Brene Brownia lukiessa

Ystävät ovat jo niin pitkään hehkuttaneet Brene Brownia, että saan viimein joulutauon aikana tilattua muutaman kirjan lähikirjastoon. Vaikka en pidä itseäni kovinkaan häpeäalttiina (syyllisyysaltis sen sijaan olen huvittavuuteen saakka: tarvitsee vain katsoa vaikkapa koulutus- ja urapolkuani, suhdehistoriaani ja niin edelleen: kyllä, sovitus- tai taidonhankintatalkoot meneillään), olen selvillä siitä, että muutamien asioiden tiimoilla koen häpeää. Ja että etenkin nuorena olen kokenut sitä enemmän - en ikinä niin paljon kuin olisin voinut, koska minut on sosiaalistettu enemmän syyllisyyteen; en edelleenkään tajua, miten kaikkea aasta ööhön häpeävä äitini onnistui tässä mutta ehkä tosiaan riittää, että lapsella on yksikin aikuinen järjen ääni ulottuvillaan, jolloin jo varhain voi päättää, että ei, en halua tuota, ja kun vaihtoehtoinen malli on tarjolla, ripustautua sen reunaan - joskin nuo kuopat ovat aika pian tasaantuneet. Lapsena soitin useamman kerran lasten ja nuorten auttavaan puhelimeen ja tosiaan, se auttoi. Ystävä, jonka äiti oli psykologi, tiesi puhelimesta ja vinkkasi siitä kerran, kun olin ihan umpisolmussa ja siitä pitäen soittelin sinne aina välillä.

Brownin kirja En olekaan yksin on oikeasti hyvä. Ei ihme, että moni haluaa kuulla Brownin livenä. Ehkä keskeisin Brownin uralla on ollut teesi, jonka hän kuuli ennen akateemista uraansa ja jonka ympärille hänen tuotantonsa on rakentunut: "Ihmisten käyttäytymistä ei voi muuttaa häpäisemällä ja väheksymällä heitä." Tässä muuttaminen viittaa tiettyyn, toivottuun muutokseen. Totta kai traumoittuminen muuttaa käyttäytymistä, mutta harvemmin sillä tavalla kuin toivottiin. (Tietysti haluan heti lisätä, että sama pätee muidenkin eläinten käyttäytymiseen vaikka ne eivät koe syyllisyyttä eivätkä häpeää: rangaistus toimii palkkiota huonommin.)

Kirjassa on myös harjoituksia, jotka ajattelin kirjoitella itselleni tänne muistiin. Brown suosittelee harjoitusten tekemistä sosiaalisesti, ei yksin, ja tämä on taatusti matalin mahdollinen kynnys tehdä sosiaalisesti.

Häpeän laukaisijoiden tunnistamisen harjoituksessa täydennetään lauseita, jotka alkavat fraasilla "Haluan tulla mielletyksi..." ja "En halua tulla mielletyksi..." Ylipäänsä koko lause tekee minut ensin surulliseksi: jos jostakin olen selvillä, niin siitä, että sosiaalisia heijastumiaan ei voi hallita eikä siihen kannata ehkä ihan kauheasti tuhlata ruutia. Mutta on myös selvää, että tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen satuttaa ja tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen on tukenut vaikoissa paikoissa, joten yllytän itseäni: tee harjoitus! Ja mietin tätä läpi koko eilisen päivän palautellen mieleeni niitä kohtia, joissa tunsin tulleeni jotenkin niin epämiellyttävällä tavalla nähdyksi, että sulkeuduin kuoreeni ulvomaan. Tai joissa äkisti sain toivoa lainaksi. Oli paljon helpompaa kartoittaa, miten ei halua tulla mielletyksi.

Tässä se on:

Haluan tulla mielletyksi (5 asiaa): kehityskelpoiseksi, arvokkaaksi oppimiskumppaniksi, hitaaksi oppijaksi, anteeksiantavaksi, eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäseneksi.

En halua tulla mielletyksi (5 asiaa): valmiiksi, toivottomaksi, hedelmällisyysikäiseksi naiseksi, pahantahtoiseksi hirviöksi, kohtuuttomaksi.

(Brenen Brownin kirjassa näitä naisten listoja on useampi. Useimmat niistä tuntuivat minusta hyvin hämmentäviltä - mutta jotkut kohdat niissä lapsuudenkodista kovin tutuilta!)

Avaan tätä listaa:

Huomaan, että yksi tärkeimmistä teemoista elämässäni on ollut ainakin blogia kirjoittamaan alkamisestani lähtien kehityskelpoisuuden teema: oikeus kasvaa. Yhteen haastatteluun sanallistin sen muotoon: "Kukaan ei ole valmis ja kukaan ei ole toivoton." Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua johonkuhun toiseen, yritän muistaa tämän. (Joskus se jää tietysti vain yritykseksi.) Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua itseeni, yritän etenkin muistaa tämän kohdan. Katkeransuloinen totuus tästä kohdasta on, että kasvatustoivottomuuttaan hävennyt äitini on ollut tässä suhteessa varsin onnistunut kasvattaja: minulla on kaiken aikaa toisteltu, että minua rakastetaan, vaikka tekojani tai käyttäytymistäni ei todellakaan rakasteta. Kapinoin lausetta vastaan pitkälle pitkälle aikuisikään, koska kysyin vastakysymyksen: Mitä on ihminen, ellei tekonsa? Oikeastaan vasta joogassa olen oppinut luottamaan siihen, että me kaikki olemme niin paljon enemmän kuin tekomme. ("We are more human beings than human doings.")  Me kaikki olemme osa pyhää suurta tanssia. Ei sekään näkökulma ikinä ole ollut niin vieras, mutta on tarvittu aika tavalla systemaattista meditointia, jotta vähitellen on pystynyt laskeutumaan siihen varmuuteen, että ainakaan ihminen ei ole menneiden tekojensa summe. Ja kirjoittaahan Jorge Luis Borgeskin otteissaan apokryfisista evankeliumeista, että puu voi olla parempi tai huonompi kuin hedelmänsä. Tähän varmaan liittyy myös deweylainen etiikka: olennaista on liike ja sen suunta. Tuntuu kutakuinkin yhtä hävettävältä tulla arvioiduksi toivottomaksi kuin valmiiksi. Toivottomaksi arvioinnilla tarkoitan ulossulkemista, ystävyyden katkaisemista: toinen arvioi, ettei minuun kannata tuhlata ponnisteluita, koska tuskin kuitenkaan muutun tarpeeksi nopeasti tai tiettyyn suuntaan. (Ajattelen tietysti, että toisella on oikeus tällaiseen arvioon. Minäkään en ole jaksanut kaikkia ihmisiä. Joskus voimavarat voivat olla aika vähissä. Mutta ainakin itse tunnun aika usein pikemminkin ali- kuin yliarvioivan oman voimani ja vaikutukseni toisten elämiin. Sekin lienee jokin suojamekanismi.) Valmiiksi arvioinnilla tarkoitan tilannetta, jossa toinen kokee minut jotenkin - pelottavana, yläpuolellaan olevana, paremmin tietävänä ja jällleen kerran jähmeän muuttumattomana, ja sen takia katkaisee keskusteluyhteyden. Hemmetti, en oikeasti tiedä paremmin. Todellakaan. Teen nytkin jotain hassua kirjan harjoitusta saadakseni selville, miksi joissain kohdin tuntuu niin kurjalta kuin tuntuu. Muistan yhden yliopistokurssin, jossa yksi ryhmän jäsenistä jotenkin taisi musertua meidän muiden hyvästä meiningistä ja alkoi huutaa, että me olimme hemmoteltuja paskoja, ällöttävän täydellisiä ja kalliine muotivaatteinemme tosi ärsyttäviä. Se tuli ihan puskista ja tuntui älyttömän pahalta. Ei kauheasti auttanut, että koetimme sanoa, ettemme olleet todellakaan täydellisiä - ja halusimme hänen jatkavan ryhmässämme. Se ihminen lähti ovet paukkuen menemään. En edelleenkään tarkalleen tiedä, mitä siinä kohdin tapahtui. Mutta se tuntui pahalta ja kaikki olivat jotenkin häpeissään ja surullisia purkaessamme tapahtunutta. Tapahtuneesta tuntui myös pelottavalta kirjoittaa kurssin oppimispäiväkirjaan.

Arvokas oppimiskumppanuus ja hidas oppijuus liittyvät tähän tematiikkaan, koska nekin ovat tekemisissä muutoksen ja oppimisen kanssa. Voi kuulostaa oudolta, että haluaa tulla jäsennetyksi hitaaksi oppijaksi, mutta mielestäni se pitää paikkansa. Esimerkiksi parisuhteissa olen huomannut, miten toinen saattaa kiihtyä ja ärtyä, kun asia, josta hän on sanonut, ei mene heti perille. Poisoppiminen on valtavan hidasta. Ei yhtään auta, jos siitä suututaan tai naljaillaan. Kun oppimsen älytön hitaus tajutaan, syntyy kärsivällisyyden tila, jossa on aikaa oppia. Tarvitaan monia toistoja, joiden kuluessa tulee epäilemättä myös takapakkeja ja erehdyksiä. Arvokas oppimiskumppanuus viittaa suunnilleen siihen, että suhde on tasavertainen ja keskusteleva: molemmilla on oikeus mielipiteisiinsä ja tuntemuksiinsa (ainakin tästä muistuttamisen jälkeen) ja molemmat tietävät, että molemmat ovat oppimassa, ja ovat siksi valmiita jakamaan prosessin, jonka arvelevat tekevän molemmille hyvää.

Anteeksiantavuus haluttuna määreenä liittyy tähän, samoin kohtuuttomuus ei-haluttuna määreenä. Teen kovasti töitä sen eteen, että sitoutuessani johonkuhun olen käytettävissä, jaksan antaa anteeksi ja pysyn vaatimuksissani kohtuullisena. Ajattelen kohtuuttomuuden vastakohdaksi tyytyväisyyttä: miten tunnetaan tyytyväisyyttä epävarmuudessa ja epämukavuudessa? Olen kokenut itse varmimmaksi perustaa tyytyväisyyden omaan toimintaani: tiedän, että yritän tosissani ja haluan hyvää sekä toiselle että itselleni. (Ja välillä epäonnistun kohtuuttomuudessa niin että paukkuu - esimerkiksi vaatiessani toiselta ihan liian äkkiä ihan liian isoa oppimisloikkaa. Hemmetin kärsimättömyys. Minun, jos kenen, luulisi muistavan, miten karmivan hidasta oppiminen on.)

Sitten on joukko erillisiä asioita - todellakin.

Pahantahtoinen hirviöys liittyy syyllisyydentuntoon ja siihen, että koettaessani sovitella tapahtunutta saankin lisää lokaa niskaan, olletenkin koska yhteydenhakuyritykseni ovat kosmisen huonoja. Syyllisyysalttius tarkoittaa, että koetan hyvittää asioita, jotka koen tehneeni väärin - joko ihmiselle itselleen, jos hän tuntuu riittävän turvalliselta keskustelukumppanilta, kuten useimmiten on, mutta joskus käy myös niin (ja menneisyydessä kävi enimmäkseen niin) että sisäinen kriitikkoni suuttuu tekemisistäni niin valtavasti ja arvelee minun satuttaneen tuota toista niin pahasti, etten uskalla ottaa yhteyttä, koska pelkään pilaavani toisen elämän. Tämä on selvästi irrallinen moodi, joka on äärimmäisen tuskainen. Nuorempana siihen liittyi aimo annos itsetuhoisuutta ja rankaisevuutta. Nykyään tunnistan ne kuviot eikä minun tarvitse yleensä koetttaa rankaista itseäni: enhän edes usko siihen, että rangaistus on hyvä oppimisen ajuri. Tiedän hyvin, mitkä kuulemani lausahdukset liittyvät tähän moodiin. Moodi kuulostaa korviini lähinnä mummun ja joskus myös isän ääneltä. Luultavasti tämän moodin takia minun on tuskallista katsoa peiliin ja vaikeaa hyväksyä ulkonäköäni: vaikka tekisin mitä, näytän juuri niiltä ihmisiltä, jotka ovat riittävän monta kertaa nähneet minut pahantahtoisena hirviönä. Äiti koetti koko lapsuuteni sanoa, etteivät he oikeasti tarkoita sitä, heillä on vain tapana sanoa kielteisiä asioita ja siitä ei pidä välittää. Varmasti hän on siinä oikeassa. Enimmäkseen en välitäkään siitä, mutta on tapauksia, joissa romahdan syyllisyydestä häpeään ja sisäinen ääneni kertoo, että kaltaiseni hirviö ansaitsisi lähinnä tapetuksi tulemisen. Onneksi moodi ei kestä kauan ja tunnistan sen nykyään samoin tein kehontuntemusten perusteella: syke kohisee korvissa, rintakehässä ja vatsassa on jääkylmä möhkäle, päässä vähintään rekan mentävä aukko, kurkkua kuristaa. Jälkikäteen pää tuntuu päiväkausia siltä, että joku on rikkonut sen sisässä lasin. Tiedän jo, että se menee ohitse. Kaikki tässä elämässä menee ohitse. Joskus joku toinen tuo ilmi, että hänen mielestään olen pahantahtoinen. Se työntää minut välittömästi tähän moodiin: no niin, siinäs näit ja siitäs sait, se on totuus ja ansaitset kuolla. Nykyään tiedän senkin, että toinen tuskin on tarkoittanut tätä. Ei hän voi tietää, mitä sisässäni tapahtuu, ja vaikka hän tietäisi sen, on hänellä silti oikeus kantaansa ja sen sanomiseen. Minä en vain itse halua uskoa siihen. Se on niin sen kokemuksen vastainen, jota kuitenkin tunnen ihmisiä ajatellessani. Näen ihmiset aika hauraina vaikkakin pelottavina. En ajattele, että meillä kellään on lopulta rajoja: synnymme, emergoidumme vuorovaikutuksessa.

