Uusi normaali

En osaa sanoa, onko kaikki pandemiassa tapahtunut hitaasti vai nopeasti. Riippuu kai odotuksista - ja jos jotain on tapahtunut, niin ainakin se, että olen lakannut odottamasta, olettamasta, ennakoimasta. Jollain tavalla sujahdan siis tähän hetkeen painavammin kuin aikoihin. Vielä ensi viikolla piisaa töitä, sitten vuolas ja hukuttava virta tyrehtyy puroksi ennen kokonaan katoamistaan.

Tiedän pääseväni takaisin virastoon töihin todennäköisesti sillä silmänräpäyksellä, jos keksin ilmaista tällaisen käytettävyyden. Mutta ensin on levättävä. Vasta kun rahat alkavat loppua - ja se ei ole viikon tai kuukaudenkaan asia. En ole saanut pidettyä kunnon lomaa, mitä pariin vuoteen. Otan sen nyt, ensi viikon jälkeen. Ja oikeastaan se loma näyttää siltä kuin lomani yleensä: ulkoilen koiran kanssa ja nautin aikatauluttomuudesta ihmeemmin ihmisseuraa kaipaamatta.

On siis aikaa, tämä hetki.

Aamulla teemme pitkän kävelyn metsiä pitkin. Hetken tosin joudumme kulkemaan tietäkin pitkin ja se on stressaavaa: Vompsu kävelee mieluummin lenkkareissaan märkää ojanpohjaa pitkin kuin menee neljää metriä lähemmäksi vieraita ihmisiä. Joku belgialaislähde suositti sellaista etäisyyttä ulkoilussa, ja sehän omaksuttiin samoin tein, siitä OCD pitää huolen. Minä vain pidätän hengitystä aina kun pitää ohittaa joku: hengitän ulos noin neljän metrin päässä toisesta ihmisestä ja kävelen pidätyksessä ihmisen ohi vielä muutaman metrin ennen kuin hengitän sisään. En pelkää niinkään omaa terveyttäni kuin ajatusta, että tartutan jonkun toisen ja ennen kaikkea kuormitan terveydenhuoltoa systeemitasolla niin että joudutaan miettimään, kuka voidaan hoitaa ja kuka ei - se on sietämätön ajatus.

Aurinko porottaa rinteeseen. Vompsu pitelee koiraa sivummalla, kyykin maan lähellä ja rohmuan tyhjällä kakkapussilla nokkosia toiseen tyhjään kakkapussiin. Koko elämä on kietoutunut leipomisen, ruoanlaiton ja pyykkäyksen sekä töiden ympärille. No jaa, onko se koskaan muuta oikeastaan ollutkaan? Muulloin on ollut haaveita, suunnitelmia, unelmia. Nyt ne ovat kadonneet. Korkeintaan voi fantasioida seuraavasta ruokakuljetuksesta kotiovelle.

Koen siitäkin vähän syyllisyyttä: Ystävä kerää ruokakuljetuksia, meidän kaltaisemme ihmiset tilailevat niitä. Voisin ihan hyvin käydä kaupassakin. Vompsu ei halua, että käyn, se kiihdyttää häntä, ja jotta saan hänet kanssani ulkoilemaan, hänellä pitää olla sellainen olo, ettemme ole voineet saada tartuntaa mistään. Kai voisin asennoitua tähän niinkin, että hermostuttakoon vaan ja minähän menen ja sama se, ulkoileeko Vompsu - mutta en voi. Kutsumalla Vompsun tänne, kotiini, olen tavallaan lupautunut elämään tavalla, jonka kanssa hänkin voi tuntea turvallisuutta, edes jollain hyvin hataralla ja rajallisella tavalla.

Pelkopuristus vatsasta on kadonnut ja etäopetus normalisoitunut työnkuvana. En ole erityisen ahdistunut ja aina välillä hämmästyn Vompsun muistuttaessa, että häntä ahdistaa. Luen paljon koronaviruksesta ja olen huomannut, että minua taitaa itse asiassa rauhoittaa se, että pidän itseäni ajan tasalla. Se, että tiedän, miten vähän ihan jokainen tietää. Ei ole tilaa kuvitella, että on oikeassa, kun kaiken aikaa tule soraääniä ja erilaisia teorioita siitä, mikä on riittävä turvaväli, voiko kasvomaski suojata muita, tuoko kerran sairastaminen immuniteetin ja niin edelleen. Minusta siinä kaikessa on jotain hyvin rauhoittavaa. Hurjempi kuva rakentuu, jos en lue artikkeleita. Tajuan mielikuvitukseni aika synkeäksi tapaukseksi. Ihan samalla tavalla lapsenakin rauhoitti, kun saattoi lukea etukäteen jostain kirjasta vaikkapa kangaspuilla kutomisesta. Ilman kirjaa onnistuin maalaamaan piruja seinälle, kirjan jälkeen olin jokseenkin selvillä, mihin pyrittiin ja miten.

Kevät on valtavan paljon edellä. Tuomien lehtiruusukkeet tursuvat valtavan kokoisina ja metsä on muutenkin jo täynnä leijuvaa vihreää.

Hämmästyn asioita, joita toiset ihmiset osaavat kaivata: raitiovaunuilla ajamista, kahviloita, ihmisten näkemistä. Ja toisaalta, ihan omaa aikaa. Huomaan olevani tosi huono kaipaaja. Aluksi kaipasin kirjastoa ja vesijuoksuallasta mutta nekin tuntuvat nyt jo kaukaisilta, unenomaisilta.

Olen hyvin tyytyväinen, kun minun ei tarvitse poistua kotoani muualle kuin koirakävelyille. Itse asiassa taidan olla nyt tyytyväisempi kuin ennen. Olen jo tottunut siihenkin ajatukseen, että vanhempani ehkä tapattavat itsensä uhmakkuudellaan tässä epidemiassa. Itkin sitä muutaman päivän mutta alan hyväksyä sen, että eipä minulla näy olevan siihen osaa eikä arpaa. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on oma suhtautumiseni tähän asiaan - ihan samoin kuin monissa muissakin vaikeissa kohdin elämää on lopulta ollut pakko todeta. Ja ei, ei tämä varmaan opeta mitään ylevää. Kunhan vain näyttää, että turha paisutella hybristä omista taidoista suostutella, perustella, taivutella, kontrolloida. Olen ollut, olen ja tulen olemaan kärpäsenkakan kokoinen ja merkityksinen näissä tapahtumissa. Koetan pysyä mahdollisimman vähän vahingollisena kärpäsenkakkana.

Osana uutta normaalia olen sissi-istuttanut talomme pihaan orvokkeja, kerrottuja narsisseja, kirjopikarililjoja ja kuningasliljoja. Olen kylvänyt ruukkukaupalla palmukaalia ja kunhan se lähtee kasvamaan, istutan senkin. Ei tämän talon omistaja oikeasti välitä puutarhastaan ja suuttukoon, jos suuttuu, kun teen tänne jotain kivaa ja kaunista. Lähetin hänelle jo sähköpostin, jossa kerroin Vompsun muuttaneen tänne ja kyselin, missä he aikovat pandemia-ajan viettää, mutta ei siihenkään ole kukaan vastannut.

Villit eläimet ovat alkaneet liikkua aamuisin myöhemmin kaduilla. Metsäkauriit saattavat saapastella omakotitaloalueella tuosta noin vain. Vanhan pukin sarvet ovat täynnä nahanriekaleita ja hehkuvat aivan tulipunaisina. Vasta vähän ennen puolta päivää ihmiset selviävät liikkeelle. Mehiläiset ovat heränneet. Omenatarhan kyltistä joku on vetänyt mustalla teipillä yli kohdan, jossa luki ennen, milloin omenatarha aukeaa. 

Vahvuuksista ja ableismista

Osallistuin koulutukseen, jälleen kerran. En tiedä, onko elämässäni oikeastaan kauheasti muuta kuin koirakävelyitä, opettamista ja koulutuksia.  (Ja syömistä.) Tämä on tällainen jakso, selvästi. Toisaalta viihdyn tässä hyvin ja ajatuksia tönäytyy liikkeelle.

Koulutus pelotti etukäteen kuten kaikki liikunta-alan koulutukset pelottavat minua. Hitto vie, ryhmäliikuntatunnitkin pelottavat minua osallistujana, samalla kun ne kuitenkin ovat olleet vuosia turvasatama, jossa koen pyhyyttä, koska saan liehua mukana joukkoa ilman sanoja. Koulutuksen aluksi tajusin, että no niin, meitä kauhuissaan olevia on taas siellä monta kappaletta. Harvan keho toimii sataprosenttisen sulavasti ja ongelmitta. Koulutuksessa haluaisi niin olevan. Niin ei koskaan ole.

Omituiseksi asian tekee se, ettemme ole tulleet sinne esiintymään tai arvioituttamaan kehojamme tai niiden toimintakykyä. Olemme tulleet oppimaan, miten opettaa kehomielilajia, jossa iso juttu ei ole suoriutuminen tai suorittaminen vaan oman kehon ja mielen rajojen kuunteleminen, hengittämiseen kytketty llikemeditaatio ja tyytyväisyys siitä, mikä on, mikä tapahtuu. Jossain vaiheessa aiemmin ja jossain toisaalla on kuitenkin käynyt selväksi, että jos ei ole sataprosenttisen toimintakykyinen, on jollain tavalla laiska, asennevikainen luovuttaja tai muuten vain osaamaton (mikä viestii vain siitä, ettei ole yrittänyt tarpeeksi). Jopa joogakoulun vessanoven pöljä carpediemismi if you can dream it you can do it palaa mieleen uhkaavana, vaikka sille on helppoa keksiä vastaesimerkkejä: lohikäärmeenruumiiseksi konkreettisesti muuttuminen, avusteitta lentäminen, avusteitta tuntikausien sukeltaminen ja niin edelleen. Nivelrikon katoaminen - voi kuvitella ja unelmoida sellaisesta mutta ei se taida silti tapahtua, ei ainakaan nykyisellä teknologialla.

Koulutukset tapaavat nostattaa surua vaikka itselleen antaakin luvan rajoitteisiinsa - eihän sille oikein ole vaihtoehtoa paitsi se, että joko vähättelisi rajoituksiaan ja joutuisi pitkälle saikulle rikottuaan pahasti itsenstä tai vaihtoehtoisesti oikeasti uhriutuisi ja poteroituisi siihen, että kun ei voi suoriutua täydellisesti, ei sitten suoriuduta ollenkaan. Siihen minä en ole liikuntaihmisiä -puheeseen. Sana "sporttinen" tuottaa itselleni edelleen kielteisiä mielikuvia mutta epäilen vahvasti, että kyse on pelosta siitä, etten itse kelpaisi sporttisten seuraan, joten en suhtaudu siihen haudanvakavasti. (Ehkä vaikeuksissani mieltää itseäni naiseksi on kyseessä sama asia. Nainen on sporttisen tavalla määre, joka saa tuntemaan lievää kuvotusta, jos joku heijastaa sen minuun, eksplisiittisesti puhuttelee minua sellaisena. Silti täällä porskutetaan.) Eihän minun tarvitse ryhtyä sporttiseksi. Minä nyt vaan menen tähän koulutukseen ja ohjaan ryhmäliikuntaa. Ei sen tarvitse olla itseidentifikaatio, suostuttelen itseäni. Ja menen koulutukseen kauhusta kankeana. Koulutuksessa katselen ällistyneenä, kuinka pelottomasti ihmiset hoiskauttavat käsilläseisontoihin ja sen sellaisiin. Tai siis, pelottoman näköisesti: en tiedä, miltä heistä tuntuu. Ensiksi tulee mieleen koululiikunta: siellä asetelma oli samanlainen. Ei, ei täysin. Täällä sentään opetetaan, miten asentoja voi hakea turvallisesti. Koulussa niin ei tehty ja koska en saanut teoriaa ja vähittäisiä askelia, en vain oppinut ja minut leimattiin huonoksi. (Ei auttanut, että osasi tanssia ja ratsastaa - niitä ei laskettu.) Koululiikunnassa oletettiin yhtä sun toista jo omaksutuksi eikä liikuntaa katsottu niin tärkeäksi, että siitä olisi annettu tukiopetusta. Toiseksi joudun muistuttamaan itseäni siitä, että heitä ei satu joka kerran kun he ovat käsiensä varassa. Millaista se on? Millaista on, että käsiin ei satu? Minulla siitä on kymmenkunta vuotta eli en muista enää selvästi, miltä tuntui käsi, johon voi pelotta varata. Jo hierojakoulussa nivelrikko alkoi kipeytyä - silloin en tietenkään tiennyt että kyseessä oli nivelkipu. Kuvittelin, että olen vaan vähän heikko ja treenannut huonosti ja pitää tehdä enemmän, yrittää kovemmin.

Käden kanssa on pitänyt opetella ihan toinen lähestysmistapa: pitää tehdä fiksummin, kiertää kipu ja miettiä, miten tietyt asiat voi tehdä, vaikkei voisikaan tehdä siten, kuten muut selvästi voivat. Kun muut seisovat käsillään, käyn hartioiden varaan päälläseisontapenkkiin. Olen tuonut sen junalla keskustaan ja koulutukseen mukaan. Ilman penkkiä en pystyisi koulutukseen ollenkaan. Koetan ajatella, että se on nivelrikottoman käden korvike, proteesi, joka mahdollistaa harjoituksen. En tiedä, miten muut penkin hahmottavat. Tai minut. Itseni on vaikeaa ajatella itseäni muuna kuin huonona ja pelkurina silloin kun muut tekevät jotain, jonka haluaisin tehdä mutta jota toisaalta pelkään - ja, niin tyrmistyttävää kuin sen onkin, en pysty edes yrittämään. Huomaan olevani hetkittäin vihainen itselleni siitä, että minulla on tämä inhottava vamma kädessä enkä pysty sen kanssa ikinä kasvamaan rohkeaksi käsilläseisojaksi. Nyt, kun korvaväli ja ympäristö olisivat kohdallaan ja voisin yrittää pelostani huolimatta, keho ei enää pysty, ja hetkittäin sen tuntuu epäreilulta. Olisin mieluummin vihainen koululiikunnalle mutta en oikein osaa: varmasti liikunnanopettajani vain koettivat antaa meille liikkumisen ilon, mutta pedagogiikka oli pielessä. Heille se oli toiminut, he yrittivät saada sen toimimaan meillä, ja monella se toimikin, minulla ei. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että systeemin pitäisi pystyä sulkemaan sisäänsä kaikenlaiset haasteet ja oppijat, ja vaikka kuinka tiedän, että moni muukin ajattelee näin - muutetaan systeemiä, ei ulossuljeta -, tiedän myös käytännössä, miten helvetillisen vaikeaa on muokata olosuhteita edes kahdellekaan ihmiselle sopiviksi, saati sitten kokonaiselle kiljuvalle lapsilaumalle ilkeine sosiaalisine dynamiikkoineen. Tai sille yhdelle hiljaiselle, joka "ei edes yritä". Ei silloin vielä puhuttu emootioiden säätelystä, ei traumasta, ei jähmettymisestä ja lamaantumisesta reaktiona. Ei heillä ollut työkaluja, eikä minulla ollut työkaluja.

Yksin harjoitellessani olen tyytyväisempi, tai oikeastaan ihan vaan tyytyväinen. Minulla on omat juttuni, osaan aika hyvin jo pulata kipujen laitamilla. Olen myös tyytyväinen siitä, että uskaltaudun koulutuksiin ja olen pystynyt tekemään tästä ammatinkin. Rakastan päälläseisontapenkkiä ja harjoittelu sen kanssa tuntuu mielekkäältä ja pitää käteni tyytyväisenä muun kehon vertyessä ja saadessa sopivasti haasteita.

