Septumlävistys, flunssa ja hunajahimo

En muista, olenko täällä puinut jo asiaa, mutta tosiaan, otin männäkuussa septumlävistyksen. Tavoitteena ei ollut naaman raudoittaminen tai mikään muu kosmeettinen asia (siihen nähden epämukavuustekijä olisi aivan liian suuri) vaan pääparan kapeiden tiehyiden auki pysymisen avustaminen.

Lävistys tuntuu ja näyttää omituiselta. Nenän keskiseinämän läpi tunkee metallinen käyrä tappi, jonka molemmissa päissä on ruuvattava pallo. Reikää reunustaa pieni paksuuntuma, joka tuntuu kipeältä edelleen, vaikka nyt esimerkiksi paidan päälle kiskominen ei enää satukaan, ei vaikka kaulus koskisi nenäpäätä. Putsaan nenää renkaineen kahdesti päivässä. Yleensä suihkutan vettä suoraan sieraimeen bideesuihkulla. Se haisee vähän ällöttävältä ja joskus se on pestävä ennen suihkuttelua. Epäilen kämppisten mulauttelevan suihkua välillä vessaveteen, ainakin haju on vastaava. En halua nenähaavaan kolibakteeria tai muitakaan suolistobakteereita, mutta toisaalta bideesuihku on ainoa,  jolla tunnun oikeasti saavan pidettyä nokan puhtaana. Vanulapuilla ja -puikoilla tai nenää juoksevan kraanaveden alla tuhistellen ei ole yhtä kivutonta irrottaa sitä kudosnestettä, joka jähmettyy tappiin reiän tienoille valkeana kovana kerroksena. Koetan olla ällöttymättä toimenpiteistä, mutten oikein onnistu.

Septumlävistys on tehonnut sikäli hyvin, että olen pystynyt luopumaan päivittäisistä nenän limakalvoa kosteuttavista suihkeista. Nyt tarvitsen niitä vain sairaana, mikä on suuri parannus, koska eihän vuodessa kuitenkaan ole kipeänä kuin viikon tai pari. Flunssassakin nenä, poskiontelot ja korvakäytävät ovat pysyneet auki, mikä tuntuu kummalliselta. Yleensä olen ollut aivan umpeen muurattu eikä esimerkiksi nenäkannulla huuhtelu ole tuonut kuin hetkellisen helpotuksen asiaan. Toisaalta flunssiminen on kovin outoa ilman tuota kaikenkattavaa tukkoisuutta. Nytkin kuumeilen ja ainoat kivut ovat keuhkoputkessa ja äänihuulten tienovilla. Mutta keuhkoputkessakaan ei ole mitään limaa, kuten yleensä on ollut. Odotan jännityksellä, miten tämä etenee. (No, ennen  kaikkea toivon parantuvani, mutta on tässä flunssassa ainakin uutuusarvoa asiain kulun suhteen!)

Toivottavasti paranen pian myös sen vuoksi, että sänkyyn kahlehdittuna olen kehittänyt oudon himon erilaisiin hunajalaatuihin. Hunajat sekä Varsinais-Suomesta että Lontoosta matkaavat tännepäin. Kastanjahunajaa, kanervahunajaa, tattarihunajaa, havumetsän mesikastehunajaa, karobhunajaa, puolukkahunajaa, rosmariinihunajaa... Kohta kaapit keittiössä loppuvat kesken. Haksahdin hunajaan toden teolla uudestaan ostettuani Sisiliasta kastanjahunajaa. Suomessa helposti unohtuu, että hunaja voi maistua myös niin hyvältä, että sitä voi naukkailla sellaisenaan. Täkäläinen hunaja kun on usein hyvin tankeaa ja vaaleaa ja maistuu aika imelältä. Itse huomaan kuitenkin pitäväni juuri tummista, aromikkaista hunajalaaduista, etenkin jos niiden on annettu alkaa kiteytyä itsekseen eri kokoisin sokerikitein sen sijaan että olisi tavoiteltu tiettyä, mahdollisimman pientä kidekokoa, kuten kovin tankeassa rypsihunajassa kai on lähes pakko tavoitella, että hunaja on käytettävää, lusikoitavaa. Muistelen, että silloin kun kävin mehiläistenhoitajakurssia (tästä on kauan!), meille esitettiin tietynkokoisen kiteen introdusoiminen ikään kuin välttämättömänä vaiheena hunajan purkittamista, ja esitettiin kiteiltään erikokoisen rökälehunajan voivan mennä kaupaksi lähinnä saunahunajana. Sikäli en kyllä ylläty taaskaan yhtään siitä, että oma makuni sojottaa ihan tangentin suuntaan tässä - minusta juuri rökälehunaja maistuu paremmalta, enkä pääse siitä mihinkään.

