Helpottavat rajat

Kukaan ei varmasti yllättynyt tästä, että matkailijat kantoivat koronan takaisin Suomeen, joka melkein vahingossa tukahdutti sen. Tänä kesänä on ollut varsin opettavaista seurata ihmisten oikeutuksen tuntuja huvimatkailun suhteen. Enää ei minussa taida olla milligramaakaan luottamusta siihen, että ympäristökriisi voitaisiin ratkaista jollain solidaarisuustoimilla, kun edes myös itseä ja omia läheisiä samoin tein vaarantava pandemia ei saa ihmisiä miettimään, mikä on tarpeen ja halun ero. Mitä vanhemmaksi käyn, sen perustavammalta kysymykseltä tuo alkaa näyttää. (Viisitoista vuotta sitten taisi olla pinnalla enemmän havainnon ja tunnistamisen ero. Ehkä luovin ulkopuolelta injenktoidusta epistemologiasta yhtä enemmän kohti moraalia, joka on jo lapsena ollut kovin vallitseva aihe ajattelussani, vaikka sitten opiskelupiirien vapaamielisyyden ympäristössä ymmärsinkin pitää turpani siitä kiinni, ainakin enimmäkseen.) 

Koska huvimatkailu joka tapauksessa on melko kestämätön elämänmuoto (etenkin tässä laajuudessa toteutettuna), olen itse ollut kauhun lisäksi myös tyytyväinen pandemiasta: on ollut paljon helpompaa linjata omaa toimintaa arvojen mukaisesti (yleinen pitkäkestoinen hyvä on tärkeämpää kuin yksilöllinen hetken hurma) - paljon helpompaa kuin "normaaleina" vuosina. Ekologisintahan on tietenkin pysyä kotona. Nyt kun se on voittopuolisesti myös myötätuntoisinta ja turvallisinta, ei ollut vaikeaa valita. Plussana vielä se, että "matkakassalla" pystyin sitten ostamaan ilmajoogatelineen, josta olin unelmoinut jo useamman vuoden. Hankin siis lisää syitä pysytellä nimenomaan kotona arvojeni mukaisesti!

Yleisemmällä tasolla: Eikö olekin kiinnostavaa, että meillä on narratiivi valinnanvapauden autuudesta, tai ehkä useimmat puhuvat siitä ihan vain vapautena. Ja silti, kun mietin omaa elämääni, huomaan, että rajoitukset ovat säännönmukaisesti helpottaneet tyytyväisyyden löytämistä - oli kyse puoleltani eksklusiiviseen läheissuhteeseen (tai -suhteisiin) sitoutumisesta, vegaaniruokaan sitoutumisesta, säännöllisiin ruoka-aikoihin sitoutumisesta, alkoholittomuudesta ja muusta päihteettömyydestä, opintoihin ja töihin sitoutumisesta, nyt sitoutumisesta "älä levitä virusta" -peliin,  jne. (edellyttäen toki, etteivät esim. parisuhde tai työt ole mitenkään hirviömäisen huonosti järjestetyt: varmimpia tapoja päätyä raastavaan tyytymättömyyteen, joka onneksi töykkii tekemään asialle jotain). Voi olla, ettei toisten maailma pyöri näin, mutta itse huomaan olevani tyytyväisin, kun valinnanvaraa ei ole ihan niin paljon ja pystyn noudattamaan paremmin arvojani valinnoissani. Spontaanissa "vapaudessa" kun käy kovin helposti niin, että kipeytän vatsani, unohdan nukkua, juutun someen ja lomallakin stressaannun enemmän kuin palaudun, koska oli mentävä, nähtävä ja koettava - jotain, mistä ei sitten kahden vuoden jälkeen muista paljon mitään. Tai vatkutan jonkun aivan toivottoman romanssin kokoon päässäni tai vuorovaikutuskentässä - sellaiseen fasanointiin menee hirvittävä määrä voimavaroja ja takaisin saatu mielenrauha, riemu ja mielekkyys tapaa jäädä aika vaatimattomaksi. (Vaikka olenkin kiitollinen kaikesta hyvästä seksistä. Seksuaalivietin kanssa neuvotteleminen taitaa olla aika yleinen kompastuskivi, mitä ihmisten tarinoita kuuntelee.) Tässä kohdin on tietysti viitattava Platoniin, koska jo hän kirjoittaa tästä. Siitä, miten pohjatonta ruukkua saa koko ajan olla täyttämässä, kun taas ruukku, jossa on pohja - no, siitä saa vesileilin vähän pienemmälläkin täyttämisellä. Eli en usko, että kyse on mistään modernista jutskasta. Meillä on vaan ennennäkemättömän elintason vuoksi ollut eri mittakaavan mahdollisuudet tuhota planeettaa ja omaa elämäämme pohjattoman ruukun taktiikalla.

