Kissat

Kun Laguuna tuli meille, se lakkasi syömästä, juomasta ja ulostamasta. Se kyhjötti kaapin takana ja olisi varmasti lakannut hengittämästäkin, jos olisi osannut. Kauan tätä ei tietenkään voitu seurata. Oli puututtava. En edelleenkään tiedä, paljonko ruokaa sain ruiskulla kissan suuhun, sen verran vauhdikas operaatio villikissan pakkosyöttö oli. Mutta sen tiedän, että sain ruokaa kaadettua aimo lällin sen turkkiin, ja että seuraavana aamuna paitsi turkki oli pesty, vessaan oli ilmestynyt kakka ja pissa. Kone oli käynnissä. 

Laguuna tuli yksin, koska kissatalossa ei ollut toista yhtä rauhallisesti suhtautuvaa kissaa, ja Putte on jo vanha koira, joka ei juuri kuule tai näe tarkasti. Laguuna katsoi minua häkistä sillä tavalla, että olin aivan varma, että se suhtautuisi lempeästi koiraan. Olin oikeassa. Tässä kissassa on arvokkuutta ja hellyyttä.

Kun Laguuna asettui taloksi - vähitellen, populaatiokissa, mutta nopeammin kuin kukaan osasi odottaa - ja antautui kosketukselle, kävi ilmi, että se arvostaa hellyyttä ihan valtavan paljon. Siitä, että se antoi ylipäänsä koskea itseään, meni siihen, että se heittäytyi kehräten selälleen, alle viikko. Pian se alkoi hoivata myös meitä. 

Kun sitten aloimme miettiä, mistä Laguunalle kissakaveri, ystäväni kirjoitti hoitoonsa tulevista kissanpennuista. Ilmoitin, että meille voisi tulla yksi. Eikö mieluummin Laguunan ikäinen kissa, hän kysyi, yksi riepoteltu reppana olisi kotia vailla. Muut kissat kiusasivat sitä koko ajan. Kuvasta tuijotti laiha säikky villieläin. Mikäs siinä, vastasin, tervetuloa, jos vain koiran kanssa alkaa sujua. 

Niin Zenon Kitionilainen lensi Kyprokselta Suomeen ja haimme sen lentokentältä. Yritimme tehdä kaiken, kuten neuvotaan - ensin vain hajujen kautta tutustuminen, ei näkökontaktia lainkaan. Mutta Zenon lauloi ovensa takana eristyshuoneessaan ja Laguuna istui oven toisella puolen. Kuvioidun lasin läpi ne näkivät toistensa kissanhahmot. Ja yksi aamu, ehkä neljäs tai viides Zenonin aamu täällä, Zenon ei ollutkaan piilossa tullessani vaan seisoi valmiina oven takana, kun avasin oven, ja Laguuna lurahti jalkojeni välistä Zenonin luo. Ne haistelivat toistensa naamoja. Ne olivat hitaita, varautuneita, kasvonsa säilyttäviä mutta yhtäkaikkisesti ystävällisiä ja niin kiinnostuneita toisistaan, ettei syömisestä ollut tulla mitään. Koetin houkutella Laguunaa pois huoneesta, että Zenon saisi asettua rauhassa, mutta tämä ei ollut kissojen intresseissä, joten jätin oven auki. Missään nimessä en halunnut Zenonille muodostuvan semmoista kuvaa, että väkisin riistän kissoja jonnekin minne ne eivät halua itse tulla. 

Siitä pitäen kissat ovat olleet toverukset. Ne painivat leikkipurevat piippaavat juoksevat kurahtelevat, ja enimmäkseen yhdessä. Laguuna on halunnut nukkua Zenonin vieressä, mutta saanut turpiin yrittäessään. Lempeästi, tietysti. Mutta silti. Laguuna on meidän kanssamme oppinut, miten ihanaa hellyys on, ja selvästi kissaveljenkin kanssa maistuisi leikin lisäksi hellyys. 

Tänään sitten äkkiä Laguuna alkoi pestä Zenonia sen ollessa sopivan unelias. Oli hurjaa olla siinä vieressä ja katsella, miten eleiden keskustelu eteni. Pieni epäröinti vaihtui täysin hellyyteen sulamiseen. Laguuna nuoli läpi Zenonin korvat, joissa on töhnää ja joiden puhdistamisesta saatan vain haaveilla - ei tuohon kissaan voi vielä koskea, sen pitää antaa lähestyä omassa tahdissaan. Itketti. Varmasti Zenon oli viimeksi saanut hellyyttä kissaäidiltään. Ne ummisti silmät, tarjosi niskaa ja kaulaa pestäväksi, kainaloa - ja Laguuna luuttusi. Sitten Laguuna lopetti ja tuli luokseni, heittäytyi selälleen, ojensi vatsansa pitkäksi ja alkoi kehrätä - oli sen vuoro saada suihku, eikä Zenon ollut vielä oivaltanut vastavuoroisuutta tässä asiassa.

Pesun jälkeen Zenon nukkui niin syvään, ettemme ole semmoista vielä nähneet. Yleensä se on ollut valpas ja aina nostanut päätään, kun joku liikkuu. Nyt se makasi kyljellään ja vain hitaasti nouseva ja laskeva kylki paljasti sen olevan elossa. Kun palasimme koiralenkiltä, se nukkui edelleen samassa asennossa. Sen täytyy olla hurjan väsynyt kaikesta siitä valppaana pysyttelystä, varuillaan olosta. Ja nyt kun Laguunan tarjoama kylpy laski stressitasot, se totisesti nukkui rästit pois. 

Kun Zenon heräsi, Laguuna oli heti valmiina ja sujahti Zenonin viereen, naamat vastakkain, kehräten. Siinä ne sitten koskettelivat toisiaan pehmeillä etukäpälillä, katselivat toisiaan, kehräsivät, ja Zenon venytteli ja haukotteli. 

Aina kun tuo laumaan uuden eläimen, saa miettiä, tuleeko tästä mitään. Tällaisesta en osannut edes unelmoida, että nämä vain asettuvat tällä tavalla, päättävät ystävystyä. Se on iso juttu sisäkissoille, joilla on yhteinen elämä edessä. 

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että kissat ovat täällä, juuri nämä kissat. 