Onhan näitä hunajahurahduksia ollut ennenkin, Lontoossa töissä ollessani sekä Baltian maiden hunajien kirjon löytäessäni. Ensimmäisinä yliopistovuosina veimme erityisen mieleisten luentojen pitäjien lokeroihin joulukiitokseksi nimettömin tervehdyksin laventelihunajaa ystävän kanssa. Sitten sekin tapa jäi, miksiköhän? Sehän oli erinomaisen ystävällinen ele. Mutta jotenkin aihe oli päässyt unohtumaan vuosiksi.

Liittyykö hunaja pelkästään sairastumiseen? Vai jugendtalossa asumiseen? Vai mihin?

Samapa tuo. Nyt on saatava erilaisia hunajia. Samalla ihmetyttää, ettei kukaan näytä täällä nettikauppaavan laajasti lajikehunajia sekä koti- että ulkomailta. Tilaisin ainakin itse mieluiten sellaisesta kotimaisesta nettikaupasta. Jos tiedät sellaista olevan, vihjaa ihmeessä kommenttilaatikkoon. 

Väärä kirjailija, lisää oivalluksia

Lainasin kirjastosta Carold Shieldsiä, kun luulin lainanneeni Joyce Carol Oatesia. Melkein saman kuuloiset, you see. No, eikös tästäkin löytynyt oivalluksia. Shields kuvaa samantyyppisen suhtautumisen sairastamiseen, jonka lapsuudenkotoa opin. Vaan on siitä edetty kauas. Tänäänkin olen lähinnä löllöttänyt, jotta olen saanut flunssan supistettua pieneen kutinaan keuhkoputkissa. (Keskiviikkona lennän Sisiliaan, luvassa mm. joogaretriitti, joten sitä ennen kutkan olisi paras kadota täysin.) Enkä ole tuntenut yhtään syyllisyyttä. Olen vain palannut laiskasti ajatukseen, että niin - jos affektien säätelyn keskeinen menetelmä on paeta läheissuhteita työhön ja rakentaa ne läheissuhteetkin painaen menemään tuulessa ja tuiskussa kymmenen kilometriä illassa muiden kävelijöiden hitaudelle muristen, ei ole ihme, jos lihakset alkavat muistuttaa teräsvaijereita ja jos itsen tai perheenjäsenen sairastuminen tuntuu uhkalta.

Edellisen sukupolven asema ja asenneilmasto on ollut vain niin erilainen, että hämmästyttää. Ei heillä ole ollut tilaisuutta tähän kaikkeen pysähtymiseen ja rentoutumiseen. Sen ymmärtää taas paremmin, kun lukee syntymänsä aikaan kirjoitettua kirjaa. Se on totaalisesti toinen maailma, jossa fiktiivinen liberaali yliopistohenkilökin puhuu susipareista, fyysisyydestä keskustelemisen ällöttävyydestä ja kerskakulutuksen ihanuudesta vs. kierrätyksen oksettavuudesta. Käyttää termiä "naismainen" halutessaan alentaa, ei ylistää, mieshenkilöä. Joskus mietin, miten eksyksissä vanhempani ovat koettaessaan ymmärtää niitä asioita, joita itse pidän arvossa, ja päinvastoin, vaikka toki vanhempien valinnat pitkään näyttäytyivätkin jonkinlaisena itsestäänselvänä polkuna, asioiden luonnollisena tolana, ja omat vanhempani ovat monessa suhteessa lopulta aika helposti ymmärrettäviä, onhan meillä paljon yhteisiäkin juttuja, kuten vaikka päihteettömyys ja tarve oleskella täysin hiljaisissa huoneissa. (Enkä ole ainut tuttavapiirissäni, joka miettii, kuinka vaikeaa on tajuta toisen sukupolven valintoja.)