Kaikissa koulutuksissa puhutaan yleensä samasta asiasta, joka on myös kipeä ja jonka ajatteleminen tuntuu vähän kengässä hiertävältä sepelinmurulta - että kukin voi opettaa vain sen, minkä tuntee oman harjoituksen kautta. Tässä vaiheessa haluan yleensä itkeä, koska omassa harjoituksessani on takuttu niin, ettei mitään rajaa. Okei, voin opettaa hengittämistä ja hellittämistä ja epämukavuudessa pysyttelyä, mutta pystynkö opettamaan mitään sellaista, jota ihmiset oikeasti haluaisivat? Pystynkö opettamaan kellekään mitään fyysistä? Lempeyttä, korvanvälin rassaamista, ehkä, (tosin pienikin piipahdus omissa prosesseissani saa minut epäilemään, miten ihmeessä) mutta mitään täsmällistä, taidokasta liikettä? Tai sellaista, josta yksi arvostamani kollega puhui - että oppii näkemään kehonsa peilissä oikeastaan aika hienona, muunakin kuin seksuaalisena täkynä, koska keho osaa tällaisia ja tällaisia asentoja ja luovii niiden lävitse. Oma kehoni näyttää asennoissa lähinnä koomiselta, joten en usko pystyväni opettamaan ainakaan tuota asiaa. Tiedän, että maailmassa ja Helsingissäkin on aika paljon ihmisiä, joilla on kehon kanssa isoja haasteita ja että aika moni on löytänyt tiensä tunneilleni ja että heillä on jotenkin turvallinen olo, koska annan heidän luvan itse tutkia ja valita parhaan vaihtoehdon sanomatta että oikeasti tämä kuuluisi tehdä näin ja näin. (Toisin sanoen pidän todellisuutta suuremmassa arvossa kuin ideaalia, nykyhetkeä suuremmassa arvossa kuin jotain tulevaisuusprojektiota - mutta toki vain ammatillisessa sfäärissä. Ei puhettakaan, että olisin yksityisessä sfäärissä näin valaistunut!) Monen vaiva tai haaste on sellainen, josta en tiedä omakohtaisesti mitään. Olen koettanut mallintaa polvivaivaa teippaamalla sepeliä polvilumpion päälle tiukasti ja miettimällä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Olen koettanut mallintaa raskautta täyttämällä repun kirjoilla ja säätämällä sen joogavöillä äitiysvatsan kohdalle ja tehdä tuosta virityksestä käsin liikkeitä. Mutta kaikki tällainen on kovin puutteellista. Ja tiedän monen kiittäneen tunnin jälkeen, sellaistenkin, joiden vaivoja minulla ei ole ollut. Mutta samalla tiedän, että se, mitä voin opettaa, on hurjan rajallista, koska on niin paljon asioita, joihin oma kehoni ei pysty eikä ole ikinä pystynyt.

Jollain tavalla ihastun harjoitukseen, jota teemme koulutuksessa. Mutta tajuan samoin tein, etten voi opettaa ikinä kyseistä lajia, vinyasajoogaa, muuten kuin feetup-penkin kanssa, koska minulla voi olla oma harjoitus vain niin. Enkä tiedä kuin yhden paikan, jossa on penkit. Onneksi opetankin siellä - ja menen penkkikoulutukseen pääsiäisenä, ehkä sen jälkeen voin yrittää opettaa jotain tällaista, jota koulutuksissa on tehty, koska totta vie tästä tulee vaikutteita omaan tapaani tehdä joogaa.

Joogamaailmassa olen kokenut oikeasti avartavaksi sen ajatuksen, että joka ikinen itse koettu vamma ja vaikeus on vahvuus siinä vaiheessa, kun opettaa. Ja sitten, kuten edellinen kappale osoittaa, en kuitenkaan pysty täysin luottamaan tällaiseen ajattelutapaan. On niin paljon asioita, joita en vain voi opettaa. Niille toki löytyy valtavasti toisia opettajia, ei siinä mitään - nuorista ja terveemmistä kehoista ei ole maailmassa erityistä puutetta. Mutta välillä tuntuu, ettei itsellä ole liki mitään annettavaa. Tai että se annettava on niin kummallista - miten tuntea ilo uttkatasanassa tai rakastua levottomuutensa yinjoogassa - ettei sitä tunnu viisaalta kutsua ryhmäliikunnan ohjaamiseksi. Ja mietin opettajia, joita olen rakastanut ja jotka ovat lainanneet minulle toivoa siinä vaiheessa, kun hajotin jalan ja käden ja ne hajosivat uudelleen ja uudelleen ja tuntui, että eristyn täysin yksin, kun en päässyt ryhmäliikuntaan - josta aina mietin, että olenko ikinä käynyt siellä lopulta liikkuakseni, kehittyäkseni liikkujana, en oikein tiedä - ja sitä, miten heiltä olen harvemmin saanut mitään loistavaa teknistä tai anatomista oppia ja miten paljon kyse on ollut siitä, että olen saanut käydä siellä silloin kun on ollut todella vaikeaa ja käsi on ollut tuessa tai jaloissa tukipohjalliset suihkussa ja saunassa ja joogatunnillakin ja opettaja on aina muistanut sanoa, että jos et voi mennä käden päälle, tee näin ja lopuksi on muistutettu siitä, miten kehoaan saa rakastaa. Ajatella, rakastaa. Aluksi oli vaikeaa sietää puheita omista ihanista hengityksistä tai kiitollisuudesta viisasta kehoa kohtaan mutta vähitellen totuin siihen ja aloin hahmottaa, että niin - on sallittua olla tällainen.

En tiedä, ehkä ammatillinen paikkani tässä maailmassa on olla toivon kirjasto, josta toivon voi lainata silloin kun on vaikeaa. Ehkei se ole laisinkaan huonompi paikka. Mutta on vaikeaa pulata sen ableismin kanssa, jota meidät kaikki lienee tungettu kurkkua myöten täyteen. Ehkä löytyy ihmisiä, jotka eivät yhtään kaipaa harjoitukseltaan käsilläseisontoja tai muutakaan uskallusta ja itsen ylittämistä. Tai jotka ymmärtävät, että eri asiat voi hakea eri paikoista.

Pitkän koulutusviikonlopun jäljiltä jää vähän itkuinen olo ja kysymys, mitä sitä voi lopulta kenellekään antaa maailmassa.

Ehkä tämän: Kun antaa itselleen luvan olla epätäydellinen ja rajoitteinen, kiertää kivun ja tehdä eriytetysti ja viisaammin, on mahdollista mennä paikkoihin, jotka muuten olisivat liian pelottavia. Tätä lupaa en olisi osannut antaa, jos minulle ei olisi annettu sitä lupaa useammankin ihmisen toimesta. Voin laittaa tämän hyvän - tämän luvan - kiertämään. Sillä tavalla ei tarvitse sanoa kategorisesti, etten pysty joogaan, esimerkiksi. Kuten fysiatrini sanoi: ei enää joogaa. Vaan voi sanoa, että otan tästä ne asiat, jotka sopivat minulle, ja ne, jotka vahingoittaisivat minua, jätän ottamatta. (Jos osaan - se ei ole aina helppoa.) On väärin sanoa, että vain itse voi antaa itselleen tuollaisen luvan. Minä en ainakaan itse osannut sitä alkujaan. Tarvitsin lähikehityksen vyöhykkeen, jossa sain oppia sen toisten tuella. Ehkä osaan opettaa sitä rajojen järkevästi asettamista jollekulle eteenpäin. Ehkä. 

Brene Brownia lukiessa

Ystävät ovat jo niin pitkään hehkuttaneet Brene Brownia, että saan viimein joulutauon aikana tilattua muutaman kirjan lähikirjastoon. Vaikka en pidä itseäni kovinkaan häpeäalttiina (syyllisyysaltis sen sijaan olen huvittavuuteen saakka: tarvitsee vain katsoa vaikkapa koulutus- ja urapolkuani, suhdehistoriaani ja niin edelleen: kyllä, sovitus- tai taidonhankintatalkoot meneillään), olen selvillä siitä, että muutamien asioiden tiimoilla koen häpeää. Ja että etenkin nuorena olen kokenut sitä enemmän - en ikinä niin paljon kuin olisin voinut, koska minut on sosiaalistettu enemmän syyllisyyteen; en edelleenkään tajua, miten kaikkea aasta ööhön häpeävä äitini onnistui tässä mutta ehkä tosiaan riittää, että lapsella on yksikin aikuinen järjen ääni ulottuvillaan, jolloin jo varhain voi päättää, että ei, en halua tuota, ja kun vaihtoehtoinen malli on tarjolla, ripustautua sen reunaan - joskin nuo kuopat ovat aika pian tasaantuneet. Lapsena soitin useamman kerran lasten ja nuorten auttavaan puhelimeen ja tosiaan, se auttoi. Ystävä, jonka äiti oli psykologi, tiesi puhelimesta ja vinkkasi siitä kerran, kun olin ihan umpisolmussa ja siitä pitäen soittelin sinne aina välillä.

Brownin kirja En olekaan yksin on oikeasti hyvä. Ei ihme, että moni haluaa kuulla Brownin livenä. Ehkä keskeisin Brownin uralla on ollut teesi, jonka hän kuuli ennen akateemista uraansa ja jonka ympärille hänen tuotantonsa on rakentunut: "Ihmisten käyttäytymistä ei voi muuttaa häpäisemällä ja väheksymällä heitä." Tässä muuttaminen viittaa tiettyyn, toivottuun muutokseen. Totta kai traumoittuminen muuttaa käyttäytymistä, mutta harvemmin sillä tavalla kuin toivottiin. (Tietysti haluan heti lisätä, että sama pätee muidenkin eläinten käyttäytymiseen vaikka ne eivät koe syyllisyyttä eivätkä häpeää: rangaistus toimii palkkiota huonommin.)

Kirjassa on myös harjoituksia, jotka ajattelin kirjoitella itselleni tänne muistiin. Brown suosittelee harjoitusten tekemistä sosiaalisesti, ei yksin, ja tämä on taatusti matalin mahdollinen kynnys tehdä sosiaalisesti.

Häpeän laukaisijoiden tunnistamisen harjoituksessa täydennetään lauseita, jotka alkavat fraasilla "Haluan tulla mielletyksi..." ja "En halua tulla mielletyksi..." Ylipäänsä koko lause tekee minut ensin surulliseksi: jos jostakin olen selvillä, niin siitä, että sosiaalisia heijastumiaan ei voi hallita eikä siihen kannata ehkä ihan kauheasti tuhlata ruutia. Mutta on myös selvää, että tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen satuttaa ja tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen on tukenut vaikoissa paikoissa, joten yllytän itseäni: tee harjoitus! Ja mietin tätä läpi koko eilisen päivän palautellen mieleeni niitä kohtia, joissa tunsin tulleeni jotenkin niin epämiellyttävällä tavalla nähdyksi, että sulkeuduin kuoreeni ulvomaan. Tai joissa äkisti sain toivoa lainaksi. Oli paljon helpompaa kartoittaa, miten ei halua tulla mielletyksi.

Tässä se on:

Haluan tulla mielletyksi (5 asiaa): kehityskelpoiseksi, arvokkaaksi oppimiskumppaniksi, hitaaksi oppijaksi, anteeksiantavaksi, eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäseneksi.

En halua tulla mielletyksi (5 asiaa): valmiiksi, toivottomaksi, hedelmällisyysikäiseksi naiseksi, pahantahtoiseksi hirviöksi, kohtuuttomaksi.

(Brenen Brownin kirjassa näitä naisten listoja on useampi. Useimmat niistä tuntuivat minusta hyvin hämmentäviltä - mutta jotkut kohdat niissä lapsuudenkodista kovin tutuilta!)

Avaan tätä listaa:

Huomaan, että yksi tärkeimmistä teemoista elämässäni on ollut ainakin blogia kirjoittamaan alkamisestani lähtien kehityskelpoisuuden teema: oikeus kasvaa. Yhteen haastatteluun sanallistin sen muotoon: "Kukaan ei ole valmis ja kukaan ei ole toivoton." Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua johonkuhun toiseen, yritän muistaa tämän. (Joskus se jää tietysti vain yritykseksi.) Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua itseeni, yritän etenkin muistaa tämän kohdan. Katkeransuloinen totuus tästä kohdasta on, että kasvatustoivottomuuttaan hävennyt äitini on ollut tässä suhteessa varsin onnistunut kasvattaja: minulla on kaiken aikaa toisteltu, että minua rakastetaan, vaikka tekojani tai käyttäytymistäni ei todellakaan rakasteta. Kapinoin lausetta vastaan pitkälle pitkälle aikuisikään, koska kysyin vastakysymyksen: Mitä on ihminen, ellei tekonsa? Oikeastaan vasta joogassa olen oppinut luottamaan siihen, että me kaikki olemme niin paljon enemmän kuin tekomme. ("We are more human beings than human doings.")  Me kaikki olemme osa pyhää suurta tanssia. Ei sekään näkökulma ikinä ole ollut niin vieras, mutta on tarvittu aika tavalla systemaattista meditointia, jotta vähitellen on pystynyt laskeutumaan siihen varmuuteen, että ainakaan ihminen ei ole menneiden tekojensa summe. Ja kirjoittaahan Jorge Luis Borgeskin otteissaan apokryfisista evankeliumeista, että puu voi olla parempi tai huonompi kuin hedelmänsä. Tähän varmaan liittyy myös deweylainen etiikka: olennaista on liike ja sen suunta. Tuntuu kutakuinkin yhtä hävettävältä tulla arvioiduksi toivottomaksi kuin valmiiksi. Toivottomaksi arvioinnilla tarkoitan ulossulkemista, ystävyyden katkaisemista: toinen arvioi, ettei minuun kannata tuhlata ponnisteluita, koska tuskin kuitenkaan muutun tarpeeksi nopeasti tai tiettyyn suuntaan. (Ajattelen tietysti, että toisella on oikeus tällaiseen arvioon. Minäkään en ole jaksanut kaikkia ihmisiä. Joskus voimavarat voivat olla aika vähissä. Mutta ainakin itse tunnun aika usein pikemminkin ali- kuin yliarvioivan oman voimani ja vaikutukseni toisten elämiin. Sekin lienee jokin suojamekanismi.) Valmiiksi arvioinnilla tarkoitan tilannetta, jossa toinen kokee minut jotenkin - pelottavana, yläpuolellaan olevana, paremmin tietävänä ja jällleen kerran jähmeän muuttumattomana, ja sen takia katkaisee keskusteluyhteyden. Hemmetti, en oikeasti tiedä paremmin. Todellakaan. Teen nytkin jotain hassua kirjan harjoitusta saadakseni selville, miksi joissain kohdin tuntuu niin kurjalta kuin tuntuu. Muistan yhden yliopistokurssin, jossa yksi ryhmän jäsenistä jotenkin taisi musertua meidän muiden hyvästä meiningistä ja alkoi huutaa, että me olimme hemmoteltuja paskoja, ällöttävän täydellisiä ja kalliine muotivaatteinemme tosi ärsyttäviä. Se tuli ihan puskista ja tuntui älyttömän pahalta. Ei kauheasti auttanut, että koetimme sanoa, ettemme olleet todellakaan täydellisiä - ja halusimme hänen jatkavan ryhmässämme. Se ihminen lähti ovet paukkuen menemään. En edelleenkään tarkalleen tiedä, mitä siinä kohdin tapahtui. Mutta se tuntui pahalta ja kaikki olivat jotenkin häpeissään ja surullisia purkaessamme tapahtunutta. Tapahtuneesta tuntui myös pelottavalta kirjoittaa kurssin oppimispäiväkirjaan.