Hellyys

Hieroessani miestäni huomaan äkisti olevani vapaampi ja hellempi kuin milloinkaan tai mitenkään muuten. Jos itse istun ja miehet sormet hyppivät apinatanssia päässäni, olen toki onnellinen ja rento ja yhtä kihelmöivää kosketettuutta, mutta se on jotenkin passiivisempi, tylsempi rooli. (Olen muutenkin huono vain olemaan, ja esimerkiksi perinteisten käsitöiden vaatima paikallaan istuminen ilman mitään sen kummempaa aivoittelua kuin että pitäisikö tehdä tuollainen vai tuollainen silmukka tekee minut yksinkertaiseksi äreäksi ja puolihulluksi. Siitä huolimatta ostin kerällisen baskerilankaa tehdäkseni itseni hulluksi jokin päivä... se oli vain niin kevättakin väristä ja eiköhän paskojakin päiviä vielä tule ja silloin ei ole paljon hyvää hävittävänä, vaikka hulluuntuisikin loppupäiväksi.) Jotenkin tuntuu paljon nautinnollisemmalta olla ne sormet, kämmentyynyt tai kyynärvarret, jotka painelevat, vaivaavat, rummuttavat, sivelevät ja hankaavat. Ihmisen hierominen ei kauheasti edes eroa saviruukun tekemisestä, sama terapeuttinen kosketus on läsnä, sama täydellinen keskittyminen, sama hellyys.

Koskettaminen on minulle helppoa ja aloin viikonlopun kurssilla ajatella taas keskittyneemmin sitä, että entä jos tekisinkin kosketuksesta itselleni ammatin. Minua on kosketettu syntymästä saakka, äitini on lymfaterapeutti ja hän koetti tehdä meistä lapsista aktiivisia ja kehollisia hieromalla ja lymfaamalla meitä päivittäin heti syntymästä saakka. (Sen lisäksi meitä myös usutettiin alusta saakka ryömimään itse haluamamme esineet, äiti ei koskaan antanut mitään ilman työpanosta; tämä jatkui myöhemmin siinä muodossa, ettemme saaneet viikkorahaa, meillä ei ollut karkkipäivää jne. vaan kaikki oli ansaittavissa ja neuvoteltavissa tarpeeksi hyvin perusteluin. Ei ihme, että haen suuntaa jatkuvasti enkä osaa kuvitella itseäni jämähtämään liian pitkäksi aikaa tiettyyn asiaan.) Ehkä siksi minusta on luontevaa ja helppoa sekä olla kosketettavana että asettaa sormeni toisen iholle. Eläimissäkin paras piirre on, että niitä saa kosketella ilman mitään sosiaalisia esteitä. En osaa pelätä hilsettä, hikeä tai korvavaikkua.

Hullunkurisinta koko hommassa on se, että kun kosketan jotakuta, hellyys tulvahtaa minuun. Ei toisinpäin. Kai kyökkipsykologiassa se esitettäisiin toisin päin. Ja koska pidän itsestäni eniten hellänä, kosketan mielelläni.

Tavallaan olen tiennyt tämän kosketusasian jo pitkään, mutta minua on estellyt moni asia miettimästä hieromista ammattina. Yksi seikoista on se, etten tahdo samalle alalle kuin äiti. Nyt kun hän on eläköitymässä, tämä ei tunnu enää niin uhkaavalta. Ja sitä paitsi, olen tehnyt jo niin paljon kaikkea muutakin... ehkä voisin vähitellen alkaa kuunnella sitä, mihin minulla on aika hyvät edellytykset, pelkkien ylevien ihanteiden sijaan. Tiedän jo, ettei minusta enää voi tulla niin alistuvaa ja myöntyväistä, niin miellyttämishaluista kuin äidistäni. Oikeastaan tuntuu aika hassulta, miten pelkäsin sellaista passiivisen ja kiltin naisen kohtaloa kuollakseni - se ei tunnu kauhean todennäköiseltä, sen varran voimakkaan vastareaktion osaan muodostaa ja sen verran nopsasti se muodostuu. Ja olen jo kauan sitten raivannut itselleni lapsuudenperheessä sellaisen paikan, että tärkeitä asioita miettiessään äiti soittaa minulle ja kysyy neuvoa. Hänen ajatuksiaan jotenkin selvittää kuunnella, miten pohdin ääneen asioita ja niiden eri puolia. Se tuntuu aika hassulta, koska en ole mielestäni erityisen selkeä ajattelija. Mutta toisaalta, tiedän kyllä itsekin, etten ajattele asioita yleensä sen kautta, kuka määrää ja ketä pitää miellyttää, vaan ennemminkin, mikä olisi vastuullista ja pitkällä tähtäimellä järkevintä (ikään kuin ymmärtäisin siitä jotakin olennaista) ja ennen kaikkea, miten vaikeaa on etukäteen sanoa, onko jokin asia hyvä vai huono juttu ja miten mikään asia ei ole pelkästään voitto tai häviö. Äidistä sitä on jotenkin hauskaa kuunnella.

En osaa enää pelätä, että jos kouluttautuisin vaikka hierojaksi, kadottaisin haluni itsellisyyteen ja omaan tahtoon. En, vaikka olenkin hyvin hellä ja lempeä saadessani koskettaa jotakuta toista ja saadessani tuntea hänen rentoutuvan kosketuksesta.

On ihmeellistä, miten toisen läsnäoloon keskittyminen omien sormien kautta virittää äkisti mieleen kaikkea ihanaa: meren vellovan, leväliuskeisen kielen, silokallioiden loivan kuperuuden selän alla, keväisen metsän melkein neonvihreän pointillismin, juoksemisen kaislikon halki sortseissa, kaislojen sivalteet jaloissa ja naurava koira edellä riekkuen, hautausmaan kevätesikot kuivien lehtien alta kurkistelemassa, kissan sileys käden alla, nahkaohjien himmeänkiiltävä, miltei tahmea paine estettä lähestyttäessä ja hevosen korvien kääntyessä eteenpäin, luottamuksen virratessa vapaana, krookuksiin työntyvät tokkuraiset kimalaiset, multa sormien välissä... helle, mustat ikkunoiden läähätysaukot talojen kirsuissa, ruohikon painokuviot yläselässä, pöly kasvoilla, taimikasvatusastiat, iloinen ponnahtaminen ajoväylältä jalkakäytävälle puolittain sivuttain, kun maa on sula, ei enää liukas...