Toinen kummajaisista: halu tulla hahmotetuksi eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäsenenä. Tarkoitan tällä kai sitä, että hyväksytään, että olen laumaeläin, oppimisen lainalaisuudet pätevät minuunkin, minua motivoi lauman hyväksyntä, läheisyys ja yhteys - ja että olen ihminen, siis erehtyvä, epäröivä, aprikoiva, syvästi tunteva ja ennen kaikkea jatkuvasti muuttuva. En ole mikään yksittäinen ajatukseni, tunteeni tai tuntemukseni, tekoni, moodini tai ikäkauteni. Tai edes niiden summa. Olen osa tanssivaa maailmanhistoriaa, aikakautta kotkotuksineen ja ylilyönteineen, yhtä sokko kuin me kaikki erilaisille tavoille kärsiä. Ja tuo suvun jäsenyys: niin kovasti kuin kamppailenkin sitä vastaan, mitä en halua ottaa vastaan sosiaalistuksestani, on ihan selvää, että kuulun sukuuni. Minussa on sama levottomuus, metsiin pakenevuus ja karkea huumori kuin äidin puolen suvussa. Siedän joitain asioita aika hyvin, koska olen oloutunut niihin lapsena enkä koe niitä samalla tavalla tuskallisiksi kuin moni muu. Ja sitten on asioita, jotka koen hyvin tuskallisina ja joita muiden on vaikeaa ymmärtää. (No, tämä taitaa olla ihmisyyden määritelmäkin, ehkä.) Sukuni jäsenenä minulla on aistiyliherkkyyksiä vaikka muille jakaa. Niistä puhuminen voi tuntua joskus musertavalta, koska tajuan, miten oudolta, hankalalta ja huomiohakuiselta se vaikuttaa. Ja olisi kauhean mieluusti jeeshenkilö, joka ei huomaa muutoksia ympäristössään vaan pystyy pitämään mielensä niistä huolimatta työssä. Oikeastaan vielä Suomen erityisherkkien keskusteluryhmää enemmän minua auttoi Thaimaassa eräässä buddhalaisluostarissa näkemäni taulu, jossa luki, ettei kotkien pesässä vartu kyyhkysiä. On olemassa tietty perheyhtäläisyys, ja aistiherkkyyden on arveltu periytyvän, sen geneettisestä pohjastakin on kirjoitettu. Olen onnekseni saanut kasvaa perheessä, jossa on ymmärretty aistiherkkyyttä. Toisissa perheissä ja suvuissa on epäilemättä toiset asiat - ja niitä on usein tosi vaikeaa edes havaita, kun ei ole sillä lailla herkistynyt etsimään merkkejä sellaisesta. (Mietin niitä Brownin kirjan naisten häpeälaukaisinlistoja ja sitä, miten oikeasti erilaisiin rooleihin meitä oloutetaan jo sillä, että satumme syntymään eri sukuihin.)

Kolmas kummajaisista - ja ehkä kummallisin: Kun muistelin, mitkä tapahtumat ovat saaneet minut tuntemaan häpeää, tajusin, että hemmetti vie, minulla on koko joukko kauheita haluan-vajota-maan-alle -tapahtumia, joissa on yhteinen nimittäjä. Tämä on vähän hämmentävä juttu mutta ehkä se tästä selkenee. Laukaisin on tämä: Minua kohdellaan hedelmällisyysikäisenä naisena ja arvellaan sen nojalla, että käyttäydyn tietyllä tavalla ja haluan tiettyjä asioita. Olen kokenut sen sellaisena, että matto totisesti kiskaistaan jalkojen alta ja haluaisin korjata toisen virheen - mutta kun olen biologisesti ottaen de facto hedelmällisyysikäinen nainen, mitä ihmettä voisin sanoa? "En ole se, joksi minua kuvittelet", ehkä? Nyt tämä vaihe alkaa olla ohitse, onneksi.

Kun kuulin erään transihmisen kuvaavan prosessinsa sitä osuutta, jossa otettiin sukupuolineutraali nimi, ymmärsin tai ainakin kuvittelin ymmärtäväni häntä täysin. Hyvin samankaltaisia tuntemuksia nousi itsessäni ottaessani sukupuolineutraalin nimen. Jos olisi syntynyt vuosikymmeniä aiemmin, olisi elämäni ehkä mennyt kuin ystävälläni, joka teki lapset ja tunsi aina olevansa ulkona ja outo, ja vasta eläkeiässä on uusien keskustelujen myötä tajunnut, ettei ole koskaan kokenut itseään naiseksi. Ja jos olisin syntynyt viisitoista vuotta myöhemmin - ehkä se keskustelu, jota nykyään käydään, olisi tarjonnut kanavoitumistien outouden ja joukkoon sopimattomuuden tuntemuksille vahvemmin. Kuka ties vaikka olisin mennyt sukupuolen korjausleikkaukseen? Mahdotonta arvioida. Asiat ovat menneet, kuten ovat menneet.

Mutta vaikka pidän kehostani monella tavalla eikä minulla ole yksityisessä sfäärissäni mitään sitä vastaan (paitsi ehkä kasvojani, joissa näkyy isän suvun leima), en ole ikinä onnistunut jäsentämään itseäni naiseksi. Ja siis nimenomaan hedelmällisyysikäiseksi naiseksi. Ei minua haittaa olla tyttö tai mummo ja sellaiseksi itseni jäsennänkin, jonkinlaiseksi mummolapseksi. Enkä taatusti osaisi mieltää itseäni mieheksikään, ainakaan näin yhtäkkiä keski-iässä! Ei minua ole sosiaalistettu sellaiseen, enkä ole siitäkään kategoriasta ollut kovinkaan kiinnostunut. Eikä minua hävetä, ainakaan tällä erää, se, että olen jossain muualla kuin näissä kategorioissa, vaan se, että minut tunkaistaan sen kokemuksen vastaisesti toiseen näistä kategorioista. En tiedä, onko kyse hormoneista, kasvatuksesta vai mistä - eikä sen ole oikeastaan väliäkään.

Mutta tiedän, miten reagoin, kun sain esimerkiksi joulutauon aikana kirjeen vanhalla naisen nimelläni. Lysähdin lattialle haukkomaan henkeä ja sitten itkin tuntikausia jankuttaen, eikö tämä paska IKINÄ lopu. (Mietin parhaillaan, vaihtaisinko etunimen uudelleen - eli ottaisinko uuden nimeni perästä pois vanhat ristimänimeni, jotka jätin nimeen pelätessäni, että vanhempani hylkäävät minut, jos heitän ne täysin mäkeen, ja joita jotkut tahot nyt sitten aina välillä haluavat käyttää puhutteluissaan. Yksi sukulaiseni ei arvatenkaan edelleenkään lopeta tuon nimen käyttöä: hän on ilmoittanut, että tulen aina olemaan hänelle sen niminen.) Enkö ole koettanut kaikkea: tosiaan, vaihtanut nimeni, etten joudu tulemaan kutsutuksi nimellä, johon en vain pysty kasvamaan, ja enkö ole koettanut asemoida itseni puoliväkisin hedelmällisyysikäiseksi naiseksi kokien olevani jossain hemmetin naamiaisissa? Useimmat miehet ovat olleet tästä hyvin selvillä: ei minua ole kovinkaan montaa kertaa lähestytty seksuaalisesti. Jos pukeudun ja käyttäydyn ei-naamiaisesti, kukaan ei lähesty minua. Jos pukeudun ja käyttäydyn naamiaisesti, joku saattaa lähestyä. Hyvin harvoin, ja yleensä varovaisesti.

Meni vuosia ennen kuin ymmärsin, ettei jalkafyssari, joka kysyi, olenko ollut raskaana, koettanut solvata minua. Tai ettei gynegologi koettanut mitenkään häpäistä minua kysyessäni lasten hankkimisen mahdollisuudesta. Tai ettei opettaja minua ristimänimelläni puhutellessani samalla halunnut työntää minua mihinkään porsimishäkkiin. Tai ettei ikätoverien ystävälliseksi bondaukseksi tarkoitettu kysymys mahdollisista lapsista tai että mitä olen ajatellut lasten hankkimisesta ollut yritys sanoa, että olen inhottava ja ällöttävä. Pitkään olin ihan kylmänä näiden avausten liepeillä, koska en osannut kuvitella mitään yhtä ällöttävää ja inhottavaa kuin naisen hedelmällisyys omassa rakkaassa kehossani. Olisin ja olenkin ottanut huorittelut paljon keveämmin, se ei samalla tavalla mene ihon alle: niissä minusta ei ainakaan olla tekemässä synnytyskonetta. Vaikka niistäkin jää likainen olo - niissä halutaan loukata tahallaan ja se tuntuu pahalta: miksi halutaan? Silti se on tuntunut jotenkin helpommalta: toisen halua loukata voi ymmärtää, se on vähän ylilyövää rajan pitämistä ja perhetaustasta johtuen olen tottunut siihen, että sellaisia puheenvuoroja nyt aina välillä tulee. Mutta se, että minut nähdään hedelmällisyysikäisenä naisena, myös hoitotilanteissa ja instituutioissa, joissa olisi valikoiduttava kohti jotakin uraa, on vain ollut liikaa. Oikein tulehtuneessa vaiheessa tosiaan jo se, että minun piti esitellä itseni ristimänimellä, sai haluamaan vajota maan alle ja sitten häpesinkin jossain seminaarissa koko kauden saamatta pihahdettuakaan. (Ikään kuin nuo muut eivät olisi muutenkin kategorisoineet minua "naiseksi" - mutta jostain syystä nimen lausuminen ikään kuin vahvisti ja oikeutti sen.) Se, että muutin nimen, oli hämmentävän toimivaa. Äkkiä rentouduin ja pystyin ottamaan puheenvuoron.

Ei ihan yksinkertaisin liipaisin tämä naiseus, kun ottaa huomioon, ettei kukaan tietysti tajunnut, millaisena tämän koen, enkä ole osannut sitä itse sanoakaan. Se on vain tuntunut epämääräisellä tavalla hyvin väärältä ja loukkaavalta ja olen pelännyt tilaisuuksia, joissa haluaisin valua kasaan, kun vääränlainen puhuttelu on nitistänyt minut tuosta noin vain. Eikä ole aina ollut yksinkertaista suhtautua lajitovereihin, jotka haluavat, ihannoivat ja kaipaavat jotakin, joka on itsestä ollut vain ällöttävyyden huipentuma, liki täydellinen häväistys. En koe heitä häväistyiksi, ymmärrän heidän halunneen sitä, mutta en ymmärrä, millaista olisi haluta sellainen elämä. Se ovi ei ole edes raottunut minulle - ja kun se ei ole tähään ikään mennessä raottunut, tuskin raottuukaan. Luulen, että tätä täytyy tutkia lähitulevaisuudessa tarkemmin: millianen kuva tuo tarkalleen on. Mutta tunnen kiitollisuutta siitä, että kokeilen tätä hypoteesia - oikeassa olemistahan ei voi mitenkään taata - ja uskallan nyt kirjoittaa siitä, miten vaikealta kaikki tämä on tuntunut.

Tämä saattaa olla ihan biologistakin - yksi narttukoirani ja yksi uroskoirani ovat olleet ihan sekaisin sukupuolirooleistaan eivätkä selvästi ole osanneet asemoitua sukupuoleen koirienvälisessä kommunikaatiossa. Itsehän en lapsenakaan osannut nukke- tai kotileikkejä: en vain yhtään ymmärtänyt, miksi. Jos kotileikki oli ainoa vaihtoehto, halusin olla koira. Merkillepantavaa lienee sekin, että muutama parhaimmista ystävistäni jakaa tämän kokemuksen: miten epämiellyttävää on tulla mielletyksi naiseksi ja miten huonosti naiseus vastaa omaa kokemusta maailmassa olemisesta. Mutta oikeastaan vasta kuulemani transihmisen tarina nimenvaihdoksesta sekä Järvisen kirjasta lukemani sukupuolenvaihtajan kokemus nais- ja miesrooleista saivat minut tajuamaan, että tämä voi olla melkoisen iso osa ulkopuolisuuden tuntemuksiani.

Ja tiedän, miten hullulta tämä kuulostaa: hävetä nyt biologista tosiasiaa. Mutta tosiaan, koen naisen roolin tässä yhteiskunnassa sellaiseksi, johon en osaa yhtään mitenkään identifioitua enkä halua tulla identifioiduksi siihen. En etenkään sen perhemuodossa. Yksi elävistä muistoista tästä oli se, kun Vompsu halusi väitöskirjassaan kiittää minua vaimonaan. Olin ensin niin häpeissäni ja sitten kohta kauhuissani ja vihainen, että oli todella vaikeaa koettaa esittää rauhanomaisesti, että tämä kiitollisuus on sanallistettava jotenkin muuten tai en kehtaa tulla koko karonkkaan. Lopulta minua puhuteltiin lohikäärmeenä. Se tuntui todenmukaisemmalta eikä hävettänyt.