Arvokas oppimiskumppanuus ja hidas oppijuus liittyvät tähän tematiikkaan, koska nekin ovat tekemisissä muutoksen ja oppimisen kanssa. Voi kuulostaa oudolta, että haluaa tulla jäsennetyksi hitaaksi oppijaksi, mutta mielestäni se pitää paikkansa. Esimerkiksi parisuhteissa olen huomannut, miten toinen saattaa kiihtyä ja ärtyä, kun asia, josta hän on sanonut, ei mene heti perille. Poisoppiminen on valtavan hidasta. Ei yhtään auta, jos siitä suututaan tai naljaillaan. Kun oppimsen älytön hitaus tajutaan, syntyy kärsivällisyyden tila, jossa on aikaa oppia. Tarvitaan monia toistoja, joiden kuluessa tulee epäilemättä myös takapakkeja ja erehdyksiä. Arvokas oppimiskumppanuus viittaa suunnilleen siihen, että suhde on tasavertainen ja keskusteleva: molemmilla on oikeus mielipiteisiinsä ja tuntemuksiinsa (ainakin tästä muistuttamisen jälkeen) ja molemmat tietävät, että molemmat ovat oppimassa, ja ovat siksi valmiita jakamaan prosessin, jonka arvelevat tekevän molemmille hyvää.

Anteeksiantavuus haluttuna määreenä liittyy tähän, samoin kohtuuttomuus ei-haluttuna määreenä. Teen kovasti töitä sen eteen, että sitoutuessani johonkuhun olen käytettävissä, jaksan antaa anteeksi ja pysyn vaatimuksissani kohtuullisena. Ajattelen kohtuuttomuuden vastakohdaksi tyytyväisyyttä: miten tunnetaan tyytyväisyyttä epävarmuudessa ja epämukavuudessa? Olen kokenut itse varmimmaksi perustaa tyytyväisyyden omaan toimintaani: tiedän, että yritän tosissani ja haluan hyvää sekä toiselle että itselleni. (Ja välillä epäonnistun kohtuuttomuudessa niin että paukkuu - esimerkiksi vaatiessani toiselta ihan liian äkkiä ihan liian isoa oppimisloikkaa. Hemmetin kärsimättömyys. Minun, jos kenen, luulisi muistavan, miten karmivan hidasta oppiminen on.)

Sitten on joukko erillisiä asioita - todellakin.

Pahantahtoinen hirviöys liittyy syyllisyydentuntoon ja siihen, että koettaessani sovitella tapahtunutta saankin lisää lokaa niskaan, olletenkin koska yhteydenhakuyritykseni ovat kosmisen huonoja. Syyllisyysalttius tarkoittaa, että koetan hyvittää asioita, jotka koen tehneeni väärin - joko ihmiselle itselleen, jos hän tuntuu riittävän turvalliselta keskustelukumppanilta, kuten useimmiten on, mutta joskus käy myös niin (ja menneisyydessä kävi enimmäkseen niin) että sisäinen kriitikkoni suuttuu tekemisistäni niin valtavasti ja arvelee minun satuttaneen tuota toista niin pahasti, etten uskalla ottaa yhteyttä, koska pelkään pilaavani toisen elämän. Tämä on selvästi irrallinen moodi, joka on äärimmäisen tuskainen. Nuorempana siihen liittyi aimo annos itsetuhoisuutta ja rankaisevuutta. Nykyään tunnistan ne kuviot eikä minun tarvitse yleensä koetttaa rankaista itseäni: enhän edes usko siihen, että rangaistus on hyvä oppimisen ajuri. Tiedän hyvin, mitkä kuulemani lausahdukset liittyvät tähän moodiin. Moodi kuulostaa korviini lähinnä mummun ja joskus myös isän ääneltä. Luultavasti tämän moodin takia minun on tuskallista katsoa peiliin ja vaikeaa hyväksyä ulkonäköäni: vaikka tekisin mitä, näytän juuri niiltä ihmisiltä, jotka ovat riittävän monta kertaa nähneet minut pahantahtoisena hirviönä. Äiti koetti koko lapsuuteni sanoa, etteivät he oikeasti tarkoita sitä, heillä on vain tapana sanoa kielteisiä asioita ja siitä ei pidä välittää. Varmasti hän on siinä oikeassa. Enimmäkseen en välitäkään siitä, mutta on tapauksia, joissa romahdan syyllisyydestä häpeään ja sisäinen ääneni kertoo, että kaltaiseni hirviö ansaitsisi lähinnä tapetuksi tulemisen. Onneksi moodi ei kestä kauan ja tunnistan sen nykyään samoin tein kehontuntemusten perusteella: syke kohisee korvissa, rintakehässä ja vatsassa on jääkylmä möhkäle, päässä vähintään rekan mentävä aukko, kurkkua kuristaa. Jälkikäteen pää tuntuu päiväkausia siltä, että joku on rikkonut sen sisässä lasin. Tiedän jo, että se menee ohitse. Kaikki tässä elämässä menee ohitse. Joskus joku toinen tuo ilmi, että hänen mielestään olen pahantahtoinen. Se työntää minut välittömästi tähän moodiin: no niin, siinäs näit ja siitäs sait, se on totuus ja ansaitset kuolla. Nykyään tiedän senkin, että toinen tuskin on tarkoittanut tätä. Ei hän voi tietää, mitä sisässäni tapahtuu, ja vaikka hän tietäisi sen, on hänellä silti oikeus kantaansa ja sen sanomiseen. Minä en vain itse halua uskoa siihen. Se on niin sen kokemuksen vastainen, jota kuitenkin tunnen ihmisiä ajatellessani. Näen ihmiset aika hauraina vaikkakin pelottavina. En ajattele, että meillä kellään on lopulta rajoja: synnymme, emergoidumme vuorovaikutuksessa.

Toinen kummajaisista: halu tulla hahmotetuksi eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäsenenä. Tarkoitan tällä kai sitä, että hyväksytään, että olen laumaeläin, oppimisen lainalaisuudet pätevät minuunkin, minua motivoi lauman hyväksyntä, läheisyys ja yhteys - ja että olen ihminen, siis erehtyvä, epäröivä, aprikoiva, syvästi tunteva ja ennen kaikkea jatkuvasti muuttuva. En ole mikään yksittäinen ajatukseni, tunteeni tai tuntemukseni, tekoni, moodini tai ikäkauteni. Tai edes niiden summa. Olen osa tanssivaa maailmanhistoriaa, aikakautta kotkotuksineen ja ylilyönteineen, yhtä sokko kuin me kaikki erilaisille tavoille kärsiä. Ja tuo suvun jäsenyys: niin kovasti kuin kamppailenkin sitä vastaan, mitä en halua ottaa vastaan sosiaalistuksestani, on ihan selvää, että kuulun sukuuni. Minussa on sama levottomuus, metsiin pakenevuus ja karkea huumori kuin äidin puolen suvussa. Siedän joitain asioita aika hyvin, koska olen oloutunut niihin lapsena enkä koe niitä samalla tavalla tuskallisiksi kuin moni muu. Ja sitten on asioita, jotka koen hyvin tuskallisina ja joita muiden on vaikeaa ymmärtää. (No, tämä taitaa olla ihmisyyden määritelmäkin, ehkä.) Sukuni jäsenenä minulla on aistiyliherkkyyksiä vaikka muille jakaa. Niistä puhuminen voi tuntua joskus musertavalta, koska tajuan, miten oudolta, hankalalta ja huomiohakuiselta se vaikuttaa. Ja olisi kauhean mieluusti jeeshenkilö, joka ei huomaa muutoksia ympäristössään vaan pystyy pitämään mielensä niistä huolimatta työssä. Oikeastaan vielä Suomen erityisherkkien keskusteluryhmää enemmän minua auttoi Thaimaassa eräässä buddhalaisluostarissa näkemäni taulu, jossa luki, ettei kotkien pesässä vartu kyyhkysiä. On olemassa tietty perheyhtäläisyys, ja aistiherkkyyden on arveltu periytyvän, sen geneettisestä pohjastakin on kirjoitettu. Olen onnekseni saanut kasvaa perheessä, jossa on ymmärretty aistiherkkyyttä. Toisissa perheissä ja suvuissa on epäilemättä toiset asiat - ja niitä on usein tosi vaikeaa edes havaita, kun ei ole sillä lailla herkistynyt etsimään merkkejä sellaisesta. (Mietin niitä Brownin kirjan naisten häpeälaukaisinlistoja ja sitä, miten oikeasti erilaisiin rooleihin meitä oloutetaan jo sillä, että satumme syntymään eri sukuihin.)

Kolmas kummajaisista - ja ehkä kummallisin: Kun muistelin, mitkä tapahtumat ovat saaneet minut tuntemaan häpeää, tajusin, että hemmetti vie, minulla on koko joukko kauheita haluan-vajota-maan-alle -tapahtumia, joissa on yhteinen nimittäjä. Tämä on vähän hämmentävä juttu mutta ehkä se tästä selkenee. Laukaisin on tämä: Minua kohdellaan hedelmällisyysikäisenä naisena ja arvellaan sen nojalla, että käyttäydyn tietyllä tavalla ja haluan tiettyjä asioita. Olen kokenut sen sellaisena, että matto totisesti kiskaistaan jalkojen alta ja haluaisin korjata toisen virheen - mutta kun olen biologisesti ottaen de facto hedelmällisyysikäinen nainen, mitä ihmettä voisin sanoa? "En ole se, joksi minua kuvittelet", ehkä? Nyt tämä vaihe alkaa olla ohitse, onneksi.

Kun kuulin erään transihmisen kuvaavan prosessinsa sitä osuutta, jossa otettiin sukupuolineutraali nimi, ymmärsin tai ainakin kuvittelin ymmärtäväni häntä täysin. Hyvin samankaltaisia tuntemuksia nousi itsessäni ottaessani sukupuolineutraalin nimen. Jos olisi syntynyt vuosikymmeniä aiemmin, olisi elämäni ehkä mennyt kuin ystävälläni, joka teki lapset ja tunsi aina olevansa ulkona ja outo, ja vasta eläkeiässä on uusien keskustelujen myötä tajunnut, ettei ole koskaan kokenut itseään naiseksi. Ja jos olisin syntynyt viisitoista vuotta myöhemmin - ehkä se keskustelu, jota nykyään käydään, olisi tarjonnut kanavoitumistien outouden ja joukkoon sopimattomuuden tuntemuksille vahvemmin. Kuka ties vaikka olisin mennyt sukupuolen korjausleikkaukseen? Mahdotonta arvioida. Asiat ovat menneet, kuten ovat menneet.

Mutta vaikka pidän kehostani monella tavalla eikä minulla ole yksityisessä sfäärissäni mitään sitä vastaan (paitsi ehkä kasvojani, joissa näkyy isän suvun leima), en ole ikinä onnistunut jäsentämään itseäni naiseksi. Ja siis nimenomaan hedelmällisyysikäiseksi naiseksi. Ei minua haittaa olla tyttö tai mummo ja sellaiseksi itseni jäsennänkin, jonkinlaiseksi mummolapseksi. Enkä taatusti osaisi mieltää itseäni mieheksikään, ainakaan näin yhtäkkiä keski-iässä! Ei minua ole sosiaalistettu sellaiseen, enkä ole siitäkään kategoriasta ollut kovinkaan kiinnostunut. Eikä minua hävetä, ainakaan tällä erää, se, että olen jossain muualla kuin näissä kategorioissa, vaan se, että minut tunkaistaan sen kokemuksen vastaisesti toiseen näistä kategorioista. En tiedä, onko kyse hormoneista, kasvatuksesta vai mistä - eikä sen ole oikeastaan väliäkään.

Mutta tiedän, miten reagoin, kun sain esimerkiksi joulutauon aikana kirjeen vanhalla naisen nimelläni. Lysähdin lattialle haukkomaan henkeä ja sitten itkin tuntikausia jankuttaen, eikö tämä paska IKINÄ lopu. (Mietin parhaillaan, vaihtaisinko etunimen uudelleen - eli ottaisinko uuden nimeni perästä pois vanhat ristimänimeni, jotka jätin nimeen pelätessäni, että vanhempani hylkäävät minut, jos heitän ne täysin mäkeen, ja joita jotkut tahot nyt sitten aina välillä haluavat käyttää puhutteluissaan. Yksi sukulaiseni ei arvatenkaan edelleenkään lopeta tuon nimen käyttöä: hän on ilmoittanut, että tulen aina olemaan hänelle sen niminen.) Enkö ole koettanut kaikkea: tosiaan, vaihtanut nimeni, etten joudu tulemaan kutsutuksi nimellä, johon en vain pysty kasvamaan, ja enkö ole koettanut asemoida itseni puoliväkisin hedelmällisyysikäiseksi naiseksi kokien olevani jossain hemmetin naamiaisissa? Useimmat miehet ovat olleet tästä hyvin selvillä: ei minua ole kovinkaan montaa kertaa lähestytty seksuaalisesti. Jos pukeudun ja käyttäydyn ei-naamiaisesti, kukaan ei lähesty minua. Jos pukeudun ja käyttäydyn naamiaisesti, joku saattaa lähestyä. Hyvin harvoin, ja yleensä varovaisesti.

Meni vuosia ennen kuin ymmärsin, ettei jalkafyssari, joka kysyi, olenko ollut raskaana, koettanut solvata minua. Tai ettei gynegologi koettanut mitenkään häpäistä minua kysyessäni lasten hankkimisen mahdollisuudesta. Tai ettei opettaja minua ristimänimelläni puhutellessani samalla halunnut työntää minua mihinkään porsimishäkkiin. Tai ettei ikätoverien ystävälliseksi bondaukseksi tarkoitettu kysymys mahdollisista lapsista tai että mitä olen ajatellut lasten hankkimisesta ollut yritys sanoa, että olen inhottava ja ällöttävä. Pitkään olin ihan kylmänä näiden avausten liepeillä, koska en osannut kuvitella mitään yhtä ällöttävää ja inhottavaa kuin naisen hedelmällisyys omassa rakkaassa kehossani. Olisin ja olenkin ottanut huorittelut paljon keveämmin, se ei samalla tavalla mene ihon alle: niissä minusta ei ainakaan olla tekemässä synnytyskonetta. Vaikka niistäkin jää likainen olo - niissä halutaan loukata tahallaan ja se tuntuu pahalta: miksi halutaan? Silti se on tuntunut jotenkin helpommalta: toisen halua loukata voi ymmärtää, se on vähän ylilyövää rajan pitämistä ja perhetaustasta johtuen olen tottunut siihen, että sellaisia puheenvuoroja nyt aina välillä tulee. Mutta se, että minut nähdään hedelmällisyysikäisenä naisena, myös hoitotilanteissa ja instituutioissa, joissa olisi valikoiduttava kohti jotakin uraa, on vain ollut liikaa. Oikein tulehtuneessa vaiheessa tosiaan jo se, että minun piti esitellä itseni ristimänimellä, sai haluamaan vajota maan alle ja sitten häpesinkin jossain seminaarissa koko kauden saamatta pihahdettuakaan. (Ikään kuin nuo muut eivät olisi muutenkin kategorisoineet minua "naiseksi" - mutta jostain syystä nimen lausuminen ikään kuin vahvisti ja oikeutti sen.) Se, että muutin nimen, oli hämmentävän toimivaa. Äkkiä rentouduin ja pystyin ottamaan puheenvuoron.