Ajatus siitä, että työnään liikuskelisi noissa mielikuvissa, on ihana. En usko, että sanoilla voi tuottaa samanlaista oloa ja oivalluksia, kuten olen pitkään koettanut. Pohjimmiltani olen aina vieras sanojen maailmassa. Niin tietysti me kaikki olemme, mutta monia se ei samalla lailla tunnu vaivaavan tai sitten he eivät vain tunne niin painostavaa halua tehdä maailmasta parempaa paikkaa, en osaa arvioida. Ja sitten on ihmisiä, joita kosketus ahdistaa. (Ehkä he ovat seksualisoineet kaiken kosketuksen, tuoneet sen häpeän piiriin? Tai ehkä jokin assosiaatio hiertää? Jokin trauma?) Mutta useimmat kai rakastavat sitä, että sormet liikuskelevat hiljakseltaan heidän päänahassaan ja harteillaan, rintakehällään ja lapojen seudulla siinä läikässä johon ei oikein itse ylety ja jonka hermotus tuntuu siksi jäävän valkeaksi aukoksi ilman nerokkaita apuvälineitä...

Olen nyt miettinyt eilen ja tänään, olisiko hieroja sittenkin se toinen ammattini. Eihän sen tarvitse tietenkään olla viimeinen... Selvästi on kevät, kun mietin taas uudelleenkouluttautumista. Se kuuluu kevääseen yhtä selkeästi kuin mustien ihmisten täplittämä jää.

Kiertotietä ihmiseksi

Selvisin viimein lukemaan laivan ahdistavassa siirtymätilassa Dawn Prince-Hughesin kirjan Gorillan kosketus. Matkani läpi autismin. Ilahduin, hämmästyin ja jäin pohtimaan. Tuntui hyvältä lukea, että joku toinenkin on löytänyt ihmiset ja ihmisistä pitämisen eläinten kautta, vasta vähitellen. Hirveän moni kuvatuista kokemuksista oli itselleni tuttu, usein lievempänä versiona, mutta kuitenkin. En usko, että minussa on autismikirjon piirteitä paljonkaan, mutta olen kyllä helposti reagoiva ja ärtyvä, kiihdyn nopeasti ja minun on ollut ennemmin vaikeaa hallita mitenkään mielialaani ja tunteitani. Sen lisäksi olen ujo ja ihmisjoukot ovat itselleni kauhistuttavia (vaikka tiedänkin, etteivät ne useinkaan ole kauhistumisen arvoisia). Tiedän senkin, että tätä samaa temperamenttia ärtyvyyden ja kiihtymisen osalta esiintyy sekä äidin että isän puolen suvuissa. Ja sen, että ujous ja ihmisviha/ihmisvälinpitämättömyys ja eläimiin kiinnittyminen taas on täysin isän suvun puolelta. Kiinnostavaa on myös tarkemmin ajatellen se, että kummassakaan suvussa ei ihmeemmin surra kuolleita eikä menetettyjä ihmissuhteita. Ihmisten poissaolo ei ole heille mikään surun teema. Inkerinmaalta pakolaisena tullut isoäitikin lähinnä ikävöi maisemia, metsiä ja suurkaupunkia, olosuhteita.

Moni asia, joita Dawn Prince-Hughes kuvaa tarinassaan, ovat sellaisia, jotka tunnistan omasta tarinastani ja siitä, mitä vanhempani ovat kertoneet lapsuudestani. Esimerkiksi inho pölyä ja roskia kohtaan: seisoin sängyllä ja kiljuin ja itkin ja raivosin, koska en halunnut kävellä lattialla, josta tuli noskaa jalkaan. Vanhemmat eivät juuri jaksaneet tätä, etenkin kun toisaalta en suostunut osallistumaan siivoustalkoisiin vaan järjestin eläintarhani lattialle ja olin raivoissani, kun sen järjestys murrettiin. Myöhemmin jotenkin alistuin heidän määräysvaltaansa ja lakkasin luomasta järjestystä ulkopuolelleni. Koska minunkaltaistani järjestystä ei hyväksytty, kielsin kaiken järjestyksen. Huoneeni oli yksi mahtava kaaos. Istuin ja imeydyin kirjaan ja loin järjestyksen kehon rytmeihin: nakutin koko ajan rytmisesti sängynkulmaa ja keikutin toista jalkaani. Tai sitten hakkasin oikean käden rennoilla sormilla nenänpiini auki tai nakutin oikean käden etu- ja keskisormella aivan ohimon takaa hyvin nopeasti tai hakkasin jommallakummalla kädellä toista kättä, joka oli kipertynyt sikiöasentoon ja jonka iho vähitellen muuttui punaiseksi kämmenselkäsaunasta (teen näitä kaikkia vieläkin kun olen oikein kiinnostunut jostakin enkä tiedosta jonkun näkevän minut - olen ymmärtänyt, että pakkoliikkeeni hämmentää ja kiusaannuttaa ihmisiä ja olen saanut sen aika hyvin hallintaani sillä keinolla, etten anna itseni imeytyä kiinnostaviin asioihin kuin sellaisessa seurassa, jonka ymmärtäväisyydestä ja hyväntahtoisuudesta voin olla täysin varma). (Nyt kun kirjoitan tästä, jännitys ja pelko pilkasta iskee taas sillä voimalla, että minun on todella vaikeaa pitää kädet näppäimillä ja olla hakkaamatta niitä vastakkain. On vaikeaa muttei mahdotonta puuttua tiedostamattomiin jännitteen purkautumisiin.)

Oikeastaan aika moni piirre elämästäni piirtyy esiin tarkasti vasta nyt kun luen tuota kirjaa. Esimerkiksi se, miten päähenkilö reagoi ystävien yllättäviin tervehdyksiin säikähtäen ja joutuen ponnistelemaan ilahtuneeseen vilkuttamiseen, muistuttaa omaa säikähdystäni aika paljon. Samoin se, että haluaa löytää piiloja, joihin voi ryömiä, on oikein tuttu tunne. Sen takia en ehkä oikein ymmärrä sitä, miksi ihmiset tahtovat avaria, suuria asuntoja: minä tahdon kolon, jonne voin mönkiä. Valoa kyllä tahdon, sitä en osaa aristaa. Mutta hajut ja äänet tuntuvat minusta aika hyökkääviltä, etenkin hajut. Tänään esimerkiksi nainen levitti raitiovaunussa käsirasvaa, jonka haju porautui sisääni niin voimakkaasti, että olisin halunnut pysäyttää vaunun ja paeta ulos. Maailmani oli tuon hetken pelkkää paniikkia ja pahoinvointia, vihaa ja kuvotusta, kauhua ja halua purskahtaa itkuun. Jähmetyin kuitenkin paikalleni ja keskityin rauhoittamaan itseäni. Tiedän ihan liian hyvin, että seuraavassa raitiovaunussa matkustaisi taas joku toinen parfyymiltä haiseva. Olen tänään liian vilustunut kävelemään, siksi on pakko ottaa raitiovaunu. Kävelen mieluummin: sillä lailla voin välttää ihmisiä, jotka puhuvat liian kovaa, huitovat, haisevat hajuvedeltä tai jotakin muuta vaikeasti kestettävää. En tarkoita tällä sitä, etteivät he saisi olla sellaisia kuin ovat. (Kyllä he saavat, mutta en osaa arvioida, haluaisivatko he käyttää niin haisevia rasvoja ja suihkeita, jos he tietäisivät, miten kamalalta ne toisista voivat tuntua. Moni ihan lupaavan oloinen keskustelu ja seksuaalinen aloite on esimerkiksi kohdallani kaatunut siihen, että toinen on käyttänyt partavettä ja silmäni ovat alkaneet vuotaa.) Mutta en halua välttämättä tulla ahdetuksi heidän kanssaan samaan raitiovaunuun.