Vaan on se jännittävää, että aikuisena on saanut opetella ihan vain olemisen. Ilman jooga-asanoita, hyödyllistä tai sivistävää lukemista, viinilasia tai jotain muuta tekosyytä olla touhuamatta. Ihan vain olemisen, kiskottelun peiton alla. Että se voi olla työn ja oppimisen vastapainona sitä kaikkein tärkeintä ja terveellisintä ja hyväätekevintä, samoin kuin niistä hankalista kehoista ja tunteista puhuminen sen sijaan että ne vain koettaisi vaieta kadoksiin. Tosin en kyllä osaa kuvitella, miten selviäisin ilman pitkiä kävelyitäkään. Onneksi on koira, jota eivät sään pikku oikut haittaa ja joka säteilee murinan sijaan tai ainakin sen lisäksi iloa joka ikisellä lenkillä. Ja itse en osaa murista kävelyillä kellekään, en ainakaan vauhdin tai sen puutteen takia. Oli mahtavaa päästä monen flunssapäivän jälkeen ensimmäiselle varovaiselle pidemmälle kävelylle. Aurinko! Puut! Kimmeltävä meri! Vain vähän sattuva hengitys! Naurava koira!

Räkää ja hämmennystä

Marraskuu: räkää ja hämmennystä. (Kyllä, myös rään hämmennystä ja paimentamista paperinpaloille, jotka eivät itsekseen liiku biojätteeseen aivan kuten astiatkaan eivät tiskaudu, roskapussit pompahtele reippaasti jäteasemalle ja niin edelleen.) Flunssa räjähtää käsiin, se ei enää ole mikään kitka vaan täysimittainen pysähdys, kirveltävä vesi valuu silmistä ja nenästä, yskin, aivastelen ja niistän. Ja krohisen. Aamuisin ääni on kadonnut tai honisee matalana ja katkeilevana.

Saan numeron syksyn ainoasta tentistä: toisesta vastauksesta (konemaisemmasta) täydet pisteet, toiseesta (joka hyödynsi oikeastaan kaikkea yliopistossa koskaan oppimaani) alimmat hyväksyttyyn oikeuttavat pisteet. Kun näen jälkimmäisen tuloksista, ja sen suhteen ensimmäiseen, repeän nauramaan ja nauran hyvän tovin. Jos joskus ajattelenkin olevani lampaaksi naamioitunut susi opiskelijana kurssilta toiselle ajelehtiessani ja kysyessäni kysymistäni, nyt olen ainakin saanut palautteen tekemisistäni ja kysymisistäni. (Aion kyllä edelleenkin kysyä, miksi ajatella, että maailmassa on vain tulkintaa ja tulkinnan tulkintaa ja tulkinnan tulkinnan tulkintaa kosmiseen silmäpakoon saakka.) Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen - mutta minähän olenkin - koska suunnilleen kolmannes tenttijöistä reputti tentin ja minut päästettiin läpi kerettiläisine teorioineni.

Nyt luen teoreettista taustakirjallisuutta kotona särkylääkkeen luomassa illuusiossa kelluen. Välillä nukun. Meille on harjoitustyöhön määrätty tietyt sallitut lähestymistavat, ja kas niin, ihan selvähän se, etten löydä yhteisymmärrystä niiden lähestymistapojen kanssa, en siltikään vaikka ryhmämme tekee sentään siitä vähimmän epäilyttävästä lähestymistavasta harjoitustaan. Kysyn teoreettisen suuntauksen lähtölaukausartikkelilta: No mutta jos sinä tätä haluat tutkia, miksi sinä näin etenet? Ja: miksi sinä käytät ristiin tai konjunktiossa käsitteitä kokemus ja ajattelu, ja oletko tosissaan vakuuttunut, että kyse on samasta ilmiöstä ja että ne molemmat saadaan haaviin tällä menetelmällä? Ja vieläkin hämmentyneemmin: miksi sinä haluat, että läpielettyjen käytäntöjenkin ymmärrys on tulkintaa? (Ja koska luin vähän aikaa sitten tämän, ajattelen sen kautta: äääh, eikö vaan olekin niin, että on eri asia kääntää kirja kuin lukea se problematisoimatta, eri asia yrittää sanallistaa jokin käytäntö tai idea sitä mahdollisesti tuntemattomalle olennolle kuin jollekulle vertaiselle, kollegalle maailman myrskyissä, enkö minä nyt vain sanoisi sinulle että phuuh konstruktivismi über alles ja pyörittäisi silmiäni sen sijaan että alkaisin alusta, kertoisin tarinan maailmasta, joka kadotti metafyysisen joulukuusenjalkansa ja meni siitä sekaisin... puhuisi taas foundationalismista ja siitä, voisiko ymmärtämisessä ja kokemisesa olla jotain ei-foundationalistista ja samalla, silti, ei-tulkitsevaa.) Ja ajattelen sitä esimerkkiä, jonka näimme luennoilla, tai hitostako minä tiedän, mitä muut näkivät, mutta oli sellainen kalvo, jossa oli avattu kengän käsite, mitä kaikkea siitä löytyikään, veneenmuotoiset nahat tai jotain sinnepäin, ja sen oli tarkoitus kai osoittaa, että käsitykset ovat piilossa meiltä, vaikka jäsentävätkin tapaamme nähdä asiat, mutta tietysti halusin vain väittää vastaan: tämä on kenkä, laitan sen jalkaan, kävelen sillä, ja jos minun pitää kuvata sitä jollekulle joka ei tiedä, mikä se on, epäilen kyllä etten alkaisi sanallistaa, koska olen koettanut sanallistaa monia seikkoja ja huomannut sen hankalaksi puuhaksi niin että jos voidaan näyttää, sanallistamisen sijaan, niin ehkä mieluummin näyttäisin asian. Ja ainakaan veneenmuotoiset nahat eivät ole se tapa, jolla kenkää tarkastelisin, ei ennen kuin kuulen veneenmuotoisista nahoista.

