Näytetään tekstit, joissa on tunniste kierrätys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kierrätys. Näytä kaikki tekstit

perjantai 3. tammikuuta 2020

Kotikutoisuudesta

Teimme joskus männävuosina läheisten kanssa kaikki ihmisen vahvuuksien testin ajatuksella, että testitulokset ehkä helpottaisivat toisinaan solmuisaa vuorovaikutusta. Oli jännittävää vertailla keskenään vahvuuslistoja ja miettiä, miten erot ehkä näkyivät arjessamme, tavassa olla konfliktissa ja ratkoa erimielisyyksiä. (Yksi selvä kitkaero löytyikin: nöyryys. Yhdellä se oli korkein arvo ja monilla meistä ihan viimeisten joukossa - siinä vaiheessa painoin sitä itse tietoisesti alas, koska ajattelin, ettei se tuo elämään ainakaan mitään hyvää. Joogamaailma on kyllä tämän suhteen saanut minut harkitsemaan uudelleen ja nykyään annan itselleni luvan tunnustaa nöyrästi, että osaan ja tolkkuan tuskin mitään oleellista.) Useimmilla meistä oli aika korkealla kauneuden ja erinomaisuuden arvostus.

Jo silloin pohdin, että se näytti silti kovin erilaiselta meissä. Yksi meistä esimerkiksi halusi normittaa aika tarkasti, miltä erinomaisuus näytti milläkin tarkastelualueella, ja koki kaikki riitasoinnut siitä jotenkin ahdistavina. Huomasin itse olevani enemmän relativisti tässä mielessä: ajattelevani, että eri ihmiset näkevät erinomaisuuden eri asioissa, ja vaikka en itse tietysti haalikaan elämääni sellaisia joidenkin toisten erinomaisuuksia, jotka eivät kosketa minua oikein mitenkään, ymmärrän jollain etäisellä tavalla ainakin että jostakusta tämä oli erinomaisuutta, ehkä myöskin hämärästi miksi he sen siten kokivat (ainakin keskustelujen jälkeen). Tajusin myös, että pidän aika harvoin erinomaisina sellaisia klassisen loistokkuuden ääniä, kuvia tai liikehdintöjä, jotka kernaasti tunnistetaan erinomaisuudeksi. Niistä tuntui puuttuvan usein jotain - jotain särmää, uniikkiutta, ehkä? Liitän tämän samaan ajatusjuonteeseen tai preferenssiin, josta en näy pääsevän irti: minusta usein ihmisen ensimmäinen kirja, levy tms. on kiinnostavin. Hiomaton, kyllä, tempoileva, varmasti - jokin siinä on kiehtovampaa kuin siloitellussa, hallitussa erinomaisuudessa.

Ehkä se on osa uteliaisuutta? Osa sitä, että haluaisi jokin päivä elää toisissa nahoissa, päästä kurkistamaan toisen elämän sisään ja häikäistyä siitä eksotiikasta, jonka toisen uniikki tapa valikoida nähty antaa tutuillekin maisemille, esineille ja teoille. Tietenkään sinne ei voi päästä, konkreettisesti. Kaikki, minkä ottaa sisäänsä, tulee tulkituksi oman kokemuspohjan kautta. Ja jokaisen kokemuspohja on uniikki, raivostuttavuuteen saakka: jokainen on lopulta hyvin yksin maailmassa ellei fyysistä kosketusta ja läheisyyttä lasketa - sen voi todistetusti jakaa ja tyypillisesti sitä ei kauheasti edes tulkita. Tämä tietysti tekee kosketuksesta hirvittävän tärkeän osan hyvinvointia. Ja kosketuksen väärinkäytöstä tai kosketukseen pakottamisesta entistäkin hirvittävämmän teon: onko mitään kamalampaa, jota voisi tehdä toiselle ihmiselle kuin riistää kosketukselta sen turvallisuuden ja pyhyyden?

Mutta takaisin aiheeseen: ehkä tuota toisten todellisuuksien vierautta, joka näkyy tyypillisesti noissa hiomattomammissa, tempoilevammissa, epävarmemmissa signaaleissa, voisi kutsua myös kotikutoisuudeksi.

Kotikutoisuus on mielenkiintoista senkin takia, että vaikka se on helppoa hyväksyä toisissa, itsensä suhteen heittäytyy helposti tuomitsevaksi: Miksi toistan aina näitä samoja teemoja? Miksi olen tällainen ja tällainen? (Mikä on tietysti huonoa fantasiaa - en tiedä erityisen hyvin, millainen olen ja yllätän tuon tuosta itseni.) Miksi nämä samat asiat saavat minut edelleen niin pois tolaltani, että haluan erakoitua?

