Näytetään tekstit, joissa on tunniste pukeutuminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pukeutuminen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 8. marraskuuta 2010

Normaalimitoitettujen takkien kirot

Kukaan ei ole normaali, niinhän se meni? Silti joka ikisessä takissa, joka minulla on, on ihan sama vika. Ne eivät sovi, istu, mukaudu. Kesäisin ja syksyisin ei ole hätää. Aina löytyy vaatteita, jotka joustavat. Mutta talvella ei oikein voi pukeutua vain joustavaan, koska tulee hirvittävän kylmä.

Oikeastaan talvitakkien kiro on talven inhottavin puoli. Inhoan sitä jopa enemmän kuin loskaa ja jäätyviä sormia ja varpaita. Se, etteivät takit istu, tuntuu minun kehoni tapauksessa tältä: Rintakehä kinnaa. Napit ponksahtelevat itsekseen auki juuri kainalonalusen kohdalla, kun erehtyy hengittämään syvään. Tai sitten vetoketju kiristää niin, ettei kävellessä kättä voi heilauttaa taaksepäin. Erityisen karmean tästä kinnauksesta tekee sen, että melkein kaikissa töissä käsivarret ovat muutenkin etuviistossa ja usein vielä sisäkierrossa. Sen vastapainoksi soisi, että talvitakissa olisi tilaa kiertää hartian auki ja heiluttaa lapoihin liikettä kävellessä.

Tietysti voi aina ostaa neljä numeroa liian suuren takin. Ehkä se voisi olla seuraava ratkaisu. Sitten pitäisi vain jotenkin repiä huumoria siitä, että selässä olisi tilaa kamelinkyttyrällekin. Ulkoilutoppatakin kanssa semmoinen on ihan okei, mutta haluaisin myös sievän takin, jonka kanssa on mukava mennä vaikkapa teatteriin. En tiedä, minusta se ei ole liikaa toivottu.

Tänään katselin koiraa ulkoiluttaessa vastaantulevia naisia ja totesin, etten näytä olevan ainoa takkien mitoituksesta kärsivä. Monet naiset, jotka eivät ole malliltaan aivan littanoita, kinnaavat kainalonalusesta tai tissien kohdalta. Eikä takin edes tarvitse olla kireä. Usein heidänkin selässään roikkuu kangasta löysänä säkkinä.

Hieron päivittäin naisia. Mitä vanhemmiksi he käyvät, sen enemmän heidän rintarankansa kääntyy sisään, eteen, lysyyn. Kenenkään kädet eivät sojota keskiviivan takapuolella. Melkein kaikkien hartialihaksen etuosa ja rintalihas sen sijaan kiskovat käsivarsia keskiviivan etupuolelle. Ehkä takit on tehty mukailemaan tätä tilannetta? Mutta ongelma on se, että jäykkä takki ei vain mukaile vaan myös pahentaa tätä tilannetta, eihän se päästä rintakehää ja käsiä liikkumaan silloinkaan, kun takitettu niin tahtoisi tehdä. Ei ihme sitten, että sormiakin alkaa palella, kun niiden hermotuksen ja verenkierron kannalta olkavarsi on epäsuotuisaan asentoon lukittu. Ja entä sitten kun joku tekee töitä hartioidensa anatomisesti oikean asennon kanssa, kuten itse teen? Silloin sopivaa takkia ei vain löydy.

Kotona tunsin niin suurta kyllästystä ja raivoa, että otin mittanauhan ja mittasin, paljonko tarvitsisin kangasta takin kainalonaluksen kohdalle. Etupuolelle tarvitsisin kangasta noin viitisentoista senttiä leveämmin kuin takapuolelle. Heilumisvaraa kädelle tarvitsee varmaan noin suunnilleen saman verran etu- ja takapuolella, joten etupaneelin soisi olevan viisitoista senttiä leveämpi kuin takapuolen. Seuraavaksi mittasin takkieni vastaavat kohdat. Joka ikisessä takissani selkäpuoli oli hivenen leveämpi kuin rintapuoli. Ei siis ihme, että ne kinnaavat! Hei, naiset eivät ole miehiä! Joillakin meistä on rinnat. Kylkiluita on vaikka miten monen mallisia, samoin hartioita. Takinvalmistajillekin luulisi olevan eduksi, että mallit eroavaisivat hieman toisistaan. Tähän mennessä olen kuitenkin törmännyt vain takkeihin, jotka on tehty vartalolle, jossa on rintakehä on enemmän litteä ja leveä kuin kapea ja syvä.

