös säveltäjä. Seuraavaksi kai tulevat runot. Muu onkin sitten paljon kaukaisempaa, vaikeammin lähestyttävää. Se on jotenkin kummallista, kun ajattelee, miten paljon olen harrastanut kuvataiteita ja tanssia (vaikka tietysti tanssi onkin juuri musiikin reseptiota parhaimmillaan ja konkreettisimmillaan).

Hullunkurista.

Olisi kauhean hauskaa saada tietää, millaisia häränsilmiä taidenäyttelyn avajaisissa käyminen on piirtänyt toisiin kehoihin, joiden koreografioita tilassa seurasin sen minkä painottoman kultakyyneleen miettimiseltä ehdin. Osaavatko he puhua kokemuksestaan, saako se heidät tutkimaan uteliaasti maailmaa ja asennoitumista siihen, sen sellaista. Minusta tuntuu, etten oikein osaa kuvata tyydyttävästi taidenäyttelyn avajaisissa käymistä, koska tilassa on niin häly ja monta ihmistä ja ahdistusta ja iloa ja välinpitämättömyyttä sekoittuneena, ja lasi punaviiniäkin, ja en oikein tiedä edes, pitäisikö taiteesta niin puhua, olisiko tärkeämpää vain ottaa kädestä kiinni ja johdattaa taiteen luo ja kehottaa uteliaisuuteen.

Ei ole helppoa, ei

Tämä on tavallaan jatkoa eiliseen kirjoitukseen ja häpeän tunnetilan nimeämiseen ja käsittämiseen.

Ja tavallaan ei - levottomuus on hellittänyt.

Eilen selitin aivan innoissani Vompsulle, miten merkittävältä häpeästä lukeminen oli tuntunut. Olen nimittäin jo pitkään hämmästellyt ihmisiä, jotka puheessaan korostavat häpeäntunnetta ja kertovat siitä tyyliin: "Ei huvittanut mennä sinne kun hävetti niin kovasti." Olin jäsentänyt koko asian kutakuinkin niin, että he katsoivat toimineensa joissain yhteyksissä niin tahdittomasti, että heistä tuntui kiusalliselta näyttäytyä niille, joiden mielen he olivat pahoittaneet. Samalla olin ollut vähän huolissani, olenko itse jotenkin harvinaisen kova luu ja patologinen tapaus, kun en häpeä juuri mitään. Mutta se, mitä ajattelin, olikin tietysti syyllisyys - tuon artikkelin terminologian mukaan.

En kyllä tunne paljon syyllisyyttäkään - se tuntuu vähän turhalta, koska mietin tekemisiäni aika huolellisesti ja olen antanut itselleni luvan myös epäonnistua silloin tällöin. Tietysti tuntuu pahalta, kun huomaa, että saa omalla käyttäytymisellään toisen jotenkin käpertymään sisäänpäin ja voiman pahoin, mutta se on tuntemus siinä hetkessä, ehkä sillä viikollakin, ja työstän tarmokkaasti sitä tuntemusta, joka on itsessäkin fyysistä pahoinvointia muistuttavaa, ja jossakin vaiheessa, kun olen keksinyt vaihtoehtoisia ja parempia etenemisen tapoja seuraaviin vastaavanlaisiin tilanteisiin, paha olo hellittää ja katson polttaneeni syyllisyyteni loppuun. Ei se tietenkään tarkoita, että katsoisin toimineeni kiitettävästi, ei. Mutta ehkä tässä on ripaus realismia: on aika vaikeaa toimia aina ja kaikkialla kiitettävästi, ja vaikka se on ihanteena järkevä, itselle kiukutteleminen tuon ihanteen täyttymättömyydestä tuskin edistää seuraavien tapahtumien sujuvammin luontumista. Kun yksi ystävä kirjoitti minulle tehneensä paljon sellaista, mitä ei voi antaa itselleen anteeksi mitenkään, itkin varmaan vartin. Jotenkin se vain tuntui hänelle tai kelle tahansa kohtuuttoman raskaalta taakalta. Osa itkusta oli kiitollisuudensekaista: kiitollisuutta siitä, että olen saanut annettua itselleni anteeksi nekin jutut, joista en voi mitenkään olla ylpeä ja joille on edelleen vaikeaa nauraa, koska niihin liittyy niin paljon väärinkäsityksiä, pahan mielen aiheuttamista ja ajattelemattomuutta.