Eilinen oli jotenkin omalaatuinen päivä, kun pyörittelin tätä asiaa mielessä opetusten välillä. Istuin silmät kiinni metrossa ja junassa ja muistoja voimakkaista häväistyksi tulemisen kokemuksista pulpahteli mieleen. Jossain vaiheessa, sen tajusin, lakkasin oireilemasta voimakkaasti siitä, että minut nähtiin naisena ja saatoin antaa useammille naisille luvan luovia lähemmäs itseäni. Se liittyi siihen kohtaan, jossa aloin purkaa itseäni kirjoittamalla näkyville. Purkaa itseä: purkaa häpeöitä, jotka ovat nyt jotenkin pienempiä, kaukaisempia. Tajusin siinä prosessissa, etteivät toiset yksinkertaisesti osanneet bondata sen paremminkaan ja halusin punoa jotain yhteyttä heihin. He olivat monella tapaa hyviä olentoja vaikkakin pelottavia. Me elimme eri maailmoissa, ja vaikka tajusin sen jollakin tavalla, en osannut sanoa tarkalleen, mistä oli kyse. Enkä tiedä nytkään, olenko oikeassa - yleensä ensimmäiset arviot ovat aika karkeita. Mutta sen voin kertoa, että näitä tämän lajin häpäisyjä nousi mieleen runsaasti ja että ne tuntuivat oikeastaan ainakin muistiin luottaen jotenkin pahemmilta kuin monet muut. Mutta eihän muisti ole luotettava.

Olen onnellinen tässä iässä, kun olemuksestani mieleen tulevat useimmille vaihdevuodet eikä hedelmällisyys ja perheen perustaminen. Oli rasittavaa olla sen ikäinen, että oletettiin jonkin tuollaisen, jonka koki lähinnä solvauksena, kiinnostavan itseä pohdinnan aiheena. Toki koetin muutaman kerran kuuliaisesti pohtia (yleensä ystävän aloitteesta), haluanko lapsia, koska tiedän biologiset faktat siinä missä toisetkin. En vain päässyt siinä puuta pidemmälle - jos minulla on jokin varmuus ollut elämässäni oman ja muiden kuolevaisuuden lisäksi, niin tämä: EI ainakaan sitä, kiitos. Mutta on aika vaikeaa luottaa mahatuntemukseensa kulttuurissa, jossa esitetään, että tietynikäiset naiset käyttäytyvät näin ja näin ja että jos ei kykene johonkin, on jollain tavalla rikki, ja se rikkinäisyys voidaan korjata, jos vain yrittää tarpeeksi. Niin että yritin kyllä tunnollisesti pohtia, miksen halua samaa kuin niin moni muu, ja törmäsin kerran toisensa jälkeen siihen, että en osaa haluta ja että itse asiassa en edes halua osata haluta. Että minun on riitettävä tällaisenaan. Silloin jotenkin ajattelin, että kyse oli vain perheellisyydestä, mutta eilen asiaa pohtiessa jäin miettimään, olisiko kyseessä sittenkin vähän laajempi haukkaus koko hedelmällisyysikäiseen naiseuteen. Sitäkin roolia tosiaan yritin sovitella, mutta tunsin olevani jotenkin hyvin - esittävä. Ja esitys meni päin seiniä kerran toisensa jälkeen.

Tällä erää mietin, muuttaisinko etunimeni siis uudestaan, nyhtäisten sieltä pois nuo entiset ristimänimet. On hyvin vaikeaa ajatella, ettei olisi jotenkin aivan yliherkkä ja naurettava tehdessään niin. Mutta: entäs sitten, ihmiset ovat herkistyneitä tietyille laukaisimille, miksen tekisi elämää itselleni helpommaksi ja onhan minulla siihen lakisääteinenkin oikeus. Ja lisäksi: olen ja saan olla enimmäkseen aika naurettava tai traaginen olento. Kuten muutkin, katsantokannasta riippuen. Odottanen silti elokuulle - sitä ennen on matka, jolla tarvitsen passia.

Noissa toisten naisten häpeäkertomuksissa oli hurjaa tajuta, että apua, joku voi oikeasti kokea vaikeana tämän, tuon ja sen. Usein ne ovat kohtia, joita ei ole tullut kauheasti ajatelleeksi, koska ne eivät silla tavalla tunnu itselle kipeiltä. Olisi helppoa sanoa niitä yksinomaan naurettaviksi, ellei tiedostaisi omankin häpeänsä omalaatuisuutta: tuskin minunkaan kanssani asioivat ihmiset ovat kauheasti tulleet ajatelleeksi, että heidän bondausyrityksensä voitiin etenkin nuoressa aikuisuudessa kuulla suorana solvauksena ja että sen takia en lähtenyt yhdessä uimahalliin, keikalle tai tanssimaan vaan vetäydyin mutisten jotain epämääräistä kiireistä ja vatkutin monta viikkoa, kehtaanko mennä tiloihin, joissa voin osua nokakkain näiden ihmisten kanssa.

Häpeämöykyt ovat todella kummallisia. 

Edistymistä ja paikallaan junnaamista

On asioita, joissa edistyy nopeasti. Niitä tavataan kutsua oppimseksi. Etenkin jos oppiminen liittyy johonkin, millä voi tehdä rahaa, sitä pidetään hyödyllisenä. Ja sitten on asioita, joiden suhteen koettaa koettamistaan oppia, mutta saattaa junnata paikallaan vuosikymmenen. Niissä asioissa on usein kyse poisoppimisesta. Sille kukaan ei tapaa laittaa hintalappua, vaikka itse asiassa kyse voi olla aika mittavasta kuntouttamisesta ja ennaltaehkäisystä.

Sain tänään pilatestunnilla kehuja lantion ja pään hallinnasta niiden kannalta hankalissa liikkeissä. Olen siis oppinut jotain sitten elokuun 2005. Tai siis: olen oppinut paljon. Vähitellen, pala palalta, Yhden asian yhdeltä, toisen toiselta opettajalta. Takareiteni eivät ole käyneet joustavammiksi, vaikka olen joustatellut niitä koko tämän ajan aktiivisesti, jotteivät ne estäisi tai haittaisi istumaliikkeiden tekemistä. Mutta olen ymmärtänyt, mitä ryhti tarkoittaa ja miten sitä pidetään vartaloa kierrettäessä ja taivutettaessa. Joustavaksi en ole käynyt, liiemmin, mutta osaan pitää ryhdin tai ainakin etsiä sen uudestaan. Tasapainoni on paljon parempi ja jaksan enemmän kuin vuonna 2005. Olen oppinut, että aiempi normaalini taivutti rintarankaa taaksepäin ja katsetta alas. Ja etten osannut olla runnomatta leukaa rintaan vatsalihasliikkeissä (ja sitten kaksoisleuka tukehdutti enkä pystynyt hengittämään). Ja että löin polvet lukkoon. Ja kiskoin lapaluita liikaa kohti toisiaan sen sijaan että olisin kiskonut niitä alas leveälti. Ja että löin kyynärpäät lukkoon. Kohta kohdalta olen korjannut korjaamistani. Nautin pilateksen hitaudesta ja millintarkkuudesta. Tarvitsen sitä poisoppiakseni.

Yksi asia junnaa: pakara. Ei ole sattumaa, että olen saanut triggerpisteiden kuivaneulausta juuri pakaraan. Kaikkina näinä feldenkrais-, pilates- ja yinjoogavuosina olen hitaasti tajunnut, miten usein ja vaistomaisesti lyön pakaran lukkojännitykseen pienenkin epämukavuuden ilmetessä. Epämukavuus voi olla liukas alusta, kaatumisen pelko, huimaus, nälkä, jano, jonkun ihmisen hyökkäävä argumentaatiotyyli, flirtti, hämmennys, ylivirittyminen. Niinpä ei hämmennä lainkaan, että tietyssä liikkeessä jännitän pakaran, vaikka juuri siitä koetetaan opetella irti. Sanon itselleni: älä jännitä pakaraa, ajattelen, etten osaa, ja kas, pakarahan se siinä jännittyy.

Poisopin senkin.

Sain tänään vinkin, miten siitä voi koettaa oppia pois. Niinpä ajattelen, koetan ajatella, seuraavaa kertaa, jolloin taas makaan vatsallani ja kurkotan raajoja kauas toisistaan. Että hengitän ulos, käännän kantapäitä aavistuksen verran ulospäin, supistan lantionpohjan ja kuron poikittaisen vatsalihaksen tiukaksi ja käännän lantiota hieman suoralla vatsalihaksella niin että häpyluu painautuu tiukasti lattiaan ja sitten varpaat vain leijuvat kauas pois, raaja oikenee suoraan lonkkanivelestä kauas kauas päästä ja pakara lepää siinä lantion päällä löysänä kuin puoliraaka pannukakku. Että se vain tapahtuu, etten tee sitä lihaksella.

Millä sen siis teen? Tai millä se tapahtuu? Niin, millä se tapahtuu, mikä metafora sitä kannattaa?

Poisopin pakara-aktiivisuuden kylkimakuuliikkeissä ajattelemalla pyramidalis-lihasta. Vatsamakuulla se ei ole auttanut.

Jännittävää nähdä, miten edistyn tavoitteissani.

Niin, etten valehtelisi: On minulla tavoitteita. Ne liittyvät lähes aina poisoppimiseen. Siitä puhutaan kasvatustieteissä niin vähän, että toisinaan tunnen itseni vähän ulkoavaruuden olennoksi. Mutta siihen olen jo niin tottunut, ettei se haittaa. Siedän kärsivällisesti tätä tuntua. Huvitun siitä välillä aiheettomassa mittakaavassa.

Törmäsin tässä päivänä muutamana opinnoissani setään nimeltä Johan Amos Comenius ja ällistyin. Miksei tästä tyypistä ole puhuttu aiemmin? Ilahduin, kun hänkin pitää kaikkia tilanteita potentiaalisina oppimistilanteina ja ajattelee, ettei kenenkään tulisi pitää itseään, omaa ääntään ja näkökulmaansa liian pieninä tai mitättöminä tai typerinä isoihin keskusteluihin osallistumisen kannalta. (Minua edelleen pännii fraasi "pieni ihminen" ja saan nähdä vaivaa, etten kommentoi siihen purevasti, että voisi olla parempi hahmottaa itsensä ihan ihmisenä vaan. Mitä sitä pienentämään itse, toiset kyllä koettavat aina välillä tehdä sitä, eikä siihen kannata alistua.) Comenius olisi voinut tykätä blogeista. Etenkin kun hän ajattelee, että jokaisen on itse saatava löytää tiensä viisauden kautta kohti vapautta, ja samota viisauteen niiden opusten kautta, jotka kokee omikseen. (Toisten preferenssejä tässä on kyllä välillä aika vaikeaa tajuta.) Ja ettei viisaus silti voi olla kirjaviisautta vaan sen pitää poimia jokaisesta kohtaamisesta ja tilanteista hedelmiä koppaansa ja että niitä on jaettava avokätisesti keskustelussa toisten kera.

Ajattelin tänään lämpimästi Comeniusta kävellessäni kohti oppitunteja. Aurinko nousi Kruununhaan talojen takaa. Kun pääsin ulos, oli sumuista ja kosteaa. Kotona sytytin kirkasvalolampun ja aloin opiskella arvioinnin etiikkaa. Tunsin helpotusta siitä, että toisesta harjoittelupaikasta otettiin yhteyttä ja että opintoni ensi kevääksi alkavat siten kiinteytyä joksikin konkreettiseksi. (Paljoksi konkreettiseksi, on lisättävä.) Eilen kävin kuuntelemassa luentoa siinä paikassa, jossa teen syventävän opetusharjoitteluni. Kuulijat näyttivät vanhoilta ja heitä oli valtava määrä. Mietin, mikähän heidän esitietämyksensä estetiikasta oikein mahtaa olla. Tai koulutuksen tasa-arvopyrkimyksistä ja niiden mönkään menemisistä. (Näistä näet luennoin kevätpuolella.) Tuijotin takaraivoja ja välillä kuuntelin luennoijaa ja ihmettelin esityksen kuunnelmamaisuutta ja probletisoimattomuutta. Sellaiseen en ainakaan itse kykene. Tai halua mennä. Antaa kysymysten tulla.

Ei niitä voi kukaan pidätelläkään.

Taju oppimisesta vs. taju opitusta

Joillain kursseilla alkaa yhtäkkiä hihityttää. Elämä kulkee niin nurinkurisesti! Ensimmäisen tutkintoni aikana olisi totisesti tarvinnut kurssia, jolla olisi pohdittu omia sudenkuoppia kirjoittajana (tieteellisessä kontekstissa, opinnäytetyökontekstissa). Jossa joku olisi sanonut ääneen, ettei yksikään teksti ole valmis lopullinen jäsennyksen tila. Että löytyy parannettavaa, maneereja, oivalluksia, korjattavaa, monitulkintaisuutta. (Maneereja voi korjailla loputtomiin. Tarvitaan vain uusi kustannustoimittaja, jolla on erilaiset preferenssit lauserytmin suhteen, esimerkiksi.) No, nyt sitten istun sillä kurssilla ja hämmennyn tavoista, joilla ihmiset voivat pitää kirjoittamista vaikeana tehtävänä.

On oikein puserrettava itseään, että muistaa, miten vaikealta se on joskus tuntunut. Vaikka ehkä minulla on aina ollut tämän suhteen outo kyky sulkeistaa osaamattomuuteni ja sitten painella silmälappuineni onnellisena eteenpäin. Tämä on se osa-alue, jossa minun on hirvittävän helppoa heittää perfektionismi mäkeen ja silti saada aikaiseksi jotain ihan mukiinmenevää. (Myös siisteyden suhteen olen heittänyt perfektionismini mäkeen, mutta kämpän kunto ei taatusti ole mukiinmenevä.)