Ei ihan yksinkertaisin liipaisin tämä naiseus, kun ottaa huomioon, ettei kukaan tietysti tajunnut, millaisena tämän koen, enkä ole osannut sitä itse sanoakaan. Se on vain tuntunut epämääräisellä tavalla hyvin väärältä ja loukkaavalta ja olen pelännyt tilaisuuksia, joissa haluaisin valua kasaan, kun vääränlainen puhuttelu on nitistänyt minut tuosta noin vain. Eikä ole aina ollut yksinkertaista suhtautua lajitovereihin, jotka haluavat, ihannoivat ja kaipaavat jotakin, joka on itsestä ollut vain ällöttävyyden huipentuma, liki täydellinen häväistys. En koe heitä häväistyiksi, ymmärrän heidän halunneen sitä, mutta en ymmärrä, millaista olisi haluta sellainen elämä. Se ovi ei ole edes raottunut minulle - ja kun se ei ole tähään ikään mennessä raottunut, tuskin raottuukaan. Luulen, että tätä täytyy tutkia lähitulevaisuudessa tarkemmin: millianen kuva tuo tarkalleen on. Mutta tunnen kiitollisuutta siitä, että kokeilen tätä hypoteesia - oikeassa olemistahan ei voi mitenkään taata - ja uskallan nyt kirjoittaa siitä, miten vaikealta kaikki tämä on tuntunut.

Tämä saattaa olla ihan biologistakin - yksi narttukoirani ja yksi uroskoirani ovat olleet ihan sekaisin sukupuolirooleistaan eivätkä selvästi ole osanneet asemoitua sukupuoleen koirienvälisessä kommunikaatiossa. Itsehän en lapsenakaan osannut nukke- tai kotileikkejä: en vain yhtään ymmärtänyt, miksi. Jos kotileikki oli ainoa vaihtoehto, halusin olla koira. Merkillepantavaa lienee sekin, että muutama parhaimmista ystävistäni jakaa tämän kokemuksen: miten epämiellyttävää on tulla mielletyksi naiseksi ja miten huonosti naiseus vastaa omaa kokemusta maailmassa olemisesta. Mutta oikeastaan vasta kuulemani transihmisen tarina nimenvaihdoksesta sekä Järvisen kirjasta lukemani sukupuolenvaihtajan kokemus nais- ja miesrooleista saivat minut tajuamaan, että tämä voi olla melkoisen iso osa ulkopuolisuuden tuntemuksiani.

Ja tiedän, miten hullulta tämä kuulostaa: hävetä nyt biologista tosiasiaa. Mutta tosiaan, koen naisen roolin tässä yhteiskunnassa sellaiseksi, johon en osaa yhtään mitenkään identifioitua enkä halua tulla identifioiduksi siihen. En etenkään sen perhemuodossa. Yksi elävistä muistoista tästä oli se, kun Vompsu halusi väitöskirjassaan kiittää minua vaimonaan. Olin ensin niin häpeissäni ja sitten kohta kauhuissani ja vihainen, että oli todella vaikeaa koettaa esittää rauhanomaisesti, että tämä kiitollisuus on sanallistettava jotenkin muuten tai en kehtaa tulla koko karonkkaan. Lopulta minua puhuteltiin lohikäärmeenä. Se tuntui todenmukaisemmalta eikä hävettänyt.

Eilinen oli jotenkin omalaatuinen päivä, kun pyörittelin tätä asiaa mielessä opetusten välillä. Istuin silmät kiinni metrossa ja junassa ja muistoja voimakkaista häväistyksi tulemisen kokemuksista pulpahteli mieleen. Jossain vaiheessa, sen tajusin, lakkasin oireilemasta voimakkaasti siitä, että minut nähtiin naisena ja saatoin antaa useammille naisille luvan luovia lähemmäs itseäni. Se liittyi siihen kohtaan, jossa aloin purkaa itseäni kirjoittamalla näkyville. Purkaa itseä: purkaa häpeöitä, jotka ovat nyt jotenkin pienempiä, kaukaisempia. Tajusin siinä prosessissa, etteivät toiset yksinkertaisesti osanneet bondata sen paremminkaan ja halusin punoa jotain yhteyttä heihin. He olivat monella tapaa hyviä olentoja vaikkakin pelottavia. Me elimme eri maailmoissa, ja vaikka tajusin sen jollakin tavalla, en osannut sanoa tarkalleen, mistä oli kyse. Enkä tiedä nytkään, olenko oikeassa - yleensä ensimmäiset arviot ovat aika karkeita. Mutta sen voin kertoa, että näitä tämän lajin häpäisyjä nousi mieleen runsaasti ja että ne tuntuivat oikeastaan ainakin muistiin luottaen jotenkin pahemmilta kuin monet muut. Mutta eihän muisti ole luotettava.

Olen onnellinen tässä iässä, kun olemuksestani mieleen tulevat useimmille vaihdevuodet eikä hedelmällisyys ja perheen perustaminen. Oli rasittavaa olla sen ikäinen, että oletettiin jonkin tuollaisen, jonka koki lähinnä solvauksena, kiinnostavan itseä pohdinnan aiheena. Toki koetin muutaman kerran kuuliaisesti pohtia (yleensä ystävän aloitteesta), haluanko lapsia, koska tiedän biologiset faktat siinä missä toisetkin. En vain päässyt siinä puuta pidemmälle - jos minulla on jokin varmuus ollut elämässäni oman ja muiden kuolevaisuuden lisäksi, niin tämä: EI ainakaan sitä, kiitos. Mutta on aika vaikeaa luottaa mahatuntemukseensa kulttuurissa, jossa esitetään, että tietynikäiset naiset käyttäytyvät näin ja näin ja että jos ei kykene johonkin, on jollain tavalla rikki, ja se rikkinäisyys voidaan korjata, jos vain yrittää tarpeeksi. Niin että yritin kyllä tunnollisesti pohtia, miksen halua samaa kuin niin moni muu, ja törmäsin kerran toisensa jälkeen siihen, että en osaa haluta ja että itse asiassa en edes halua osata haluta. Että minun on riitettävä tällaisenaan. Silloin jotenkin ajattelin, että kyse oli vain perheellisyydestä, mutta eilen asiaa pohtiessa jäin miettimään, olisiko kyseessä sittenkin vähän laajempi haukkaus koko hedelmällisyysikäiseen naiseuteen. Sitäkin roolia tosiaan yritin sovitella, mutta tunsin olevani jotenkin hyvin - esittävä. Ja esitys meni päin seiniä kerran toisensa jälkeen.

Tällä erää mietin, muuttaisinko etunimeni siis uudestaan, nyhtäisten sieltä pois nuo entiset ristimänimet. On hyvin vaikeaa ajatella, ettei olisi jotenkin aivan yliherkkä ja naurettava tehdessään niin. Mutta: entäs sitten, ihmiset ovat herkistyneitä tietyille laukaisimille, miksen tekisi elämää itselleni helpommaksi ja onhan minulla siihen lakisääteinenkin oikeus. Ja lisäksi: olen ja saan olla enimmäkseen aika naurettava tai traaginen olento. Kuten muutkin, katsantokannasta riippuen. Odottanen silti elokuulle - sitä ennen on matka, jolla tarvitsen passia.

Noissa toisten naisten häpeäkertomuksissa oli hurjaa tajuta, että apua, joku voi oikeasti kokea vaikeana tämän, tuon ja sen. Usein ne ovat kohtia, joita ei ole tullut kauheasti ajatelleeksi, koska ne eivät silla tavalla tunnu itselle kipeiltä. Olisi helppoa sanoa niitä yksinomaan naurettaviksi, ellei tiedostaisi omankin häpeänsä omalaatuisuutta: tuskin minunkaan kanssani asioivat ihmiset ovat kauheasti tulleet ajatelleeksi, että heidän bondausyrityksensä voitiin etenkin nuoressa aikuisuudessa kuulla suorana solvauksena ja että sen takia en lähtenyt yhdessä uimahalliin, keikalle tai tanssimaan vaan vetäydyin mutisten jotain epämääräistä kiireistä ja vatkutin monta viikkoa, kehtaanko mennä tiloihin, joissa voin osua nokakkain näiden ihmisten kanssa.

Häpeämöykyt ovat todella kummallisia. 

Juuri siellä missä kuuluukin

Eilen oli viimeinen työpäivä ja tänään alkoi loma. Lomani kestää huimaavat kaksitoista päivää ja olin varannut koko pituudelta matkaa, jotten lyhentäisi lomaa millään keikoilla tai sijaistuksille, joihin opettelen edelleen sanomaan ei. (Tuntuu niin mukavalta auttaa ja opettaa mutta ymmärrän tarvitsevani myöskin lomaa jotta voin jatkossakin auttaa ja opettaa.) Kävi klassisesti: Jo perjantaina alkoi vähän viluttaa. Pukeuduin ylikorostuneen lämpimästi ja kävin lauantaina akupunktiossa ottamassa kaikki vastustuskykyä lisäävät neulat. Sunnuntai sujuikin hieman paremmin eikä töissä tullut samalla tavalla huono olo kuin lauantaina. Jaksoin pakata tiistaiaamun matkarepunkin täysin valmiiksi lompakkoa ja puhelinta lukuun ottamatta. Eilen ääni oli jo aamusta maassa ja puhuminen sattui. Kurluttelin, laminoin äänihuulia suolalla vesipiipun avulla ja join kuumaa. Tuntia ennen opetusputkea havahduin siihen, että on todella huono olo. Mittasin kuumeen, huokaisin ja rouskaisin parasetamolit naamaan - mistäpä sillä varoitusajalla taikoisi sijaisen? Etenkin kun toisessa paikassa opetin ensimmäistä iltaa ja se henkilö, jonka kanssa sovin tunneista, vaihtoi työpaikkaa eikä uutta vastuuhenkilöä vielä ole - ei ollut ketään, jolle olisin edes peruutukseni soittanut! Ja toisessa paikassa opetan asiaa, jota moni ei osaa opettaa - sen vuoksi lomanikin jäi näin lyhyeksi, koska en vain saanut pidemmäksi aikaa sijaista.

Opettaminen on hullunkurista siinä mielessä, että se varastaa kaiken huomion. Hieman tuntui huteralta uudessa paikassa käydä näyttämään ylösalaisinasentoja, kun oikein päin seisominenkin epämääräisesti arvelutti. Luotin kuitenkin siihen, että kehoni osaa vaikka mieli tarinoi - ja osasihan se. Ylösalaisinasennot eli inversiot ovat muutenkin olleet itselleni pelottavia, ja ovat edelleen - en kertaakaan käy inversiossa ilman että mieleen tulee murskaantunut kaularanka halvaantumisseuraamuksineen - mutta en anna sen häiritä sen enempää kuin annan sen häiritä pyöräilemistäkään (siinäkin mieleen tulee oikeastaan aina, miltä tuntuu lentää tangon yli tai kun pyörä kaatuu ja sattuu; tiedän niin käyvän lopulta aika harvoin ja pyöräily on muutoin aika kätevä tapa liikkua). Niin että jos ne tuntuvat pelottavalta jostain vähän oudommasta syystä ("olen sairas ja siksi koordinaationi on kuutamolla"), ei se oikeastaan kauheasti eroa normitilanteesta, jossa siinäkin tuijotan pelkoa silmiin ja menen yhtä kaikki. Kun opetin, en oikeastaan kauheasti muistanut himmailla, vaikka niin suunnittelinkin ja dynaamisimmalla tunnilla sanoin oppilaille, että voi olla, etten pysty tänään näyttämään kaikkea koska kesäflunssa. Samoin viimeisen opetuksen jälkeen olin jotenkin niin hötinöissä että vain siivosin ja siivosin. Ei minun olisi pakko jäädä auttamaan viimeisen tunnin opettajaa mutta tiedän, miten kurjaa on yksin keskellä yötä raahia märkiä pyyhkeitä pyykkiin, rullata mattoja ja sen sellaista - on paljon mukavampaa, jos joku auttaa ja tekee ainakin osan sulkemisruljanssista. Kahden pienyrittäjän lapsena (ja toisen puolen isovanhemmatkin olivat yrittäjiä) olen pienestä pitäen oppinut auttamaan tällaisissa tilanteissa.

Kotiin iltakymmenen jälkeen päästyäni totesin, että tulipas melkoinen pieti. Kun kämppikset alkoivat puhua, että kotoa on lähdettävä heti seitsemän jälkeen, huomasin kaiken kehossani ja mielessäni sanovan versaaleilla ei. Se tuntui oudolta, koska olen ollut matkakuumeessa useamman päivän ja puskenut läpi hankalista tuntemuksista sen voimalla, että kohta pääsen ja sitten teen sitä ja tätä ja tuota. Ja äkisti en halunnutkaan mitään siitä. Havaitsin, että haluan vain saada olla ja parantua.

Joten tänään kun muut lähtivät, vetäydyin rosmariinivadelmateeni kanssa huoneeseen ja köllähdin takaisin peiton alle.

Edellinen virke kuvaa ulkoisen asiaintilan. Se sinänsä ei ole mitenkään yllättävä ottaen huomioon eilisen puskemisen parasetamoleissa. (Joskus sellaista tulee tehtyä, kun saa tehdä työkseen juuri sitä, mitä haluaa. Ei ole ilmaisia lounaita, ja tämä puoli on tämän ammatin varjo.) Sen sijaan yllättävää on, miten suhtaudun tähän kaikkeen. Tunnen onnellisuutta ja olevani juuri siellä missä kuuluukin. (Laihan koiranpyllyn vieressä, painopeiton ja villaviltin alla. Villaviltti oli ennenkuulumattoman tärkeä toipuessani keuhkokuumeesta - se on juuri oikeanlainen peitto, hiostamaton ja silti lämmön säilyttävä. Siinä ja sen sinisyydessä on jotain äärettömän lohdullista.) Näen sen mielikuvana näin: Olen pieni sileäturkkinen pyöreä eläin, jolla on pienet suipeat korvat. Sujahtaessani peiton alle käperryn keräksi ja pienet räpelömäiset raajani aivan katoavat keskivartalorasvaan. Suipeat korvat luimistuvat keveästi vasten kallon lämpöä. Lämpö, rauha, kiireettömyys, pakottamattomuus luonnehtii tätä tilaa. Ei ole aikataulua. Ei ole suunnitelmaa. Ei ole lupausta kenellekään.

Muistan lukuisia lomasairastumisia, joiden tunnelmaa hallitsee aivan toisenlainen kuvasto. Olen lähtenyt kipeänä väkisin matkaan ja sitten raahustanut jossain sinänsä varmasti upeassa paikassa yskien, niistäen ja jatkuvan pahantuulisena siitä, että minun pitää jaksaa muutakin kuin maata vällyissä. Olen järkevästi suostunut jättämään matkan väliin mutta tuntenut siitä kiukkua ja kysellyt, mitä oikein tarkoittaa se, että muut saavat lähteä ja minä en. Olen pois jättäytyessäni kokenut elämän liukuvan ohitse ja kärissyt häviökammon halsterissa.

En osaa sanoa, mikä on muuttunut. Mutta häviökammo ja sen aiheuttama joko väkisin mukaan puskeminen tai itkeskely "kaikesta" sivuun jäämisen vuoksi on totisesti kaukana tästä tilasta. Ehkä viimein ne ohjeet, joita jakelen itselleni meditoidessa ja toisille heidän ollessaan joogatunnilla, alkavat tarttua tähänkin pässinlihhaan. Entäs jos kaikki olisikin hyvin? Entä jos joka ikinen havaituksi tuleva asia onkin juuri oikealla paikallaan? Voisiko tämän tehdä keveämmin, ystävällisemmin, lempeämmin, vaivattomammin - tehdä sen, minkä voi, ja hyväksyä loput? Voisiko vain hyväksyä suunnitelmien kosahtamisen ja ennakkokäsitysten vääräksi osoittautumisen sen sijaan että heti purnaa vastaan?