Erityisen hankalaksi oman kotikutoisuuden sietämisen tekee opettamisammatti. Siinä on pakko olla framilla, luoda ilmapiiri, kannatella kokonaisuutta, tarkkailla eleitä ja kehonkieltä ja sen mukaan luovittaa ryhmää eteenpäin. Siinä on pakko puhua ja välillä kun haluaisi parahtaa jotain, se halu on tunkaistava taka-alalle ja oltava vain hiljaa: opettaminen on aika paljon tilan turvallisesti antamista. Joskus on kyllä hyvä parahtaakin, koska no, en usko sellaiseen maailmaan, jossa heikkoudet ja sekopäisyydet pitää piilottaa. Eivät ne ihmiset ole tulleet sinne ihailemaan minua - eivät ne tulisi, jos se olisi homman nimi - vaan työstämään itseään, ja joskus siihen auttaa hiljaisuus, joskus kannustaminen, joskus haastaminen ja joskus absurdiudelle nauraminen. Ihmiselle, jonka turvanhakukäyttäytyminen on historiallisesti kulkenut akselilla pakene - jähmety, opettaminen ei ehkä ole helpoin valinta.

Suurin osa siitä, mitä opettamisesta ja oppimisesta opetettiin yliopistolla niin kasvatustieteellisessä tutkinnossa kuin pedagogisissa opinnoissakin, liittyi oikeastaan ihan toisenlaisiin sisältöihin kuin niihin, joita tässä opetetaan. Ja silti ajattelen: kaikessa opetuksessa olisi hyvä olla johtotähtenä uteliaisuuden virittäminen, kiinnostukseen sytyttäminen, lupa epäonnistua, lupa asettaa rajansa, lupa tuntea juuri ne tunteet, jotka tuntee, vaikka ne olisivat ihan vastakkaiset kuin koko muulla ryhmällä, lupa kuunnella itseään ja lupa säädellä itseään siihen suuntaan kuin hyvänä pitää. Mutta metataidoista tai etenkään niille tilan virittämisestä ei kauheasti puhuttu - sen sijaan puhuttiin siitä, miten haluttu sisältö saatiin siirtymään ja vaikkapa mitkä persoonallisuuden tai tunnesäätelyn piirteet tai lapsuudenperheen sosioekonomisesta taustasta omaksuttu oppijakäsitys itsestä näyttivät parantavan tai huonontavan suoriutumista - tarkoittaen suoriutumisella oppisisällön omaksumista tai saatua numeroa.

Sen vuoksi mennessäni opettamaan - tänä iltana jälleen - olen aika tavalla kotikutoisuuteni varassa. Olen napsinut mukaan hyviä fraaseja sieltä sun täältä ja olen ollut mahtavien ihmisten koulutettavana: kierrätän sitä hyvää. (Jos minun pitäisi osata antaa jotain todella lapsuudenkotikutoista, opetus kuulostaisi ihan toisenlaiselta. Ehkä raivoaisin, mikä tässä nyt on muka niin vaikeaa - asioista, joita en itsekään hallitsisi.) Ja koetan antaa itselleni luvan olla niin hatarasti ilmassa minkään isomman taustateorian, opetussysteemin tai sen sellaisen suhteen. Koetan sanallistaa riittävän selvästi, että näitä asioita ei ole tutkittu riittävästi ja että on toki kaikenlaisia hypoteeseja siitä, miksi jokin toimii, mutta - ne ovat hypoteeseja eikä niitä oikeastaan ole juurikaan testattu. Epäilemättä juuri tämä näkyy saamissani numeroarvioissa: osan oppilaistani mielestä en ole asiantunteva enkä osaa opettaa, vaikka luonkin hyvän ilmapiirin. He ehkä haluaisivat jonkun varmemman, jonkun, joka vain sanoisi, että näin se on, tältä sen kuuluu näyttää ja tuntua. Mutta en voi sanoa sellaista - voin kyllä sanoa, että tuossa asennossa kannattaa ehkä kuunnella polven tuntemuksia ja peruuttaa, jos alkaa vihloa. Ja valita harjoitukseen asennot, jotka eivät mene niin ääriin saakka, koska ihmiset eivät kuitenkaan kuuntele, jos sanon, että peruuta ääriasennosta. Yinjoogan kohdalla, josta tiedän kokemuspohjaisesti eniten, tämä epävarmuuteni korostuu. Kaikki, mitä siinä tehdään, on tavallaan sitä sitä faskiatietoutta vastaan, johon törmään muualla kuin yinjoogaopuksissa. Kuitenkin harjoituksesta tuntuu tulevan hyvä olo. Käyn vuosi vuodelta epäröivämmäksi sen suhteen, parantaako harjoitus liikkuvuutta (minulla ei ainakaan ole näin käynyt) ja kohdistuuko se edes ensisijaisesti sidekudokseen vai onko kyse ehkä vain jostain sellaisesta kuin parasympaattisen hermoston aktivoitumisesta ja lymfakierron liikkeelle lähtemisestä, jotka välillisesti vaikuttavat toki hyvin moneen asiaan kehossa.

