Kuvajaisesta

Kahlaan edelleen läpi Pollanin kirjaa. Hitaasti, nautiskellen, ajatuksella. Myös se, että teksti on englanniksi, hidastaa lukemistani aika tavalla. Esimerkiksi tiedän lukevani! Suomeksi lukiessa en usein edes tiedä, elän ja hengitän toista maailmaa.

Vaikka psykedeelien historia jne. onkin kiinnostavaa, melkein kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten Pollan kuvaa itseään:

You should know I have neer been one for deep or sustained introspection. My usual orientation is more forward than back, or down, and I generally prefer to leave my psychic depths undisturbed, assuming they exist. (There's quite enough to deal with up here on the surface; maybe that's why I became a journalist rather than a novelist or poet.) All that stuff down there in the psychic basement has been stowed there for a reason, and unless you are looking for something specific to help solve a problem, why would anyone willingly go down those steps and switch on that light? 

People generally think of me as a fairly even-keeled and psychologically sturdy person, and I've played that role for so long - in my family as a child, in my family as an adult, with my friends, and with my colleagues - that it's probably an accurate enough characterization. But every so often, perhaps in the wee-hour throes of insomnia or under the influence of cannabis, I have found myself tossed in the psychic storm of existential dread so dark and violent that the keel comes off the boat, capsizing this trusty indentity. At such times, I begin seriously to entertain the possibility that somewhere deep beneath the equable presence I present, there exists a shadow me made up of forces roiling, anarchic, and potentially mad. Just how thin is the skin of my sanity? // Michael Pollan, How to Change your Mind.

Tämä on hurjan mielenkiintoinen kohta. Tarkoitan tätä: en ole koskaan elänyt elämää, jossa olisin voinut ajatella noin, käsittää noin. Tuo muistuttaa kyllä jollain tavalla sitä identiteettiä, jota koetin sankarillisesti sovitella ylleni silloin kun siskoni oli vauva eikä vanhemmillani ollut lusikoita siihen, että minullakin olisi joskus saattanut olla jokin hätä. Yritin olla sydäntäsärkevän reipas, puhuttelin itseäni viisaaksi tytöksi ja työnsin itseäni eteenpäin milli milliltä. Mutta en olisi selvinnyt mihinkään ilman puita ja hevosia, pilviä ja merta, ja tiesin sen kaiken aikaa. Ei siinä paljon tunnettu itseään vakaaksi, luotettavaksi ja pinnalla luovivaksi. Lisäksi minua itketti nolottavan paljon koulussa. No, ei minulla ollut siellä ystäviä, joten sikäli olin varmasti aika heikoilla. Itken kauneusliikutuksestakin paljon helpommin yksinäisenä kuin seurassa - seurassa en ikään kuin voi olla läsnä kokemuksessani, mutta koulussa ympärilläni oli kiinni paukautettuja julkisivuja ja emootiot kasvoivat niin huipukkaiksi, että pilkistivät esiin kaikista ilmeistä ja eleistä. En koskaan oppinut resting bitch faceksi kutsuttua tympeää ja aavistuksen verran vihamielisen näköistä naamiota, jonka moni on oppinut pukemaan kasvoilleen. Luulen, että sen oppimiseen tarvitaan jonkin verran sosiaalista tukea vertaisympäristössä. Voin olla taas toki väärässä. Ehkä kyse onkin siitä, että se sattuu naamaan? (Se todella tekee niin, ainakin minun kasvoni hylkivät tuota jähmeyttä.)

Tuntuu hurjan jännittävältä, että tosiaan, on ihmisiä, jotka kokevat, että menneisyys on mahdollista tunkaista jonnekin alalaatikkoon ja kieltäytyä sen kaivelulta. Ehkä heillä ei ole ollut kasvukaudellaan kovin päällepuskevia traumareaktioita? Mietin, voisinko nyt jo olla kuin menneisyyttä ei olisikaan. Mutta ei taida olla sekään mahdollista - jotenkin kun on elänyt tärinän, itkun, jähmettymisen ja sen sellaisten kanssa pitkään, niin vaikka ne oikeastaan ovat jääneet taakse, ne ovat kivettyneet jollain tavalla osaksi identiteettiä, vähintään siinä määrin, että pidän julmana julkisivun kiillottamista ikään kuin minua ei mikään koskaan järkyttäisi. Ehkä tämä juontuu siitä, miten helpottavaa itselleni oli somen esiinmarssi: tajusin, etten ole ainoa, jolla on ei-julkisivuisia ajatuksia, kokemuksia ja joskus myös toimintatapoja. Minua helpottaa se, että näitä on jaettu, ettei ole ainoa nolo koko maailmassa tai sosiaalisessa sfäärissä. Ja onko jokin edes noloa, jos kaikki jakavat sen? Tuskin.

Kuulostaa jotenkin ihanalta tuo eteenpäin ja ulospäin ja ylöspäin suuntautuminen. Jotenkin - hyvin vahvalta. Ja silti, varmasti sillä orientaatiolla tosiaan tuntuisi välillä pelottavalta tajuta hetkittäin, kuten Pollan tuossa kuvaa tajuavansa, että on muutakin. Toinen minä, joka ei ole liikkunut mihinkään vaan takertunut johonkin hyvin pelottavaan paikkaan.

Ehkä sillä, ettei ole antanut näiden minien eriytyä - tai pikemminkin, ei ole osannut näiden minien erottamista, on joitakin hyötyjä. Ainakaan en ylläty, jos tulee hyvin pelokas olo, tuskainen olo, jos epäilen vain uppoavani suruun tai tuntuu, etten pääse ikinä eteenpäin jostain syyllisyydestäni. Ehkä tuttu helvetti on tuntematonta auvoisampi? Vaikeaa arvioida!

Tuo kohta, jossa Pollan kirjoittaa toimittajuudesta versus runoilijuudesta, on minulle melkoinen peili. Minuthan puolitunkaistiin toimittajantöihin ilman mitään koulutusta tai edes kiinnostusta asiaan, oikeastaan. En ollut lukenut lehtiä, koska niissä ei enimmäkseen käsitelty asioita tavalla, joka herättäisi kiinnostukseni. (Olen hidas. Tarvitsen kirjan.) Kaikki kai kelasivat, että koska kirjoitan sujuvasti ja tulen ihan ookoo toimeen myös ihan vieraiden ihmisen kanssa ja jaksan uteloitua jos mistäkin, toimittajuus voisi toimia. Keikat hankki silloinen avomieheni. Kirjoitimme jutut nimellisesti yhdessä. Pallottelimme ideoita yhdessä mutta taisin olla se, joka kirjoitti tekstin. Minullehan se on ollut helppoa. En olisi uskaltanut aluksi yksin kirjoittaakaan vaikken lehtiä arvostanutkaan. En ole koskaan oikein osannut luottaa ajatukseen, että minulla voisi olla jotain sanottavaa. Olen edelleen tyytyväisimmilläni kun saan pitää suuni ummessa ja hymyillä ja olla läsnä, ja jakaa sillä tavalla toisille voimaa ja rohkeutta. Myöhemmin aloin myydä omiakin juttuja ja kun erosimme, emme tietenkään enää yhteiskirjoittaneet. Koko ajan, kun yritin sovitella toimittajuuden takkia ylleni, kärsin erilaisista psykosomaattisista vaivoista. Kutitti, uni katosi, vatsa rallasi. Vaikka jännitys ei koskaan yltynyt sellaiseksi, etten olisi kirjoittamaan istuessani riemastunut ensimmäisen virkkeen muodostuessa ruudulle, huomasin aika pian, etten yhtään pitänyt toimittajantyöstä. Etenkään en pitänyt siitä, että olisi pitänyt olla jotenkin huikean yhteiskunnallinen ja kriittinen. Vihasin sitä, että jouduin poimimaan haastatteluissa joitain kohtia esiin ja toisaalta jättämään toiset asiat piiloon. Yritin tivata haastateltavilta, mikä heistä itsestään oli oleellinen juttu, joka ainakin pitäisi tulla haastattelussa läpi, ja pidin huolen siitä, että ainakin se saatiin mukaan, mutta silti tunsin pettäneeni heidät jollain kauhealla kierolla tavalla. (En silti tunne, että minut olisi petetty kauhealla kierolla tavalla, kun joskus olen ollut lehtijutussa - on eri asia joutua sellaisen kohtelun kohteeksi kuin olla se, joka kohtelee toista näin. Minulle jälkimmäinen on vaikeampaa.) Olisin myös halunnut aukikirjoittaa haastatteluihin sen, miten ihmeellisiä nämä tapaamani ihmiset minusta olivat ja millaisen olon he loivat (yhteistoiminnassa, toki) tilaan ja ihmisiin ympärillään. Mutta eihän lehtijuttuihin kirjoiteta sellaista!

Toisin kuin Pollan, solahdin runoihin. Runoja kirjoittaessa kaikki saa olla kuten on eikä sitä tarvitse ahtaa mihinkään formaattiin. Tuntuu helpottavalta, ettei tarvitse äkisti loikata lineaariseen aikakäsitykseen, esimerkiksi, vaan kaikki eletyt hetket saavat olla läsnä yhdessä kaktuksenlaitaa kutittelevassa auringon sormessa. Jopa gradut ovat olleet helpompia kirjoittaa kuin lehtijutut siinä mielessä, että gradussa saan olla olemassa kaikkine pähkintöineni ja tulkinnallisuuksien tajuineni. Lehtijutussa vähemmän sai kirjoittaa siitä, miten tulkitsee tämän nyt näin ja näin koska noin ja noin. Ja kuitenkin sitä tulkitsemista tapahtui ja olin siitä tietoinen ja vaivasi, että lukija saa nyt ehkä vähän yksinkertaistetun kuvan asiasta. (Kuten huomaat, luottamukseni lukijaan on aika seitinohut. Se johtunee siitä, että itse innostun yhdestä jos toisestakin tulkinnasta aivan valtavasti ennen kuin tajuan, että no niin, tämä oli taas tulkinta, ja oikeasti kukaan ei tiedä ja ehkä tästä ei ole edes väliaikaisen työhypoteesin tukipönkäksi. On varmasti väärin arvioida, että muut ovat yhtä tempautuvia.)

