Eksoottisesta

Joskus herää tajuten jotain olennaista, tai ainakin olennaiselta tuntuvaa. Nyt käy taas näin. 

Mutta tajuaako jotain olennaista, vai kertaako vain jotain vanhaa? Vaikeaa sanoa. 

Joka tapauksessa: On ihminen, jota olen ikävöinyt joskus. Aiemmin näimme jatkuvasti, vähintään viikottain, ja jaoimme ties mitä asioita. Sitä ikään kuin oli toisen perheen jäsen naimakaupan kautta ja sitä kautta pääsi näkemään toisenlaista todellisuutta vilauksen. Ja näemmä, edelleen, prosessoi sitä, mikä siinä oli erilaista. 

Nyt herään oivallukseen, että näin hänet itkemässä ainoastaan silloin kun jollekulle toiselle tapahtui tai oli tapahtunut jotain pelottavaa. Kuolema, raiskaus, vakava sairastuminen, ero pitkästä suhteesta. Kaikkea tuollaista, mikä uhkaa murtaa ihmisen. (Tai ainakin vie kesannoimaan määräämättömäksi ajanjaksoksi. Joskus mietin, kesannoiko tiettyjä tapahtumia lopun ikäänsä.) Herään tajuamaan, etten nähnyt hänen kertaakaan parkuvan sitä, miten hän vihaa itseään, miten hänen kuuluisi kuolla, miten kauhea hänen osansa, miten joku on loukannut häntä tai miten hän on loukannut jotakuta toista. Minulle, se sanottakoon, tällainen hyvin säädellyn naisen malli oli täysin vieras. Niin vieras ja eksoottinen, että näemmä voi aivan helposti kulua liki pari vuosikymmentä tajuta, ettei tajunnut jonkun tekevän niin. En kuullut koskaan hänen sanovan, että hän joutaisi kuolla, tai että muiden mielestä hän joutaisi kuolla. En, vaikka hän oli välillä sairauslomallakin. Sellainen ei tarkoittanut hänelle kuolemantuomiota. 

Makaan sängyssä, kääntyilen. Käyn läpi yksityiskohtaisesti niitä aikuisia, jotka tunsin lapsena. Kyllä. Kukaan heistä ei itkenyt tuolla tavalla kuin tämä ihminen. 

Enkä nyt tarkoita, että kuvittelisin, etteikö tällä ihmisellä olisi elämässään vaikeaa tai etteikö hän joskus olisi tuommoisiakin ajatellut. Ei, se ei ole lainkaan se, mitä oletan. Totta kai kaikilla on hankalaa. Ei kukaan tule tänne osaansa valmiiksi harjoitelleena. Tarkoitan tätä: sekin on jo aika tavalla, ettei kippaa sitä hankaluuttaan kenen tahansa vastaantulijan niskaan dramaattisesti itseään yhä lisää kiihdyttäen. Omien lastensa, naapurinsa, työkaverinsa. Mikäli mistään mitään tiedän - ja elimme aika lähekkäin - niin hän ei tehnyt siten. (Ja ehkä sen peilikuvana, seurauksena, oli sitten kaikenlaisia tapaamisia ja menoja, ylioppilasjuhlia joka kevät ja sen sellaista, kaikkea semmoista, mitä en ollut ihmisten tiennyt tekevänkään, hyväntuulisia menoja joita ei edeltänyt itseviha, halu leikellä omia läskejä, itkeskely ja toisten syyttely, valtava kiihtymys ja kaikesta ison numeron tekeminen.)

Tämän ihmisen järkyttynyt tunnereaktio, yhdessä Kalifornian-naisen tunnereaktion kanssa heidän kuullessaan jostain läheisilleni tapahtuneesta, oli se, mikä havahdutti minut itseni siihen, että jotkut tapahtumat menneisyydessäni olivat sellaisia, että niitä sai surra. Tarkoitan tätä: minähän siinä kerroin tapahtuneesta. Molemmat näistä ihmisistä purskahtivat itkuun ja huomasin äkisti lohduttavani jotakuta toista sellaisesta, mistä ehkä jossain toisessa tilanteessa, kirjallisuudessa esimerkiksi, olisi voinut kuvitella toisen lohduttavan minua. Minähän niiden asioiden kanssa kasvoin,  niiden normaaliuden kanssa, mistään muusta mitään tietämättä. Molemmat itkuun purskahtamiset olivat niin outoja, samoin sanat, että toinen on niin pahoillaan. Pahoillaan mistä? Olin ymmälläni mutta vähitellen näiden reaktioiden myötä, niitä miettiessäni, vyyhti alkoi purkautua ja itkin ensimmäistä kertaa jotain sattunutta. 

Ehkä se kaikki juontaa juurensa siihen, mitä eilen tapahtui. Kaikki meni pieleen, siltä tuntui. Tietenkään kaikki ei mennyt pieleen. En esimerkiksi saanut sydänkohtausta, kukaan ei kuollut tai loukkaantunut, eronnut tai edes riidellyt. Kissat rumisivat toisiaan takaa ajaen, mutta niinhän ne tekevät joka päivä eikä se minua itkettänyt. Olin nukkunut tosi huonosti, pää oli täynnä lasinsirpaleita, maisema harotti, valot porautuivat silmiin pintojen selkiyttämisen sijaan. Mokasin kurpitsan kypsentämisen, unohdin painaa yhtä nappia. Lähdin kävelemään koiran kanssa mutta kakkahätä ajoi meidät takaisin kotiin. (Minun kakkahätäni, ei koiran.) Ja jouduimme lähtemään uudestaan. Aika ennen töihin lähtöä oli kortilla eikä uuni ollutkaan alkanut kypsentää kurpitsaa. Paniikissa heitin kurpitsan uunista jääkaappiin ja aloin etsiä kattilaa pastan keittääkseni. Kattila oli lattialla likaisena, ja kun koetin tiskata sitä täydessä tiskialtaassa, se lipsahti kädestäni ja kippasi kuumat saippuavedet päälleni. Tässä vaiheessa aloin itkeä. 

Tämä on se naisen malli, johon olen kasvanut, ei itsensä kannatteleminen.

Ja vaikka olen nykyään kohtuu hyvin säädelty, ainakin jos vertaa tilanteeseen joskus ennen, välillä itken lohduttomasti hetken, niin kuin nytkin. Vompsu ehti huomata, että romahdin, ja sitten tunsin syyllisyyttä, että hän huomasi. No, turistin nenän tyhjäksi kyynelistä, vaihdoin kuivaa päälle ja palasin keittämään pastat, kauhoin ne naamaan ja kaahasin pyörällä lumimaiseman läpi asemalle ja ehdin juuri ja juuri työjunaan. Työ palkitsi, kuten se tekee, takaisin palatessani ihmettelin enää, miten minulla olikin niin kurja olo. 

Luulen, että se johtuu isommassa kuvassa siitä, että salaojaremontti loppui. (Ja pienemmässä mittakaavassa siitä, että nukuin edellisyön surkeasti. Väsymys, se tiedetään, vie emootioita hankalaan suuntaan, ja loogistahan se on: emootiot ovat informaatiota omien voimavarojen ja tilanteen vaatimusten suhteesta.) Kaikki siihen liittyvä jännitys on edelleen läsnä kehossa. Kaikki se meteli ja hiekka, kaivinkoneiden vilkkuvat valot. Ja koska olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni siinä tutussa, osaan purkaa vasta, kun vaara on ohi. Niin kauan kuin jännite pysyy yllä, en rentoudu sen vertaa, että saisin itkettyä. Siinä olen erilainen kuin kasvuympäristöni. En itke ennen jännittävään lähtemistä, lähden hyvillä mielin mutta jo pian ylivirityn niin, että jälkikäteen, rentoutuessa, itken ja tärisen vähän. En pidä sitä mitenkään vaarallisena mutta kieltämättä olen vanhetessani koettanut opetella sitä, että rallaamisen ja jälkikäteen itkun sijaan voikin levätä. Että on ihan sallittua pitää vireystilaa semmoisessa tasossa, ettei tarvitse romahdella tuon tuosta. Useimmiten onnistun siinä erinomaisesti, eilen en. Ehkä syynä oli mennyt remontti, vihaamani talvi ja lumi ja samaan aikaan niiden kanssa alkavat kuukautiset, joiden aikana kai haluaisin levätä enemmän kuin mikään tässä maailmassa voi lepoa antaa. Naiskehollistenhan halutaan olettaa olevan samalla tavalla kuin miestenkin tasaisen luotettavasti työkuntoisia. (Ei minulla ole kipuja, kyse ei ole siitä, eikä tätä ollut nuorempana, mutta nyt on: tarvitsisin pitkiä päiväunia joka päivä kuukautisten tullen, muuten olen niin väsynyt, että minut voi miltei puhaltaa kumoon, ja jos en saa levätä, saan herkästi migreenin.)

Ja sitten tämä tyyni, ystävällinen ihminen nousee mieleeni unessa. Se, että äkisti tajuan, etten koskaan nähnyt häntä raivoitkussa, itseinhoitkussa, uhmaitkussa, vaikka olimme niin lähekkäin, että kaikista muista niin lähellä olleista olen senkin puolen nähnyt, useimmiten hyvin nopeasti. Ja muistan taas senkin, miten hän itki kuullessaan jostain läheisilleni sattuneesta tai erostani. Ja miten Kalifornian-nainen itki kuullessaan tapahtumasta, joka muutti perinpohjin perheeni arjen kun olin lapsi. Ja miten tajusin, siinä kohdin, miten paljon olin koettanut korjata kaikkea sellaista, joka ei ehkä ole kenenkään korjattavissa, tai ei ainakaan keskenkasvuisen lapsen korjattavissa. Kun apua ei ole, on opittava selviämään itse, tekemään itse. Se on myös läheisteni tarina, vaikkakin traumat ovat jokaisella olleet hieman omanlaisensa. Kummallista - tästä olen ennenkin kirjoittanut - koko asiassa on se, että jostain syystä minun päälleni ei ole pudonnut mitään kirousta, vaikka kaikkien läheisteni päälle on. Tunsin siitä monta vuotta hyvin pistävää syyllisyyttä, koska tokihan on niin, etten ole yhtään sen parempi kuin hekään, ja en yksinkertaisesti tiennyt ketään, jolle ei ole sattunut mitään kamalaa, paitsi itseni, ja se sai miettimään, olenko elossa lainkaan, tunnenko mitään, saanko olla olemassa. (Muistaakseni tämä kerrottu syyllisyys oli se, joka sai tämän ihmisen itkemään.) 

Herään mielikuvaan, sen eksoottisuuteen, ja sitten jään miettimään: niin, kuinkahan tavallista on, ettei ihmisellä ole niin syvää trauman haavaa, että se pirskottaa myrkkyään kaikkialle hänen ympärillään? Kaikilla on varmasti omat loukaantumisensa, kauhunsa ja häpeänsä, mutta kuinka monella ne ovat kuitenkin sen kokoiset, että ne pystyy käsittelemään kiskomatta toisia niiden pyörteeseen? Enkä nyt tarkoita sitä, että olisin vanhemmilleni katkera jostain. Ei enää, ei tällä hetkellä. Minusta he ovat ihmeen lämpimiä ja toimivia siihen nähden, mitä kaikkea he ovat joutuneet aivan ensimetreiltään lähtien kokemaan. He ovat tietoisesti koettaneet katkoa tietyt ylisukupolviset käyttäytymismallit. Jo se, että niin koettaa tehdä, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Mutta tottahan heidän lähtökohtansa ovat olleet aivan järkyttävät, molemmilla omalla tavallaan, eikä ole ollut ketään, joka olisi voinut mallintaa parempaa säätelyä, ja siten vaikka jotkut selvästi erottuvat traumoittavat käytännöt onkin onnistuttu katkaisemaan, esimerkiksi alkoholismi, siitä ei pääse mihinkään, että ne traumoittavassa ympäristössä opitut käyttäytymismallit ovat ne ainoat, joita heillä on ollut antaa eteenpäin. 

Kuten vaikkapa se, että kun tapahtuu jotain järkyttävää, joku kuolee tai sairastuu, sota syttyy, kyyneltäkään ei herahda - sellainen se maailma on, minkäs teet, turha sitä on suremaan jäädä. Mutta annas jos meinaa olla myöhästymässä jostain tai ei mahdukaan siihen mekkoon, jonka ajatteli pukea päälleen hermostuttavaan kohtaamiseen. Tai lapsi, tuo järkyttävä emootioiden liikkeelle kopistelija, vetäisee riitatilanteessa siitä narusta, josta tietää saavansa aikaan romahdusreaktion. Minä olen se lapsi, olin tuossa taitava. Vaikka ei se paljon vaatinut, oli niin ilmeistä, mikä kaikki riitti romahduttamaan. Näiden tapausten vuoksi en usko ihmisen hyvyyteen. Koska kyllä minä halusin heille yleisesti ottaen hyvää, tietysti, mutta riitatilanteessa, kerran toisensa jälkeen, kiskaisin siitä hätäjarrusta. Ehkä saadakseni tilanteen pysähtymään, ehkä päästäkseni huoneeseeni rauhoittumaan. Silläkin uhalla, että itkin siellä lohduttomasti pitkään ja kaduin tapahtunutta. Mutta, ja tätä ei käy kiertäminen: myös koska olin vihainen, uhmakas ja tiesin aivan tarkasti, mihin kohtaan viattoman oloisesti tipautettu pisara romauttaa korttitalon. Minuun meni joku piru, kuvaa äitini tätä puoltaan joskus puhelimessa puhuessamme. Yksi tapailemistani ihmisistä kauan sitten kuvasi tätä demonien haltuun joutumiseksi. Se on varmasti jollain tavalla mukavampi näkökulma kuin se, mistä itse pidän kiinni: minussa on semmoinenkin puoli, eikä se ole minkään yliluonnollisen viettelystä vaan jotain, joka on ihmisessä, tuossa manipulatiivisessa ja valtaa ja kontrollia hamuavassa kädellisessä. Minussa on se puoli, ja oletettavasti kaikissa muissakin. Venytä riittävästi, ja kuminauha räpsähtää ritsana takaisin venyttävään käteen. Niin: olen paha, roistomainen. Sellaista se on. Kun olin nuorempi, tuntui väärältä, ettei juuri minulle ollut tapahtunut mitään kamalaa, kun kuitenkin hahmotin tuon oman pahuuteni selkeämmin kuin muiden vastaavan. Myöhemmin kun luin sosiaalipsykologiassa oikeudenmukaisen maailman harhasta, totesin, että olin elätellyt siitä synkeää versiota, ja vaikka tuo tuntu välillä edelleen iskee, minulla on sille nimi, ja se auttaa jo paljon. 

Mutta eksoottisesta, palaan tähän. Rauhallisuuteen, ystävällisyyteen. Siinä perheessä minua hämmensi se, miten heidän kodissaan tuntui olevan vain sellaisia asioita, joita he arvostivat itse. Ei mitään, mitä "kuului" olla. Sohvakalustoa ei uusittu tuon tuosta, eikä verhoja. Kirjahyllyn kirjat oli oikeasti luettu. Joululahjoja ostettiin ajatuksen kanssa, huomaavaisesti, havainnoiden saajaa, ei kaoottisesti jotain  säkkikaupalla kaataen. Ihmisistä puhuttiin mukavaan sävyyn (paitsi niistä jotka kävivät terapiassa, heitä paheksuttiin, ja tämähän se säikäytti minut äärimmilleen, koska ajattelin, että jos he tietäisivät, miten hulluja ajatuksia minulla välillä on, he eivät enää puhuisi minulle ikinä). Koskaan kukaan ei huutanut minulle, että on minun syytäni että x, y ja z. 