Eilen kurssilla istuessani pohdin erilaisia vaikeuksia ja niistä ulos kasvamista. Mietin, tajusinko jossain vaiheessa opettelevani metakognitiivisia taitoja vai en. Kai minä vain kokeilin ja matkin niitä, joilla jokin strategia toimi, ja sitten vähitellen muokkasin strategiaa sopimaan paremin omiin omalaatuisuuksiini. En ehkä myöskään jäsentänyt vaikeuksia vaikeuksiksi tai haasteiksi. Se johtui siitä, etten asettanut kunnianhimoisia tavoitteita. Jotkut asiat saivat ähkimään vaivaantuneena, mutten olettanut niiden muuttuvan mihinkään. (Kuten vaikka sen, että vieraille ihmisille oli pelottavaa puhua. Etenkin jos heitä oli monta samassa paikassa.) Silti ne asiat ovat muuttuneet. Olisivatko ne muuttuneet nopeammin, jos olisin kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni niihin ja asettanut tavoitteita? Enpä tiedä. Olen ihan tyytyväinen muuttumiseni hitauteen akateemisessa maailmassa.

(Ne kohdat, joissa olen halunnut muuttua malttamattoman paatoksisena, ovat liittyneet läheissuhteisiin. Nyt kun luen Joyce Carol Oatesin kirjaa Sisareni, rakkaani, luon hypoteeseja siitä, miksi on näin. Olen nauranut kirjan kanssa monessa kohdin - parempi nauraa kuin itkeä mutta kovin tutultahan se kuulostaa, että lasten pitäisi loihtia vanhempiensa elämään mielekkyys ja taika, osoittaa näille, etteivät ne ole turhaan sinnitelleet yhdessä vuosikausia.)

Voin kyllä kuvitella, ettei muutostahtini ehkä miellyttäisi niitä, joiden mielestä opiskelijoiden pitäisi valmistua nopeammin. Se, anteeksi vaan, on kuitenkin heidän ongelmansa.

Kun koetan miettiä, olenko tajunnut tiettyjä asioita (vaikkapa tekstiasioita, akateeminen teksti -asioita) oppiessani oppivani jotakin, en saa hahmotettua, miltä tuon oppimisen oikein pitäisi näyttää tai tuntua. Muistan vain ähkivää vaivaantuneisuutta ja hitusta epävarmuutta, jonka tungen syrjään, sekä huvittunutta hihitystä, kun jossain kohdin argumentaationi kuulostaa jonkun vanhan sedän argumentaatiolta, vaikka olin silloin niin nuori tyttö, että saatoin vielä käyttää korollisia kenkiä jalkaterien kipeytymättä. En ole tajunnut oppivani yhtikäs mitään! Olen vain leikkinyt eteenpäin. Joskus tietysti jokin ongelma on kalastanut minut ja olen kiekurrellut koukku tukevasti kiduksissa kuukausitolkulla ennen kuin olen saanut muodostettua jonkin alustavan työhypoteesin ja siten solmittua edes hataran mielenrauhan. Jälkikäteen sen sijaan tajuan varsin hyvin, että jossain vaiheessa ja jotain polkua kulkien olen yhtäkaikkisesti oppinut. Olen oppinut, että osaan puhua vieraille ihmisille ja kirjoittaa lehtijutun ja opinnäytetyön. (En varmasti täydellisesti, mutta minulle on edelleen ihme, että kirjoitin gradun. Ajatella! Ihan kuin olisin fiksu tai jotain.) Olen oppinut oppivani ihan toisella tavalla kuin aluksi kuvittelin. Ja olen oppinut myös olevani ihan toisenlainen kuin kotona väitettiin. Esimerkiksi, pidän ihmisistä. Ja jotkut ihmiset pitävät minusta, kovastikin. Vaikka eivät olisi sukulaisia.

Siitä minulla sen sijaan ei ole hyvää käsitystä, mitä tällä hetkellä opin. Miten voisin asettaa tälle oppimiselleni tavoitteita, kun en oikein edes tiedä, mihin se liittyy? Olen koettanut asettaa tavoitteita hyväksymään oppimiselleni ja itseäni rankaisematta jättämisen oppimiselle, mutta en oikein tiedä, miten tavoitteiden asettaminen sopii laajempaa hyväksymisen ajatukseen: eikö minun pitäisi myös hyväksyä se, etten saavuta tavoitteita sillä tavalla kuin kuvittelisin? Vai suuntaavatko tavoitteet kuitenkin tekemistä ja olemista? Mutta eiväthän ne silloin ole oikeastaan tavoitteita vaan jotain muuta - ehkä ideaaleja. Tavoitteet tuppaavat saamaan minut kananlihalle. Ne tuntuvat kitkevän etenemisestä leikin ja spontaaniuden, joita näyn tarvitsevan voidakseni hyvin.

Äh, ehkä käytän tavoitteen käsitettä oudosti. Mutta jostain syystä minulle ei tunnu toimivan se ainaisjankutettu asia, että isot asiat pilkotaan haukkapaloiksi ja sitten haukataan ne yksi kerrallaan. Se tuntuu jotenkin niin ilottomalta! Epätoivottomalta toki myös, mutta olen ehkä aika robusti epätoivon suhteen. Osaan luovia eteenpäin se matkassakin.

Niin, kummallista istua luokassa ja kuunnella, mikä kaikki voikaan tuntua vaikealta. Ja tajuta, että hyvänen aika, eivät nuo ole minulle vaikeita asioita. Minulla on omat vaikeuteni akateemisuuden suhteen, mutta ne eivät ole tuolla kalvolla kaikkien nähtävänä. Naurattaa. Minun vaikeuteni ovat haluja kirjoittaa eeppisiä tutkielmia, rönsyttää alaviitteitä hierarkkisiksi juuristoiksi, käyttää alatyyliä ja viitata myös lyriikkaan. Tai vaikeudet ja vaikeudet. Niin vain tapahtuu, ja sitten saa taas nauraa. 

Kahvilaongelma, nippu pääsykoetekstejä ja eteläparveke

Tiedän, että toisissa persoonallisuustesteissä tapaan saada tulokseksi, että olen taipuvainen idealismiin. Se tuntuu vähän hupsulta, kun kuitenkin elän elämää, jossa olen liuennut järjestöelämästä "tavalliseen" olemiseen, hengittelemiseen, innostumiseen ja maadoittumiseen. Tunnen paljon politiikan pyrstötähtiä ja järjestöjulkkiksia ja heidät tuntien en tosiaankaan voi kutsua omaa katsantoani tai elämäntapaani erityisen ideologiavetoiseksi. Enemmän kai mukavuusvetoiseksi tai onnellisuusvetoiseksi. Toisaalta ajaudun tuon tuosta ympäristöihin, jossa kyllä tunnen itseni täysin päätä seinään hakkaavaksi tyypiksi, joka ei ymmärrä tai ennen kaikkea ei tahdo alistua ankeisiin realiteetteihin. Esimerkiksi koulussa, työelämässä ja kahviloissa huomaan ärtyväni siitä, miten monelle tuntuu olevan aivan luontevaa edetä toimintatapojaan koskaan kyseenalaistamatta, aidan matalinta kohtaa etsien ja kyynärpäät terävinä. Miksi, huomaan kysyväni, yhä hämmentyneempänä, mitä vanhemmaksi käyn. Miksi ihmeessä? Miten he osaavat sisäistää tuon myönteiseen minäkuvaansa? Onko tuo sitä, mitä he tahtovat olla? Ja niin edelleen.

Selvennän: En esimerkiksi koskaan onnistunut ystävystymään sen luokkatoverin kanssa, jonka näin petkuttavan pääsykokeessa. (En nyt mene siihen, miten kovasti painin sen kanssa, etten huomauttanut hänelle nähneeni sen. Tai kenelle muullekaan. Mutta mietin kyllä edelleen, miksi tein niin, enkä oikein osaa antaa vastausta, ja se ärsyttää.) Vaikka kuinka yritin selittää mielessäni itselleni, että hän tarvitsi opiskelupaikan mielestään kovemmin kuin toiset, että en ehkä tiedä hänen tilanteestaan kaikkea olennaista ja niin edelleen, en silti onnistu hyväksymään asiaa. Niin että kun sitten etsimme ihmisiä yhteen yhteistyöproggikseen ja tätä ihmistä ehdotettiin, päädyin hetken harkinnan jälkeen sanomaan, etten luota tähän ihmiseen, koska olen nähnyt hänen tekevän jotain epärehellistä ja mielestäni sosiaalisesti vastuuntunnotonta. Ei mitään supertörkeää, mutta kuitenkin sellaista, että minun olisi vaikeaa toimia hänen kanssaan luottamussuhteessa. Ja että vaikka hän on tavallaan ihan mukava tyyppi, en halua toimia hänen kanssaan tiiviisti ja sillä siisti.

(En osaa näemmä edelleenkään olla miettimättä, onko hyväksyttävää tuntea voimakasta hylkimisreaktiota, onko siinä jotain liian tuomitsevaa, vaikka toisaalta sanoisin kelle hyvänsä muulle, että herramunjee, luota siihen mahanpohjatuntumaan, koska et sä sitä voi selvästi muuttaakaan.)

Ja kahvilat - kävin taas lounasaikaan kiireisessä paikassa, jossa on hyvää syötävää, joka sijaitsee hyvällä paikalla mutta jossa on pitkät jonot ja vähän pöytätilaa. Ei pitäisi. Tai ehkä juuri pitääkin, että saa työstää aihetta? Melkein kaikki sisääntulijat riisuivat heti takin ja pistivät sen varausmerkiksi tuolille. Jono mateli hitaasti. Yli puolet kahvilan paikoista oli tyhjillään, vain takein merkittyjä, ja ne takittomat tuolit kannattivat puolestaan kahvittelijan takamusta. Vapaita paikkoja oli vain muutama. Seurasin, kuinka takkiaan jättämättömät kaverukset eivät päässeet samaan pöytään, koska takit veivät tilan. Suututti.

En itse jätä koskaan tuommoisessa tilanteessa takkiani varaamaan tuolia, koska en usko, että se käytäntö oikeasti olisi yhteiseksi hyväksi. Tietysti se varaisi minulle paikan, mutta olen kyllä aina tähänkin mennessä saanut jonkun paikan, vähintään jokin aika tarjotin kädessä palloiltuani. En välttämättä saa sitä paikkaa, jossa mieluiten istuisin, selvähän se, mutta toisaalta, välillä niinkin käy, kun sitä paikkaa kansoittanut ihminen sattuu juuri olemaan lähdössä samaan aikaan kun itse lasteineni tulen kassajonosta etsimään paikkaa. Tulee ehkä vähän kuuma seistä takki päällä jonossa, mutta yhtäkaikkisesti, en yksinkertaisesti osaa ajatella niin, että minulla olisi oikeus seisottaa ruuhkaisessa kahvilassa kymmentä minuuttia tuolia tyhjillään. Joku ehtii siinä ajassa jo siemaista kahvia. Ja jos lasketaan yhteen ne minuutit, joina tuolia kansoittaa jonkun takki... Ei, ei ole helppoa toimia tavalla, jonka mieltää väärältä tuntuvaksi. Enkä halua toimia sillä lailla. Mieluummin vaikka olen vanha jäärä, joka hikoilee takissaan ja seisoo hetken tarjottimen kanssa.

Sosiaaliset tilanteet muuten saattavat käydä hankaliksi, jos tämä on tyypillinen tapa ajatella asioista. Helposti käy niin, että kuten valtaosa, kahviseura haluaa niinikään tehdä takkivarauksen, ja sitten sitä karahtaa ristiriitaan: ei halua jättää itse takkia tuolille varaukseksi mutta ei toisaalta halua luennoidakaan toiselle siitä, miten väärältä itsestä tuolin takkivaraus tuntuu. (On tietysti eri asia, jos kahvilassa ei ole ruuhkaa. Nämä ovat tilannesidonnaisia pohdintoja. Muutenkin kahviloissa on mukavinta käydä silloin kun niistä löytyy enemmän tilaa.) Vaikka asian koettaisi sanallistaa kuinka pehmeästi ja itselleen naureskellen, toinen saattaa niin halutessaan tai sillä tavalla ajattelemaan totuttuaan syyllistyä siitä kuitenkin. Pahimmassa tapauksessa tilanne menee myttyyn ja toinen alkaa luennoida siitä, miten kyllä jokaisen pitää nostaa omaa häntäänsä ja pitää itsestään huoli. Mistä olen tietysti ihan samaa mieltä. Mutta minusta vain tuolin takkivaraaminen ruuhkaisesta kahvilasta ei ole mitenkään välttämätöntä oman onnellisuuteni kannalta. Itse asiassahan se selvästi tuntuu huonontavan mahdollisuuksiani onnellisuuteen; olen joitakin kertoja raukkamaisesti varannut tuolin takilla, kun olen pyrkinyt miellyttämään tiettyä ihmistä enkä ole halunnut vaarantaa tilannetta, mutta siitä on jäänyt suuhun tympeä maku, koska tiedän, että olisin halunnut toimia toisin.