Tai ehkä on kyse siitä, että alan jollain syvemmällä tasolla hahmottaa, ettei ihmisten tuki, rakkaus ja luottamus katoa, vaikka sairastuisinkin? Ehkä koska tiedän, että oma tukeni, rakkauteni ja luottamukseni katoa, vaikka sairastun? Niin - tällä kertaa en ole ollut rahtuakaan vihainen itselleni. En ole tuntenut kehoni pettävän suunnitelmiani. Sen sijaan olen kokenut, että minulla on mahdollisuus valita moni asioita: Ensiksikin, olen varsin etuoikeutettu siinä, miten olen saanut valita työni. Olen valinnut sen tietoisena siihen liittyvistä riskeistä sairastumisen suhtene. Toiseksi, sain eilenkin valita, mitä teen. Uskon, että jos olisin tosissani nähnyt tarpeelliseksi perua tunnit, olisin keksinyt jonkin keinon järjestää asia. (Esimerkiksi noroviruksessa keksin keinon.) En kuitenkaan pitänyt kauhean vaarallisena opettamaan menemistä. Ehdin harkita kymmenisen minuuttia ja päätin tehdä kuten tein. Kolmanneksi, sain valita, otanko tänään päiväohjelmaani rasittavan laivan, rasittavan kaupungilla rampomisen ja repun raahaamisen ja ehkä pari ravintolaa tilassa, jossa ruoka ei voisi vähempää kiinnosta, vai otanko päiväohjelmaan lepoa ihanan painopeiton ja villaviltin alla. Aina ei saa valita, nyt sain. Valitsin tyytyväisenä ja valinnanvarasta onnellisena tämän, että lepään. Ja olen vähän ylpeäkin siitä, että osasin valita näin. Se on kuin suora vastaus kysymykseen "Voisiko tämän tehdä keveämmin, ystävällisemmin, lempeämmin, vaivattomammin - tehdä sen, minkä voi, ja hyväksyä loput? "

Jotenkin mielikuva siitä, miltä näyttää tyytyväisyys ja onnellisuus, ei ole tyypillisimmillään itselläni näyttänyt tältä: kurkkuun sattuu, öllöttää, vuoteenomana, ulkona holotna, ensimmäinen lomapäivä eikä ole päässyt lähtemään pitkään suunnitellulle matkalle. Ei kai siihen voi kuin todeta, että monesti mieli on kapea ja kuvasto stereotyyppistä - tekee oikein hyvää, että se tulee ravistelluksi. Luultavasti myös unohdan pian, miten tyytyväinen olen tänään ollut siitä, että saan olla täällä eikä minun tarvitse tempoa mihinkään. Siksi kirjoitan tämän muistiiin.

Bardossa luin Saramagoa ennen muiden heräämistä

Aamulla muiden vielä nukkuessa ja Saramagoa sängyssä makoillen lukiessani valkeni yhtäkkiä yksi seikka, josta Saramago ei mitenkään kirjoittanut mutta jonka ehkä jotenkin silti teksti kutsui vastauksekseen. Ehkä eilisillä keskusteluillakin oli osuuttaan asiaan - niissä tuli taas ilmi se outo mielikuva, jolla moni meistä ihmisistä rakastaa pelotella itseään, että jos en tee näin, niin X - ja X on jotain sen kaltaista kuin että epäonnistuu, putoaa, ei voi enää korjata jne., joka tapauksessa jotain kovin epämääräistä ja suuruudessaan hurjistuttavaa, joka lamauttaa ajatusten ahkeruuden ja kyvyn kysyä, että onkohan se ihan oikeasti ihan noin, että kaikki hyvä loppuu siihen. Tajusin äkisti, että niin, ymmärrän tavallaan paljon paremmin ihmisiä, jotka eivät pelkää putoamista, koska mieltävät jo pudonneensa, kuin niitä, jotka varmistelevat ja pinnistelevät vuosikausia elämästään pysyäkseen kunnon ihmisten tai vaikka ihan elävienkin kirjoissa. Sikäli saatan olla aika hyvä soittelemaan viime vuosina yksinomaan ryypänneille tai korvaushoidossa käyville ja jossain mielessä taidan ymmärtää heitä paremmin kuin niitä ihmisiä, jotka pelkäävät määräaikaisen työsuhteen loppumista tai muuhun kuin oman koulutuksen mukaiseen ammattiin työllistymistä. (Se on toki musta lähinnä hupaisa keskustelu - mun koulutustaustalla kun ei ole enää yhtään yksittäistä ammattia, jossa voisin kaikkea sitä käyttää silleen ulkoakinpäin selvästi koulutuksen mukaiseksi tunnistettavalla tavalla. Vaikka tietysti kaikki osaaminen kulkeekin mukaan ihan kaikkeen, mitä tekee, vaikka johonkin kaupassa käymiseen ja kadun ylittämiseenkin.)

Kuntosalilla kuuntelin yhden naisen tuskaisen kuuloisia pinnistysähkäisyjä yksi aamu. Nainen heilutteli kahvakuulaa kasvot irvistykseen kuroutuneena, itse venyin ja vanuin matolla nautinnollisesti haukotellen ja hieman hämmästellen, miksi hän halusi niin kehoaan pakottaa suoritukseen, joka pysäytti hengityksen virran ja säi ähkimään. Sitten tulin ajatelleeksi, että niin joo, ehkä hänellä on keholleen tavoitteita (muitakin kuin se, että tehdään nyt tämä yksi juttu siten kuin tuntuu hyvältä). Se tuntui hurjan oudolta ja kiinnostavalta. Samoin kuin se, että saatoin itse sillä tavalla vain kellua omassa kehollisuudessani, nauttia, ja samalla saada tai ainakin kuvitella saavani sen liikunnan, jonka tunnun tarvitsevankin. Epäilemättä hän tarvitsee enemmän, mutta miksi? Mitä se tuo? Olisi hurjan kiinnostavaa tietää, mutten uskalla vaivata ihmisiä varttia vaille puoli kahdeksan, kun he tekevät treeninsä loppurutistusta ja heillä todennäköisesti alkaa kokous saman suuren betonikolossin ylemmissä kerroksissa tasan kahdeksalta.

Niin täynnä kyvyttömyyttä ymmärtää ja kohdata tämä aikataulupaineistettu ihmisten maailma. (Totisesti olen kiitollinen niistä elämäni viidestä ihmisestä, joiden kanssa käymme sentään välillä keskusteluita ajan kanssa ja saan sukeltaa heidän maailmaansa edes hetkeksi - se on yhtä eksoottista kuin snorklaaminen! Ja kiitollisuus kirjoista, nekin ovat kurkistusikkunoita kysymyksiin, joita ei arjessa koskaan ehditä käymään läpi.) Kello painoi päälle, nousin ja pukeuduin ja menin kahdeksan kokoukseen itsekin. Katselin kasvoja ympärilläni ja ihmettelin, mitähän meidän kaikkien mielissä oikein liikkuu. Ja kuinka monella on tavoitteita päästä muualle, muuttua, ponnistella. (Muistin myös sen ajanjakson, jolloin ponnistelin kovemmin mutta en oikein enää onnistu hahmottamaan, miksi ihmeessä niin tein.) Taas olisin halunnut kysyä, mutta epäilemättä saisin potkut, jos kaiken työaikani haastattelisin työkavereita synnyistä syvistä sen sijaan että koetan perehtyä ja suorittaa niitä työtehtäviä, joihin minut on palkattu. Hyväksyin tämän tuosta noin vain, okei, en kysy, mutta eihän se kysymyksiä hävitä eikä paina edes taka-alalle, päinvastoin. Mutta olen aika hyvä pysyttelemään tyytyväisenä avointen kysymysten kanssa, kiitos filosofian opintojen. Ja muutenkin, tällä erää tyytyväinen likipitäen kaikkeen.

Yritin selittää tätä tyytyväistä ajelehtivuuttani yksi päivä vanhalle tuttavalle - että epäilen sairastavani jonkinlaista hyväntuulista masennusta, koska en toivo enkä ponnistele ja haluankin asioita aika laimeasti, mutta sitten toisaalta lillun kuitenkin hyväntuulisuudessa, joka taas ei mitenkään sovi kuvaan masennuksesta, joten varmasti hyväntuulinen masennus on väärä nimi tilalle.

Nyt aamulla tulin ajatelleeksi, että ehkä olen siinä jossain pisteessä jo ja siksi en enää uhkaile itseäni sillä. ("Jos et tee näin ja näin, jäät tähän ikuisiksi ajoiksi" - "So what?") Että on niin monta asiaa, jotka olen jättänyt tekemättä tai tehnyt liian omintakeisesti, että tosiaan olen siinä mustassa aukossa tai kauheassa/mukavassa lilluvuudessa. Mistä tuli mieleen - voisinko (siis jos keksisin sitä haluta) ruveta patistamaan itseäni uhkaillen itseäni sillä, että jos en tee näin ja näin, minusta voi tulla ihan huomaamatta kunnon kansalainen, keskiansioinen, joutaviin lillukanvarsiin takertumaton, kyselemätön, ihastuttava, - - -

Ehkä senkin takia ajattelen hetkellisesti, että taidan olla jo kuollut mutten vielä sitä täysin tajuava: bardossa. Ehkä se on syy sille, että koen välillä vähän oudoksi niiden ihmisten seuran, jotka ajattelevat olevansa elossa. Eipä siinä mitään, niin ajattelen itsekin välillä. Mutta sitten pysähdyn ja kysyn, olenko sittenkään varma, enkä ole. 

Intohimot

Joskus lyhyt keskustelunpätkä avaa peilisaleja jonnekin mielen diskurssilaan. Kerroin meneväni heti aamusta joogafestareille ja lähteväni siksi pois juhlasta aikaisin. Totta: preferenssini ovat sen suuntaiset. En jaksa olla kiinnostunut iltajuhlista, joissa pönötetään alkoholin kanssa pöydissä istuen, vaikka keskustelut ja keskustelijat olisivatkin sympaattisia. Olen nähnyt sitä elämässäni ihan riittävästi (siitä ikinä kovin paljon pitämättä, ja hypoteesini on, etteivät muutkaan siinä kovin luontevasti istu, koska jostainhan se alkoholin tarve siihen tulee toisin kuin moneen muuhun kontekstiin). Juhlien isäntä ryki ja sanoi jotain sen suuntaista, että joo, hienoa, kun on tuollainen intohimo, että se varmasti kantaa hedelmää ennemmin tai myöhemmin. Vastasin epämääräisesti jotain tyyliin: joo, niin kai. Tässä vaiheessa Kalifornian-nainen kääntyi puoleeni ja kysyi, onko se intohimo.

Kysymykseen oli helppo vastata: Ei, eihän se todellakaan ole. Että enemmän kyse on harjoittamisesta ja että osaan olla siinä aika sitkeä.

(Sitä ei ole edes vaikeaa sanoa ääneen, koska sitkeys ja itsepäisyys ovat lopulta pitkälti sama asia vähän eri vinkkelistä tarkasteltuna. Ja totisesti olen hakannut päätä seinään elämäni varrella ja hakkaan edelleen tiettyjen asioiden suhteen - en edes odota, että se tuottaisi mitään näkyvää tai tuntuvaa tulosta, kunhan kokeilen enkä luovuta. Niin kauan kuin se ei tunnu vahingoittavan ketään, miksipä ei?)

Silloin en vielä ajatellut lisää, mutta nyt ajattelen, koska asia alkoi pulpahdella mieleen uudestaan ja uudestaan. Mihin oikeastaan suhtaudun intohimoisesti, onko sellaisia asioita, millaisia ne ovat ja miltä ne tuntuvat?

Kykenin heti nimeämään yhden asian, jonka suhteen olen intohimoinen. Se liittyy tilanteisiin, joissa vallitsee syvä tyytyväisyys ja rauha. Lepään harvoin hereillä muuten kuin tietoisesti, ehkä koska minut on kasvatettu tavalla, johon ei ole totisesti kuulunut mitään villasukkapäiviä tai olemista vaan. Sellainen ei siten tapahdu luontevasti vaan vaatii itseltäni suorastaan käskyn. Ja teen tuon käskyn nykyään huomattavasti useammin kuin ennen, koska pidän pysähtymisen tunnusta. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos on enemmän sitä tyyppiä, jonka on vaikeaa saada itseään vauhtiin, mutta minun elämästäni ei totisesti ole vauhtia puuttunut, enkä usko, että tulee puuttumaankaan. (Tarkoitan nyt vauhdin tuntua - en harrasta hurjuuksia tms, mutta kaikki tuntuu kovin jännittävältä ja kiihkeältä.) Kiinnostun ja innostun sen verran helposti, että haaste on nimenomaan pysähtyä ja olla tohottamatta jotain asiaa. Käskystä pysähtyminen tuottaa välillä tuon tilan, johon suhtaudun intohimoisesti. Harvoin, mutta joskus.

Tila on kuitenkin itselleni tuttu jo kaukaa: Se hetki, kun syöttää hevosta niityllä ja painaa kätensä sen harjantyveen ja tajuaa äkisti, että on tässä, elää ja hengittää, eikä haluaisi olla missään muualla. Hyönteiset tanssivat, hevosen leuat rouskuttavat heinää, pää tekee hassun pienen sivuttaisnykäisyn ruohon katkaistakseen, ja oma oleminen lepää koskettavan käden varassa enemmän kuin jalkojen, jotka tietysti fysikaalisessa mielessä kannattelevat aistivan, valppaan mutta äkisti pysähtyneen kehon painoa. Tai kun makaa kalliolla selällään merenrannassa ja meri juttelee, lokit leijuvat pilvien editse, ihokarvat vuoroin ponnistavat kaarelle tuivertavaan tuuleen ja vuoroin rauhoittuvat ihonmyötäisiksi auringon lämmön tulvahtaessa taas iholle poutalonkareiden takaa. Kun makaa, sulkee silmät, katoaa kesäpäivään ja kallioon, menettää selkärankaisuuden tuntemukset, erillisyytensä, suunnan, tuntee hitaan kiertelevän pulsaation, joka ei ole sydän eikä hengitys vaan jokin muu pulsaatio kehossa, tai kalliossa, tai lokissa, pilvissä, suolaniityssä, kulun hämärtymisessä. Kun voisi kuvitella männyt maaston noustessa muttei kuvittele tai muista, kun vain katoaa laajemmin aistimiseen, fokuksen sirpaloitumiseen. Tai - aikuisempana versiona - kun on hieronut jotakuta ja toisen keho on vähitellen laskenut enemmän ja enemmän painoa plintin varaan, huokaus huokaukselta päästänyt irti koossa pysyttelemisestä, ja on viimeinen hetki, kellon minuuttiviisari siirtyy ja suljen silmät ja istun jonkun takaraivo kämmenkuopissa, sormet niskalle viuhkana levittyen, ja oma painoni katoaa istuinluiden läpi jonnekin, ei ole enää ponnistusta eikä ryhtiä, ei asiakasta eikä hierojaa, ja tunnen saman lievän kiertohuimauksen, yhteyden, ja kaikki seisahtuu eikä ole kiire, ei enää koskaan, ei mitään tehtävissä, sees. Tai kun tehtyään verkkaisia, avaavia, spiraloivia liikkeitä painautuu maton kolmen millimetrin kumikerrokselle, ja rauhallinen ääni sanoo: älä keskity valopilkkuihin, joita näet, äläkä tuntemuksiin missään kohtaa, vaan koeta ottaa ne kaikki sisään. Tai - tämä hämmentää itseäni - kun pyörii salissa tuolin yläkarmi kämmeneen puristettuna, ja tuoli piirtää laajaa kaarta, houkuttelee lapaa hyvään asentoon, ja äkisti keskellä sitä kaikkea on sama rauha, aivan hetken vain, mutta silti.