Se, mitä oivallan herätessäni, on ehkä tämä: olin siellä heidän vieraanaan kuin meidän Zenonimme täällä. Zenon, jonka korvasta on purtu pala ja jota toiset kissat ovat kiusanneet kaduilla niin kovasti, että se päätettiin loukuttaa ja etsiä sille koti. Täällä Zenonia ei kiusata eikä jahdata. Se saisi maata ihan millä vaan pieluksella valitsee maata. Se saa vain hellyyttä ja ihailua ja silittyksiä silloin kun itse päättää lähestyä. Enimmäkseen se ei päätä. Se mulkoilee epäluuloisesti, haistelee ilmaa ja tekee merkkauspissoja milloin villavilttiini, milloin sohvaan. Välillä se antaa silittää ja tulee hieraisemaan päätään jalkaani ja kaksi kertaa se on paljastanut vatsansakin. Mutta aina vain hetkeksi. Se on hyvin erilainen kuin Laguuna, joka pitää itsestään selvänä, että tämä on sen koti ja että se saa tulla ottamaan ruokaa vaikka minunkin lautaseltani jos sitä sattuu huvittamaan. Laguunakin tulee itse kun sitä huvittaa, mutta se tulee rentona ja omanarvontuntoisena, Zenon on kaiken aikaa varuillaan. Varuillaan, uhmakas, herkästi pakeneva ja panikoiva. Laguuna luottaa siihenkin, että saa ruokaa, mutta Zenon huutaa joka kerta ruoan nähdessään kuin pää irtoaisi. 

Kirjoitan nyt ajasta kauan sitten, ajasta ennen Veloenaa. Tajuan yöllä, kuinka Zenonin-kaltainen olin silloin. Varma siitä, että kohta joku suuttuu ja rankaisee. Valmiina puolustautumaan, puremaan, sähisemään. Tai todennäköisemmin: luikkimaan karkuun ja piilottelemaan näkymättömissä. 

Ja muistan äkisti, miten siistiä siellä oli. Jopa ulkoinen ympäristö näytti muulta kuin kaoottiselta. Koetin kovasti vaikuttaa joltain muulta kuin siltä mustalta aukolta, joka olin. Koetin olla kirjahyllyn jatkopala, kastelukannu, sievä lasilumihiutale. Ymmärtämättä laisinkaan, että kyllähän heille täytyi olla aivan selvää, miten peloissani olin aivan kaikesta. (Tietenkään en voinut silloin sitä ymmärtää, koska en ollut itse selvillä siitä, miten peloissani olin aivan kaikesta. Se oivallus tuli, kuten oivallukset tapaavat tulla, tukevasti jälkijunassa.) 

En koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ole päässyt vierailemaan tuollaisessa eksoottisessa, ja se saa ajattelemaan, että ehkä sellainen on hyvin harvinaista, sellainen ympäristö. Toisaalta, huomaan nyt aamun tullen, olen ollut nuorena naisena kaikkea muuta kuin luotettava havainnoija, koska en ole osannut säädellä sitäkään vähää kuin nyt, en ole edes tunnistanut emootioitani ennen kuin vuosien viiveellä, joten sen sijaan, että olisin kokenut ne emootioinani, olen kokenut ne ympäristöjen ja tilanteiden piirteinä ja sävyinä, omituisina ristiriitoina. Tänne on aina mukavaa tulla, rakastan katsella näitä kirjoja ja kasveja, mutta miksi maha on täällä aina kipeä? Eikö noita muita todellakaan väsytä, mehän olemme jutelleet jo monta tuntia? Miten heillä voi olla mielipiteitä ihan kaikesta ja miten kukaan ei ole vielä huutanut kellekään vihaisesti? Saanko jo mennä makaamaan pimeään huoneeseen ilman sanoja, hengittämään ja rauhoittumaan, silittää kissaa? Voi luoja tuo komuutti on tyylikäs, puhukaa vaan niistä ihmisistä, joita en tunne, katselen tätä komuuttia, muutun komuutin yksityiskohdiksi. Ihan varmasti osaan olla osa tätä joukkoa, ihan varmasti osaan. Turpa kiinni vaan, hymyile. 

Mitä oikeastaan muistan, mikä on unen ripettä? Elämä on lyhyt, välillä itkettää. 

Ja toisten elämistä tietää hirvittävän vähän. Sen sentään voi tietää, että on joskus ollut pitkään ja säännöllisesti sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä, joka ei ole kertaakaan protestoinut, uhmannut, sanonut ilkeästi tai terävästi, romahtanut itseinhossaan. Ei minun nähteni, ei vuosien aikana. Semmoinen on hurjan harvinaista ja toivoisin voivani sanoa, että siitä kaikesta tuli minulle turvallinen ja luottavainen olo. Mutta ei niin kuitenkaan käynyt. 

Ja silti, sekin jo riittää eksoottiseen. 

Painajaisia

Lapsena näin painajaisia tuon tuosta. Nuorempana aikuisena, niin ikään. Nykyään näen todella harvoin muita kuin koronaviruspainajaisia, niitä joissa on jossain ja tajuaa olevansa ilman maskia ja lakanneensa piittaamasta toisten elämistä ja kuolemista, ja niitä, joissa raahaan ruumispusseja koettaen samalla taltioida tapahtunutta kännykällä. Jälkimmäisiin uniin kuuluu usein, outoa kyllä, kertojanääni, joka lausuu taustalla, että olen sen verran vahva, että tämä on tehtäväni, että olen jo kauan harjoitellut asioiden raaahaamista ympäriinsä. Mikä tietysti pitää paikkansa, mitäpä en olisi raahannut suurissa säkeissä joukkoliikenteessä tai pyörällä tai pulkalla. No, ruumiita, tietysti. (Pommejakaan en ole raahannut valveessa, unessa tuon tuosta.) Unissa teen sitäkin. Nämä koronaunet eivät kuitenkaan enää samalla tavalla kihota hikeä pintaan, koska totta puhuen taidan olla niihin siedättynyt. Lakkaavatkohan ne joskus? 

Viime öinä olen kuitenkin nähnyt muutaman erilaisen painajaisen ja herännyt niistä kauhusta kankeana. Myöhemmin olen ajatellut, että taisi olla epäviisasta toivoa, että näkisin välillä muitakin kuin noita samoja koronaunia. 

Kamalimmassa unessa olen ehkä yhdentoista vanha, siinä iässä, kun tajusin olevani maailmassa lopulta täysin yksin, että minun odotetaan etenevän pois kotoa ja oppivan kaikkea sellaista, josta vanhempani sanoivat suoraan, etteivät he osaa ja mitä tuommoisilla edes tekee. Pyysin näet heiltä apua yhden läksyn suhteen ja he vähättelivät koulun opetussuunnitelmaa sanoen, että miten teitä kiusataan tuollaisella, et tule ikinä tekemään elämässäsi tuolla mitään. Opin oppimaan itse pakon edessä mutta samalla näin vanhemmistani puolen, josta en ollut niin ilahtunut. Tajusin heidän olevan niitä, josta se, tämä tai tuo voi olla paskaa vain koska se tuntuu olevan itsen ulottumattomissa juuri tietyllä hetkellä. Pitkään koetin valita vastakkaisen asenteen - että mikä vaan olisi mahdollista, jos tarpeeksi hakkaa päätään seinään. Nykyään kai kuljen noiden asenteiden välillä. Yksitoista: pirullinen ikä aikuistua, ei ihme, että olen unissani aina välillä sen ikäinen. Viimeisiä eheitä ikiä, joihin seksuaalisuus ei vielä ollut tunkenut nuljakkaita lonkeroitaan edes kenenkään kaverin kokemushorisontin kautta. 

Paitsi tässä unessa. Olen yhdentoista ja istun silloisessa huoneessani maailmankarttakirjoituspöytäni ääressä katsellen tuttuun tapaan jännittäviä paikkoja. Eteisestä, joka on pitkä käytävä, kantautuu toisten ääniä. Jaava. Borneo. Sulawesi. Takanani kahahtaa. Käännyn, mummu. Mummu nostaa sormen suun eteen hys-eleeseen, hiljaa, salaisuus, ja hymyilee ovelasti. Unessa suhtaudun mummuun aivan kuten valveessakin sen ikäisenä - vaivautuneesti, ärtyneesti, koettaen pysyä kohteliaana mutta se on aika vaikeaa sillä tavalla käyttäytyvän ihmisen kanssa. Hän vippaa kädellään: nouse tuolilta. Nousen luimistellen. Mummu lurahtaa tuolille istumaan ja taputtaa sitten reisiään: istu tähän. Kyllästyneenä moisesta temppuilusta oikein istua läjähdän siihen. Ja samassa tunnen, miten sisääni tunkeudutaan. Olen unessa yksitoista, minua vain sattuu ja pakottaa, haluaisin huutaa, mutta tajuan, että jos huudan, muut näkevät, mitä tapahtuu ja minua rankaistaan, ehkä jopa lakataan rakastamasta. Joten nieleksin kyyneliä enkä uskalla liikahtaakaan. Huone kutistuu, kuroutuu ympärille, hämärtyy, aika ei tunnu etenevän, sattuu. Ohjaan ajatukseni tuohon tylppään kipuun, koska se on helpompi kestää kuin ajatus, että kukaan saisi ikinä tietää tästä survonnasta. 

Uni kestää pienen ikuisuuden. Ja sitten äkisti olenkin sängyssäni ja kohta viisikymmentä, ja kun tajuan, että se oli vain uni, itken niin etten meinaa osata lopettaa. Itken kaikkia joille käy jotain tuollaista ei-unessa, se tarkoittaa liki kaikkia läheisiä, ja sitä, miten ulkopuolelle olen tullut jääneeksi, koska olen se onnekas, jolle tuollaisia asioita ei tapahdu. Paitsi nyt, painajaisessa. Kokemukseni seksuaalisesta ahdistelusta ovat ohuet. Yläasteella yksi ilkeä poika tunki sormeaan farkkujeni takasaumasta sisään pyllyvakoon ruokajonossa - ruokajonossa! - kumarrettuani jotain lattialle tippunutta talteen, mutta siinä se sitten onkin. Muuten olen saanut elää ja kulkea rauhassa, mitä seksuaalisuuteen tulee, fyysisesti kajoamatta, ja ne muutamat kerrat, kun on koetettu kajota, olen puolustautunut sen verran pontevasti ja fyysisesti, että tilanne on vaihtunut luonteeltaan raivokkaaksi käsirysyksi minkään seksuaalisen sijaan. Osin käsirysyyn on johtanut muutama varmasti viatonkin tilanne, jossa minua taidettiin koettaa lähestyä romanttisesti, mutta hätäännyin ja löin niin kovaa kuin pystyin - ja hevosten kanssa pulanneena en ole koskaan ollut mikään hentoinen keijukainen. Kiitos käsirysymoodini, palasin myös ylioppilasiltana kotiin molemmat silmät mustina ja umpeen muurautuneina. Ei ihme, etten osaa mieltää itseäni helläksi, lempeäksi, rationaaliseksi, mistään kunnon kansalaisuudesta puhumattakaan. Tiedän liian monta kohtaa, jossa olen ollut taistelumoodissa tai pakenemismoodissa. Itse asiassa, niin kauan kuin käytin yhtään alkoholia, pidin huomattavana onnistumisena, jos en jossain vaiheessa iltaa törmännyt kumpaankaan. Nyt kun olen lakannut elämäni sabotoinnin alkoholilla, oloni on paljon turvallisempi. 

Uni, jonka näin, oli kummallinen: siinä reagoin seksuaaliseen tunkeiluun sillä tavalla, lamaantumalla ja häpeään uppoamalla, joka on ollut minulle paljon tyypillisempi reagointitapa ihan muissa asioissa, kuten puheviasta kiustauksi tullessa ja muun ei-seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuessa. Ja miten tyypillistä, että unessa oli mummu. Kun vähän saan tolkkua painajaisen jälkeiseen helpotusitkuun, mietin unen olleen tavallaan aika osuva. Se esitti fyysis-seksuaalisesa kehyksessä sitä, mitä tapahtui emotionaalisessa ja puheen piirissä sekä makeisten kohdalla mummun kanssa. Kaikenlaisia uskoutumisia, pahan puhumisia selän takana, joista ei saanut kertoa äidille. Äiti, mummun inhon kohde. Kuinka voikaan toista ihmistä vihata katkerasti, kostaa ja koettaa myrkyttää. Olin lapsena aika ymmälläni tämän kanssa. Ja sitten: koska minulla oli paljon tulehdussairauksia ja joku lääkäreistä, jolla ravasimme, oli ehdottanut, ettei minulle annettaisi nopeita hiilihydraatteja lainkaan, koska ne selvästi ruokkivat ihottumien ja hengitysteiden roihahduksia, en saanut kotona karkkeja, sokeroituja juomia tai hilloja, mitään, mikä voisi pahentaa tilannetta. Vanhemmat olivat tässä tosi jämäköitä ja selittivät minulle asian juurta jaksaen. Ja sitten oli mummu, joka osti pussin sitä tai tätä karkkia ja antoi sieltä vaatien, etten kerro ikinä kellekään, ja säälitteli ääneen, miten kauhea äitini on, kun ei salli lapselle edes pientä iloa elämässään. Ne tilanteet olivat hyvin ristiriitaisia: Tavallaan uskoin vanhempia ja lääkäriä ja tiesin itsekin, että karkista tulee todella huono olo. Ja sitten karkit olivat hurjan koukuttavia. Ja vaikka inhosin mummua, hän oli se, joka niitä minulle kiikutti. Inhosin itseäni, kun en pystynyt vastustamaan liiloja ja punaisia hyytelömäisiä vadelmanmuotoisia karkkeja. Kutisin. En ole ihan varma, maistuivatko karkit ilolta. Sanoisin, että enemmän tahdonheikkoudelta, addiktiolta ja häpeältä. Yhtäkaikkisesti olin niin pieni tämän kaiken alkaessa, ettei minulla ollut vielä riittävää tahdonvoimaa sanoa ei, ja kasvoin systeemiin kiinni. Vasta teininä, kun sain omia taskurahoja ja uskalsin käydä kaupassa, saatoin alkaa halveksia avoimesti mummun tuomisia, sokerisalaliittoa hänen kanssaan. 