Nämä ovat näitä kysymyksiä, että jos puhun näistä tiettyjen elämäni henkilöiden kanssa, he pyörittävät silmiään ja kysyvät, eikö minulla ole parempaakaan ajateltavaa. Totta kai on. Mutta ajatuksiini mahtuu yhtä sun toista. Tämä on sitä toista. Pieni asia, johon aina välillä tussahtaa uudestaan ja jää miettimään sen valossa, miten eri tavoin me ihmiset todellisuuttamme elämme. Ei ihme, että tykkäsin graduaikoina Meadista ja Deweysta, joiden mielestä kontrasti yksilön ja yhteisön edun välillä on näennäinen. (Ehkä moinen oletus on ylipäänsä kaiken politiikan mielekkääksi tekijä? Tai ainakin on vaikeaa ajatella, miksi muuten kannattaisi yrittää hioa instituutioita ja yhteiskuntia käytännöiltään järkevämmiksi, jos ristiriita on asetelmaan sisäänrakennettu... hmm. Ehkä osa poliitikoista vain koettaa pienentää ristiriitaa tai tehdä siitä jotenkin siedettävämmän? Ja: On vaikeaa pitää mielessä sitä, että ihmiselle, joka ajattelee yksilön etunaan tuolin takkivaraamisen, kontrasti oman ja yhteisen edun välillä on mitä todellisin. Ääh, haluaisin paremmin päästä sisään siihen ajattelutapaan, mutta voi olla, etten noin vain onnistu. Ehkä siksi menen niihin kahviloihin ihmettelemään?)

Mitä parempaan ajateltavaan tulee, tulostin juuri suuren pinkan pääsykoetekstejä. Projekti paluu opiskelijaksi käynnistyy jälleen. Aiempina vuosina olen turhautunut sosiaalityön matskuihin sen verran, etten koskaan mennyt pääsykokeeseen. Nyt ajattelin koettaa, onnistuisinko sietämään kasvatustiedettä paremmin. Äkkäsin nimittäin taannoin, että kaikista tuttavistani taidan kaikista voimakkaimmin olla taipuvainen tarkastelemaan tilanteita oppimistilanteina. Lisäksi oppimisen erot kiinnostavat minua kovasti. Ja oppimiselämäkerrat. Koen oppimishinkuja tuon tuosta. (Ne lakastuvat itsekseen helposti mutta tuntuvat aika intensiivisinä, jos tarmoonnun ruokkimaan prosessia ja elämäntilannekin sen sallii.) Ja haluan tukea oppimiseeni - toisinaan olen sitä saanut, enimmäkseen en, ja minusta tuntuu, että vaikken tunnekaan kasvatustieteellistä sanastoa, monet ilmiöt ovat itselleni tuttuja hieman samalla tavalla kuin kirjallisuustieteen opiskelussa monet kirjalliset tehokeinot tuntuivat tutuilta, vaikka niiden nimet vasta silloin oppikin (ja unohti myöhemmin - sen mitä ei käytä, unohtaa). Ja vaikka aiemmissa yliopisto-opinnoissa suuntauduinkin kaikista vaikeimpiin ja vieraimpiin keksimiini aloihin, filosofiaan ja sosiaalipsykologiaan, ehkä voisi osoittautua ihan hedelmälliseksi sekin, että vaihteen vuoksi tekisi jotain kotoista.

Lisäpotkuna jo aiemmin syntyneelle ajatukselle olen työskennellyt jonkin verran edellisessä koulussani opettajana. Ihan vähäsen vain, mutta kuitenkin sen verran, että olen tajunnut aina hyljeksymäni ajatuksen opettajana toimimisesta osoittautuvan kenties aivan mukavaksi vaihtoehdoksi, kun puhutaan aikuisoppijoista. Aikuisoppijathan opiskelevat omasta tahdostaan, tuntuvat motivoituneilta, kykenevät tarkkailemaan omaa oppimisprosessiaan ja niin edelleen. Heidän kanssaan työskentely on tuntunut valtavan antoisalta. Itselleni tyypillinen neuroottisuuskin on painunut taka-alalle: oppiminen tapahtuu oppijassa, minä vain koetan avustaa, olla saatavilla, pompotella kysymyksiä näkyviin, avata mahdollisia näkymiä, joihin oppija voi halutessaan käydä sisään. Koska vastuu on lopulta oppijalla, ja työskenteleminen tapahtuu yhdessä, taivaitahipoville huolille ei jää niin paljon tilaa.

No, ehkä pitäisi ensin katsoa, kuinka kauan menee ennen kuin raivostun pääsykoematskuun. Toisaalta sekin voisi olla hyvä lähtökohta pyrkimiselle. Kunhan jaksan tarkastella raivostumistani oppimistilanteena...

Erityisen rauhallista pääsykoetankkauksesta tuskin tulee. Saimme nimittäin uuden asunnon. Se sijaitsee Kalliossa, kuudes kerros, eteläikkunat ja eteläparveke. Pitää muuttaa, kylvää, ulkoiluttaa taimia, kääntää maata ja niin edelleen. Hieroa edes sen verran, että saa maksettua kirjanpitäjän laskun ja yrittäjäneläkkeen. (Jos pääsen sisään, taidan kääriä yritykseni sievään pakettiin ja toivottaa sen horontoroon.)

Uusi kämppämme jaetaan kolmen kesken, ja tietysti eläinten. Asunto kylpee valossa. Kun astuin sinne sisään asuntonäytössä, en tarvinnut kovin montaa sekuntia sen tajuamiseen, että haluan asua nimenomaan siellä. Onneksi vuokranantaja ei kauhistunut kolmea eläintä. Tai sitä, että pieneen kaksioon muuttaa kolme ihmistä.

Ihmeellistä, eikö: voin lukea pääsykoemateriaalia myös eteläparvekkeella istuen. Sen luulisi nostavan motivaatiota.

Intensiivikurssilla

Menetelmässä on tarkoitus kuunnella kehoa, sen omaa logiikkaa. Mutta se on vähän sama kuin sanoisi moniongelmaiselle, että kuuntele intuitiotasi tai kuuntele sydäntäsi. Älä ajattele, kuuntele!

Huomaan aika nopeasti kehonhuoltotunneilla, miten ainakin oma kehoni on monesta kohdin mykkä ja välillä harhainenkin. Joko sillä ei ole preferenssiä lainkaan tai sitten se preferoisi jotain aivan muuta tapaa tehdä asiat. Olen kuitenkin intensiivikurssilla opettelemassa tiettyä kehonhuoltomenetelmää, joka on aiemminkin osoittautunut hyväksi työvälineeksi kivunhallinnassa ja vääristä liiketottumuksista poisoppimisessa. Haluaako kehoni poisoppia? Jos se haluaa, se ei ainakaan osoita halukkuuttaan kyllin selvästi, jotta vakuuttuisin siitä, ettei sitä tarvitse aktiivisesti suostutella erilaisin metaforin ja kinesteettisin kuvitelmin.

Kurssi saa ajatukset vipisemään ainakin yhtä paljon kuin koko sidekudosten kolmiuloitteisen, kehonkaikkeuden ääriin ulottuvan kentän. Sillä eikö juuri poisoppiminen ole oppimisista vaikeinta? Ja eikö poisoppiminen tarkoita juuri sitä, että oppii, että se, mikä on tuntunut itsestäänselvyydeltä ja siten välittömästi hyvältä ja luonnolliselta, ei olekaan hyväksi ja että sille on nyt luotava vaihtoehto? Jos kyseenalaistan sen, mikä tuntuu kehostani välittömästi hyvältä, luonnolliselta ja vaivattomalta, kuuntelenko kehoani? Kuuntelenko, minne se tahtoo liikkeen kulkevan? Ei, sitä en suinkaan tee. Tai siis, kuulen kyllä selvästi, miten keho kitisee ja haluaisi tehdä asiat vanhalla tavalla ja usein jopa julkeasti tekee niin vaikka kuinka koettaisin projisoida metaforan voimasta, joka möyrii häpyluusta ja jyrää vatsan sileäksi edetessään kohti purkautumisteitään kaukaisuuteen kurottavien sormien päissä.

Tietysti voitaisiin sanoa, että se, mikä tekee väärin asiat, ei ole keho, vaan sen päälle liimattu kulttuuri tai virheellinen liiketottumus tai mikä tahansa muu semmoinen ja että se oikea, oikeassa oleva aito ja alkuperäinen keho on siellä alla kyllä. Tavallaan niin onkin, mutta vain tavallaan. Hermotus tuntuu taas olevan avainasemassa, kun tätä asiaa pohtii. Hermotushan se kertoo virheellistä liiketottumusta käytettäessä, että nyt asiat sujuvat vanhaan hyvään malliin, helposti ja vaivatta. Ja sitten toisaalta, viiveellä hermotus kertoo myös siitä, että kudoksiin on kertynyt jännitystä, pieniä tulehduksenkaltaisia tiloja, jotka kuin maagisesti seuraavat tätä "helppoa ja vaivatonta" arjessa liihottelua. Toisaalta hermotus on ajan tasalla siinä, että kun toinen ihminen ottaa raajan näppeihinsä ja vie sen oikeassa linjauksessa pitkin liikerataa, se tuntuu todella hyvältä. Usein kipu, joka on kaihertanut jossain kohdissa liikekaarta, katoaa. Ja sitten hermotus, tuo ruoja, kertoo omin suostutteluin asiaa eteenpäin vietäessä, että jokin tuntuu omituiselta ja ehkä vähän väärältäkin. Kaikki uusihan tuntuu omituiselta. Etenkin kun sen toistaa joitakin kertoja. Harjaantumaton kohta tärisee, Feldenkrais kirjoittaisi siitä, että hermosto väsyy, lihas ei väsy, hermo väsyy. (Luulen, että Feldenkrais on oikeassa.) Eikä se tunnu mukavalta.

Jos kuuntelisin kehoni välitöntä mielipidettä jokaisessa kohdassa, en tekisi yhtään alavatsaa vahvistavaa liikettä. Eivät ne nimittäin ole sellaisia, joihin kehoni sulaisi ilman mitään suostuttelua. En nyt tarkoita, että joutuisin erityisesti pusertamaan tai pakottamaan mitään, ei. Usein metafora riittää. Ja kun toistot lisääntyvät, roima annos tahtoa. Tahtoa, joka katsoo aivan toisaalle kuin kehon välittömiin tuntemuksiin. Juu, huutakaa vaan, se toteaa alavatsan kudoksille, täriskää ja anokaa armoa ja katukaa laiskuuttanne menneisyydessä... nyt nimittäin on niin, että teidän on tärkeää oppia reagoimaan sillä lailla ettei selkäparka joudu tekemään teidän töitänne (joita se ei tarkalleen ottaen edes pysty tekemään ja jotka se on enemmän kuin halukas ottamaan osakseen kitistäkseen sitten marttyyriuttaan myöhemmin) ja etteivät nikamavälit luhistu ja että liikkuvuus säilyy ja elämä maistuu. Tämä on kokonaisuuden parhaaksi, teidän on myös tehtävä osanne. Ja hermotus, sinähän tottelet. Ei oppi ojaan kaada...

Kehonhuolto tuntuu hyvin erilaiselta tunnin ja kolmen tunnin palana. Kolmen tunnin palat sijoittuvat kolmeen peräkkäiseen päivään. Kolme tuntia koetan kuunnella itsepäistä, jankuttavaa tyyppiä, joka erehtyy yksinkertaisimmissakin tehtävissä ja sitten toisaalta yllättää nokkeluudellaan välillä. (Mutta enimmäkseen ei.) Kehon kanssa työstäminen on hyvin toisenlaista kuin mielen kanssa työstäminen. Kehon kanssa jokainen kurssi sijoittuu tilaan, joka rinnastuu yliopiston fuksivuoteen: Kulki ympäriinsä, meni rohkeasti seurueisiin muttei osannut sanoa siellä mitään, ja vielä pahempaa, ei oikein edes ymmärtänyt mistä toiset puhuvat, mutta hengasi vain mukana ja ajatteli sen kai joskus vielä valkenevan. Ja valkenihan osa siitä. Ei kaikki, mutta osa. Kehon kanssa edes osa ei valkene. Tai jos valkenee, se jää huomaamatta. Tai ehkä tarkennan: Kehon kanssakin valkenee kyllä teoria, oikein hyvinkin. Sen projisoiminen maailmaan sillä lailla, että keho myös käytännössä osaisi polveilla teorian tapaan, onkin sitten toinen juttu. Tuntuu, että poisoppiminen on paljon vaikeampaa kehon käytössä kuin teoreettisen tiedon kohdalla. Mielen kohdalla virheet eivät myöskään ole niin kohtalokkaita. So what vaikka sitä muistaakin väärin, kuka sanoi mitäkin sen ja sen Descartes-tulkinnasta. Korkeintaan herättää naurahduksia tai paheksuntaa. Mutta annas kun tekee tiettyä liikerataa virheellisesti päiviä ja vuosia. Kipu tulee ensin vieraaksi ja lopulta tahtoo asettua taloksi. Ja vaikka tietää, ettei nostamista tai ylös nousemista tai lattialta tavaran poimimista tehdä näin, sitä ei pitäisi tehdä näin, jostain syystä niin tekee ja tekee ja tekee ja tekee, vaikka kuinka koettaa ohjata tietoisuuttaan läsnäolemiseen.

Ja vaikka makaa lattialla ja keskittyy siihen, miten nyt ainakin päästetään irti ja annetaan sen kaiken virrata itsen läpi, päästetään näistä luontumuksista ja annetaan sormien venyä kauas - olkapää pirulaiset lähtevät mukaan, vaikka vain sormien piti kurkottaa, ei olkapäiden. Huokaus, takaisin harjoitukseen. Koetan kuunnella, miten keho venyttyy, mutta joissain kohdin törmään seinään. Ei ole keinoa venyttyä. En tiedä, miten se tehdään. En tiedä yhtään, miten lähtisin aloittamaan liikkeen.

