Vahvuuksista ja ableismista

Osallistuin koulutukseen, jälleen kerran. En tiedä, onko elämässäni oikeastaan kauheasti muuta kuin koirakävelyitä, opettamista ja koulutuksia.  (Ja syömistä.) Tämä on tällainen jakso, selvästi. Toisaalta viihdyn tässä hyvin ja ajatuksia tönäytyy liikkeelle.

Koulutus pelotti etukäteen kuten kaikki liikunta-alan koulutukset pelottavat minua. Hitto vie, ryhmäliikuntatunnitkin pelottavat minua osallistujana, samalla kun ne kuitenkin ovat olleet vuosia turvasatama, jossa koen pyhyyttä, koska saan liehua mukana joukkoa ilman sanoja. Koulutuksen aluksi tajusin, että no niin, meitä kauhuissaan olevia on taas siellä monta kappaletta. Harvan keho toimii sataprosenttisen sulavasti ja ongelmitta. Koulutuksessa haluaisi niin olevan. Niin ei koskaan ole.

Omituiseksi asian tekee se, ettemme ole tulleet sinne esiintymään tai arvioituttamaan kehojamme tai niiden toimintakykyä. Olemme tulleet oppimaan, miten opettaa kehomielilajia, jossa iso juttu ei ole suoriutuminen tai suorittaminen vaan oman kehon ja mielen rajojen kuunteleminen, hengittämiseen kytketty llikemeditaatio ja tyytyväisyys siitä, mikä on, mikä tapahtuu. Jossain vaiheessa aiemmin ja jossain toisaalla on kuitenkin käynyt selväksi, että jos ei ole sataprosenttisen toimintakykyinen, on jollain tavalla laiska, asennevikainen luovuttaja tai muuten vain osaamaton (mikä viestii vain siitä, ettei ole yrittänyt tarpeeksi). Jopa joogakoulun vessanoven pöljä carpediemismi if you can dream it you can do it palaa mieleen uhkaavana, vaikka sille on helppoa keksiä vastaesimerkkejä: lohikäärmeenruumiiseksi konkreettisesti muuttuminen, avusteitta lentäminen, avusteitta tuntikausien sukeltaminen ja niin edelleen. Nivelrikon katoaminen - voi kuvitella ja unelmoida sellaisesta mutta ei se taida silti tapahtua, ei ainakaan nykyisellä teknologialla.

Koulutukset tapaavat nostattaa surua vaikka itselleen antaakin luvan rajoitteisiinsa - eihän sille oikein ole vaihtoehtoa paitsi se, että joko vähättelisi rajoituksiaan ja joutuisi pitkälle saikulle rikottuaan pahasti itsenstä tai vaihtoehtoisesti oikeasti uhriutuisi ja poteroituisi siihen, että kun ei voi suoriutua täydellisesti, ei sitten suoriuduta ollenkaan. Siihen minä en ole liikuntaihmisiä -puheeseen. Sana "sporttinen" tuottaa itselleni edelleen kielteisiä mielikuvia mutta epäilen vahvasti, että kyse on pelosta siitä, etten itse kelpaisi sporttisten seuraan, joten en suhtaudu siihen haudanvakavasti. (Ehkä vaikeuksissani mieltää itseäni naiseksi on kyseessä sama asia. Nainen on sporttisen tavalla määre, joka saa tuntemaan lievää kuvotusta, jos joku heijastaa sen minuun, eksplisiittisesti puhuttelee minua sellaisena. Silti täällä porskutetaan.) Eihän minun tarvitse ryhtyä sporttiseksi. Minä nyt vaan menen tähän koulutukseen ja ohjaan ryhmäliikuntaa. Ei sen tarvitse olla itseidentifikaatio, suostuttelen itseäni. Ja menen koulutukseen kauhusta kankeana. Koulutuksessa katselen ällistyneenä, kuinka pelottomasti ihmiset hoiskauttavat käsilläseisontoihin ja sen sellaisiin. Tai siis, pelottoman näköisesti: en tiedä, miltä heistä tuntuu. Ensiksi tulee mieleen koululiikunta: siellä asetelma oli samanlainen. Ei, ei täysin. Täällä sentään opetetaan, miten asentoja voi hakea turvallisesti. Koulussa niin ei tehty ja koska en saanut teoriaa ja vähittäisiä askelia, en vain oppinut ja minut leimattiin huonoksi. (Ei auttanut, että osasi tanssia ja ratsastaa - niitä ei laskettu.) Koululiikunnassa oletettiin yhtä sun toista jo omaksutuksi eikä liikuntaa katsottu niin tärkeäksi, että siitä olisi annettu tukiopetusta. Toiseksi joudun muistuttamaan itseäni siitä, että heitä ei satu joka kerran kun he ovat käsiensä varassa. Millaista se on? Millaista on, että käsiin ei satu? Minulla siitä on kymmenkunta vuotta eli en muista enää selvästi, miltä tuntui käsi, johon voi pelotta varata. Jo hierojakoulussa nivelrikko alkoi kipeytyä - silloin en tietenkään tiennyt että kyseessä oli nivelkipu. Kuvittelin, että olen vaan vähän heikko ja treenannut huonosti ja pitää tehdä enemmän, yrittää kovemmin.

Käden kanssa on pitänyt opetella ihan toinen lähestysmistapa: pitää tehdä fiksummin, kiertää kipu ja miettiä, miten tietyt asiat voi tehdä, vaikkei voisikaan tehdä siten, kuten muut selvästi voivat. Kun muut seisovat käsillään, käyn hartioiden varaan päälläseisontapenkkiin. Olen tuonut sen junalla keskustaan ja koulutukseen mukaan. Ilman penkkiä en pystyisi koulutukseen ollenkaan. Koetan ajatella, että se on nivelrikottoman käden korvike, proteesi, joka mahdollistaa harjoituksen. En tiedä, miten muut penkin hahmottavat. Tai minut. Itseni on vaikeaa ajatella itseäni muuna kuin huonona ja pelkurina silloin kun muut tekevät jotain, jonka haluaisin tehdä mutta jota toisaalta pelkään - ja, niin tyrmistyttävää kuin sen onkin, en pysty edes yrittämään. Huomaan olevani hetkittäin vihainen itselleni siitä, että minulla on tämä inhottava vamma kädessä enkä pysty sen kanssa ikinä kasvamaan rohkeaksi käsilläseisojaksi. Nyt, kun korvaväli ja ympäristö olisivat kohdallaan ja voisin yrittää pelostani huolimatta, keho ei enää pysty, ja hetkittäin sen tuntuu epäreilulta. Olisin mieluummin vihainen koululiikunnalle mutta en oikein osaa: varmasti liikunnanopettajani vain koettivat antaa meille liikkumisen ilon, mutta pedagogiikka oli pielessä. Heille se oli toiminut, he yrittivät saada sen toimimaan meillä, ja monella se toimikin, minulla ei. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että systeemin pitäisi pystyä sulkemaan sisäänsä kaikenlaiset haasteet ja oppijat, ja vaikka kuinka tiedän, että moni muukin ajattelee näin - muutetaan systeemiä, ei ulossuljeta -, tiedän myös käytännössä, miten helvetillisen vaikeaa on muokata olosuhteita edes kahdellekaan ihmiselle sopiviksi, saati sitten kokonaiselle kiljuvalle lapsilaumalle ilkeine sosiaalisine dynamiikkoineen. Tai sille yhdelle hiljaiselle, joka "ei edes yritä". Ei silloin vielä puhuttu emootioiden säätelystä, ei traumasta, ei jähmettymisestä ja lamaantumisesta reaktiona. Ei heillä ollut työkaluja, eikä minulla ollut työkaluja.

Yksin harjoitellessani olen tyytyväisempi, tai oikeastaan ihan vaan tyytyväinen. Minulla on omat juttuni, osaan aika hyvin jo pulata kipujen laitamilla. Olen myös tyytyväinen siitä, että uskaltaudun koulutuksiin ja olen pystynyt tekemään tästä ammatinkin. Rakastan päälläseisontapenkkiä ja harjoittelu sen kanssa tuntuu mielekkäältä ja pitää käteni tyytyväisenä muun kehon vertyessä ja saadessa sopivasti haasteita.

Kaikissa koulutuksissa puhutaan yleensä samasta asiasta, joka on myös kipeä ja jonka ajatteleminen tuntuu vähän kengässä hiertävältä sepelinmurulta - että kukin voi opettaa vain sen, minkä tuntee oman harjoituksen kautta. Tässä vaiheessa haluan yleensä itkeä, koska omassa harjoituksessani on takuttu niin, ettei mitään rajaa. Okei, voin opettaa hengittämistä ja hellittämistä ja epämukavuudessa pysyttelyä, mutta pystynkö opettamaan mitään sellaista, jota ihmiset oikeasti haluaisivat? Pystynkö opettamaan kellekään mitään fyysistä? Lempeyttä, korvanvälin rassaamista, ehkä, (tosin pienikin piipahdus omissa prosesseissani saa minut epäilemään, miten ihmeessä) mutta mitään täsmällistä, taidokasta liikettä? Tai sellaista, josta yksi arvostamani kollega puhui - että oppii näkemään kehonsa peilissä oikeastaan aika hienona, muunakin kuin seksuaalisena täkynä, koska keho osaa tällaisia ja tällaisia asentoja ja luovii niiden lävitse. Oma kehoni näyttää asennoissa lähinnä koomiselta, joten en usko pystyväni opettamaan ainakaan tuota asiaa. Tiedän, että maailmassa ja Helsingissäkin on aika paljon ihmisiä, joilla on kehon kanssa isoja haasteita ja että aika moni on löytänyt tiensä tunneilleni ja että heillä on jotenkin turvallinen olo, koska annan heidän luvan itse tutkia ja valita parhaan vaihtoehdon sanomatta että oikeasti tämä kuuluisi tehdä näin ja näin. (Toisin sanoen pidän todellisuutta suuremmassa arvossa kuin ideaalia, nykyhetkeä suuremmassa arvossa kuin jotain tulevaisuusprojektiota - mutta toki vain ammatillisessa sfäärissä. Ei puhettakaan, että olisin yksityisessä sfäärissä näin valaistunut!) Monen vaiva tai haaste on sellainen, josta en tiedä omakohtaisesti mitään. Olen koettanut mallintaa polvivaivaa teippaamalla sepeliä polvilumpion päälle tiukasti ja miettimällä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Olen koettanut mallintaa raskautta täyttämällä repun kirjoilla ja säätämällä sen joogavöillä äitiysvatsan kohdalle ja tehdä tuosta virityksestä käsin liikkeitä. Mutta kaikki tällainen on kovin puutteellista. Ja tiedän monen kiittäneen tunnin jälkeen, sellaistenkin, joiden vaivoja minulla ei ole ollut. Mutta samalla tiedän, että se, mitä voin opettaa, on hurjan rajallista, koska on niin paljon asioita, joihin oma kehoni ei pysty eikä ole ikinä pystynyt.

Jollain tavalla ihastun harjoitukseen, jota teemme koulutuksessa. Mutta tajuan samoin tein, etten voi opettaa ikinä kyseistä lajia, vinyasajoogaa, muuten kuin feetup-penkin kanssa, koska minulla voi olla oma harjoitus vain niin. Enkä tiedä kuin yhden paikan, jossa on penkit. Onneksi opetankin siellä - ja menen penkkikoulutukseen pääsiäisenä, ehkä sen jälkeen voin yrittää opettaa jotain tällaista, jota koulutuksissa on tehty, koska totta vie tästä tulee vaikutteita omaan tapaani tehdä joogaa.

Joogamaailmassa olen kokenut oikeasti avartavaksi sen ajatuksen, että joka ikinen itse koettu vamma ja vaikeus on vahvuus siinä vaiheessa, kun opettaa. Ja sitten, kuten edellinen kappale osoittaa, en kuitenkaan pysty täysin luottamaan tällaiseen ajattelutapaan. On niin paljon asioita, joita en vain voi opettaa. Niille toki löytyy valtavasti toisia opettajia, ei siinä mitään - nuorista ja terveemmistä kehoista ei ole maailmassa erityistä puutetta. Mutta välillä tuntuu, ettei itsellä ole liki mitään annettavaa. Tai että se annettava on niin kummallista - miten tuntea ilo uttkatasanassa tai rakastua levottomuutensa yinjoogassa - ettei sitä tunnu viisaalta kutsua ryhmäliikunnan ohjaamiseksi. Ja mietin opettajia, joita olen rakastanut ja jotka ovat lainanneet minulle toivoa siinä vaiheessa, kun hajotin jalan ja käden ja ne hajosivat uudelleen ja uudelleen ja tuntui, että eristyn täysin yksin, kun en päässyt ryhmäliikuntaan - josta aina mietin, että olenko ikinä käynyt siellä lopulta liikkuakseni, kehittyäkseni liikkujana, en oikein tiedä - ja sitä, miten heiltä olen harvemmin saanut mitään loistavaa teknistä tai anatomista oppia ja miten paljon kyse on ollut siitä, että olen saanut käydä siellä silloin kun on ollut todella vaikeaa ja käsi on ollut tuessa tai jaloissa tukipohjalliset suihkussa ja saunassa ja joogatunnillakin ja opettaja on aina muistanut sanoa, että jos et voi mennä käden päälle, tee näin ja lopuksi on muistutettu siitä, miten kehoaan saa rakastaa. Ajatella, rakastaa. Aluksi oli vaikeaa sietää puheita omista ihanista hengityksistä tai kiitollisuudesta viisasta kehoa kohtaan mutta vähitellen totuin siihen ja aloin hahmottaa, että niin - on sallittua olla tällainen.

