Raportti läikikkäältä planeetalta

On aikakausia siitä, kun olen ehtinyt kirjoittaa. Ehkä tämä kommuunielämä imee kaiken. Tai gradu. Tai pelottava somekeskustelu. Tai talvi. Ei, ei se voi talvi olla - talvellahan ulkoillaan vähemmän.

Nyt makaan sängyssä lämpöillen ties monetta päivää (olen seonnut laskuissa), joten ehdin, ihan varmasti.

Tuntuu hauskalta asua jugendtalossa, puhumattakaan siitä, että entisessä asunnossamme asuu nyt vuokralla Näkymätön Tyttö. Tosin jugendtalossa on jekkunsa, kuten että rapun alakerran patteri - jonka siis pitäisi kaiken järjen mukaan lämmittää kylmempää ilmaa ympärillään - räjähti jäädyttyään, ilmanvaihto ei vain toimi ja huutonetistä halvalla haalimaamme videotykkiä on ensin esilämmiteltävä patteria vasten, jotta se suostuu hurahtamaan käyntiin. Luvalla sanoen: täällä on aika holotnaa! Yhdet villasukat eivät missään nimessä riitä.

Toisaalta ikkunasta näkyy oopperatalo ja huonekorkeutta riittää. Epäilemättä se lämmin ilmapatja lilluu siellä katonrajassa. Jugend, alan ymmärtää, on visuaalinen valinta. Ei tuntoaistillinen! Eikä, luoja paratkoon, olfaktorinen.

Kommuuni tuo elämään erilaista säpinää. Tässä kommuuniasetelmassa en ole kokenut samanlaisia kuristavia vihan tunteita kuin edellisessä yritelmässä, en ole pelännyt kuolevani väsymyksestä unenpuutteen takia enkä muuta sellaista hupsua. Ehkä nyt tiesin odottaa vaikeuksia ja tapani mukaan vähän liioittelin huolissani. Kuvitelmia vasten pienet riitamme ovat vaikuttaneet suorastaan hupaisalta salonkikomedialta. Ehkä sitä on vähän oppinut itsekin asettamaan selkeämmin rajojaan, pyytämään asioita ja kuuntelemaan toisia, ehkä jopa fasilitoimaan heidän pyyntöjään niin ettei tarvitse vain arvailla, mistä erimielisyydet oikein sikiävät.

Mutta hullujenhuone tämä on! Iloinen sellainen, tosin. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun asukkien ikäero venyttyy liki kolmeenkymmeneen vuoteen ja kunkin temperamentit ovat aika erilaisia, kaikilla on yhteiselossa oppimisen paikka. Joskus se näyttää tältä: Ulkoilemasta tuleva kämppis tuskastuu tunkkaisuuteen, repii kaikki ikkunat auki. Koska olen kuumeinen, vedän päänikin peiton alle ja kalkattelen siellä hampaita. Tuuletettuaan kämppis paistaa pannulla kananmunia keittiön ovi kiinni, ettei tunkkainen haisu leviäisi kaikkialle muualle asuntoon. Kaunis ajatus, mutta käryt jäävät umpioituun keittiöön. Niinpä mennessäni sinne mittaamaan kuumetta ja ottamaan kupin pakurihaudetta meinaan oksentaa hajun voimakkuudesta. Ei kun läpiveto taas päälle, salongin ja keittiön ikkunat auki. Tässä vaiheessa huvittaa. Ja palelee. Paljon. Pakenen peiton alle tuuletettuani. Ei tee enää mieli edes pakuriteetä. Entä sitten tämä: Kaksi kämppistä kinaa yhdestä ovesta, onko sen hyvä olla kiinni vai auki. (Tai no, heillä on eri näkemys asiasta, ja keskustelevat siitä kohteliaasti, mutta mikään ei muutu kummankaan asenteissa tai käyttäytymisessä. Ehkä se on jonkinlaista kinaa, ehkä ei?) Ymmärrän kummankin kannan, mutta välttääkseni kajahtamista ja kaunaantumista kieltäydyn välittäjäksi ryhtymisestä. Se ei ole edes vaikeaa. Sen kun vain muistutan itselleni, ettei minulla itselläni ole ongelmaa oven kanssa. Ratkaiskoot he sen, miten lystäävät.