Haen tätä tilaa ja ehkä se on intohimo. En tiedä, miksi haluan jäsentää asian näin, mutta tämä on jotakin tärkeää, jotakin, mikä on estänyt itseäni uskomasta useimpiin filosofian teorioihin kehosta ja
mielestä, oikeastaan jotakin, mikä on estänyt itseäni leimaantumasta mihinkään teorioihin kovinkaan voimakkaasti. Tämä on jotakin konkreettisempaa, vahvempaa ja suorempaa. Enkä puhu nyt kokemuksesta ylipäänsä vaan juuri näistä kokemuksista.

Ehkä kutsun suhtautumistani intohimoiseksi, koska haluan tätä tilaa paljon, en koe erityisesti valinneeni haluani (mutten ole sitä koettanut kitkeäkään tai vähätellyt sitä; miksi tekisin niin?) ja kyse ei mielestäni ole kuitenkaan tarpeesta samalla tavalla kuin tarpeesta tulla huomatuksi, ruoan tai suojan tarpeesta, veden tarpeesta, liikunnan tarpeesta tai levon tarpeesta. En halua jäsentää tuota tilaa levoksi, koska lepo tuntuu toiselta, Enkä yhteydeksi. Ne voivat olla osa tuon tilojen perheen kuvausta ja tilanteita, mutta kyse ei ole vain siitä tai niistä. Outo varmuus, ettei kyse ole vain siitä. Silti kyse on ehdottomasti luonnollisesta, ei mistään yliluonnollisesta kokemuksesta. Jostain, jonka täytyy olla hyvin helppoa, koska se käy lapseltakin niin luontevasti.

Toinen intohimo, jonka keksin melko pian tätä kokemustyyppiä pohdittuani, oli rakastuminen. Se on ehkä intohimoa kulttuurisesti tutummalla tavalla. Moni haluaa sitä tuntua ja huomaan itsekin välillä ikävöiväni sitä, kysyväni, tapahtuuko sitä enää. (Sitä on tapahtunut elämässäni hyvin harvoin, en ole mikään suuri ihastuja. Olen maannut paljon useamman kanssa, rakastunut vain harvoin. Rakastuminen ei ole mitään huvittelua, kepeää tai hauskaa.) Kuitenkin tiedän, että silloin, kun olen tuon tilan vallassa, en ole tilanteessa kotonani. Tuntuu kuin joku olisi ampunut haulikolla reiän päähän. Ajattelu muuttuu epäluotettavaksi, sen todella huomaa helposti. Kehon moottori hyrrää sellaista tahtia, että askelista tulee kolmen peninkulman mittaisia ja kädet hikoilevat. Kädet: tässäkin kädet ovat tärkeitä. Viimeksi, kun koin tätä, emme tienneet, mitä tehdä ja minne mennä. Toinenkin halusi pitää minua kädestä. (Se loppui hyvin pian, enkä tiedä edelleenkään, miksi. Siis kädestä pitäminen. Moni muu asia jatkui pidempään. En tiedä lainkaan, mitä se tarkoittaa, mutta tiedän, etten osaa edelleenkään suhtautua tähän keveästi, ilman että itkettäisi.) Ehkä se on jonkinlaista turvatonta heittäytymistä, jossa hapuilee kämmentukea? (Traagisen hommasta taitaa tehdä se, että toinen lakkaa tarvitsemasta turvaa ja palaa omaan yksikköönsä siinä missä itse tarvitsisi vielä jonkun kämmentuen viemään tilanteesta - minne? Siihen hetkeen, ettei enää kaipaisi kosketusta eikä yhteyttä? Tuleeko sellaista hetkeä?) Rakastumisessa on taatusti passion tunnusmerkit: sitä ei valita, kohdettakaan ei oikein valita, se tempaa kaiken sekaisin.

En pidä itseäni erityisen turvallisuushakuisena ihmisenä, koska teen monia outoja asioita, joissa en tunne oloani lainkaan kotoisaksi. (Olen alkanut roikkua alassuin kattoon pultatun kankaan varassa, esimerkiksi. Puhumattakaan siitä, että koetan kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka ovat itselleni kaikista epäselvimpiä! Hehe, tämä on varmasti jokin outo variaatio ajatuksesta, että kirjoituksella haetaan kuolemattomuutta. Kaikista maailman asioista haluan sitten pelastaa ikuisiksi merkkijonoiksi sen, miten pihalla voikaan ihminen olla!) Mutta intohimojen kohdalla huomaan äkisti olevani turvallisuushakuinen. Haluan ja olen kai aina halunnutkin sen rauhallisen intohimon, en rakastumisen aivot seinällä -intohimoa. Miksi näin? En tarkoita, että se olisi huono asia tai sen pitäisi muuttua. Kunhan panen uteliaana merkille. Miksi haluan tässä asiassa rauhallisemman, kun muuten tunnun hakevan muutosta? Vai onko ehkä niin, että juuri tuo syvemmän tason turvallisuus ja turvallisuushakuisuus mahdollistaa pintatason kommunikaation villit leikit? Jos leikkisi villisti rakastumisellaan, ei ehkä jaksaisi kuin lohtutoimintoja? Ehkä? Olen varmaankin väärässä.

Voi tietysti olla myös niin, että rakastumisissa olen vain satuttanut jo itseäni liian pahasti. Viimeksi viime viikolla tapasin ihmisen, jonka yksi lausuma tuntui täsmälleen samalta kuin hän olisi lyönyt minua suulle avokämmenellä. Hämmästyin aikani itkettyäni ja hieman rauhoituttuani sitä, miten jopa reagoin kuulemaani samalla tavalla kuin jos hän olisi lyönyt: käänsin pääni, kyyneleet vihmoutuivat silmiin ja konkreettisesti pakenin paikalta kauhuissani. Mutta tietenkään hän ei lyönyt eikä mitenkään tarkoittanut satuttaa. Joskus vain hylätyksi tulemisen tunne tuntuu hyvin fyysisenä kipuna. Olen kokenut samantapaisen tilanteen niin monta kertaa, että torjunta ottaa muodon edellisistä kerroista: On joku toinen, haluan nähdä sitä nyt, joten en nyt pysty olemaan sun kanssa, heippa. Ehkä siinä muistuvat ne kerrat, kun oli kuvitellut saavansa ystävän eikä olisi enää tarvinnut viettää välitunteja tuijottaen ruusunmarjapensaita tai koulun seinää, tarkentaen ja takertumistaan takertuen yksityiskohtiin, jottei kurkussa kuristaisi niin pahasti se, että on toisten inhoama. (Tietysti nyt aikuisena tiedän, etteivät kaikki inhonneet minua. Riitti, että oli yksi ihminen, joka kiusasi ja inhosi aktiivisesti, ja joukko toisia, jotka eivät halunneet riskeerata omaa asemaansa. Ymmärrän sitä haluttomuutta nyt aikuisena paljon paremmin kuin lapsena; siksi opiskelin sosiaalipsykologiasta pitkän sivuaineen.) Lapsena koetin ajatella hyväntahtoisesti, että tilanne vielä korjautuisi, mutta eihän se korjautunut. Minut jätettiin monta kertaa ilman pienintäkään riidanpoikasta. Riitti, että oli saatavilla arvostetumpi ystävä. Inhottu, yksinäinen, jotenkin vääränlainen, siltä se lapsena tuntui - nykyään ajattelen, että jos olisin tajunnut sosiaalisen nokkimisjärjestyksen merkityksen nopeammin, olisin selvinnyt aika tavalla vähemmin haavoin. Ehkä se kaikki aktivoituu tuollaisessa tilanteessa, joka tuntuu lyönniltä olematta sitä. Luultavasti se heijastuu edelleen kaikkiin ihmissuhteisiini ja tiettyyn varovaisuuteeni niissä: Voin toivoa paljon, ja valoisana otuksena toivonkin, mutta luottamukseni siihen, että toiveisiin vastattaisiin, on laihanpuoleista. Pidän katseen aika tarkasti omassa vastuualueessani sekä yksityiskohdissa - kiulukoissa, seinissä, emootioissani, jotka kertovat, missä mennään, mutta myös leikkivät rikkinäistä puhelinta erityisesti silloin, kun uskaltaudun tai olen jossain vaiheessa uskaltautunut toivomaan paljon.

Niitä ihmisiä on elämässäni sen verran, etten taida todellakaan haluta vähään aikaan heitä lisää!

Mutta sitä rauhallisempaa intohimoa kyllä haluan lisää ja siksi teen päivittäin joogan tai muun fyysisen harjoituksen päätteeksi meditaation. Ehkä se ei muuta noita kokemuksia ja niiden frekvenssiä, vaikeaa sanoa. Mutta ainakin se suuntaa katsetta niiden suuntaan ja auttaa hiljentämään edes hieman mielen puheensorinaa, joka on jokseenkin rasittavaa.

Ehkä tämä intohimo tosiaan eroaa tuosta toisesta fokuksen suhteen. Tässä ei fokusoiduta mihinkään eikä kehenkään. Tätä pitää pohtia vielä lisää. Silti molemmissa on jollain tavalla läsnä voimakas itsen rajojen sulaminen, eteneminen kauemmas ja laajemmalle, kurkottuminen.

tohinasta hiljaiseloon

tämä kesä on outo. vai pitäisikö kenties sanoa TÄMÄKIN kesä. 10.6. todettiin jännetuppitulehdus oikean peukalon/ranteen tienovilla, ja kesä on sujunut siten yksikätisenä. ihme kyllä en ole hajoillut pahemmin. ehkä alan tottua tähän kaikkeen vammaisuuteen. vaikka tämä onkin ensimmäinen kerta oikean käden kanssa.

meno katkesi kuin seinään diagnoosin myötä. sitä ennen juoksin joka päivä liikkumassa viikonlopputaukoa lukuunottamatta, pyöräilin, haaveilin SUPpauksesta, ruovin kasvimaata ja referoin tenttialuetta illalla vihkoon siinä vaiheessa kun en enää jaksanut muuta. tenttiin en sitten päässyt, käsi hajosi juuri sitä ennen. pelkällä vasurilla konekiroittaminenkin on tosi hidasta.

mutta kuten kirjoitin, jotenkin osasin nyt ottaa tämän tyynesti vastaan. ensin vain nukuin joitain päiviä, ehkä saamieni reumalääkkeiden takia (niillä sammutetaan pahin tulehdus, vatsani ei kestä useimpia tulehduskipulääkkeitä), ehkä muutakin väsymystä, sitten asetuin hämmästelemään epämääräisen väsymyksen tunteen katoamista ensin reisistä, sitten pakaroista ja viimeiseksi vasemmasta kädestä (oikea särki niin ettei siitä oikein ottanut selkoa). kummallisinta tuossa väsymyksessä on se, etten hahmottanut sitä eläessäni sitä ja kerryttäessäni sitä, vaan vasta sen kaikotessa. meni melkein kolme viikkoa,että vasen käsi ei enää tuntunut väsyneeltä.  suunnilleen samassa ajassa lakkasi oikean jatkuva perussärky. nyt oikea huutaa vain jos koetan käyttää sitä, ja kipu on sen verran kova, että ymmärrän varoa.

on kummallista tulla pikkulapseksi taas. ettei osaa  kirjoittaa, käsitellä kameraa, virkata, avata tai sulkea ovea tai koiran valjaita, ei osaa syödä haarukalla sotkematta... vaikka mihin on pyydettävä apua. pullojen ja purkkien avaamiseen. deodorantin laittamiseen vasempaan kainaloon. vasemman käden ja selän öljyämiseen suihkun jälkeen. joitain asioita tulee välteltyä, kuten suihkussa käyntiä. jos sitä teki ennen joka toinen päivä, nyt niin tekee ehkä kerran viikossa. käsi kuitenkin suuttuu aina kovasti kun sitä joutuu vähänkin käyttämään ilman tukea.sitten se juilii joitakin tunteja ja on vain kestettävä kunnes se leppyy.

kun kysyn lääkäriltä, miten kättä kannattaa alkaa kuntouttaa, hän sanoo vain, että sen pitää ensin parantua. kuntoutus vasta sitten kun kipu jännetupesta lähtee.

oikea käsi näyttää kummalta. tuen reunojen kohdalle on kasvanut känsät. peukalonpankain hilseilee. jotkut kohdat, kuten peukalo ja muut sormet, jatkavat edelleen turpoilua vaikka itse kipukohta ei juuri enää turpoa. ehkä se johtuu vain siteestä.

tarkkailen kättä. muutoin vain elän päivästä toiseen ongelmallistamatta tai syyllistämättä itseäni mistään. muistan äkisti, miten ystävälläni oli sama vaiva yläasteella, ja miten kovasti ihailin häntä urhoollisuudesta, jolla hän oli vaivan hankkinut. (pidin itseäni sen verran epäsankarillisena laiskiaisena, ettei minulle voisi ikinä... ei pitäisi sanoa "ei ikinä"!) muistaakseni se oli tullut risusavotasta. tunsin pientä happamuutta sen suhteen, ettei minulla ollut risukkoja, joissa olisin voinut raivata itselleni tuollaisen urheudesta todistavan vamman. kätevämpää varmaan olisikin kokea tällaiset tempaukset teininä, jolloin parantunee nopeammin. mutta kai vain kypsyn hitaasti. ja tuntuu että se on ihan hyvä vaikkei minulla olekaan mitään mainioita anekdootteja jännittävästä urhoollisuusnuoruudesta.

koska en voi enkä saa tehdä muuta kuin levätä, käden osalta, retkeilen kaupungissa kuin turisti. käyn katsomassa ne kaikki paikat, joihin olen jo vuosia suunnitellut tekeväni retken,koskaan sinne saakka ehtimättä. luen kirjoja miten mieli tekee. löydän nurmelta neliapilan. tiedostan miten paljon helpompi on olla ilman toimivaa oikeaa kättä kuin toista toimivaa jalkaa. se tuntuu kummalliselta - jotenkin tuntuu kuin kädelisen pitäisi ajatella toisin. mutta enkö toisaalta jo kauan sitten hahmottanut itseni enemmän jolkottajaksi kuin kädelliseksi, niin se vain on... kerrankin on aikaa ja jaksua kävellä niin paljon kuin haluaa.

se saa onnelliseksi ja mietteliääksi.

miten elämä normaalisti täyttyy niin ääriään myöten? mitä oikein edes tahdon? olen kuvitellut hieronnan maadoittavan itseäni, mutten ole hermostunut näinkään, miksi?

olen palannut siksi lapseksi joka olin pitkinä lapsuuden kesälomina.

ei, tämä ei tunnu metaforalta.

samalla tavalla tähyilen tulevaa ja nykyistä tyytyväisyyden tilasta, tuntien samalla, ettei tilanne voi jatkua tällaisena pitkään. tiedän jollain tavalla menettäväni läheiseni ja tapani elää kotia tässä ja nyt. se ei kauhistuta eikä ihastuta - minulla ei ole siihen asiaan valtaa. katson sitä yhtä vakavana ja mietteliäänä kuin lapsena. tietysti näin aina onkin, mutta aina ei jää aikaa tajuta sitä niin rauhassa.

joinain aamuina kun herään ennen muita ehdin ajatella itsekseni että toivoessani elämääni lähinnä rauhaa ja hiljaisuutta en tajunnut, mitä ehkä tarvitsin niiden saamiseksi. mutta nyt olen saanut ne hetkeksi, minulla ei ole mitään hätää. jos olisin vielä lapsi, kuvittelisin niiden jatkuvan samanlaisina... mutta olen ennenkin nähnyt niiden tulevan ja menevän arvaamattomina. eri hetkinä eri asioita kutsuu onnellisuuden painavalla nimellä.