En tiedä, ehkä ammatillinen paikkani tässä maailmassa on olla toivon kirjasto, josta toivon voi lainata silloin kun on vaikeaa. Ehkei se ole laisinkaan huonompi paikka. Mutta on vaikeaa pulata sen ableismin kanssa, jota meidät kaikki lienee tungettu kurkkua myöten täyteen. Ehkä löytyy ihmisiä, jotka eivät yhtään kaipaa harjoitukseltaan käsilläseisontoja tai muutakaan uskallusta ja itsen ylittämistä. Tai jotka ymmärtävät, että eri asiat voi hakea eri paikoista.

Pitkän koulutusviikonlopun jäljiltä jää vähän itkuinen olo ja kysymys, mitä sitä voi lopulta kenellekään antaa maailmassa.

Ehkä tämän: Kun antaa itselleen luvan olla epätäydellinen ja rajoitteinen, kiertää kivun ja tehdä eriytetysti ja viisaammin, on mahdollista mennä paikkoihin, jotka muuten olisivat liian pelottavia. Tätä lupaa en olisi osannut antaa, jos minulle ei olisi annettu sitä lupaa useammankin ihmisen toimesta. Voin laittaa tämän hyvän - tämän luvan - kiertämään. Sillä tavalla ei tarvitse sanoa kategorisesti, etten pysty joogaan, esimerkiksi. Kuten fysiatrini sanoi: ei enää joogaa. Vaan voi sanoa, että otan tästä ne asiat, jotka sopivat minulle, ja ne, jotka vahingoittaisivat minua, jätän ottamatta. (Jos osaan - se ei ole aina helppoa.) On väärin sanoa, että vain itse voi antaa itselleen tuollaisen luvan. Minä en ainakaan itse osannut sitä alkujaan. Tarvitsin lähikehityksen vyöhykkeen, jossa sain oppia sen toisten tuella. Ehkä osaan opettaa sitä rajojen järkevästi asettamista jollekulle eteenpäin. Ehkä. 

Asiat, joista haluan kirjoittaa

Huomaan, että sykkyrä lähtee taas purkautumaan. Unet ovat palanneet. Milloin olen viimeksi nähnyt unia? Siitä täytyy olla kauan. Nyt unia tulee joka yö tai ainakin muistan ne aamulla herätessäni. Unissa kohtaan itselleni tärkeitä ihmisiä ajalta kauan sitten, eläimiä, merenrannan.

On niin monia asioita, joista haluan kirjoittaa.

Siitä, miten on mahdollista muuttua hevoseksi silloin kun ihmishahmo ei palvele. Muut eivät näe sitä, mutta onko sen niin väliä? Ja siitä, miten outoa on tajuta, että kaikki muut lapsuudenystäväni pitivät hevoset elämän myrskyissä ja yksin minä lähdin toiseen suuntaan vaikken oikeastaan ikinä halunnut - en vain kuvitellut, että minulla olisi ollut sitä vaihtoehtoa, ja sitä paitsi osasin itse olla oma hevoseni tarpeen tullen. Ja totisesti olinkin, vuosien ajan, ensisijaisesti hevonen. Lapsuudenystävästä, joka ei näytä ikäiseltään - hänessä ei tunnu olevan yhtään rasvaa tai silmäpusseja ja hän tekee sen eteen niin valtavasti töitä osin työkseenkin ja vaikuttaa hyvin onnelliselta; olemme vanhentumassa hyvin eri tavoin ja huomaan edelleen rakastavani häntä sillä tavalla kuin perhettään rakastaa. Pyhistä, josta tajusin unessa unohtaneeni kirjoittaa: sanattomasta improvisaatiosta ja halibileistä. Siitä, millainen on oma fantasiani (sen lisäksi että saisin istua tuolissa omenapuun alla kesällä kaikessa rauhassa, että olisi jokin oma paikka ja omenapuu - mieleni on edelleen takertunut valheelliseen omistamisparadigmaan): se muistuttaa epäilyttävästi kadulla kampanjoivien uskisten hempeästi väritettyä lehtistä, jossa leijona ja lammas lojuvat ihmisten kanssa eikä kenenkään ole paha olla, tai valtavaa suklaasoijasammiota, jossa voisi olla kontaktissa toisten kehoihin ja syödä suklaavanukasta sanattoman nautinnon vallassa.

Siitä, miten eilen rippikoulusta kirjoitettuani näin unta rippipapista ja tajusin, että olen ikävöinyt montaa ihmistä sitä jollain tavalla itse tiedostamatta, kuvitellen, että elämän kuuluu tuntua näin kivulloiselta. Muistin äkkiä blogiystävän, joka oli pitänyt yhteyttä tähän samaiseen pappiin vuosien ajan, ja hämmennykseni: onko tuollainen mahdollista.

Ehkä voisin kirjoittaa siitäkin, miten paljon muistutan vanhempiani nykyään.
Isovanhempiani.

Voisin kirjoittaa kuolleista sukulaisista, miten näen heidät nyt.

Ja siitä naisesta, joka tuntuu enimmäkseen vastaavan kysymykseen mitä kuuluu, että kiitos, olen aivan sekaisin edelleen, ja hymyilee aurinkoisesti päälle - ja miten minusta tuntuu siltä, että me ymmärrämme toisiamme siinä hetkessä.

Milloin ehdin tehdä kaiken tämän? On vaikeaa riistäytyä irti kirjoittamisesta nyt kun on aloittanut. Muistan taas äkisti, miten hyvä olo tulee, kun kirjoittaa. 

Juuri siellä missä kuuluukin

Eilen oli viimeinen työpäivä ja tänään alkoi loma. Lomani kestää huimaavat kaksitoista päivää ja olin varannut koko pituudelta matkaa, jotten lyhentäisi lomaa millään keikoilla tai sijaistuksille, joihin opettelen edelleen sanomaan ei. (Tuntuu niin mukavalta auttaa ja opettaa mutta ymmärrän tarvitsevani myöskin lomaa jotta voin jatkossakin auttaa ja opettaa.) Kävi klassisesti: Jo perjantaina alkoi vähän viluttaa. Pukeuduin ylikorostuneen lämpimästi ja kävin lauantaina akupunktiossa ottamassa kaikki vastustuskykyä lisäävät neulat. Sunnuntai sujuikin hieman paremmin eikä töissä tullut samalla tavalla huono olo kuin lauantaina. Jaksoin pakata tiistaiaamun matkarepunkin täysin valmiiksi lompakkoa ja puhelinta lukuun ottamatta. Eilen ääni oli jo aamusta maassa ja puhuminen sattui. Kurluttelin, laminoin äänihuulia suolalla vesipiipun avulla ja join kuumaa. Tuntia ennen opetusputkea havahduin siihen, että on todella huono olo. Mittasin kuumeen, huokaisin ja rouskaisin parasetamolit naamaan - mistäpä sillä varoitusajalla taikoisi sijaisen? Etenkin kun toisessa paikassa opetin ensimmäistä iltaa ja se henkilö, jonka kanssa sovin tunneista, vaihtoi työpaikkaa eikä uutta vastuuhenkilöä vielä ole - ei ollut ketään, jolle olisin edes peruutukseni soittanut! Ja toisessa paikassa opetan asiaa, jota moni ei osaa opettaa - sen vuoksi lomanikin jäi näin lyhyeksi, koska en vain saanut pidemmäksi aikaa sijaista.

Opettaminen on hullunkurista siinä mielessä, että se varastaa kaiken huomion. Hieman tuntui huteralta uudessa paikassa käydä näyttämään ylösalaisinasentoja, kun oikein päin seisominenkin epämääräisesti arvelutti. Luotin kuitenkin siihen, että kehoni osaa vaikka mieli tarinoi - ja osasihan se. Ylösalaisinasennot eli inversiot ovat muutenkin olleet itselleni pelottavia, ja ovat edelleen - en kertaakaan käy inversiossa ilman että mieleen tulee murskaantunut kaularanka halvaantumisseuraamuksineen - mutta en anna sen häiritä sen enempää kuin annan sen häiritä pyöräilemistäkään (siinäkin mieleen tulee oikeastaan aina, miltä tuntuu lentää tangon yli tai kun pyörä kaatuu ja sattuu; tiedän niin käyvän lopulta aika harvoin ja pyöräily on muutoin aika kätevä tapa liikkua). Niin että jos ne tuntuvat pelottavalta jostain vähän oudommasta syystä ("olen sairas ja siksi koordinaationi on kuutamolla"), ei se oikeastaan kauheasti eroa normitilanteesta, jossa siinäkin tuijotan pelkoa silmiin ja menen yhtä kaikki. Kun opetin, en oikeastaan kauheasti muistanut himmailla, vaikka niin suunnittelinkin ja dynaamisimmalla tunnilla sanoin oppilaille, että voi olla, etten pysty tänään näyttämään kaikkea koska kesäflunssa. Samoin viimeisen opetuksen jälkeen olin jotenkin niin hötinöissä että vain siivosin ja siivosin. Ei minun olisi pakko jäädä auttamaan viimeisen tunnin opettajaa mutta tiedän, miten kurjaa on yksin keskellä yötä raahia märkiä pyyhkeitä pyykkiin, rullata mattoja ja sen sellaista - on paljon mukavampaa, jos joku auttaa ja tekee ainakin osan sulkemisruljanssista. Kahden pienyrittäjän lapsena (ja toisen puolen isovanhemmatkin olivat yrittäjiä) olen pienestä pitäen oppinut auttamaan tällaisissa tilanteissa.

Kotiin iltakymmenen jälkeen päästyäni totesin, että tulipas melkoinen pieti. Kun kämppikset alkoivat puhua, että kotoa on lähdettävä heti seitsemän jälkeen, huomasin kaiken kehossani ja mielessäni sanovan versaaleilla ei. Se tuntui oudolta, koska olen ollut matkakuumeessa useamman päivän ja puskenut läpi hankalista tuntemuksista sen voimalla, että kohta pääsen ja sitten teen sitä ja tätä ja tuota. Ja äkisti en halunnutkaan mitään siitä. Havaitsin, että haluan vain saada olla ja parantua.

Joten tänään kun muut lähtivät, vetäydyin rosmariinivadelmateeni kanssa huoneeseen ja köllähdin takaisin peiton alle.

Edellinen virke kuvaa ulkoisen asiaintilan. Se sinänsä ei ole mitenkään yllättävä ottaen huomioon eilisen puskemisen parasetamoleissa. (Joskus sellaista tulee tehtyä, kun saa tehdä työkseen juuri sitä, mitä haluaa. Ei ole ilmaisia lounaita, ja tämä puoli on tämän ammatin varjo.) Sen sijaan yllättävää on, miten suhtaudun tähän kaikkeen. Tunnen onnellisuutta ja olevani juuri siellä missä kuuluukin. (Laihan koiranpyllyn vieressä, painopeiton ja villaviltin alla. Villaviltti oli ennenkuulumattoman tärkeä toipuessani keuhkokuumeesta - se on juuri oikeanlainen peitto, hiostamaton ja silti lämmön säilyttävä. Siinä ja sen sinisyydessä on jotain äärettömän lohdullista.) Näen sen mielikuvana näin: Olen pieni sileäturkkinen pyöreä eläin, jolla on pienet suipeat korvat. Sujahtaessani peiton alle käperryn keräksi ja pienet räpelömäiset raajani aivan katoavat keskivartalorasvaan. Suipeat korvat luimistuvat keveästi vasten kallon lämpöä. Lämpö, rauha, kiireettömyys, pakottamattomuus luonnehtii tätä tilaa. Ei ole aikataulua. Ei ole suunnitelmaa. Ei ole lupausta kenellekään.