Aika monesti täällä törmää siihen, miten se, mitä toinen ei edes huomaa, on toiselle riittävä liipaisin syöksyä toivottomuuteen tai kokea, ettei tämä voi olla koti. Puhumme näitä asioita ääneen. Nähtäväksi jää, opinko ikinä näkemään ne seikat, jotka häiritsevät yhtä kämppiksistä. Yritän ottaa ne huomioon, mutta ne asiat, joita en yksinkertaisesti huomaa, on aika vaikeaa ottaa huomioon. Ehkä opin vähitellen näkemään asiat siistimpien ihmisten tavalla, niin vaikeaa kun onkin ymmärtää, miksi kodin pitäisi koko ajan olla valmis tyyliin sisustuskuvauksiin. On ihan mukavaa, ettei kaikkialla ole kaiken aikaa tahmaista ja tomuista, mutta minun on vaikeaa ymmärtää, miten jokin muki lavuaarissa tai muru pöydällä voi kaataa jonkun kodin tunnun. Ja samalla näen selvästi, että kyllä, jollekulle se on näin. Heidän pitää saada viikottainen ylläpitosiivous ja he aistivat sen parantaneen siisteystasoa, siinä missä itse viikkosiivotessani koen motivaatiopuutetta siitä, ettei alku- ja lähtötilanteen välillä ole himpun verran eroa. Tai siis: etten itse osaa mitenkään huomata sitä.

On myös jännittävää tarkkailla, miten kodinpidon normit sukupuolittuisivat herkästi, ellen olisi täällä. Siivouksen suhteenhan olen aina kieltäytynyt naisen roolista. Se on liikaa, minusta. Kun katsoo niitä tilastoja, kuinka paljon naiset ja miehet keskimäärin pistävät aikaa kodinhoitoon päivittäin, en osaa kuin ihmetellä, miten itsemurhia tehdään niin vähän. Varmasti lapset muuttavat tilannetta - itselleni se on aina ollut ihan riittävä syy suhtautua lasten hankkimiseen hyvin varauksellisesti. En vain halua vilijonkkaelämää tai arjen pyörittämistä. Itselleni on ihan riittävän vaikeaa poimia edes yksi kulma tästä kolmiosta. Jo kahden jonglööraamisen yrittäminen saa kysymään, miksi ihmeessä, kolmen rohmuamisesta puhumattakaan.

En kai ole ikinä ajatellut, että kukaan tarkkailisi tai arvottaisi minua kodinhoitotekojeni nojalla (paitsi ehkä ne, jotka mieltävät sellaiset asiat tärkeiksi - ja heidän mielipiteensä ei erityisemmin kiinnosta). Tai monen muunkaan asian nojalla, oikeastaan. Viime aikoina olen hahmottanut entistä enemmän, kuinka yksinkertaisen aasimaisen piittaamaton olen suhteessa moniin asioihin, joista moni ihminen selvästi stressaa vaikka millä mitalla. Olen todennut tämän lukiessani graduaineistoani, keskustellessani kommuunissa, kuunnellessani ihmisiä, katsoessani yle areenasta sairaana ikäisteni naisten elämästä kertovaa dokkaria ja muuta sellaista. Voi tietysti olla, että olen sokea omille neuroottisuuksilleni. Epäilemättä - pidän niitä varmaan niin itsestäänselvyyksinä, etten vain tajua! Tai ainakin muutama ystävä naureskelee, kun sanon heistä jotain hassua. Kuten että en haluaisi mennä gradussa yli siitä, missä aita on matalin. Heidän on jotenkin vaikeaa kuvitella, että osaisin, vaikka haluaisinkin. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Ehkä ajattelen, että minua arvotetaan sen nojalla, miten utelias ja asioita auki repivä jaksan olla. Miten härisevä lohikäärme.

Sen sijaan en jaksa olla erityisen kiinnostunut siitä, näytänkö muista väsyneeltä vain siksi, etten enää jaksa meikata, en edes kestovärjätä ripsiä ja kulmia. (Sen kummempaan minusta ei ole muutenkaan yleensä ollut.) En oikein ymmärrä sitäkään, miksen saisi olla väsynyt, vanha, laiska, omituinen ja niin edelleen. Umpihullu.