Käytännön tohottamista

Muutossa ei paljon kerkiä mietiskellä syntyjä syviä. Ja kun on vielä kevätkin, jalat vain vievät kävelemään koiran kanssa. Kävelen siinä mittakaavassa, että plantaarifaskiitin ensi oireet iskevät jälleen. (Onneksi tiedän jo, että niihin on reagoitava heti.) Ja pakkaan, kuuraan, puran.

Chilikylvökset nousevat mullasta. Ainoastaan kolme lajiketta antaa odottaa itseään. (Ilman niitäkin lajikekirjo yltää kolmeentoista. Se on taatusti tarpeeksi!) Tomaatit ja tomatillot nostavat hentoja päitään. Näyttää siltä, että kesällä parvekkeella rehotetaan.

Parvekkeelle satanut valtava hanki on nyt hakattu säpäleiksi ja sulatettu osittain keittiön lavuaarissa, osittain suihkukopin lattialla ja osittain ihan parvekkeella. Lumien alta paljastui terassilaatoitus, jonka revin irti ja nostin lappeelleen kuivumaan. Tänään menen töistä suoraan parvekkeelle mäntysuovan kanssa hullujusseilemaan eli pesemään lattiasta inhan mustan möljän, jossa on sekaisin aineksia tupakantumpeista, kissankarvoista, mullasta, mudasta ja kaupungin noesta. Kunhan vielä laatat hankaa puhtaiksi, voi parvekkeelle alkaa sysiä kalusteita.

Muuttaminen tuottaa muutakin päänvaivaa. Osa tavaroista ei mahdu uuteen kämppään, ja ne on myytävä huutonetissä. Sitten toisaalta tarvitaan uuteen asuntoon sopivia asioita: peili, parvekkeenpöytä, parvekkeentuolit, ruokapöydän tuolit. (Yllättäen huomasimme ruokapöydän jakkaroidemme muuttaneen eteenpäin yhden kämppiksen matkassa. Hänen ne kyllä alunperin olivatkin, mutta asuivat luonani yli viisi vuotta ja olin jo alkanut ajatella niitä meidän jakkaroina.) Mutta nämä päänvaivat ovat helppoja ja hauskoja ja käytännöllisiä. (Ehkä vaiva lienee väärä sanavalinta, siis!)

Huikaisevia onnen vuoristoja ja leppoisaa tyytyväisyyttä seuraa joka ikisestä piipahduksesta uuteen, valoisampaan asumukseen. Ja nyt voi jo mukavasti pyöräilläkin. Ihmeellistä, miten toisenlaisena kaupunki avautuu satulassa hikoilijalle!

Toivon, että ehtisin ja innostuisin jokin päivä kirjoittamaan enemmänkin, mutta toistaiseksi: käytännön toimet kutsuvat!

Kaksi tyytyväisyyden maailmaa

Ainoastaan kirkkaan keinovalaistusta sisätilasta tämä näyttää kaurapuurolla laveeratulta. On aamu, vasta muutamia ihmisiä ulkona. Sumua tuntuu uhoavan ihan kaikesta: oksista, hautausmaan aidasta, jäältä jonka päälle on ujunut päilyvää vettä. Autot surahtelevat harvakseltaan moottoritiesillan yli.

Koetan kuvitella pesutuvan, josta äsken sukelsin elävien kerrokseen, keinovalon ja keinolämmön, vaatteita miedosti vaahtoavassa vedessä myllyttävän korkeateholinkoisen teollisuuspesukoneen, kuivausrummun lisälämmöttömän viimeistelypuhalluksen villavaatteisiin, jotteivät ne pölisisi, yritän kuvitella sen tuoksun ja tuon vaivihkaisen hyvänolontunteen, joka liittyy talousaskareisiin. Ne osaa tehdä aina mitenkuten, niistä ei kukaan uskalla tulla sanomaan, etten niitä osaisi, vaikka välillä kutistankin paitoja ja Intiasta tuotu paita värjää villat kusenkeltaisiksi.

Se on kovin kaukana tästä maailmasta, vaikka molemmat ovat tiukan yksityisiä maailmoita, hiljaisuusmaailmoita. Kaukana ovat myös aurinkoiset aamut ja aamut joina on kiirehdittävä tekemään muka jotakin tärkeää.

Siinä, yksin tai oikeastaan kaksin heikoille jäille toiveikkaana kuikuilevan koiran kanssa, tyytyväisyys laskeutuu. Se kuulostaa tältä: jos nyt kuolisin, en jäisi suremaan tai kaipaamaan mitään. Se tuntuu kovin toiselta kuin pesutupatyytyväisyys, nautinto asioiden järjestymisestä ja ajasta joka ikään kuin hymyilee aina kun saa palata pyykin ääreen, seistä pesukoneen luona sormet koneen yläetulaidalle ojentuneena, koneen tärinää tunnustellen. Tai makaamisesta pyykkituvan lattialla venytyksessä, koska siellä on helpompi laskeutua lattian varaan kuin asunnossa, siellähän on laulava kone.

Seuraavassa talossa ei ole pyykkitupaa.

Kun muutin omilleni kauan sitten, pesin vaatteet käsin. Tai oikeastaan jaloin, suihkun lattialla talloen. Pidin siitäkin, vaikka se on toisenlainen tyytyväisyys. Raatamistyytyväisyys.

Kuuntelen sumua kävellessäni. Askelia soralla. Mustarastas hypähtää pensaasta tienlaitaan. Sen päälaki pörhöttää kosteudessa epäsuuntaisesti.

Tekstuaali

Rituaalit helpottavat elämää. Kylmään veteen on aivan helppo kävellä rauhallisesti, ranka ojennettuna, kun taustalla laulaa kuoro ja on kynttilöitä. Jos olisi merenselkä tai järven makeanveden vatsa, johon olisi leikattu reikä (kuvittelen sen käyvän saksilla, vaikka tiedän, ettei se liene mahdollista), ja pimeää eikä musiikkiä, ei taivaallista sotajoukkoa, miten siihen veteen nyt muka voisi mennä? Vedessä on helppo leikkiä käärmettä, liukua hiljaa ja paine tasaisesti vatsaa silittäen. Kylkiluiden ansassa sydän äilähtelee ja keuhkot pursuilevat yli. Kylmä ei tunnu tuskalta vaan muutokselta.

Kun kipuan kuivalle maalle, olen vähintään viidentoista metrin pituinen ja voisin puhaltaa helposti kallelleen kivisen kirkontornin.

Samalla tavalla teksti on rituaali. Luen lauseen kerrallaan, kuulen niissä hihitystä ja kuplintaa, saatan istua tuntikausia satulatuoliin juurtuneena, tulee yö tai ilta, ne näyttävät nykyään öiltä, istuessa ei huimaa. Kaikki epävarmuus rutistuu pieneksi palloksi. Se ratisee lattianrajassa epäselvästi ajatuksia, joista en nyt jaksa välittää. Esimerkiksi: auttaako työ ketään, enkö turhaudu siihen, että järjestän tekstiä elämäni sijaan, ja niin edelleen. Tekstiin on helppoa astella, hengittää toisen, ulottuvaisemman olennon keuhkoilla. Nämä eivät ole vakavia aiheita, koska jakoa vakaviin ja kevytmielisiin asioihin ei ole. Joskus minua itkettää, jos harjaan ripsiväriä ymmärtämättä tarkoin, miksi. Se ei voi olla kevytmielinen asia. Ja joskus istun ja seison ja laulan hautajaisissa ja mieleni on aivan kevyt ja iloinen, koska miespolvet painuvat unholaan on lopulta aika vapauttava asia. Joskus pidän itseäni hupakkona, kun ahdistun jostakin pienestä seikasta, kuten siitä, että joku ihminen on sanonut, ettei pidä minusta. Ja joskus suhtaudun hiljaa ja vakavasti siihen, miten jokin seikka hihityttää.

Huomaan usein palaavani keskilinjalle, hakevani perusoloa. Jos olen ryhmässä, ryhdyn usein ajattelematta vastapainoksi. Jos muut nauravat kovaa ja villisti, kuten naurujoogassa lauantaina kävi (aivan ihana harrastus muuten, suosittelen), saatan olla aivan hiljaa ja vakava ja kuunnella naurun ulvetta. Ja sitten kun toisten nauru tyrehtyy ja alkaa kuulostaa vaivihkaisilta nyyhkäisyiltä tai voihkaisuilta, tunnen ilon kuplan nousevan hiivataikinana suuhun saakka, täyttävän kaiken kardemummantuoksullaan ja purkautuvan tärskähtäen muiden kuultavaksi. Sitä ei voi pidellä sekään, että minua käsketään hiljentymään ja laskeutumaan rauhaan - juuri rauhan odotuksessa, juuri kun ei saisi nauraa, yllyke tuntuu selkeimpänä. Ja kun alan miettiä, muistan näkymän monesta kuvasta, jossa olen lapsi: muut nauravat ja minä näytän vakavalta ja mietteliäältä, ja päinvastoin.

En ajattele sitä kyvyttömyytenä tai haluttomuutena sopeutua ja kuulua, minusta siinä ei ole sellaisesta kyse. Ehkä se on enemmän moniäänisyyden ja yhtäaikaisuuden kaipuuta, tavoitetta kokea kaikki kerralla, tuntea itsensä samassa silmänräpäyksessä äärimmäisen pieneksi ja äärimmäisen vaikutusvaltaiseksi, tai kuten joskus yksityisissä kohtaamisissa, äärimmäisen helläksi ja julmaksi samalla hetkellä. En usko, että se on lopulta ristiriidassa konformisuuden kanssa, ehkä se on yksi konformisuuden muoto.

Teksti rauhoittaa nämä piirteet, painaa ne näkyvistä. Tekstin rituaalissa taitan matkaani hitaasti ja kiireettä, makustellen sanoja ja lauseita ja ajatuksia. Työ imee päivät, pimein etenee. Iltaisin olen väsynyt, mutten uupunut. Istuminen on raskasta, ajattelu ei. Kunpa työtä voisi tehdä kävellen. Huomaan, miten keskittyminen suureen tekstimassaan tasoittaa ja rauhoittaa kuohahteluani. Vaikka kuulen hihitystä ja valitsen sanoja, joissa on äätä ja öötä enkä koeta vain kuulostaa mahdollisimman näkymättömältä (sillä siten aistin tekstin englanniksi kirjoittaneen miehen läsnäolon ja tyylin tekstissä ja siihen mukaudun - vaikka toki olenkin jäävi arvioimaan omaa kameleonttiuttani ja tiedän sen, mutta siksi en siitä ala stressatakaan, tämä asia vain on ulottumattomissani tällä erää) nämä toisen ajatukset ja sanat ovat levollisempia kuin omani olisivat. Voin kumota niihin sitä liikaa vipinää, joka tuntuu luonnehtivan olemistani perustavammin kuin mikään muu tekijä.

"Kun olit pieni, tahdoit syödä itse lusikalla", kertoo äiti. "Mutta neuvolassa sanottiin, että olet siihen liian pieni, ja niinpä kun koetit viedä lusikan suuhun, kielsin, ja opetin sinua lyömään lusikalla pöydän reunaa." Hakkasin pöydänreunan joka puolelta lommoille muutamassa kuukaudessa enkä poisoppinut hetken aikaa hengähdystaukona kiitetystä tavasta ennen kuin pöytä oli jo piloilla ja tikkusi kädet. Kieltäydyin viemästä lusikalla ruokaa suuhun ja kieltäydyin nielemästä toisten tyrkyttämää ruokaa, ellei minulle samalla luettu ääneen. "Lue!" vaadin, äiti vastasi: "SYÖ!" Lusikallinen per sivu, en jaksanut keskittyä pelkkään syömiseen, halusin muutakin. En ole edennyt tästä kovinkaan kauas, paitsi että toki nykyään nostan ruoan suoraan suuhuni avustamatta. Mutta usein luen tai kirjoitan samalla. (Tai puhun tai kuuntelen. Pelkkä syöminen tuntuu kummalliselta, koska silloin tilanteen ahdistavuus ja hitaastietevyys vie ruoasta hyvän maun.) Saatan edelleen tulla levottomaksi muutamassa viikossa ilman tekstityötä. Tarkoitan tätä liialla vipinällä.

Äiti syötti minulle hyperaktiivisille lapsille suositeltua ruokaa, ja samantapaista ruokaa syön edelleen: vain vähän nopeita hiilihydraatteja, ei juurikaan piristäviä aineita. Kupillinen laihaa vihreää teetä aamulla tarkoittaa sekin sitä, että minun on äärimmäisen vaikeaa pysytellä istuallani. Kahvia en voi edes kuvitella ottavani työn alle, ellen sitten ole aivan uuvuksissa jo valmiiksi. (Ja silloin oikeastaan pitäisi levätä, mutta maaima ei aina suju, kuten toivoisi.)

Musiikki auttaa myös tekstiin sovittautumista. Se ja teksti ja yrttiteemuki ja sanakirjojen vuori luovat turvallisen ympäristön, jossa voi edetä humisten ja kadottaa päivät. Huomaan olevani hiljaisella tavalla tyytyväinen ja minun on vaikeaa ymmärtää, miksi olen joskus ollut levoton tai onneton. Herään iloisena, tartun iloisena työhön, kävelen siihen luontevasti kuin kylmään veteen, en näe siinä mitään outoa.

Helppo, vaikea tyytyväisyys...

Lueskellessani (ensin aamulla työt kasaan mätettyäni) päivän mittaan Dalailaman ajatuksia työstä ja onnellisuuden taidosta työelämässä huomaan kutovani kysymysten verkkoa. Se on suunnilleen tämän muotoinen: Onko mitään helpompaa kuin olla tyytyväinen? Onhan talossa katto ja patterikin toimii, vaikka väännän sen pois päältä, etteivät kasvit kuolisi talveen. On paljon ihmisiä, joilta puuttuu raaja tai seksuaalinen itsemääräämisoikeus tai kodiksi nimetty koppero. On paljon ihmisiä, jotka eivät kestä maailmaa selvin päin. Tai joista tuntuu kaiken aikaa, että heidän pitää ponnistella vielä paljon kovemmin voidakseen pysähtyä ja hengähtää. Tai jotka tuijottavat kaiken aikaa muita ja purnaavat, miksi heille ei ole suotu sitä ja tätä. Asiat voisivat olla tosi huonosti. Entä jos olisin saanut AIDSin, esimerkiksi? Tai jäänyt auton alle niinä monina kertoina, kun olen melkein tehnyt niin? Tai olisin polttanut koko kerrostalon unohdettuani levyn päälle ulkoilun ajaksi? Tai olisin tässä tilanteessa kuin nyt, mutta opintoni olisivat kesken ja kokisin sen vuoksi syvää kauhua ja kyvyttömyyttä tarttua jäljellejääneisiin liuskoihin?

Ja samalla: Onko mitään vaikeampaa kuin olla tyytyväinen? Sillä enkö pullaa leipäkoneesta nostaessani ajattelekin, että olisi kiva, jos sen voisi kumota pöydälle sängyn sijaan. (Pullanmurut kovettuvat uneen mennessä kiusallisiksi petikumppaneiksi.) Mitenkä tiskit ovat edelleen tuossa, tiskaamatta? Miksi Vompsu vie töitä tehdessään koko pöydän? (Mutta nämä tuntuvat aika laimeilta huoliksi, ne vain häivähtävät ja mieli vastaa niihin puoliautomaattisesti: vielä viisikymmentä vuotta sitten tässä huoneessa eli kokonainen perhe, ajattele sitä.) Kun teen maltillisesti työtä ja maksan vain vähän veroja, olenko vastuuton vapaamatkustaja? (Toisaalta, en ole hakenut työttömyyskorvausta niistä kuukausista joina en ole saanut työtä, vaan olen elellyt isojen keikkojen säästöillä. Enkä keksi, mihin ihmeeseen rahat tunkisin, jos minulla olisi niitä vaikka kaksi kertaa sen verran kuin nyt, ja tiedän senkin, että jos niin olisi, minulla ei olisi oikeastaan juurikaan aikaa tunkea rahaa muuhun kuin johonkin eläkerahastoon tai vastaavaan.) Enkö tuota äiti- ja isäparalle kärsimyksiä, kun en lunasta kaikkia peruskoulun ja lukion hyviä arvosanojani ja ryhdy menestymään työelämässä?