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miten teininä lääkitsin itseäni viinalla uskaltautuakseni paremmin ihmisten seuraan. Juominen jotenkin pehmentää ärsykkeet, tekee niistä helpommin siedettäviä. Silti valtaosa juomiskerroistani on päättynyt siihen, että olen paennut paikalta helpottuneena illan loppumisesta, aika usein itkien. En oikein osaa kaivata baarielämää tai jatkoja. Minulla baariin meneminen on liittynyt aina joko seksuaalisiin toiveisiin tai jonkun ystävän merkkipäivän tms. kunnioittamiseen. Tai aiemmin itseni kasvattamiseen ja koulimiseen ihmiseksi. Ehkä etenkin viimeiseen. Minuun on iskostettu syvälle halu olla normaali, muuttua joksikuksi, jonka nimeen ei pistetä etuliitettä Jännä-. (Olen monesti miettinyt, mikä siinä nyt oli niin kamalaa, etten uskaltanut viitata koulussa ja että pelkäsin muita lapsia. Kai siihen olisi voinut suhtautua ymmärtäväisestikin.)

Kaikesta tuosta halustani huolimatta en koskaan oppinut kuuntelemaan radiota enkä katsomaan televisiota, en viihtymään yleisötilaisuuksissa enkä mielenosoituksissa. Tanssimisenkin hoidan mieluiten yksin kotona, enkä enää pakottaudu entiseen tapaan jonnekin klubille, jossa minun pitäisi ensin juoda pari alkoholiannosta sammuttaakseni tietoisuuteni toisten katseiden uhkaavuudesta ja selittää itselleni pitkästi siitä, kuinka tärkeää on kasvattaa itseäni seuralliseksi, kun kerran perheeni ei siinä juuri ponnistellut.

Nykyään ymmärrän ihmisyyden laajemmin enkä enää jaksa koulia itseäni sillä tavoin. Aika suuri kunnia siitä menee miehelleni, joka yksinkertaisesti hyväksyy minut tällaisenaan ja pitää kummallisuuksiani jopa rikkauksina. (On ihmeellistä tulla kohdelluksi siten.) Kun ystävä jokin aika sitten hieman konfrontoi arkuudelleni periksi antamistani ilmoittaessani, että ihmistentapaamistilanteet saattavat olla minulle vaikeita, jos paikalla on enemmän kuin pari ihmistä (näin sen perustelin silloin, nykyään olen ennemminkin sitä mieltä, ettei lukumäärä ole niin ratkaiseva, ratkaisevaa on tukihenkilöiden ja tuntemattomien suhde, luottohenkilöitä on oltava ydinkommunikaatioryhmässä enemmän kuin tunkeilevalta tuntuvia vieraita, mikä on aika paha vaade esimerkiksi normaalia työelämää tai baareja ajatellen), pystyin onneksi jo sanomaan, että olen koettanut ajaa itseäni kuin käärmettä pulloon tässä asiassa ja siitä nyt ei ainakaan koidu mitään kovin hyvää ja kaunista. Kun on kerran mahdollista elää ihan mukavaa elämää silläkin lailla, että tekee töitä kotona yksin ja tapaa toisia vain harvoin ja tapaa vain niitä ihmisiä, joihin osaa luottaa tilanteessa, miksi ihmeessä tahtoisin kouliintua toisenlaiseksi? Ollakseni joku toinen?

Toki on totta, että koko elämäni olen ennen kaikkea halunnut olla joku toinen. Alan kuitenkin vähitellen hahmottaa, miten paljon olen jo muuttunut. Tavallaan olen siis toinen jo nyt. Ja olen alkanut epäröidä, josko sittenkään tahtoisin tulla siksi ihmiseksi, joka minulle heijastettiin lapsena onnistuneen ihmisen malliksi. (Vanhempani luopuivat näistä haaveista - missi, teeveejuontaja - jo kauan sitten ärrävikani ja sosiaalisen rajoittuneisuuteni takia, myöhemmin myös pulleuteni takia, mutta minuun on jäänyt epämääräinen syyllisyys siitä, etten ole kyennyt täyttämään heidän odotuksiaan ja etten nyt enää tietysti mitenkään voisi täyttää niitä. Myöhemminkään heijastettuja tavoitteita - kirjailija, esimerkiksi, tätä toiset välillä väläyttelevät - en oikein kykene ottamaan omikseni ja olen siitä epämääräisen pahoillani. Ymmärrän, ettei niiden todentaminen tarkalleen ottaen kuulu velvollisuuksiini enkä haluaisi olla pahoillani, mutta yhtäkaikkisesti huomaan olevani. Niin mielelläni täyttäisin toisten kaikki toiveet, niin hullulta kuin se aukikirjoitettuna kuulostaakin. En kuitenkaan osaa sillä lailla hahmottaa itselleni suuria, selkeitä tavoitteita.) Tunnun kuitenkin olevani onnellisimmillani saadessani kävellä ulkona rakkaan ihmisen tai koiran kanssa, käpertyessäni kissan kanssa peiton alle palloksi tai tehdessäni jotakin muuta, mihin ei tarvita sanoja, mutta jota en ole tehnyt aikoihin - kuten kontatessani nurmikossa niin että maailma on yhtä heinänhajuista huojuvaa vihreää eikä kukaan näe minua tai istuessani hevosen selässä hiljaa, kädet sen kaulalla, tuntien sen liikahdukset ja levollisuuden, sen sanattoman hyväksynnän minun siinä olemiselleni. En osaa vain olla yksin, enkä osaa vain olla isommassa seurueessa. Sekä yksin että seurueessa olo on pakko jakaa rytmillisiksi toimiksi, jotta tilannetta voisi edes jotenkuten kestää. Onneksi osa rytmisistä toimista, kuten hengittäminen tai hymyjen ja katseiden pituuksien laskeminen, on hyvin rauhanomaisia ja huomaamattomia.