Toki hieromisessa oli aivan sama pulma. Ihmiskeho tuntuu olevan niin lähellä, mielestä nyt puhumattakaan, että siitä löytyisi paljonkaan vastaansanomatonta faktaa tiettyjen huonosti tutkittujen käytäntöjen kohdalta.

Jos minulla olisi jokin hyvä teoreettinen pohja, voisin ehkä helpommin kehitellä opetustyylin, joka ei olisi niin kotikutoinen. Ehkä silloin tuntisin, että minulla on enemmän annettavaa. Vaikka toisaalta - epävarmuuden kannatteleminenkaan ei liene hullumpi taito. 

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Huikaisevuus, preferenssit, esikot

Luen lehteä. Siinä eräs ihminen kertoo menevänsä kahvilassa aina sisätiloihin, etenkin jos terassille paistaa aurinko. Koen saman vierauden kuin jonkun muistuttaessa, ettei kesä ole hänelle mieluisin vuodenaika vaan itse asiassa jotenkin tukala ja ahdistava. Mistä nämä preferenssit tulevat? Voisiko niitä kääntää tai lieventää? Millä lailla puhumamme kieli ylipäänsä on yhtäläinen, kun kerran sanoihin, joiden tunnelatausta tai kehotuntua pitää jotenkin - no, jos ei nyt sentään varmana tai itseästään selvänä, niin ainakin aika oletettavana?

Preferensseihin tuntuu hankalalta päästä käsiksi, koska ne vaikuttavat tarkasteluhetkellä niin annetuilta. Silti nekin ovat epäilemättä rakentuneet ajan kuluessa, kerrostuneet. Mutta ne ovat hyvin välittömiä. On suorastaan naurettavan helppoa luoda omalla kohdallaan noita pareja, jossa ensimmäinen ilmoittaa toivotun pään jatkumosta ja toinen tilan, jota mieluusti välttelee: huikaiseva - mitäänsanomaton,
auringonkilo silmissä - hämärä sisätila,
liikkuminen - istuminen,
räjähtävä värikylläisyys - ruskeanharmaus,
ilo - velvollisuus,
tasavertaisuus - alistuminen tai toisen alistumisen huomaaminen ja kykenemättömyys saada toista siitä irti,
läkähdyttävä - viluttava,
kosketus - puhuminen,
intiimi ja välitön - kaukainen ja varautunut,
sotkuinen kotoisuus - kulissimaisuus, valkeat pinnat, matot ja pöytäliinat,
yllätykset - suunnitelmat (JOS yllätys tuntuu positiiviselta, muuten toisin päin...),
vesiselvä - päihtynyt,
ajatusten ja tunteenpuuskien nopeus - verkkainen viipyily,
suorastaan paikoillaan pompahteleva vireys - unisuus,
anteliaisuus - resurssien kyttääminen,
ruoan kevyt tulisuus - kermamainen rasvaisuus ja mietous,
kirpeänhapean - äklömakea,
ja niin edelleen, listaa on älyttömän helppoa jatkaa. Mutta ei ehkä kovin mielenkiintoista. (Paitsi siltä osin, itselle, kun tajuaa jonkin itsestäänselvästi suosittavalta tuntuvan piirteen vaikuttavan tai ainakin liittyvän johonkin taipumukseen, josta on välillä huolissaan, kuten vaikkapa vaikeus nukahtaa tai unohduksen hupun vääjäämätön ja sangen nopea putoaminen silmille.)

Mistä nämä ovat tarttuneet mukaan? Se on kysymys, jota ei voi olla kysymättä uudestaan ja uudestaan. Niin hämmentävää on, miten eri lailla ihmiset elävät ja tahtovat elää. Minua jotenkin liikuttaa ihan älyttömästi, kun kuulen jonkun pitävän talvesta tai olevan tyytyväinen siihen, että hän saa tehdä sisätöitä toimistossa. En itse oikein osaa sellaista, ja tuntuu kauhean arvokkaalta, että jokin, jota olen pitänyt itse sietämättömänä kiusana, paljastuukin joksikin sellaiseksi, josta on toisille iloa ja josta he saavat voimaa. Heidän tyytyväisyytensä siihen, mitä itse inhoan tai ainakin koetan vältellä mahdollisuuksien rajoissa, saa minut jotenkin kiitolliseksi heidän olemassaolostaan ja suuntautumisestaan. Ja samalla se saa minut epäröimään, onko kommunikaatio mitenkään ihan niin yksinkertaista kuin mielellään kuvittelisi.