Pohjaton ruukku, tyhjyys ja täyteys, taas tuo mieleen muinaiset kiinalaiset ja heidän mietteensä siitä, mikä tekee ruukusta funktionaalisen: tyhjyys tietenkin. Ilman sitä ei voida säilöä.

Niin että sen sijaan, että toistellaan latteaa "fill your cup" -mantraa, mitenkä olisi "muista ilolla tyhjää tilaa kupissasi"? (Ja usein juuri rajat luovat tuon tyhjän tilan, ainakin minulle.)

Ehkä jotenkin koen, että oman kupin osin tyhjänä pitäminen rajoitusten asettamisella helpottaa suunnittelemista ja etenkin muuttumisen suuntaamista. En tarkoita, että olisin hurjassa muutospungussa, vaan ehkä jotain tällaista: kun sitä kuitenkin muuttuu kaiken aikaa, rajoitukset aika mukavalla tavalla pakottavat luovaksi, luovimaan irti automaatioista, joita syntyy jatkuvasti, kun toiminta polkuuntuu. Etenkin kun tilanne muuttuu, ja siten rajoitukset muuttuvat, huomaan syttyväni miettimään, miten haluan edetä sen sijaan että vain ajautuisin eteenpäin signaloiden ulospäin kaiken olevan hyvin (tai joskus: paskasti; harvemmin muistan, kuten muutkaan eivät yleensä muista, signaloida sitä, että läsnä on jatkuvasti kaikki ydintuhosta, ilmastonmuutoksesta ja lajikadosta ystävien tukeen, omenapiirakoihin ja orgasmeihin sekä toiveikkuuden satunnaisiin viriämisiin). Ilman rajoituksia tunnen elämän hakuammuntaisuuden paljon tukevammin luissa ja ytimissä. Sen sijaan, kun on joitain asioita, aatteita, ihmisiä, joihin olen sitoutunut ja jotka luovat tietyn ulkoisen paineen sitoutumisen mukaisen toiminnan ohjaamiselle, mietin paljon tarkemmin, mitä haluan ja mitä tarvitsen, ja mikä näiden välinen ero on.

Rajojen asettamisesta puhutaan paljon tietyn piirin psykohaastelussa. Yleensä sillä viitataan siihen, että minä asetan ja saan asettaa rajat muille. Tämä on epäilemättä tarpeen ja omaa vastuualuettani (ja olen siinä aika patasurkea mutta harjoitelen, harjoittelen). Mutta entäs se toinen puoli, josta harvemmin puhutaan: että myös muut asettavat ja saavat asettaa rajat minulle? Olen paljon kiitollisempi tästä jälkimmäisestä ja pidän sitä vieläkin kiinnostavampana, ehkä koska omat rajan asetukseni tuppaavat noudattamaan automaatioita ja niitä myyttejä, joita en vielä osaa yhtään kyseenalaistaa. (Enkä kenties opi kyseenalaistamaan niitä tässä elämässä ellen törmää muiden rajoihin.) Tietysti olen kuten muutkin ihmiset: jos rajat asetetaan uhkaavasti, ensin kapinoin, ulisen ja hiihdän seiniä ja kattoja pitkin elämän lähtiessä laukalle ja unen kadotessa. Mutta parempi sekin kuin ettei niihin törmää! Oppimassahan täällä ollaan. Ja ensimmäisen reaktion jälkeen tapahtuu jotain paljon mielenkiintoisempaa: hyväksyn rajat ja alan tutkia, miten niiden sisäpuolella liikutaan tehokkaasti - siten siis, kuten Feldenkrais määrittää tehokkuuden: paikasta a paikkaan b mahdollisimman pienin ponnistuksin, vaivatta, ilolla. Opin. Ja kun opin tehokkuutta, tyhjennän kupistani turhaa vanhaa lietettä. 

