Oppilasalakulttuurit ja ulkopuolisuus

Olen edennyt tenttikirjan toisella kierroksella koulun käytännöistä kertovaan lukuun. Siinä esitellään kaiken muun mielenkiintoisen ohella (lue ihmeessä joskus koulun tilan ja ajan säätelystä - ainakin minulle se palautti kaikista elävimmin mieleen sen, miltä tuntui olla ala-asteen ekalla ja tokalla luokalla: mystiset piirit, musertava rajanläheisyys yrityksessä kävellä niin hitaasti ettei siitä saa sapiskaa vetelehdintänä ja että silti matka pakkaseen tai halpoihin kenkiin tunkevaan sohjoon kestäisi mahdollisimman pitkään sisätilan suojissa, ajan murtuminen kellon kontrolliin) oppilaskulttuureita ja niihin liittyviä koulutodellisuuksia. Nelikenttä on koottu yhteenvetona monista tutkimuksista ja ottaa sisäänsä sopeutuvat normaalioppilaat, menestyvät ja koulua hyväkseen käyttävät oppilaat, vetäytyvät ja passiivisesti poikkeavat oppilaat sekä vastustavat ja aktiivisesti poikkeavat oppilaat. Kaksi ensimmäistä ryhmää kuvataan koulumyönteisiksi tai -neutraaleiksi, kaksi jälkimmäistä koulukielteisiksi.

Sopeutujat myötäilevät koulun virallisia käytäntöjä ja satsaavat edustuskelpoiseen ilmiasuun, mutta saattavat tuijottaa passiivisesti tyhjyyteen tunnilla. Tulevaisuus ja todellinen elämä on heillä kuitenkin kiinnittynyt koulun ulkopuolelle, mutta koulussaoloajan he esittävät ahkeruutta ja kuuliaisuutta. Koulumenestyjät taas käyttävät koulua aktiivisesti hyväkseen. He tavoittelevat hyviä numeroita ja laskelmoivat tulevaisuutta kauaskin ja ymmärtävät koulun hyövylliseksi ponnahduslaudaksi tuohon tulevaisuuteensa. Menestyjien alakulttuurille kuvataan tyypilliseksi yksilöllisen kilpailun ja suorittamisen vimmaa. Vetäytyjät unohtuvat luokkahuoneen nurkkaan muun luokan puuhastelun muurin taa. Hei eivät passiivisuudestaan ja huonosta menestyksestään huolimatta ole kurinpidollinen ongelma. Tätä ryhmää on diagnosoitu ja luokiteltu kymmenin erilaisin nimikkein, joiden psykologiset ja lääketieteelliset juuret juontavat 1900-luvun alkuun saakka. Näihin oppilaisiin viitataan ahdistuneina nuorina, jotka ovat vetäytyvitä, pelokkaita ja alttiita kiusanteolle. Heidän strategiansa on muuttua näkymättömiksi. Vastustajat tahtoisivat muuttaa koulun pelisääntöjä eivätkä tunnusta instituution asemaa. He eivät näe tulevaisuuttaan koulun viitoittamalla reitillä eivätkä tahdo kulkea sitä, vaan rettelöivät luokassa. Kapinahenki näkyy tunneilla häiritsemisenä, sääntöjen rikkomisena, opettajan vastustamisena, lintsaamisena, koulun omaisuuden tuhoamisena, opettajalle ja hikareille nauramisena.