Sitten on kirjoitus: lukeminen ja kirjoittaminen. Pidän niistä valtavasti, niiden kautta toiset ihmiset käyvät tutuiksi ja uskallan luottaa heihin enemmän kuin uskaltaisin, jos tapaisin heidät heidän tekstejään ensin lukematta. (Minusta ei tunnu niin vaikealta kirjoittaa tällä tavalla tuntemattomille, mutta saatan tuttavien ja ihan hyvienkin ystävien kanssa lukittua sellaiseen tilaan, etten pysty sanomaan, että olen ahdistunut tai surullinen; minulle on vain opetettu aika rankasti, ettei sellainen käy, niin ei saa tuntea, se on väärin ja epäkohteliasta, ja vaikka olenkin tietysti sitä mieltä, että on ihan hölmöä sanoa, ettei näin saisi tuntea, minun on aivan tajuttoman vaikeaa sanoa luottoystävällekään, että jokin ahdistaa minua. Lääkärissä käymisen vaikeus on tämän vaikeuksista puhumisen ujouden kehollisempi ilmentymä: vaikka oireet olisivat selkeät ja tarvitsen varmasti apua jonkin hankalan tilan kanssa, minun on hyvin vaikeaa saada itseni kangettua lääkäriin, koska kestänhän tilan ilmankin. Ja lääkärissä saan pinnistää kaiken tahdonvoimani, että uskallan kertoa vaivastani, ja sen jälkeen saan tosissani ponnistella, etten purskahtaisi itkuun silkasta helpotuksesta saatuani kakaistua vaivan toisen harteille. Ja niinä harvoina kertoina, kun lääkäri ei ota tosissaan sitä, mitä sanon, poistun kauhuissani ja seuraavan kerran lääkäriin meneminen on paljon suuremman työn ja vaivan takana; näin kävi esimerkiksi silloin kun sairastin streptokokki-ihottumaa ja sanoin lääkärille, ettei tämä ole tavanomainen allerginen reaktio, ja hän ei suostunut uskomaan vaan määräsi vain kortisonia. Meni puoli vuotta, että uskalsin yrittää uudestaan; siinä vaiheessa ihottuma oli levinnyt jo vaikka minne ja vuosi osittain verta, ja olin ollut syömättä viljoja monen kuukauden ajan pelätessäni ihottuman olevan ehkä ihokeliakiaa, koska leivän syöminen on pahentanut aina ihottumiani; ehkä minulla onkin lievä hiivauuteallergia, siskollani se on tosi pahana eikä hän voi lainkaan syödä hiivalla nostatettua leipää ihonsa aukeamatta vereslihalle.)

Kun luen Gorillan kosketusta, oikeastaan kaikista selkeimmin jyskyttää eräs kysymys: Millaista olisi elää sillä lailla, että osaisi oikeasti sopeutua tuosta noin vain vieraisiin ihmisiin, koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin? Ymmärtäisikö sellainen ihminen tästä tekstistä niin paljon kuin itse ymmärrän tuttuuden kautta?

Nousee myös toisia kysymyksiä: Miksi vanhemmat halusivat niin tiiviisti minulle tietynnäköistä - ihan jonkun toisen näköistä - tulevaisuutta? Siksikö, että heiltäkin oli haluttu sitä, mutta he olivat epäonnistuneet, ja halu oli jäänyt päilymään heihin jonakin loistavana, ihanana tulevaisuuskuvana, joka ehkä sentään lapselle voisi olla mahdollinen? Olen kuitenkin aivan varma siitä, että vanhempani ovat halunneet ja edelleen haluavat minulle vain hyvää ja välittävät kovasti siitä, mitä tunnen ja millainen olo minulla on. Heidän hyvänsä vain välillä näyttää kovin erilaiselta kuin se hyvä, jota itse haluan. Mutta ehkä haluni on niin epämääräinen, että he kokevat velvollisuudekseenkin tarjota mahdollisia halun kohteita? Ja olen aivan varma, että onnistuisin vanhempana olemaan lapselleni aivan yhtä ahdistava - toki minäkin haluaisin varmasti, että lapsi ei kiintyisi liikaa omaisuuteen eikä liikaa seuraisi sitä, mitä toiset hänestä ajattelevat; jos lapsen temperamentti ei osuisi yksiin näiden halujen kanssa, osaisinko heittää ne romukoppaan? Enpä kai. Siksi minun on vaikeaa kuvitella, että osaisin hinkua vauvaa. (Toinen syy on se, että vanhempieni on ollut hyvin vaikeaa sopeutua vanhemman rooliin ja välillä he ovat olleet aika vihaisia siitä, että heidän pitää jaksaa kuunnella lapsen kiukutteluja ja rajojen etsimisen tuskaa, kun ulkona kuitenkin olisi ihana, tuoksuva puisto, josta vanhemmuus heidät ikävästi telkesi, ja niinä hetkinä olen ollut todella lohduton ja imaissut itseeni heidän sanansa, että ehkä olisi parempi, etteivät he olisi halunneet eivätkä hankkineet lapsia. Se on tietysti vain yksi heidän moodinsa, mutta todellinen siinä missä sekin moodi, jossa he vakuuttavat, että vain lapset ovat elämässä merkityksellistä. En usko, että voisin piilottaa pieneltä vauvalta sen tosiseikan, että joskus - ja aika suuren osan päivästä - haluan riistäytyä yksityisyyteeni.)