Muistan lukuisia lomasairastumisia, joiden tunnelmaa hallitsee aivan toisenlainen kuvasto. Olen lähtenyt kipeänä väkisin matkaan ja sitten raahustanut jossain sinänsä varmasti upeassa paikassa yskien, niistäen ja jatkuvan pahantuulisena siitä, että minun pitää jaksaa muutakin kuin maata vällyissä. Olen järkevästi suostunut jättämään matkan väliin mutta tuntenut siitä kiukkua ja kysellyt, mitä oikein tarkoittaa se, että muut saavat lähteä ja minä en. Olen pois jättäytyessäni kokenut elämän liukuvan ohitse ja kärissyt häviökammon halsterissa.

En osaa sanoa, mikä on muuttunut. Mutta häviökammo ja sen aiheuttama joko väkisin mukaan puskeminen tai itkeskely "kaikesta" sivuun jäämisen vuoksi on totisesti kaukana tästä tilasta. Ehkä viimein ne ohjeet, joita jakelen itselleni meditoidessa ja toisille heidän ollessaan joogatunnilla, alkavat tarttua tähänkin pässinlihhaan. Entäs jos kaikki olisikin hyvin? Entä jos joka ikinen havaituksi tuleva asia onkin juuri oikealla paikallaan? Voisiko tämän tehdä keveämmin, ystävällisemmin, lempeämmin, vaivattomammin - tehdä sen, minkä voi, ja hyväksyä loput? Voisiko vain hyväksyä suunnitelmien kosahtamisen ja ennakkokäsitysten vääräksi osoittautumisen sen sijaan että heti purnaa vastaan?

Tai ehkä on kyse siitä, että alan jollain syvemmällä tasolla hahmottaa, ettei ihmisten tuki, rakkaus ja luottamus katoa, vaikka sairastuisinkin? Ehkä koska tiedän, että oma tukeni, rakkauteni ja luottamukseni katoa, vaikka sairastun? Niin - tällä kertaa en ole ollut rahtuakaan vihainen itselleni. En ole tuntenut kehoni pettävän suunnitelmiani. Sen sijaan olen kokenut, että minulla on mahdollisuus valita moni asioita: Ensiksikin, olen varsin etuoikeutettu siinä, miten olen saanut valita työni. Olen valinnut sen tietoisena siihen liittyvistä riskeistä sairastumisen suhtene. Toiseksi, sain eilenkin valita, mitä teen. Uskon, että jos olisin tosissani nähnyt tarpeelliseksi perua tunnit, olisin keksinyt jonkin keinon järjestää asia. (Esimerkiksi noroviruksessa keksin keinon.) En kuitenkaan pitänyt kauhean vaarallisena opettamaan menemistä. Ehdin harkita kymmenisen minuuttia ja päätin tehdä kuten tein. Kolmanneksi, sain valita, otanko tänään päiväohjelmaani rasittavan laivan, rasittavan kaupungilla rampomisen ja repun raahaamisen ja ehkä pari ravintolaa tilassa, jossa ruoka ei voisi vähempää kiinnosta, vai otanko päiväohjelmaan lepoa ihanan painopeiton ja villaviltin alla. Aina ei saa valita, nyt sain. Valitsin tyytyväisenä ja valinnanvarasta onnellisena tämän, että lepään. Ja olen vähän ylpeäkin siitä, että osasin valita näin. Se on kuin suora vastaus kysymykseen "Voisiko tämän tehdä keveämmin, ystävällisemmin, lempeämmin, vaivattomammin - tehdä sen, minkä voi, ja hyväksyä loput? "

Jotenkin mielikuva siitä, miltä näyttää tyytyväisyys ja onnellisuus, ei ole tyypillisimmillään itselläni näyttänyt tältä: kurkkuun sattuu, öllöttää, vuoteenomana, ulkona holotna, ensimmäinen lomapäivä eikä ole päässyt lähtemään pitkään suunnitellulle matkalle. Ei kai siihen voi kuin todeta, että monesti mieli on kapea ja kuvasto stereotyyppistä - tekee oikein hyvää, että se tulee ravistelluksi. Luultavasti myös unohdan pian, miten tyytyväinen olen tänään ollut siitä, että saan olla täällä eikä minun tarvitse tempoa mihinkään. Siksi kirjoitan tämän muistiiin.

Edistymistä ja paikallaan junnaamista

On asioita, joissa edistyy nopeasti. Niitä tavataan kutsua oppimseksi. Etenkin jos oppiminen liittyy johonkin, millä voi tehdä rahaa, sitä pidetään hyödyllisenä. Ja sitten on asioita, joiden suhteen koettaa koettamistaan oppia, mutta saattaa junnata paikallaan vuosikymmenen. Niissä asioissa on usein kyse poisoppimisesta. Sille kukaan ei tapaa laittaa hintalappua, vaikka itse asiassa kyse voi olla aika mittavasta kuntouttamisesta ja ennaltaehkäisystä.

Sain tänään pilatestunnilla kehuja lantion ja pään hallinnasta niiden kannalta hankalissa liikkeissä. Olen siis oppinut jotain sitten elokuun 2005. Tai siis: olen oppinut paljon. Vähitellen, pala palalta, Yhden asian yhdeltä, toisen toiselta opettajalta. Takareiteni eivät ole käyneet joustavammiksi, vaikka olen joustatellut niitä koko tämän ajan aktiivisesti, jotteivät ne estäisi tai haittaisi istumaliikkeiden tekemistä. Mutta olen ymmärtänyt, mitä ryhti tarkoittaa ja miten sitä pidetään vartaloa kierrettäessä ja taivutettaessa. Joustavaksi en ole käynyt, liiemmin, mutta osaan pitää ryhdin tai ainakin etsiä sen uudestaan. Tasapainoni on paljon parempi ja jaksan enemmän kuin vuonna 2005. Olen oppinut, että aiempi normaalini taivutti rintarankaa taaksepäin ja katsetta alas. Ja etten osannut olla runnomatta leukaa rintaan vatsalihasliikkeissä (ja sitten kaksoisleuka tukehdutti enkä pystynyt hengittämään). Ja että löin polvet lukkoon. Ja kiskoin lapaluita liikaa kohti toisiaan sen sijaan että olisin kiskonut niitä alas leveälti. Ja että löin kyynärpäät lukkoon. Kohta kohdalta olen korjannut korjaamistani. Nautin pilateksen hitaudesta ja millintarkkuudesta. Tarvitsen sitä poisoppiakseni.

Yksi asia junnaa: pakara. Ei ole sattumaa, että olen saanut triggerpisteiden kuivaneulausta juuri pakaraan. Kaikkina näinä feldenkrais-, pilates- ja yinjoogavuosina olen hitaasti tajunnut, miten usein ja vaistomaisesti lyön pakaran lukkojännitykseen pienenkin epämukavuuden ilmetessä. Epämukavuus voi olla liukas alusta, kaatumisen pelko, huimaus, nälkä, jano, jonkun ihmisen hyökkäävä argumentaatiotyyli, flirtti, hämmennys, ylivirittyminen. Niinpä ei hämmennä lainkaan, että tietyssä liikkeessä jännitän pakaran, vaikka juuri siitä koetetaan opetella irti. Sanon itselleni: älä jännitä pakaraa, ajattelen, etten osaa, ja kas, pakarahan se siinä jännittyy.

Poisopin senkin.

Sain tänään vinkin, miten siitä voi koettaa oppia pois. Niinpä ajattelen, koetan ajatella, seuraavaa kertaa, jolloin taas makaan vatsallani ja kurkotan raajoja kauas toisistaan. Että hengitän ulos, käännän kantapäitä aavistuksen verran ulospäin, supistan lantionpohjan ja kuron poikittaisen vatsalihaksen tiukaksi ja käännän lantiota hieman suoralla vatsalihaksella niin että häpyluu painautuu tiukasti lattiaan ja sitten varpaat vain leijuvat kauas pois, raaja oikenee suoraan lonkkanivelestä kauas kauas päästä ja pakara lepää siinä lantion päällä löysänä kuin puoliraaka pannukakku. Että se vain tapahtuu, etten tee sitä lihaksella.

Millä sen siis teen? Tai millä se tapahtuu? Niin, millä se tapahtuu, mikä metafora sitä kannattaa?

Poisopin pakara-aktiivisuuden kylkimakuuliikkeissä ajattelemalla pyramidalis-lihasta. Vatsamakuulla se ei ole auttanut.

Jännittävää nähdä, miten edistyn tavoitteissani.

Niin, etten valehtelisi: On minulla tavoitteita. Ne liittyvät lähes aina poisoppimiseen. Siitä puhutaan kasvatustieteissä niin vähän, että toisinaan tunnen itseni vähän ulkoavaruuden olennoksi. Mutta siihen olen jo niin tottunut, ettei se haittaa. Siedän kärsivällisesti tätä tuntua. Huvitun siitä välillä aiheettomassa mittakaavassa.

Törmäsin tässä päivänä muutamana opinnoissani setään nimeltä Johan Amos Comenius ja ällistyin. Miksei tästä tyypistä ole puhuttu aiemmin? Ilahduin, kun hänkin pitää kaikkia tilanteita potentiaalisina oppimistilanteina ja ajattelee, ettei kenenkään tulisi pitää itseään, omaa ääntään ja näkökulmaansa liian pieninä tai mitättöminä tai typerinä isoihin keskusteluihin osallistumisen kannalta. (Minua edelleen pännii fraasi "pieni ihminen" ja saan nähdä vaivaa, etten kommentoi siihen purevasti, että voisi olla parempi hahmottaa itsensä ihan ihmisenä vaan. Mitä sitä pienentämään itse, toiset kyllä koettavat aina välillä tehdä sitä, eikä siihen kannata alistua.) Comenius olisi voinut tykätä blogeista. Etenkin kun hän ajattelee, että jokaisen on itse saatava löytää tiensä viisauden kautta kohti vapautta, ja samota viisauteen niiden opusten kautta, jotka kokee omikseen. (Toisten preferenssejä tässä on kyllä välillä aika vaikeaa tajuta.) Ja ettei viisaus silti voi olla kirjaviisautta vaan sen pitää poimia jokaisesta kohtaamisesta ja tilanteista hedelmiä koppaansa ja että niitä on jaettava avokätisesti keskustelussa toisten kera.

Ajattelin tänään lämpimästi Comeniusta kävellessäni kohti oppitunteja. Aurinko nousi Kruununhaan talojen takaa. Kun pääsin ulos, oli sumuista ja kosteaa. Kotona sytytin kirkasvalolampun ja aloin opiskella arvioinnin etiikkaa. Tunsin helpotusta siitä, että toisesta harjoittelupaikasta otettiin yhteyttä ja että opintoni ensi kevääksi alkavat siten kiinteytyä joksikin konkreettiseksi. (Paljoksi konkreettiseksi, on lisättävä.) Eilen kävin kuuntelemassa luentoa siinä paikassa, jossa teen syventävän opetusharjoitteluni. Kuulijat näyttivät vanhoilta ja heitä oli valtava määrä. Mietin, mikähän heidän esitietämyksensä estetiikasta oikein mahtaa olla. Tai koulutuksen tasa-arvopyrkimyksistä ja niiden mönkään menemisistä. (Näistä näet luennoin kevätpuolella.) Tuijotin takaraivoja ja välillä kuuntelin luennoijaa ja ihmettelin esityksen kuunnelmamaisuutta ja probletisoimattomuutta. Sellaiseen en ainakaan itse kykene. Tai halua mennä. Antaa kysymysten tulla.

Ei niitä voi kukaan pidätelläkään.

Erilaisuudesta, jännyydestä ja sadunomaisuudesta

Koko elämäni ajan, kai, minua on ihmetyttänyt yksi seikka: miksi käy kerta toisensa jälkeen niin, että vaikka kuinka koettaisin sopeutua joukkoon, solahtaa näkymättömänä sen päästöön ja vartalostoon, särähtää esiin jokin riitasointu, ja sitten joku pääsee toteamaan, että olen erilainen tai, kuten ala-asteen opettaja kutsumanimeksikin asti korosti, jännä. Joskus joku on kysynytkin, miksen voi olla kuten muut. Se tuntuu kummalliselta. En tiedä, miten olla, kuten muut. (No, nykyään en kyllä oikein yritäkään, mutta hyvin pitkään ja hartaasti yritin, ja eihän siitä tule kuin onnettomaksi.)

Miten muut edes ovat? Mielestäni ihmiset ovat häikäisevän erilaisia. En osaa hahmottaa selvästikään sitä keskilinjaa, mille toisinaan ihmisten toivottaisiin järjestyvän. Näen kasvoja eläimenkasvoina, hämmästelen äänten kirjoa, erilaisia karvoituksia ja niiden rajoja, eroja raajojen ja torson mittasuhteissa, pieniä tyylillisiä asennoitumisia. En vain onnistu hahmottamaan massaa, normaalia tai keskivertoa. Pitkään ajattelin tämän olevan syy, miksen löydä tietäni samanlaisuuteen. En hahmottanut riittävästi päämäärää: miten olisin sinne siis löytänytkään?