Luen yhä uudelleen määritelmät ja niiden kuvaukset. Minua häiritsee muutama seikka. Osaan kyllä sijoittaa ihmisiä, omia vanhoja luokkatovereitani, hypoteettisesti ja ulkoapäin tarkkailijan kriteerein menestyjiin, sopeutujiin ja vastustajiin. Mutta vetäytyjät: en ole aivan varma sittenkään, olenko nähnyt tällaisia vetäytyjiä. Vai onko niin, että monet vetäytyjät ovat onnistuneet muuttumaan minultakin näkymättömiksi? (En hämmästyisi - olen sokea niin monille ihmiskommunikaation hienouksille, että voin aivan hyvin epäonnistua pahasti tällaisessa teorian juurrutusharjoitteessa.) Useimmat tuntemani ihmiset, jotka kuuluisivat kaiken järjen mukaan vetäytyvien kategoriaan, ovat menestyneet ihan hyvin koulussa ja sen jälkeen. (Enkä koskaan koulussakaan ajatellut, että heissä olisi jotain epäillyttävää tai koulukielteistä; minusta se on neutraali positio.) Luokittelussa, jonka referoin ylle, pistää silmään toinenkin asia. Vain vetäytyjien kohdalla ei puhuta tulevaisuudesta ja elämän kiinnittymisestä. Kaikkien muiden kohdalla asia mainitaan ja sitä käytetään valottamaan oppilaskulttuuria Ja sitten isompi mutta. Se, minkä tiedän sisältäkäsin: en minä sopinut lapsena yhteenkään näistä kategorioista. Enimmäkseen vetäydyin eikä minulla ollut tulevaisuutta (suunnittelin itsemurhaa suuren osan valveillaoloajasta ja ajattelin onnistuvani siinä sitten kun olen vähän vanhempi ja osaavampi), sikäli kyllä sovin vetäytyjiin. Ja koetin olla niin näkymätön kuin mahdollista. Mutta en menestynyt huonosti koulussa, ja joissain kohdin vastustin aktiivisesti koulua. Harvoin, silti - eihän minulla ollut mitään vaihtoehtoista tulevaisuutta, jonka edessä jököttäessään koulu olisi tuntunut esteeltä.

Ei - oli se hetki, ne tilalliset ja ajalliset säännöt. Tein tehtävät mahdollisimman vähäeleisesti ja nopeasti, koska muutakaan tekemistä ei ollut. Sitten kun oli tehnyt tehtävät, sai katsella ikkunasta vapautta kunnes opettaja äkkäsi tilanteen ja passitti koulun kirjastoon päällystämään kirjoja lopputunniksi. En ymmärtänyt puheterapian funktiota, ja kun puheterapeutti vastasi miksi-kysymykseeni, että seiskalla alkaa ruotsi ja siinä pitää osata sanoa r paljon ponnekkaammin kuin saksassa - ikään kuin olisin puhunut kaiken aikaa a-saksaa enkä suomea, jossa r on keskeinen äänne ja ikään kuin yläasteella olisi puhuttu vain ruotsia - ajattelin pilkallisesti mielessäni, että vähänpä sinä tiedät ja että toivon mukaan olen jo sitten pois tästä vankilasta jo. Kaikesta huolimatta sain kiitettäviä numeroita, vaikkei sillä ollut niin väliä. (Enkä ymmärtänyt ollenkaan sitä, miten jotkut jaksoivat puhua numeroista ja pitää niitä tärkeinä. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että heillä oli tavoitteita. Heillä oli tulevaisuus. Sellaista ei osaa kuvitella, jos on lapsi, jolla ei ole tulevaisuutta.) Tehtävissä oli sekin hyvä puoli, että sen ajan kun niitä teki, ei tarvinnut tuntea itseään onnettomaksi ja vääränlaiseksi. Tehtävissä oli aina ratkaisu ja se löytyi usein helposti. Tehtävien tekemisen ajan ei tarvinnut myöskään pelätä seuraamuksia. Koetin kuitenkin enimmäkseen välttää konfliktit. Vaikka kotona ei arvostettu koulua juuri mitenkään, arvostettiin siellä sentään konflikteista pidättäytymistä, helppoutta ja hyvää käytöstä ja huolellisuutta. (Aika kiinnostavaa kyllä, että itse asetuin vastustamaan juuri käytöstä ja huolellisuutta pukeutumalla tarkoituksellisen homssuisesti, suttaamalla väärän vastauksen syljellä kummaamisen sijaan, viskomalla kotona koulukirjat minne sattuu minkä seurauksena niitä ei aina saanut mukaan tunneille kun niitä ei löytynyt - aloin tietysti etsiskellä niitä vasta muutama minuutti ennen lähtöä ja koska pelkäsin myöhästymisen seuraaamuksia, jätin etsinnät kesken ja vain menin kouluun ja toivoin, ettei kirjan puuttumista huomattaisi. Ja kieltäydyin viittaamasta ja kehitin taiteenlajiksi luvattomissa koulun tiloissa oleskelun sen näköisenä kuin siellä olisi jotain asiaa luvanvaraisesti toimitettavana. Tietosisällöt sen sijaan - ne olivat koulussa eniten okei.)