Ehkä ajatukseni rajoista ja rajoituksista kuvastavat hyväosaisuuttani - sitä, ettei minulle ole oikeastaan asetettu sellaisia rajoja, jotka olisivat vahingoittaneet itseäni valtavasti. Ja sitä, että luotan perustavalla tavalla siihen, että kulkivat rajat liki missä hyvänsä, keksin keinon vikeltää niiden sisällä - tai karata. En ole oppinut avuttomaksi, mikä tarkoittaa varmaankin sitä, ettei minua ole yritetty opettaa sellaiseksi, paitsi ehkä muutamassa työpaikassa, joista kävelin ulos siitä syystä, ettei siellä kestetty tapaani hoitaa hommat siltä seisomalta, kuuluivat ne työnkuvaani tai ei. Siinä missä itse tutkin solidaarisuutta esim. tässä pandemiassa - solidaarisuus riskiryhmiä kohtaan -, moni tutkii solidaarisuutta vertaisia kohtaan ja kokee ongelmaksi, jos joku saa työt tehtyä nopeammin ja sen jälkeen tekee vielä jotain ekstraa; olen kuullut pari kertaa valitusta siitä, ettei niin pidä tehdä, koska muuten kohta kaikilta vaaditaan sama palkkaa korottamatta. Ja minä kun kuvittelin keventäväni kaikkien taakkaa, jos teen jotain hyödyllistä sen sijaan että istun kellokortin takana kuin häkkieläin, pitkästyen ja kokien syvää turhaumusta ja kykenemättä auttamaan ketään tai mitään. En jäänyt niihin työpaikkoihin mutta konflikteista jäi jälkeen tietty arkuus, jota on myöhemmin saanut selitellä; minusta tuli tältä osin krooninen anteeksipyytäjä. Onneksi suurin osa työpaikoistani on ollut sellaisia, että niissä on suhtauduttu myönteisesti siihen, että sitoutuu työhönsä ja jos kyse on aikapalkasta, keksii itselleen tehtävää koko siksi ajaksi purkamalla jonkun toisen kuormaa. Ehkä rohkaistun jossain vaiheessa siihenkin, että lakkaan pahoittelemasta sitä, että yritän purkaa yhteistä kuormaa. Parhaita ovat tietysti työt, joissa on urakkapalkka - ei tarvitse pyöritellä peukaloita eikä suututtaa ketään vaan voi tehdä työnsä täysin sydämin ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja kun on tehnyt työnsä, saa kävellä ulkona ja palautua. (Joku kahvihuone on itselleni enemmän helvetti kuin palauttava ympäristö vaikka pitäisinkin ihmisistä ja useimmiten on helpottavaa paiskia hommat etunojassa loppuun ja sitten saada monen päivän vaelteluvapaa.) Etätyössäkin voi järjestää asiansa miellyttävämmin - oikeasti palautua tauon aikana.

Kummallisimpia töitä olivat ne, joiden aikana lähinnä istuin jossain kellokortin takana voimatta tehdä muuta kuin blogata. Kaipa näkyville kirjoittaminenkin on yritys kantaa yhteisiä kuormia? (Tosin tietysti pelkään, että vain kasaan sitä kuormaa. Uh.) Tai ainakin yritys pysyä semijärjissään. (Hyvinpä sekin onnistui.)

Nykyään osaan meditoida luontevammin eli ehkä pärjäisin myös noissa työpaikoissa paremmin ilman bloggaamistakin ja ketään suututtamatta: istuisin vain minuutteja menemään solidaarisuutena vertaisille. Silloin ne rajat tuntuivat jotenkin ahdistavammilta. Niiden rikkomiseen liittyi myös yleensä joku havaittu puute, taju siitä, etteivät muut ehdi hoitaa tuota mutta minä ehtisin, ja se olisi helpompaa kaikille. Näemmä koen hyvin ahdistavaksi sen, jos tarvettani auttaa rajataan. (Tässä kohdin nauran.) (Luulen, että se on tarve, mutta varmaan joku kohta tulee kertomaan, että haluhan se vain. Ja sitten on taas opittava!)