Nyttemmin olen alkanut miettiä, kuinka todella tuo päämäärä edes lie olemassa. Ehkä kyse onkin toisenlaisesta hahmosta. Ei mistään todellisesta keskiarvosta tai sen likiarvosta vaan ehkä itsestäänselvästä imaginaarikohteesta, joka on omaksuttu jostain varannosta, mihin minulla ei ole ollut pääsyä siinä iässä, kun se olisi voitu luontevasti omaksua. Tarkoitan nyt jotain luokkahahmoa. (Luultavasti ymmärrän luokan täysin kerettiläisesti, koska en ajattele sitä vain tuloluokkana tai ajattele olevan vain muutamaa luokkaa vaan pikemminkin satoja, ellei tuhansia erilaisia yhdistelmiä . Pikemminkin ajattelen luokkia olevan monia ja oman kokemukseni ongelmallisuuden johtuvan osittain siitä, ettei minulla ole lapsena ollut yhtä kiinteää luokkaa ja että ne luokat, joihin olouduin, ovat ikäisteni ja heidän oletustensa suhteen usein vähän kummallisia luokkia. Olen esimerkiksi naureskellut toistuvasti sille, että kokemuksellisten koulutussukupolvien malleissa omat asenteeni tuntuvat sijoittuvan 20-30-luvulla syntyneiden mielenmaisemiin.)

Joitain vuosia sitten osallistuin naamastossa meemiin, jossa kysyttiin tuttavilta muistoa itsestä. Muutamakin mainitsi jonkinlaisen sadunomaisuuden, jonka he liittivät kohtaamisiin. Luokan käsite saa miettimään, liekö sadunomaisuus myönteinen tulkinta samasta, jonka joku ärsyyntyneempi nimeää erilaisuudeksi tai jännäksi. Kun luen kirjaa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, tuntuu omituisen hetteiseltä tajuta, että piru vie, joku toinenkin on elänyt samanlaista arvaamattomuutta ja holtittomuutta tyylin suhteen. Ja jotenkin sanallistaa sen tutun kuuloisesti. Kun Katriina Järvinen kirjoittaa omista kokemuksistaan, asenteistaan ja asuistaan nuorena, siinä on vain liikaa tuttuutta, jotta sen osaisi ohittaa olankohautuksella.

Sen jälkeen kun aloin tajuta, etten onnistu mitenkään teeskentelemään sellaista, jollaiseksi minun joskus halutaan muuttuvan, ja että on ihan turhaa edes yrittää, koska siinä tulee vain jatkuvasti epäonnistunut ja riittämätön olo, olen toisinaan korostanutkin hupsuuttani ja sadunomaisuuttani. Mutta pohjimmiltaan - siltä tuntuu - asia ei pelkisty mihinkään valintaan. En yksinkertaisesti tiedä, miten pukeudutaan professionaalisesti. (Jotenkin onnistun ylilyömään yrittäessäni. Ja tunnen oloni hyvin epämukavaksi, ikään kuin koettaisin huijata.) Tai puhutaan vakuuttavasti. Tai kirjoitetaan sellainen työhakemus, jolla pääsee haastatteluun saakka. Tai tiedetään, mitä itse haluaa pidemmällä aikavälillä. Edes oppimisen suhteen en osaa hahmottaa, miten muka ahkerointi ja syventyminen tuottaisi tulosta, jota haetaan. Jotain kyllä tapahtuu ja muuttuu, mutta se muutos tuntuu aika hallitsemattomalta. (Eikä siinä ole mitään pelottavaa; huomaan vain, että hahmotan tämän asian kovin eri tavalla kuin useat kurssitovereistani ja jopa opettajistakin.)

Olen ennekin kirjoittanut siitä, miten joskus pohdin, elänkö tavallaan jatkuvaa kulttuurishokkia. (Jaaha, google ei löydä tätä kirjoitusta, joten en voi linkata, mutta muistan kirjoittaneeni tästä kun Hurina palasi yhdeltä zen-retkeltään Suomeen ja kirjoitti kulttuurishokista ja tajusin, että minähän tunnun olevan yhtä pöllämystynyt kaiken aikaa, vaikken viettäisikään puolivuotisia zen-luostarissa.) Tämä luokka-asia liittyy juuri siihen. Ehkä jopa kaikki elävät jollain elämänsä osa-alueilla kulttuurishokkia? Tai ainakin useat? Useimmat? Tai ehkä se ei tunnu monista niin järkyttävältä tai kummalliselta tai huolestuttavalta seikalta. Tai ehkä heille on jotenkin alusta saakka ollut selvää, että he saavat olla omanlaisiaan. (Mitä se sitten tarkoittaakaan...) Ja että se on ihan yhtä hyvä juttu kuin toisenkinlainen olemisen tapa ja tyyli.

Onpa sekavaa.

Mutta luulen kyllä, että jotenkin tähän kimppuun liittyy sekin, miten vahvasti sidon identiteettini fiktiivisiin henkilöihin, miten paljon todellisempia he saattavat olla kuin jokin normaali, johon toisinaan oletetaan pyrkivän. Onnistun hahmottamaan heidät paremmin, joten voin kiinnittyä heihin paremmin, ottamaan opikseni, poimimaan ideoita ja ajatuksia, elämäntapoja ja eleitä.

Tuntuu että olen vasta aivan alussa kaiken tämän tutkimisessa.

Yksin suuressa kaupungissa

Jokin nerokkuuden irvikuva tuikahti ilmiroihuun päässäni sillä sekunnilla, kun tajusin voivani varata maailman toiselle puolelle samaan hintaan lennon, jossa on bonuksena päivä Frankfurtissa. Totta vie halusin päivän Frankfurtissa. Ja niin varasin sen.

Olen pitänyt Frankfurtista. Olen seikkaillut siellä kahteen otteeseen ja kai yhteensä kolme päivää. Mutta aina seurassa. Nyt kun Frankfurt lähestyy, huomaan käyväni levottomaksi. Miten minun oikein käykään yksin suuressa kaupungissa? Löydänkö junan keskustaan? Entä takaisin lentokentälle? Äkkiä itkettää ja on vaikeaa saada unen päästä kiinni. Tuntuu kuin olisin survonut itseni painajaiseen. Muistan elävästi sen kohdan, kun olin juuri saapunut Lontooseen painavine laukkuineni ja valmiina valloittamaan saarivaltakuntaa. Lentoaseman viitoissa näkyi juna ja nuoli ylöspäin. Hukkasin yli tunnin ravaamalla asemaa neuroottisesti eestaas etsimässä hissiä tai portaita tai rullaportaita yläkertaan. Lopulta oli nöyrryttävä ja kysyttävä infon tädiltä, miten yläkertaan pääsisi. "Ei täällä ole yläkertaa", kuului tyrmistyttävä vastaus. Mutta tuo nuoli, tuo opaste, viitoin. Ah, se nuoli. Se tarkoittaa eteenpäin, sanoi infon täti selkeän huvittuneena hymyillen. Marssin junalle myrtyneenä, nimittäin en siinä vaiheessa ollut vielä tajunnut elämäni järjestyvän slapstickin lakien mukaan ja se pöljyys tuntui suurelta vääryydeltä.

(Nyttemmin en tietenkään mitään muuta ihmeemmin odotakaan.)

"Yksin on paljon helpompi välttää matkustamisen säädöt", väittää ystävä. Tavallaan se voi pitää paikkaansakin, huomaan ajattelevani, ainakin jos nuolten tulkintaa ei oteta lukuun. Mutta en voi sille mitään, että mielikuvani yksin suuressa kaupungissa kävelemisestä sisältää mielentilan, jota en yhdistä erityisemmin lomaan tai hauskanpitoon; on kuin näkisin itseni ulkopuolelta, ja siinä kuvassa hiukseni hapsottavat, pipo on vähän itkuisten silmien päällä, kädet huitovat levottomasti ja epärytmisesti ja kaikesta huokuu suuri kiihtymys.

Alan purkaa asiaa, ja äkkiä tajuan: olen viimeksi matkustanut kokonaan yksin vuonna 1996. Sen jälkeen (ja joskus myös sitä ennen) ne kohtaukset, joissa olen sijainnut yksin suurissa kaupungeissa, ovat tapahtuneet riitojen ja hankausten jälkeen. Olen karannut seurueesta joko sanoen tarvitsevani nyt oman tilan tai sitten vain karannut maailmanlopun myrsky kallossa riehuen. Kaikkialle kehoon on vähän sattunut silkkaa jännitystä. Yleensä olen taistellut tuntikausia itkua vastaan ja välillä joutunut antamaan sille periksi yksin ja jossain paikassa, jossa olen tuntenut itseni sen takia naurettavaksi ja typeräksi. Vain harvoin olen osannut ajatella, että tarvitsen tilan tässä ja nyt ja saan sellaisen myös ottaa, kunhan kerron siitä seurueelle. Ja että tuo tila on parasta ottaa ennen kuin se on pakko ottaa kurkkupalan takia. Useammin olen vain kokenut valtavaa kelvottomuutta, vihannut itseäni pistävästi sen takia ja piikitellyt itseäni siitä, etten osaa ihmisten kanssa olemista näköjään vieläkään. Olen ajatellut, että tätä se on aina ja kaikkialla. Ja että tämä romahdustila on rehellisempi ja tarkkanäköisempi ja todellisempi kuin se tila, joka on vallinnut vielä jokin aika aiemmin; tila, jossa romahduksen merkkejä ei ole ollut näkyvissä, jossa on ollut hauskaa rupatella ja tehdä yhdessä ja joustaa joustamistaan.

Oikeastaan tuntuu hassulta, että yksin matkatessaan joutuisi sellaiseen tilaan. En usko niin käyvän. Mutta on lisättävä myös, etten ainakaan nuorempana pitänyt yksin matkaamisesta. On eri asia liikkua yksin kotikaupungissa, siihen ei liity kiusallista tuntua. Mutta vieraassa paikassa käy helposti niin, että vain kävelee päämäärättä jalkansa tohjoksi eikä osaa syödä muuta kuin supermarketista ostetun pikku sämpylän. Ja juominen unohtuu täysin: illalla pissa on tummanruskeaa ja paksua. Koetan estää tällaisen skenaarion toteutumisen; päätän lauantaina töissä etsiä Frankfurtista mukavan kuuloisen lounaspaikan ja asettaa itselleni etukäteen lounasajan. Aion myös ottaa mukavan kirjan mukaan, niin että voin ruokaa odottaessani tehdä muutakin kuin tuijottaa ikkunasta ulos ja kiusaantua omasta vaivaantuneisuudestani.

Kas niin, eikö se kuulostakin hyvältä valmistautumiselta? Ilmaksi on luvattu 12 astetta ja täysin pilvistä. Ehkä kevään merkit näkyvät jo? Käynee niin, että kierrän lempipuistoni siellä, Nizza-puutarhan ja kiinalaisen puutarhan. (Jos vain löytäisin uudelleen kiinalaiseen puutarhaan... viimeksi kokemusta rikkoi se, että pagodissa, joka huipensi alueen, istui mies selailemassa läppäriltään pornoa. Kiinalaisen puutarhan hienoimmalla paikalla!)

Vaikka tunnelmat yksinpäivän suhteen ovatkin leppoistuneet alkukauhistuksesta, pidän edelleen täysin torvena valitsemaani yhteyttä, johon kuuluu päivä Frankfurtissa. Joudun näet nousemaan viiden maissa, huruttamaan lentokentälle kuuden pintaan, pyörimään pitkän päivän Frankfurtissa ja kun illan pimettyä sitten kone lähtee Rioon, arvatkaa vaan, kuka ei osaa nukkua lentokoneessa? (En osaa nukahtaa puoli-istuvaan asentoon. Tätä on testattu usein ja hyvin väsyneenäkin.)

Niin että kun saavun Vompatin luo Rioon, joka kuulemma pitää lausua Hiiu, eli kun saavun Vompatin luo Hiiuun, olen ollut valveilla kaksikymmentäkahdeksan tuntia yhteen soittoon. Ja Hiiussa on aamuyö, kello tulee juuri viisi. Jet lagissa ei saisi kuulemma nukkua päiväsaikaan, se vain hidastaa rytmittymistä.

Kun Hiiussa on seuraavan kerran nukkuma-aika (jos sallitaan iltakymmeneltä uneen käyminen), olen sinnitellyt valveilla yhteensä neljäkymmentäviisi tuntia. Huh.