Reidenojentaja kramppaa, ja opettaja tulee kysymään, miten se nyt kramppaa, eihän sitä edes tarvita tässä liikkeessä. No kyllä minä sitä käytän, vastaan. Missä sinä sitä käytät, hän kysyy. No kun nostan jalkaa kohti kattoa. Et sinä siihen sitä tarvitse, hän sanoo, nostat nyt pelkillä vatsalihaksilla sen jalan. Miten, kysyn. Nostat sen vaan etkä ajattele, hän sanoo. En tiedä, miten se tehdään, sanon. Hän näyttää vähän pahastuneelta, vaikka vastaukseni kertoo asian todellisen tolan. Ei minulla ole siitä harmainta aavistusta, koska aivan selkeästi empiria osoittaa, että kun minä "vain nostan jalan ajattelematta kohti kattoa", reiden ojentaja jännittyy. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoittaa turha lihastyö, turha lihasjännitys, koska puran sitä työkseni. Mutta oman kehoni kohdalla minulla on sokea piste, kuten kai meillä useimmilla. Sokea vai mykkä? No, kommunikaatiorajoitteinen joka tapauksessa. Mistä sinä olet kuullut, että tuo lihas nostaisi jalkaa ylös, hän kysyy, missä niin on opetettu. En minä siitä tiedä, vastaan, on enemmän kyse siitä, että tunnen sen tekevän työtä. Vai niin, hän sanoo ja kävelee pois.

Myöhemmin hän palaa kysymykseen ja sanoo, että pitää vain nostaa, ei ajatella, ja että kai minä nyt osaan portaitakin nousta. Vastaan, etten ole siitäkään oikein varma. Sekin on totta. Toki pääsen niitä pitkin jonnekin tarkoituksessa paikasta aa paikkaan bee, mutta jos rehellisiä ollaan, niin ei minulla ole mitään käsitystä siitä, teenkö senkin asian väärin, ja täällä keskitytään nyt siihen, miten asiat tehdään, eikä siihen, mitä tehdään. Todennäköisesti teen sen jotenkin omalaatuisesti, kun kerran reisieni lihakset ovat ylikehittyneet, vaikken tee enkä ole ikinä tehnyt mitään voimaharjoittelua. Ne ovat olleet tuollaiset patukkamaiset ala-asteelta lähtien. Ehkä sitä ennenkin. Äiti kertoo laittaneensa minut balettitunnille kun olin viiden, etten jäisi niin jäykäksi kuin olin. Tai siis, olen, edelleen.

Minulle on mysteeri, miten tästä kehosta tuli tällainen. Miksi se muistuttaa kudostyypiltään vanhempieni kehoja? Mitä kaikkea se on kerännyt sisälleen? Ovatko siihen kertyneet elämää hankaloittavat ajattelu- ja liiketottumusten mallit helpommin yhdessä vai erikseen työstettävissä? Miten paljon siinä näkyvät asiat, joita en valinnut, mutta jotka jouduin kokemaan ja joista oli selviydyttävä silloisten tilanteiden ehdoin? Miten paljon siinä näkyy tahdonvoima? Entä taito? Entä sinnikkyys? Mitkä asiat se osaa hyvin ja mitkä ei?

Kehonhuoltotunnilla hikoilun jälkeen, kotiin pakkasen läpi kävellessä hämmästyttää se ajatus, että keho voisi olla omaisuutta. Että se voisi olla minun, kokonaan. Sehän on täysin vieras, läpitunkematon, läpikotaisin historiallinen ja uniikki. Aivan samalla tavalla kuin mielikin.

Illalla liikun varovaisesti kuin vanhat mummot. Alaselkä tuntuu kummalta, kireältä. Ensin säikähdän, liekö se jotenkin suuttunut ja krampissa. Mutta kun tarkistan tilanteen, huomaan sen vain venyneen normaalia rennompaan, oikeaoppisempaan asentoon. Venyn pidemmälle eteen kuin pitkiin aikoihin. Huomenna on taas kolmen tunnin sessio.

En tiedä mitään niin mielenkiintoista, kummastuttavaa ja ajattelua liikkeelle hätistävää kuin kehon työstäminen menetelmissä, jossa kehoa sanotaan kuunneltavan ja jossa turha ajattelu koetetaan sulkea pois tekemisen ajaksi. Ja toki niissä sitä kuunnellaankin enemmän kuin joissakin muissa menetelmissä ja perinteissä, vaikka näissäkin menetelmissä on helposti erotettavissa ideaalikehon käsitys - ainakin minimissään sellainen keho, joka tunnistaa aidon, oikean ja hyväätekevän liikkeen ja erottaa sen varmasti virheellisestä ja satuttavasta, kun sille osoitetaan nämä liikkeet. (Paras tapa osoittaa lienee viedä kehoa toisen voimalla kyseisen liikkeen läpi, tai ainakin minulle se toimii parhaiten, vaikka siitä jääkin vielä jäljelle se ei aivan pieni ongelma, että miten keho saadaan itse hoksaamaan, miten se voi luovia tuota samaa reittiä pitkin, josta toinen sen niin sujuvasti pujotteli.) En ole ihan varma, hoksaako kehoni aivan kaikkea, mitä sen odotetaan hoksaavan. Ennemminkin tuntuu siltä, että kerta toisensa jälkeen keho suoltaa nonsensea, valehtelee, mykistyy, on harhoissa, ei kykene erittelemään eikä kykene yhdistelemään kokonaisuuksia. Se hihkaisee, voihkaisee, hikoilee, sojottaa kummallisiin suuntiin ja riemukseni huomaan sen kadottavan senkin, mitä tarkoittaa käsky ylös tai taakse. Se on jotakin aivan muuta kuin mitä kehoni olettaa siinä tilanteessa.

Minulla ei ole pienintäkään vaikeutta uskoa G.H. Meadin väitettä, että kaikista maailman objekteista oma keho ja minä ovat hahmottumisessaan viimeiset. Mistä tulee mieleen välittömästi, nyt kun kirjoitan, että kenties ei pitäisikään ajatella kehoa ja sen suostuttelua vaan koko universumin suostuttelua, tai oikeastaan, peittää se suostuttelukin näkymättömiin, hys hys, ja vain kertoa tarinaa siitä, miten alavatsaan on kertynyt musta klöntti, sykertynyttä voimaa, joka alkaa työntyä ylöspäin ja alaspäin ja muuttua väriltään ja joka on niin säkenöivää ja hurjaa, että se vain tempaisee torson ja jäsenet matkaansa ja hehkuu sormenpäissä ja kannassa, päkiässä ja varpaissa niin karmeasti, ettei niihin voi vilkaistakaan, että tuntee vain kuinka ne lentävät kauas pois kuin räjähtäen.

Ehkä se voisi olla koettamisen arvoinen taktiikka huomenna, koska huomaan, miten hidas oma kehoni on ja miten paljon se tarvitsisi lisää feldenkraisin tyylistä mikrotyöstöä ollakseen jännittelemättä väärissä kohdin ja löytääkseen helpolle ja avaavalle liikkeelle orastavat alut. Ollakseen valmis tällaiseen kaikkeen, jossa taas pitäisi. Ja kummallista kyllä, moisen hitauden äkkäämisessä on jotakin syvän voimauttavaa. En ymmärrä, miksi, tai mistä tässä voiman tunteessa on kyse, mutta itse tunnusta ei voi erehtyä. Tässä on jotakin kertakaikkisen riemastuttavaa ja vahvistavaa, tässä kaikessa osaamattomuudessa ja sitä silmiin tuijottamisessa.

Neuvottomuudesta

Jos vuosille pitäisi antaa subjektiiviset teemat, tämä nimeytyisi kenties neuvottomuuden vuodeksi. En tarkoita, että olisin nyt sen enemmän eksyksissä kuin aiempinakaan vuosina, luullakseni, mutta nyt jotenkin kestän paremmin tuon harhailun ja haahuamisen havaitsemisen ja siihen huomion kiinnittämisen. Joskus nuorempana saatoin suuttua, jos jouduin tilanteeseen, jossa joku osapuolista sai minut tuntemaan, etten ollenkaan tiedä, mitä voisin sanoa tai tehdä. Suutuin toiselle ja sitten itselleni, koska suutun itselleni näemmä aina jollekulle toiselle suututtuani, tai ainakin, jos päästän suuttumuksen hiomattomana ja pehmentämättömänä ihmisten ilmoille. (Ei ihme, että taannoin akupunktiossa melkein karjuin, kun neula työnnettiin peukkuvarpaan tyveen. "Joudutko joskus nielemään kiukkuasi?" kysyi akupunktiohoitaja. "Tuon tuosta", vastasin.) Nykyään en enää suutu niin helposti, koska hahmotan itseni entistä osaamattomammaksi, eksyneemmäksi ja sattumanvaraisemmaksi. Ei minun tarvitse aina osatakaan sanoa tai tehdä jotain. Saan olla toisinaan myös neuvoton.

Tuntuu, että kun neuvottomuudelle antaa luvan nousta tajuntaan, sitä löytyy miltei kaikkialta. Joskus se tukkii tilanteet sakeudellaan. Esimerkiksi tilanteessa, jossa yksi tuttavani sanoi ilkeästi hyvästä ystävästä, sai minut melkein suuttumaan, mutta sitten tunnistin neuvottomuuden ja hädän siitä, ja annoin niiden vain tulvia ylitseni ja menin ehkä yli siitä, missä aita on matalin, en käynyt haastamaan vaan pysyin jäätävän kohteliaana ja kannastani kiinni pitävänä ja annoin neuvottomuuden upottaa minut jonnekin sisäänsä. Tai tänään, kun kuljimme metsää ja siskokin tuli mukaan, varmaan ensimmäisiä kertoja kun teemme mitään yhdessä, vuosiin, ja sisko ja Fauni ja minä kuljimme pitkällä edellä ja Vompsu jäi jälkeen, enkä oikein tiennyt, mikä hänen oli, koska hän ei vastannut, kun kysyin, eikä vastannut halaamiseen eikä hymyilemiseen eikä mihinkään, ja sisko näytti vähän kummastuneelta, enkä tiennyt oikein, miten olisin asian hänelle sanonut, sanoin vain Vompsun näemmä tänään mököttävän syystä tai toisesta, arvelin hiljaa mielessäni pakko-oireiden taas nostavan päätään, mutta kun en tiennyt, en oikein voinut ääneen vedotakaan niihin. Bussissa matkalla kotiin Vompsu itki, enkä taaskaan oikein osannut tehdä mitään, paitsi pidellä kättä, tai sanoa mitään järkevää. Kai sellaisessa tilanteessa voi vain pysyä itse rauhallisena, mutta ei se tunnu kovinkaan helpolta. Vaikka pintatasolla pystyy pysymään ystävällisenä ja rauhallisena, ei tunnu oikein mahdolliselta käydä jälkeenpäin nukkumaan ja saada unta, vaikka toisaalta on päivän rasituksista aivan uuvuksissa. No, onneksi huomenna ei tarvitse tehdä mitään oleellista.

Olen edennyt tutkimaan neuvottomuuttani niin pitkälle, että hahmotan, miten vähän oikeastaan osaan yhtikäs mitään. En tiedä, miten ja kenen kanssa asun parin kuukauden kuluttua. En osaa arvioida, kuinka paljon hierontoja oma kehoni kestää kremppaamatta. Ja työhuonekin, jonka piti olla varma - nyt on paljastunut, ettei siellä ehkä olekaan oikein syksyllä enää tilaa, mutta sekin on vain ehkä. Toiset ovat laittaneet toivomuskalenteriin jo varaukset, ja varauksia on kaikelle muulle paitsi varhaisaamuille ennen kymmentä ja perjantai-illalle. Toisaalta se voi olla hyväkin juttu, jos en sitten juuttuisi sinne vuosikausiksi, kuten minulla näyttää olevan tapana juuttua suhteisiin ja muihin osa-aikatyöpaikkoihin ikään kuin en oikein ymmärtäisi, että ihmiset on tarkoitettu etenemään jonnekin toisaalle. Huomaan, miten neuvottomaksi käyn, kun kuulen jonkun tekevän pimeää työtä, haluaisin nimittäin tavallaan sanoa suorat sanat siitä, miten paljon me kaikki olemme systeemiltä saaneet ja saamme kaiken aikaa, mutta ei minusta taida olla semmoiseen keskusteluun sitten ollenkaan, ahdistun jo ajatuksesta mahdottomasti. (Uuteen ammattiin valmistuminen on lykännyt minut näemmä tekemisiin sellaisen sosioekonomisen luokan edustajien kanssa, joiden parissa on ihan ookoo tukea harmaata taloutta. Jotenkin huimaa moisen asenteen yleisyys ja siihen suhtautumisen keveys.)

Koetan miettiä sitäkin, mitä oikein haluaisin elämältä, mitkä ovat syviä arvojani, mutta törmään valtavaan tietämättömyyteen ja kyvyttömyyteen haluta suuria asioita, ainakin toistaiseksi. Näyttää siltä, että osaan tahtoa ja haluta lähinnä ruoan kaltaisia asioita. Joskus haluan pitää juhlat, mutta usein jo juhlapäivänä suhtaudun ärtymyksellä päähänpistooni. Ja toisaalta, jos haluan jotakin, mutta sitten vähättelen halua tai muuten sätin sitä typeräksi mielessäni, ei sekään kyllä tee minua mitenkään määräisemmäksi tai lisää itseymmärrystäni juuri kuinkaan, päinvastoin. Prokrastinointi se vasta viheliäistä on! Siispä mieluummin kuitenkin halun seuraaminen ja sitten pettymys. Ehkä jossakin vaiheessa lakkaan haluamasta pönttöjä asioita ihan luonnollista tietä, hitaan oppimisprosessin tuloksena. Sinne saakka on kai vain jaksettava neuvottomuutta oman mielialan säätelyn suhteen siinä vaiheessa kun vieraat saapuvat mekoissaan ja hymyilevinä ja itse on hyväntuulisuudeltaan ampiaisen ja tyylikkyydeltään talviunilta kesken herätetyn karhun tasolla.