Hassua, että juuri nyt Vompsu katselee kansiota, johon olen tallettanut vanhoja filmejä. Sama kansio on toiminut aiemmin yliopisto-opintojeni filosofian-kansiona. Vompsu lukee etukannesta ääneen: Tiedenäädän johdatus tieteenfilosofiaan, Suppea oppimäärä laihaa malaijinkarhua. Eläimet, taas. Yksi niistä seikoista, jotka koskettavat minua kovasti tuossa Gorillan kosketuksessa, on se, että viimein saan lukea jonkun toisen sanoja siitä, miten hän on oppinut tutkimaan toisten ihmisten ilmeitä ja eleitä opittuaan sen ensin eläinten kanssa. Minun on joskus vaikeaa muistaa, että ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä, ovat tosiaan ihmisiä. Se johtuu kai siitä, että jos haluan ymmärtää heitä, tarkkailen heitä kuten tarkkailisin muunlajisia eläimiä. Kun muistutan itseäni siitä, että ihmisetkin ovat eläimiä, minun on helpompaa muistaa, että he haluavat ystävällistä, kärsivällistä ja kunnioittavaa kohtelua. (Haluaisin kyllä ymmärtää, miksi minun on täysin mahdotonta ymmärtää tätä ihmisenä ajateltujen ihmisten kohdalla. Mikä tuo ajattelemani ihminen ihmisenä oikein on? Jonkinlainen suorituskone kenties? Jokin sanomattoman ahdasmielinen, vaativa, teennäinen ja pelottava ainakin. Mikä tai kuka sen malli on? Mistä olen sellaisen pelottavan mallin oikein omaksunut? Sen tiedän, että se on ollut läsnä jo hyvin varhain. Ihminen ei saisi vierastaa, ei olla janoinen eikä väsynyt. Jo yksivuotiaana olen hinkunut eläinten perään ja kääntänyt selän ihmislapsille.) Mikä tarkalleen on mennyt pieleen sen kanssa, etten osaa ymmärtää syvimmällä tasolla, kuten unten tasolla, itseäni ihmiseksi? (Tuntuu helpolta ymmärtää jollakin tasolla se, mitä voi tarkoittaa syntyä väärään sukupuoleen - minusta tuntuu, että olen syntynyt väärään lajiin. Eikä vain minusta; myös äitini on tuskaillut koko kasvukauteni ja minuuteni muodostumisen myötä sitä, miksi ihmeessä en voi olla kuin ihmiset vaan minun pitää olla puoliksi hevonen.) Vähitellen ihmisyys on käynyt helpommaksi, kun tiedän voivani siirtää tarkastelupistettä kunkin olennon kohdalla siten kuin onnistun kohtelemaan heitä ystävällisimmin.

Ehkä se, etten pysty oikein käsittämään kohteliaisuuden ja hyvän käytöksen kultaisia ulottuvuuksia, liittyy jotenkin tähän ihmisyyden ja eläimyyden rajankäyntiin. En tarkoita, että käyttäytyisin erityisen loukkaavasti, haluan enimmäkseen omaa rauhaa. Mutta tarkoitan sitä, että minun on vaikeaa ymmärtää, miten joku voi pitää epäkohteliaana sitä, että ottaa tarvitsemansa rauhan ja vapauden poistumalla seurueesta. Joskus en vain itse pysty pysymään kenenkään seurassa, tarvitsen yksinoloa ja liikuntaa HETI ja saatan kävellä esimerkiksi yön yli. Myös isäni suvussa ihmiset tekevät näin ja isäkin on kadonnut useita kertoja. Ei siinä ole kyse mistään protestoinnista tai ilkeilystä. Sen rauhan ja yksinäisyyden vain tarvitsee. Hämmästyin kovasti, kun ystävä pari vuotta sitten keskustellessamme sanoi, että on ihme, ettei Vompsu suuttunut siitä, että kerran katosin kävelemään yön yli, kun se on niin huonoa käytöstä. (Hän sanoi, ettei voisi sietää sitä kumppaniltaan.) Monesti myös kun kerron jollekulle, miten isäni tai tämän äiti on toiminut ristiriitatilanteissa, kun olin lapsi, kuulija on jotenkin tuohtunut ja sanonut, että ovatpas he vaikeita ihmisiä tai että onpa lapsellista. Tuollaisen asenteen takia koetan järjestää elämäni niin, ettei minun tarvitsisi kadota kävelemään yön selkään ja sen takia ehkä loukata ja kadottaa jotakin kaunista ja tärkeää. Koetan myös järjestää kohtaamiseni isän suvun kanssa niin, ettei kenenkään muunkaan tarvitsisi. En ole koskaan suuttunut isälle tai mummulle siitä, että he ovat kadonneet ja jättäneet minut yksin. En ole siitä vihainen edelleenkään vaikka nykyään ymmärränkin, että osa hylkäämisen pelkoani liittyi todennäköisesti näihin yksin jäämisiin. Se on jo mennyttä; en enää pelkää hylätyksi tulemista. (On muuten aika hullunkurista, että samaan aikaan voi kuollakseen pelätä hylätyksi tulemista ja toivoa aika ehdottomalla tavalla omaa rauhaa!) Sitä paitsi tiedän hyvin, miltä tuntuu olla niin kiihdyksissään, että ainoa keino on kävellä asiaa käsiteltäessä. Ja asiaa on päästävä heti käsittelemään kävellen. Mitähän siitä tulisi, jos kesken valtataistelun äkisti sanoisi toiselle: "Nyt kengät jalkaan, jatketaan tätä kävellen?" Hyvä ajatus, mutta tuskin pahastunut toinen tarttuisi idikseen...

On aika kummallista, että vasta sen jälkeen, kun Vompatti antoi minulle luvan kävellä sillä tavalla, jos tarvitsen sitä (tosin jättäen lapun siitä, että kaikki on ookoo ja tulen takaisin kun pystyn), en ole kokenut lainkaan tarvetta lähteä. Aivan kuin pelko karkaamisesta ja sen seuraamuksista lisäisi karkaamisen todennäköisyyttä. Kun sitä ei enää tarvitse pelätä ja häpeillä, sitä ei myöskään tapahdu.

Tuntuu hauskalta lukea siitä, että tuo Dawn Prince-Hughes on opiskellut antropologiaa. Minustakin antropologia tuntui kivalta, vaikka löysinkin sen kauhean myöhään ja olin jo tehnyt pitkän sivuaineen sosiaalipsykologiaan (jota aloin opiskella ymmärtääkseni ihmisten ryhmäprosesseja, joita en oikein osannut). Silti jotenkin se kaikki jäi vähän ulkokohtaiseksi sinne saakka, että kuntoutin Nasu-koiraa, joka oli vain aivan hajalla koiratarhan ja katulapsuutensa jäljiltä. Vasta Nasua kuntouttaessani tajusin äkisti, miten monia asioita pelkään itsekin ja miten tavallaan helppoa minun oli ymmärtää koirassa monia sellaisia ilmiöitä, jotka ihmisenmaailmastani oli täysin kielletty. Näin pelon, inhon ja aggression yhteenkytkennän, esimerkiksi. Näin sen, miten alistuva käyttäytyminen, joka oli tarkoitettu tukahduttamaan ennalta valtakiistat, saattoikin ärsyttää toista ja saada tämän pompottamaan alistujaa. Äkisti monet aiemmin hämmentäneet tilanteet näyteltiin edessäni ja tajusin, että olin elänyt läpi tällaisiakin prosesseja, mutta ollut yksinkertaisesti liian kauhuissani ja neuvoton kyetäkseni huomaamaan mitään muuta kuin jähmettymistäni ja kyvyttömyyttäni vastata tilanteeseen (joista tunnen siinä paikassa kummallista syyllisyyttä, kuumaa ja tukehduttavaa halua olla joku toinen, tai etten olisi syntynytkään).