Vanhempani olivat jotenkin yllättyneitä kun en yhtään tullut alakuloiseksi mummun kuollessa. Aika moni oli. He eivät ehkä oikein tajunneet, miten helpottavaa oli sen ihmisen vain lakatessa olemasta. Enkä nyt halua sanoa, että mummuni oli vain paha. Ei suinkaan. En vain pitänyt hänestä enkä hänen tyylistään. Mutta hän oli ihminen niin kuin me muutkin. Turhamainen, itsekeskeinen, juonitteleva kädellinen. Kukapa meistä ei olisi. Enkä ole tuntenut edelleenkään ketään, joka olisi sosiaalisesti yhtä estynyt, yhtä ahdistunut kuin mummuni oli. Ja miten surullinen hänen elämäntarinansa oli. Ei kukaan varmasti ollut vaivautunut opettamaan häntä luottamaan toisiin. Päinvastoin, hänet petettiin kerran toisensa jälkeen. Ei ihme, että hän luotti vain lapsiin. Siskollani on mummusta ihan toisenlaiset muistot ja siitä olen onnellinen. Siskoni on kymmenisen vuotta nuorempi, kaipa hänen lapsuudessaan sitten mummu oli paremmissa kantimissa. Tai sitten siskoni ei koe emotionaalisia jännitteitä yhtä häiritsevästi. Tai molempia. Veikkaan molempia. 

Lapsena koin suunnattomasti syyllisyyttä siitä, etten osannut pysäyttää mummua. Etten saanut häntä lopettamaan yritystä vahingoittaa äitiä minun kauttani. Koetin kovasti ettei hän onnistuisi siinä, mutta tietysti hän onnistui, jos ei muuten niin sitä kautta, että minuun tungettiin tulehduksia lietsovaa sokeria jatkuvalla syötöllä ja sairastuin sairastumisen perään, jokaisessa hampaassa oli reikä ja äiti tunsi epäonnistuneensa äitinä ja kasvattajana. Emotionaalisella puolella mummu onnistui vain pelaamaan itsensä ulos. Sen sijaan, että olisin alkanut vihailla äitiä hänen kanssaan, en oppinut pitämään hänestä itsestään. Niin yksinkertaisesti se käy. Lastaan on vaikeaa kääntää äitiään vastaan.

Niin että yhdistelmä lamaantuminen seksuaaliseen hyväksikäyttöön plus mummu on kyllä niin karmaiseva, ettei sellaista pystyisi rakentamaan mikään muu kuin tämä tajunta. Ei kukaan ulkopuolinen osaisi arvata, että juuri näiden palasten yhdistelmä täyttää kokemuksen sillä määrällä itseinhoa ja hätää, että sitä on melkein mahdotonta ottaa vastaan siinäkään vaiheessa kun tajuaa, että untahan se vain. Kuljin seuraavan päivän ylähuuli inhosta jäykkänä ja vaikka kuinka koetin rentouttaa itseäni, kasvot, kaula ja niska muuttuivat aivan panssariksi, johon oli lopulta pakko läiskiä kipugeeliä.

Mummupainajaisen sijaan seuraava, se johon tänä aamuna heräsin, oli huomattavasti maltillisempi. Tässä painajaisessa yksi eksäni oli kuollut. Mutta aika oli vääristetty, siinä painajaisessa olin paljon nuorempi kuin nyt, eromme jälkeen ei ollut kulunut niin monia vuosia ja asia tuntui jotenkin kipeämmältä. Silti oli tapahtunut kaikki ne muut asiat, joita on tapahtunut sen eron jälkeen, hänelle ja minulle. Unessa istun täällä tämän talon portaalla yrttiteekuppi kädessä ja pohdin, voiko kuoleman taakse kirjoittaa - siis voiko kuolleelle enää lähettää kirjettä. Unessa se taisi olla mahdollista. Tuntui oudolta, että ihminen, jonka kanssa oli jakanut niin paljon - ja unessa elänyt suuren osan aikuiselämäänsä - oli yhtäkkiä poissa, kadonnut. Ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan! Ja siinä portaalla mietin, olinko vain kuvitellut suhteemme, olinko menettämässä järkeni, koska - näin ajatus kulki - eihän jokin, mitä on ollut, voi kadota. Eli kun tätä ihmistä ei enää ollut, häntä ei ollut oikeastaan koskaan voinut ollakaan, ja siten koko kokemus suhteesta oli epäilemättä kuvitelma. Mutta muistin, tunnuin muistavan, kaiken sisältäkäsin, ja se hämmensi mimua. Vilutti, pelkäsin, mitä nyt tapahtuu, kun olen selvästi menettänyt järkeni, ja ajattelin kirjoittaa kuolleelle ja kysyä, muistanko väärin. 

Heräsin tästäkin unesta itkien. On suruja, jotka eivät lakkaa vuosien päästäkään, kuten suru suhteen loppumisesta. Sellainen suru on niin erilainen, puhtaampi ja onnettomampi, kuin ne surut, joita vaikkapa mummuun liittyy. Sen pohjavire on huokaavan toteava: kun kerran huomasimme suhteen loputtua, ettemme oikeastaan kauhean hyvin ymmärräkään toisiamme tai osaa olla ystäviä keskenämme, niin - aivan kuten unessa - ehkäpä sitä ystävyyttä ei koskaan ollut ollutkaan. Oli kyllä rakkaussuhde, seksisuhde, riippuvuussuhde (en edes yritä narrata), asumissuhde, käytännön järjestelyt. Mutta ystävyyttä emme ehkä onnistuneet rakentamaan, jälkikäteen ajatellen. Oli liian paljon asioita, joista ei olisi saanut puhua, ja ne asiat kai kerrostuivat meissä molemmissa kunnes emme enää tunteneet lainkaan toisiamme. Näin saattaa käydä helposti, jos sulkee mielensä ovet muulta kuin yhdeltä parisuhdemallilta (ehkä etenkin aikana, jolloin seksuaalisuus on voimakkaampaa kuin esimerkiksi tässä iässä). Eikä halua kuormittaa toista. Ja yllättyy, kun toinen suuttuu jostain piirteestä tai ajatuksesta, jota ei ole edes ajatellut erityistä piilottamista vaativaksi mutta ei ole ihan sattumalta tullut sanoneeksi sitä toiselle, jolla on omat kiireensä ja juttunsa. Ne kohdat, joissa on sanonut jotain itselleen hyvin olennaista ja oivaltavaa, ja toinen kiirehtii kertomaan, ettei halua tuntea tuota ihmistä joka noin sanoo. Eikä osaa lyödä leikiksi, halata ja lohduttaa ja sanoa, että hupsu, se minä olen ollut kaiken aikaa, et ole vain huomannut sitä ennen, ja olet sinä minut halunnut tuntea, koska - no, särähtää irti kaikesta mahdollisuudesta lyödä leikiksi, koska epäilee, että onko toinen sittenkään halunnut tuntea itseä. Että ehkä ei sittenkään. Että on ollut jokin illuusio jostakin ihan toisenlaisesta olennosta. Ihan niin kuin itselläkin on ollut toisesta. Ja illuusioiden menettäminen sattuu.

Ei ole helppoa olla ihminen, kasvaa ja vähitellen viisastua. Ehkä. En osaa sanoa, viisastunko. Kai sellaisen suhteen on itse muutenkin jäävi, vaikka kuinka erilaisissa oppilaitoksissa harrastettaisiin itsearviointeja osana kurssisuorituksia. Ja työhaastatteluissakin, luoja paratkoon, kysytään, mitä puolta haluaisi kaikista eniten kehittää itsessään työelämässä. Aloin nauraa tällä kysymykselle, se tuntui vain niin älyttömältä. En nimittäin keksi mitään kohtaa, jolle ei periaattessa voisi tehdä jotakin. Ja samalla, olen oppinut elämään ja luovimaan tässä tilanteessa kuten opitaan asumaan epätäydellistä taloa: entä sitten vaikka ikkunat ovat vähän pienet ja ilmalämpöpumpun aliset laudat pehmenneet kosteudessa, vaikka parketti pitäisi varmaan kohta hioa ja laminaatti on noussut vuoristoiksi tiettyjen saumojen kohdalta, vaikka eteisen ovi on valoaukoton ja sen takia meinaa aina kompastua kenkiin kun on niin pimeä, vaikka portaista on lähtenyt irti turvakaidetta eikä kukaan ole laittanut korvausilmaventtiileitä niihin huoneisiin joissa hiilidioksidipitoisuus tuppaa nousemaan nopeasti korkeaksi - ja vaikka ikkunat ovat mallia, jota ei voi avata. Entäs sitten, asuttava on. On niin paljon asioita ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. No, talon kohdalla toki tiesimme. Salaoja on saatava kuntoon. Sitten voi miettiä muuta. (Ojamiehet tulevat noin viikon kuluttua.) Ja jälkikäteen ajattelin, että ehkä työhaastattelussakin olisi pitänyt sanoa, että yritän pelastaa itseni tulvalta ja kosteusvaurioilta, että en ole vielä päässyt mihinkään työelämäkehittämiseen saakka, koska tässä on hommia piisannut ihan päivästä toiseen selviytymisessäkin. Tarkemmin ajatellen ehkä ihan hyvä etten tajunnut tätä sanoa ääneen. Minut olisi voitu täyttää ja laittaa näytille johonkin lasivitriiniin rupriikilla "sekopäät jotka eivät ymmärrä, mitä työhaastatteluissa kuuluu ja mitä ei kuulu sanoa". 

(Työhaastatteluista tulee samalla tavalla nihkeä olo kuin mummusta: edellytetään valehtelemista.)

No, jotain hyötyä tästäkin uudesta painajaisesta oli. Nimittäin muistan aamulla tilanneeni edellisiltana nattobakteereita ja tempehrihmastoa, koska ikävöin tuoretta nattoa ja tempehiä. (Selvästi nyt kun olen oppinut tekemään hyviä idlejä, kaipaan uutta haastetta. Kombuchan ja vesikefiirin kanssa minua ärsytti kaiken aikaa se, että enhän minä oikein osaa juoda niitä tuotoksia: olen tottunut juomaan vettä ja kaikki muu tuntuu huonommalta.) Ja meillä on täällä aika viileää. Olisipa taas jugurttikone, se on se ajatus, joka liittyy eksäsuhteeseeni. Silloin meillä oli jugurttikone. En ottanut sitä mukaan erossa, mikä oli iso erehdys. Tarvitsisin sitä taas naton ja tempehin kanssa. No, menen huuto.nettiin ja löydän sieltä jugurttikoneen vitosella plus postit. Ostan sen: haudutusalusta natolle ja tempehille, ja voipa siinä helpommin sitä jugurttiakin itse tehdä, jos rahat hirttävät pian tosi tiukalle. 

Tuskin muistaisin jugurttikonetta ilman unta. 

Sunnuntai: aion istuttaa loput kevätsipulikukat. Niitä on enää satakunta sipulia pistämättä maahan. Huomenna alkaa taas tyypillinen kuusipäiväinen työviikko. Ja salaojaremontti, ja kohta alkaa marraskuukin. 

Helpottumisesta ja isoäidin suklaakekseistä

Helpotusta ei useinkaan näy perustunteiden listassa, vaikka - no, sanotaan vaikka, että olen helpotusihmisiä siinä missä hämmennysihmisiäkin, ja kiinnostusihmisiä. En ajattele helpotusta vain huolen jälkenä. Usein ne huoleni ovat kuitenkin aika pieniä mutta helpotus suonkaltainen, sisäänsä imaiseva ja joskus liki horisonttiin ulottuva. 

En saanut hakemaani työtä ja koin juuri tällaisen valtavan helpotussuon. Olisin halunnut vain käydä nukkumaan mutta kas, kausi mokoma meni juuri alkamaan ja samalla sadonkorjuuaika jatkuu. Ehtoisasti homehdutin yhden satsin päärynöitä, joita koetin hapattaa. Saas nähdä, mikä muu säilykkeistäni vielä homehtuu ajan mittaan. En erityisesti säikähtele näitä kohtia. koska oppirahat on maksettava. On tässä oppiraharakkojakin käsissä, ja palovammoja. Kun kätensä polttaa riittävän monta kertaa ja on tuhonnut riittävän monta uunikinnasta, voi tilata purkitustyökalut. Ihan oikeasti. Kyllä minulla on kauden alettua kolmekymmentä euroa pistettäväksi siihen, etten jatkuvasti tärvää käsiäni. Vaikka sähkön hinnat olisivat mitkä talvella. 

Ystävän kanssa pohdimme, riittävätkö rahat talven yli. Vastaan, että Vompsun mielestä riittävät, emme joudu myymään taloa. Ja että itse en sitten mieti tätä lainkaan. En halua, pysty, jaksa. Ulkoistan. 

Ehkä sen takia ajattelen, että voin ostaa tuommoiset purkitustyökalut.

Sää kylmeni, vilustuin ja luimistelin lohduttomana kaksi päivää, että olenko kuitenkin ehkä saanut koronan kaikesta huolimatta. Mutta sitten heräsin taas ihan omana itsenäni ja totesin, että ehkä edellisviikon omituinen haluttomuus siihen, tähän ja tuohon, sormien välien auki syöpyminen ja sienitautia kukkiva varvas kertoivat jostain alla muhivasta. Nekin katosivat samalla kuin limaisuus. Sekin helpotti. Samaan aikaan kuulin, etten saanut työtä.

En muista ikinä suhtautuneeni muulla kuin ensisijaisella helpotuksella siihen, etten saa työtä, jota jokin osa minusta kai ajattelee, että sitä pitäisi haluta, kun on kerran erehtynyt kouluttautumaankin. 

Töissä on vaan hankalia piirteitä, kuten että pitää sitoutua tiettyinä aikoina telkeytymään sisätiloihin. Joissain töissä se ei haittaa - opiskeleminen, joogan ohjaaminen - koska ajatuksilla on tilaa liikkua. Mutta on paljon töitä, joissa pitäisi jaksaa vuorovaikuttaa kuten aikuisten oletetaan tekevän, jotenkin ihmishahmoon, meritokraattiseen ajatteluun ja ties mihin muuhun paskaan pitäytyen. Joissa pitää esittää hyvin kapeaa kuvaa. Ja pahimmillaan siihen menee koko kapasiteetti, niin että tuntien jälkeen on vain aivan puhki, koska on muuttunut kaiken maailman merkityksettömiksi transaktioiksi. Lounaallakin on saattanut vain mutustaa jotain aiemmin kasattua kotitekoista silmät sumeina ja hopottaen itselleen jaksa jaksaa. Jaksa jaksa kivun päälle, jaksa jaksa mielettömyyden päälle. Tämä työ olisi tuskin ollut sellainen. Sellaista työtä ei mikään osa minusta olisi osannut haluta ehkä enää hakea vaikka kuinka sähkön hinnat sitä ja tätä. Mutta yhtäkaikkisesti, helpotus. Ja sitten äiti pahoittelee, etten taaskaan saanut työtä. 

Jos tässä ajassa ja maailmassa erehtyy ajattelemaan, että ihmisen ensisijainen työ on kuitenkin elää elämäänsä mahdollisimman avoimesti, uteliaana, mitään torjumatta (ikään kuin se olisi mahdollista) yrittäen sitten samalla kuitenkin hankkia myös elantonsa niin ettei ihan joudu elättinä vain olemaan, niin omituista tunnevieraantumistahan siitä seuraa.

Maailma on toisaalta täynnä vieraannuttavia sanoja, käsitteitä ja asioita, prosesseja. "Elämänhallinta", "urasuunnittelu", "protestanttinen etiikka", noin esimerkiksi. Kirjassa, jota parhaillaan luen, Michael Sandel kirjoittaa, että amerikkalaiset olettavat eurooppalaisia enemmän, että omasta urakehityksestään ja ansioistaan voi noin vain päättää, että voi ryhtyä takomaan onneaan. En tiedä, mistä kiikastaa, mutta olen aistivinani samanlaista eetosta kyllä täälläkin aika tavalla. Jotenkin koulutusta pidetään tärkeänä. Ja niitä oikeita työpaikkoja. 