Mutta mitä ihmettä, jos kaikki vakavammat tyytymättömyyden aiheen mahdollisuudet ovat ulkopuolisten hälyä ja purnausta, voinko kohauttaa niille harteitani? Onko se vastuutonta ja siten syy tyytymättömyyteen luonteeni epäempaattisuuden vuoksi?

Joskus haluaisin sopeutua joukkoon paremmin, mutta jos se tarkoittaa kampaajalla käymistä ja moitteettoman tahrattomia vaatteita ja mustia silmänalusia työstressistä, enpä sittenkään tiedä.

Dalailaman lukeminen saa kyllä ajattelemaan hetkeksi, että ehkä tosiaan on hyvä pysyä tyytyväisenä ja harjoittaa tyytyväisyyttä tietoisella tasolla. Dalailama käyttää monissa kohdin hyvin samantapaisia argumentteja, joilla itsekin olen palponut mieltäni. Se tuntuu hauskalta, koska minua riivaa epävarmuus siitä, onko oikeutettua ajatella siten kuin ajattelen ja pitäisikö minun suhtautua elämään tavoitteellisemmin, haluavammin ja neuroottisemmin.

Toisaalta en ole varma, onko oma mielen harjoittamiseni millään tavalla tuottoisaa työtä, johon Dalailama lukee tuottoisan meditaationkin. Hänen kriteerinsä tuottoisuudelle on meditaation kohdalla, että meditaatio ei saa olla pelkkää eskapistista irrottautumista vaan sen pitää aktiivisesti pyrkiä muokkaamaan mielialaa siten, että ystävällisyys, myötätunto ja tyytyväisyys kävisivät helpommiksi tuntea vaikeissakin tilanteissa.

Toisaalta, eikö vaikea tilanne tarkoita juuri sellaista tilannetta, jossa menee jotenkin lukkoon omaan epätoivoonsa ja pelkoonsa, eikä silloin kerkiä oikein keskittymään vaalimaan myötätuntoa ja ystävällisyyttä, ja tyytyväisyyskin tuntuu toisesta universumista reväistyltä?

Dalailaman ohjelma kuulostaa aika paljon tunteen ja asenteen erottamiselta. On vaikeaa olla tuntematta kiitollisuutta, kun ajattelee kaikkea hyvää, mitä on tapahtunut. Kun sen vain muistaisi niinä hetkinä, jolloin kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Koska ei kaikki kaadu, kaatuu vain yksi tilanne, so what.

Luulen myös, että Dalailama on oikeassa sanoessaan, ettei onnellisuus ole niin paljon kiinni ympäristöstä kuin sisäisestä tilasta, omasta asennoitumisesta, mikäli perustarpeet ovat kunnossa. Päätän koettaa vaalia tyytyväisyyttä marraskuussa.

Aloitan olemalla tyytyväinen uuvakseen olemukseeni. Saa nähdä, mitä siitä vielä kumuloituu pilatestunnin kuluessa... pitäisi jaksaa pitää keskivartalo tiukkana tai sitten olla tyytyväinen siihen, ettei oikein jaksa yrittää. Jännittävä koe!

Käänne

Ilo kannattelee. Löydän kirjaston hyllystä Dalailaman ja Howard C. Cutlerin kirjan Työn ilo. Onnellisuuden taito työssä ja tartun siihen ilahtuneena. Katselin kirjaa kirjamessuillakin, mutta ajattelin varata sen mieluummin kirjastosta. Sitten unohdin koko asian - tänne saakka. Tässä kirja nyt on, Dalailama myhäilee sen kannessa.

Kirja kädessä kotiin tarpoessani mietin alitajuista altistamista. Jos ympäröin itseäni jatkuvasti lempeydellä (ainakin itseni osalta, enhän voi määrätä toisia lempeiksi) ja luen sellaisia sanoja, jotka auttavat minua tarkastelemaan maailmaa jotenkin muutettavampana ja merkityksellisempänä, ehkä siitä heijastuu iloa ja tarmoa tekemisiini? Sillä olen aivan varma siitä, että niinä viikkoina, kun olen lueskellut esimerkiksi Spinozaa tai Gerald Durrellia, huomaan tarkemmin positiivisia vivahteita maailmassa.

Syöksyn Dalailaman haastatteluun heti. Hän vaikuttaa tässäkin kirjassa hauskalta tyypiltä. Esimerkiksi kun hänelle esitetään kysymys, mitä hän vastaisi, jos häneltä kysyttäisiin, mitä hän tekee päätyökseen, hän miettii tovin ja sanoo sitten:

"En mitään. Minä en tee mitään."

Ei mitään? Vastaukseksi tyrmistyneeseen tuijotukseeni hän sanoi: "Jos minulle yhtäkkiä esitettäisiin tuollainen kysymys, vastaisin todennäköisesti niin. En mitään."

...

"Ei mutta tosissaan", minä intin. "Mitä jos joku ei tyytyisi siihen vaan kysyisi uudestaan?"

Dalailama nauroi. "No, siinä tapauksessa sanoisin ehkä, että huolehdin vain omista asioistani, pidän vain huolta itsestäni." Ehkä vaistoten, miten turhauttavalta tuollainen luistelu minusta tuntui, hän hymyili ja jatkoi: "Ehkei tällainen vastaus ole tarkoitettu aivan vakavasti otettavaksi. Vaikka niinhän se tarkemmin ajatellen on. Tosiasiassa jokainen tämän maapallon kuudesta miljardista ihmisestä pitää huolta 'numero ykkösestä'. Eikö niin? Joten olipa ihminen miten ammattitaitoinen tahansa, tekipä hän millaista työtä hyvänsä, syntymästä kuolemaan asti jokainen meistä työskentelee pitääkseen huolta itsestään. Se on meidän tärkein tehtävämme."

Dalailamaa on mukava lukea. Hän "hälventää järkeillen mielestään pettymyksen ja hämmennyksen" ja etenee maanläheisesti, tyytyväisyyden tärkeyttä korostaen (koska kaunaisuus ja pettymys eivät tee onnellisemmaksi, eivät paranna ihmissuhteita eivätkä saa suoriutumaan paremmin työssä). Terveen järjen ääntä työelämäsuhtautumiseen tosiaan tarvitaankin. Joskus tuntuu siltä, että ilmiöille sokeutuu, kun niitä tuijottaa tarpeeksi kauan ja tarpeeksi läheltä. Tai jos ei sokeudu, ainakin tuntee helposti syyllisyyttä ja oman mielenterveyden epäilyä sen vuoksi, että kokee asiat niin toisin kuin moni muu. Minusta on esimerkiksi hyvin loukkaavaa, miten paljon työntekijöiltä vaaditaan monissa paikoissa joustamista. Joustaminen tarkoittaa sitä, että kaikki muu on huiskaistava syrjään, jos työnantaja niin toivoo. Vuorolistoihin ei saa mielellään esittää toiveita (esimerkiksi harrastusta ei pidetä hyvänä syynä pyytää vapaata tietyksi illaksi vaan hyväksi syyksi kelpaa ainoastaan lääkäriaika tai se, että on töissä jossakin muualla jonkin aikaisemman sopimuksen nojalla; tähän kummallisuuteen törmäsin itse viime joulusesonkina, vaikka etukäteen minulle väitettiinkin, että työvuoroja suunniteltaessa otetaan mielellään huomioon toiveet) ja työntekijää saatetaan kuormittaa liikaa. Tuntuu helpottavalta lukea, että myös Dalailama ajattelee työntekijän jatkuvan ylikuormittamisen kunnioituksen puutteena.

En usko, että minulla silti on mitään itse työn tekemistä vastaan, minua harmittavat ainoastaan olosuhteet ja jotkut oletetut "kirjoittamattomat säännöt" (joita en ole allekirjoittanut enkä allekirjoittaisi, jos ne printattaisiin eteeni). Nytkin tuntuu hyvältä, että oikoluen ja kielenhuollan tekstiä tauon jälkeen. Herään paljon iloisempana, kun tiedän, että minulle on ainakin muutaman tunnin hyödyllisyyksiä tässä maailmassa. Miten harmillista, ettei täällä ole samanlaista järjestelmää, josta Kimmo Helistö kirjoitti kunnallisvaalilehdessään: että kaupunki tarjoaisi pientä käteisenä maksettavaa rahapalkkiota vastaan vaikkapa kadunlakaisutöitä, ja keikan saisi kävelemällä aamuseitsemäksi kokoontumispisteeseen. Niinä kausina, jolloin odotan seuraavaa keikkaa, tuollainen mahdollisuus tuntuisi mukavalta. Joka päivä ei kuitenkaan tee mieli kääntää palstaa tai vain lojua ja lukea. Pidempiin ja laajempiin vapaaehtoistyöprojekteihin sitoutuminen taas tuntuu tällä hetkellä huonolta ajatukselta, koska sitten kun keikka lävähtää päälle, on vaikeaa sanoa vapaaehtoishommille ei, jos niihin on jo sitoutunut, mutta toisaalta levolle ja ystävillekin pitäisi jättää tilaa.

Ja kirjoille, sellaisille kuin Dalailaman haastatteluista koostuva kirja.

Siteeraan vielä palasen, jossa äänessä on Cutler. Kerrassaan briljantti kohta, jonka kartoittaman ilmiön ainakin itse tunnen ihan liian hyvin:

Vastoin kaikkia odotuksia kävi ilmi, etteivät ne, joilla on tärkeä työ, ole elämässään sen onnellisempia kuin ne, joiden työ on vähemmän tärkeä. (Oma huomautus: mitenhän tämä nyt voidaan mitata muka? Esimerkiksi ilman siivoojia, roskakuskeja ja kielenhuoltajia, tutkijoita ja taiteilijoita, perhepäivähoitajia ja ties ketä - kukin kai määrittää "ei-tärkeän työn" omasta maailmankuvastaan käsin joten ehdokkaita on moneen junaan - maailma olisi kurja paikka.) Samaan tulokseen on tultu... muissakin otokseltaan laajoissa tutkimuksissa, ja ne kaikki muistuttavat, että elämäntyytyväisyyteen tosin kuuluu tyytyväisyys työssä, mutta se mitä työtä tekee, onko se ruumiillista vai henkistä, ja työn ammatillinen arvostus vaikuttavat hyvin vähän siihen, miten tyytyväinen ihminen on elämäänsä.

On myös eräs lisäsyy siihen, miksi meille asenteiden ja suhtautumistapojen muovaaminen, tavanomaisten todellisuuden havaitsemismallien uusiminen ja minkä tahansa tilanteen tai tapahtuman totunnaisen tulkitsemis- tai kokemistavan muuttaminen saattaa olla hyvin pitkä ja vaikea prosessi. Mikä tämä syy on? Tiukan paikan tullen moni meistä ei haluakaan luopua kärsimyksestään - tämän inhimillisen käyttäytymisen raivostuttavan piirteen sain usein havaita potilaissani siihen aikaan kun vielä toimin psykoterapeuttina. Niin onneton kuin olikin moni sai tiettyä perverssiä mielihyvää siitä omahyväisestä suuttumuksesta, jota ihminen tuntee, kun häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Me takerrumme omaan tuskaamme, kannamme sitä kuin rintamerkkiä, siitä tulee osa meitä emmekä halua luopua siitä. ... Omaan kaunaan, kateuteen ja tyytymättömyyteen takertumisessa on tietysti vielä se lisäetu että ainaisella valituksella saamme muilta sympatiaa ja ymmärrystä osaksemme. Tai ainakin luulemme, ainakin toivomme että saamme. Toisinaan tämä toimiikin. Ystävämme tai työtoverimme liittävät kuoroon omat itkuvirtensä, ja yhteenkuuluvuuden tunne liittää meidät toisiimme kun heittäydymme ikiomien tuskafestivaaliemme pyörteisiin elämän puolueellisuutta ja työnantajamme syntejä juhlien.

Niin tuttua! Hullunkurisinta on, että huomaan itse valittavani sellaisissa tilanteissa, joissa minusta tuntuu, etten pääse toisen kanssa varauksettomaan yhteyteen. Ikään kuin valittaminen sen takaisi... Jos taas olen tyytyväisellä ja varmalla mielellä (eh, varmuus, parasta lukea se suhteellisena) ja minusta yhteys toimii sen kummemmin kipristelemättä, saatan hihitellä huvittuneesti noille samoille seikoille. Tai ehkä se ei ole niin hassunkurista, sittenkään. Ehkä tietty minäntila nostaa asioista esiin tietyn kantin. Jos tunnen itseni kroonisen epäonnistuneeksi jonkun seurassa, koska heidän elämänsä kuvitellulla mittataulukolla (toiset ihmiset näyttävät jotenkin minusta aina niin määräisiltä; en osaa sanoa, johtuuko se siitä, että näen heidät kokonaisina, toisin kuin itseni, itseni kun näen aina ilman päätä, jos peiliin katsomista ei lasketa, vai johtuuko se siitä, etten näe kaaosta heidän mielessään yhtä tuskallisen tarkasti kuin oman mieleni ryntäilevyyden, sotkuisuuden ja kumman satunnaisgeneraattorimaisuuden) en nyt vain näytä saavan aikaiseksi yhtikäs mitään järkevää tai inspiroivaa, tuntuu aika loogiselta, että muistoissani korostuvat ne seikat, jotka sopivat senhetkiseen muistamisen kehyksen sävyyn. Mutta jos minusta tuntuu, että voi auttaa jotakuta katselemaan asioita useammasta näkökulmasta ja ehkä vähän suvaitsevammin, vaikeudetkin tapaavat näyttäytyä jotenkin kujeellisina sormina, jotka heiluvat ongelman suuntaan niin kauan, että lopulta tajuan käydä itse ongelman solmun kimppuun, ja siksi niille tuntuu helpolta hymyillä.

Valtaosa vuorovaikutuksesta vaan tuppaa tapahtumaan ensin mainitsemallani tavalla, eli että minun on vaikeaa ajatella tuon toisen ihmisen pitävän minusta varauksetta. En silti anna tämän tuntemuksen estää minua tapaamasta ihmisiä, koska ainakin minä pidän heistä ja uskon, että jossain vaiheessa rentoudun sen verran, että ymmärrän heidän hyväksyvän kummallisen keskeneräisyyteni.

Huh. On niin paljon tekemistä.

Mutta se ei tunnu musertavalta, ei iloisella mielellä. Tuntui hyvältä tavata äiti ja isä kaikesta etukäteisstressistä huolimatta, ja sisko myös, vaikken häntä samalla tavalla jännitäkään. Äiti näytti selvinneen pahimman kriisinsä ylitse ja se jotenkin huojentaa oloa, vaikken ajattelekaan, että velvollisuuteni olisi auttaa häntä kriiseissään tai edes että mitenkään voisin pystyä siihen. Ehkä voin pystyä hivenen, äänittää muutamat levyt rauhallista musiikkia ja viedä ne hänelle.

Musiikki vaikuttaa ihmeellisen voimakkaasti, hieman kuin meressä uiminen. Se tukee jäseniä, saa ne keinahtelemaan, kimmeltää.