Kirjaa lukiessa mietin toista keskustelua äskettäin, kirjallisuuden luontokäsitysten keskustelupiirissä. Tässä keskustelussa yksi piiriläinen tunnusti, miten kummallinen hänestä oli se ajatus, että maailma ilman toisia ihmisiä olisi kadotus. Ihmiselle, joka on alusta lähtien ollut muista eläimistä vähintään yhtä kiinnostunut kuin toisista ihmisistä, ajatus ihmistä pelkäämättömien erilajisten eläinten yhteisöstä ei tosiaan näyttäydykään kadotuksena. Onhan jäljillä lempeys, hellyys, kosketus, sanaton yhteisymmärrys. Jos minun pitäisi valita sen tai kielen väliltä, heittäisin kielen menemään koska hyvänsä. Jopa kirjoituksen ja lukemisen. Koska tiedän, millaista on elää tuollaisessa ympäristössä, jossa ihminen on kuin robotti, suorittaa ja häntä kiitetään siitä sanoin, mutta kukaan ei ole läsnäololtaan eikä äänensävyltään ystävällinen. Ei ole lainkaan lempeää kosketusta ja läsnäoloa, tai ainakin ne nivoutuvat jotenkin pelottavaan seksuaalisuuteen jolle ei osaa sanoa ei silloinkaan kun koko keho kirkuu sitä eleiden ja tunteiden tasolla. Sellainen on minusta paljon enemmän kadotus. Voi tietysti olla niin, että se kaikki oli vain masennukseni tai ahdistukseni kierouttamaa kokemusta, mutta se siitä huolimatta oli se kokemuksellinen ympäristö, jota elin tietyssä elämänvaiheessani. Ehkä se ystävällisyyden puutekin oli vain neuvottomuutta toivottomuuteni suhteen. Voi olla niin. Mutta en pitänyt tuosta ympäristöstä. Nukahdin halaten omaa yläruumistani ja kuvitellen käsiäni jonkun toisen käsiksi. Tai raajoiksi. Miksi vaan, osaksi toista elävää olentoa, joka antaisi minun olla siinä, lähellään, toivomatta mitään erityistä tai ajamatta pois. Patja, tyyny tai peitonkulma eivät voi tuntua eläimeltä. Mutta oma käsi voi, tai polvi, jota heijaa sylissä.

Tunnen nykyään itseni niin viiltävän onnelliseksi ja rauhalliseksi, että sitä on vaikeaa ymmärtää. Nytkin makaan sängyssä, meitä on tässä kolmenlajisia samaa perhettä. Erityisen ihmeelliseltä tuntuu se, että joukkoon kuuluu mies, jota en lainkaan pelkää. Kunnioitukseni on hyvin lempeää ja hilpeää ja perustuu sille, että hän hyväksyy minut niin luontevasti. Hän ei halua, että olisin joku muu. Se tuntuu kauhean omituiselta, mutta hyvällä tavalla. Hänen on helppoa olla toisten ihmisten kanssa, olemme kovin erilaiset siinä suhteessa. Ehkä siksi hänen on helppoa hyväksyä sekin, että minusta voi tuntua vaikealta jossakin seurueessa. Hänelle oli vaikeampaa oppia hyväksymään eläimet kuin minut, mutta sekin tietysti kävi nopeasti. (Eläimet ovat tarkkoja siitä, kenellä on hyvä sydän; yksi ihmisyyden perversioista on se, että ainakin minulle se on tarkoittanut sitä, ettei saa kysellä toisen hyväsydämisyyden perään vaan olisi hyväksyttävä "kylmät tosiasiat" ihmisistä omaa statustaan ylöshinaavina ja toisia polkevina, hyväksyttävä elämä jatkuvaksi veriseksi siviilisodaksi, mukauduttava siihen. Olen koettanut aikuiselämäni torjua tämän asetelman kohtelemalla kaikkia kuin he olisivat hyväsydämisiä. Vasta viime aikoina olen oivaltanut, että vaikka toki useimmat reagoivat siihen ryhtymällä hyväsydämisiksi, on myös ihmisiä, jotka käyttävät tällaista asetelmaa kernaasti hyväkseen tai jopa leimaavat sen "manipuloinniksi". Ilmeisesti sitten valtataistelu ei heistä olisi manipulointia, vai mitenkähän he tämän jäsentävät? Tai jos kaikki on manipulointia, ei kai manipuloinnista edes tarvitsisi puhua vaan voi keskittyä jonkin tietyn vuorovaikutuksen erityispiirteisiin? - En minäkään usko pyytettömyyteen ja siksi minusta olisi ikävystyttävää joka kommunikaation kohdalla eritellä, että tässäkin on pyyde tuntea kuuluvansa haluamaansa ryhmään, pyyde tulla kuulluksi ja jollakin tasolla hyväksytyksi, ja niin edelleen. - Eläinten tarkkaavaisuus tuntuu oikealta ratkaisulta: on tarkkailtava, ketkä ansaitsevat täyden luottamuksen. Ja sitten on ihmisiä, joille ei kannata uskoutua sellaisista asioista, jotka ovat vielä liian arkoja, jos ne kävelevät vastaan arvaamatta.)