Siitä tulee mieleen: Yksi hierottava kiinnitti jokin aika sitten huomionsa siihen, että puhuin hänen kehostaan ikään kuin sillä olisi oma tahto. Hänestä se kuulosti kummalliselta. Koetin selventää: ei oma tahto, mutta kylläkin oma tapansa toimia. Hänestä tuntui oudolta, että saattaisin tietää häntä paremmin, miten hänen kehonsa toimii. Ei kaikissa suhteissa, sanoin, mutta joissain asioissa ehkä. Minulla saattaa olla hänelle vieraita teorioita kudostason toiminnasta, jotka auttavat ymmärtämään joitain ilmiöitä. Ja kehon mekaniikasta. Niin mutta kun se on kuitenkin hänen kehonsa, hän sanoi. Oletko varma, kysyin. Ja kenen sinun. Ja kyseenalaistaisitko samalla tavalla lääkärin kuvauksen. Siitä tuli hyvä keskustelu. Tosin hierottava sanoi jälkikäteen ettei ajatellut hierojien juttelevan sellaisista asioista. Hän kävi ensimmäistä kertaa hierojalla. No, nyt hänellä on siitä toiminnasta parempi käsitys.

(Ajattelen kauhulla niitä oppeja, joiden ylitse kävelen huolimattomasti vihellellen, kuten oppi siitä, ettei asiakaspalvelussa saisi olla omaa mielipidettä, että pitäisi vain myötäillä asiakkaan tuntoja aina ja kaikessa, häivyttäytyä näkymättömiin. Miksi kuvitellaan, että kaikki asiakkaat olisivat siinä suhteessa samanlaisia ja haluaisivat samaa? Olisin kyllä maailman paskin hajuton ja mauton olento, kun en ole ihmeemmin sitä koettanut harjoitella teinikouluaikojen jälkeen.)

Tuntuu kurjalta olla suljettu kotiin. Onneksi sentään osaan lukea. Mietin, että jos harjoitustyössä käyttämässämme metodissa ratkotaan ajatukset irti ajattelusta ja ajattelijoista ja tarkastellaan niitä ajatuksina vaan, eikö kyse olekin jonkin sortin objektivoinnista ja reifioinnista; metodin kehittäjä itse puhuu hymystä ilman kissaa. ("`Well! I've often seen a cat without a grin,' thought Alice; `but a grin without a cat! It's the most curious thing I ever saw in my life!'") Mitä ne ovat? Miten ne ovat? (Ystäviä katsoessa tuntuu usein että katsoo ilmeitä ilman niiden fysikaalisten piirteiden perustaa, kasvot on lakannut tunnistus-analysoimis-näkemästä aikaa sitten.)

Sekin tuntuu kurjalta, ettei tiedä, miten kauan flunssaa kestää.

Tai oikeastaan: ettei tiedä, mistään, miten kauan.