Ihan niin kuin olen nyt tietoinen siitä, että tulkitsen Pollanin kirjoitusta ja tulkitsen sitä kokemusta, joka minulla on omasta identiteetistäni. Eri koetinkivi, ja eri asiat nousisivat esiin.

Mutta niin - jätin toimittajantyöt heti kun siihen tarjoutui tilaisuus. Koska niissä ei koskaan menty tarpeeksi syvälle. Runoja luetin muutamilla luotetuilla mutta heidän kommenttinsa saivat minut ajattelemaan, etten halua heittää sisuskalujani susilauman raadeltaviksi. Riittää, että kirjoitukseni auttaa minua luovimaan maailmassa, ja lupasin itselleni, että kirjoitan uudet runot nettiin, niin että jos joku muu niistä kokee hyötyvänsä, ne ovat siellä ilmaiseksi saatavilla. (Statistiikka elävien kirjasta paljastaa, ettei kukaan muu ihmeemmin koe hyötyvänsä näistä. Silti oloni on helpottuneempi kuin jos kirjoittaisin vihkoon lipastonlaatikossa. Edes yritän kommunikoida toisille ja antaa jotain saamaani takaisin.)

Ja silti, yhtäläisyyksiäkin löytyy: Uskon, kuten Pollankin, että unohduksella ja piilottamisella on hyvät syynsä ihmiselämässä. Johan Borgeskin kirjoittaa, että unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto. (Tietenkin unohtaa voi vain silloin kun kokemuksen on käsitellyt läpikotaisin, elänyt sen tarpeeksi monta kertaa uudelleen, jos kyse on jostakin tuskallisesta.) Defenssit ovat paikallaan siksi, että niitä tarvitaan. Rakastavassa suhteessa puolustukset voi laskea mutta kuinka moni ihmissuhde lopulta on rakastava? Eivätkä kaikki halua nähdä mitä puolustusten alta löytyy, eivät todellakaan. Pollankin kirjoittaa tuossa siitä. Enkä tiedä itsekään, vaikka tavallaan viihdynkin aika hyvin kellareissa, kuinka paljon haluan tietää tai etenkään muistaa, tonkia tahallisesti esiin jotakin, joka ei kovaan ääneen vaadi ratkaisua nykyisissä toimissani. 

Miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies

Olen pohtinut vuosikausia, miksi en oikein ymmärrä ihmisiä. Itseäni, hetkittäin, joitain toisia, kyllä, mutta monia en. Ja on hetkiä, joina en liki haluaisi nähdä itseäni ollenkaan, havainnoida käyttäytymistäni. Se on varjo ja siitä pitää kirjoittaa. Herään tähän varmuuteen unesta, jossa kirjoitan hekumoiden aiheesta. Olen jokseenkin varma siitä, että tästä valveella kirjoittamisesta tulee toisenlaista mutta teen sen silti.

Hetkittäisistä selväjärkisyyden tai näkemyksellisyyden purskauksista kannattaa napata kiinni. Ties vaikka jokin päivä lukisin tämän ja muistaisin ajattelevani näin ja näin.

Parisuhteellisuus ei tunnu itsestäni luontevalta, eikä kyllä sukupuolisuuskaan tavallaan. Tavallaan kyllä, mutta asetelma on monimutkainen. Ja en oikein koe itseäni mihinkään normistoon sopivaksi. Ei varmasti kovin moni muukaan koe. En koe tätä erityiseksi tragediaksi paitsi niinä hetkinä kun hetkittäin käyttäydyn stereotyyppisesti ja tajuan sen. Niinä hetkinä en tiedä, itkeäkö vai nauraa. Se on jotain laimeampaa kuin häpeä - ehkä jonkinlaista noloutta ja tuskastumista. Oletettavasti häpeän tahtoisi kätkeä mutta tätä en ole koskaan kätekenyt itseltäni, vaikken tästä pidäkään.

Varhaisin jäsentynyt muistoni sukupuolisuuteen liittyen paikantuu jonnekin alakouluun. Minulla on toki strukturoimattomia muistohäilähdyksiä varhaisemmiltakin ajoilta - siitä, miten miesten läsnäoloon vs. naisten läsnäoloon reagoidaan, miten sitä tai tätä ei saa tai siis ei saisi tehdä, jos on tyttö. Mutta varhaisin jäsentynyt, tarkka muisto on tämä:

Olemme mummun kanssa kahden kotona. Mummun ympärillä leijuu sakeana tapettujen silakoiden aura ikään kuin mummu olisi ihmiseksi naamioitunut maatiaiskissa. Mummu rakastaa kissoja, sitä miten sievästi ne peittelevät kakkansa laatikkoon, eivät esiinny äänekkäästi (kuten koirat) ja miten puhtaana ne pitävät itsensä. Mummu ilmoittaa, että on harmi, että saan pikkusiskon. Mikä häpeä! Jähmetyn äänen protestisävyä ja koetan olla hengittämättä mummun hajua. Olen mummun kanssa tottunut yhteen jos toiseenkin kielteisyyteen mutta tämä on sentään jo ennenkuulumatonta. Tiedän, että mummu ei pidä äidistä ja että hänen mielestään isä on pilannut elämänsä naimalla äidin kaltaisen hepsankeikan. (Äidin, joka meditoi päivittäin ja koettaa olla sanomatta mummusta pahaa sanaa vaikka aiheita olisi varmasti aika helppoa keksiä - se on mitä ilmeisimmin hepsankeikkuutta. Myöhemmin siskon kanssa lyömme yli siinä, mistä äiti kieltäytyy: aina kun jokin on rikki tai kadoksissa, syytämme mummua.) Tiedän myös, että mummun mielestä olen äidin hemmottelema, turhanpäiväinen räkänokka, joka epäilemättä myydään mustalaisille, kunhan vanhempani saavat selville, miten ilkeä ja tottelematon olen. (Totta kai olen tottelematon mummun kanssa - jotenkinhan minun pitää muodostaa vastareaktio sille kaikelle kielteisyydelle.) Mummun vihaisuus on tässä kohdin aika kiinnostavaa: tiedän, että ihmiset yleensä menevät ihan sekaisin, kun saavat kuulla, että meille tulee vauva, alkavat lässyttää ja liikuttuvat. Ja mummusta tämä on vain harmi. Ensin arvailen, että kyse on varmaan siitä, ettei hän halua helmoihinsa toista tyhjänpäiväistä räkänokkaa riesoikseen - äiti on töissä pitkät päivät enkä vielä silloin tiedä, että vanhempani todella maksavat mummulle saman kuin kelle hyvänsä lastenhoitajalle siitä hyvästä, että hän kiukuttelee minulle päivät pitkät - mutta kun vähän kyselen, selviää, ettei kyse ole siitä. Mikä häpeä, hän toistaa, että taas tulee tyttö. Ikään kuin sinussa ei olisi tarpeeksi. Katsoen minua. Miten kauhealta isästäsi täytyy tuntua. Taas tyttö. Missä on poika?

Seuraavat viikot, päivät, kuukaudet, vuodet, tarkkailen isää. Hän ei vaikuta erityisen musertuneelta pikkusiskon syntymästä vaikka antaakin meidän kaikkien kuulla kunniansa välillä ja parahtaa, että hän oli kuvitellut tyttöjen olevan avuliaita, siivoja, hiljaisia ja mitä vielä. Kaikkea sitä, mitä terve lapsi ei ole. (Ei tarvita kovinkaan kummoista päättelykykyä keksiä, kuka näitä ajatuksia on pannut hänen päähänsä: mummu. Mummun johtava kasvatuspuhe menee näin: aijaija millainen sinä olet, miten sinusta on tullut noin tyhjänpäiväinen räkänokka, sinun isosiskosi/isäsi/serkkusi jota hoidin sinun ikäisenä oli aina kiltti ja kohtelias eikä puhunut ellei kysytty. Ymmärsin onneksi tämän puheen rutiininomaisuuden kuullessani mummun ylistävän siskolleni tottelevaisuuttani, joka totisesti oli fabuloitu ominaisuus - silloin tajusin, että serkut, isä ja varmasti myös isän isosisko ovat olleet ihan yhtä tottelemattomia ja kauheita kuin minäkin. Lakkasin miettimästä, mikä minussa on vikana ja ulkoistin iloisesti sen vian mummuun.) Isä vaikuttaa siltä, ettei hän hirveästi kärsi siitä, että olemme siskon kanssa tyttöjä. Mutta yhtäkaikkisesti epäilyksen siemen on kylvetty ja alkaa itää: vähän kerrassaan pudotan pois tyttömäisyyden kerrallaan koska epäilen, että minua on hankalampi rakastaa, jos pidän hametta, pitkiä hiuksia, kudon mattoa pienoiskangaspuilla ja niin edelleen. Hevosista ei sentään tarvitse luopua, koska keskustassa on Mannerheimin ratsastajapatsas: ratsastus on riittävän miehekäs harrastus. Äiti vaikuttaa pettyneeltä alkaessani protestoida tyttömäisyyttä toisensa perään: mitä yhteistä puhuttavaa meillä nyt on? Mutta luotan siihen, että äiti hyväksyy minut juuri sellaisenaan. Ennemmin tai myöhemmin hän on tajuava, miten paljon hänestä välitän, ja sitten hän hyväksyy minut, vaikka en halua pukeutua sievästi, vaikka en halua tyttöjen kampausta vaan poikatukan ja vaikka pitkälle teini-ikään vastustan ajatusta meikkaamisesta. Koetan viestiä äidille telepaattisesti, että hei, teen tämän sinun takiasi, ettei isän tarvitsisi niin usein suuttua sinulle siitä, miten typeriä lapsia hänellä on. Luullakseni äiti ei koskaan poimi viestiä mutta tekee kuten äidit tekevät - rakastaa siitä huolimatta vaikka käyttääkin sellaisia puheenparsia kuin: jos tämä sotkuisuus jatkuu, kukaan ei koskaan halua naimisiin kanssasi. Minusta ne  uhkaukset ovat ihan omituisia: millainen puoliso voisi muutenkaan olla olennolla joka ei ole selvästi tyttö eikä poika, ei mies eikä nainen?