(Kun suomensin psykologian kirjaa, havahduin aina itseeni siinä kohdin, jossa käsiteltiin sisäkkäisten kehien metodia. Lähestymistavassa piirretään sisäkkäisiä kehiä ja kysytään terapia-asiakkaalta, kuinka monet hänen tuttavistaan pääsevät kyseisille kehille. Sisin kehä edustaa itsestä kertovaa kaikkein yksityisintä informaatiota ja uloin kehä sitä, minkä hyvänpäiväntututkin tietävät. Jos asiakas ei halua päästää sisimpään kehään enää ketään, tämä osoittaa, että hän on saanut jotenkin nenilleen ihmissuhteissa tai varjelee muuten vain tiukasti yksityisyyttään. Jotkut ihmiset taas päästävät koko joukon ihmisiä sisimpään kehään, koska heistä tuntuisi jotenkin väärältä jättää nämä ulos. Huomaan itse jälkimmäisen tavan kuulostavan nykyään tutulta. Jos joku jaksaa keskustella kanssani, minusta tuntuu reilulta kertoa heille asioita, jotka voivat tuntua vaikeilta tai kipeiltäkin. Usein nuo asiat on helpompaa ilmaista kirjoittaen, koska toinen ei silloin ole tuijottamassa. En voinut olla sisäkkäisten kehien kohdalla ajattelematta blogeja. Olen päässyt monien sisimpiin kehiin ja haluan tarjota samanlaista mahdollisuutta toisille. Tämä ei ole symmetristä vastavuoroisuutta. - Luultavasti oletus vastavuoroisuuden välittömästä symmetriasta tuottaakin vain pettymyksiä, mustasukkaisuutta ja oikuttelua, enkä ymmärrä, miksi sellaista kannattaisi olettaa. Eikö riitä, että antaa ja saa, jostakin ja jonnekin? Ja että kuuluu johonkin ja tulee jollakin hyvin syvällä tavalla hyväksytyksi, tietysti, mutta sen ei välttämättä tarvitse mennä yksi yhteen oppimisen ja oivallusten jakamisen kanssa. On ihmisiä, joiden kanssa minusta tuntuu siltä, että minä voin vain oppia heiltä, eikä minulla taatusti ole heille mitään oivalluksia, joita he eivät itse viiden minuutin pohtimisella keksisi. Ja sitten on ihmisiä, jotka ovat niin solmussa, että tajuan, etteivät he voi opettaa minulle vaikkapa tunteiden hyväksymisestä mitään, mutta että ehkä he tajuavat itsensä kannalta jotakin olennaista, jos selitän asian näin, ja sekin tuntuu tärkeältä. Jos hinkuisin välittömän ja symmetrisen vastavuoroisuuden perään, minun kannattaisi puhua vain sellaisten kanssa, jotka ovat kaikilta suhteiltaan jo kuten itse olen. Liekö siinä kävisi niin, etten oppisi mitään. Kuulostaa muuten etäisesti teini-iältä... En osaa olla ahdistunut tästä blogista. Ehkä se johtuu siitä, että säästän sisimmän ympyräni kuitenkin tältä. On asioita, joista haluan puhua vain niille, joihin voin tietää luottavani. Mutta on aika tyypillistä, että kun olen tarpeeksi puhunut heidän kanssaan, ykköskehän asiasta tuleekin kakkos- tai kolmoskehän asia, ts. se lakkaa aristamasta ja tuntumasta suojeltavalta ja siitä tulee jotakin yleisemmin eläimellistä tai inhimillistä, se lakkaa olemasta tunnettua veloenischia ja tulee osaksi kieltä, tarinaistuu. Minä ei ole silloin enää se, joka vain kärsii mykkänä, vaan se, joka myös tarkastelee kärsimystä levollisena ja ennen kaikkea pirun uteliaana.)

Suosittelen kovasti tuota kirjaa gorilloista, autismista ja ulkopuolisuudesta. Lopuksi vielä pieni näyte kirjan oivalluksista. Siinä ei korosteta niinkään tahtoa pysyä ulko-ja sisäpuolen rajalla vaan se esitetään vain tosiasiana. Se on jännittävää, koska niin harvoja asioita kuin tahdonkin, se on yksi niistä asioista, joita todella tahdon. En tahdo olla täysin ihminen enkä täysin muu eläin, en täysin tätä enkä tuota, en täysin hyväksytty (tai ainakaan en tahdo unohtaa, miltä tuntuu olla täysin ulkona ja luulen että se vaaditaan, jotta voisi olla täysin hyväksytty; ehkä tämän takia en tahdo olla täysin ihminenkään; toivon olevani väärässä ja pelkään pahoin etten ole) enkä täysin ulkona. Näin kirjoittaa Dawn Prince-Hughes:

Gorillat eivät puhu ihmisten kieltä, eivät näytä ihmisiltä, eivät liiku kuten ihmiset. Ne ovat tyhmiä

Tämän vuoksi ne elävät vankeudessa. Tämän vuoksi hullut ihmiset ovat vankeudessa. Me olemme eläimiä, jotka eivät puhu oikeaa kieltä, eivät näytä oikeilta eivätkä liiku oikealla tavalla. Vankeus on tarkkailua varten. Istu. Älä piittaa. Siedä. Pysy paikallasi.

Niiden, jotka eivät ole vankeudessa, on helppo unohtaa, että ne jotka siellä ovat, ovat edelleen yksilöitä. Yksilöitä joilla on nimi, perhe joka tarvitsee heitä, menneisyys jonka päällä he seisovat ja tulevaisuus josta he haaveilevat. Ehkä se johtuu siitä, että niin monilla ihmisilläon samanlainen menneisyys ja että he uneksivat samoista haaveista, että he unohtavat, kuinka yksinäistä voi olla, kun menneisyys on erilainen ja haaveet erilaisia. Tiesin, millaista on olla vankilassa. Tiesin, koska katselin sitä nyt toinen jalka ovan ulkopuolella tietäen, että toinen pysyisi aina sisäpuolella. Halusin tuntea itseni sekä persoonana että kädellisenä, sekä vapaana että vangittuna, sekä gorillana että ihmispersoonana, halusin oppia tuntemaan gorillat. ...

Mimäkki kutsuilla & darra

Otamme mimäkin kutsuille mukaan. Se osoittautuu hyväksi ideaksi. Tai ainakin hauskaksi. Ihmiset reagoivat päänahkansa löytymiseen niin eri tavoin. Joku on melko välinpitämätön, toinen punastuu, kolmas kikertyy kaksinkerroin ja hihittää kuin pieni lapsi. Yksi vieraista toteaa, että tämähän saa raavaan miehenkin punastumaan.

Se on hassu lause. Mikä saa raavaan miehen punastumaan? Se, että hänestä tuntuu ihanalta, hyvältä ja hellityltä?

Kunpa kaikki saisivat tuntea ihanuutta, hyvää oloa ja hellyyttä jokainen päivä!

Tänään olemme krapuloineet pitkästä aikaa. Nukuin puoli yhteentoista saakka, mikä on varsin käsittämätöntä. Yleensä olen herännyt seitsemän maissa. Toisaalta nyt menimmekin kolmen jälkeen nukkumaan. Koska päivä on liikkunut hitaasti, onnistuimme aamupäivän heräämisestä huolimatta myöhästymään iltakuuden joogatunnilta. Olisimme olleet lähtövalmiit vasta yksitoista yli kuuden.

Oikeastaan en osaa olla siitäkään surkea enkä hädissäni, vaikka tavallaan tuntuu pöhköltä haaskata etukäteen maksettuja liikuntatunteja. (On huomattavasti epätodennäköisempää, että ne koskaan muistaisi mennä ottamaan kiinni täysin vieraalle tunnille.) Darrassa kaikki on vain aina niin valoisaa. Kaikki ratkeaa, ihan varmasti!

Miten harmillista, että saadakseen darran pitää ensin olla humalassa.