Oikeastaan nyt kun ajattelen huolellisesti tätä asiaa, ymmärrän paremmin, miksi minusta lapsena aikuiset olivat dillejä kysyessään, onko koulussa kivaa. Ja ymmärrän myös opettajien hämmästyksen, joka välillä läheni ärtymystä. Sen, miten kävi useammin kuin kerran niin, että parin ensimmäisen kokeen jälkeen opettaja kysyy, kuka oikein on tämä - nimeni - ja onko hän käynyt tunneilla. Missä vaiheessa viittaan tai (ala-asteella) nousen seisomaan. Lukiossa kukaan ei reagoi, mutta etenkin ala- ja vähän vielä yläasteellakin kohti lentää syljessä mällisteltyjä talouspaperipalloja, joku huutaa vammainen ja heeeevooooneeen (yläasteella hevosennussija) niin edelleen. Ai sinä, sanoo opettaja hämmästyneenä. Mikset sinä viittaa tunnilla, kun kerran osaat, on kysytty useamminkin kuin kerran. Tuijotan lattiaa, kohautan harteita. Vastaa, sanoo opettaja. Nostan katseeni ja katson opettajaa silmiin jostain jääkasan toiselta puolelta ja maailma pysähtyy siihen paikkaan, kysyvään, huolestuneeseen ja usein ärtyneeseen katseeseen, enkä osaa, tiedä, onko kyse siitä, etten halua vai etten pysty vai mistä. Painan katseen alas vaitonaisena (ja saan luvan istua) ja opetus jatkuu eteenpäin.

Muutama opettaja jutteli kanssani kahdenkin kesken ja sanoi, ettei ymmärtänyt, miksen osallistu, kun kerran osaan. En osannut vastata heille mitään. Eihän minulle ollut heitä vastaan mitään. Minusta vain piti riittää, että teen tehtävät ja sillä siisti. Jos siihen tyydyttiin eikä asiasta tehty numeroa, saatoin jopa alkaa menetellä muutamien aineiden tunneilla kuten koulumenestyjästrategiaan on kirjattu. (Ei tosin minkään tulevaisuuden eteen; sain vain päähäni kirjoittaa näytelmän ja ajattelin, että sitä olisi hauskaa esittää luokan kesken ja se toisi henkireiän tylsään tuntipuurtamiseen.)

Lukiossa aloin voida huonommin. Se liittyi tuolla nelikentällä nelistäen siihen, että vastustukseni kävi aktiivisemmaksi (lintsasin paljon ja jätin tehtävät selkeästi tekemättä) mutta etten tullut mitenkään toimeen kurinpitotoimien kanssa ja sitten olinkin aivan lukossa uuden määritykseni kanssa, koska oli mahdotonta pysytellä samaan aikaan näkymättömänä ja poissaolevana (vaikka sen luulisi olevan helpompaa kuin näkymättömyyden ja läsnäolon, ja niinhän se muualla yhteiskunnassa usein onkin). Jotta saatoin säilyttää näkymättömyyden ja lintsaamisen yhdistelmän, oli lintsattava kaikki opotunnit, joilla käsiteltiin tulevaisuuden (jota en ajatellut itselläni olevan) valintojen lisäksi kurinpidollisia asioita, kuten poissaolot. Lisäksi oli vaihdettava pitkä matematiikka lyhyeen, koska luokanvalvojamme ja opomme oli pitkän matematiikan opettaja. Joskus kun mainitsen tästä vaihdoksesta ja sen avaamista näköaloista opetukseen (pitkässä opetettiin oikeasti ja suhtauduttiin meihin mahdollisina oppijoina, mutta lyhyessä opettaja latoi kiusaantuneena taululle yhtälöitä ja asennoitui niin että ne tulevat olemaan vaikeita ja voi voi ja kukas nyt tarvitseekaan apua ja monet eivät edes yrittäneet ajatella itse asioita läpi - ja koska asioita ei selitetty eikä opetettu, oli mentävä etsimään niille selitykset pitkän matikan kirjoista, jotta oppi; minusta pitkä matikka oli helpompaa kuin lyhyt ihan tuosta opettajan asenteesta johtuen), ja satun mainitsemaan vaihdoksen syyn, keskustelukumppani järkyttyy ja hämmentyy. Ehkä yliopistokoulutetuilla ei oleteta olevan tällaisia menneisyyden hairahduksia. Mutta asia on kyllä niin, ettei minua itse asiassa kiinnosta nytkään niin oikean eetoksen tavoittelu kuin asiat, joita opiskelen. Pyrin antamaan toisille tilaa, mutta minun on annettava myös itselleni tila, jonka tarvitsen. Toisessa kirjan luvussa siteerataan jonkun koulutussosiologin lausahdusta, että koulun piilo-opetussuunnitelman kuri kinnaa olemista kuin liian pieni takki päällä. Allekirjoitan sen täysin.