Kaiken tämän keskellä tärskähdän murrosikään ja joudun todistamaan toiseen kohdistunutta seksuaalista väkivaltaa - löydän uhrin housuttomana, verisenä ja aivan sekavana ja tärisevänä. Se on ensimmäinen kosketukseni seksuaalisuuteen. Kun tajuan, mitä on tapahtunut, uhkaukset siitä, miten kukaan voisi haluta naimisiin kanssani kun en sitä enkä tätä, tuntuvat entistäkin absurdimmilta. En halua tuollaista elämää! En halua harhailla pyöräkellareissa verisenä ilman housuja! Ja sitten, kuitenkin, huomaan jotakin kummallista: virityn joistain ihmisistä. Haluaisin olla heitä lähempänä. Kaikki ne tunteet, jotka on joutunut painamaan pinnan alle vanhempiensa kanssa, koska on nynnyä haluta äidin syliin ja nuhjata kiinni kyljessä, ja pikkusisko tarvitsee sen paikan ja minun pitää olla iso tyttö, ja isää nyt ei ole jostain syystä edes sopivaa halata, kaikki se kipu ja kaipaus lyö silmille ja kohdistuu täysin hallitsemattomasti ihmiseen, joita en oikeastaan edes tunne. En pidä siitä tunnesotkusta. Se saa minun haluamaan hulluja ja käyttäytymään päättömästi, yhtä päättömästi kuin ystäväni, jotka kypsyivät aiemmin ja joiden menolle olin pari vuotta pyöritellyt silmiä - piti saada permanentti, seurata tiettyjä poikia hihitellen, kiinnittää huomiota ulkonäköön. Säästyn sentään permanentilta. Ja ulkonäköön huomion kiinnittämistä ei taida oikein enää oppia siinä iässä. Jo varhan tajuan rakastuvani ja etenkin ihastuvani paljon harvemmin ja krantummin kuin ystävien. He näkevät aina mielenkiintoisia tyyppejä ja ovat sirkeästi valmiita vaihtamaan huomionsa kohdetta.

En tiedä, miksi se tietty fasaanimoodi näyttäytyy niin vastenmielisenä. Mutta sellaisena sen koen. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joku toinen vierailee siinä ja hänen ajatuksensa jauhavat vain miesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Ehkä näen siinä mummun hierarakian tai jotain. Tai en jaksa kovinkaan hyvin kuunnella, miten muuten jutuiltaan kiinnostava ja älykäs ihminen muuttuu ihme säpisijäksi, jonka päähän mahtuu vain yksi ajatus. Mutta se, että itse etenen tuohon tilaan - se on ehkä raivostuttavinta maailmassa, jotain niin noloa, että tekisi mieli jotenkin kopsauttaa itseään. Pahinta tilassa on, että kun se kohdistuu johonkuhun, tälle on valmis antamaan anteeksi yhtä sun toista, jota ei muuten sosisaalisessa piirissä noin vain nielaisisi. Parisuhdeväkivaltaa? No jos se ei tällä kertaa tapahtuisi. Tyhmät läpät? Ehkä en vain yritä tarpeeksi empaattisesti kuunnella, mistä kiikastaa - varmasti on nyt jokin tajunnan este ja jos autan sen pois raivaamisesta, jo pian voimme keskustella kiinnostavista asioista eikä näistä, joihin tyyppi palaa jaarittelemaan tunnista toiseen. Mansplaining? Hän taitaa luulla, että tarvitsen apua ja oiontaa, voi reppanaa. Siihen en sentään osaa mennä, että teeskentelisin tyhmempää kuin olen sillä hetkellä (mikä on kyllä jo aika tyhmä tila). Nauran mansplaniningille ääneen ja etenkin nauran ääneen sille, miten jokin vaivalla opeteltu taitoni koetetaan leimata osaamattomuudeksi ihmisyydessä - esimerkiksi omien rajojen asettamisen taito - ja protestoidaan, että minun pitäisi sitä, tätä ja tuota. Tai että olisi mukavampi, jos suhtautuisin itseeni kriiittisemmin (eli mukautuisin toisen tahtoon tuosta noin vain). Mutta kun se ei kuulu agendaan - enkö muka ole kaikki nämä vuodet koettanut opetella hyväksymään, suhtautumaan armollisesti, myöntämään, etten muutu silmänräpäyksessä, että minulla saa olla tarpeita ja toiveita, että saan asettaa rajani. Kaikki tuo, mitä ei ystävältä jaksaisi yhtään: annas kun on rakastunut. Sen painaa villaisella. Se johtuu epäilemättä hormonaalisesta tilasta, läheisyyden päihdevaikutuksesta.

Tästä lähtökohdasta käsin vaikuttaa jotenkin omalaatuiselta, miten moni ihminen tuntuu jotenkin rakastuneelta rakastumisen kokemukseen ja saa voimia ja ylpeyttä siitä, miten usein ihastuu toisiin. Minulla ei ole ikinä ollut kumppania, joka ihastuisi yhtä vastentahtoisessti kuin itse teen. Ja totta vie ymmärrän, mikä tilassa voi kiehtoakin: onhan se ylävire, äkisti maailma on enemmän hereillä (paitsi sosiaalisessa sfäärissä), voimia ja uskallusta on vaikka mihin. Mutta minusta sen hinta on vain liian kova. Välillä niin käy, ei voi mitään. - Ja sitten on ihmisiä, jotka tekevät tätä jatkuvasti. Tutustun yhteen jokin aika sitten: minne tahansa tämä suloinen olento kulkikin, aina tuli vastaan syötävän komeita partneriehdokkaita. Ei haitannut tipppaakaan, vaikka he olisivat kylpeneet parfyymikipossa ja vaikka he tuskin osaisivat tavata nimeään. Jos itse haraan vastaan ja jarruttelen näitä tuntemuksia tavallista enemmän, tämä olento toimi päinvastoin: jokainen bussimatka sukeutui jännitysnäytelmäksi ja maailman tuntui täyttävän yksi asia: miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Kuuntelen tarinoita ensin lumoutuneena siitä, että joku voi olla niin lirkun larkun laa monen eri ihmisen suhteen joka ikinen päivä, ja sitten kyllästyn täysin, koska vaikka fakta on sinänsä hämmentävä, lirkun larkun laa -jutut tuppaavat aika nopeasti käymään pitkästyttäviksi. Sellaisen ihmisen kanssa, joka miettii lähinnä pariutumisstrategioita, on aika vaikeaa keskustella kiinnostavasti.

Ja välillä kohtaan Kimmo Limmon (tiedäthän, Hanhiemon Kimmo Limmon: hänellä on inkarnaatioita, olen tavannut useampia) ja jos kohtaan hänet työyhteisön jäsenenä, en oikein tiedä, miten suhtautuisin naispuoleisiin kollegoihini, jotka eivät onnistu näkemään, että mies on Kimmo Limmo. (Kimmo Limmo hattu kenossa tyttöjen luo oli kovasti menossa. Suuteli, nauratti, itketti heitä ja pois juoksi pitkin kyläteitä.) Ehkä osa naisista nauttii siitä tunteesta, että mies selvästi vokottelee heitä? Ja ehkä jopa siitä, että mies selvästi vokottelee kaikkia? Tiedäthän, se miten työkaverit sanovat nurkan takana: Ooh, komea mies, onneksi meille on suotu silmänruokaa. Ja itse tarkastelee tätä pörhentelevää fasaanikukkoa epäuskoisena ja miettii, miksi mies kuvittelee olevansa niin hauska - varmaankin sen takia, että kymmenen naisen yleisöstä yhdeksän silmät hehkuvat ja he osoittavat kehonkielellään pitävänsä jutuista. Ja näyttävät ehkä vähän haavoittuneilta, jos se kymmenes - allekirjoittanut - tässä vaiheessa avaa suunsa ja kysyy että oletko tullut ajatelleeksi että niin, näin tai noin: koska olen alusta saakka ollut selvillä siitä, että mies on Kimmo Limmo, olen kuunnellut ainoana koko joukossa sanoja ja havainnut, että päätelmä ontuu tai sitä voisi parantaa tietyt asiat ääneen todeten. Jotkut Kimmo Limmot hämmentyvät - he ovat ilmeisesti koko ikänsä kylpeneet palvovassa huomiossa ja ällistyvät jonkun alkaessa keskustella heidän kanssaan ikään kuin vertaistasolla. Meillä totisesti voi olla erilaisia elämänpolkuja!

Kimmo Limmojen ja Lirkun Larkun Laiden kanssa asioidessa on helppoa tuntea itsensä täysijärkiseksi, mutta annas kun on itse Lirkun Larkun Laa. Se on varjo, jota en mieluiten ottaisi maailmaani. Mutta se moodi toimii minussakin. Harvoin, toki: menee usein vuosia etten joudu todistamaan fasanointikohtaustakaan. Mutta sitten sitäkin väkevämmin ja älyttömämpänä. Hyväksyn moodin ja sen nolouden, eihän sille vaihtoehtoakaan ole. Mutta parisuhteisiin se antaa vähän ikävän kaiun: Jos joku pystyy rakastumaan minuun juuri silloin kun olen Lirkun Larkun Laa, hän on oikeastaan rakastunut johonkin aivan toiseen olentoon. Tavallaan tietysti tuo olento on osa minua, mutta niin monessa suhteessa niin erilainen, että vaikeuksia lienee luvassa Lirkun Larkun Laan haihduttua olemattomiin ja minun kehrätessäni tyytyväisyyttä, kun näin käy: kun saan takaisin näkemyksellisyyteni, itseohjautuvuuteni ja kiinnostavan elämäni.