Vaikka tietysti välillä oivallankin jotakin. Oivallan esimerkiksi, miksi minua ärsytti yhdessä suhteessani toisen osapuolen sinänsä hyvin rationaalinen suhtautuminen suruuni, ärtymykseeni ja kiukkuuni. Tuossa suhteessa esimerkiksi epätoivoinen parahtaminen ja itku saivat aikaan sen, että toinen otti kaiken huomionsa pois, koska ei halunnut palkita väärää käyttäytymismallia. Tavallaan ajattelen itsekin samalla tavalla, olen kirjoittanutkin monta kertaa huomiolla palkitsemisesta, mutta itkun kohdalla kulkee minussa jokin raja. Kun toinen itkee, en osaa enkä edes halua osata suhtautua häneen koulutettavana, jonka koulutuksen päämäärät ovat minun asetettavissani. Olen oikeastaan vasta nyt alkanut tajuta, miksi minusta tuntui niin pahalta tuollainen minuun kohdistunut koulutus, jonka perustelut sinänsä hyväksyin mukisematta, ja joka sai minut potemaan epämääräistä syyllisyyttä siitä, että näemmä en tahdo oppia käyttäytymään järkevän aikuisesti, vaikka olenkin niin itselleni uskotellut. Mutta ei se ollut oppimista vaan koulutettavaksi alistumista. Ehkä jotkin metodit tosiaan muuttavat käyttäytymistä ällistyttävän nopeasti, mutta entä jos tavoitteet on asetettu tavalla, jota koulittava ei oikeastaan halua? Kuka kouluttaja on riittävän taitava siihen nähden, ettei vain simsalabimteholla kouli toista sopeutumaan omiin oikkuihinsa ja arvoihinsa vaan oikeasti edistää toisen itseymmärrystä ja itsearvostusta? Toivon, etten olisi ollut silloin niin neuvoton, että vain hyväksyin tilanteen ja myöntelin itkua nieleksien, että haluan oppia olemaan itkemättä. Vain sanoakseni jotakin, pää perusteluista pyörällä. En ajattele, että syy olisi ollut toisessa, varmasti se oli ainakin yhtä paljon itsessäni: Itsestään pitäisi osata pitää huolta. Pitäisi olla riittävän jämäkkä ja tunnistaa, kuka suhtautuu itseen empaattisesti ja kuka ei, ja jos jonkun empatia pettää, se pitäisi ottaa puheeksi ja jos se ei auta, reagoida jaloillaan. (Mutta eihän minulle näitä asioita opetettu kotona, kuten ei monelle muullekaan; on liikaa olettaa, että nuoret aikuiset ymmärtäisivät itsestään nämä asiat.)

Joinakin iltoina tuntuu hyvin raskaalta koettaa nukahtaa sellaisen ihmisen viereen, joka on jossakin mielessä niin kaukaiselta planeetalta, että kuuluvuus käy välillä aika heikoksi. (Se tietää sitä, että empaattisena pysyminen käy työstä.) Ihmisen, jonka taipumusta haluta tarkistaa vanaveteensä jäävät ruumisjonot ei ole kovin helppoa ymmärtää. Vompsu on miettinyt nyt useamman viikon, pitäisikö hänen palata Kreikkaan tarkistamaan eräältä rannalta, oliko se hahmo rantavedessä kahvilan luona hukkunut vai kivi. Enimmäkseen hän jo puhuukin hahmosta kivenä, muttei pysty uskomaan päätökseensä määrittää hahmo kiveksi. Tajunta on jo kerennyt kysyä, olisiko se sittenkin ollut hukkuva, ja asia pitäisi päästä tarkistamaan. Asiaa ei muuta sekään, että hukkuva olisi tietenkin hukkunut jo aikaa sitten, eihän hukkumiseen kulu viikkokausia, eikä häntä voisi enää auttaa. Koska voihan hänellä olla esimerkiksi lapsia, joista jonkun pitäisi pitää huolta - esimerkiksi sen, joka olisi voinut pelastaa hukkuvan, jos olisi katsonut kivimäistä hahmoa tarkemmin ja ryhtynyt tilanteen edellyttämiin toimiin. Sekään ei auta, että rantakahvilassa käy varmasti satoja ihmisiä päivässä. En osaa sanoa tähän pakko-oireeseen mitään. En osaa eläytyä koettuun huoleen mitenkään muuten kuin tunkemalla valvemieltä unimetaforaan itsepäisesti - on minullakin niitä unia, jossa olen huolimattomuuttani tappanut jonkun, ja se painaa minua kamalalla tavalla. Mutta niissä unissa hissin vaijeri saattaa olla hammaslankaa ja kavioni voi saada sädemädän, joten metafora kinnaa vastaan. Enkä unissa tosiaankaan halua kenenkään muun tietävän, toisin kuin Vompsu, tai en kai tiedä sitäkään, haluaako hän minun tietävän pakko-oireiden yksityiskohdat, vai vastaako hän vain, kun huolestuneena kysyn, mikä nyt on vialla, että näen kyllä jonkin olevan, ja että voinko jotenkin auttaa, onko mitään, mitä voisin tehdä ja niin edelleen.

Koska hukkuvan kiven tapaus saa minut hyvin neuvottomaksi, se jotenkin painuu piiloon enkä tule ajatelleeksi sitä katsellessani Vompsun ahdistusta. Sen sijaan ajattelen hänen huomenna alkavaa parin vuoden tutkijanpestiään, attribuoin ahdistuksen uuteen alkuun ja kaiken muuttumiseen. Mutta kun puhumme, selviää, että Vompsu pelkää, ettei pysty keskittymään työhön kiven ajattelemiseltaan. En osaa sanoa siihen mitään järkevää, en kertakaikkisen mitään. Sopertelen jotakin mummomaista siitä, että ehkä kannattaa murehtia asioista vasta sitten kun ne ovat kohdalla, mutta onhan huoli tietysti kohdalla jo nyt. Myöhemmin illalla Vompsu sanoo kirjoittavansa kivestä, ja neuvoton pääni tuottaa assosiaation Paleohorin rannalta Miloksesta kerättyihin upean värisiin kiviin, niihin jotka löysimme vahingossa etsiessämme kuumia lähteitä (joita emme löytäneet). Hetkessä pääni läpi laukkaa oranssin kiven tuntu, sen löytyminen suurten kivien välistä vesirajasta, ja olen miltei varma, että Vompsu kirjoittaa upeasta kivestä ajatellakseen jotakin muuta kuin hukkunutta. (Kuuntele nyt, minä olen alkanut sanallistaa sen hukkuneeksi.) Ja kysyn, mistä kivestä, iloisena, ja Vompsu sanoo, että siitä rantakahvilan luona, ja palaan neuvottomuuteen ja koetan hyväksyä sen.

Joskus toivon hetken verran, että joku lähelläni osaisi toivoa sellaisia tämän maailman asioita, sellaisia varmuuksia ja mallinmukaisuuksia, mutta sitten muistan äkisti, etten ole tavannut voida hyvin sellaisessa seurassa.

Kuulostaapa onnettomalta. Mutta ei neuvottomuus ja onnettomuus ole sama asia, ja siksi toisekseen, elämässä on paljon myös huvittavia hetkiä, kuten se, kun tajuan, että saattaisin nyt kolmevitosena olla valmis kommuuniasumiseen, että aiemmin en olisi mitenkään ollut. Se on juhlimisen arvoista, jos mikä! Vaikka tietenkin vähän huvittavaakin, ja hyvä niin. (Huvittuneisuus on muuten aika kaukana neuvottomuudesta.) Ja metsässä, niin, metsässä mikään ei tunnu liian pahalta. Olemme kävelleet metsässä kaiken päivää ja siskon koirat ovat käyttäytyneet miellyttävästi, uteliaasti ja ystävällisesti, niiden pelot alkavat hellittää. Metsässä hahmottaa helposti oman fyysisen haurautensa ja lyhytikäisyytensä. Sen, miten mieli leikkaa kuvitelmissaan hahmot paperinukeiksi kävelemään maisemassa, vaikka hengitys virtaa tosiasiassa kaiken aikaa sisään ja ulos ja jo pian tulee uusi jano.

Rankaiseva uni ja muuta höyrypäisyyttä

Illalla kirjoitin muutaman ystävän kannustuksen rohkaisemana kohteliaan kirjeen oppilaitokseen, ja sekä kysyin valintaperusteista että esitin perusteltua kritiikkiä hakumenettelyn mahdollisista aukkokohdista. Mielestäni se, mitä tein, oli aivan oikein ja perusteltua, ja minulla oli siihen oikeastaan enemmän velvollisuus kuin oikeus. Tahtoisin näet, että haku- ja valintamenettelyihin liittyisi kaikissa oppilaitoksissa avoimuus ja selkeys, kuten esimerkiksi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hakuihin liittyykin. (Siellähän hakusivuilta löytää helposti tilastot edellisten hakujen hakijamäärästä suhteessa sisään päässeisiin ja pisteytysperusteet.) Ainakin minun on paljon helpompaa hyväksyä päätös kumpaan suuntaan tahansa, kun tiedän perusteista. Sitä paitsi, on aika kiinnostavaa tietää, mitä on arvostettu tai mihin pyrkiminen on tyssännyt.

Vähän kyllä mietin, että tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että saan siellä oppilaitoksessa hankalan ämmän maineen ja minua ei ainakaan ikinä hyväksytä sinne sisään, mutta sitten suutuin ajatuksesta ja tulin siihen tulokseen, että siitä viis. Jos jossain ollaan niin epäselviä, ettei valintaperusteita olla halukkaita perustelemaan ja loukkaannutaan niiden asiallisesta tiedustelemisestakin, sama pätee todennäköisesti opintojaksojen arvosteluun ja minun on aika vaikeaa kuvitella, että haluaisin sellaiseen mielivaltaan pyristelemään edes vuodeksi. Eiväthän tuollaiset salaperäiset systeemit ikinä tule läpinäkyviksi, jos kaikki vain tahtovat olla mahdollisimman myötäkarvaan ja harmittomia eikä kukaan ponteennu tiedustelemaan, miksi asia hoidetaan näin, kun hyviä esimerkkejäkin löytyisi kotimaastakin runsaasti. Ja jos taas kysymyksiini vastataan ja kritiikkiin suhtaudutaan asiallisesti, osaan seuraavan kerran ehkä muotoilla hakemuksen vieläkin kohdistetummin ja saatan päästä haastatteluun saakka...

On jännittävää havainnoida, millaisia oloja tuollaisen aivan asiallisen kysymyksen esittäminen ja palautteen antaminen synnyttää. Jos en suhtautuisi uteliaasti oloihini, voisi olla, että kysyminen olisi jäänyt tekemättä, sen verran karmeaksi ämmäksi tunsin itseni. Olen jotenkin tottunut sellaiseen asemaan koulutuksen suhteen, että ahdan itseni tulitikkurasiaa pienempään lokeroon ja yritän perustella sen ratkaisun niin, että on hyvä yrittää ymmärtää (naurettavuuksiin asti) epäreilujakin käytäntöjä, koska kukaan ei ole täydellinen ja armollisuus on tärkeää. Ongelma vain on, ettei sellainen käytäntö ole kovin armollinen itseä kohtaan. Eikä myöskään niitä, jotka kärsivät aivan samoista ongelmista ja saattaisivat hekin tösmistyä vaatimaan oikeuksiaan, jos saisivat sellaisesta esimerkin. (Uskon esimerkkeihin monestakin syystä. Muistan miten raikastavasti ja voimauttavasti minuun vaikutti Hurinan tyrmistys ja selitysten penääminen silloin kun meidät työkavereina sanottiin laittomasti irti. Itse olin jotenkin alistunut ja pahoillani siitä, että niin kävi, mutta Hurinan esimerkki osoitti, että voi sitä reagoida toisinkin - voi penätä oikeudenmukaista kohtelua. Intoonnuin siihen mukaan, ja se kannatti: minulla ja kolmella muulla meistä viidestä, jotka aiottiin irtisanoa, on edelleenkin töitä tuossa paikassa. Tosin työsopimukseni ja yhden toisen työsopimus on edelleen laittomasti ketjutettua määräaikaista ja töitä on vain parina päivänä kuussa. Mutta parempi sekin kuin ei mitään. Myös kasvissyöjäksi siirtymisessä tärkeää oli se, että lähelläni eli ihminen, joka oli kasvissyöjä, ja jota tarkkaillessani tajusin, että kyllä se minultakin varmasti onnistuisi.)

Kirjeen lähettämiseen liittyi kumma tunne siitä, että vaikka toimii mielestään oikein sekä itseään että toisia kohtaan, on silti hankala, ärsyttävä ämmä. Etenkin tuntui pahalta, että piti kirjeen sävyn hyvin kohteliaana. Se on ihan hullunkurista, koska en ole mikään räksyttäjä noin muutenkaan, ennemminkin tilanteista pakoon luikahtaja. Mutta rauhallisena ja kohteliaana pysyminen voidaan tulkita ylästatuksen ottamiseksi, ja se vain tuntuu minusta jotenkin väärältä silloin kun en ole itse ammattitehtävissä vaan aivan oma itseni. Hmm, ehkä jos kokisin tekeväni koulutustani vastaavaa yhteiskunnallista valistustyötä penätessäni avoimempia käytäntöjä, en kokisi omaa rauhallisuuskohteliaisuuttani toisia uhkaavana... Hassua, miten tämä menee. Kiinnostavaa. Jotenkin tuohon kohteliaisuuteen, hyvään jäsentelyyn, perustelemiseen ja rauhallisuuteen liittyvä tunnetason vääryys on kai sitä, että minusta tuntuu siltä, että oikeastaan minun pitäisi vain itkeä ja olla surullinen. Mutta kun en ole. Huooh!