Onnistun kokemaan vierautta jopa sen keksipurkin kanssa, jossa miehen veli vaimoineen toi meille mansikoita ja jonka kanteen on kuvattu jotenkin imelällä fotorealistisella maalaustyylillä isoäiti lapsenlapsineen suklaakeksejä valmistamassa. Kuva herättää epäuskoa. Ensinnäkin, isoäiti ei näytä sen sortin ihmiseltä, joka on tehnyt fyysistä työtä ja iltaisin vain lysähtänyt väsyneenä kasaan. Epäilen, lieneekö tämä isoäiti myöskään eronnut - keittiö on niin suuri, ettei sitä yhden mummun eläkkeellä ylläpidetä. Minun kokemukseni isoäideistä on toisenlainen kuin kuvassa myhäilevä olento. Tämä isoäiti tuskin myöskään menee kävellen tai potkukelkalla paikkoihin. Hän on sen oloinen, että pihassa on ennemminkin joku auto, jota isoäitikin osaa ja saa halutessaan ajaa. (Edes äitini ei ole ajanut korttia.) Keittiö on puhdas - mutta kenen vanhuksen keittiö on puhdas, eiväthän he kaihiltaan näe fläkkejä eivätkä nivelrikoltaan jaksa olla niitä hankaamassa? Ehkä siellä käy siivooja? Ehkä nykylasten isoäidit voivat olla edes vähän tuommoisia? Mutta kun ajattelen äitiäni nyt kun hän, kiitos siskoni perinteisempien unelmien, on edennyt isoäitivaiheeseen - missä on osteoporoosin köyristämä selkä? Missä menopausal red -hiusväri ja permantenttien tai suoritustusten hapertama hiusaines? Ja ainakin omien vanhempieni keittiö on aivan täynnä kaikenlaisia tahroja ja pinttymiä ja puoliksi juotuja kahvikuppeja ja kuivahtaneita leivänpalasia, kaikkea unohtunutta hylkytavaraa. (Niin myös minun keittiöni.) Kuva on todella kiero - tyyli näyttää fotorealismilta, mutta onko tuommoisia isoäitejä muka jossain? Keittiön seinätkään eivät kellerrä. Isoäidin kasvoista ei tarkalla tutkimisellakaan voi erottaa epätoivoa, jota tuurijuopon kanssa seilaavat kokevat. Katkeruutta, kun omia lapsia ryssitellään koulussa tai kun lapsen toinen isoäiti sanoo että ei tuo mukula ole minulle mitään sukua, menkää pois, äpärät. Tämä isoäiti on jotenkin saanut myös essunsa pysymään puhtaana ja suorassa, silitettynä, eivätkä sormet ole vääntyneet, nivelet paisuneet ja kipeät. Ei tuo mitään fotorealismia ole, tuo on jotain fotopropagandaa, samantyylistä kuin sisustuskuvat ja asuntojen myyntikuvat - kaikuvia autioita tiloja, joiden varovaisenharmaista seinistä voisi odottaa pian työntyvän esiin jäänmurtajan keulan. Ennemmin sen kuin naapurista kuuluvan yksin jätetyn koiran ulinan tai vaimean musiikin. 

Millaista olisi oloutua elämään suvussa, jossa ei ole jatkuvasti jouduttu suoristamaan ryhtiä paheksuvien katseiden alla ja näyttelemään, ettei itketä? Onko sellaisia sukuja? Muistan jotkut bileet, joita kuokin lukioiässä, ruotsinkielisten bileet, puhuivat siitä, miten kauheaa olisi syntyä sukunimeen, jota toiset eivät tunnistaisi, josta ei heti hoksattaisi, että tuon täytyy olla sukua sille ja sille. Bileet tapahtuivat Eirassa talossa joka muistutti enemmän linnaa. Ehkä siis sellaisiakin sukuja on, vaikkakin epäilemättä vähän. Itse mietin noita juttuja muistaessani sitä, miten molemmat vanhempani muuttivat suureen kaupunkiin nimenomaan katkaistakseen nimestään tunnistetuksi tulemisen. Niiden katseiden kohtaamisen, jotka kyllä palauttavat paikalleen, roskasakkiin, teit mitä hyvänsä. Ja miten vaikeaa vanhempieni on ymmärtää, että meidän pikkukaupunkiin muuttamisessamme ei ole tällaista sävyä. Ei kukaan meitä täällä tunne. Nimemme eivät sano kellekään mitään. 

Joka tapauksessa, on helpotus elää näkymättömänä (vaikka isä sanookin, että elämme Inarissa, tämä on heille emotionaalisesti niin etäällä, puolen tunnin ajomatka). On helpotus, että voi keskiviikon tunnillaan vaan iloisesti huikata heiheit ja että ensi viikolla nähdään, kun vaihtoehto - vielä iholla - olisi se, että joutuisi sanomaan, että minäpä olenkin siirtymässä muualle, ja vaikka se harmittaa, joudun jättämään teidät. Osa tulee tunnilleni toiselta puolen suurkaupunkia. Muistan edelleen, millaista oli viime vuoden syyskauden lopulla, kun jouduin sanomaan yhdelle sennuryhmistäni, että joudun luopumaan heistä, koska matka on vaan jo liian pitkä muutettuani. He olivat kirjoittaneet runon ja halusivat halata ja moni itki. Minäkin sitten itkin. Tuntui vaikealta. He ovat vanhoja ja joutuneet luopumaan jo niin paljosta. Tuntui väärältä muuttaa, vaikka tietysti muuttaminen oli omalta kannaltani aivan loistojuttu ja olisi ollut typerää jättää muuttamatta sen takia, että sitten joutui luopumaan noista muutamista tunneista. Siitä, miten he itkivät, tajusin, että heille se, mitä olin onnistunut sanomaan, oli jotenkin tärkeää. 

Vaikka annoin vain luvan, että kaikki saa tapahtua juuri kuten tapahtuu. Mikä helpotus. 

Annan isoäidin keksipaketin isoäidille luvan olla tuommoinen, annan itselleni luvan vieraantua, annan emootioiden tulla, mielikuvien tulla, muistojen tulla, etenen/peräännyn tulevaan selkä edellä. Aivan kuten omat isoäitini tekivät, ja isoisoäitini, joka syntyi ehkä viimeisellä toivon vuosisadalla, 1800-luvulla. 

Hyvän itsetunnon ja dynaamisuuden pimeästä puolesta

Tänään luin twitteristä lauseen, joka poimi minut keveästi kuin roskarippusen ja pudotti syvään suruun: 

En ole tehnyt tarpeeksi voidakseni olla uupunut

Miten syvän surullista. Ettei vain ole uupunut vaan keskellä uupumustakin tuntee, että on tehnyt liian vähän! Jo pelkkä lauseen makustelu ja ylleen sovittelu uuvautti itseni täysin. Kun sanoin tästä ääneen Vompsulle, hän yllättäen totesikin, että ole kiitollinen jos et elä tuon kanssa. 

Se tuli puun takaa ja sitten olin entistäkin surullisempi. Elääkö Vompsu tuollaisten lauseiden kanssa? Kuinka moni elää niiden kanssa?

Koetan muistaa, olenko itse elänyt tuollaisen lauseen kanssa, mutta tuntuu, että en. Ehkä aivan pimeimpinä hetkinä olen koettanut rankaista itseäni kaikella mahdollisella, vuosi 2005 oli hyvin vaikea, mutta sen ulkopuolella, en oikeastaan kauheasti. Ja myös 2005 olin hyvin selvillä siitä, että olin uuvuttanut itseni, eikä minusta tuntunut, etten ole tehnyt tarpeeksi vaan että olen tehnyt ihan liikaa ja ollut sillä tavalla hyvin typerä. Että olin ahnehtinut liian isoja tavoitteita ja kuvitellut itsestäni typeryyksissäni liikoja ja nemesishän sieltä lävähti ja sen vanavedessä jotenkin kaiken alleen lanaava väsymys. 

Jään pohtimaan: Näemmä osaan jotain. Mutta mitä se on ja mistä on kyse? Onko kyse käsitteestä, jonka sain jostain scifikirjasta? Siinä puhuttiin kesannoinnista ja siitä, miten kesantovaiheita ajateltiin jossain kulttuurissa luontevana osana elämää. Kesannoidessa ei jaksanut. Ei sitten millään. Ajattelin kesannointia ainakin silloin kun hiuksia irtosi kourakaupalla tukkaa pestessä, otsalla hehkui punainen läiskä ja tajusin, että olen jotenkin murenemassa pois, ellen muuta asioiden kulkua ja pienennä vastuiden määrää aivan radikaalisti. Yhden kuukauden suunnilleen vain nukuin ja kirjoitin blogia ja sähköposteja eikä se tuntunut yhtään kummalliselta, oikeastaan, koska ajattelin, että on kesantovaihe. Voiko kyse olla vain käsitteestä, neutraalista käsitteestä, luokittelusta, ja siitä, ettei lähde mittaamaan, ovatko edellytykset täyttyneet? Vai onko tässä muutakin?

Mietin tuttuja, joiden tiedän uupuneen. Minusta he kaikki vaikuttavat jotenkin hyvin säteileviltä ja jollain tavalla vaikeasti samastuttavilta. Luulen, että ero tarkentuu tähän: heillä on (minun mittapuullani) valtavan hyvä itsetunto ja minäpystyvyys ja he etenevät elämässä hyvin dynaamisesti, asettavat tavoitteet omasta perspektiivistäni jotenkin ihan käsittämättömiin sfääreihin ja hyvin ulkoisesti (kun omat tavoitteeni ovat tyyliin ettei sattuisi niin kovasti illan tullen ja että jaksaisi vapaapäivinä nauraa; nämä ovat minulle ensisijaisia tavoitteita verrattuna vaikkapa työtavoitteisiini luoda tila, jossa on sallittua tuntea juuri niin kuin sattuu tuntemaan). Nämä samat tutut saattavat kysyä sellaisia outoja kysymyksiä kuin että miksen kirjoittaisi kirjaa tai vieläpä sukupolveni avainromaania. Minulle sellainen ajatus on hyvin absurdi. Hyvä jos osaan puhua sukupolvisteni kanssa, saati sitten kiteyttää heidän syvimpiä sisäisiä virtauksiaan. Elättelin nuorempana monta vuotta haavetta runokirjasta mutta sitten tekstejä luettaessani totesin, etteivät ne taida antaa muille samaa kuin itselleni ja että luultavasti kirjoitan lähinnä itseäni tyynnyttääkseni ja ymmärtääkseni edes jotenkin, mitä on eläminen kehona. (Sama pätee tähän blogiin: järjestän ajatuksiani ja elämääni. Jos siitä on iloa jollekulle tuon primaarifunktion lisäksi, hyvä niin.) Vaikka olen tehnyt muutaman korkeakoulututkinnon, en tutkintoa puurtaessani oikeastaan ole uskonut, että jaksan tehdä sen loppuun asti. Saati että työllistyn sen ansiosta. Ei se jotenkin sovi yhteen sen kanssa, että on itse edelleen jossain mielessä pieni lapsi, hauras ja jatkuvassa emotionaalisen tuen tarpeessa, ja yleensä vähän pihalla. 

Tiedän, että joku aina välillä tarkastelee tätä alisuoriutumisena. (Minulle on tylytetty tästä, mutta toki vain sanojan ollessa humalassa.) Ja aika ajoin, esimerkiksi jälkimmäistä gradua työstäessäni, törmäsin alisuoriutumisen käsitteeseen ja kuvauksiin ja nuo sanat tulivat mieleen ja jouduin pohtimaan: niin, alisuoriudunko? Kuvauksissa niihkaa se, että alisuoriutuja tekee asiat puoliteholla, puolella huomiolla, eikä pistä itseään likoon tehdäkseen niin hyvin kuin vain suinkin pystyy, koska pelkää epäonnistumista mahdottomaksi asettamiensa työtavoitteiden suhteen. Eikä se luonnehdi tapaani tehdä työtä hyvin. Olen rajannut määrää, en laatua. Teen heittäytyen sen, minkä teen, ja juuri siksi joudun rajaamaan määrää, että palautumisaikaakin jää riittävästi. Eivätkä sitä heittäytymistä luonnehdi niinkään pelot tai ankarat vaateet vaan enemmän uteliaisuus ja kiinnostus. Siksikin määrää on rajattava: se imu on vain aika voimakasta. On aina ollut, oikeastaan kaikessa kiinnostavassa työssäni. (Kirjastotyöstä tätä puolta oli kyllä vaikeaa löytää, siellä tunsin olevani panttivanki osan ajasta.) Olen valinnut tällaisen tien. Joistakuista se on tosi outoa ja joistakuista hieman samaan tapaan valinneista ihan ymmärrettävää. Mutta ehkä olen vain hyvä sumuttamaan itseäni? Ja ehkä kaikki palautuu johonkin laajempaan arvohierarkiaan? Arvostan enemmän ystäviä ja perhettä kuin uraa, esimerkiksi. Tulen työväenluokkaisten ammattien kodista, jossa koulutusta, fiksuutta ja yhteiskunnallista asemaa ei ole arvostettu yhtä paljon kuin sitä, että tekee oman näköistään asiaa. Ja minulla on vaikeuksia uskoa edes, että teen näitä asioita, joita teen! Että uskallan kirjoittaa nettiin. Tai uskallan ohjata joogaa ja pilatesta ja kehotietoisuusjuttuja (mikä on jotenkin tosi tosi hurjaa, niin suuri kunnioitus minulla on ollut aiemmin tällaista toimenkuvaa kohtaan). Että olen saanut useamman tutkinnon valmiiksi. Että uskallan elää vaikka olen jo paljon yli kolmenkymmenen ja kaikenlaisia kipujakin on aina välillä. Että uskalsin pitää pääni lapsettomuusasiassa enkä antanut kenenkään sumuttaa minua siitä, että varmaan mieli muuttuu tai että alkaa kaduttaa varmasti myöhemmin. (No, voi toki joskus vieläkin myöhemmin mutta toistaiseksi olen vain helpottunut, että pidin pääni.)