Joskus olen miettinyt, miten kummallinen tämä ihmisten maailma on. Mietin Kalifornian-naista, hänen haluaan kuolla. Mietin, miten paljon se on tekemisissä sen sananlaskun kanssa, että jos olet viisain ihminen huoneessa, olet väärässä huoneessa. Se on luullakseni Kalifornian-naisen pulma. Hänen on vaikeaa löytää oikeita huoneita. Mietin Vompattia ja sitä, miten hän tuntee olonsa kotoisaksi luonani, vaikka olemme tässä ihastumissuhteessa toistemme vastakohdat. Hän tietysti näkee minun tapani olla järkyttävän traumoittuneena - hänelle oli valaisevaa löytää nettimaininta vanhemman ajan suomalaisten rakkauskäsityksestä: "Lemmen henkilöitymänäkin Lempo saattoi olla paha, sillä ennen uuden ajan romanttista käsitystä rakkaudesta lempeä pidettiin usein arvaamattomana ja vieraana, jopa vaarallisena voimana, joka hallitsi ihmistä, saattoi viedä järjen ja johtaa rappioon. " Ehkä se, miten suhtaudun, ei olekaan omituista jossain toisessa ajankohdassa: en vain ole omaksunut romanttista rakkauskäsitystä. Luultavasti se samuus, jota aistin monessa Atwoodin ja Munron tekstissä, palautuu tähän: he ovat selvästi kirjoittaneet esiin ainakin kertojaminän äänessä saman epäuskoisen parahduksen, että mitä nyt, minne sitä tulikaan singottua ihan sen vuoksi, että jossain sai hyvää seksiä. Tai ei - tämä on vähättelyä. Ei se palaudu vain seksiin. Siinä on kyse muustakin, jostain parahtavasta kaipuusta, mutta toki seksuaalivietti sinetöi hormonaalisen vasteen ja sitoutumisriittien aikaisen aivosumun.  Mietin mummua, joka ei koskaan lakannut miesmiesmiesmiesmiesreagoimasta. Mietin tuntemieni naisten elämäkertoja ja miten paljon voimia he ovat pistäneet siihen, että ovat tuvanneet lapsensa pysyttelemällä yhdessä sellaisen miehen kanssa, joka ei yksinkertaisesti osoita minkään sortin halukkuutta työstää ongelmiaan. Joustaneet, joustaneet, joustaneet ja joustaneet. Pyöritelleet silmiä selän takana.

En enää halua olla mies, en ole halunnut pitkiin aikoihin. Mutta en kyllä onnistu olemaan romanttisen rakkauskäsityksen nainenkaan. Enkä seksiin jonain arkipäiväisenä suhtautuva poly.

Onneksi ei tarvitse olla, haluta olla tai osata olla mitään tiettyä. Ja: on siunaus tulla tähän ikään, jossa saa kulkea kenenkään huomaamatta, pysäyttämättä, kommentoimatta. Ja: ehkä tuota noloa varjoa ei enää häilähdä elämäni halki? Kuka ties olen nähnyt sen jo niin monta kertaa, ja hyväksynyt sen mukanaan tuomat asiat, ja sen puolen itsessäni niin läpikotaisin, ettei sen enää tarvitsisi tapahtua? 

Mitä mietin tänä syksynä

Like the soil, mind is fertilized while it lies fallow, until a new burst of bloom ensues.
John Dewey, Art as Experience

En ehdi kirjoittaa. Tai varmasti ehtisin, jos priorisoisin. En ole priorisoinut. En ole tuntenut enää yksinäisyyttä tai epäsopivuutta sillä tavalla kuin se oli osa elämääni aina jonnekin - minne? - saakka. (Ehkä sinne saakka kun keskustelimme Faunin kanssa yli vuosi sitten keskustelun, jossa minusta tuntui, että sain sanottua kaiken, joka on tarpeen sanoa jollekulle toiselle: irtipäästämiskeskustelu. Ehkä sisäinen muutos tapahtui jo sitä ennen mutta se oli vielä sanottava ääneen, ehkä se sisäinen muutos oli tapahtunut jo vuosia sitten mutta ei ollut ketään, jonka olisin ennen tuota keskustelua tiennyt olevan valmis kuulemaan sen, ja muutos todellistuu vasta tullessaan jaetuksi muutenkin kuin kuvitellen. Tuossa keskustelussa kai tajusin lopullisesti, että huolimatta kaikista epäilyksistäni jaksan ja osaan rakastaa toisia ja että siihen, että rakastan, ei tarvita mitään ulkoisia merkkejä - suhdetta, ystävyyden vakuutteluita tms.)

Kai olen sitten löytänyt paikan tästä elämästä ja maailmasta. En ole tainnut ajatella syksyn aikana kertaakaan, etten jaksa elää, en edes häilähdyksen verran. Olen kyllä ajatellut monesti, että jos nyt kuolisin, en jäisi katumaan enkä murehtimaan mitään, ja että olen saanut niin paljon, että lisän penääminen olisi röyhkeää. Aivan kuin olisi pukeutunut jonkun toisen vaatteisiin. Sisilian joogaretriitillä hyvin onnettomana kolmisen vuotta sitten, vai onko siitä jo neljä vuotta, miten vuosista voisi pitää kirjaa, tapasin poliisissa toimivan jooginaisen, joka ajoi hurjaa vauhtia pimeillä teillä ja sanoi kasvot kalpeina hidastamista vaativalle miehelleen, että hän on valmis lähtemään sitten kun aika on, että sen kanssa on vain oltava siinä työssä sujut. Siinä oli jotain tuttua ja ehkä vähitellen olen kokeillut tuota ilmiasua, sovitellut sitä, harjoitellut. Olen toki ollut ennenkin valmis jollain tavalla, mutta se on ollut enemmän väsymystä, personalistoitua osaamattomuutta, elämisen pelkoa.

Kun tuntee kuuluvansa tänne, ei samalla tavalla tule hinkua kirjoittaa. Ei ole mitään niin akuuttia, mikä pitäisi käsitellä vaivaamasta kehoa.

Mutta toki olen ajatellut ja joskus ohikiitävästi harmistunut siitä, etten ole kirjannut muistiin ajatuksia. Kuten ajatuksia harjoittamisesta. Sitä, miten jostain tarpeellisesta mutta hyvin epämukavasta kasvaa osa itseä ja päivittäisrutiinia, miten epämukavasta tulee tässä kohdin mukava ja miten lempeäksi vähitellen kehittyy omaa osaamattomuutta kohtaan.

Jos pitäisi nimetä yksi ihminen, joka on kaikista eniten vaikuttanut omaan hyvinvointiini, se olisi melko varmasti Pema Chodron. Tämä tuli mieleen pari kuukautta sitten, kun luin ystävän päivitystä Peman kirjan lukemisesta. On hyvin radikaalia ja vaikeaa hyväksyä se, mikä tapahtuu. Ja vielä kiinnostua siitä! Monesti olisi (ja on) hyvin houkuttelevaa kääntää katseensa poispäin siitä, miten noloa, raivostuttavaa, epätoivoista ja taitamatonta oma käyttäytyminen on, miten sitä ei osaa välillä oikein edes nukkua eikä hengittää, koska on niin jännittynyt tästä kaikesta. Ja miten mielellään fuskaa ja katsoo poispäin vaikeuksista (jotka totisesti ovat vaikeuksia eivätkä haasteita), kieltää jo esitietoisella tasolla, että tässä olisi mitään merkillepantavaa, kiinnostavaa, vaikutettavaa tai etenkään hyväksyttävää.

Aika usein koetan ohjata joogaa paljonkin Pemaan tukeutuen: Kas, eikö olekin toivotonta, kun se polvi ei vaan aktivoidu eikä selkää saa pystysuoraan? Ja mitenkä ne alemmat kylkiluut taas karkasivatkaan kontrollista ja miten lonkankoukistajan pidennystä väistettiin ovelasti pyrstöä ankanpyrstölle työntäen! Ja sitten joogit katsovat sen näköisenä että mitä nyt. Että eikö sun pitänyt tsempata meitä? Ja täällä me vaan kökötetään ja hengitellään ja se tuntuu ihan tyhmältä ja riskialttiilta (koska tyhmä ohjaaja kaiken aikaa muistuttelee, että tässä voi sattua jos et sitä ja tätä ja tuota ja sitten toteaa että no eipä taaskaan onnistunut) ja kaiken lisäksi mitään tavoitettakaan ei ole koska sehän veisi huomion pois tästä katastrofista. Tai siis, on tavoite olla läsnä, mutta se tuottaa lähinnä noloutta.