No mutta, takaisin häpeään. Tuntui jotenkin hauskalta huomata, että onhan minussa sittenkin häpeää! Se vain ilmenee muulla tavalla kuin eristäytymisenä ja vetäytymisenä, se ilmenee hillittömänä ajatusten laukkaamisena ja oman olemassaolon kyseenalaistamisena. Se ei samalla tavalla näy päällepäin kuin vaisuus ja vetäytyminen tai kuin maaninen toiminnassa kouhottaminen. Toisaalta on ehkä harmikin, ettei se näy päällepäin. Piilotettu häpeä ehkä saa toiset kuvittelemaan, että olen äärettömän paljon vahvemmilla psyykkisesti kuin olenkaan. (Vaikka tietysti olen aika taitava kursimaan itseni kokoon muutamassa tunnissa ja viime vuosina olen oppinut jopa suuttumaan ja pitämään rajoistani kiinni, en kaikkialla, mutta aina välillä, ja se on edistystä, se.)

Kun selitin tätä asiaa Vompsulle, hän kysyi hyvän kysymyksen, joka oikeastaan on tämän kirjoituksen innoittaja. Hän nimittäin kysyi, kuinka yleistä on jakaa arkikielessä häpeän ja syyllisyyden tontit sillä lailla kuin artikkelissa tehdään. Pohdimme sitten yhdessä joitakin ilmaisuja, jotka hämärtävät tuota häpeän nimeämistä. Yksi niistä on: "Eikö sinua nyt yhtään hävetä/Kyllä sinun nyt pitäisi hävetä, kun olit noin kärsimätön/tuhma/ajattelematon?" Siinähän koko asia käännetään nurinniskoin, koska häpeä on artikkelissa esitetty primaaritunteena, jonakin sellaisena joka vain iskee. Ei sitä valita. Tuo lause kai olisi sanoitettavissa uudelleen näin, jotta se vastaisi artikkelin näkemystä häpeästä ja syyllisyydestä: "Etkö nyt tunne syyllisyyttä/sinun pitäisi tuntea syyllisyyttä, kun käytät häpeäntunteen liipaisemia käytösmalleja." Ainakin minulle on tunnepuheen sisäänajossa käytetty häpeän yhteydessä tuota eikö sinua yhtään hävetä ja nyt sietäisit hävetä -rakennetta. Koskaan ei ole nimetty häpeäksi sitä kauheaa, painavaa, pelottavaa oloa, että oikeastaan pitäisi olla kuollut, jossain toisaalla, joku aivan toinen. Häpeäksi ei ole nimetty sitäkään, kun on juossut väärän ihmisen luo, tarttunut kädestä ja sitten huomannut, ettei se olekaan oma äiti tai isä, ja on itkenyt ja ollut pois tolaltaan ja tuntenut itsensä totaalisen epäonnistuneeksi. On vain sanottu: "Ei tuollaisesta kannattaisi säikähtää!"

Toinen ilmaisu, joka käsittelee häpeää, on häpäiseminen. Jos en ymmärräkään, miten jokin abstrakti pyhä voitaisiin häpäistä, ymmärrän kyllä, miten joku ihminen häpäistään. Siinä toteutuu artikkelin kuvaus häpeästä primaaritunteena: käyttäydytään sillä lailla, että se, joka häpäistään, joutuu käyttäytymisen seurauksena joko itsen tai toisten taholta torjutuksi lähestymisaikeissaan ja vastavuoroisuustoiveissaan.