Eilen mietin ystävien kanssa aikuisen malleja ja huomasin ikävöiväni mummojani ja isomummoani. He olivat kasvuiässä itselleni hyvin tärkeitä ja ovat kai edelleen, vaikka ovatkin kuolleet ajat sitten. Heiltä taisin oppia ajattelumallin, ettei elämää voi hallita tai oikeastaan kauheasti edes suunnitella. Mietin eilen itsekseni näiden kolmen esiäidin kokemusten summaa: kaikilla varhainen avioero, yhden aviomies telkesi nääntymään aittaan mistä oma isä tuli lopulta pelastamaan nälkäkuolemalta tyttärensä kohtalosta kuultuaan, toiselle mies aiheutti kallonmurtuman, minkä takia hän ei päässyt tyttären häihin, lukuisia itsemurhayrityksiä, rikkaiden pyykkien pesemistä jäiseen järveen hakatussa avannossa, miehen hylkäämäksi tuleminen pienten lasten saamisen jälkeen vain siksi, että jossain oli rikkaampi nainen, joka liehitteli miestä lupaamalla hevosen, lapsenlapsensa äpäräksi haukkuva anoppi joka kieltäytyi mummoudesta, sisarusten ja omien lasten yksi kerrallaan raiskatuksi tuleminen, Stalinin vainot, lavantauti vankileirillä, pakolaisena maahan tuleminen ja kenet vaan nopeasti naiminen, ettei tulisi karkotetuksi takaisin, aviomiesten ja omien poikien kaikennielevä viinanhimo ja vieraissa juokseminen, epämääräiset matalapalkkatyöt joihin ei tarvittu koulutusta tai osaamista ja josta sen takia oli koska vaan kenkäistävissä pihalle, sisarusten hyljeksintä eronnutta hylkiötä kohtaan aikana jolloin ero ei ollut vielä tavallinen elämänkäänne ja niin edelleen. Kaikkien heidän elämänsä oli mennyt vinksalleen jo varsin varhain eikä heillä oikeastaan ollut mitään pelastettavaa maineensa osalta. Näiden naisten kanssa kasvoin. Ei ehkä ihme, etten ole oppinut asettamaan itselleni mitään ihmeempiä yleviä tavoitteita, joita kohti etenemisellä ponnistelemistani mittaisin. Ei kunnon kansalaisuutta, ei hyvääihmisyyttä tai hyväätyyppiyttä, ei maailman parantamista tai pelastamista. Ainoastaan muistuttelua sen kaltaisista asioista kuin että alkoholistillakin on sielu ja tämä ansaitsee siksi inhimillisen kohtelun - jos saunamaksuun ei ole rahaa, annetaan saunoa ilmaiseksi. Mummoilta saatu seksuaalikasvatus oli kyllä oksat pois. Ei mitään poseeraamista tai idealismia, vaan asiat semmoisenaan pöytään. Vasta vanhemmiten olen tajunnut, miten monessa asiassa heidän neuvonsa olivat naulan kantaan. 

Kukaan näistä naisista - tai vanhempani sen puoleen - ei tietenkään ole pystynyt mallintamaan minulle mitään hyvää itsetuntoa. Ei, koska ei heillä kellään ollut sellaista. Mutta armollisuutta he kyllä ovat onnistuneet mallintamaan. (Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu oli varmasti meillä useimmin käytetty sanonta.)

Ja se saa miettimään sitä, mitä luin jostain graduartikkelista - itsetunnon kasvattamisen pimeästä puolesta. Siinä artikkelissa nostettiin esiin vain sitä, että itsetuntoa kohentavien interventioiden seuraukset eivät ole yksinomaan myönteisiä. Osa intervention läpikäyneistä tuli vahvistaneeksi narsistisia piirteitä vaikka tarkoitus oli vahvistaa hyvää itsetuntoa. Sen sijaan itsemyötätunnon opetteleminen interventiossa lisäsi hyvän itsetunnon tavoin tyytyväisyyttä omaan elämään ja auttoi sitoutumaan omaan työhön. Tämä yksi lukemani lause ja eilisen mummopohdinnat saavat kuitenkin minut miettimään, josko semmoisella dynaamisen ihmisen hyvällä itsetunnolla lienee muitakin varjopuolia kuin mahdolliset luiskahdukset kohti narsismia. Josko se houkuttaa jonkinlaiseen armottomuuteen itseään kohtaan? No, tämä on tämmöistä haparointia, enkä tiedä, onko tässä mitään tolkkua edes. Mutta jokin tässä mietityttää. Luultavasti olen väärässä, koska yleensä ihmiset ovat. Ja ehkä koetan lohduttaa itseäni siitä, ettei minulla taida olla näkyvissä mitään hyvää itsetuntoa yhtään millään määrällä mitään interventioita tai muita. (Eipä silti, että sitä kauheasti murehtisin; lähinnä vain alistun huoahtaen lukiessani taas jonkin kommentin, että jollakulla on tai ei ole hyvää itsetuntoa ja mietin, että mitä te tuosta jauhatte edelleen, mitä merkitystä sillä on, jos itsemyötätunnollakin voi taaplata.) (Ja sitten arvioin itse, että tuttavillani on hyvä itsetunto! Kuinka raivostuttava onkaan ihmismieli.) Tai sitten koetan sovitella ajatusta, että entäpä jos itsetunnottomuudessakin on jotain hyvää, jokin lahja, ainakin yhdistettynä joihinkin muihin tekijöihin? Se on outo ajatus, vasta-ajatus. Olen välillä kokenut viiltävää surua lukiessani pohdintoja siitä, miten milloin kenenkin itsetuntoa pitäisi saada kohennettua. Ajatellut tuskaisena, että okei, näille ihmisille olen varmasti iso ongelma, joka vaatisi jonkinlaista puuttumista. Ja että olen varmasti jotenkin vähän tyhmä kun en itse ymmärrä pitää tätä minään valtavana ongelmana koska ihan okeihan tämä näinkin sujuu.

Jotenkin, palaan tässä vaiheessa pohtimista takaisin siihen keskusteluun, jota joskus ammoin kävin yhden psykologiystävän kanssa alkaen siitä, miksi horoskoopit vetoavat ihmisiin. Koska niihin on helppo samastua, koska itsessaä on nekin asiat, joita horoskooppi esittelee merkin ominaisuuksina. Että ei ole rauhallisia ja kiihtyviä tyyppejä, ei iloisia ja surullisia tyyppejä jne. Ja ehkä myös että ei ole dynaamisia ja - mikä olisi oikea? flegmaattisia? hitaita? varovaisesti eteneviä? - tyyppejä. Että ehkä kaikissa meissä on sitä kaikkea ja sukeltaa esiin vain eri konteksteissa. Luonnehtisin silti itseäni todella varovaisesti eteneväksi, mitä tulee ihmissuhteisiin, työtehtäviin, uskomuksiin omista taidoista. Ja toisaalta, täysin holtittomaksi, mitä tulee tekstuaalisesti itseni alttiiksi pistämiseen ja erilaisten opintojen aloittamiseen vaikka en osaakaan vielä aloittaessani mitenkään ajatella, että niistä voisi olla jotain oikeaa hyötyä. Mutta mietin, että onkohan joku sillä tavalla identiteettiprojektioltaan dynaaminen, ettei oikein halua hyväksyä kesannointikäytännön koskevan myös itseään?

Ihailen kyllä sitä, miten David Whyte kirjoittaa Consolationsissa. Keskittyen vain valoisiin puoliin, siihen, mitä mahdottomista tilanteista voi rakentua ja miten niihin mahdottomiin tilanteisiin voi suhtautua rakentavalla sisäisellä puheella. Ehkä yritän tehdä jotain sen tapaista huonosta itsetunnosta, mutta nurinkurisesti, aina yhtä nurinkurisesti. 

Ei. Pitää muistaa, mistä aloitti: siitä, että se lause alkoi itkettää. 

En ole tehnyt tarpeeksi voidakseni olla uupunut

Tämä alkoi siitä, eikä tämä ole pienoisessee tai lohtua. Tämä on työtä. Yritän ymmärtää, miksi minua itketti (ja ehkä myös, miksi harhaudun tästä tosiseikasta, ja myös muista tosiseikoista, yrittäessäni keskittyä). Ehkä se liittyy jotenkin kuvittelemiini ihanteisiin tässä yhteiskunnassa, ehkä siihen, mitä Vompsu sanoi, ehkä siihen, että yritän kuvitella, mistä ihmiset imuroivat sisäänsä tuon ajatuksen, etteivät ole tehneet tarpeeksi uupuakseen, uupuahan voi yhdestä lauseestakin, kun aistii äkisti kehossaan, miltä sen kannattelu ehkä tuntuisi. 

Hyväksy hyväksy hyväksy. 

Onneksi palaute tiistaina pidetystä workshopista tuli juuri tänään, kun tuntuu siltä, että uppoan ajatuksiin enkä saa niistä mitään tolkkua. Siinä oli niin selväjärkinen toive, että totesin heti, että tuon ympärille saan rakennettua seuraavan workshopin osuuteni ihan kokonaan. Liikahdettua teoriasta käytännön suuntaan lisää. Jos olisin sitä mieltä, että osaan ja pystyn ja minulla on jo ihan hyvä workshop, en ehkä näkisi palautetta niin suurena lahjana, mutta tämän kyllä näen, samoin tein ja valtavan helpottuneena: viimein tiedän edes tuossa kohden elämääni, mitä tehdä ja mitä kohden mennä, miten suunnata ponnistelut. 

Voisin kirjoittaa toki myös eksyksissä olon pimeästä puolesta, mutta jotenkin olen ajautunut ajattelemaan, että siitä kirjoitetaan jo aivan riittävästi. Ja että ehkä siksi on parempi nostaa esiin, mitä hyviäkin puolia eksyksissä olossa saattaa olla. Ainakin hetkittäin. Ehkä eksyksissä oleminen auttaa suhtautumaan myös väsymykseen ennen kuin siitä tulee uupumusta: totta kai väsyttää harhailla siellä sun täällä ymmärtämättä edes, mitä ja miksi on tekemässä, onko labyrintissa ovea lainkaan ja niin edelleen. Hetkellinen ymmärrys lävistää tajunnan: niin, olisi useammin hyvä muistaa kysyä muilta, mitä he oikein haluavat, eikä yrittää yksinään sitä arvailla ja tarjoilla arvausten mukaista huttua, etenkin kohdissa, joissa työstään ottaa maksun. 

Mutta blogi - siinä haluan, että minulla on aikaa ja tilaa eksyä toden teolla. Tämä ei ole mainos vaan päiväkirja. Ja kirjoitan tätä itselleni mutta tietäen, että joku saattaa nähdä sen. Jos ajattelisin tunteiden sijaitsevan kehossa, tämä olisi pelottavampaa. Mutta ajattelen niiden sijaitsevan ihmisten välissä, toki myös oman kehonkin sisäänsä nielaisten, ja siten että niitä ei tarvitse jaksaa kantaa yksin. Riittää, että kantaa oman osansa. 

Epätodellisuuden tunnusta

Tänä aamuna se taas iski - tuntu, että eihän tämä voi olla tottakaan. Ehkä jonkin sortin pykivää traumareaktiota tai muuta vastaavaa kehitteillä?

HS nimittäin uutisoi kaksi ihan tolkullista juttua koronaan liittyen - ulkotartunnoista ja FFP-hengityssuojaimista sekä pidemmän ajan kognitiivisista vaurioista. Teki mieli nipistää itseä käsivarresta. Ajattelin, että ei, ei voi olla. Tämän täytyy olla unta. Sydän hakkasi ja kämmenet hikosivat. Lopulta purskahdin itkuun jutut luettuani, koska tiedollinen ristiriita ja moraalinen paatos vain taisivat ylittää itkemättä koettavien hetkien kynnyksen. 

Tässä koronasuossa pahin asia on ollut lehdistön hiljaisuus. Ja joskus jopa väärän informaation kritiikitön jakaminen. Ja se, että suomalaiset niin luottavat lehdistöönsä. Yritäpä keskustella jostain asiasta keskivertotallaajan kanssa, ja sieltä tulee ulos sitä samaa pumaskaa, mitä ylellä ja hesarissa kirjoitetaan. Usein vieläpä sanamuodot ja kielikuvat ovat samoja, mistä tulee itselleni jotenkin hyytävä olo. (Miksi käyttää metonymiaa, jos voi käyttää metaforaa? Omassa lukemisessani koetan nimenomaan muovata asiat omansanaisikseni, koska sitten muistan ne pidempään. Se tietysti edellyttää, että malttaa lukea vähemmän. Sekin saattaa olla nykyoloissa ihan järkevä linjaus: kaikkea ei pysty kuitenkaan lukemaan. Silloin olennaiseksi käy toki se, miten sen vähän seuloo informaatiotulvasta. Twitter on siihen varsin kätevä palvelu.) 

Joten: valtava helpotus siitä, että valtalehti kirjoittaa ihan tolkullisesti ajantasaista, asianmukaista tietoa taudin leviämisestä ja sen estämisestä sekä jo havaituista seuraamuksista. (Ja toisaalta, epäusko: näenkö vain unta ja kohta herään taas painajaiseen, jossa näin ei todellakaan ole?) On nimittäin melko mahdotonta olla itse viestintuoja, sen olen huomannut tässä kriisissä. Kuinkahan monelle olen maininnut FFP-maskien paremmasta suojasta ja että niitä on kuluttajillekin helposti saatavissa? Ja kuinka moni niitä on alkanut käyttää? - Näin esimerkiksi. Ei tarvitse katsoa kovinkaan kauas, Saksaan, kun havaitsee jo yhteiskunnan, jossa maskin pitää ainakin joillain alueista olla juuri FFP. Kauppareissulla. Suomessa niitä ei ole suositeltu edes sairaalatyöhön ei-koronaosastoilla. Nyt sentään Päijät-Hämeen viime keväisestä epidemiasta sairaalassa tuli vertaisarvioitu paperi ulos, eli ehkä ne, joihin ei vielä iskenut paikallisen johtajalääkärin suomalaisittain harvinaisen suorapuheinen ja rehellinen suullinen kommunikaatio asiasta, vähitellen alkavat uskoa, että FFP-maskit voisivat hoitotyössä olla sekä henkilökunnan että potilaiden asianmukainen suoja. 

Osa itkusta selittynee sillä, että mietin siinä istualtani, kone sylissä ja koira jalassa kiinni, miten monen terveys ja henki olisivat edelleen tallella, jos tällaisten maskien tarve olisi onnistuttu kommunikoimaan väestölle viime kesänä. Tai viimeistään brittivariantin aloittaessa epidemiansa. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten tällaisen asian kommunikoimista on lykätty lykkäämistään. Hyvä, kun edes nyt. Nyt ehkä voi keskustella asiasta joskus jonkun kanssa joutumatta kohtaamaan jatkuvaa ylenkatsetta ja epäuskoa. Eihän täällä voi ihan oikeasti sanoa ääneen ettei luota paikallisen viranomaisen toiminnan kaikkivoipaisuuteen - leimaaminen foliohatuksi tapahtuu hyvin nopeasti. Olen surrut epidemian alusta saakka sitä, miten hitaasti informaatio liikkuu ja miten terveysinformaatio leimautuu poliittiseksi. Tai leimataan poliittiseksi. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten voi muka olla väärin suositella jotain hoitoa tai suojautumismenetelmää vain siksi, että kaikilla ei ehkä ole varallisuutta siihen. Kyllähän informaatiota silti kannattaa jakaa. Edes osa voi suojautua, kun heille kerrotaan, miten. Ties vaikka ihmiset heräisivät priorisoimaan asioita eri tavalla ns. välttämättömissä menoissaan. Jokunen firmakin enemmän olisi voinut jäädä pystyyn, jos tautia ei olisi levitetty tietämättömyyden tilassa.

(Luin männäpäivänä anekdootin, jonka todenperäisyydestä en tiedä. Mutta näin se meni: Joku oli konferenssissa tavannut tutkijan, joka oli kasvanut Neuvostoliitossa. Tämän vanhemmat olivat olleet fyysikkoja. Kun tapahtui Tsernobylin onnettomuus, vanhemmat kielsivät lastaan jyrkästi menemästä ulos leikkimään muiden kanssa. He ymmärsivät, että se, mitä sanottiin vaarattomaksi, ei sitä ollut, ja - edelliseen liittyen - miten vaaraa voisi edes yrittää vähentää omaa käyttäytymistään muokkaamalla. Ei voi aina odottaa, että tieto valuu massoille asti, oli tutkija todennut kuivasti. Mutta miksi hidastaa sitä valumaa?)