Tämä on kaukana yoga blissista. Huomaan jatkuvasti, että tunneillani yoga bliss syntyy niinä kertoina, kun olen jostain syystä hyvin väsynyt enkä yksinkertaisesti jaksa korjata ziljoonatta kertaa, muistuttaa muistuttamistani niistä pienistä asennon korjauksista, jotka tekevät asanasta turvallisen ja työlään, ja annan ihmisten roikkua nivelsiteidensä varassa hetken ja hengitellä pinnallisesti tämän kerran. Tai teetän kokeellisesti jotain mistä heti totean (sisäisesti ja hiljaa), että ei hemmetti, ei ryhmän koordinaatio ja kehotietoisuus riitä vielä tähän, tarvitaan vielä rutosti valmistavaa työtä (josta paljon kukaan ei piittaisi koska ne eivät ole "oikeita asanoita" eikä niissä ehkä edes tule hiki tai kipeitä lihaksia, joilla aika moni tuntuu mittaavan kehotietoisuuden ja kehonhallinnan kehittymistä). Juuri silloin useimmat tulevat sanomaan, että olipas mahtava tunti. Kuulen sen näin: sain tehdä asioita tiedostamatta, että töitä piisaisi ja ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten niihin töihin edes tartutaan. Mutta ei elämä ole enimmäkseen mahtavaa. Jooga vielä vähemmän. Enimmäkseen on noloutta, pulmia, tietämättömyyttä, hetkellisiä haluttomuudenpuuskia yhtään mihinkään, tajua kaiken ohikiitävyydestä ja siitä, että kun yhden pulman ratkaisee, ponkaisee seuraava (ja mahdollisesti edellistä hankalampi) näkökenttään.

Siitä huolimatta matolle menee kerran toisensa jälkeen. Miksi?

Ehkä koska on kuullut lauseen, että läsnäolo on hallinnan vastakohta. Kuulostaa suomeksi töröltä pikakäännöksenä, elegantimmalta kuten yksi opettajani sen sanoo englanniksi: "Mindfulness is the opposite of mastery."

Filosofian amanuenssi oli oikeassa kauan sitten seistessään Athenan portailla poltellen tupakkaansa, pysähdyttyäni juttusille ja kerrottuani, että aikani on hajonnut kaikkeen sinne sun tänne. Hän sanoi: "Se mikään ei mene hukkaan." Siinä hän oli oikeassa. Mikään ei ole mennyt hukkaan. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä ja suunta, muutama uudelleenlinjaava toteamus ja asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Tarvitaan yhteisö, joka toivottaa tervetulleeksi ja antaa tilaisuuden tarttua työhön, käyttää oppimaansa toisten hyväksi. Tai ainakin yrittää sitä.

Koetan sanoa kerran toisensa jälkeen oppilailleni, että tulkaa rohkeasti keskelle ja eteen, jotta kerkiän korjata teitä ja ylipäänsä ehdin huomata, jos on jotain akuuttia. Ja kerran toisensa jälkeen ne, jotka eniten tarvitsisivat kosketuksen jonnekin kohtaa selkää ja pyynnön "huomaa tämä kohta, tätä kohti päätä/etuseinää/takaseinää", kaikkoavat takariviin, koska jos kukaan ei huomaa omaa epätäydellisyyttä ja puutu siihen, on melkein kuin sitä ei olisikaan. Mutta ei saa myöskään työkaluja korjata sitä. Joskus vaihdan paikkaa salissa ihan sen vuoksi, että saan kontaktin niihin, jotka pakoilevat itseäni eniten.

Yhdessä syksyssä ryhmät edistyvät valtavan paljon. Lopulta liikkeessäkin kiikastaa monesti siitä, että mielikuva siitä, mitä oltiin tekemässä, ei sisällä sulavuuden ja turvallisuuden kannalta olennaisia metaforia, tai ei tiedosta, mitä suuri osa kehosta tekee - eli toista kuin mitä sen kuvittelee tekevän, ennen kuin joku korjaa, tai näkee kuvan tai videon itsestään ja haluaa parahtaa, että miksi mä olen noin kyyryssä, apua. Koska tiedän, miten raskasta on tehdä toisen tuijottaessa, käytän ohjauksessa apuna paljon korkkitiiliä ja melkein kaikialta löytyviä jumppakeppejä. Tiili tai keppi ristiselällä on objektiivinen mittari, joka antaa iholle vaapunnallaan välittömän palautteen siitä, horjuuko asento tai kippaako lantio johonkin suuntaan silloin kun sen haluttaisiin pysyvän suorana. Tiili tai keppi ei myöskään ajattele mitattavastaan mitään, ja joskus huomaan, että oppilaille on raskasta ajatella, mitä heistä mahdan ajatella, joten ehkä tiilen tai kepin palaute on helpompaa ottaa vastaan. Koetan kyllä sanoa, että oma harjoitukseni on sekin melkoista räveltämistä ja kepit vaan kolisevat mutta ei se mitään, siinäpähän sitä oppii. Näin koetan tarjota mallin: Voi olla välittämättä siitä, että aluksi kaikki on niin hemmetin vaikeaa. Ja että se lopuksikin on niin hemmetin vaikeaa. Voi olla, että tämä tekee minusta monille vielä vaikeamman lähestyä. Mutta en oikein tiedä, mitä muutakaan tarjoaisin, joten luotan siihen, että ne, joihin tämä kolahtaa, saavat hyödyn, ja toiset sitten löytävät toisaalta sen, mitä sillä hetkellä tarvitsevat.

Viime viikot ovat olleet melkoisia. Tänään piti olla ensimmäinen vapaapäivä noin kuukauteen, mutta eikö tähänkin pukannut yksi sijaistus - otan kernaasti sijaistuksen tällaiseenkin päivään, jos se on ilmajoogaa. Siinä on tekemisenä jotain niin vapauttavaa ja onnelliseksi tekevää, etten jotenkin miellä sitä työksi lainkaan samalla tavalla kuin muita joogatunteja. Olen kouluttautunut edelleen ja ähkinyt oikein- ja nurinperin sitä, miten vaikeaa onkaan suoristaa yläselkää ja yläniskaa tai aktivoida jalkoja, ja kouluttautuminen jatkuu keväällä tiiviiseen tahtiin. Haluan ymmärtää enemmän dynaamisemmasta mattojoogasta, jota sitäkin opetan ja johon ilmajoogakin pohjautuu. Syksyn opetuksen pohjalta on muodostunut valtava määrä kysymyksenaihioita, joihin toivon saavani hienostusta ja tolkkua. Samalla keho tuntuu hajoavan alle: kaikkialle sattuu joinain iltoina. Etenkin polven vanha nivelrikko on huutanut pari viikkoa onnettomana, mutta on nyt työkuorman keventyessä onneksi lientymään päin, ja sitä patsi: olen tajunnut, miten paljon polvikipu on yhteydessä vasemman puolen piriformis-lihaksen juntturaan ja siihen, ettei vasen lonkka aukea yhtä paljon kuin oikea, todennäköisesti jo ihan luustoperäisesti, koska aukeaminen pysähtyy kovaan seinään, joka saattaa olla reisiluun varsi labrumia vasten, aivan toisessa kohdin kuin oikealla puolen. Kevään lukujärjestys on keveämpi: olen viisastunut syksyn kuluessa ja tajuan paremmin, mitä tehdä ja mitä ainakaan ei.

Tuntuu oudolta, että olen myös myynyt päiväni, iltani ja viikonloppuni kesäkuun loppuun saakka. Niissä kohdin, joissa ei ole työtä, on pakollinen lepo ja palautuminen. Viime kesänä olin sopinut vain yhden joogan viikkotunnin ja tunsin levottomuutta jättäessäni virkamiestyön, jossa oli ihana tiimi, mutta muuten ankea meininki, ja mietin, miten oikein selviän rahallisesti. Toisaalta olin niin raivoisan kyllästynyt lähipiirin valitukseen taloudellisesta epävarmuudestaan, etten olisi kuuna kullanvalkeana kehdannut tunnustaa kellekään ääneen, että talousasia huolestuttaa - en yksinkertaisesti haluaisi lisätä sitä diskurssia tähän maailmaan himpun vertaa, koska näen lähipiirissä ihan liikaa huolta tästä seikasta, ylipaisunutta kauhua siitä, ettei fiksu, kouluttautunut ja sivistynyt ihminen muka selviäisi jonkin aikaa ilman vakipestiä - useimmat vielä tarrautuvat pesteihin, joista eivät oikeastaan edes pidä, mutta pitävät niitä kuitenkin parempina kuin epävarmuutta, vaikka arvelevat itsekin osittain mielettömästi järjestetyn työn tekevän kyyniseksi. Nyt teen mielekästä työtä, jonka jatkuvuus on turvatumpaa kuin virkamiehen pätkät (mikäli oma terveys kestää mutta virastothan eivät katoa mihinkään ja minulla on todella hyvät suositukset tuolta virkamiespätkältä) ja palkkakin sama, etenkin jos laskee mukaan sen, että saan treenata ilmaiseksi paikoissa, joissa opetan. Aiemmin tuntui ahdistavalta myydä itsensä kuukausiksi, nyt se ei tunnu lainkaan pahalta vaan odotan jo innolla kevään uusia kursseja ja kesän retriittejä. Vähitellen ymmärrän, mitä tarkoittaa työssä viihtyminen. Ehkä tätä: ei tunnu pahalta ajatella, että on myynyt itsensä kesään saakka. Ei ikävöi toisaalle. Voi hengittää tässä ja nyt ja tuntea olevansa oikeassa paikassa, olkoonkin että osaa vain hippusen verran ja välillä sattuu ja tuntuu siltä, että tarjoaa ihan muuta kuin mitä asiakkaat haluavat (mutta sitähän opettaminen on, siksi tunneille tullaan ja opettajalle maksetaan: opettaja näkee, mitä oppilas tarvitsee - vs. haluaa - ja koettaa antaa työkaluja tuon tarvitun hitaaseen lähestymiseen).