Yöllä sitten näin unen, jossa tuo kirjeen saanut henkilö oli tappanut itsensä kritiikkini takia. Heräsin hiestä likomärkänä, itkuisena. Join vähän kamomillateetä ja mietin asiaa. Tosiaan, jokin taso minussa selvästi uskoo, että jos pidän puoliani (ja oikeastaan samalla edistän hyviä käytäntöjä kaikkien kannalta) ihan asiallisesti, se rikkoo kaikki ihmiset ympärilläni. Heh, juuri kun olen parina viime päivänä kirjoittanut siitä, etten koe syyllisyyttä! Nytpä ainakin sain itseni kiinni siitä, miten välttelisin mieluusti syyllisyyden tunnetta: muuttumalla näkymättömäksi. Ja samalla sain tuntumaa siihen, miten jollakin tasolla pidän itseäni äärimmäisen vaarallisena ja vahingoittavana. Koetan sanallistaa ja kokea sen pontevuutena ja oikeudenmukaisesta kohtelusta kiinni pitämisenä, mutta en voi mitään sille, että tietoni siitä, että sanomani aiheuttaa jossakussa levottomuutta, resonoi varsin ikäviä viboja. Jossakin minussa on kerrostuma, joka aktivoituu ristiriitatilanteissa, ja se kerrostuma arvioi helposti paremmaksi sen, että luovun omasta kannastani ja jopa omista oikeuksistani kuin että hyväksyn sen, etteivät kaikki ristiriidat tosiaankaan maailmassa ratkea ja että voi olla ihan okei jos joku muukin kokee ne nahoissaan sen sijaan että vain piilottaisin ne sisääni.

On vähän hupsua ja kivikenkämäistä, kun äkisti tajuaa, miten sama ratkaisu hämmentävään tilanteeseen on järjellä ajatellen sekä ainoa oikea lähestymistapa että tuntuu kontrollin menetykseltä. Miten vahingollinen luontumus, että tuntee menettävänsä kontrollin silloin kun tekee mitä tahansa muuta kuin kääntää ristiriidat sisäänpäin. Tahdon opetella siitä irti, ja yritän suhtautua tähän puolensapitämisen harjoituksena. Kyllähän minä tiedän jotakin ehdollistamisesta ja luontumusten muodostumisesta. Sen sijaan että alkaisin perustelujen tasolla kiistää vanhan luontumuksen totuutta (se on jo kiistetty eikä sillä tiellä vielä käännetä tunnetasoa) tai rankaista itseäni siitä (mikä on hyödytöntä oppimisen kannalta ja vahingoittavaa itsetunnon kannalta), on paljon järkevämpää harjoitella puolensa pitämistä erilaisissa tilanteissa ja ehkä oppia rentoutumaankin siinä puuhassa! Kunpa vielä unenikin uskoisivat tämän... että se, että minulla voi olla mielipide jonkin käytännön oikaisun tarpeesta, ei välttämättä tarkoita, että ihmiset ympärilläni kuoleskelevat silkasta järkytyksestä.

Se kuulostaa hirvittävän hassulta aukikirjoitettuna, ja niin on tietysti tarkoituskin. Nähdä ja näyttää itselleen hupsuus, jotta ei jää tuon hupsuuden kaltereiden taakse pelokkaana ja hupsuutta havaitsemattomana vaan voi nauraa asianmukaisesti ja sitten uskaltautua vahvistamaan sitä puolta itsessä, johon mieluummin identifioituisi, sitä puolta, jonka on mahdollista sanoa, että tämä ei käy tai että ainakin se aiheuttaa hämmennystä ja pahaa mieltä. Mitä useammin pidän puoliani, sen helpompaa tuohon puolensapitämiseen kai on vähitellen identifioitua. Ja jos totta puhutaan, eivät minun kritiikkini ole saaneet "nyt tapan itseni kun toimintasi selvästi osoittaa, että olen niin epäonnistunut" -reaktioita esiin kuin kahdesta ihmisestä. Harmi vaan, että nuo kaksi ihmistä ovat kaksi neljästä tärkeästä lapsuuteni aikuisen mallista (eikä heistä kuin toinen käyttänyt tuota fraasia rankaisutarkoituksessa; toinen vain oikeasti romahti, mikä tuntui vieläkin pahemmalta, koska häntä ei voinut oikein edes vihata, sellaista haurasta olentoa - suoranaista rankaisevuutta ja auktoriteettijohtamista sen sijaan opin vihaamaan sydämeni pohjasta ja edelleen se saa minut äkäiseksi aika takuuvarmasti). Sikäli ei tunnu ihmeelliseltä, että odotan, milloin joku ilmoittaa tappavansa itsensä sen takia, että olen uskaltanut olla jostakin asiasta eriävää mieltä. Niin absurdia kuin se onkin.

On hyvä, että tiedän tämän kummallisuuden, koska se auttaa minua jäsentämään puolensa pitämiseen liittyvää hankaluuden tuntemusta. Kyse ei ole kommunikaatiosta nyt ja tässä, vaan jostain paljon kaukaisemmasta, jostain jonka totisesti tahtoisin unohtaa ja muuttaa tässä heti paikalla hokkuspokkus, mutta joka on sisäänkirjoitettu välittömiin tunnereaktioihini niin vahvasti, että saan tosissani ponnistella pitääkseni uteliaisuuden ja kiinnostuksen etualalla tunteeseen heittäytymisen, siinä rypemisen ja siitä lamaantumisen asemesta. Heikkouksiensa tunteminen on hirveän tärkeää. Joskus minua hämmentää se, miten selvisin ennen kuin osasin aavistaakaan, että toisinkin voisi reagoida ja että tahtoisin reagoida toisin, tai että tahtoisin ainakin identifioitua tuohon tahtoon reagoida toisin. No, en tietysti selvinnytkään kauhean kiitettävästi, selvähän se. Olin aika pelästynyt, alistunut ja onneton. Toivoton.

Kritiikkiini on tullut jo yön kuluessa vastauskin. Siinä ilmoitetaan, että kritiikki välitetään eteenpäin niille, joita se koskee. Hyvä niin. Ehkä käytännöt tuosta hioutuvat, ja jos minun viestilläni on siihen vaikutusta, on tämä ailahtelu sen arvoista. Ja ainakin painajaisunen epätodellisuus ja pelkoni toisten rikkoontumisesta, jos tuotan heille epämukavan olon, nousi selkeämmin esiin, ja sekin on arvokas asia, koska se muistuttaa, miten paljon minulla olisi tekemistä ihan normaalin puolensa pitämisen kanssa.

Kenties nyt kun viesti on välitetty eteenpäin, saan vastauksen myös kysymykseen valintaperusteista. Ne kiinnostavat minua kovasti. En mitenkään suostu hyväksymään ajatusta, että olisin ylikoulutettu. Olen yliopisto-opintojeni ajan koko ajan ajatellut käytännönkin ammatin hankkimista ja korostanut koko ajan, että opiskelin filosofiaa kiinnostuksen, en ammatin takia. Enkä missään vaiheessa edes ajatellut, että valmistuisin sieltä. Mutta halusin kouluttautua ammattiin vasta, kun keksisin, mikä se voisi olla. No, sitä oivallusta ei valitettavasti tullut siinä vaiheessa kun opinnot olivat kesken. Enkä tiedä, onko tullut vieläkään, ja voiko sellaista ylipäänsä tullakaan. Ehkä ei. Mutta olisin nyt halukas tarttumaan johonkin ja tekemään jotakin uutta, vaikka tietysti ei mitä tahansa vaan jotakin johon voisin motivoitua ja joka liittyisi kiinnostuksenkohteisiini ja arvoihini niin että oikeasti voisin jaksaa ja viihtyä siinä ammatissa. On aika raivostuttavaa, jos se, etten ole ennemmin osannut päättää, mihin ammattikoulutukseen hakisin, olisi nyt joku rankaisuperuste, kun kiinnostun jostakin polun alusta. Ei voi olla kovinkaan koherenttia, että siitä, että on suorittanut yhden tutkinnon loppuun, rankaistaan. Etenkään kun omalla tutkinnollani voisi heittää vesilintua töitä etsiskellessä. Kunpa joku olisi osannut kertoa yliopistolla opiskellessani, että jos haluaa muitakin ammattihommia (vs. matalapalkkatyötä johon ei tarvitse mitään koulutusta) kuin akateemisia töitä, ei missään nimessä kannata tehdä tutkintoa valmiiksi. Ja että kannattaisi ensin kouluttautua käytännöllisesti ja vasta sitten akateemisesti. Huooh. Oikeasti, välillä pännii lujasti. Sekin kun menin työkkäriin valmistuttuani ja kyselin, olisiko heille humanistiselta pohjalta joitain täydennyskoulutuksia, ja sitten minulle tarjottiin "humanisti, gradu valmiiksi ja tutkinto ulos" -kurssia ja jouduin sanomaan, että tuota, kun minun gradu on jo valmis. Totta hemmetissä olen ollut tyhmä ja naiivi, kun olen odottanut, että keksisin, mihin minusta voisi olla, mutta hei, ihmiset ovat sellaisia ja pidätän taatusti itselläni oikeuden epäonnistua elämäni viisivuotissuunnitelmien laadinnassa. Eihän systeemi nyt voi ihan niinkään toimia, että uudelleenkouluttautumishaluuni aletaan suhtautua vakavasti vasta sitten, jos mielenterveyteni romahtaa tässä karusellissa ja joudun pitkälle sairauslomalle, josta tarvitsen kuntoutusta... ei, se ei voi mennä niin. Hitto, että tunnen itseni pöljäksi kuunneltuani luottavaisesti juhlapuheita elinikäisestä oppimisesta. On se kumma, että sitä saa harjoittaa perusasteelta aina korkeammalle päin, mutta annas jos yrität toisin päin, ovet ja ikkunat tuntuvat olevan tukossa.

Ja kuitenkin tiedän, etten ole ainoa, joka meni yliopistoon opiskelemaan yleissivistävää alaa siinä toivossa, että sen puitteissa keksisi, mihin pitäisi suuntautua... itse asiassa, tapaan tänään päivällisillä kollegan, jolla on aivan samanlainen tarina tämän suhteen!

Ehkä lakimiesystäväni on oikeassa siinä, että minun pitäisi jättää tutkintoni täysin mainitsematta hakupapereissa. Mutta en oikein tiedä, jokin siinä on miellyttämättä minua. En tahdo elää yhteiskunnassa, jossa pitää monessa käänteessä häpeillä sitä, että on jaksanut kouluttautua ja olla kiinnostunut jostakin teoreettisestakin asiasta. Enkä halua edistää sellaista käytäntöä, että akateemiset suoritukset kannattaa vaieta kuoliaksi, koska eikö se vain ruokkisi lisää näitä epäluuloja siitä, ettei joku ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut voisi mitenkään olla kiinnostunut keskiasteen ammattitutkinnosta? Huooh, onpa hankalaa. Huomaan olevani vähän jäärä tässä asiassa. En yksinkertaisesti suostu häpeällistymään siitä, että olen ollut kiinnostunut jostakin filosofiasta ja kirjallisuudentutkimuksesta ja sosiaalipsykologiasta. Enkä siitä, että voin sen jälkeen olla kiinnostunut jostakin äärikäytännöllisestä.

No, tämä kuohunta alkaa lasehtia jo. Onhan vielä tuo toinenkin hierojakoulu, johon olen hakenut, ja jos se ei tärppää, ne maksulliset hierojakoulutukset. Varmasti sen summan ansaitsisi takaisin vuodessa, parissa. Vompsun terapeutti ainakin oli sitä mieltä, että jos nämä valtion koulutukset pitävät minua jotenkin liian koulutettuna (sic) tai hyväosaisena (sic vaan siihenkin - viime vuoden tuloni olivat alle tonnin kuussa; se kyllä riittää minulle oikein mainiosti, mutta tuskin on erityistä taloudellista hyväosaisuutta) siihen hommaan, niin kannattaa vaikka ottaa lainaa ja mennä maksulliseen kouluun. Opintolainaahan en ole vielä koskaan joutunutkaan ottamaan, eli ehdotus on sikäli aivan realistinen.

Ja sitten on aina sekin mahdollisuus, että menisi vapaaehtoistöihin jonnekin etelämmäs, lämpöisempään... kaikki on vielä niin auki! Vapaaehtoistöistä ei tietenkään saa palkkaa, mutta kylläkin ylöspidon. Ja se on pitkäaikainen haave molemmilla, Vompsulla ja minulla.

Olen jotenkin tyytyväinen nyt kun olen huomannut, ettei kritiikkini ole tappanut ketään niille sijoilleen ja että oikeastaan kun vähän tongin, olen aika äkäinen monestakin asiasta koulutuksiin ja työllistymiseen liittyen. Äkäisyys on hyvä juttu, vaikka sitä voi ollakin vähän rasittavaa lukea ;). Mutta toisaalta, elän elääkseni, en kirjoittaakseni blogia...