Siitä, miten tämä häpäiseminen liittyy kunniakäsitykseen, minulla ei kyllä ole ihmeempiä intuitioita. Ehkä kunnian voisi ajatella asenteena, joka vaatii itselle vastavuoroisuutta sen pelkän toivomisen sijaan? (Toivominen sisältää ymmärryksen siitä, etten voi määrätä toisten ihmisten toimintaa - voin kyllä tuoda ilmi, jos se ei miellytä minua, mutta määrätä en voi. Päätökset ovat toisen ihmisen. Pakottaminen on hyvin vaikeaa ja tuskin tuottaisi kovin pitkäkestoisia tuloksia, todennäköisimmin se vain lietsoisi katkeruutta ja siten ehkä lisäisi tarvetta kostaa niille, jotka kannattavat pakottamista tai ovat olleet myötävaikuttamassa sen lankeamiseen rangaistun kontolle.) Ehkä sen voisi jäsentää näinkin: molemmat myöntävät, että ihmisellä on tietyt rajat ja että niiden tallominen tuottaa pahan olon, mutta kunniassa ajatellaan, että tuosta rajojen ylittämisestä pitää jotenkin rankaista, vähintään pahastumalla, ja toivomisnäkemys taas muistuttaa ennen kaikkea siitä, että kaikkien ihmisten kanssa ei ole pakko olla tekemisissä - jos tämän ihmisen kanssa tilanteet tuntuvat saavan hankalan sävyn eikä setviminenkään auta, on ehkä järkevämpi järjestää ajankäyttönsä siten, ettei turhaan altista itseään tilanteille, joissa omia toiveita ei koskaan tunnuta täyttävän? Hmm, tietysti tätäkin voi joku pitää rangaistuksena, mutta minusta noissa on se ero, että kunniakäsityksessä huomio kiinnittyy enemmän siihen, miten toinen on menneisyydessä toiminut, ja toivomuskäsityksessä siihen, miten tulevaisuudessa voisi hakeutua tilanteisiin, joissa tuo toive saa myös vastakaikua. Vähän epämääräistä, etenkin kun tuo kunnia-asia on vain hatara konstruktio päässäni. Ehkä joku selventää kommenttiboksissa yhden mahdollisen näkemyksen siitä! Tai vaikka montakin. No, kuten kirjoitin, intuitioni tämän asian suhteen eivät ole kovinkaan selkeät, koska kunnian ajatus jotenkin ällistyttää minua.

Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun koettaa miettiä tai kommunikoida jostakin perustuntemuksiin liittyvästä, törmää näihin kirottuihin sanastojen yhteismitattomuuksiin. Tai ehkä se yhteismitattomuus on kaikkialla puheessamme ja teksteissämme, mutta vain näissä kehollisesti ja perinpohjaisesti tunnetuissa seikoissa tuo ero oikein paistaa silmään? Sellaiset lauseet kuin "tietenkään en voi tehdä niin, koska rakastan häntä" tai "sitähän juuri surullisuus on" tai "en voinut mennä kun niin hävetti" jäävät aika usein roikkumaan tyhjän päälle. Sitä jää murustamaan niitä mielessään ja miettimään, että millainen käsitys rakkaudesta tai ystävyydestä tai surusta tai häpeästä toisella on, mitkä kokemukset hän niin nimeää. Usein tajuaa sen, että se, mitä toinen kutsuu tutulla nimellä, on selvästikin eri asia kuin mitä itse kutsuisi tuolla nimellä. Mutta on hyvin vaikeaa arvata, mitä hän täsmälleen tarkoittaa. On ihmisiä, joilta voi kysyä asiasta, jotka eivät loukkaannu. Aika monet hieman loukkaantuvat, tuntevat itsensä uhatuiksi. (Ei se minusta ole kovin vaarallista, mutta kiusallista kyllä, ja jos joku näyttää loukkaantuvan systemaattisesti, saatan käydä aika varovaiseksi ja surulliseksi siitä, että en oikein näytä uskaltautuvan vaatimaan selityksiä ymmärtääkseni, mitä hän noilla puheillaan oikein tarkoittaa. Tulen surulliseksi siitä, ettei ystävyydestämme oikein näytä kehkeytyvän kiinnostavaa. On vaikeaa olla jonkun ystävä, jos ei ymmärrä juurikaan tätä kovasti liikuttavia asioita. Helposti siinä vaiheessa tulee todettua, että on järkevämpää panostaa sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joissa voi puhua avoimesti. Ikävä juttu, joskus sitä luovuttaa liian helposti. Mutta toisaalta, joskus menee ihan liian pitkälle siinä toisen miellyttämisen yrityksessään ja varpaillaan hiipimisessä.)