Yksi seikka, jota olen myös ihmtellyt tänä syksynä, on viestinnän sävy. Tarkoitan tätä: akateemisissa töissä ja virkamiestöissä viestintä on hyvin kuivakkaa, pidättynyttä ja joskus yllättävän passiivis-aggressiivistakin. (Virkamiesaikanani nauroimme tiimin kesken koko yksikön aamupalaveria, jonka ristimme passiivis-aggressiiviseksi aamunavaukseksi. Usein hihitin p-a-a:n alusta loppuun huvitus mahanpohjassa kuplien. Melkoinen vau-kokemus koko tuo meikäläisen virkamiesura!) Jotkut pomoni ovat osanneet akateemisella /virkamispuolella ilmaista myös iloa ja hurmiota, hyviä ihmisiähän on kaikkialla, mutta perussävy on ollut tosiaan jotenkin pidättyväisempi ja hyvin hierarkkinen. En ole tajunnut sitä ennen kuin nyt, kun sovin asioita liikunta-alalla. Täällä sydämet vilahtelevat viesteissä, samoin mahtavat ja loistavat. Aluksi nauroin tyylille, toki samalla tyylillä vastata yrittäen, mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että ei hiivatti, on tässä jotain opittavaa. Koska kyllähän me vaikutumme tapaamistamme ihmisistä, saamme upeita oivalluksia, ja kun olen sairaana ja joku pystyy auttamaan ja tekemään tuntini, helpotus ja kiitollisuus tulvii aitona ja valtavana. Sellaiset emootiot välittyvät hyvin kasvokkain kommunikoidessa vaikka sanat pysyisivätkin vakavina ja ammattimaisina, mutta kun omakin työelämäni on ollut yhdeksänkymmentäluvulta saakka enimmäkseen yhteyttä sähköpostilla, nyttemmin usein facbookilla ja whatsappilla, sillä on merkitystä, että tuntee olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Saako freelancerin tuntemaan itsensä osaksi taloa näin halvoin pikku konstein? Ehkä jopa näin. Olen usein tehnyt vuosia töitä taloille, joista olen tavannut kerran yhden ihmisen livenä työhönottohaastattelussa (ja kaikki varmasti tietävät, miten rentoja ne tilaisuudet ovat). Kaikki muu on ollut sähköistä viestintää tekstillä. Siinä voi muutama sydänmerkki saada paljon painoa!

Nyt aamu etenee, haluan jaloitella lisää, jätän tekstin.

Varmistui, että tänäänkin opetan tunnin. Tuntuu silti vapaapäivältä, kun ehdin kirjoittaakin. 

Osholan ensimmäinen päivä

Aamulla köpittelemme jäykkinä ja jännittyneinä Osho International Meditation Resortin tervetuliaisaamuun. Maha surraa edellisen illan hieman liian suureksi venyneen ruokailunkin jäljiltä vielä jännityksen lisäksi. Eikä yhtään auta ajatella, että jännitys on ihan turhaa: niin keho nyt yksinkertaisesti reagoi mielen syöttäessä siihen ymmärryksen uudesta paikasta, uusista ja ihmisistä ja ohjelmasta, jonka joku toinen on laatinut. Fauni nurisee matkalla asustaan ja on selvästi hermostunut siitä, että meidän pitää kävellä vehreän, hienon Koregaon Parkin kaduilla viininpunaisissa kaavuissa. (Mistähän muuten johtuu, että niin monesti miehille on vaikeaa leikitellä pukeutumisellaan? Koska he eivät useinkaan harjoittele sitä yhtä paljon kuin naiset? Vai onko otokseni vaan pahasti vinoutunut?)

Koetan kuvailla osholaa. Aivan ensimmäiseksi silmään pistää rauhallisuus ja roskattomuus. Suuret puut kietovat sisäänsä moderneja rakennuksia, vesi juoksee kivipintoja alas ja liplattaa altaissa. Tiet on kivetty eikä pöly tunge kaiken aikaa sandaaleihin. Kissat, joita alueella liikkuu useita, ovat hyvinsyöneitä ja vähemmän arkoja kuin laihat katit muualla Intiassa. Porteista hiihtelee sisään jos minkänäköistä ihmistä: keski-ikäisiä keskieurooppalaisen oloisia tätejä, nuoria välimerellisiä tyttöjä, muutama intialainen laiha mies, päänsä kaljuksi ajelleita ja pitkäponihäntäisiä keski-ikäisiä valkoisia ukkeleita, kuivakan lihaksikkaita japanilaisia. Kaikilla on viininpunainen kaapu. Kaapuaminen ei kuitenkaan oikeastaan saa minusta näkymää harmonisemmaksi, koska asujen samansuuntaisuus vain korostaa entisestään, miten omituisella tavalla jokainen ihminen on vain itsensä näköinen. Toisin kuin intiassa muuten, vastakkaisten sukupuolten näkee koskettavan toisiaan. Jotkut halaavat pitkään kahisevien bambujen alla sillä aikaa kun istumme kivipaasilla ja odottelemme tervetuliaiskierroksen käynnistymistä.

Viimein kierros alkaa. (Ehdin jo pelätä meidän jotenkin missanneen sen.) Meitä on alle kymmenen uutta ja kaksi konkaria, jotka vievät meitä kävellen ympäri kampusta ja luokkaan tutustumaan meditaatioihin. Kokeilemme lyhytversioita dynaamisesta meditaatiosta sekä kundaliinimeditaatiosta. Dynaaminen meditaatio osoittautuu haasteelliseksi, vaikka se on etukäteen tuntunut kiinnostavimmalta. Siinä pitäisi nimittäin toisessa vaiheessa tulla täysin hulluksi, ja toisin kuin olin ymmärtänyt, tai sitten nyt ymmärrän pieleen, nimenomaan purkaa turhaumustaan ja vihaansa. Saan huudettua raivokkaasti ehkä sekunnin, mutta sen jälkeen en oikein keksi mitään minua suututtavaa. Niinpä vain ulisen ja parun ajatellen eliökunnan tuhoa ja koetan tuntea sen tuskat kehossani, mutta lohduttomuudesta puuttuu jotain. Epätoivo, raivo... en saa niistä kiinni. Enkä tiedä, sen tajuan myöhemmin, kun seison pysähdyksissä ja kädet ilmassa, tekeekö minulle hyvää vahvistaa tätä surua itsessäni. Joka tapauksessa, kymmenen minuutin pikaversio dynaamisesta meditaatiosta ajaa ainakin minut jo aivan loppuun. Ehkä sitä ei tarvitsisi tehdä niin omistautuneesti ja täysillä, tajuan vasta myöhemmin illalla. Mutta toisaalta, kun ollaan paikassa, jossa keskitytään enemmän siihen, miten asiat tehdään, kuin mitä tehdään, ja kuitenkin meditoidaan, miten sitä voisi tehdä vain puolivillaisesti?

Lopun päivää ääneni on käheä ja äänihuulten tienovilla jomottaa kipu, koska olen kaikesta epävarmuudestani ja vihakelvottomuuden tunteistani huolimatta karjunut kaksi minuuttia niin täysiä kuin minusta ääntä lähtee.

Kundaliinimeditaatio sen sijaan osoittautuu pehmeämmäksi ja kiinnostavammaksi. Siinä neljäsosa ajasta ensin täristään, sitten tanssitaan, sitten istutaan ja tarkkaillaan kehon ja mielen tapahtumia ja lopuksi vielä maataan. Jotenkin se sopii paremmin tähän tilanteeseen. Siitä tulee hyvä, rento olo, eikä sellainen loppuunajettu, kivistävä olo kuin dynaamisesta meditaatiosta. Tai ehkä minulla on vaan tosi huono kunto kaiken ripuloimisen ja tanssimattomuuden jäljiltä. Hmm. Onhan sekin mahdollista. Joka tapauksessa, koska jo kymmenen minuutin versio oikeasti tunnin mittaisesta dynaamisesta meditaatiosta vetää kuitiksi, on ehkä järkevämpää aloittaa sen harjoitteleminen kotona tuosta kymmenminuuttisesta, kasvattaa sitä sitten viiteentoista ja niin edelleen, sen sijaan että menisi suoraan tunnin jaksoon eikä ehkä enää ikinä menisi uudestaan. Kundaliini tuntuu siltä, että sitä pystyisi tekemään tunninkin.

Aamutervetuliaisessa myös tanssimme vapaasti näiden kahden tynkämeditaation lisäksi. Se tuntuu hieman hassulta: Siinä me pogoilemme kaavuissa kuin mitkäkin ala-asteen limudiskolaiset. Kaikki vaikuttavat yhtä jännittyneiltäkin! Koetan vaklata, mitä Fauni mahtaa tuumata kaikesta tästä, mutta en oikein saa kiinni siitä, kokeeko hän edelleen hamemaisen kaavun jotenkin noloksi.

Itse koen vieraaksi toisen esittelijämme jotenkin kumman todistelevan otteen: että meditaatiot on laadittu erittäin tieteellisesti, esimerkiksi. Mitähän lisäarvoa moisen toistelulla ajatellaan olevan, kun puhe on kuitenkin suunnattu ihmisille, jotka ovat jo maksaneet mojovan summan tutustumisaamusta ja raahautuneet paikalle, eli ovat selvästi kiinnostuneita kokeilemaan metodia käytännössä? Eikö kuitenkin voisi ajatella, että jos metodi kolahtaa, sen omaksuu, ja jos ei kolahda, sitten etsii jotakin muuta. Istun hiljaa ja hämmästelen tieteellisyyttä, joka mainitaan moneen kertaan, ja tulen aika mietteliääksi sen suhteen, mitähän se puhujalle mahtaa tarkoittaa, etenkin kun hän kahdesti toistaa, että meditaatioiden takana on niin tieteellinen mieli, ettei hän itse ymmärrä siitä yhtään mitään.