Tässä suruajan keskellä on tuntunut epätodelliselta sekin, miten moni tuttava jatkuvasti näkee ihmisiä isoissa joukoissa ja on jotenkin kaivannut semmoista iloista yhteisöllisyyden tunnelmaa. Tuollaisen kaipuun hämmästelemiseni johtunee siitä, että oma yhteisöni on pahasti rikki - on muutama ihminen, joihin luotan täysin, mutta suuri osa tuttavista on kriisissä paljastunut arvoiltaan ja reaktioiltaan niin erilaisiksi, etten oikein tiedä, miten heidän kanssaan puhuisin, vaikka toki suhtaudun heihin ihan yhtä uteliaasti kuin ennenkin ja toivon heille hyvää. Ja kun en tiedä, vetäydyn mieluummin olemaan kasvien ja koiran ja Vompsun seurassa. Olen vähentänyt etäkommunikointiakin, vaikka siinä mitään tautiriskiä ei tietysti edes olisi. Seura ei vaan nyt kutsu: minulla on suruaika tästä kaikesta. Ja Vompsulla on vaikeaa, mikä tietysti sitoo sosiaalista jaksamistani: hän pelkää kovasti tulevansa pakotetuksi lähityöhön. Kiroilin mielessäni pitkään lukiessani uutisia siitä, miten deltavariantti puskee läpi tartuntoja meistä kahdesti rokotetuistakin, koska tiesin, miten Vompsu asian näkee. Tietysti myös Vompsu luki siitä, ja nyt saan vakuuttaa päivittäin, että FFP-maski naamalla todennäköisesti on silti sen verran hyvä source control päällä, että sisätiloihin voi mennä töihin. (Vaikka se sitten tarkoittaisikin jatkuvia tartutuspainajaisia, kuten allekirjoittaneella lähiopetuksen aikana.) (Voi luoja, miten helpottunut olen siitä, että käytin viime vuoden lyhyessä lähivaiheessa kunnon maskeja! Olisi aika karmivaa jälkikäteen saada tietää, miten on saattanut toisia suureen vaaraan vain sen takia, ettei ole jaksanut ottaa selvää.) (Toki tietäen, että niin varmasti tekee ziljoonissa asioissa edelleen - mutta on helpottavaa, että on edes jossain yrittänyt tehdä parhaansa.)

Pandemia on liipaisin, joka saa asiat liikkeelle: Vompsu puhuu asioita, joita ei ole ennen puhunut. Samoin äitini. Itse en kai ole alkanut puhua vanhoista asioista. Kerään näitä uusia kivuliaita asentoja, joita voin sitten purkaa ehkä joskus. Tai ehkä tämäkin on jotain vanhaa, jota vain uudelleenjärjestän? Kuinka siitä voisi varmistua? Tarvitseeko sitä edes tietää? 

Epätodellisuuden tuntua on siis ollut, ja epäilemättä jatkossakin sitä on luvassa. En pidä sitä vaarallisena. Mutta pidän todennäköisenä, etten tulevaisuudessakaan enää murehdi sitä, etten päässyt avaruuslaivaan enkä big brother -taloon; tässä on aivan riittävästi ihmismielen tutkimusasetelmaa itselleni. Korona-ajan vieraus seurannee vielä vuosien ajan. Toivutaanko tästä, ja jos, niin miten? Unohtamalla, että suurin osa ihmisistä piti terveyttä suojaavia toimia rajoituksina? Alkamalla taas luottaa sanomalehtiin? Palaamalla elämään, jossa ei tarvitse kaiken aikaa seuloa tietoa luoviakseen edes jotenkin arjessa eteenpäin? Palaamalla elämään, jossa voi yhtään arkailematta sanoa liki kelle tahansa tapaamalleen, mitä asioista ajattelee, pelkäämättä leimatuksi tulemista? Miten sellaiseen palataan? Ja: Haluanko palata? Haluanko haluta palata?

Ei ole onneksi kiire mihinkään linjauksiin näissä haluamisen haluamisissa. Ja oma käytännön fyysisen etäisyyden ja kunnon maskautumisen linjaukseni ei ole vielä muuttunut mihinkään viime kesästä. Mahdollisimman minimaaliset fyysiset kontaktit, mahdollisimman tehokkaat hengityssuojaimet: pieni kissa varovainen -peli. 

Kummallista, miten sitä reagoikin hyvin myönteiseen muutokseen epätodellisuuden tunteella ja itkeä tihhuuttaa. Ehkä se on vähän kuin piste lauseiden välillä?

Nyt nousen ja lähden palstalle. En ole kirjoittanut palstasta tänne paljon, ehkä voisin tehdä sen seuraavaksi. Se maa on valtava ilon lähde. Ruokkoamattomasta rikkaruohoaarista tuli kolmen maankäännön tuloksena valtavan kukoistava kasvimaa. Maa on siellä parempaa kuin Annalassa ja valon ja varjon vaihtelu jokseenkin optimaalinen. Kesäkurpitsaa, mangoldia ja tomatilloja tulee niin paljon kuin vain jaksaa syödä, salaattia en ole ostanut sitten kesäkuun puolivälin, omia paprikoitakin on päästy maistelemaan, samoin kyssäkaaleja, ja purjo-, talvikurpitsa ja tomaattisadosta on tulossa mittava. Myös chiliä tulee niin hyvin, että kun kuivaan sadon, sillä varmaan tulistaa ruoat parin vuoden ajan. (Ja minähän tykkään aika tulisesta: se on iso määrä!) Retikat menivät pieleen, mutta siinä ei ole mitään uutta. En osaa edelleenkään niitä ja olen siihen jo tottunut. Papuihin tuli vioituksia oletettavasti katteena käyttämäni olkipelletin rikkaruohomyrkkyjäänteistä (luultavimmin pyralidit), mutta nyt ne näyttävät toipuneen hieman ja päässeen uudestaan vauhtiin.

Palstalla en koskaan tunne oloani epätodelliseksi, vaikka ehkä sekin olisi luontevaa - onhan tämä ollut säiden puolesta melkoinen kesä. 

Viestinnästä

On kyllä mielenkiintoista seurata näitä lähitunteja. Niillä tunneilla, jonka osallistujille kirjoitin itse tervetuloa-kirjeen koronaohjeineen ja suosittelin maskia (korostaen että kyse ei ole velvoittamisesta ja jokainen tietää itse parhaiten, mitä oma terveys kestää ja me kaikki kunnioitamme jokaisen omaa päätöstä), on maskissa 4-5/10 osallistujaa. Niillä tunneilla, joiden osallistujat on kontaktoinut joku muu opistojen toimistoista, on maski 0-1 kymmenestä - enimmäkseen se täysi nolla. Tämä saa miettimään, että pandemian kanssa onnistuneesti elämisessä on pitkälti kyse jämäkästä viestinnästä ja siitä, että yksittäiset toimijat uskaltautuvat vetoamaan siihen hyvään puoleen, joka meissä kaikissa on: siihen, että haluaa toisille hyvää, ja rohkaisemaan sitä puolta esiin. Tyypillisesti tietysti ajattelen, että meillä jokaisella on tällainen vastuu. Että jokainen on oma yksityinen kansanvalistusseuransa.

Nythän tuntuu siltä, että Suomessa valahtaa pandemiavastuu jonnekin toisaalle kovin herkästi. Aina löytyy joku toinen, jonka pitäisi tehdä päätös minun puolestani, jotta voisin viestiä tavoista, joilla voidaan jarruttaa taudin etenemistä. Tämä toistuu lentokentän, koulutartuntojen ja varmasti myös harrastusryhmätartuntojen kohdalla. Ja rakentava, perusteleva viesti kansalaisille? Jaa-a. Ollaan edellen tasolla, että ethän tule, jos olet oireinen, vaikka tiedetään hyvin, että ennen oireita tartutetaan ja osa tartuttaa täysin oireettomina.

No, itse päätin sitten, että viestin toisin niissä kohdin, joissa on mahdollista: rakentavasti, vastuun kantaen, turvallisuutta korostaen. (Musta on nimittäin ihan yksinkertaisesti uskomatonta scheibaa esiintyä nyt hyvinvoinnin sanansaattajana jos en viesti mitään siitä, että huomioikaahan nyt se aerosoleitse leviäminen.) Ystävä kysyi, enkö pelkää, että tulee sanomista, moisista suosituksista. Vastasin, että joo tottakai pelkään mutta että miten muutenkaan voisin toimia.

Kai se kertoo siitä, että mitään hävittävääkään en koe enää olevan.

Paitsi ihmisten hyvinvoinnin: se on tärkeämpää kuin omien kasvojen säilyttäminen tietyssä yhteisössä. 

Ennen kaikkea pandemia on opettanut paljon ihmisistä. Liikaa, tekisi mieli sanoa. Tarkemmin: On pieni joukko ihmisiä, joihin luotan entistä enemmän, joita kunnioitan. Eivät he ole kaikessa samaa mieltä kanssani, tietenkään, mutta pyrkivät rakentavuuteen ja ennen kaikkea vastuun kantamiseen. Ja on hyvin suuri joukko ihmisiä, joihin en luota enää ollenkaan, koska olen todennut, että he haluavat sulkea silmänsä vastuultaan. Ei se tietenkään ole heidän syynsä. 

Kaikki me olemme typeriä ja sokeita. Ja aivan uudenlaisessa tilanteessa. 

Kaikkien oppimiskäyrä lägää. 

Astra Zenecan rokotteesta on tullut yhdelle ihmiselle mahdollisia isoja haittavaikutuksia joten rokotekoe on keskeytetty tapauksen tutkimisen ajaksi. Tämä oli odotettavissa. Vaahtokarkkitestistä tulee pitkä ja hermoja kiristävä. (Tosin tuskin ainakaan itse edes haluan palata, eikä ole mitään, mihin palata: tiedän jo liikaa, tiedän jo eri asioita, oloutuminen keskeytyi.)

Oma vaahtokarkkini olisi, ettei kenenkään annettaisi saada long-covidia. Huomaan olevani hyvin yksin ajatukseni kanssa. Ei se ole mahdollista näillä spekseillä. Mutta jos edes mahdollisimman harva, jos edes se. 

Opetusten jälkeen kotiin junalla ajaessa eilen myöhään itkin maskini märäksi. Märkänä se suojaa tuskin ketään, joten ehkä karaistun ensi viikoksi. 

Kuvajaisesta

Kahlaan edelleen läpi Pollanin kirjaa. Hitaasti, nautiskellen, ajatuksella. Myös se, että teksti on englanniksi, hidastaa lukemistani aika tavalla. Esimerkiksi tiedän lukevani! Suomeksi lukiessa en usein edes tiedä, elän ja hengitän toista maailmaa.

Vaikka psykedeelien historia jne. onkin kiinnostavaa, melkein kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten Pollan kuvaa itseään:

You should know I have neer been one for deep or sustained introspection. My usual orientation is more forward than back, or down, and I generally prefer to leave my psychic depths undisturbed, assuming they exist. (There's quite enough to deal with up here on the surface; maybe that's why I became a journalist rather than a novelist or poet.) All that stuff down there in the psychic basement has been stowed there for a reason, and unless you are looking for something specific to help solve a problem, why would anyone willingly go down those steps and switch on that light? 

People generally think of me as a fairly even-keeled and psychologically sturdy person, and I've played that role for so long - in my family as a child, in my family as an adult, with my friends, and with my colleagues - that it's probably an accurate enough characterization. But every so often, perhaps in the wee-hour throes of insomnia or under the influence of cannabis, I have found myself tossed in the psychic storm of existential dread so dark and violent that the keel comes off the boat, capsizing this trusty indentity. At such times, I begin seriously to entertain the possibility that somewhere deep beneath the equable presence I present, there exists a shadow me made up of forces roiling, anarchic, and potentially mad. Just how thin is the skin of my sanity? // Michael Pollan, How to Change your Mind.

Tämä on hurjan mielenkiintoinen kohta. Tarkoitan tätä: en ole koskaan elänyt elämää, jossa olisin voinut ajatella noin, käsittää noin. Tuo muistuttaa kyllä jollain tavalla sitä identiteettiä, jota koetin sankarillisesti sovitella ylleni silloin kun siskoni oli vauva eikä vanhemmillani ollut lusikoita siihen, että minullakin olisi joskus saattanut olla jokin hätä. Yritin olla sydäntäsärkevän reipas, puhuttelin itseäni viisaaksi tytöksi ja työnsin itseäni eteenpäin milli milliltä. Mutta en olisi selvinnyt mihinkään ilman puita ja hevosia, pilviä ja merta, ja tiesin sen kaiken aikaa. Ei siinä paljon tunnettu itseään vakaaksi, luotettavaksi ja pinnalla luovivaksi. Lisäksi minua itketti nolottavan paljon koulussa. No, ei minulla ollut siellä ystäviä, joten sikäli olin varmasti aika heikoilla. Itken kauneusliikutuksestakin paljon helpommin yksinäisenä kuin seurassa - seurassa en ikään kuin voi olla läsnä kokemuksessani, mutta koulussa ympärilläni oli kiinni paukautettuja julkisivuja ja emootiot kasvoivat niin huipukkaiksi, että pilkistivät esiin kaikista ilmeistä ja eleistä. En koskaan oppinut resting bitch faceksi kutsuttua tympeää ja aavistuksen verran vihamielisen näköistä naamiota, jonka moni on oppinut pukemaan kasvoilleen. Luulen, että sen oppimiseen tarvitaan jonkin verran sosiaalista tukea vertaisympäristössä. Voin olla taas toki väärässä. Ehkä kyse onkin siitä, että se sattuu naamaan? (Se todella tekee niin, ainakin minun kasvoni hylkivät tuota jähmeyttä.)

Tuntuu hurjan jännittävältä, että tosiaan, on ihmisiä, jotka kokevat, että menneisyys on mahdollista tunkaista jonnekin alalaatikkoon ja kieltäytyä sen kaivelulta. Ehkä heillä ei ole ollut kasvukaudellaan kovin päällepuskevia traumareaktioita? Mietin, voisinko nyt jo olla kuin menneisyyttä ei olisikaan. Mutta ei taida olla sekään mahdollista - jotenkin kun on elänyt tärinän, itkun, jähmettymisen ja sen sellaisten kanssa pitkään, niin vaikka ne oikeastaan ovat jääneet taakse, ne ovat kivettyneet jollain tavalla osaksi identiteettiä, vähintään siinä määrin, että pidän julmana julkisivun kiillottamista ikään kuin minua ei mikään koskaan järkyttäisi. Ehkä tämä juontuu siitä, miten helpottavaa itselleni oli somen esiinmarssi: tajusin, etten ole ainoa, jolla on ei-julkisivuisia ajatuksia, kokemuksia ja joskus myös toimintatapoja. Minua helpottaa se, että näitä on jaettu, ettei ole ainoa nolo koko maailmassa tai sosiaalisessa sfäärissä. Ja onko jokin edes noloa, jos kaikki jakavat sen? Tuskin.