Pandemia on kyllä kiinnostava tapaus. Raja-sanakin on saanut uuden merkityksen, samoin kansallisvaltio. Jos aiemmin en uskonut fysikaalisen maailman rajoihin ja pidin niitä vähän tympeinä tai jopa vihamielisinä, nyt ajattelen kansallisvaltiota mahdollisena virustorjuntatoiminnan yksikkönä ja toivon sen olevan mahdollisimman virtaviivainen suhteessa tähän tavoitteeseen kunnes urakka on selätetty ja voidaan levähtää. Tuntuu, että se on monella tapaa liian suuri - esim. maskikysymyksen kannalta; elämä on pk-seudulla aika erilailla muotoutunutta kuin maaseudulla ja silti vasemmistolaiset haluavat pitää kiinni jostain himskatin yhdenvertaisuudesta, joka mitataan vain tietyissä kohdin muttei toisissa: miten tuottaa yhdenvertaiset palvelut, turvallisuus jne. näin erilaisiin olosuhteisiin, on kyllä minulle suuri arvoitus mutta ehkä en ole vain lukenut aiheesta tarpeeksi ymmärtääkseni vastauksen ilmeisyyttä - mutta silti isot linjaukset halutaan tehdä vieläkin suuremmissa yksiköissä! (Ja ne voivat olla tuhoisia kuten vaikka tämä ajatus matkailun sisärajojen avaamisesta. Mutta vaikka Eurooppa on monessa mielessä Suomea enemmän koti, sen tuottamista ideoista on mahdollista nauttia ylittämättä valtionrajoja.) Vielä on elokuu ja voin nauttia kävelymatkan karttaan luontaisesti piirtämistä, polveilevista rajoista. EIlen teimme zombiapokalypsihenkisen tavaranhoardausretken vuokrapakulla. Haimme Vompsun tavarat pelikaanivarastosta meidän vinttiin. Se määrä desinfiointia, maskeja ja varmistelua - en todellakaan odota syyskuun ja töiden alkua. Oli kammottavaa joutua vierailemaan kivikaupungissa - ymmärrän kyllä, että jos kotini olisi edelleen siellä, ehkä rempoisin rajoja laajemmiksi. En ollut onnellinen kivikaupungissa, ymmärrän sen viiltävän tarkasti nyt. (Vanhempani tolkuttivat minulle 25 vuotta, että varmasti tykkäisin enemmän syrjemmässä asumisesta, mutta en kuunnellut. Se oli typerää - he ovat tunteneet minut vauvasta lähtien ja tietävät tarkemmin kuin kukaan muu, mitkä asiat itseäni ovat välittömästi ja ravistelevan syvästi ilahduttaneet aivan pienestä pitäen tänne saakka, riippumatta kaikista muista kuorrutuksista ja kotkotuksista. Pilvet, eläimet, puut. Hiljaisuus ja rauha. Kirjat. Tanssiminen yksin.)

Mutta edelleenkään en tajua, miksi joku on ajatellut, että juuri tänä kesänä on hyvä matkustaa jonkin syrjäisen vuokramökin sijaan ulkomaille (tai että tänä syksynä on hyvä ajatus taas sulloa kalenteri täyteen harrastuksia). (Huomaan, etten osaa identifioitua omistavaan luokkaan edes sen verran että kykenisin kuvittelemaan omistusmökkiä.) Arvaan, etteivät he pelaa "älä levitä virusta" -peliä eivätkä syystä tai toisesta (ja ne syyt voivat olla hyviä syitä heidän elämänhistoriansa todistuksessa) ajattele sellaisten pelien vaikutusta tervehdyttävänä, halun ja tarpeen suhdetta selventävänä ja luovuutta ruokkivana. Miksi näin arvaan? No, jos he tekisivät kaikki nämä pelin edellyttämät varotoimet, joita me teemme, tuskin hekään haluaisivat juuri poistua kotikulmilta, joissa ei tarvitse matkustaa julkisissa, käydä fyysisesti kaupassa, tavata vieraita ihmisiä lähietäisyydeltä, joutua paikkoihin joissa ei voi saippuapestä käsiä tai leipoa omaa leipäänsä. Ja vaikka kotikulmille tuleekin syyskuussa lähityö lieveilmiöineen ja kotikulmien toimintasäteeksi pingottuu taas kolmisenkymmentä kilometriä kävelymatkan sijaan, silti siinäkin muodostuu rutiineja, joiden avulla on mahdollista suojella itseään ja muita paremmin kuin jollain ainutkertaisella matkalla. Olen ajanut terveysasioissa junalla nyt sitten maaliskuun kolme kertaa keskustaan ja oppinut joka matkalla lisää siitä, miten pandemia-aikana pakataan matkakassi, montako maskia tarvitaan, missä vaiheessa kädet kannattaa desinfioida, miten eteiseen rakennetaan desinfiointipiste lompakolle ja avaimille jne. Maskitkin tuntuvat harvojen sisäpiipahdusten postiin ja kirjastoon jäljiltä ihan helpoilta ja mukavilta käyttää. Maskeissa on isoja eroja, joten jos tuntuu vaikealta, kannattaa kokeilla useampia malleja. Ei istuvia farkkujakaan löydä yleensä ensisovituksella. 

Kiinnostavia aikoja, ei voi muuta sanoa. Olen onnellinen, että saan elää ja tarkastella tätä aikaa, vaikka se tarkoittaakin, että olen vieraantunut monesta ihmisestä tai ainakin heidän tämänhetkisestä ideologiastaan. Varmasti opin suhtautumaan nyt matkailleisiin ihmisiin tavalla tai toisella, mutta siihen voi mennä tovi aikaa. Ehkä sen avain on, että opin suhtautumaan omaan suhtautumiseeni. Siihenkin voi mennä aikaa. Ja mikäs siinä: kaikki aika maailmassa.