Toinen seikka, joka esittelypuheessa töksähtää, on viittaaminen meditaation päämäärään: Sen aidon, luonnollisen itsen löytämiseen kulttuurisen ehdollistamisen kuonan alta. Tätä itseä kuvataan siksi, joka ei ole mieli eikä keho vaan se joka pystyy tarkkailemaan niitä ja on siis oikeastaan ei-itse. Minustakin metataso on hyödyllinen ja ehdoton edellytys kaikkeen tietoisella tavalla kohtuulliseen elämään (ja kyllähän esimerkiksi tietyt psykoterapiankin koulukunnat painottavat, miten tärkeää on identifioitua "terveen aikuisen moodiin" tai "terveen aikuisen ääneen"). Mutta että tuo tarkkailija olisi aidompi ja luonnollisempi, epäilen. Eikö juuri jokin aika sitten uutisoitukin, miten ihmisen aivojen sosiaalisia suhteita kartoittavat osiot kasvavat täyteen mittaansa vasta noin kaksikymmentäviisivuotiaana? Eivätkö nuo osiot vartu juuri kulttuurisen ehdollistamisen alaisina? Ja mikä vielä raflaavampaa: kun ihminen nyt kerran on tämmöinen kumma laji, jonka poikaset syntyvät niin puolivalmiina kasvaakseen kiinni kulttuuriinsa, tarkoitetaanko aidolla ja luonnollisella ihmisellä kulttuurisen ehdollistuksen alla sitä, joka ei osaa pidätellä virtsaansa eikä ulostettaan, koettaa tarttua ääniin käsillä ja niin edelleen. Joka ei osaa liikuttaa itseään pakoon, vaikka vaara sitä uhkaisi, joka tarvitsee äidin, joka omistautuu sille ympärivuorokautisesti sinne saakka että (kaipa kulttuurin tahraamien) vuorovaikutusten ansiosta poikasen keho varttuu ja voimistuu ja oppii kävelemään, juoksemaan ja lopulta erottamaan ainakin hypoteettisesti sellaisia jatkumoita kuin uni ja valve tai valhe ja tosi. Ei varmaankaan toivota, että aidot itset kuolaisivat lattialla ja heiluttelisivat kämmeniään ja huutaisivat laskettuaan alleen. Mutta voi sanoja.

Huomaan miettiväni sitäkin, onko edes lapsenomainen tai lapsen kaltainen hyvä kuvaus siitä, mitä meditaatiolla voitaisiin tavoitella. En ole siitä aivan varma. Ainakin oma lapsuuteni oli pitkälti dogmaattista, välillä hyvin ahdistunutta ja ilotonta. Se riehuriemu, joka vuorotteli toisten riepottelemaksi tulemisen kanssa, sisälsi sellaisia piirteitä, joita en haluaisi takaisin. En haluaisi enää leikkiä, kenen jalka menee ensiksi poikki muuntajan katolta hyppiessä. En haluaisi kuohua ja ajatella olevani kuolematon. Tai uudestisyntynyt messias. Laupias taivas. Pysyköön sellainen kaukana minusta. Lapsiakin on niin monenlaisia; ajattelen tuttavien kahta lasta. Toinen heistä on syntymästään saakka ollut hyvin ujo, arka ja itkuinen ja alkanut nyt vasta vähitellen toeta jaloilleen kouluun mennessään. Toinen taas on syntymästään saakka ollut iloinen ja huoleton. Ehkä elämä leikkaa peräänkuulutettua lapsenomaisuutta jälkimmäisen tapaisilta lapsilta. Ehkä he voivat saada sitä takaisin. Mutta mitä meihin syntymässä säikähtäneisiin tulee - meille se on jotakin täysin uutta. Itse jäsennän esimerkiksi rohkeuden mennä juttelemaan välittömästi vieraalle ihmiselle selväksi aikuisuuden merkiksi. Minä opin sellaisen vasta aikuisena, yliopistolla.

No mutta se termeistä. En pidä termien kuuntelemistani kulttuurin saastekerroksena; niiden kuunteleminen tarkoittaa paljon iloa, huvia ja kenties joskus pilkahduksen aavistustakin siitä, miksi kommunikoiminen (ymmärtämisestä puhumattakaan) menee välillä niin puihin. (Valitettavasti tuo aavistus saapuu useimmiten jälkijättöisesti. Joku voi nyt kysyä, mikä aavistus se tuommoinen on, mutta kutsun tätä aavistukseksi, koska se on jotain niin hataraa ja epämääräistä.)

Pienen kampuskävelyn jälkeen meidät jätetään selviytymään omin nokkinemme. Silmäilemme esitteitä ja päätämme osallistua illan kundaliinimeditaatioon ja iltakokoontumiseen, jonne pitää mennä valkeissa kaavuissa. Koska aamuohjelma on tyhjentänyt meitä, menemme syömään ruokalaan. Siellä on täysjyväriisiä! Melkein itken ilosta - sinne saakka, että joku tulee huomauttamaan, ettei riisiä saisi ottaa laakealle lautaselle vaan se pitäisi laittaa soppa- tai salaattikulhon näköiseen kippoon. Jaaha, vastaan huolettomasti, no ei sille nyt voi enää kai mitään. Kassalla samasta asiasta tylytetään vielä tuomitsevampaan sävyyn. On vaikeaa olla vähän hämmentymättä - onko nyt oikeasti niin paljon väliä sillä, mihin astiaan olen riisin ottanut? Hämmennystäni en älyä purnata edes siitä, että jos kerran on oikeita ja vääriä kulhoja, olisi ihan mukavaa, että niistä voitaisiin jotenkin opastaa ruokajonoon asettujaa. Riisistä laskutetaan joka tapauksessa kolminkertainen hinta, koska laitoin sen lautaselle kulhon sijaan. Luulisi sen kompensoivan aiheuttamaani vääryyttä.

Ruoan jälkeen tarvomme hotellille, koska on selvinnyt, että ennen iltakokoontumista on käytävä suihkussa ja tarvitsemme siis mukaan pyyhkeet iltavaatteiden lisäksi. Nukumme hotellilla lyhyet päiväunet ja rymyämme takaisin vasta juuri ennen kundaliinin alkua. Koetamme etsiä lukkokaappien vartijaa - meditaatiohalliin ei saa viedä laukkuja - mutta löydämmekin vain tiedon, että hän on lakannut palvelemasta jo yli tuntia aiemmin. Tajuamme nukkuneemme onnemme ohi - ja ei vain kundaliinin, vaan myös iltakokoontumisen. Äkkiä ilta avautuu edessä pitkänä ja tyhjänä silkan paperien huolimattomasti lukemisen takia. (No jaa, ei kai saisi olla näin ankara. Informaatiota taisi vain tulla aikamoinen klöntti kerralla!) Onneksi Fauni keksii, että hän voi jäädä istuksimaan kahvilaan laukkujen kanssa, jos minä menen kundaliiniin. Vastustelen aluksi, mutta kun huomaan Faunin olevan ihan hyvillä mielin tarjoamassa mahdollisuutta, tartun siihen kiitollisena.

Kundaliinimeditaatio suoritetaan suuressa, korkeassa hallissa, jonka sisäkatto mukailee rakennuksen pyramidin muotoa. Tanssiessa on hauskaa kurkotella tuota kattoa kohden. En muista, pitääkö silmät sulkea koko meditaation ajaksi, siitä ei mainita johdanto-osiossa, joten pidän silmiä välillä kiinni ja välillä auki. Se muuttaa harjoituksen luonnetta olennaisesti. Toisaalta itseen on parempi syventyä silmät kiinni, toisaalta näkymä - salillinen viininpunaisissa kaavuissa täriseviä ja tanssivia ihmisiä - on liian komea, jotta malttaisin pitää silmät koko ajan kiinni. Ja miksi meditaation pitäisi tutkia vain mielen polveilua, eikö se voisi ulottua tutkimaan myös havainnon etenemistä, juuttumista ja nimeytymistä ja sitten taas yllätyksen ja aiemman ajatusvirheen tajuamisen kautta raikastumista?

Minua joka tapauksessa kiinnostavat salissa pyörähtelevät ihmiset. Mitähän he täältä hakevat? Ja kissanpieksut, mitähän minä täältä haen? Kai olen vain utelias. Tanssiminen suuressa seurueessa synnyttää hyviä tuntemuksia.

Oikeastaan tuntuu hassulta sanoa kundaliinimeditaation iskeneen erityisesti. Siinä saadut huomiot ovat melko samanlaisia kuin huomiot esimerkiksi NIA-tunneilla. En oikein usko, että on kaikille toimivaa meditaatioreseptiä tai että jokin tanssi, esimerkiksi, olisi itsessään luonteeltaan ei-meditaatiivista. Mutta tuntuu täsmällisemmältä jo kirjoittaa, että kundaliinimeditaatio muistuttaa tanssia ja sen jälkeistä venyttelyosiota meditaationa.

Kundaliinin jälkeen Fauni ilmoitti menevänsä ehkä pimeyden meditaatioon. Hyvä, sanoin, mutta minä en sinne tule. (Istuminen ei selvästikään ole minun juttuni. ) Ei se onneksi haitannut; Fauni arveli pimeyden sopivan hyvin hänen lievään kiusaantuneisuuteensa meditoimassa nähdyksi tulemisesta. Niinpä syömisen jälkeen (söimme toisaalla) Fauni lähti pimeyden meditaatioon ja minä tulin kirjoittamaan muistiin, mitä kaikkea on tapahtunut ja miltä tuntuu. Huomenna pitää varata lukkolokero heti aamusta, ettemme jää uudestaan paitsi meditaatioista. Luvassa on mielenkiintoisia juttuja: Gurdijeff-tanssia, naurumeditaatiota, lisää kundaliinia.

Ostin aamuksi taas ananaksen. Järkyttävää tajuta, että parin päivän päästä lentää maahan, jossa ei ole varaa aamuananaksiin, ja vaikka olisikin, ne ovat siellä niin toislaatuisia, ettei niitä tekisi mieli joka aamu syödä.