Elämä ainakin on umpihullua. Asua nyt tällä tavalla. Edetä ilman sen kummempia tavoitteita. Olla surullisen hämmentynyt siitä tosiseikasta, että nukkuu yöt muualla kuin sen luona, jonka luona haluaisi ne nukkua. Ilmoittautua joogaohjaajakoulutukseen juuri siksi, että on ollut niin liikuntakammoinen ja kroonisen sairauden takia hivenen liikuntarajoitteinenkin ja muutenkin maailman jäykin ja huonoin ohjatusti rentoutuja. (Mietin pitkään, jooga vai feldenkrais vai pilates, ja sitten valitsin joogan, koska minulla on sen kanssa isompi kana kynittävänä kuin noiden toisten. Taistelukala!) Kämppis kysyi, eikö minua huoleta, mitä ihmiset minusta ajattelevat, kun kerron ohjaavani joogaa. Että eikö se vaikuta hörhöltä. Nauroin niin että spora raikui. Mitähän sellaista en olisi tässä elämässä tehnyt, että se vaikuttaa hörhöltä, jos sellaista tulokulmaa etsii? Sanoin vakavoiduttuani ystävällisesti, että minusta kaikki ihmiset ovat hörhöjä omilla tavoillaan. Ja ehkä kaikista hörhöintä on antaa periksi vaistomaiselle, nalkuttavalle pelolleen siitä, että jos teen näin, minut ulossuljetaan liian omituisena. Itsestäänhän ne ulossulkijat kertovat. Sitä voi ajatella testinäkin, vaikka tietysti pohjimmiltaan kyse on siitä, että haluaa tehdä jotain ja sitten tekee kaikkensa sen eteen, että saa  edetä siihen suuntaan.

Liityimme hetkeksi tinderiin Vompsun kanssa. Vompsu on siellä edelleen ja tinderöi. Itse en kestänyt. Se, mitä ystävät kuvasivat itsetuntoa kohentavana trippinä, osoittautui kohdallani suoksi, johon upposin 36 tunniksi alkaen äkkiä potea universaalin yksinäisyyden tuskaa ja halua pelastaa kaikki siellä tapetut eläimet kädessään pönöttävät kaljut ukkelit, joiden kanssa en kuitenkaan oikeasti haluaisi juttusille, koska tajuan ihan hyvin, etten voi mennä tinder-treffeille jokaisen kuvistani etäisesti kiinnostuneen tinderin käyttäjän kanssa, ja vaikka menisinkin, ei se yritykseni suhtautua heihin empaattisesti ja olla heille läsnä johtaisi mihinkään muuhun kuin siihen, että seuraavaksi kokisin syyllisyyttä siitä, että olen antanut turhaa toivoa menemällä treffeille, kun en kuitenkaan halua heidän kanssaan mitään sen syvempää tai vakavampaa. Eikä yhdessä keskustelussa vielä korjata kenenkään yksinäisyyttä ja kaipausta elää suhteessa, jossa tulee rakastetuksi. Tai ainakaan minulla ei ole semmoisia taitoja. (Jos olisi, en ehkä pistäisi pahakseni sitä, vaikka palaisin loppuun moisessa hommassa - mutta ei ole.) Ehkä olen oman tilanteeni takia herkistynyt sille seikalle, miten kauheaa on, etteivät kaikki saa nukkua suurta osaa öistään sellaisen ihmisen vieressä, jonka kanssa he tuntevat olonsa turvalliseksi, onnelliseksi, huomatuksi ja ymmärretyksi. Ja samalla haluttavaksi ja haluavaksi.

Ymmärsin Tinderissä myös sen, miten huiman etuoikeutettua elämää vietän. Miten kivassa kämpässä, keskellä kaupunkia elän. Miten minulla ei ole huollettavia, hankalia eksiä, valtavia esteitä haaveideni edessä (no, mitähän ne haaveet ovat? öh.), miten ympärilläni on huolehtivia, lämpimiä, analyyttisia, keskustelevia, avomielisiä ihmisiä roppakaupalla. Miten minun ei tarvitse ajatella Paulo Coelhon sitaattien kautta eteneväni henkistä polkua tai muuta sellaista, koska minulla on välineet ajatella, että kaikissa tilanteissa, kaikilla poluilla oppii, hautaan saakka, eikä siihen tarvita minkään elämänalueen henkiseksi nimeämistä. (Paskan marjat joogan opettaminenkaan mitään henkistä on - kunhan pakoilen istumatyöläisyyttä!) Tunnen itseni hyvin, hyvin etuoikeutetuksi siitäkin huolimatta, että viime viikolla minun oli kahtena päivänä raahauduttava luennolle kuumeisena, koska läsnäolopakko.