Juuri siellä missä kuuluukin

Eilen oli viimeinen työpäivä ja tänään alkoi loma. Lomani kestää huimaavat kaksitoista päivää ja olin varannut koko pituudelta matkaa, jotten lyhentäisi lomaa millään keikoilla tai sijaistuksille, joihin opettelen edelleen sanomaan ei. (Tuntuu niin mukavalta auttaa ja opettaa mutta ymmärrän tarvitsevani myöskin lomaa jotta voin jatkossakin auttaa ja opettaa.) Kävi klassisesti: Jo perjantaina alkoi vähän viluttaa. Pukeuduin ylikorostuneen lämpimästi ja kävin lauantaina akupunktiossa ottamassa kaikki vastustuskykyä lisäävät neulat. Sunnuntai sujuikin hieman paremmin eikä töissä tullut samalla tavalla huono olo kuin lauantaina. Jaksoin pakata tiistaiaamun matkarepunkin täysin valmiiksi lompakkoa ja puhelinta lukuun ottamatta. Eilen ääni oli jo aamusta maassa ja puhuminen sattui. Kurluttelin, laminoin äänihuulia suolalla vesipiipun avulla ja join kuumaa. Tuntia ennen opetusputkea havahduin siihen, että on todella huono olo. Mittasin kuumeen, huokaisin ja rouskaisin parasetamolit naamaan - mistäpä sillä varoitusajalla taikoisi sijaisen? Etenkin kun toisessa paikassa opetin ensimmäistä iltaa ja se henkilö, jonka kanssa sovin tunneista, vaihtoi työpaikkaa eikä uutta vastuuhenkilöä vielä ole - ei ollut ketään, jolle olisin edes peruutukseni soittanut! Ja toisessa paikassa opetan asiaa, jota moni ei osaa opettaa - sen vuoksi lomanikin jäi näin lyhyeksi, koska en vain saanut pidemmäksi aikaa sijaista.

Opettaminen on hullunkurista siinä mielessä, että se varastaa kaiken huomion. Hieman tuntui huteralta uudessa paikassa käydä näyttämään ylösalaisinasentoja, kun oikein päin seisominenkin epämääräisesti arvelutti. Luotin kuitenkin siihen, että kehoni osaa vaikka mieli tarinoi - ja osasihan se. Ylösalaisinasennot eli inversiot ovat muutenkin olleet itselleni pelottavia, ja ovat edelleen - en kertaakaan käy inversiossa ilman että mieleen tulee murskaantunut kaularanka halvaantumisseuraamuksineen - mutta en anna sen häiritä sen enempää kuin annan sen häiritä pyöräilemistäkään (siinäkin mieleen tulee oikeastaan aina, miltä tuntuu lentää tangon yli tai kun pyörä kaatuu ja sattuu; tiedän niin käyvän lopulta aika harvoin ja pyöräily on muutoin aika kätevä tapa liikkua). Niin että jos ne tuntuvat pelottavalta jostain vähän oudommasta syystä ("olen sairas ja siksi koordinaationi on kuutamolla"), ei se oikeastaan kauheasti eroa normitilanteesta, jossa siinäkin tuijotan pelkoa silmiin ja menen yhtä kaikki. Kun opetin, en oikeastaan kauheasti muistanut himmailla, vaikka niin suunnittelinkin ja dynaamisimmalla tunnilla sanoin oppilaille, että voi olla, etten pysty tänään näyttämään kaikkea koska kesäflunssa. Samoin viimeisen opetuksen jälkeen olin jotenkin niin hötinöissä että vain siivosin ja siivosin. Ei minun olisi pakko jäädä auttamaan viimeisen tunnin opettajaa mutta tiedän, miten kurjaa on yksin keskellä yötä raahia märkiä pyyhkeitä pyykkiin, rullata mattoja ja sen sellaista - on paljon mukavampaa, jos joku auttaa ja tekee ainakin osan sulkemisruljanssista. Kahden pienyrittäjän lapsena (ja toisen puolen isovanhemmatkin olivat yrittäjiä) olen pienestä pitäen oppinut auttamaan tällaisissa tilanteissa.