Parasta flunssassa on, että saa maata kaiken päivää eläinten kanssa sängyssä. Olen ajatellut syksyn aikaan monta kertaa, miten typerää elämässä on juosta yhden jos toisenkin asian perässä ikään kuin ne olisivat tärkeitä tai antoisia. Tai siis, ovathan ne, mutta tärkeintä itselleni on kai aina silti läheisyys, oleminen siinä pienessä piirissä, jossa tunnen tulevani ymmärretyksi vaikken edes sanoisi mitään, osaisi sanoa sanaakaan.

Rohiseva

Kun palaan kouluun kolmen sairaspäivän ja kolmen vapaapäivän jälkeen, tuntuu kuin olisin ollut kuukausia toisaalla... tällaiset lattiat, niiden haju. Haistan tilapäisesti kaiken, koska löydän nenäsuihkeen ja laitan sitä, etten tirskuisi epidemiaa eteenpäin. Tai onko tämä mikään epidemia. Toinen kuumeeton päivä, enkä tiedä, mikä minua vaivasi. Jokin. Välillä se rohisi keuhkoissa ja raspasi. Ehkä jokin raastinkielinen torakkaolento.

Nyt on vain uupumus ja mitättömiä kipuja. Ei mainittavaa. Ääni meinaa kadota. Esitelmöin haimasta ja tukenani on teksti, jonka olen lukenut aiemmin vain kuumeessa. En sano ääneen, että haima näyttää penikseltä, jolla on suuri maksakukkassateenvarjo. Ei, puhun lagerhansin saarekkeista ja ruokasulan neutralisoimisesta ja entsyymeistä. Ääni kestää. Mutta se kuulostaa jonkun toisen ääneltä. Tuo toinen osaa myös selittää asioita. Kuuntelen hivenen hämmentyneenä. En jaksa nostaa itselleni tuolia, istun pöydällä.

Koulun ruokalassa on katettu joulupöytä. Syön salaattia ja herneitä. Olisi myös kuorittuja perunoita, mutta en halua niitä. (Laatikot eivät tunnu ruoalta, lihoista nyt puhumattakaan.) Oi herneet, ne ovat aina yhtä kesänvihreitä. En taida olla vieläkään ihan voimissani, koska meinaan puhjeta laulamaan herneille.

Huomenna on syntymäpäivä ja sunnuntaina syntymäpäiväjuhlat yhdessä Faunin kanssa. (Hän on syntynyt päivää minua aiemmin paitsi tietysti oikeasti monta vuotta myöhemmin; hassut kalenterisyntymäpäivät. NIin, ja jos ei joku sitä vielä tuosta osannut päätellä, nyt on Faunin syntymäpäivä. En ole jaksanut laittaa kakkua enkä mitään. Piirrän tsurnaa soittavaa alpakkaa esittävän kortin aamulla pesukoneen päällä, ettei Vompsu heräisi spriitussin hajuun.) Jos ei olisi kalenteria, tunnistaisin syntymäpäiväni tavallista ilkeämmästä ylähengitysteiden ääntelystä ja tuntumasta ja sen taittumisesta monitahoiseksi uupumukseksi ja innottomuudeksi. Jännittää. Toivunko kolmessa päivässä saunakuntoon vai makaanko vain sohvalla ja katselen hyväksyvästi muiden juhlintaa?

Kuusivuotiaana syntymäpäiväksi sairastuminen kaasi melkein maailman. Hyvä, että maailma on käynyt tukevammaksi.

Vaikka se kummasti aaltoileekin juuri nyt.

Normiflunssa

Tunnen lievää tyytyväisyyttä flunssan ensioireiden ilmaantuessa. En siksi, että olisin perversoitunut räkätauteihin, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että tunnen oman kehoni sairastuvuuden toistuvan kuvion: joulu lähestyy, työkiire hellittää, flunssan ensioireet. Toki olen vähän tyytymätön siihen, että d-vitamiinikuurini ei ole tuottanut minuun samaa vaikutusta kuin tarhalapsiin lääketieteellisissä kokeissa, eli vähentänyt hengitysteiden ja korva-nenä-kurkun tulehduksia murto-osaan. Vaikka toisaalta, tähän asti minulla ei ole ollut edes nuhaa, joten ehkä d-vitamiinin popsimisesta on sittenkin ollut apua, ehkä olen vain liian ankara?

Tänään sitten oikea korvani on aivan lukossa, täynnä pahanhajuista ruskeaa töhnää ja soiva, mutta ei onneksi sentään kipeä. Vuoraan itseni lämpimiin varusteisiin, sisälläkin olen kuin naparetkelle lähdössä. Korvan sävel tuo kaikkeen muuhun kumman lisänsä.