Aargh, olen kyllästynyt tuntemaan vartaloni friikiksi aina takkiin (tai joustamattomasta kankaasta tehtyyn paitaan) pukeutuessani!

Täytyy kai sinnitellä mahdollisimman pitkälle talveen ohuessa, jättikokoisessa kuoritakissa. Siinä voi tuntea liikkuvansa vapaasti. Ja jossain vaiheessa täytyy kai etsiä ompelija tai räätäli, joka osaisi tehdä mittojen mukaan naisten talvitakin. Luultavasti omien mittojen mukaan hyvästä materiaalista tehty talvitakki tulee lopulta halvemmaksi kuin se, että joutuu puuttellisesti istuvien takkien myötä huonoon ryhtiin ja kärsii sen takia niskahartiaseudun kivuista.

Tai jos jollain on tietoa valmistajasta, jonka takeissa on otettu vakavasti se mahdollisuus, että jonkun kädet tosiaan voisivat pudota kehon keskilinjaa pitkin rentoina rintakehän ollessa syvä, otan mielelläni vihjeitä vastaan.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Jännitys

Huomenna on pitkästä aikaa naamiaiset. Teemassa on jotakin pelottavaa ja kiehtovaa. Tiedän reagoivani voimallisesti siihen, että pukeudun ja laittaudun eri tavalla kuin normaalisti. Ylipukeutumisessa on samaa performanssiulottuvuutta kuin siinä, että kävelee bileiden poikki täysin alasti. Jos kävelee seurassa, se ei tunnu yhtä shokeeraavalta kuin yksin, mutta silti siinä kaikessa on jokin kummallinen kierre, jonka vallassa tietää olevansa tarkkailtu ja sen takia ojentuu ja äkisti käy hyvin kevyeksi ja täsmälliseksi.

Vaikka ei olettaisikaan mitään "aitoa" tai "luonnollista" minää sosiaalisten roolien taakse, eri roolit sijoittuvat selvästi luontevuus- tai tuttuusasteeltaan eri kohdille kehon rentoutumisen skaalaa. On paitoja, joissa on mahdollista unohtaa itsensä, ja paitoja, joissa se on täysin mahdotonta. Pidän enemmän paidoista, housuista, kengistä ja hameista, joissa minun ei tarvitse koko ajan satuilla itselleni siitä, kuka olen ja miten liikun ja millaisia ilmeitä ja eleitä minussa liikkuu. (Eivät ne minun ole, ne ovat välillämme ja puhkeavat nimettömästä tyhjyydestä.) Ja silti odotan päiväkausia, että saan pukeutua ja olla joku toinen.

Se taitaa olla leikki. Jotakin strukturoimatonta ja verrattain säännötöntä. Silkkaa uteliaisuutta ja improamista.

Aamulla istun pitkään alasti eteisessä ja luen kirjaa, jota tulin suositelleeksi ystävälle. Jossain vaiheessa päätäni alkaa särkeä vimmatusti. Tungen kirjan ensimmäisen näkemäni tason päälle ja mietin, miksi ihmeessä suosittelinkaan tätä. Miksi ihmeessä kirjamaussani on niin morbideja piirteitä. Ja kuinka paljon haluni ja toiveeni polveilevatkaan kirjoja ja niiden maisemia muistuttavasti. Kun suosittelen kirjan, käyn näkyväksi, ja joskus sitä on vaikeaa kestää.