Muutenkin olen kokenut kihelmöivää etuoikeutettuutta - siinä on samaan aikaan suunnatonta helpotusta että epämukavuutta sen suhteen, ettei sama näytä osuvan kaikkien osaksi; etenkin kun en näiden asioiden suhteen ajattele erityisesti ponnistelleeni ne ansaitakseni vaan ajattelen niiden syntyneen ihan muiden prosessien sivutuotteina, jotka tuntuvat melkoisilta lahjoilta - kahden viimeaikaisen somen feminismiä liippaavan keskustelun suhteeen, sekä lääppimiskeskustelun (olen ollut hämmentynyt, miten moni nainen saa kokea niinkin paljon epäasiallista kohtelua, kun itse olen välttynyt sellaiselta suuren osan elämääni) että sen Vaaras-keskustelun, jossa minulle tuli täytenä yllätyksenä se, miten väsyneitä monet naiset kokevat olevansa; itse en tunnista tuollaista väsymystä lainkaan.

Pidin ja pidän edelleen Vaarasen kirjoitusta paitsi rauhansolminnan eleenä (jonka jotkut kuulevat sotahuutona - niin erilaisia me olemme, tai sitten vain erilaisissa tilanteissa, tiedä tuosta), myös hyvänä kiteytyksenä siitä, mitä olen joskus kutsunut sukupuolten välisen sodan lietsonnan naisten tahoksi. Joidenkin miesten taholta varmasti tehdään myös toimenpiteitä poteroiden syventämiseksi, siitä ei ole epäilystäkään - mutta Vaarasen kuvaama väheksyvä puhe miehistä ei ole ainakaan itselleni vieras ilmiö. Kun luin Vaarasen mielipidekirjoituksen, tunsin helpotusta siitä, että joku toinenkin näki ja vielä sanallisti selkeästi itselleni tutun ilmiön. Minun on ollut jo kauan hyvin vaikeaa suhtautua siihen, koska en kuule sen sävyistä puhetta lainkaan ratkaisuhakuisena tai rauhaa rakentavana vaan pikemminkin omaa turhautumista ja vihaisuutta oikeuttavana ja kasvattavana. Ymmärrän toki emootioiden säätelystä luettuani, mikä on vihan funktio kiistatilanteissa - se parantaa omia voittomahdollisuuksia kiistassa. Oma näkökulmani tilanteeseen on vain hyvin erilainen: ei ole kiistaa, on yhteistyötä, jossa on puutteita, jotka pitäisi saada nostaa pöydälle tarkasteltavaksi ja joiden suhteen jokaisen olisi otettava vastuuta ja keksittävä kehitysehdotuksia. (Epäilen kyllä, että oma kehitysehdotukseni - saman suuntainen kuin Vaarasella - näyttää monista täysin sopimattomalta. Mutta on täysin mahdollista kieltäytyä tekemästä sen enempää kuin toinenkaan tekee ja tuhahtaa niille, jotka tuomitsevat itsen sen perusteella. En sano, että se olisi paras tie, ja varmasti useita teitä ja lähestymistapoja tarvitaan. Mutta minulle tuollainen tie on toiminut hyvin. Etenkin kun en ole ikinä erityisemmin halunnut lapsiperhettä. Varmaan se olisi hankalampaa lasten kanssa.) Tämäkin on ilmiö, joka tulee esiin emootioiden säätelyn paradigman instrumentaalisen säätelyn mallissa: ne, jotka ajattelevan tilanteen kiistana hahmottamisen virheeksi, pyrkivät säätelemään kiukkuaan vähemmäksi, eivät enemmäksi.