Ääh. Kun ajattelee tällaisia heti herättyään, tulee vähän epätoivoinen olo sen suhteen, voivatko ihmiset nyt juuri mitenkään ymmärtää toisiaan määrittelemättä heti kättelyssä käsitteitä. Tunnen itseni aika maanvaivaksi saadessani kiinni tuon ajatuksen. Mutta tuntuu vain niin pahalta, että monet ihmissuhteet menevät päin seiniä sen vuoksi, etteivät ihmiset tajua, mitä toinen tarkoittaa. Ei se mitään, kai, niin kauan kuin on vain surullinen ja vähän lannistunut siitä, ettei ollenkaan ymmärrä, miksi se ihminen noin tekee ja ajattelee. Mutta jos alkaa suuttua toiselle hänen tavastaan jäsentää asiat (ja käsittää väärin sen, miten hän jäsentää perusterminologian, millainen hänen merkitysten avaruutensa on) ja siksi toteaa, että so long, ei enää olla tekemisissä, onhan se aika surullista!

Ei ole helppoa, ei.

Onneksi on kaunis päivä ja yskiminen aavistuksen verran vaatimattomampaa jo... tästä se lähtee. Voi istua ja lukea estetiikkaa ja siemailla yrttiteetä. Kyllähän tämäkin kysymys laimenee, kun siitä kirjoittaa, ajatukset ovat saaneet haluamaansa hierontaa ja varmasti kehittyvät tästä edelleen.

En silti osaa kuvitella, millaista olisi elää maailmassa ilman tietoisuutta keskenään pahaa aavistamatta (tai pahaa aavistaen) rupattelevien ihmisten sanastojen eroista.

Marrasmaa

Aamun tunnelman töissä kruunaa Marginaalin tuoreen merkinnän lukeminen. Tarkoitan: tuntuu turvalliselta huomata, että joku toinenkin näkee elämän hieman samalla tavalla kuin itse teen kaikesta ilosta ja innostumisesta huolimatta. Ohikiitävää ja merkityksetöntä, ja samalla äärimmäisen arvokasta. Tai miten sen nyt sanoisi. No, suosittelen tuon merkinnän lukemista. Minuun se ainakin osui täysillä.

Olen unohtanut nostaa Hesarin postilaatikosta ja asiakas tulee kysymään sitä. Pyydän anteeksi ja juoksen takatilan läpi postilaatikolle. Matkalla muistan, että olen unohtanut työtohvelit kotiin ja jalassani on vain ohuet bambusukat. (Materiaali tuntuu sopivan ainakin minun atooppisille ja streptokokki- ja stafylokokki-ihottumia kerääville koivilleni.) Mutta tuntuisi pöhköltä kääntyä takaisin, mennä tiskille ja pukea lenkkarit toisen odottaessa. Ei kai maa niin kylmältä voi tuntua, järkeilen hölkätessäni kalseasti valaistua käytävää.