Illemmalla menemme katsomaan kissanpentuja. Niillä on uskomattoman pienet kasvot. Toinen kissanpentu näyttää aivan samalta kuin edesmennyt Arttu Kurttu-Karttunen. Sillä on niskassakin samanlainen raidoitus, joka syntyy siitä, että mustanruskean ja smokkikuvioisen (valkea kaulus ja hansikkaat) päällisturkin alisessa pehmeässä villassa on piilossa maatiaiskissan raidat. Kissanpoikaset ovat uskomattoman luottavaisia, arempikin, jolla on silmätulehdus ja nuha ja limakalvoilla vihreät räkäkelmut, jotka pyyhin pois pumpulilla käärittyäni ensin kisun pyyhkeestä kietaistuun kapaloon ja ojennettuani sen omistajalleen käsiteltävässä muodossa. Onneksi kisu saa huomiseksi ajan eläinlääkäriin. Miltähän niistä tuntuu, kissanpennuista, kun meitä suuria tömiseväjalkaisia otuksia on kaiken aikaa niiden ympärillä ja niin kiinnostuneina niistä? Rohkeampi kissanpennuista säikähtää aluksi kameran räpsähdystä, mutta äkkää nopeasti, että kyse on vain irrallisesta äänestä, jota ei tarvitse paeta sängyn alle.

Junassa takaisin kaupunkiin ajatukset karkailevat ja tempoilevat seuraavaan iltaan. Onnistuuko hiusten kihartaminen? Entä yläosan virittäminen? Olenko kuitenkin vähän liian paksu ja löysä tuollaisiin vaatteisiin? Entä meikkivoide ja ripsiväri, tuleeko tästä yhtikäs mitään? Noista asioista on jo niin kauan. Mutta jännitystä ei käy kiistäminen. Siinä on jotakin sähköistävää. Ja äkkiä saan taas yhden tulokulman siihen joskus lausumaani toteamukseen, että levottomuutta ja jännitystä enemmän minua huolettavat ne jaksot, jolloin ikään kuin etukäteen luovin ne mahdollistavien tilanteiden ympäri ja telkeän itseni liikaan rauhallisuuteen ja seesteisyyteen, kiellän itseäni innostumasta ja tempaantumasta ja sitten äkkiä olen jos en nyt pitkästynyt, se taitaa olla minulla mahdotonta, niin ainakin vaisu. Toki se on vaisuutta omalla mittakaavallani ja saattaa olla paljon eloisampaa kuin jonkun toisen "hyvä meininki", mutta minusta se tuntuu itsessäni tai kehossani masentuneelta ja apaattiselta. Vaisuus saa oudolla tavalla vihaiseksi. Se tuntuu niin pystyyn kuolleelta.

Ehkä on totta sekin, mitä kirjoitan ystävälle - että unettomuuteni nyt ei ole vakavaa, koska olen antanut siihen itselleni luvan ja osittain tahdonkin sen osakseni juuri nyt, ennen talven prudentiaalista puristusta ja säännöllisiä elämäntapoja. Osaan kesyttää unettomuuteni, mutta tuntuu siltä, että välillä minun on hyvä palkita itseni antamalla lupa seurata kokemuksen kentän reunojen tuskin havaittavaa vipinää, kääntymällä intensiivisesti sen puoleen, suuntaamalla itseäni sen teemojen kehittelemiseen. Nyt on loma, ja se kai tarkoittaa, ettei minulla ole mitään yhtä tärkeää tavoitetta, jota varten pitäisi säästellä itseä tai koettaa priorisoida tekemisiä ja menoja. Tuntuu kauhean tappavalta, että pitäisi kaiken aikaa olla tiukasti kontrollissa.

Voi, huominen... juna palaa kaupunkiin, nojaan otsaa ikkunalasiin ja katson vihreää ja rehevää ja en tiedä lainkaan, millaista huomenna on. Mutta tiedän, millaista nyt on. Jännittävää.