En jaksa kuunnella ns. naisvalitusta (ainakaan yliyleistävässä muodossaan) kovinkaan paljon, mikä on rajoittanut ystävyyksiäni naisten kanssa monissakin tapauksissa: minua on vaikeaa saada komppaamaan, koska jään ihmettelemään, että jos joku nyt tosiaan näkee toisen sukupuolen noin toivottomina torveloina, miksi ihmeessä he haluavat elää niiden tyyppien kanssa. Miksei vain muuttaa all-women -tyypiseen kommuuniin? Tai vaihtoehtoisesti tinkiä omista ennakko-oletuksistaan ja opetella elämään jonkun kanssa (toki edellyttäen, että se toinenkin on halukas tinkimään niistä ennakko-oletuksistaan)? Onhan se tietysti vaikeaa, mutta mikä on sen vaihtoehto? Sukupuolten välisen suhteen lähinnä taisteluna näkeminen? En ole ihan varma siitä, onko tuollainen yleisempi paradigma kovin hyvä tausta niille yksittäisen suhteen neuvotteluille, joita jossain vaiheessa suhdetta joka tapauksessa viriää. (Varmaan olen itsekin uusfamilisti - joskin polysellainen :D - koska miellän intiimisuhteiden neuvottelut tärkeämmiksi kuin ei-erotisoituneiden ystävyyssuhteiden neuvottelut. Ne ovat paljon, paljon polttavampia, luottamuksellisempia neuvotteluita. Ystävyyssuhteet ovat usein pidempiä mutta myös aika tavalla laihempia ja vähemmän merkityksellisiä. Niin merkityksellisiä kuin ne ovatkin ja niin kuin ne voivatkin usein auttaa vaikeissa paikoissa, kumppanuus intiimisuhteissa on silti jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää, ainakin itselleni. En sano, että tämä olisi ainoa oikea malli. Itse vain tunnun reagoivan näin. Sydämeni laulaa, kun saan nukkua sellaisen vieressä, jota osaan rakastaa kaikilla tasoilla. Ei mikään ystäväpiiri luo samanlaista turvaa ja keveyttä, niin kovin kuin ystäviäkin osaan kaivata ja arvostaa ja niin kovin kuin haluan heidänkin tukenaan olla - elleivät he minusta ole kovin konfliktihakuisia...)

Tästä on muuten tosi pelottavaa kirjoittaa. Tuntuu hankalalta tajuta, että on monen mielestä varmasti aivan kamalan taantumuksellinen tai jotain. Naisia syyttävä tai kotitöiden painottumisen kieltävä. Jälkimmäisestä on paljon faktaa enkä kiellä sitä - mietin vain, voisiko kotitöistä ihan tahdonalaisesti laistaa enemmän ja siten tasata tilastoja? Ehkä näin ehdottaessani syytänkin naisia. Voi olla. Onhan heidän puhetapansa ahdistanut minua jo pitkään. Joskus muulloin voin syyttää miehiä samalla tavalla: sanoa, että hei, minusta tuo ei nyt rakenna hyvää alkua keskustelulle. Ehkä se juuri hämmentää Vaarasen kommentin vastaanotossa - ettei sitä nähty lyhyenä kommenttina, tietyn ilmiön kuvauksena, vaan kaikenkattavana analyysina tasa-arvon tilanteesta Suomessa vuonna 2016. (Meinasin kirjoittaa 2015, mikä kuvaa sitä, kuinka pihalla tapaan olla.) No, minun ahdistuksiani tai rallatteluitani ei ainakaan kannata pitää yrityksinä kaikenkattaviin analyyseihin, koska se ei mitenkään ole tässä tavoitteena. Kunhan hämmästelen lonkalta sitä, miten erilaisia ovat tulokulmat keskusteluihin, näkemykset, maailmanhahmotukset. Tiedän hyvin, miten vaikeaa minun on hahmottaa suurta osaa sosiologiaakin, koska se hahmottaa sosiaalista sfääriä niin paljolti irl-ryhmien intressikonfliktien kautta, niin ihmiskeskeisesti.  Kirjoitin tästäkin asiasta lähinnä siksi, että minua pelotti - kirjaimellisesti pelotti - kirjoittaa aiheesta. Miksi ihmeessä? Koska olen monista väärässä? No, saavathan he olla sitä mieltä. En kuitenkaan ole kovin varmasti ja vakaasti mitään mieltä, paitsi ehkä sitä mieltä, etten ryhdy taatusti siivoamaan ja joulukortteilemaan sen enempää kuin joku muukaan. Koska pelotti, oli kirjoitettava. Emmin kirjoittaessani, mikä osoitti vain, kuinka tarpeellista se oli. En halua elää saksansämpylän maailmassa.