Näkymättömyydestä jälkijättöisesti

Jospa sen olisi tiennyt lapsena, olisi ollut paljon huolimattomampi, pelottomampi. Olisi mennyt mieluummin teatteriin tai lastentapahtumaan, jossa yleisöä koetettiin osallistaa. Mutta ei, en tiennyt sen näkyvän päällepäin. Kauhu siitä, että äänekäs ja remuava esiintyjäkaarti saattaisi poimia juuri vastahakoisen ja joukosta kangistuneen itsen ja raahata jo nyt tärisevän kehon lavalle ja kaikki tuijoittaisivat, se kauhu nielaisi sisäänsä eikä siinä ollut tilaa kysymyksille kehonkielestä tai toisten tunteiden tulkitsemisesta. Ei minun oletuksiini kuulunut lapsena, että ujous näkyy päälle, että kauhunkankeuden erottaa jo ryhdistä, eikä etenkään se, että sitä jollakin tavalla, no, kunnioitettaisiin tai sivuutettaisiin tai kierrettäisiin, vilkaistaisiin ja todettaisiin, että tuo on niin peloissaan, ettei kajota siihen millään tavalla, antaa sen rauhoittua. Ei minun uskomusjärjestelmääni kuulunut ajatusta, että toiset haluaisivat minun voivan hyvin ja olevan onnellinen. Tai että pelkoni tuntuisi heistä ikävältä ja he tulisivat siitä vähän surullisiksi. (Kuten itse saatan tulla pienten lasten pelosta: kurjaa, että pitää sillä lailla pelätä. Tiedän niin hyvin, miten jähmettävältä se tuntuu.)

Rauhoittumiseen meni yli kaksikymmentä vuotta. Minua ei koskaan poimittu väkijoukosta väenvängällä lavalle, vaikka vanhemmat päivittelivät tykönään, miksen tarjoudu vapaaehtoiseksi. (Kerran tarjouduinkin, ja sulki heidän suunsa. Sirkuksessa kysyttiin, kuka haluaisi ratsastaa norsulla, ja ennen kuin tajusin itsekään, seisoin tuolilla ja karjuin: "MINÄ!", vanhempien kauhistukseksi. En ehtinyt yhtään pelätä, koska norsu kiinnosti niin kovasti. Niin suuri ja puolikalju ja kaikkea! Tiesin, että sen kärsän päässä on ikään kuin sormet, ja nenäsormisella ratsastaminen miellytti outoudenkaipuutani.) Viime aikoina on alkanut tapahtua sellaista, että minua on alettu joskus poimia. Jos olen kurssilla, saatan päätyä siksi, jolle demonstroidaan otteet. Ehkä se johtuu siitä, että kuuntelen tarkasti ja katselen myös. En enää koeta pysyä näkymättömänä. Ei ole mitään, miltä piiloutuisin. Useimmiten. Hääkimpun heitoiltakaan ei tarvitse piiloutua, koska kenenkään päähän ei enää tulisi raijata minua "tavoittelemaan" (yrittämään väistellä) kimppua. (En tiedä, miksi ihmeessä se on niin ahdistavaa. Ehkä taustalla on raivo siitä, että naisten oletetaan haluavan naimisiin. Vai oletetaanko? No, en ymmärrä koko avioliittoa ihmeemmin, vaikka jotenkin olen sellaisessa ja siihen tilanteeseen oikein tyytyväinen; rakastan Vompsua ja ennen kaikkea meidän on helppoa tehdä melkein kaikkia asioita yhdessä.)

Oikeastaan niitä harvoja tilanteita, joissa koetan nykyään tekeytyä näkymättömäksi, ovat vanhojen opettajien kohtaamiset. On käynyt tarpeeksi monta kertaa niin, että havaittuani metrolaiturilla tai laivassa tai jossain muussa seisoskelupaikassa vanhan opettajani olen mennyt juttelemaan vain huomatakseni, ettei opettajalla ole hajuakaan siitä, kuka voisin olla. Tavallaan se on aivan ymmärrettävää, ihmeellistä ylipäänsä, että he muistavat keitään. Etenkin kun lapset tapaavat kasvaa. Mutta asiasta useamman ihmisen kanssa juteltuani olen tajunnut, ettei suinkaan käy niin, että opettajat joko muistaisivat tai unohtaisivat kaikki opettamansa lapset. He muistavat tietyt lapset. Ja minä taas olen niin tiukasti koettanut tekeytyä näkymättömäksi, etten ole jättänyt oikeastaan yhtään johtolankaa, johon jonkun opettajan muistikuva voisi kiinnittyä. (Huippu oli, että neljä vuotta luokanvalvojanani ollut opettaja ei muistanut minua lainkaan, mutta muisti kyllä hyvin siskoni, jolle hän oli opettanut puoli vuotta teknistä työtä.) Kun muutenkin tuntuu vaikealta lähestyä ihmisiä, joista ei voi olla varma, muistavatko he itsen vai eivät - ja tunnun olettavan automaattisesti, etteivät he muista minua, jonkin vanhan todistusaineiston pohjalta, siltä ajalta, kun mykistyin ja koetin olla näkymätön - opettajien kohdalla koko kysymys on paisunut sulaksi säikkyydeksi. Tuntuu jotenkin ikävältä tulla juttelemaan ja nolostuttaa toista sillä, ettei tämä muista itseä. Esimerkiksi ajatus, että kysyisin joltakulta entiseltä opettajaltani sijaisuuksia, kuten monet osaavat tehdä vaivatta, tuntuu kauhistuttavalta. Ikään kuin laskelmoidulta: ensin nolostuttaa toisen sillä ettei tämä muista ja sitten tuota noloutta hyväksikäyttäen mankuu itselleen töitä. (No, onneksi en ole pahemmin halunnutkaan opetusalalle... mutta mielikuvaharjoituksen tasolla tämä kaikki vaikuttaa hyvin surulliselta ja hullunkuriselta samaan aikaan.) Koetan vakuuttua, ettei semmoinen olisi anteeksiantamattoman röyhkeää, mutten oikein onnistu, vaikka ihan hyvin tiedän, etten pitäisi kenenkään muun vastaavaa käyttäytymistä nyt ainakaan röyhkeänä.

Joskus, hetkittäin, huolestun siitä, onko minulla itseni mielestä mitään oikeuksia tässä maailmassa. Tiedän kuitenkin, että toki on. Jos niitä poljetaan, raivostun. Mutta minulla on aika paljon vähemmän oikeuksia kuin monilla muilla omasta mielestään. Mistä se asetelma tulee?

Tänään sattui niin, että eräs entinen opettajani katsoi minuun hetken tarkasti ja tervehti sitten. Sanoin iloisesti takaisin hei. Tuntui hyvältä, että joku muisti, vaikka niinä vuosina koetinkin itse vetäytyä johonkin turvalliseen kuvitelmakuplaan, että jos pidätän hengitystä, minua ei voi huo-ma-ta, että jos pyyhin hikeä ihottumista housunsivuun ja koetan olla ilmeetön ja eleetön, minua ei voida rankaista mistään, minua ei voida pakottaa lukemaan ainetta luokan edessä ääneen tai muutenkaan kiduttaa. Joku opettaja näki sen apatian ja pelon taakse, sen passiivisuuden ja toisaalta kokeissa loistamisen taakse. Joku ymmärsi, että kyse ei ollut siitä, etteikö minua olisi kiinnostanut tai huvittanut, että se oli vain pelkoa... joku muisti sen pelon takaakin ihmisen.

Nykyään en enää usko, että pelko olisi jäänyt moneltakaan opettajalta huomaamatta. Koululuokissa on vain niin paljon enemmän välittömästi häiritseviä asioita, ettei kellään ole koskaan aikaa kysyä, meneekö kotona hyvin, saatko nukuttua koskaan, eikö kukaan tosiaan halua leikkiä sinun kanssa välitunnilla ja niin edelleen. Tai että minusta tuntuu, että pelkäät jotakin, mitähän se olisi. Ehkä pelkääviä lapsia on valtavasti. En osaa arvioida tuota, koska itse olin niin jähmettynyt kauhusta kaikki kaksitoista vuotta, etten ehtinyt tarkkailla muiden tiloja juuri mitenkään. Kaikki voimat menivät siihen, että suoriuduin luokkaan, välitunnille, luokkaan, koetin muuttua näkymättömäksi, ettei minun tarvitsisi puhua ja niin edelleen.

Vasta yliopistossa aloin vähitellen tajuta, että ihmisiltä voi odottaa myös myötätuntoa ja hyvää kohtelua. Silloin uskaltauduin näkysälle, aluksi hitaasti mutta vuosi vuodelta tarmokkaammin.

Eikä kulu sitä päivää, ettenkö riemuitsisi siitä, että uskallan katsoa ihmisiä kadulla silmiin ja hymyillä heille. En tiedä, siitäkö johtuu se, ettei minua juuri vituta tai ärsytä sillä lailla puolikroonisesti kuin joitakuita tuntuu vituttavan tai ärsyttävän.

Ei minulla oikein ole sanoja sille tunteelle, mitä kokee, kun huomaa jonkun sittenkin huomanneen itsen ihmisenä kaiken sen kauhun takaa.

Olin tänään myös pitkästä aikaa lounaalla toveri Timon kanssa. Vastaukseksi johonkin Timon vuodatuksiin totesin, että kun joku puhuu kenestä vain ihmisestä hyödyttömänä, tietää, että hänen täytyy olla väärässä. Myös silloin, kun puhuu itsestä niin, sanoi Timo ja hykerteli. Myös silloin, vahvistin.

Ajatella, että kaikki ne vuodet kehoni ilmoitti kirkkaasti ja selkeästi, että minulle on annettava kasvun rauha ja että aikuiset mitä suurimmissa määrin kunnioittivat tuota toivetta. Ja vaikka tunsin itseni hyödyttömäksi, keho ei kai koskaan ollut sitä mieltä, koska se jatkoi hengittämistä ja kävelemistä ja tuotti nautitoja ja riemuja, kaihoisuutta ja muutakin vastapainoa kuvitelmien kauhuille. Aika usein on mukavaa olla väärässä.