Elämän tunnussäveliä eri aikakausilta

Joskus keskustellessa tai etenkin lukiessa toisten lyhyitä muistiinpanoja (teksti on hitaampi, siinä ei tarvitse miettiä, hyväksyykö toinen reaktioni) tajuaa viiltävän selkeästi, miten vieraiksi mantereiksi toiset ihmiset jäävät pakostikin. Eivätkä vain toiset ihmiset, itsekin. Kun toinen kertoo, keihin hänen oli vaikeaa samastua lukioikäisenä tai miten häntä harmittaa, että yksi ylioppilaskirjoitusten arvosanoista ei ollut laudatur, särähtää vierauteen. Ei siksi, että itse olisi kaikkien kanssa suvereeni ja ettei koskaan olisi epätyytyväinen, ehei. (Hassu ajatus, muuten, liekö mahdollinen...) Pikemminkin, koska oli vieläkin angstisempi ihmisten suhteen ja koki vierautta hyvien arvosanojen kanssa. Minusta ne arvosanat ovat aina tuntuneet jotenkin... petkuttamiselta. Koska en koe itseäni mitenkään fiksuksi. Se on vähän hassunkurista, jos katsoo kouluarvosanojani, etenkin suhteessa siihen, miten vähän olin koulusta kiinnostunut. (Miksi olisin ollut, kun mietin suuren osan aikaa, että oikeastaan täytyy olla valtava kosminen virhe, noin henkkoht perspektiivistä siis, että olen elossa, kun kaikille olisi parempi, jos en olisi.) Tai sitä, millä innolla minua oltiin tunkemassa peräti kolmeen eri erikoislukioon.

Ymmärrän, että minuun on iskostettu aika varhaisessa vaiheeessa ulkoakäsin tämä tyhmyyden ajatus, koska se vie suuren osan päättäväisyyttä ja olin lapsena hurjan omapäinen ja aikuisia ympärilläni rasitti tuo omapäisyys. Mutta vaikka nykyään tiedän, etten ole ihan niin tyhmä kuin millaiseksi säännönmukaisesti koen itseni, en edelleenkään onnistu mallintamaan itseäni ihmiseksi, jolle oppiminen olisi helppoa tai jolla olisi mahdollisuudet kiinnostuessaan ottaa selvää vaikka mistä. Minua ei harmittanut saksan huono arvosana, minua ällistyttivät muut laudaturit. En voinut uskoa, etteivät kokeet olleet jotenkin menneet sekaisin. Olin saanut jonkun muun arvosanan. Eikä tämä tapahtunut vain ylioppilaskirjoituksissa, vaan kaikissa kokeissa. Se jotenkin horjutti todellisuudentajuani. Mutta en ollut valmis muuttamaan uskomuksiani vastaamaan kokemusta, ehdollistus oli edelleen liian vahva. Todellisuuden aistin vain siinä kokeessa, josta sain kutosen, ja jonka tein yli kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa. Silloin ajattelin todellisen luontoni ja tyhmyyteni paljastuneen ja itkin helpottuneena ja ajattelin, että nyt minut viedään lastenkotiin, koska vanhemmat eivät enää tahdo nähdä minua. Olin paljastunut! Ei tarvinnut enää jännittää!

Tietenkään minua ei lähetetty lastenkotiin. Vanhemmat lohduttivat tuosta kutosesta ja pitivät sylissä. Kun seuraavan kokeen numero oli kiitettävä tavalliseen malliin, he eivät halanneet, antoivat vain rahaa. (En saanut viikkorahaa, sain rahaa kiitettävistä koearvosanoista.) Ostin koko rahalla karkkia, kuten aina. Salmiakkia. Siitä tuli nopeasti paha olo. Istuin vintillä, katselin hyörinää ampiaispesän luona, söin salmiakkia ja oli tyhjä olo. Vintillä sai olla rauhassa, siellä ei huutanut edes teevee. Tiesin, että minun olisi pitänyt olla iloinen, mutten osannut. No, oli sentään salmiakit.

Näin jälkeenpäin tuntuu kummalliselta ajatella tuota mielenmaisemaa. Lapsilla on niin hurjia pelkoja.

Tietysti tilanne korjaantui vähitellen. Kun riittävän moni ihminen oli toistanut, että minulle lukuaineet ovat helppoja, aloin miltei itsekin uskoa sen. Mutta vain miltei. Kokemuksellinen puoli uskomisesta puuttui, se oli sellaista hauki on kala -hopotusta. En vieläkään täysin osaa ymmärtää, millaista olisi aidosti kokea itsensä lahjakkaaksi tai hyväksi jossakin. En yksinkertaisesti pääse tuohon kuvitelmaan sisään. Tiedän kyllä, että joskus jokin tehtävä tuntuu helpolta, esimerkiksi päättelyä testaavat osiot persoonallisuustesteissä. Fysioterapian pääsykokeessa kuuntelin muiden tuskailua niiden jälkeen ja istuin yksinäisenä siinä rupattelevassa seurueessa: minusta ne olivat helppoja, heistä mahdottomia. Ei sellaista voi sanoa ääneen. Mutta en osaa jotenkin ajatella, että olisin hyvä niissä, tästä helppoudesta huolimatta. Jokin siitä puuttuu, siitä siihen saakka päättelemisestä.

Tuo toinen kirjoitus, jota jäin pohtimaan, tai ei, joka pikemminkin jäi soimaan mieleeni, kertoi suhtautumisen vaikeudesta tietyntyyppisiin ihmisiin nuorempana. Kun vastasin kirjeeseen, kirjoitin, että niin, näitä kai on kaikilla. Mutta asia jäi pyörimään. Tänään sitten havahduin unesta tuohon ajatukseen ja sen kaikuun itsessäni: aivan kuin unen aikana olisi muovautunut vastaus, kinostunut riittävästi materiaalia kaikesta minkä muista ja mitä olen psykologiaa lukenut. Miten tarkasti valikoinkaan ystävät teininä! En hyvin, vaan tarkasti. Oikeastaan taisin tuntea syvää vierautta kaikkia muita kohtaan lukuun ottamatta niitä, jotka olivat jonkin verran itsetuhoisia. Oli minulla muutama ponteva ja iloinenkin ystävä, joilla oli unelma mm. opiskelupaikasta, mutta tunsin heidän seurassaan viiltävää pelkoa siitä, että jos he tajuaisivat, miten epätoivoinen ja eksyksissä olen, he hylkäisivät minut siihen paikkaan. Koska kuten vanhemmat sanoivat joskus asiasta kertoessani, niin ei saanut tuntea, kaikkihan oli hyvin, koulu meni hyvin, minulla oli mukavia harrastuksia, pääsisin opiskelemaan ihan mitä vaan halusin. (Vaikka vanhemmat eivät pitäneetkään siitä, että menin lukioon, koska se tarkoitti taloudellista epävarmuutta. Oppisopimuksella olisin voinut heti alkaa tienata omat rahani ja muuttaa yksiöön pois heidän jaloistaan ja heidän rahojaan kuluttamasta.) Kaikki oli hyvin, miksen ollut onnellinen? Niin, hyvä kysymys. Mutta koska en osannut olla onnellinen, kaikki ei tuntunut olevan hyvin. Hyvät arvosanat tuntuivat toisten petkuttamiselta. Oikeastaanhan minun olisi pitänyt olla kuollut, joten todellisuudessa oli ilmeinen virhe eikä siihen oikein voinut luottaa. Itsetuhoisten ystävien sisäinen ja ulkoinen elämä sentään oli kohdakkain: he viiltelivät käsivarsiaan tai söivät ulostuslääkkeitä laihtuakseen tikuiksi, he olivat oikeutetusti traumoittuneet miehistä koska heidät oli puijattu seksisuhteisiin jo ala-asteikäisinä, heidän numeronsa olivat huonoja, joten he saattoivat sentään koherentisti tuntea itsensä tyhmiksi ämmiksi. Oikeastaan vain näiden ystävien kanssa osasin olla rento, vaikken oikein päässyt heidänkään maailmaansa: minulla oli ihan liian hyvät numerot, vanhempani eivät eronneet rymisten, enkä osannut vahingoittaa itseäni kehon tasolla muuten kuin syömällä roskaruokaa, mitä nyt tuskin kukaan muu, toisesta perhetaustasta tuleva, voisi tunnistaa niin kapinalliseksi eleeksi kuin minä sen käsitin. (Meillä kotona ei koskaan syöty valkoisia vehnäjauhoja tai niistä tehtyjä leipiä, mitään friteerattua, ei koskaan juotu limuja tms. - meillä syötiin terveellistä kasvisruokaa ja juotiin sokeroimatonta mehua. Minulle siten esimerkiksi ranskanperunoiden syöminen limua juoden oli aivan ravisuttava teko. Vahinko vaan tätä ravistusta ei nähnyt kukaan muu kuin vanhempani, ja hekin tarkastelivat sitä ei-niin-ylevästä "olet kyllä jo nytkin aika pyöreä, sinun pitää katsoa tarkemmin mitä suuhusi pistät koska ylipaino on vakava terveysriski ja suojaravinteista pitäisi jaksaa kantaa huolta" -näkökulmasta.) Irtosuhteissakin olin naurettavan tarkka tautiriskistä - miksi ihmeessä, kun kuvittelin kuolevani aivan pian?

Minulta vei aika kauan tajuta, etten jollakin tasolla halua kuolla sittenkään, vaan elää. Että voi olla nainen vaikkei tahtoisikaan säännöllisin väliajoin kuolla. Ja että voin muovata elämää näköisekseni, sellaiseksi että kuoleminen ei tunnu sitä houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Olin kaksikymmentäyksi, kun tajusin, etten tahdokaan kuolla, että itse asiassa tahdon aika vahvasti elää ja kokea asioita, vaikka ne tuntuisivatkin pahalta ja vaikkei sillä kaikella olisi edes mitään merkitystä. Mutta vei vielä aika kauan ennen kuin hyväksyin sen tarkoittavan, että itsestään huolehtiminen ja itselleen armeliaisuus on okei. (Jälkimmäistä harjoittelen edelleen aika alkeistasolla; se on uusi proggis, aloitin sen ehkä kolmisen vuotta sitten.) Hammaslääkärillä käyminen ja ystävyyssuhteiden solmiminen ei ole vain naurettavaa kuolemanpelkoista pikkuporvarillisuutta vaan ihan järkevää toimintaa.

Minusta tuntuu, että olen onnistunut tässä asiassa paremmin kuin itseni fiksuksi kokemisessa. Se on hyvä, koska tämä asia tuntuu näppituntumalla tärkeämmältä. On tärkeää haluta elää, janota kokemuksia ja tahtoa auttaa toisia.

Mutta kaikella tällä on seurauksensa: en osaa esimerkiksi kuvitella nuoruutta, jossa ihminen olisi toiveikas, suunnittelisi tulevaisuuttaan ja iloitsisi elämästä. Se kuulostaa kertakaikkisesti paradoksaaliselta. Vaikka tietysti kun katselen ympärilleni, havaitsen, että sellaisia nuoria ihmisiä todella on olemassa. Tuntuu jotenkin niin hurjalta, että itse on saanut tuosta toiveikkuudesta ja ilosta kunnolla otteen oikeastaan vasta parin viime vuoden aikana, iässä jossa mielellään sanotaan hakemisen jo olevan ohi, ruuhkavuosissa. En tarkoita tietenkään, etten olisi iloinnut ja jännittänyt asioita sitä ennenkin, mutta vasta nyt siitä on vahvistunut ikään kuin elämän perusväri. Osin kyllä olen aika raivoissani itselleni, koska huomaan tämän tunnussävelen kantavan edelleen menneisyyden reppua: "saan olla iloinen ja toiveikas ja haluan elää ja kokea, itkeä ja nauraa, ja etenkin nauraa, ja saan tehdä niin, vaikken olekaan niin fiksu kuin tällaisella elämäntyylillä pitäisi olla." Olen pohtinut viime päivinä tulevaisuutta ja nojannut leukaa kämmeneen käännöksen ääressä ja miettinyt niitä muutamaa ystävääni, jotka ovat käsitteellisesti teräviä kuin partahöylät ja osaavat olla ylpeitä omasta työstään, kulttuurisuuntautuneisuudestaan, ja jotenkin varman oloisia ratkaisuistaan. Voi tietysti olla, että tämä on vain illuusio. Mutta sellaisen vaikutelman yhtäkaikki saan heidän reaktioistaan. Itse en jotenkin osaa olla ylpeä ratkaisuistani enkä onnistumisista, ne tuntuvat häkellyttäviltä onnenkantamoisilta, jonkinlaiselta bluffaamiselta, ikään kuin olisin kuitenkin sen verran typerä, ettei tämmöisen elämän pitäisi oikeastaan onnistua minulta.