Kuinka vaikeaa onkaan muistaa, että toisetkin tietävät, ettemme kiteydy yhteen kirjoitukseemme. (Vaikka välillä tekstikiistoissa siltä näyttääkin. Mutta täytyyhän ihmisten se tietää jollakin tasolla, eikö?) Ettei yhden kirjoituksen perusteella pureta ystävyyssuhteita (ellei se kirjoitus ole tappouhkaus tms. hävyttömyys).

Ehkä tästä kirjoittaminen sopii hyvin tähän umpihulluun vaiheeseen. No, nyt aviosiippani tuli takaisin Tinder-deitiltään ja tekee minulle keittiössä salaattia. Koska hän pelkää tehdä salaattia, menen auttamaan. Ehkä jatkan kirjoittamista huomenna, ehkä en. Ehkä myöhemmin viikolla, ehkä en. Joskus vielä palaan. Luulen kyllä, että gradu se kirjoitusasiaa syö eniten.

Se etenee.

Se selkenee.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuotan tekstiä, jossa on rakenne. Se tuntuu omituiselta. En hahmota sitä mitenkään itseeni liittyväksi tekstiksi. On kuin asioita hämmentäisi näkymätön, asiallisen kuuloinen käsi. Ja istuisin jossain kulisseissa pidättelemässä henkeä sen suhteen, mitä kaikkea teksti uskaltaakaan esittää. Siinä alkaa olla väliotsikoitakin, mutta toki vain osassa lukuja.

Etuoikeutettuudesta, osa n

Tenttikirjaa eteenpäin sommatessa ajatus siitä etuoikeutettuudesta, joka on itselleni tuttua (mutta jäänyt pitkään näkymättömäksi; ei niin etteikö sitä olisi joskus kommentoitu mutten ole osannut kiinnittää kommentteja mihinkään oman viitekehykseni rakenteisiin; sokea piste, kuollut kulma) kiteytyy. Haen, tapailen: se on jotakin, millä on tekemistä seurauksista piittaamattomuuden kanssa. Siihen liittyy ystävän äidin toteamus uskosta selviytymiseen. Kirjoitin pari päivää sitten, ettei minulla ole semmoista uskoa, mutta että lämmittää ja auttaa, että joku on joskus ajatellut minulla olevan sellaista. Ehkä sittenkin olin väärässä. Ehkä se usko - jokin sanallistamaton itsepäisyys, sitkeys ja seurauspiittaamattomuus sittenkin luonnehtii tapaani toimia ja olla. Ja se on hyvin, hyvin etuoikeutettua.

Ei niin, ettenkö piittaisi seuraamuksista. Oikeastaan se on huono muotoilu. Mutta en usko sosiaalisten mokien peruuttamattomiin seurauksiin (ja vaikka uskonkin esim. ystävyyksien voivan lopullisesti romuttua, en ajattele sitä traumoittavana; niin vain joskus käy eikä sen tarvitse riistää ystävyydeltä ilmiönä sen arvoa). Näen määritelmät ja identiteetit ja jopa leimat joustavampina, neuvoteltavampina kuin monet kaukaisemmat tuttavani. En osaa esimerkiksi ihan hirveästi pelätä, mitä ihmiset ajattelevat tätä blogia lukiessaan tai livekouhottamistani seuratessaan. Nehän ovat heidän ajatuksiaan, itseään he niillä eniten kiusaavat. Tietysti joskus joku on suuttunut tai pitänyt jotain käytäntöäni täällä tai muualla epäeettisenä. Asia on kuitenkin aina saatu keskustelussa selvitettyä jollakin tavalla suhteiden rikkoutumatta. Jotkut ovat kieltäytyneet tuttavuudesta, jotkut kommentoineetkin jälkikäteen, ystävyyden myöhemmin mahdollistuttua, että jokin sanomani tai tekemäni on ollut (heille) liikaa. Ehkä jotkut pitävät minua toisinaan idioottina - ja mistä tiedän, vaikka sinäkin tekisit niin - mutta, lopulta, entä sitten? (Pidän itseäni idioottina itsekin tuon tuosta mutta enimmäkseen onnistun antamaan sen hövelisti anteeksi ja joskus jopa opin virheistäni. Aika harvoin kyllä, jos rehellisiä ollaan.)