Askellan pikaisesti kylmännihkeää betonia katoksen alla. Muilla ulkona liikkujoilla on kengät. Kylmä solahtaa jalkapohjaan, muttei ylemmäs. Se herättää. Niin, on marraskuu. Ihmiset alkavat väsyä yhä näyttävämmin. Näen joka yö painajaisia, että myöhästyn. Myöhästyn unissa töistä, junasta, sukukokouksesta. Seuraukset eivät suhteudu tekoon millään tavalla. Ei myöhästyneitä yleensä tavata teloittaa eikä erottaa töistä. En pidä myöhästymistä edes huomaavaisuuden repsahduksena, ellen itse satu olemaan myöhästyjä. Olen monta kertaa lakannut käymästä jossakin, koska olen kerran meinannut myöhästyä, kääntynyt kotiin ja sitten seuraavan kerran ajatellut, että minua paheksutaan poissaolon takia. (Ikään kuin he voisivat nähdä röntgenkatseella, etten ollut sairas tai matkoilla tai jotakin muuta normaalia.)

Eilen kun kävin ostamassa kalkkitabletteja tavaratalosta, hälytysportti soi mennessäni ulos. Astuin takaisin sisään, odotin turvamiehiä peloissani. (En ollut varma, oliko minulla kuittia ja muistaisiko kassatäti minut.) Kukaan ei tullut. Sitten kokeilin varovasti, uudelleen, olinko se sittenkään minä. Portti soi uudelleen. Kukaan ei edelleenkään tullut. Lopulta kyllästyin odottamaan, sanoin minua tuijottavalle tytölle: "Näköjään ketään ei kiinnosta, vaikka portti hälyttää!" ja kävelin kotiin.

Palstalla kaikki on korjattu talviteloille. Käänsimme maan Vompsun kanssa, hänen olkapäänsä kestää taas vääntöäkin, hautasimme valkosipulinkynnet. Tiaiset keinuivat salkoruusujen kaljuissa rangoissa, auringonkukan kukkapohjus oli muuttunut hapsuttavaksi kuituluudaksi kompostin päällä. Nostimme tavara-arkusta kamat ulos. Kamojen alla piileskeli peltomyyränaaras neljän poikasensa kanssa. Poikaset olivat melkein emon kokoiset, mutteivät vielä osanneet kiivetä arkunseinää pakoon kuten äitinsä. Asetimme ruukkuja kallelleen arkun pohjalle ja odotimme, että myyränhöppänät menivät ruukkuihin istumaan. Sitten nostimme ne hyvänheikinsavikan juurelle. Yksi myyristä olisi vain jäänyt kököttämään ruukkuun. Se ei tuntunut pahemmin välittävän puuttumisestamme. Tarvikearkun pohjalla oli epämääräistä multaa ja myyränkakkaa. Raavimme sitä pois edes hieman, ettei arkku mädäntyisi niin nopeasti.

(Se mädäntyy, totta kai. En halua käsitellä sitä myrkyllisin puunsuoja-ainein, eikä pellavaöljy oikein tunnu kyllästävän sitä riittävästi. Kun se lahoaa, siitä voi tulla polttopuuta. Sitten voi hankkia uuden arkun. Työllistäähän se puuseppää jossain päin Suomea.)

Jalat lämpiävät nopeasti sen jälkeen kun olen ojentanut lehden. Mielessäni välähtää nopeasti ajatus, että kehottaisin lehteä pyytänyttä tanssimaan lehden kanssa - "niin se on paljon mielenkiintoisempaa" - mutta vaikenen kuitenkin. Ei ole tehtäväni hämmentää ihmisiä.

Oikeastaan ei ole tehtävääni.

Paitsi vastata kysymyksiin silloin kun osaan auttaa. Tuntuu mukavalta istua töissä ja pystyä auttamaan ihmisiä. Rajallisesti, tottahan toki, mutta sujuva arki tuntuu toisinaan tärkeältä ja ehkä apuni muuttaa jonkun päivän hitusen siedettävämmäksi.