Se on kummallinen tuntu. En haluaisi tehdä uraa, mutta minusta tuntuu, että minun olisi pakko, koska muutkin suostuvat siihen yleensä. Paitsi jotenkin poikkeavan lahjakkaat, mutta heihin taas en mitenkään osaa samastua. Ainoa keksimäni keino, jolla voin oikeuttaa itselleni tämän elämän, on kummasti mutkan kautta perusteleminen: Näin tämä nyt vain on sattunut menemään. Elämä heittää ja kantaa. (Ei, en halua uskoa tähänkään, olen kyllä tehnyt töitä ja ottanut asioista selvää ja opiskellut pitkään vaikeaa alaa saadakseni tällaista elämää, vaikken opiskellessa uskonutkaan siitä koituvan minkäänlaista hyötyä opintotukea lukuunottamatta: opintotuki on minusta aina tuntunut isolta rahalta niin pienistä ponnistuksista ja niin laihasta hyödystä.) Tässä sitä nyt ollaan! Ja vaikka olenkin tyhmä ja itsepäinen enkä tunne kuuluvani tähän vapaaseen ja älykkääseen joukkoon, siinä nyt kuitenkin ulkokohtaisesti tarkasteltuna sijaitsen. Ei minun siis tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että saan tehdä töitä kotona pyjamassa. Eivät muut ihmiset ajattele, että se on petkuttamista ja että minua pitäisi oikeastaan rankaista sen takia. (Vaikka vanhempani ovatkin pettyneet siihen, ettei minusta tullut mitään; heistä joudun tekemään työtä kotona ja heitä surettaa se, ettei minulla ole vakivirkaa.) Ja jos muut ihmiset eivät ajattele niin, miksi ihmeessä minunkaan pitäisi ajattella niin?

Huooh, miten monimutkaista! Jotenkin hupsua myös. Mutta en oikein osaa silittää ajatuksiani suoriksi, liekö ikinä opinkaan... ehkä tarvitsisin ammatinvalintapsykologin sijaan ammattiinsopeutumispsykologin? Tai itseluottamuspsykologin? Vaikka uskon kyllä, että vähitellen nämäkin asiat ratkeavat, tai jos eivät ratkeakaan, olen ainakin tottunut elämään niiden kanssa, aina vähän ulkopuolisena ja tuntien, etten oikeastaan ansaitsisi näin ihanaa elämää.

Tuntuu niin hassulta, että monet ihmiset, joiden kanssa juttelee ja neuvottelee asioista, näkevät vain sen puolen minusta, joka on nyt enemmän esillä. Joskus tuntuu jopa siltä, etten enää pääse entisiin oloihini mitenkään käsiksi, paitsi silloin kun luen jonkun toisen jostakin kaukaisesta ajasta kirjoittaman virkkeen, luen sen kerran ja toisen ja kolmannen, ja solahdan hämmennykseen: ei, ei se noin mene, eihän se noin voi mennä... ei se ainakaan tuolta tuntunut. Tai että myönnän kevytmielisesti jotakin: joo, noinhan se juuri menee. Ja sitten kuluu muutama yö ja äkisti tajuan, miten julma koko kuvio on ollut.

Monissa psykologian kirjoissa, joiden kanssa olen tehnyt töitä, on korostettu erästä seikkaa, joka askarruttaa itseäni: Sitä, miten usein ihmiset hakemalla hakevat itselleen sellaisen ystäväpiirin, joka jotenkin vahvistaa hänen kiintymyssuhteitaan luonnehtivia ongelmia. Ja miten usein käy niin, että jo valmiiksi ongelmiin ajautuneiden ihmisten sosiaalinen turvaverkko ei tuekaan heidän muutostaan positiiviseen suuntaan, elämän hallintaan ottamiseen ja toiveikkuuteen, vaan pikemminkin painostaa ihmistä ujumaan yhä syvemmälle ongelmiensa vangiksi. Joskus tämä sanallistetaan kirjoittamalla, että turvallisia kiintymyssuhteita kokeneet ihmiset eivät helpolla suostu hyväksikäyttäviin tai muulla tavoin heitä vahingoittaviin suhteisiin, kun taas kiintymyssuhteiltaan pääosin turvattomat ihmiset eivät osaa etsiä eivätkä tunnistaa turvallisia suhteita,niiden vaatimisesta nyt puhumattakaan. Joskus taas tästä asiasta puhutaan empatian ja empatiakyvyn kautta: vasta kun ihminen oppii tunnistamaan empatian, hän voi alkaa pitää silmällä sitä, että päästää lähelleen vain tavoitteitaan tukevia, empaattisia ihmisiä. Ehkä nuo käsitteet ovat liian robusteja, siltä se tuntuu. Asian voisi sanoa kai näinkin: on mukavaa oleilla seurassa, jossa voi tuntea olonsa kotoisaksi. Valitettavasti kotoisa voi tarkoittaa myös toivottomuutta vahvistavaa. Minusta esimerkiksi jako empatiakykyisiin ja empatiakyvyttömiin on ihan liian karkea. Moni ihminen ei kykene olemaan kovinkaan empaattinen vieraalla tavalla eläviä ihmisiä kohtaan, mutta samankaltaisuus palkitaan empaattisella suhtautumisella. (Vieraus on aina haaste empatialle, ja minusta tuntui hyvältä lukea terapeuttien ohjeissakin oikein teroitettavan, että jos empatia ei muodostu luonnostaan, siihen pitää pyrkiä tahdonalaisesti. Jos empatian pitäisi tuosta vain onnistua, se tarkoittaisi myös, että jokainen meistä olisi luultavasti todella huono ja empatiakyvytön ihminen, koska kai jokaisen empatia välillä horjuu ja pettää. Kyse on enemmän tahdosta kuin kohtalosta; tämä on tärkeä näkökohta.)

Uudessa SK:ssa on kiinnostava juttu joukkoon sopimisen ja joukosta erottumisen tunneskaalasta. (Sk 8/2009, s. 18-19.)

Arvostettu tiedelehti Neuron esitteli äsken tutkimuksen, jossa havaittiin, että muiden kanssa eri mieltä oleminen aiheuttaa aivoissa samanlaisen "virhereaktion" kuin esimerkiksi väärän vastauksen havaitseminen kokeessa.

Tämä negatiivinen reaktio viestittää sosiaalisesta virheestä: on tullut olluksi erilainen kuin muut. Samalla aktiivisuus vähenee niillä aivojen alueilla, jotka liityvät palkitseviin kokemuksiin.

Samassa jutussa kerrotaan, miten koehenkilöt olivat testeissä muuttaneet vastauksiaan muun ryhmän suuntaan toisella kiekalla kuultuaan toisten mieltymyksistä.

Ehkä näillä "virheilmoituksilla" on tekemistä sen kanssa, millaiseen seuraan ihminen hakeutuu? Jos tuntee itsensä kovin epäonnistuneeksi, tyhmäksi ja itsetuhoiseksi, iloisten ja toiveikkaiden ihmisten seura saattaa tuntua täysin karmealta, rasittavalta ja lannistavalta. (Muistan tämän olon.) Jokainen "en osaa ajatella noin" nivoutuu ehkä epäonnistumisen tuntemuksiin, minän virheellisyyden syventymiseen. Sen sijaan jos seura on itsetuhoista, toivotonta ja pahojen vibojen kanssa painiskelevaa, itseään ei tunne niin vihoviimeiseksi ja virheelliseksi. Surullista tässä on vain tuo, että oma mielenmaisema ja arviot elämästä virittyvät entistä enemmän tuohon ongelmien kanssa painimiseen. Omien ongelmien lisäksi itseen suodattuu vielä koko joukko uusia haitallisia käyttäytymismalleja ja ajatuskuvioita. En tiedä, ehkä joku on sillä lailla itsetietoinen ja varovainen, ettei hänelle kävisi näin, mutta huomaan itse kyllä käyttäytymiseni hitaasti poimivan itseensä elementtejä ympäröivistä ihmisistä, joihin samastun. Se tapahtuu vaivihkaa, usein sen huomaa vasta jälkikäteen.

Mikä dilemma - että toisaalta tuntee olonsa kotoisaksi vain seurassa, jossa ei ole sallittua kokea empatiaa, ymmärrystä ja tahtoa ponnistella kohti itsensä ylittämistä. Ja että toisaalta voi suodattaa itseensä empatiaa, ymmärrystä ja tahtoa ponnistella kohti itsensä ylittämistä vain sellaisessa seurassa, jossa tuntee itsensä hyvin virheelliseksi, vääräksi ja omaa typeryyttään ja lyhytnäköisyyttään häpeäväksi. (Ne saattavat olla vaikeassa tilanteessa jo liiallisia kokemuksia, eikä voi vain odottaa, että ihminen pystyisi ottamaan ne vastaan tyynesti. Jos stressi on jo muutenkin kova, on aivan luonteva itsen suojausmekanismi väistellä tällaisia tuntuja aiheuttavia tilanteita. Niille voi antautua vasta kun on niihin valmis, riittävän rauhallinen ja toiveikas. Ja jos seura ei koskaan tue tällaisen mielentilan saavuttamista eikä itselle ole selkeää, että itseään voisi vieroittaa tuosta seurasta ja että saattaisi olla hyödyllistä ylipäänsä kokea tuollaisia oloja, jotka tuntuvat aiheuttavan käyttäytymistä, josta tyypillisesti rankaistaan ja syyllistetään, kuten itkemistä - - - mikä katkaisee kierteen?)

Onneksi on kirjat! Minusta tuntuu, että kirjat pelastivat minut. Ja se, etten koskaan lannistunut lopullisesti, että minussa oli edelleen muistikuva pienestä tytöstä, joka istuu kyykyssä isoäidin kasvimaalla ja kitkee ja laulaa silkkaa iloaan pääskysten alla. Tytöstä, joka kelpaa sellaisenaan, koska on kesä eikä isoäiti odota mitään suorituksia. Kuvittelin vain pitkään, ettei se lapsi enää kelvannut, että piti olla aikuinen, kaiken aikaa kiinnostumassa, lukemassa, todistamassa älykkyyttään, en ole kokenut osaavani niitä, vaikka aloinkin opiskella filosofiaa ja vaikka valmistuin ja kaikkea. Ja huomaan, että ajattelen olevani edelleen se lapsi, ennen kaikkea se lapsi. Miten se lapsi lukisi Platonia ja Spinozaa? Tarkistaisi termejä? (Kumma kyllä mieleeni nousee kuva, isoäiti makaa patjalla lattialla kammarissaan, pitää sydänalastaan kiinni, voivottaa. Rubiinikorvakorut makaavat pisamaista kaulaa vasten. Kello tikittää. Tuo sama lipasto, joka on huoneessani nyt, isoäidin itse nikkaroima, seisoo keltaista seinää vasten. Sen ylimmässä laatikossa on jasmiinisaippua kääreissään, saan haistella sitä, kun haluan. Istun risti-istunnassa ja katson vuoroin isoäitiä ja vuoroin isoäidin tuhkimoa esittävää ristipistotyötä seinällä, kehyksissä. Helle. Rukoilen mielessäni, että Jeesus ottaisi isoäidin jo luokseen. "Elä nyt vaan istu", isoäiti sanoo. Otan hyllystä Humisevan harjun ja jatkan lukemista. Tai Valitut palat. Siellä ei ole lastenkirjoja. Siitä huolimatta elämäni särähtää rikki siinä kohdin kun lakkaan viettämästä kesiä siellä. Isoäiti on ainoa perheenjäsen, joka kirjoittaa minulle ollessani Lontoossa töissä.)

Ei, nyt on noustava sängystä. On laskiainen, eivät asiat kirjoittamalla selviä. Kirjoittaminen kyllä kiinteyttää niitä ja voimistaa tahtoa tehdä jotakin, mutta tarvitaan enemmän aikaa, enkä voi koko sen aikaa vain kirjoittaa blogia. On mentävä, ilahduttava ulkoillessa, ruokittava pientä tyytyväistä tyttölasta, jotta jaksaa altistua hyvää tekeville ihmissuhteille, joissa tuntee itsensä yhtäkaikki vialliseksi kiireestä kantapäähän.

Pulpettikatto

Pulpettikattoisessa talossa on jotakin somaa. Yhtenäinen luiska, saumattomuus. Vettä tippuu vain toisaalle.

Talo maksaa oikeastaan enemmän kuin meillä on varaa tai ainakin siitä pyydetään enemmän. "Enemmän kuin meillä on varaa" tarkoittaa, että saamme kyllä sen suuruisen lainan, mutta minua epäillyttävät nämä summat. Mutta ruokailuryhmä kylpee valossa, kuvittelen siihen kohtaan työpöydän. Kummallinen ujostus täyttää minut ja kysyn mieheltä, voisimmeko laittaa välittäjälle hänen puhelinnumeronsa, koska pelkään, etten muuten uskalla vastata puhelimeen. (Ajatus tulee yllättäen mutta tuntuu relevantilta.) Mies nauraa hermostukselleni ja suostuu.