Enkä pidä liian pienistä takeista.

Kuulin kouluaikana turhan monta kertaa määritelmän: Sinä se olet semmoinen erilainen lapsi/nuori. Se ainakin tehtiin selväksi. Okei, saavathan opettajat ajatella niin. Mutta onko se sanottava oppilaille ääneen? Vielä toisten kuullenkin?

Vasta aikuisena olen oppinut ymmärtämään, että kaikki ovat erilaisia. Ihan kaikki. Ettei kyse ole jostain viallisuudesta.

Kattava tuo nelikenttä ei ainakaan ole. Vai lieneekö vain käynyt niin, että koska vietin ala- ja yläasteen tunnetusti vaikealla luokalla, kaikki lievästikin koulukielteiset mobilisoitiin mukaan kapinoitsijoiden ja aktiivisen vastustamisen ryhmään? Ja siinä paineissa monet meistä muista, neutraaleista, valitsivat näkymättömyyden strategian? Mistä tulee ajatus, että jos ei sitoudu koulun tavoitteisiin ja/tai piilotavoitteisiin, ei voisi menestyä ja oppia ja kvalifioitua? Että ilman motivaatiota ei synny tuloksia? Että ilman pitkäjänteisempää tulevaisuutta nykyisyys ja mahdollisuus toimia siinä rakentavasti katoaa? Minusta ne tuntuvat epäillyttäviltä piilopremisseiltä enkä osaa uskoa niihin.

Kysymyksiä, kysymyksiä. Epäilyä.

Informaali yliopisto

Koulusta kertovissa artikkeleissa olen kiinnittynyt informaalin koulun käsitteeseen. (No piru, sen määritelmästäpä ei löydykään linkkiä. Pannahinen. Se siis tarkoittaa koulussa tapahtuvia ilmeitä, eleitä, kehollisia käytäntöjä, itsensä pienentämistä ja pönkittämistä, tekemisen tyylejä... tapoja tervehtiä ja olla tervehtimättä, ryhmäytyä ja jäädä yksin, tulla paikalle, istuutua tiettyyn osaan salia ja niin edelleen. Sitä mikä välittyy ja vakiintuu opetussisällöistä riippumatta. Valtasuhteita, kirjoittavat monet. Okei, varmaan niille, jotka erottavat ne tarkasti. Minä hahmotan ne niin oudosti ja ambivalentisti, että käytän toisenlaisia käsitteitä, eleiden ja tyylien ja olojen käsitteitä.) Kas, se on se koulu, jonka tunnen. Eihän oppilailla ole sillä tavalla kuvaa opetussuunnitelmista ja sen sellaisista ja tietosisällöt kaikessa kiinnostavuudessaankin jotenkin - no, jäävät helposti sen muun jalkoihin. Niiden läpi voidaan tarkastella, mutta se, mikä tulee tarkastelluksi, on se muu. Toiset ihmiset. Koulussa.

Metsässä kävellessä tai kotona näkymä on toisenlainen. Ideoihin keskittyy helpommin. Mutta olepa luentosalissa tai kirjastossa. Ihmiset näkyvät, kuuluvat ja hengittävät. Joskus heidän läsnäolonsa voi tuntua uhkaavaltakin. Ja joka tapauksessa heidän vaikeatulkintaisuutensa lyö ällikällä.