Kuulostaa jotenkin ihanalta tuo eteenpäin ja ulospäin ja ylöspäin suuntautuminen. Jotenkin - hyvin vahvalta. Ja silti, varmasti sillä orientaatiolla tosiaan tuntuisi välillä pelottavalta tajuta hetkittäin, kuten Pollan tuossa kuvaa tajuavansa, että on muutakin. Toinen minä, joka ei ole liikkunut mihinkään vaan takertunut johonkin hyvin pelottavaan paikkaan.

Ehkä sillä, ettei ole antanut näiden minien eriytyä - tai pikemminkin, ei ole osannut näiden minien erottamista, on joitakin hyötyjä. Ainakaan en ylläty, jos tulee hyvin pelokas olo, tuskainen olo, jos epäilen vain uppoavani suruun tai tuntuu, etten pääse ikinä eteenpäin jostain syyllisyydestäni. Ehkä tuttu helvetti on tuntematonta auvoisampi? Vaikeaa arvioida!

Tuo kohta, jossa Pollan kirjoittaa toimittajuudesta versus runoilijuudesta, on minulle melkoinen peili. Minuthan puolitunkaistiin toimittajantöihin ilman mitään koulutusta tai edes kiinnostusta asiaan, oikeastaan. En ollut lukenut lehtiä, koska niissä ei enimmäkseen käsitelty asioita tavalla, joka herättäisi kiinnostukseni. (Olen hidas. Tarvitsen kirjan.) Kaikki kai kelasivat, että koska kirjoitan sujuvasti ja tulen ihan ookoo toimeen myös ihan vieraiden ihmisen kanssa ja jaksan uteloitua jos mistäkin, toimittajuus voisi toimia. Keikat hankki silloinen avomieheni. Kirjoitimme jutut nimellisesti yhdessä. Pallottelimme ideoita yhdessä mutta taisin olla se, joka kirjoitti tekstin. Minullehan se on ollut helppoa. En olisi uskaltanut aluksi yksin kirjoittaakaan vaikken lehtiä arvostanutkaan. En ole koskaan oikein osannut luottaa ajatukseen, että minulla voisi olla jotain sanottavaa. Olen edelleen tyytyväisimmilläni kun saan pitää suuni ummessa ja hymyillä ja olla läsnä, ja jakaa sillä tavalla toisille voimaa ja rohkeutta. Myöhemmin aloin myydä omiakin juttuja ja kun erosimme, emme tietenkään enää yhteiskirjoittaneet. Koko ajan, kun yritin sovitella toimittajuuden takkia ylleni, kärsin erilaisista psykosomaattisista vaivoista. Kutitti, uni katosi, vatsa rallasi. Vaikka jännitys ei koskaan yltynyt sellaiseksi, etten olisi kirjoittamaan istuessani riemastunut ensimmäisen virkkeen muodostuessa ruudulle, huomasin aika pian, etten yhtään pitänyt toimittajantyöstä. Etenkään en pitänyt siitä, että olisi pitänyt olla jotenkin huikean yhteiskunnallinen ja kriittinen. Vihasin sitä, että jouduin poimimaan haastatteluissa joitain kohtia esiin ja toisaalta jättämään toiset asiat piiloon. Yritin tivata haastateltavilta, mikä heistä itsestään oli oleellinen juttu, joka ainakin pitäisi tulla haastattelussa läpi, ja pidin huolen siitä, että ainakin se saatiin mukaan, mutta silti tunsin pettäneeni heidät jollain kauhealla kierolla tavalla. (En silti tunne, että minut olisi petetty kauhealla kierolla tavalla, kun joskus olen ollut lehtijutussa - on eri asia joutua sellaisen kohtelun kohteeksi kuin olla se, joka kohtelee toista näin. Minulle jälkimmäinen on vaikeampaa.) Olisin myös halunnut aukikirjoittaa haastatteluihin sen, miten ihmeellisiä nämä tapaamani ihmiset minusta olivat ja millaisen olon he loivat (yhteistoiminnassa, toki) tilaan ja ihmisiin ympärillään. Mutta eihän lehtijuttuihin kirjoiteta sellaista!

Toisin kuin Pollan, solahdin runoihin. Runoja kirjoittaessa kaikki saa olla kuten on eikä sitä tarvitse ahtaa mihinkään formaattiin. Tuntuu helpottavalta, ettei tarvitse äkisti loikata lineaariseen aikakäsitykseen, esimerkiksi, vaan kaikki eletyt hetket saavat olla läsnä yhdessä kaktuksenlaitaa kutittelevassa auringon sormessa. Jopa gradut ovat olleet helpompia kirjoittaa kuin lehtijutut siinä mielessä, että gradussa saan olla olemassa kaikkine pähkintöineni ja tulkinnallisuuksien tajuineni. Lehtijutussa vähemmän sai kirjoittaa siitä, miten tulkitsee tämän nyt näin ja näin koska noin ja noin. Ja kuitenkin sitä tulkitsemista tapahtui ja olin siitä tietoinen ja vaivasi, että lukija saa nyt ehkä vähän yksinkertaistetun kuvan asiasta. (Kuten huomaat, luottamukseni lukijaan on aika seitinohut. Se johtunee siitä, että itse innostun yhdestä jos toisestakin tulkinnasta aivan valtavasti ennen kuin tajuan, että no niin, tämä oli taas tulkinta, ja oikeasti kukaan ei tiedä ja ehkä tästä ei ole edes väliaikaisen työhypoteesin tukipönkäksi. On varmasti väärin arvioida, että muut ovat yhtä tempautuvia.)

Ihan niin kuin olen nyt tietoinen siitä, että tulkitsen Pollanin kirjoitusta ja tulkitsen sitä kokemusta, joka minulla on omasta identiteetistäni. Eri koetinkivi, ja eri asiat nousisivat esiin.

Mutta niin - jätin toimittajantyöt heti kun siihen tarjoutui tilaisuus. Koska niissä ei koskaan menty tarpeeksi syvälle. Runoja luetin muutamilla luotetuilla mutta heidän kommenttinsa saivat minut ajattelemaan, etten halua heittää sisuskalujani susilauman raadeltaviksi. Riittää, että kirjoitukseni auttaa minua luovimaan maailmassa, ja lupasin itselleni, että kirjoitan uudet runot nettiin, niin että jos joku muu niistä kokee hyötyvänsä, ne ovat siellä ilmaiseksi saatavilla. (Statistiikka elävien kirjasta paljastaa, ettei kukaan muu ihmeemmin koe hyötyvänsä näistä. Silti oloni on helpottuneempi kuin jos kirjoittaisin vihkoon lipastonlaatikossa. Edes yritän kommunikoida toisille ja antaa jotain saamaani takaisin.)

Ja silti, yhtäläisyyksiäkin löytyy: Uskon, kuten Pollankin, että unohduksella ja piilottamisella on hyvät syynsä ihmiselämässä. Johan Borgeskin kirjoittaa, että unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto. (Tietenkin unohtaa voi vain silloin kun kokemuksen on käsitellyt läpikotaisin, elänyt sen tarpeeksi monta kertaa uudelleen, jos kyse on jostakin tuskallisesta.) Defenssit ovat paikallaan siksi, että niitä tarvitaan. Rakastavassa suhteessa puolustukset voi laskea mutta kuinka moni ihmissuhde lopulta on rakastava? Eivätkä kaikki halua nähdä mitä puolustusten alta löytyy, eivät todellakaan. Pollankin kirjoittaa tuossa siitä. Enkä tiedä itsekään, vaikka tavallaan viihdynkin aika hyvin kellareissa, kuinka paljon haluan tietää tai etenkään muistaa, tonkia tahallisesti esiin jotakin, joka ei kovaan ääneen vaadi ratkaisua nykyisissä toimissani. 

Kinostunut jännitys

Jännitys kinostuu kehoon. Huomenna alkaa iso koulutus, jota olen odottanut pitkään. Keho vastaa tulevaan ponnistukseen vetäytymällä, luimistamalla korviaan.

Jossain vaiheessa jännitys purkautuu.

Eläminen muistuttaa tanssia. Ei sillä tavalla, että se sujuisi tuosta noin vain ja laukkaisi kulmasta toiseen vaivattoman ja suorastaan painovoimaa uhmaavan oloisesti, viuhtoen ja kopisten, vaan sillä tavalla, että keho vuoroin kyyristyy ja oikenee, jännittyy ja singahtaa matkaan, vetäytyy ja lähestyy. Pidempiä pysähdyksiä ei tule. Ulkopuolelta se voi näyttää kuolemaa uhmaavalta laukalta, joka vääjäämättä etenee kulmasta toiseen mutta sisältä käsin tuntee vaijerien kiristymisen, nivelkivun, uupumuksen, tärinän ja välillä tulvivan vapautuksen.

Tapaan tärkeän ihmisen ja kaikki menee pieleen, jos pieleen meneminen tarkoittaa sitä, että molemmat poistumme tilanteesta levottomampina ja ärtyisämpinä. Ja kuitenkin: eikö juuri näissä kohdissa tai oikeastaan niiden vanassa tapahdu oppimista? Tilanteessa tapahtuu jotain niin arkkityyppistä, että väsähdän täysin. Toinen huomauttaa ikävästi enkä äkkiä jaksakaan yrittää auttaa häntä - kysyä, pettyikö hän, esimerkiksi. Koen pientä surisevaa syyllisyyttä siitä, etten ala kätilöidä yhteisymmärrystä, mutta väsymys on suurempi, se huuhtoo kaiken syyllisyyden ylitse enkä vain jaksa tarttua asiaan. Niinpä vetäydyn, peräännyn, tajuan liian myöhään, että ehkä olisi ollut parempi sanoa, että ei, en jaksa tänään nähdä sinua. Jonkun muun olisin jaksanut nähdä, sinua en. Mutta ei sekään paikkaansa: jaksan hyvin nähdä, jaksan hyvin jutella, ja ainoa, mitä en jaksa, on ottaa vastaan protestia ja purkaa sen pommia hellävaroen. En juuri tässä hetkessä.

Juuri se tekee minusta inhimillisen: kun joku toinen ei jaksa alkaa purkaa minun pommejani, ei minulla ole ainakaan mitään perustetta väittää, että minä en kyllä ikinä toimi noin jurposti ja että pitäisi ja että onpa kammottavaa. Tiedän ainakin, miten hidasta oppiminen on. Ja miten takapakkia tapahtuu tuon tuosta.

Tässä tunnistan kasvaneeni: Tunnistan, miten ennen reagoin tällaisiin kohtiin ja että tapa on muuttunut. Ennen jotenkin toitotin ja vaadin oikeutta ja puhkuin itseni suureksi. En osaa sanoa, seurasiko siitä paljonkaan hyvää. Sen osaan sanoa, että siitä seurasi paljon pahaa mieltä ja paljon hidastetta omaan prosessiini - puhkuin nimittäin itseni suureksi eniten itseäni varten, ollakseni varma ja selvä. Tuntuu instant-hyvältä olla varma ja selvä ja silloin voi kuvitella tajunneensa jotain oleellista itsestään. Ehkä jollakin tuo münchhausenmainen temppu jopa onnistuu, mutta minulla se ei toiminut. Sain lähinnä taistelukalakrapulan ja tajusin, että tämä ei ainakaan ole tie, jota haluan kulkea. On löydyttävä jotain muuta.

On hankalaa olla prosessissa. Mietin vuorenkokoisia asioita. Uskon vakaasti, että Laotse on oikeassa kirjoittaessaan viisaalle kaikkien asioiden olevan vaikeita ja vaativia ja asioiden sen vuoksi kuitenkin soljuvan eteenpäin. Iso alkaa pienestä - siksi pienen pommin voisi yrittää purkaa ensiksi. Jos jaksaisi!

Kehoparka. Tämäkin vielä kinostetaan siihen.

Seuraavat kolme päivää vietän prosessin keskellä tiiviillä kurssilla koettaen omaksua jotain hyvin teknistä ja tarkkaa. Pelkään, että alan itkeä kesken kaiken samalla tavalla kuin viimeisellä tosi tosi tärkeällä kurssilla - että taas vaan itken enkä osaa hetkeen lopettaa. Se on kummallinen pelko - itkuhan purkaa jännitystä tosi hyvin. Mieluummin itkisin yksin kotona kurssipäivän jälkeen mutta aina ei saa valita. Ja itkupelkokin on parempi kuin halu pysytellä kantimissa, jossa minua ei voisi mikään järkyttää.  (Hassua, miten vastakkaiset tavoitteet ovat kuin sillä nuorella olennolla, jonka myös ajattelen otokseksi itsestäni.) On ikävää, jos toiset joutuvat kannattelemaan tunnetartunnan hankalia kärhiä kehoissaan. Jälkiä asioista, jotka eivät oikeastaan liity heihin mitenkään.

Tuntuu kummalliselta, että huomenna astun uudelle alueelle, uuteen koulutukseen. Se on globaalisti ottaen hyvin kummallista, kun ajattelee, miten huonot koulutusmahdollisuudet tytöillä monissa maissa on ja miten heitä ajatellaan lapsentekokoneina. 

Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen

Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen.

Näemmä se liittyy elämässäni paitsi ero- myös työttömyyskausiin jotenkin saumatta. (Jostain syystä nämä kaudet myös tuntuvat liittyvän yhteen mutta se voi olla sattumanvaraistakin.)

Ollaan menossa metsään näkemään rusakot ja oravat ja siilit ja koivut ja läheinen kysyy, että miten mieluiten asuisit, jos ei olisi taloudellisia reunaehtoja, ja alkaa bussissa selkä menosuuntaan paikalla itkeä, koska ei sitä maailmaa ilman taloudellisia reunaehtoja vain ole. Että voisi noin vain valita jotain. Että saisi vuokralle (tai voisi ostaa) ihan millaisen paikan keksii tahtoa. Hemmetti, jos ei näytä nousevan koko aikuisikänään edes kuukaudeksi tai pariksi köyhyysrajan tuolle puolen, mitä tekee unelmilla toisenlaisesta todellisuudesta? Enimmäkseen olen valintoihini tyytyväinen ja pidän monella tavalla arjestani, mutta piru vie, en kyllä rupea yhtään kuuntelemaan tuollaista unelmointia maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja - se on vaan niin kaukana tästä tilanteesta, jossa kaupassa jätän ostamatta useimmat haluamani hedelmät, koska taloudelliset reunaehdot. Onneksi nyt on jo villivihannesta kaikkialla ja pakkasessakin vielä monta pussia mustikkaa! Läppärikin - työosuuskunnan sekin, ei minun - on halvinta mallia, teipattu haljenneista kohdista pakkausteipillä ja m-kirjaimesta on puuttunut näppäin ainakin kaksi vuotta. Taloudelliset reunaehdot tulevat jopa uniin jatkuvasti, sen verran kaikkivoipina ne maailmaani aitaavat.

Ja ihanat vieraat ihmiset aurinkoisena päivänä koettavat katsella ikkunoista ulos ja antaa itkulle yksityisen tilan, jos nyt sellaista voi HSL:n bussissa luoda.