Menemme huomenna katsomaan taloa. Neljä kilometriä juna-asemalta. Onnun edelleen, jokin nilkan alla on turvonnut ja pielessä, en saisi varsahyppiä, mutta välittäjä on luvannut kyyditä meidät. En osaa kuvitella kuvista, missä päin on iso tie ja missä päin merenlahti ja miltä ne viereiset mäet näyttävät. En halua kuvitella, haluan auton pysähtyvän pihaan. Haluan kokeilla kepillä, kuinka syvälle tien perustus on tehty, saako sen muokattua rautakangella.

Tai sitten kokeilunhalu pihahtaa kasaan heti. Niinkin on käynyt joidenkin talojen kohdalla. Jos ostaisimme talon nyt, muuuttaisimme sinne ensi vuoden alussa. Se tarkoittaisi monia pulmia. Niistä voisi voimaantua tai lannistua.

Muistan enimmäkseen voimaantuneeni pulmista, koska jossain vaiheessa kuitenkin raivostun niihin ja teen jotakin niille ja sitten opin osaavani tehdä kaikkea sellaista mitä en ole aluksi uskaltanut kuvitellakaan.

Jokin talossa saa ajattelemaan, että sitä olisi mukavaa käydä katsomassa. Se näyttää hyvän tuulen talolta, onnentalolta. Se ei ole mummonmökki, maalaistalo eikä liioin moderni. En onnistu luokittelemaan sitä miksikään muuksi kuin taloksi, ja se tuntuu hyvältä ennusmerkiltä. Vielä parempaa: talon luona on hautausmaa. Heti vieressä! Hautausmailla viihtyy usein lintuja ja oravia. Ja jos talossa asuisi vaikkapa loppuelämän, ei tarvitsisi muuttaa pitkälle kuollessaankaan. Se, joka kuolisi myöhemmin, voisi raihnaisilla kintuillaan käydä haudalla usein. Tai eihän sellaista voi tietää.

Katsotaan nyt kuitenkin ensin, miltä talo näyttää. Huomenna on herättävä aikaisin, jotta ehdimme ensimmäiseen junaan. Ehkä tiedän jo ennen pihaan astumista, että talo on väärä. En ehkä tiedä, miksi, mutta tiedän. Tai että se on hyvä ja oikea.

En tiedä, kumpi olisi parempi tässä tilanteessa. Mutta olen jokseenkin varma, että onnistun selittämään kummankin paremmin päin. Tai jos en onnistu, sitten voimme varmasti muuttaa takaisinkin.

Päivät istun käännöksen ääressä, etenen. Olen sivulla kahdeksankymmentäkaksi. Yksi päivä luin ensimmäistä toimittamaani kirjaa ja huomasin, että uskaltaisin nykyään toimittaa sitä paljon tarmokkaammin ja rohkeammin. Vai röyhkeämmin? Sitten tuijotin raitiovaunun ikkunasta ulos enkä osannut päättää, onko tuo rohkeampi ote etupäässä hyvä vai huono ominaisuus, ja lopulta päätin, että ehkä kuitenkin hyvä, ja huomasin, että on kummallista tehdä tällaista työtä, jolle ei oikeastaan ole kauhean selkeitä kriteereitä vaan jossa joutuu haparoimaan epämääräisyydessä aivan kaiken suhteen. Kummallista kyllä, pidän juuri tuosta muodottomuudesta. Pidän siitä blogin kirjoittamisessakin. Pidän kovasti kommenteista ja ihmisistä, koska ne ja he ovat niin yllättäviä. Jopa kissat onnistuvat yllättämään minut päivittäin. Pintapuolisesti ottaen ne vain loikoilevat, pesevät itseään, syövät ja käyvät vessassa ja välillä hakevat hellyyttä. Mutta kun katson tarkasti, voin huomata pienessä kissassa välillä epäröintiä, välillä päättäväisyyttä. Lohen korvat sojottavat välillä uteliaasti unestakin, välillä se tahtoisi sulkea minut ulos asunnosta, jos laulan.

Oikeastaan sillä ei ehkä edes ole väliä, onko otteeni työstä parantunut vai huonontunut. Muistan elävästi ne kirjeet, joita olen kirjoittanut, palautteen kääntäjille. Että tätä lisää, tämä oli omaperäinen ja hauska tapa ilmaista asia, että tässä on rohkeutta ja että nyt hissuttelulle vielä lisää kyytiä. Minusta tuntuu, että heistä oli hauska saada tuollaista palautetta, tai ainakin minusta olisi saada. Ehkä kirjoitinkin palautteen myös itselleni. Miten pyörryttävä ajatus.

Tuntuu kummalliselta kiirehtiä aamulla juna-asemalle sen sijaan että jatkaisin käännöstä siitä hauskasta kohdasta, jossa käsitellään, miten elämänsä älyllistäjiä voi auttaa huomaamaan, ettei analysointi ole sama asia kuin tarkkaileminen ja ettei ajattelu vasta havainnointia. Mutta luulen, että käännökselle tekee hyvää levätä sen aikaa, kun hurisemme Vompsun kanssa junassa. On jännittävää, ettei voi lainkaan ennakoida, millä mielellä on seuraavana iltapäivänä. Tarkoitan: käännöksen kanssa on niin turvallista. Voi vain istua ja jyskyttää eteenpäin. Vaihdoin eilen vaatteet ensimmäistä kertaa sitten lauantain. Paidankaulus oli muuttunut valkoisesta harmahtavaksi, ja ajattelin ystävää, joka kuvasi työminäänsä farkkuiseksi ja villapaitaiseksi. Minä taas näytän juurtuvan vaihteeseen, jossa en ota edes pyjamaa päältä vaan vedän vain sen päälle verkkarit käydäkseni kaupassa.

Ei ihme, että minua kiukuttaa työssä, jossa joku viitsii nurista siitä, etten ole laittanut puuteria.

Mutta katsoin sentään talojen ilmoituksia ja löysin pulpettikattoisen. Katselin kuvia ehkä kymmenen sekuntia ja sanoin: "Minusta täällä on yksi jota me voitais mennä katsomaan."

Haluan nähdä, en kuvitella.

Ystävien haaliminen

Yksi niistä asioista, jotka minun on pitänyt opetella aivan omin päin, on ystävyys ja sen kuviot. Kaikkia kuvioita en suinkaan osaa. Hämmästyn esimerkiksi niitä ihmisiä, jotka edelleen tapaavat vanhoja koulukavereitaan ala-asteen ajoilta tai joilla on tarha-ajalta rakas, vanha ystävä. Sellainen tuntuu rikkaudelta, mutta toisaalta en osaa tuntea erityistä huolta siitä, ettei omalle kohdalleni ole sattunut sellaisia ihmisiä, joihin olisin pitänyt yhteyttä. Ehkä nämä ihmiset ovat oppineet kotoaan, esimerkiksi, että tuttavuuksia kuuluu vaalia?

Yksi suuria huolia äidin ja isän suhteen on heidän ystävättömyytensä. Vaikka olen tarkkaillut vanhempiani pitkään, en edelleenkään oikein pääse käsiksi siihen, mistä siinä oikeastaan on kyse. Siitäkö, etteivät he juo alkoholia? Luulisi, että lapsiperhevaiheessa viimeistään löytyisi aikuisten rientoja, joihin ei liity humaltumista. Vai siihen, että he opiskelivat ammattiin hyvin nuorina ja sitten telkesivät itsensä vähintään kymmenen tunnin työpäiviin? Vai onko sillä enemmän tekemistä sen paheksumisen kanssa, jonka he suuntaavat minusta kauhistuttavan kärkkäästi niihin, joiden elämänarvot ja -tavat ovat toisenlaiset - esimerkiksi yliopistomieheen, joka ajaa vanhalla ja usein kuraisella autolla, tai naiseen, jolla ei ole vakituista virkaa vaan joka tekee keikkoja ja kuvittelee niiden lomassa "olevansa suurikin taiteilija"? Mihin katosivat kaikki lapsuudenystävät, kun he kerran eivät ole onnistuneet sitten lapsuuden tutustumaan kehenkään muuten kuin työn kautta? (Eivätkä työihmisetkään tulleet ystäviksi, ei. Heidän kanssaan vain vertailtiin asunnon ja auton hintatasoa ja ehkä kerran kahdessa vuodessa syötiin yhdessä vaivautuneen ilmapiirin vallitessa. Vähän sillä lailla kuin käy pikkujouluissa jos ei juo viinaa ja muut juovat.)

Minusta tuntuu aina yhtä kummalliselta, kun joku puhuu vanhempiensa ystävistä ja vapaaehtoishommista ja luottamustehtävistä. Nämä vanhemmat vaikuttavat niin paljon lähestyttävämmiltä monessakin mielessä. He tuskin ahdistuisivat siitä, etteivät tunnista aina niitä nimiä, joita lapset mainitsevat: kävin siellä sen ja sen kanssa.

Oikeastaan luulen, että vanhempani tajusivat sen seikan, että minulla on ystäviä enemmänkin kuin yksi tai kaksi (kuten oli kouluajan, jolloin en ollut vielä täysin tajunnut, ettei elämää ole välttämätöntä järjestää sillä lailla kuin vanhemmat sen näyttävät - kiitos seksuaalisuuden, josta ei halunnut hiiskahtaakaan ja jota ei voinut järjestää vanhempien tapaan, koska kukaan ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin itsestä kiinnostuneelta, niin että oli pakko keksiä uusia tapoja ystävystyä, olla seurassa ja muuttua joksikin aivan toiseksi) vasta syntymäpäiväjuhlissani, taisin täyttää silloin kaksikymmentäseitsemän tai kaksikymmentäkahdeksan. Jälkeenpäin äiti kysyi hieman järkyttyneen kuuloisena, mistä ihmeestä tunnen oikein ne kaikki ihmiset. Luettelin kanavia: opiskelukaverit, järjestötuttavat eri järjestöistä.

"Entä työkaverit?" kysyi äiti. Mietin tarkasti, mutta yksikään työkaveri ei ollut tullut. Ei sillä, etten olisi kutsunut, mutta usein työkaverin juhliin lähteminen näyttää tuntuvan jotenkin liian intiimiltä puolelta ihmisestä, jonka kanssa on osoitettu istumaan samassa toimipisteessä. Työkaverin juhlissa tapahtuu usein niin, että on ainoa saapunut työkaveri, ja kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa ennalta, ja sen seurauksena tarttuu hermostuneesti boolikauhaan ja salaattiottimiin liian usein illan aikana, tai jos tarjolla on salaatin asemesta vain patonkia ja pahimmassa tapauksissa maitoisia päällisiä, syö kuivana patonkia suuret määrät pitääkseen itsensä siinä vankassa uskossa, että nämä ovat ihan mukavia ihmisiä ja varmasti ajattelevat minua osana bilekarjaa, vaikka itse tunnekin seisovani jossakin kolhivien jäälauttojen keskellä patonkia suussa hymyillen-pureksien. Se, että myöhemmin näistä muista tulee mukavia ja huomaavaisia tyyppejä, joilla on miellyttävät kasvot, on ihan toinen juttu, jota ei siinä tule ajatelleeksi tai jos tuleekin, ei se niin paljon auta. Lisää patonkia suuhun!

Huomaan ystävystymisen vaikeuden yhdellä niistä kehotietoisuuden tunneista, joilla käyn. Tunnilla esitetään kysymyksiä ja on suotavaa jakaa kokemuksiaan muun ryhmän kanssa. Vaikka muiden kommentit tuntuvat itsestäni valtavan kiinnostavilta, ovathan ne kurkistusikkuna kehollisuuteen, joka on toisenlaista kuin omani ja joka silti käsittelee juuri niitä asioita, jotka itseäni kiinnostavat äärettömästi, epämääräisiä pistelyn ja puutumisen ja keventymisen ja rentoutumisen tuntoja, jotakin äärettömän intiimiä ja vaikeasti sanallistettavaa, minusta tuntuu kohtuuttoman pelottavalta sanoa ääneen omia tuntojani. Tajuan jokaisen tavun kohdalla vieväni muiden aikaa. (Tai "muiden kallisarvoista aikaa", kuten koulussa tähdennettiin.) Joudun taistelemaan joka ikisen sanomishalun kohdalla itselleni tilaa vakuuttamalla, että varmasti muitakin kiinnostavat minun tuntemukseni, heillehän ne ovat uusia ja eksoottisia, ja eivät kai he olisi kehotietoisuutta harjoittamassa ja harjoittelemassa, jos aihe tuntuisi heistä tylsältä. Mutta yhtäkaikkisesti aina siellä jotakin sanottuani tunnen vieneeni liikaa tilaa ja aikaa.