Käymme tänään kierrätystehtaalla ja otan vaihtotorilta muutaman paidan huovutusprojektiini. Huovutan paidat 90 asteen puuvillapesussa pesukoneessa, sitten leikkaan ne tilkuiksi, ja lopuksi, kun koossa on riittävästi tilkkuja, teen tilkkupeitteen talveksi. (Teen myös toista tilkkupeitettä isoäidin neliöistä, siitä tulee enemmän semmoinen torkkupeittomainen.) Käytän täkkiin tietysti vain sellaisia paitoja, jotka ovat niin leveän muotoisia, että ne tuskin löytävät kirppiksiltä ottajaansa. Toinen paidoista, jonka otin tänään, oli jo valmiiksi huopunut. Omistajalleen siitä oli tullut riippakivi, mutta täkkiprojektiin se on ihan täydellinen!

Takaisin pyöräillessämme poikkeamme ortodoksisella hautausmaalla, jossa olin viime keväänä töissä haravoijana. Muistan erään ihanan haudan, jonka päälle oli tuotu kevätesikkoa, joka oli siitä levinnyt nurmelle muutenkin. Olen aika varma, mistä hauta löytyy, mutta emme löydä sitä. Löydän kyllä haudan, johon mieleni yhdisti esikot, mutta esikoita ei näy. Ehkä on vielä aikaista, vuosi sitten kevätkukat olivat tätä vuotta edellä monta viikkoa? No, näemme kuitenkin yhdellä haudalla krookuksia, joissa leyhyttelee kesän ensimmäinen perhonen, suuri neitoperhonen.

Ensin petyn ja ajattelen, että minun olisi pitänyt kirjoittaa tarkalleen muistiin, missä esikot sijaitsevat. Mutta kun olen ajatellut asiaa ehkä minuutin tai kaksi, olen polttanut aiemman oletuksen tuhkaksi ja olen sitä mieltä, että ei, ei sittenkään. Parhaita ovat ilot, joita ei pyritä varmistelemaan ja joista ei tule rutiinia. Muistanhan kaikista rakastamistani kivistäkin juuri sen, jonka työnsin erään aidan rakoon ja jota palasin monta kertaa etsimään sitä koskaan enää näkemättä. En tiedä, miksi, mutta en tahdo ilojen muuttuvan velvollisuudeksi, kaavaksi, laskelmoinniksi. Ja silti olen välillä syöksemässä itseäni sellaiseen maailmaan hakemalla itsepäisesti uudelleen samaa iloa. Ja kun huomaan tämän, olen äkisti täysin tyytyväinen, helpottunut ja ilahtunut siitä, ettei haudalla ollutkaan esikon esikkoa.

Ja jos olisimme löytäneet esikot heti, emme olisi kävelleet toiselle puolen hautausmaata kirkkaassa, ihanassa keväässä - olin ihan varma, että esikot olisivat olleet ensimmäisessä paikassa, mutta muistin epämääräisesti, että toisellakin puolen oli jotakin näkemisen arvoista, ja ajattelin, että ehkä esikot sittenkin kaiken todennäköisyyden vastaisesti olisivatkin siellä - emmekä olisi nähneet sitä paikkaa, jota haravoidessani koin käsittämättömän onnentunteen. Paikassa sinänsä ei ole mitään erityisen näköistä tai kuuloista. Mutta jotenkin se on onnistunut kohta, siinä tuntuu nytkin helpolta saavuttaa onnellisuus.

Se kuulostaa niin lattealta sanottuna: "Tämä on jotenkin ihana kohta, tuo puuksi kasvanut rhodo ja sitten tuo ettei ole ristiä eikä mitään imeliä lintu- tai enkeliveistoksia, ei muistolauseita, pieni kivi vain maassa eikä mitään istutuksia, aitauksia tai rajauksia, pelkkä nurmikko vaan." Vompsu nyökkää enkä saa kai ikinä tietää, aistiiko hän sen paikan edellytykset tulla onnelliseksi, tehdä onnelliseksi.

Kotimatkalla ajattelen, että kunhan villapaitahuopatäkki tulee valmiiksi, tai jo oikeastaan ennen sitä, jo ennen seuraavien tilkkujen huovuttamista, voisin kirjailla niihin haravoita ja esikoita ja aurinkoja, tähtiä ja kottikärryjä ja talikoita, kaikkea tuollaista kosmologista ja hiljaista ja onnellisentyytyväistävää. Pidän kuitenkin kovasti sellaisesta taiteesta, joka kuhisee ja kiemurtelee ja juhlii arjen yksityiskohtia. Miksi ihmeessä en tekisi peitostakin sellaista? Haluan kirjailla siihen myös hautoja, senkin päätän siinä silmänräpäyksessä. Hautoja, uima-altaita, koko kevään ja kesän, jotta sitten talvella, jonne peitto on tarkoitettu, mieli kykenee kestämään lumen inhasti pelkistämän muotokielen, joka on minulle niin vaikea ja vastenmielinen.