En osaa muotoilla tätä nätisti. Usko seuraamusten ei-lopullisuuteen? En tiedä, saatko kiinni siitä, mitä yritän kirjoittaa. Joka tapauksessa se on melkoinen kevennys itsekontrollista. Ei tarvitse leikkiä omaa stasiaan, vakoilla, pelätä paljastuvansa ja niin edelleen.

Mietin, miten tätä kuvaisin. Asenteena? Toki, se varmasti on osittain harkittu, omaksuttu, luontumukseksi muuttunut asenne. Sen ovat mahdollistaneet tietyt olosuhteet. (Ajattelen temperamenttipiirteitäkin olosuhteina. Ja osittain sosiaalisesti konstruoituina.) Joissain toisissa olosuhteissa se ei ehkä olisi voinut syntyä. Mutta on siinä läsnä tahtoakin, tietoista strategian tekemistä, etenkin silloin, kun kokee uhkan ja huomaa hengittämisen käyvän pinnalliseksi ja kylkivälilihasten kiristyvän panssariksi rintakehän elimiä suojaamaan. Siloin tarvitsee uskoa siihen, että on mahdollista sommitella strategiaa. Tuo uskokin olisi voinut tyssätä johonkin olosuhteeseen. Onneksi niin ei käynyt. Tai ehkä usko on liian vahva sana. Ei tämä varmuutta ole. Pikemminkin leikki, empiristin hauska ihmiskoe itsellään. Kokeillaan, katsotaan, tulisiko tällaisesta asennosta ja eleestä mitään! Kerranhan tässä vain eletään. Miksei siis kokeilisi.

Ajattelen nyt sitä, mitä Feldenkrais kirjoittaa hyvistä liiketottumuksista. Siitä, miten jotkut meistä onnistuvat kasvamaan alun perin siten, ettei yhteys epämukavuuden ja mukavuuden hienovireiseen aistimiseen ja siitä opiksi ottamiseen missään vaiheessa katkea toisten miellyttämisen ponnisteluiden takia. Kehollisesti olen hyvin kaukana sellaisesta tilasta ja joudun tekemään - haluan tehdä - töitä sen eteen, että kuuntelen ja opettelen kuuntelemaan pieniä epämukavuuksia ja mukavuuksia välttääkseni kulumia ja kroonisia kiputiloja. Kehollisesti en siten ole kaikissa suhteissa kovinkaan etuoikeutettu. (Vaikka taatusti tämäkin on suhteellista - on aika paljon niitäkin, joiden yhteys mukavuuksiin ja epämukavuuksiin on katkennut niin paljon, ettei heissä kilahda tai kaiu mikään tällaisessa kehollisen tematiikan tapauksessa, enkä tarkoita nyt sitä, ettei feldenkrais metodina kolahtaisi vaan sitä, ettei koko kysymys kehon kuuntelemisesta tunnu mielekkäältä.) Mutta tämän kirjoittamani asenteen, tämän etuoikeutettuuden suhteen asiat ovat sujuneet aika mainiosti. (Kehollista sekin on, tietysti. Typerät sanat! Ne raahaavat mukanaan dikotomioita sinnekin, missä haluaisi kaiken hengittävän yhtä ilmaa.)