Kotiin iltakymmenen jälkeen päästyäni totesin, että tulipas melkoinen pieti. Kun kämppikset alkoivat puhua, että kotoa on lähdettävä heti seitsemän jälkeen, huomasin kaiken kehossani ja mielessäni sanovan versaaleilla ei. Se tuntui oudolta, koska olen ollut matkakuumeessa useamman päivän ja puskenut läpi hankalista tuntemuksista sen voimalla, että kohta pääsen ja sitten teen sitä ja tätä ja tuota. Ja äkisti en halunnutkaan mitään siitä. Havaitsin, että haluan vain saada olla ja parantua.

Joten tänään kun muut lähtivät, vetäydyin rosmariinivadelmateeni kanssa huoneeseen ja köllähdin takaisin peiton alle.

Edellinen virke kuvaa ulkoisen asiaintilan. Se sinänsä ei ole mitenkään yllättävä ottaen huomioon eilisen puskemisen parasetamoleissa. (Joskus sellaista tulee tehtyä, kun saa tehdä työkseen juuri sitä, mitä haluaa. Ei ole ilmaisia lounaita, ja tämä puoli on tämän ammatin varjo.) Sen sijaan yllättävää on, miten suhtaudun tähän kaikkeen. Tunnen onnellisuutta ja olevani juuri siellä missä kuuluukin. (Laihan koiranpyllyn vieressä, painopeiton ja villaviltin alla. Villaviltti oli ennenkuulumattoman tärkeä toipuessani keuhkokuumeesta - se on juuri oikeanlainen peitto, hiostamaton ja silti lämmön säilyttävä. Siinä ja sen sinisyydessä on jotain äärettömän lohdullista.) Näen sen mielikuvana näin: Olen pieni sileäturkkinen pyöreä eläin, jolla on pienet suipeat korvat. Sujahtaessani peiton alle käperryn keräksi ja pienet räpelömäiset raajani aivan katoavat keskivartalorasvaan. Suipeat korvat luimistuvat keveästi vasten kallon lämpöä. Lämpö, rauha, kiireettömyys, pakottamattomuus luonnehtii tätä tilaa. Ei ole aikataulua. Ei ole suunnitelmaa. Ei ole lupausta kenellekään.

Muistan lukuisia lomasairastumisia, joiden tunnelmaa hallitsee aivan toisenlainen kuvasto. Olen lähtenyt kipeänä väkisin matkaan ja sitten raahustanut jossain sinänsä varmasti upeassa paikassa yskien, niistäen ja jatkuvan pahantuulisena siitä, että minun pitää jaksaa muutakin kuin maata vällyissä. Olen järkevästi suostunut jättämään matkan väliin mutta tuntenut siitä kiukkua ja kysellyt, mitä oikein tarkoittaa se, että muut saavat lähteä ja minä en. Olen pois jättäytyessäni kokenut elämän liukuvan ohitse ja kärissyt häviökammon halsterissa.

En osaa sanoa, mikä on muuttunut. Mutta häviökammo ja sen aiheuttama joko väkisin mukaan puskeminen tai itkeskely "kaikesta" sivuun jäämisen vuoksi on totisesti kaukana tästä tilasta. Ehkä viimein ne ohjeet, joita jakelen itselleni meditoidessa ja toisille heidän ollessaan joogatunnilla, alkavat tarttua tähänkin pässinlihhaan. Entäs jos kaikki olisikin hyvin? Entä jos joka ikinen havaituksi tuleva asia onkin juuri oikealla paikallaan? Voisiko tämän tehdä keveämmin, ystävällisemmin, lempeämmin, vaivattomammin - tehdä sen, minkä voi, ja hyväksyä loput? Voisiko vain hyväksyä suunnitelmien kosahtamisen ja ennakkokäsitysten vääräksi osoittautumisen sen sijaan että heti purnaa vastaan?