Mietin informaalia yliopistoa. Se on se yliopisto, jonne olen tavallaan halunnut takaisin, koska olen pitänyt informaalista yliopistosta enemmän kuin informaalista työelämästä. (Onko mitään yhtä ahdistavaa kuin kahvihuone? Minulle kellokortti on lastenleikkiä kahvihuoneeseen verrattuna.) Nytkin ryhmätyöryhmä kiinteytyy. Olen ehkä vähän liian utelias. Haluan tietää, mitä kaikki ovat opiskelleet ja mihin erikoistuvat. En oikein osaa sanoa, miksi. En odota sen kertovan välähdyksenomaisesti heistä mitään sen kummempaa. Mutta en voi tietää, ehkä tiedot osoittautuvat myöhemmin kiinnostaviksi. Jänniä tyyppejä, joka tapauksessa. Inspiroivia. Kaikilla on hyvin oma tapansa, tyylinsä, asettua tilaan ja tehdä tutkimusta ja yhteistyötä.

Tuntuu hauskalta, kun joku sanoo suoraan kiinnostuksensa olevan aika nollassa ja voi itse todeta, että oma vahvuus on ehdottomasti kiinnostuksen määrä mutta asioiden hallinnan kanssa on sitten taas ongelmia... että hallinta ei oo se mun juttu. (Varmaan johtuen kiinnostuksen hajaantumisesta koko maailmaan... eh.) Kuulla toisen graduaiheen ja miettiä, että kaikkea sitä tutkitaankin - myönteisessä mielessä. Rikas, hassu maailma. Joku haluaa lauseiden täydellistyvän esityskalvoilla. Se on kauhean hilpeää. Hihitän lötkönä pulpetilla, olen vähän flunssassakin, sen huomaa ajatuksista, ne pysähtelevät ja lehmätöllöttävät tilannetta. Jotenkin koko keskustelumme on kauhean hauskaa ja kotikutoista ja tunnelma hyvä ja välitön, etenkin verrattuna edellisen kerran alkukankeuteen.

Infomaaliin yliopistoon tuo viehättävän lisänsä se tosiseikka, että keskustelun päätteeksi livautan repusta muovikassiin käärityn lehtisellerinipun ja ojennan sen eräälle ryhmän jäsenelle. Hän yllättäen antaa minulle purkillisen itse tehtyä tahinaa. Kävelemme ulos pajattaen kurpitsojen korjuuajankohdasta ja siitä, miten eri tavoin tuota vihannesta on saatavilla Helsingissä ja pienemmissä kaupungeissa.

Yksi ryhmän jäsenistä on lähettänyt nettikeskustelupalstalle linkin ABERiin, sanoista Art Based Educational Research, ja meinaan heti haksahtaa. Puhuttelen itseäni vakavin sanoin korkeakoulupolitiikasta ja tasavertaisuuden periaatteesta ja kaikesta jalosta ja ongelmallisesta, mutta minkäs teet: olen jo keksinyt jotain uutta ja jännittävää ja sydämeni nelistää onnellisten taidetutkimusmenetelmien ajatuksiin samalla kun raahustan ylämäkeen kaivautuakseni uudestaan vällyihin. Toppuuttelen itseäni ajatuksella, etten ehkä innostuisi taidepohjaisista tutkimusmenetelmistä samalla tavalla, jos en olisi käynyt taidelukiota. Tai sitä ennen - mitä sitä ennen? Jos olisin ollut tarhassa toisten lasten kanssa enkä mummun kanssa kotona? Jos olisin saanut hyppiä ja riehua piirtämisen, kirjoittamisen, lukemisen ja laskemisen sijaan? Ei voi tietää.

Onneksi kiinnostukseni suuntautuu helposti uudelleen. Joskus se tuntuu vahvuudelta ja joskus heikkoudelta. Koetan nyt ajatella sitä vahvuutena, vaihteen vuoksi.

Koska: mikä ei ole kiinnostavaa? Se, mikä on vielä liian vaikeaa tai liian helppoa, tai jostain syystä liian vaarallista hahmottaa.

Näkymättömät opintosuunnitelmat ja opintosisällöt rakentuvat ja purkautuvat. Kotona en osaa vain levätä, vaan totean lepoon sopivan mainiosti yhden kurpitsasuklaakakun väsäämisen. Tarvitseehan flunssan riuduttama keho pieni hellintää.