Palaan tähän leikkiin kerta toisensa jälkeen, koetan uudestaan tätä asennetta. Ulospäin siitä ehkä näkyy vain pieni huomaamatta näkyviin jäänyt lipare, joka pilkistää vuorovaikutussuuntautuneisuuden kaavun takaa. Siitä on tullut luontumus ja luokkatunnus siinä määrin, etten osaa kuvitella kovinkaan luotettavasti maailmaa, josta puuttuisi tällaisen asenteen mahdollisuus. Huomaan kuitenkin hämmentyväni joidenkin lauseiden liepeillä. Esimerkiksi kun kirjoitetaan tiettyjen sosiologian teorioiden poliittisesta naiiviudesta, joka johtuu kyvyttömyydestä nähdä rakenteelliset esteet joidenkin asioiden oppimiselle ja saavuttamiselle. Ehkä nämä lauseet viittaavat muun muassa siihen, että voi olla maailma, jossa tällaista kokemusta ei ole? Toinen viitekohta ovat tietyt potilaskertomukset, joita luin kustannustoimittaessani ja kääntäessäni psykoterapian ammattikirjallisuutta. (Katso nyt - koskaan ei tiedä, mikä ihmetys kaikuu myöhemmin ja missä yhteydessä!) Minun näkökulmastani käsin näytti siltä, että nämä ihmiset olivat rakentaneet itselleen systemaattisesti vankilaa. Tai heidän perhekulttuurinsa oli opettanut heidät siihen eivätkä he olleet oppineet muualta vaihtoehtoisia strategioita toimia, miten vaan. (En näe hirveän paljon eroa näiden välillä. Eri puhetapoja, samat ilmiöt; ymmärrän kyllä, että moni kokee tässä järisyttävän eron, mutta oma suhtautumiseni on tässä kohdin - vaikkei monissa muissa kohdin - joviaalia ja joustavaa ja taipuvaista ajattelemaan, että lopulta viittauskohteena ovat kuitenkin samat ilmiöt; ehkä tämä on hyväntahtoisuuden periaatteen ylivenyttämistä, mutta olkoon. Uskon selviäväni senkin seuraamuksista. Voin saada piiskaa, mutta luultavasti en masennu siitä pitkiksi ajoiksi. Jotkut kuulevat eron, fine, kunnioitan sitä, mutta minulla on myös oikeus ajatella, kuulla, yhteys eron takaa, vaikka olisin erokuulemuksista kuinka tietoinen, ja vaikka saatan välillä sanallistaessani koettaa muotoilla asiaa niin, ettei se järkyttäisi eron kuulijoita. Tahto, mieli, psyyke, luontumus, halu, itse - en käsitä, en ymmärrä käsittää niitä johonkin sisäiseen ja umpioyksilölliseen viittaavaksi, koska oma teoreettinen taustani, johon olen eniten ankkuroitunut, joskin epämääräisesti ja praktisesti, on pragmatismi, joka ei halua paikoittaa näitä ja lähtee piru vie siitä, että vuorovaikutuksista - josta osa niinkin hämmentävien osapuolten kuin maankuori ja esineet kanssa - syntyy vähitellen mieli, ja itse on sen viimeinen konstruktio. Se on outo tapa käsittää monen mielestä.)

Jos minun pitäisi attribuoida tyytyväisyyteni ja toisinaan jopa onnellisuuteni johonkin, attribuoisin sen ehkä juuri tähän tyyliin, eleeseen, asenteeseen. Se on toki muuttunut ajan myötä. Vanhenemisen myötä. Esimerkiksi aiemmin siihen ei liittynyt sellaisia käsityksiä kuin rikkoontuminen ja korjaaminen tietyn sosiaalisen suhteen kohdalla. (Enkä tiedä, kuinka luottavaisesti tähän suhtaudun lopulta nytkään. Korjaaminen: korjata hienopiirteistä, pienikokoista posliiniesinettä erikeeperillä, sormet tahmautuvat ja jättävät nöyhtää kerääviä jälkiä, liima tursuaa saumakohdista, viimeistely tapaa jäädä sikseen, asuntoon ja farkkujen sivusauman tienoville jää liimaisia sormenjälkiä.) Se kohdistui enemmän siihen, että kriiseistä oppii. Ja että aina on vaihtoehtoisia tapoja toimia. Ja että niiden seuraamuksista selviää. Mutta ei, se ei kuulosta minusta samalta kuin että elämä kantaa. Maa kantaa, asenne kantaa. Elämä muovataan. Joissain kohdin en onnistu kuuntelemaan hyväntahtoisesti, tarpeeksi yritettyäni lakkaan yrittämästä ja uskon selviytyväni senkin seurauksista.