Tai ehkä on kyse siitä, että alan jollain syvemmällä tasolla hahmottaa, ettei ihmisten tuki, rakkaus ja luottamus katoa, vaikka sairastuisinkin? Ehkä koska tiedän, että oma tukeni, rakkauteni ja luottamukseni katoa, vaikka sairastun? Niin - tällä kertaa en ole ollut rahtuakaan vihainen itselleni. En ole tuntenut kehoni pettävän suunnitelmiani. Sen sijaan olen kokenut, että minulla on mahdollisuus valita moni asioita: Ensiksikin, olen varsin etuoikeutettu siinä, miten olen saanut valita työni. Olen valinnut sen tietoisena siihen liittyvistä riskeistä sairastumisen suhtene. Toiseksi, sain eilenkin valita, mitä teen. Uskon, että jos olisin tosissani nähnyt tarpeelliseksi perua tunnit, olisin keksinyt jonkin keinon järjestää asia. (Esimerkiksi noroviruksessa keksin keinon.) En kuitenkaan pitänyt kauhean vaarallisena opettamaan menemistä. Ehdin harkita kymmenisen minuuttia ja päätin tehdä kuten tein. Kolmanneksi, sain valita, otanko tänään päiväohjelmaani rasittavan laivan, rasittavan kaupungilla rampomisen ja repun raahaamisen ja ehkä pari ravintolaa tilassa, jossa ruoka ei voisi vähempää kiinnosta, vai otanko päiväohjelmaan lepoa ihanan painopeiton ja villaviltin alla. Aina ei saa valita, nyt sain. Valitsin tyytyväisenä ja valinnanvarasta onnellisena tämän, että lepään. Ja olen vähän ylpeäkin siitä, että osasin valita näin. Se on kuin suora vastaus kysymykseen "Voisiko tämän tehdä keveämmin, ystävällisemmin, lempeämmin, vaivattomammin - tehdä sen, minkä voi, ja hyväksyä loput? "

Jotenkin mielikuva siitä, miltä näyttää tyytyväisyys ja onnellisuus, ei ole tyypillisimmillään itselläni näyttänyt tältä: kurkkuun sattuu, öllöttää, vuoteenomana, ulkona holotna, ensimmäinen lomapäivä eikä ole päässyt lähtemään pitkään suunnitellulle matkalle. Ei kai siihen voi kuin todeta, että monesti mieli on kapea ja kuvasto stereotyyppistä - tekee oikein hyvää, että se tulee ravistelluksi. Luultavasti myös unohdan pian, miten tyytyväinen olen tänään ollut siitä, että saan olla täällä eikä minun tarvitse tempoa mihinkään. Siksi kirjoitan tämän muistiiin.

Pieni mutta ihan merkityksellinen paljastuminen

Ystävä unohtaa kotiimme teatteri-improharkkoihin impromuistiinpanojaan, joita hän on käyttänyt opetuksessaan ammattikorkeakoulussa. Lupaan viedä hänelle paperit takaisin. Mutta missä ne ovat? Lopulta löydän rhodespianon koskettimistolta aanelosnipun. Nämäkö? Selailen hieman. Joo, nämä ne näyttävät olevan. Katseeni kiinnittyy tehtävään.

Mitä mieltä olisit tehtävässäsi onnistumisesta, jos saisit arvioksi Alku oli oikein hyvä mutta...?

Entä kuvittele, että olet firman henkilöstöpäällikkö ja valitsemassa uutta työntekijää. Hakijoista on jäljellä enää kaksi, joista toinen on pätevä mutta nuori ja toinen pätevä ja nuori. Kumpi on pätevämpi? Kumpi valitaan?

Huomaan heti tiettyä klappia. Tiedän, miten minun odotettaisiin vastaavan. Tiedän, koska kuuntelen toisia ihmisiä, tarkkailen heidän arvioitaan ja ennakko-oletuksiaan toimintatavoistani ja toisten yhteisten tuttujen toimintatavoista (kyllä vain, ihmiset vaihtavat meistä informaatiota silloinkin kun sinä ja minä emme ole paikalla eikä se ole vasikointia vaan enimmäkseen merkitysten dialogista kehittämistä; ihmiset eivät ole helppotulkintaisia, joten tämä suotakoon ilolla), luen lehtiä ja opaskirjoja ja oppikirjoja. Tai ainakin kuvittelen tietäväni. Anteeksi, se oli paha virhe. Oletan. Oletan, että minun oletetaan vastaavan, että toki valitsisin sen, joka on pätevä ja nuori.

Mutta se on väärä oletus. Tai siis, ehkä molemmat oletukset ovat vääriä, ehkä kukaan ei olettaisi minun tekevän tuollaista valintaa. Mutta sen tiedän, etten tekisi valintaa niin päin. Katsos, pelastava Lassie on minussa ihan liian vahvana ja pidän ihmisistä, jotka näyttävät säröisyytensä. Jos joku esittäytyisi ennen kaikkea nuorena ja pätevänä, saattaisin alkaa miettiä, mitä hän koettaa tuolla innolla poissuorittaa. Minä valitsisin mutan.