Hyasintti on avannut kukkansa, mutta harmikseni kykyni saada otetta sen tuoksuun on vakavasti alentunut, vaikka koetankin sarvikuonokannulla huuhdella nenää ja poskionteloita. Mutta ehkä jo huomenna? Keitän teetä Espanjasta tuomistani eukalyptuksen ja oliivin lehdistä ja sekoitan siihen vielä mustaherukan ja karpalon mehua, echinaforcea ja propolishunajaa. Kaipa tämä tästä. Ainakin voimaannun, kun minusta tuntuu, että voin ottaa aktiivisen asenteen flunssaa kohtaan. Olen aina ollut huono luovuttamaan ja makaamaan, alistumaan kohtalooni. (En usko kohtaloon ollenkaan, ellen sitten siihen, että kohtaloni on olla alistumatta kohtaloon...)

Vompatilla on myös flunssa, onhan nyt hänen ruhtinaallinen neljän päivän vapaansa. Hänen flunssansa toistaa samaa kuviota kuin omani. Hän on kuitenkin päässyt jo taitteen yli, eilen hän oli vastavassa tilassa kuin minä nyt. Niinpä kun istun sängyllä ja kirjoitan tätä, hän imuroi lattiaa, jolta olen ensin korjannut eilisten korttitalkoiden jäljet. Koira näyttää hampaitaan imurille. Sen hermot pettävät parinkymmenen sekuntin välein ja se syöksyy rähähtäen imurin suuttimen kimppuun ja koettaa purra sitä kuoliaaksi. Urhea pieni pelokas lohikäärmeeni! Lopulta pyydän koiran viereeni. Tunnen sen kehon värähtävän inhosta aina, kun muriseva kapine lähestyy meitä. Viimein se kuitenkin suostuu kuuntelemaan järkipuheen lohduttavaa ja rauhoittavaa, hieman hilpeää sävyä (sanoja se tuskin tajuaa omaa nimeään lukuunottamatta ja senkin se ehkä ajattelee tarkoittavan kuuntele tai kuule, mutta sävyjen suhteen koira on mestarillisen tarkkakorvainen, ja jotta sävyt tulisivat kohdalleen, minun on käytettävä sanoja, jotka kannattelevat sävyjä, en osaisi puhua pelkkää nonsensea ja saada ääneeni sitä sävyä). Se kääntää selkänsä imurille ja katselee kasvojani tarkkaavaisin, ruskein silmin. Sen kasvoilla häivähtelee levottomuutta ja itsehillintää ja uteliaisuutta ja luottavaisuutta sävyyn.

Kun imuri laitetaan kaappiin, se käpertyy sängyn laidalle ja roikottaa nenäänsä laidan ylitse. Ilmestyskirjan peto on vaiennut.

Vompatti venyttää selkäänsä, Harmony Sisters laulaa "Kielon jäähyväisiä". Minusta sekin kävisi joululauluksi, mutta Vompatti on toista mieltä. Hänestä laulu panettelee talvea ja maalaa siitä synkeän kuvan. Minä taas en onnistu hahmottamaan synkeäksi laulua, joka sitoutuu niin sykliseen elämänkäsitykseen ja toiveikkaasti onnesta unelmoimiseen. (Kirjoitan ne nyt tähän, kuulon perusteella, kun ei niitä näy löytyvän muualta netistä.)

Luoksein käy, lämmin läntinen tuulonen
pälyillen pieni kielo sua kaipaelen
kevätauringon säde lehdoissa leikkiä lyö
tule jo, odotan sua ennen kuin saapuu mun ylleni yö

(Kerto:) Kun taivas ja maa kesän tuoksuja on tulvillaan
unohdan silloin mä sen, pian kuolohon käyn, talvehen
Mullassa maa uinua saa lumihiutaleet leijuu mi hiljaa mua tuuditellen
keväinehen kerran mi saapuvi taas uudelleen

Onnen saa moni kiitävän hetken vain
kirkkauden kesän kultaisen nähdä mä sain
valon valkean minä kalpea kukkanen join
kruunun sain puhtaimman, koska mä onnesta vain unelmoin

(Kerto:) Kun taivas ja maa kesän tuoksuja on tulvillaan... (Sanat: Kerttu Mustonen)