Kun saan lopetettua viimein hiljaisen vollottamisen ja silmien hihoilla pyyhkimisen, sanon, että haluan sellaisen asujaimen, johon ei mene liikaa rahaa. Kun kerran tulopuolta ei pysty yrityksistä huolimatta näemmä manipuloimaan, vaikka kuinka kouluttautuisi ja koettaisi markkinoida osaamistaan, niin ei auta kuin hallinnoida menopuolta tiukoin ottein. (Tiukat otteet = priorisointi; matkustan mieluummin kuin asun porhosti.) Se maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja. On toki sanomattakin selvää, että monen mielestä elän kuin maailmassani ei olisi noita taloudellisia reunaehtoja. Kolmen kuukauden matka tropiikkiin, esimerkiksi.

Mutta on tällä maailmalla varsin täsmälliset taloudelliset reunaehdot. Niiltä on vain välillä ummistettava silmänsä hetkeksi, kuten loman tarpeen tiedostavana matkaa varatessaan tai päättäessään kouluttautua vielä johonkin. On nimittäin niin, että jos olisin jäänyt odottamaan sitä varmaa tilannetta tai merkkiä joltakulta toiselta, odottaisin edelleen (ja ehkä loppuelämäni). Eikä minulla ole mitään akuuttia hätää. Tällaisella tiellä taloudelliset reunaehdot vain todella muuttuvat niin konkreettisiksi, että koko ajatus minkä hyvänsä tilanteen kuvittelemisesta ilman niiden samantien punnitsemista kuulostaa yhtä absurdilta kuin ajatus tilanteen kuvittelemisesta vaikkapa ilman käsitteitä.

Mutta kyse ei ehkä, näin jälkikäteen itkua ajatellen, ole vain absurdiudesta vaan jostain syvemmästä. Kysymyksessä on myös jotain loukkavaa: Harjoitus ikään kuin vihjaa, että ihmisellä voisi olla toisista elämänvalinnoista irrallisia unelmia, että elämää voisi koostaa kuin palapeliä, jonka palat voi valita toisistaan riippumatta. En tiedä, voiko jonkun elämässä tehdä niin, mutta omassa elämässäni oikeastaan kaikki muu tuntuu versovan niistä keskeisistä periaatteista, joiden kohdalla en suostu joustamaan ja jotka siten arvotan tärkeämmiksi kuin periferiaa koskevat unelmat. Niistä kiinni pitäminen myös tuo elämään tietynlaisen materiaalisen muodon. (Huomaan haluavani kirjoittaa tähän väliin, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, mutta se kuulostaa sen verran sarkastiselta, että laitan sen vain sulkuihin. Miksei samantien olla kiltti itseään kohtaan? Harjoittele, harjoittele...) Välillä olen luopua periaatteista ja lipsahtaa luovimaan materian järjestämisen suosittujen meemien perusteella, mutta onneksi ympärilläni on kaiken aikaa ollut ihmisiä, jotka ovat tässä vaiheessa kysyneet, että mikä juttu tämä on. Että tuotako sinä haluat. Ja silloin olen joutunut miettimään, mitä haluan. Hyvin harvoin haluan tietyn materian muodon - parisuhdemuodon, asumismuodon, työmuodon. Sen sijaan haluan yleensä asiaa hetken pohdittuani sittenkin jotain periaatteellisemmalla tasolla. Silloin joudun usein sanomaan tiukan ein materiamuodon haihatukselle.

Ehkä juuri tämän takia vaikka jotkut unelmakartatkin - joita iso osa tuttavistani tuntuu harrastavan (en kyllä kuollaksenikaan aio kirjoittaa tähän, mikä osa, mutta luoja paratkoon, miten moni kokee ne hyödyllisinä, vaikka kuvat leikataankin näemmä miltei aina naistenlehdistä, joiden en itse tosiaan halua antaa kuvittaa unelmiani) - tuntuvat itsestäni kovin kummallisilta työkaluilta. Sillä eikö oleellinen elämään mieltä tuova aines ole jossain paljon, paljon syvemmällä, jossain pyhässä ja raivokkaassa, jossain, mikä ei koskaan voi olla kenenkään omaa ja mitä ei suostuisi myymään unelma-asunnosta, unelma-auringonlaskuista, unelmasohvista, unelmajoogapöksyistä, ei edes unelmarakastajasta tai unelmaportugalinpodengosta? Ja eikö tuo oleellinen, niin outoa kuin se onkin, sijoitu aina taloudellisten reunaehtojen ulkopuolelle, jollain tapaa ivaa niitä (niin konkreettisia kuin ne ovatkin) ja sanele niiden paikantumisen tiettyyn elämään - toki yhdessä sattuman ja tiettyjen ajallis-paikallisten polkuriippuvuuksien kanssa - : rakkaus, vapaus, terveyden priorisoiminen, oksien läpi siivilöityvä polkuvalo, vahingoittamasta kieltäytyminen, reiluudesta kiinni pitäminen silloinkin kun se hieman kopsauttaa omaa taloudellista tilannetta tai egoa, oppiminen, biodiversiteetin loukkaamattomuus?

(Karmistus, miten platonistiselta tämä alkaa kuulostaa. Ehkä on oikeus ja kohtuus, etten työllisty. Mitähän soopaa olen onnistunut tursottamaan saatekirjeisiinkin? Naurattaa.)

En saa oikeastaan muovattua noita periaatteita kovinkaan selvästi mutta kyllä ne muistuttavat silti enemmän periaatteita kuin unelmia. Mistä tulee mieleen, että ehkä teen ensi viikolla periaatekartan. Kunhan ensin saisin täysinäisen aanelosen to do -listan selvitettyä.

En tiedä, mitä julkisella paikalla itkemisestä kannattaisi päätellä. Ehkä ei mitään paitsi että itketti ja etten erityisemmin enää jaksa hävetä sitä, että välillä on aika vaikeaa olla. Etenkin nyt kun meillä on tällainen hallitus ja sattuu itse olemaan työtön työnhakija. Kuluuko yhtään päivää, etten mieti sitä, voidaanko esimerkiksi se, että joskus sain bloggaamisesta rahaa, valjastaa todisteeksi siitä, että tämän blogin kirjoittaminen (toki keltään siihen rahaa saamatta) on yritystoimintaa ja työttömyysraha on siten lakkautettava. Kaikki järki toki sanoo, että kuka tahansa tämän lukeva ymmärtää, ettei tällaisesta makseta rahaa. Mutta viimeaikaisia Kelan ja TE-keskuksen linjauksia seuranneena en ole aivan varma siitä, kuinka järjellisiä päätökset siellä aina ovat.

Aika pelottava maailma. Ei ihme, että vähän välillä itkettää. 

Takaisin

Palata takaisin, vuosi vuodelta. Tämä on vuoden alkukohta. Se päivä, kun huomaa vatukoiden viikanneen auki tuskinvihreät vekkihameensa. Nokkoset pörhistelevät poltinkarvojaan ja särmikkäitä lehtiään puolittain maatuneiden, märänliiskaisten vaahteranlehtien lomasta. (Ei, nämä eivät voi olla samoja lehtiä, joita syksyllä ihailtiin vasten turkoositaivasta, tekisi mieli sanoa. Paitsi että viime syksynä oli vaikeaa ihailla mitään. Ja ovathan ne jossain mielessä niitä samoja lehtiä.) Lehtikuusten haarautumattomia oksia sulostuttavat keltaiset vihreät nännirummut ja pajun pitkäksi vanuneet kollit huiskivat siitepölypuuteria kulkijan kielelle.

Joissain silmuissa on punerva sävy ja kaikki tuoksuu. Sade tuoksuu, auringonpäike tuoksuu, rakennustyömaiden maansiirtokoneet tuoksuvat.

Vietin kevättalven toisaalla, uiden ihmeellisten koralliriuttojen yllä. Nokkakala tuli syliini, satajalkainen hiuksiini, kaksi tappavan myrkyllistä käärmettä uhitteli. Merihevoset keinuivat koralleilla rauhallisina. En pelännyt, en surrut. Paitsi joinain iltoina. Äkisti, akuutisti. Sitten vihlonta meni ohi ja oli taas vain pimeä puutarha, lentävät koirat ja lämmin, jossa tarkeni ohuella villapaidalla, ohuemmalla kuin täällä tarkenee sisätiloissa.

Tuntui hyvältä tulla takaisin vaikka hengittäminen Suomessa sattuukin edelleen. Olen lähetellyt työhakemuksia ja koettanut mainostaa osaamistani. Ehkä jotain on tapahtunut, koska ensi viikolla meneen kahteen työhaastatteluun. En osaa sanoa, tulisiko töistä mitään, oppisinko toimistotyöläiseksi, mutta aina voi kokeilla. Vaikka pelottaahan se keuhkokuumeen jälkeen. Toisaalta kaikki on niin paljon avoimempaa nyt. Joogaohjaajan papereilla voi lähteä vaikka ulkomaille, jos täällä asiat sakkaavat liian pahasti. Ei siitä ehkä vielä rahaa saa, mutta jos ylläpidon. Sekin riittäisi aluksi. Asunto taidetaan myydä kommuunimme alta joten jokin uusi paikka on keksittävä, vaikka Suomeen jäisikin. Onhan täällä paljon sellaista, mitä rakastan. Kuten kevät. Ja koira.

Pari päivää sittten kuljin ystävän ja koiran kanssa metsässä. Tunsin tyyneyttä. On onnea, että ystävänä on asiat pahki puhuva radikaalifeministi. Metsässä hengittäminenkään ei sattunut lainkaan. Ajatella, miten hidasta on oppiminen. Miten vaikeaa ja sekopäistä rakastaminen saattaa olla, miten mahdotonta olisi suunnata sitä kaikkea vain yhteen ihmiseen. Sain sanottua ystävälle, että itkettää valtavasti edelleen kaikki se, mitä ei ole saatu puhuttua, sanallistettua, ratkaistua. Itketti edelleen se, miten paha oli olla pari vuotta sitten ja miten se paha olo tuli takaisin kerran toisensa jälkeen. Itketti sanoa se. Ihan kuin ihminen ei saisi surra. Tai surra vuosia. Tai antaa siihen itselleen lupaa.

Itsekseen itkeminen harvoin puhdistaa tai muuttaa mitään, mutta itkeminen sellaisen ihmisen kanssa, joka sanoo, että ymmärtää hyvin, miksi minua itkettää, jollain tavalla järjestää asiat uudestaan. On myös ihanaa, että on ihmisiä, joille on täysin ookoo, että on sählä, fucked-up, sekopää, ulkona, sopimaton, outo. Se tuntuu hyvin helpottavalta. Kai se juuri on rakkautta - lupa erehtyä.

Nyt on ollut kevyempi kulkea ja tänään tosiaan hätkähdin ulkona kulkiessani siihen tosiseikkaan, että olen edelleen elossa, luonto heräilee kohti alkukesän hysteriaa, ihmiset riistäytyvät vapputansseihin, -juhliin ja -piknikeille mutta se ei väräytä minussa mitään - ei kaihoa, inhoa, hätää, intoa, kiinnostusta. Hämäännyin vähän tästä tyynestä hyväntuulisuudesta joka on kovin toista kuin se mielenmaisema, jossa olen kyntänyt muutaman vuoden ajan. (Paitsi tietysti gradua tehdessä - gradu viritti intoon, toivoon ja kiinnostukseen mutta ne lakkasivat saman tien kun sain sen palautettua.) Tuntui hauskalta myös olla neljänkymmenenkahden, heilautella uutta kevättukkaa, jonka saksin tylsillä keittiö-Fiskarseilla pari päivää sitten vessanpeilin ääressä, ja leikkiä ajatuksella omasta huoneesta. Olemme puhuneet siitä Vompsun kanssa. Haluaisimme molemmat oman huoneen, Vompsu seksiin muiden kanssa ja minä kai sitten aiemmin nukkumaan käymiseen. (Ainakin toistaiseksi ajatuskin suhteesta jonkun kanssa tuntuu pelottavalta ja jollain tavalla rasittavalta, vähän kuin päättäisi ahmia kymmenen kiloa vattuhillotäytteisiä munkkeja kertaistumalta.) Matkalla Vompsu alkoi puhua myös eroamisen mahdollisuudesta ja oloni keveni valtavasti. Kuten lähimmät ystävät ovat jo kauan tienneet, päätin alusta saakka olla nostamatta tätä tematiikkaa itse esiin, koska koin, että jaksan odottaa siihen saakka, että Vompsu sanallistaa asian itse. Toisin järjestettynä jälki olisi voinut olla rumaa. Odotin vuosia.

Mitään ei ole sovittu mutta mahdollisuus leijuu ilmassa, kehrää ympärilleen materiaa.

Se tuntuu hyvältä, kevyeltä. Sukulaiset, joiden reaktioita oudoksuin ilmoittaessani meneväni naimisiin, olivat varmaan ihan oikeassa sen suhteen, etten oikein ole sitä tyyppiä. Jotenkin se kaikki häähypetys tuntui vieraannuttavalta, vaikka siinä oli paljon hauskojakin puolia ja vaikka pidän Vompsusta kovin - pidin silloin ja pidän vastekin - ja hänelle se tuntui olevan hurjan tärkeää aikanaan. Jotkut ihmiset kukoistavat sellaisissa järjestelyissä ja toiset ehkä eivät. Tai ehkä sellainen olisi tehtävä nuorempana. Tai pitäisi olla toisenlainen käsitys ihmissuhteista, tai ihmissuhdekeskeisempi, tai seksuaalisempi, tai ehkä vain joku aivan toinen! Joka tapauksessa muistan sen kauhun, mihin putosin, kun häissä jotkut vanhat ystävät näyttivät tyystin unohtaneen, etten usko mihinkään ainoisiin oikeisiin tai liittojen hyvyyden mittaamiseen niiden pituutta tai yksiavioisuutta mittatikkuna käyttäen.

Jo se, että tästä asiasta voidaan nyt puhua, helpottaa olemista. Että voimme keskustella siitä, voisimmeko kuitenkin asua samassa kommuunissa, ehkä ostaa sille asunnonkin yhdessä. Vai miten asiat järjestämme. (Sitä on pähkittävä, koska emme kumpikaan ole erityisen varakkaita ja Helsingissä asuminen on hintavaa. Sitä paitsi pidämme toisistamme asuinkumppaneina.) On mukavampaa osallistua tällaiseen keskusteluun kuin istua tuppisuisena ja odottaa, keksisikö toinen kuunnella itseään ja tarpeitaan, jotka eivät tyydyty tässä suhteessa oikein mitenkään. Olen vuosien ajan välillä purrut suun sisäpuolta, etten olisi ruvennut hölisemään tästä liikaa. Odottaminen on hurjan vaikeaa. Nyt se on loppu ja tunnen ylpeyttä siitä, että sain vaiettua näin pitkään, otettua sen asenteen, että toisen on saatava kasvaa, tehdä itse tämä ratkaisu, että se on tärkeämpää hänelle. Minä osaan kyllä lähteä, odottaminen ja toisen mielivallalle antautuminen on ollut minulle paljon vaikeampaa kuin ovet paukkuen ja rinta rottingilla ulos käveleminen. Niinpä halusin kokeilla tuota vaikeaa, oppia. Välillä ajattelin, ettei tästä tule mitään ja halkean. Näemmä en kuitenkaan haljennut!

Ihana metsä, ihana vappuaatto, kohta vielä saunakin. Nyt menen tekemään päivän joogan ja meditaation. Ulkona näyttää satavan, sisällä tuntuu oikein kotoisalta hengittää riuskan päiväkävelyn jäljiltä.