Se tuntuu tavallaan hassunkuriselta, koska muutama huonommin tuntemani ihminen on esittänyt, että bloggaaminen tarkoittaisi suurta huomiohakuisuutta ja halua dominoida tilaa ja ajatuksia. Heidän hypoteesinsa tuntuu liian lavealta. Jotenkin tämä kirjoittaminen tuntuu huomaavaiselta tavalta jakaa asioita, koska kenenkään ei ole pakko lukea tekstiä. Avatessani suuni sen sijaan useimmat kai kokevat kohteliaaksi hiljentyä kuuntelemaan, mitä oikein hölisen. Jotenkin näiden välillä tuntuu ammottavan syvä kuilu. Ei minun tee pahaa kirjoittaa pitkästi ja rupattelevasti, mutta jos puhun niin muulle kuin aivan luottoystävälle, on vaikeaa olla kokematta, että olen syyllistynyt hirvittävään epäkohteliaisuuteen, dominoinut keskustelua ja kaiken lisäksi ollut epäilemättä tappavan tylsä ja epäsystemaattinen. Toki kohottelen kulmakarvojani näille tuntemuksilleni enkä ota niitä liian vakavasti, mutta tunnen niin silti. Ja on vaikeaa estää tätä ajatusta, että oikeastaan pitäisi sulkea suunsa, valumasta asenteeksi ja käytökseen.

Eilen törmäämme yhden vanhimmista ja luontevimmista ystävistäni kanssa toiseen vanhaan tuttavaan. Rupattelemme hetken. Tuttava on valmistunut tutkinnonuudistusrytäkässä ja hänen vanhin kissansa, kauneuden ja hyvyyden ja totuuden ideaksi toisinaan tituleerattu, on kuollut. Sitten sanomme hei hei ja liukenemme teillemme.

Siinä kaikessa on jotakin surumielistä. Tuttavat, joista ei koskaan tule ystäviä, heitä on niin paljon. Sitten heidän nimensä unohtaa, elleivät he ole politiikassa, kuten monet entiset tuttavani ovat.

Tavallaan tuntuu hullunkuriselta tarkastella ystäviään systemaattisesti ja huomata, kuinka kaikki oma ujous ja vaikeus mieltää itsensä tutustumisen arvoiseksi on tarkoittanut sitä, että on hakeutunut paikkoihin, joissa voi tehdä jotakin konkreettista. Yksinäisellä on aikaa. Tuota aikaa voi kanavoida opintoihin ja järjestötoimintaan, ja niissä voi tuntea olevansa liikkeellä kunniallisin aikein, koska tekee sitä tai tätä proggista tai ryhmätyötä tai lukee tätä klassikkoa muiden kanssa, kukin vuorollaan esittelee yhden kommentaarin näkökulman klassikkoon. Sillä tavalla tuntee olevansa hyödyksi, ja se on tärkeää, jos on vaikeaa mieltää itseään kiinnostavaksi muuten kuin käytettävyysnäkökulmasta. Siinä sivussa ihmisiin tutustuu, johonkuhun ehkä ystävystyykin.

Ystävyys tuntuu helpottavalta: äkisti on luvallista sanoa asioita myös itsestään olematta itsekäs roisto. Toki ystävyyteen liittyy huolta välittämisen kautta ja usein toisten vastoinkäymiset saattavat tuntua lannistavilta hetken aikaa, mutta silti se on pienempää ja vaarattomampaa kuin pistävä tunne siitä, että haluaisi oikeastaan sanoa jotakin, mutta se ei tunnu oikeutetulta.

En voi olla ajattelematta, miten olisi käynyt, jos olisin toiminut kuten vanhempani toivoivat: jättänyt lukion väliin ja kouluttautunut suoraan ammattiin ja alkanut paiskia rahaa kasaan. Minulla tuskin olisi ystäviä, ainoastaan työkavereita. Ajatuksena se tuntuu pelottavalta.

Joskus leikittelen silläkin ajatuksella, millaisia olisivat tapaamiset vanhojen ystävien, kuten teini-iän ystävien kanssa. Juotaisiinko niissä viiniä vai yrttiteetä? Pelaavatkohan he edelleen poolia ja pyöräilevät niin kovaa, että hengitys dominokaatuu ja paita on märkä perille tullessa ja katsoisivatko he edelleen pyöränketjuja ja toruisivat siitä, etten muista suihkuttaa niitä silikoniöljyllä tai mitä se töhnä nyt sitten olikaan nimeltään, on minulla sitä purkki jossakin, aina sateen jälkeen? Onkohan heillä edelleen samat nimet? Ovatkohan he hengissä kaikista hurjista kokemuksistaan huolimatta? Viiltelevätkö he edelleen käsiään vai ovatko he siirtyneet muihin itsetuhoisuuden muotoihin? Onko heillä edelleen aina kamera mukana? Onkohan se tätänykyä lomo fisheye vai digitaalijärkkäri vai sellainen luottokortinkokoinen pieni pokkari, jossa kuitenkin on zuumi ja makrokuvausmahdollisuus? Syövätköhän he lihaa edelleen?

Mitä ihmettä heidän kanssaan tulisi puhuttua? Muistan virheen yhdelle heistä pitkän hiljaisuuden jälkeen kirjoittaessani. Kirjoitin siitä, kuinka muut tytöt ovat alkaneet naisistua töissä käydessään ja ovat ostaneet toimistovaatteita ja leikanneet hiuksensa ja että itse kamppailen sen kanssa, etten haluaisi. Odotin saavani sivustatukea, mutta hän vastasikin leikanneensa polkkatukan hänkin ja valmistuvansa pian ompelijaksi. Hän kuulosti aavistuksen verran loukkaantuneelta paniikistani. Ehkä ne eivät tosiaan enää pukeudu kuin pojat.

Sitä on vain niin vaikeaa kuvitella.

Vasta ensimmäisellä luokalla ymmärsin, että monet ihmiset pitävät ystäviä jotenkin tärkeänä ja oleellisena asiana. Siihen asti olin viettänyt aikaa kotona mummun kanssa tai mummolassa, eikä siellä ollut ystäviä. Mummu ja isoäiti tekivät omia asioitaan ja minun tehtäväni oli pysytellä poissa tieltä ja auttaa, missä kykenin. Isoäidillä oli ystäviä, mutta äidin puheiden takia kuvittelin sen liittyvän enemmän hänen hävettävään omituisuuteensa kuin mihinkään normaaliin ihmistenväliseen kanssakäymiseen. Eihän mummulla, äidillä ja isällä näyttänyt olevan minkäänlaista tarvetta keskustella kenenkään kanssa, leikkimisestä nyt puhumattakaan. Mummu jopa vaihtoi kadun puolta havaitessaan jonkun puolitutun lähestyvän, ettei olisi tarvinnut joutua juttusille. Vasta myöhemmin oivalsin sen liittyvän hänen häpeäänsä änkyttämisestä. Mummu ei änkytä, jos hän saa aikaa valmistautua tapaamisiin, mutta johonkuhun törmäämisen jälkeen hänen oli vaikeaa muodostaa kokonaista sanaa, saati sitten lausetta.

Niinpä koulussa en aluksi osannut olla erityisen huolissani siitä, että seisoskelin yksin ja katselin kurtturuusujen muuttumista vuodenaikojen edetessä. Toki ilkeät kommentit tuntuivat pahalta, nipistämisistä ja koululaukun maahan potkaisemisesta tai pahemmasta nyt puhumattakaan, mutta en osannut tuntea erityisempää ahdistusta siitä, ettei minua otettu naruhyppelyyn ja sen sellaiseen mukaan. Jos olisin tuntenut pahempaa ahdistusta siitä, etten päässyt ryhmään, voi olla, että minulle olisi käynyt kuten joillekin tuntemilleni ihmisille - että olisin katkeroitunut ja oppinut mieltämään itseni epäkelvoksi, ehkä psykoosiin saakka. Mutta eihän hiljaa yksin odottelussa ollut minulle mitään uutta tai poikkeamaa odotusarvosta. (Ilkeydessä oli, ilkeydessä on edelleen. Sitä minä en tajua ollenkaan. Miksi ihmeessä haluta pahoittaa toisen mieli tietoisesti? Jonkun aivan sivullisen?) Kirjoissa toki lapset nousivat sattumusten kautta kaikkien yhteisiksi sankareiksi, mutta kirjojen maailman epätodellisuutta oli tähdennetty mörköpelon ja nukahtamisvaikeuksieni takia niin monesti, etten oikein osannut uskoa sellaisiin mahdollisuuksiin. Että vain menisi mukaan, joo joo. Aivan yhtä relevanttia kuin pelätä tulevansa imurin nielaisemaksi!

Tuntuu niin kummalliselta elää ja mieltää niin eri tavalla kuin kymmenvuotiaana. Minusta tuntuu, että ystävystymisten myötä ahdistuksen ja harmauden rengas ympärilläni on hälventynyt tuskin havaittavaksi. Joskus ystävien kanssa jutellessa lähes tunnen, kuinka ympärilläni kulkee hiljaisia, pehmeitä hahmoja, jotka tuuppaavat ystävällismielisesti minua toiseen suuntaan, jos horjahtelen heitä vasten. Hahmot vaihtuvat, mutta lauma pysyy, se kulkee johonkin suuntaan vankkumattomana, vaikka yksittäiset hahmot vaihtavatkin paikkaa ja horjahtelevat ja joskus joku tallautuu jalkoihin. (Sitä ei voi olla näkemättä, jos liikkuu ulkosalla. Nainen, joka polttaa tupakkaa ovenpielessä silmä mustana, likaisia sormiaan hitaasti liikutteleva kerjäläinen, jonka lenkkarien välissä lippalakissa kimmeltää vain muutama kolikko, itsemurhia huoneissaan hautovat pojat.) Tämä näkymä ei juurikaan muistuta sitä käsitystä, joka minulla lapsena oli: että ihmiset vierovat toisiaan kuin vääränvarauksiset magneetit, nuljahtavat mieluiten mahdollisimman nopeasti toistensa ohitse ja säilyttävät välimatkan, jonka turvin he sitten työskentelevät kuin robotit ollakseen mahdollisimman paljon yhteiseksi hyödyksi.

Kuinka hidasta onkaan siirtyä kuvasta toiseen. Sitä ajatellessa tuntuu uskomattomalta, miten nopeasti ihmiset liikkuvat taidemuseoissa. Kas tällainen maailma, kas tuollainen. No niin, kello on puoli neljän, teetauon aika, sitten kotiin ja rästityöt ja uutiset. Millainen näyttely oli? No, oli siellä aika kiinnostavia töitä, yhdessä oli hehkuvaa oranssia ja tilassa viipyileviä hahmoja, mutta kun oikein tarkasti katsoi, ne näyttivät melkein liikkuvan kohti, ja sitten oli sellainen hymy, jonka reunoilta kasvot olivat haihtuneet pois, mutta kun suu ei ollut saman muotoinen kuin kenenkään tutun suu, sitä hymyä ei tunnistanut kenenkään hymyksi. Muistatko sinä muka ystäviesi suiden muodot? En, mutta tunnistan ne. Siksi minusta tuntuu joskus käsittämättömältä, kun joitakin tuttaviani sanotaan saman näköisiksi. Eivät he voi olla, koska en koskaan voisi erehtyä heidän välillään, luulla toista toiseksi.

Pyörryttää vähän, ajatus harhailee, koska olen saanut nukuttua vain muutaman tunnin viime yönä. Join aamukahvin, puoli kuppia espressoa pitkästä aikaa, ja tämä on tulos: univaikeudet palasivat.

Valveilla maatessani ajattelin ystäviä pitkästä aikaa yksi kerrallaan, kaikkea sitä määrää informaatiota, tapoja ja eleitä, jotka olen heiltä saanut oppia. Itkin lyhyesti helpotuksesta ja kiitollisuudesta ja sitten nukahdin, mutta kello oli jo paljon ja kissat kävivät aina välillä pimeässä seisomassa patjan vieressä, nuuskuttamassa valvettani. Pimeässä kuulostaa siltä, että niiden tassujen pehmeys muuttuu kavioiksi. Ne laukkaavat eteiseen ja takaisin, eteiseen ja takaisin. Ne ovat alkaneet nukkua takapuolet vastakkain. Toisen pääpää on selvästi liian uhkaava, usein ne antavat litsareita pääpuolesta lähestyttäessä, mutta lämpö ja läheisyys houkuttavat niitäkin lähemmäs toisiaan ja niinpä ne liimaavat läskit takamuksensa vastakkain ja tuijottavat vastasuuntiin lämmöstä nauttien. Mutta niin kauan kuin valvon, ne eivät käy nukkumaan.