Tajuan tämän hulvahtaessa mieleni ylitse, ettei minusta ehkä koskaan tulisi firman henkilöstöpäällikköä, koska haalisin haasteellisia työntekijöitä ja en todennäköisesti vaivautuisi edes salailemaan sitä mitenkään. Ja pitäisin turvallisempana, että tietäisin säröt ja sudenkuopat kuin että en tietäisi niitä. Ja en uskoisi kuitenkaan, että joku on aidosti loistava tähti, jolla ei ole sokeaa pistettä ja tunnenappia, josta painamalla hänen henkensä salpautuu ja häpeä jähmettää hänet. Enkä tiedä, haluaisiko minkään firman johtokunta kuulla tätä puhetta. Etenkään pelastavan Lassien paatoksella esitettynä. No tottahan hän on nuori tai vanha tai burnoutaltis, entä sitten, eikö se juuri tarkoita, että hän tarvitsee tämän paikan, tai ainakin mahdollisuuden tässä paikassa? Eikö juuri mutta tarkoita, että joku toinen ei ehkä osaa tarttua tähän ihmiseen, hänen näkemyksiinsä ja tuosta mutasta johtuvaan tarkkasilmäisyyteen? Siis koska eihän elämä mikään virheettömyyskilpailu ole, vai kuinka...

Niin. Minun täytyy kyllä myöntää yksi toinenkin juttu. Jos saan kritiikin, jossa ei ole yhtään muttaa, se on vähän huono juttu. Koska silloin koen, etten ole saanut mitään kritiikkiä oikeastaan, ja sitten tulen epäluuloiseksi ja alan tutkia tarkemmin tekemisiäni, ja saatan takertua johonkin ihan tyhmään juttuun ja suuttua siitä itselleni. On turvallisempaa saada kritiikkiä. En ehkä osaa ottaa sitä heti vastaan. Saattaa kulua vuosia, että purnaan vastaan ja nurisen aiheesta, mutta piru vie, se on aina tähän mennessä osoittautunut hyödyllisemmäksi kuin se, että alan keksiä ja kuvitella kritiikin aiheita itse. Koska eihän mikään ole täydellistä. Ja on vaikeaa hahmottaa, mitkä ovat toisille hankalasti ymmärrettävät piirteet ja väitteet. Hankala tyyli. En välttämättä osaa muuttaa juuri kritisoituja tekeleitäni kritiikkiä noudattamaan, en välttämättä sitäkään. Se on aika tyhmää ja huonoa ja alkeellista, mutta joskus se tuntuu miltei ylitsepääsemättömän vaikealta. Ja silti pidän tärkeänä, että saan aina välillä kritiikkiä, muutaman mutan hitaasti haudutettavaksi. Koska ei minulla ole koskaan selkeitä säveliä sen suhteen, minne olen etenemässä. Ja ehkä seuraavissa koetoksissa olen jo ymmärtänyt, mikä tuntui menevän pieleen.

En tiedä, mihin suuntaan aion. Yleensä suunnista vallitsee runsaudenpula. Haluaisin ymmärtää tarkemmin ja hahmottaa kuopat ja vaikeastilähestyttävyydet, jotta voisin miettiä, haluanko ratkaista ne jotenkin. En välttämättä edes halua. Jokin minussa on aika kivimäistä, kovaa ja periksiantamatonta. Saatan haluta tehdä jotenkin, vaikka tiedänkin, että sitten toiset saattavat pitää minua hankalana ja veemäisenä ämmänä. Jos se - mikä sitten onkin - on minulle tärkeämpää kuin yleinen hyväksytyksi tuleminen, saatan valita sen kaikesta huolimatta. Mutta haluaisin valita sen edes tietoisena siitä, miten vaikealta saatan tuntua ja miksi tyyli tai tapa tuntuu vaikealta, voihan se olla jotenkin alustettavissa tai pehmennettävissäkin. Kaksi näennäisesti yhteensovittamatonta asiaa pystyy kuitenkin varsin usein sovittamaan yhteen, kun malttaa analysoida tarkasti, mikä tarkalleen niiden välillä tuntuu kinnaavan ja ovatko kinnaavat piirteet oikeasti olennaisia tyylin tuottaneen, tavoitellun asian kannalta. (Eivät useinkaan ole.) (Ja analyysit menevät helposti puihin, sitä ei pidä unohtaa.)

Tuntuu kummalta huomata, miten se, että suosii itsessään heikkouksia ja säröjä ja niiden tunnustamista, on vähitellen johtanut siihen, että suosii sitä myös muissa. Vai mitenkä päin nämä nyt ovatkaan menneet. En osaa sanoa sitäkään. Mutta sen osaan sanoa, etten pidä kulttuurista, jossa virheitä, hankaluuksia ja säröjä ei saisi esiintyä, ei edes työhaastatteluissa ja vastaavissa. Ja että saatan olla hyvinkin vastahankainen sitä mukaellen toimimisen suhteen.