Kauhusta ja putoamisen tunnusta

Kirjoitan esseetä (tai kai sen nimi on oppimisraportti, mutta se kuulostaa kuulusteluhuoneessa tuotetulta, joten hopotan itselleni essee-essee-essee). Kuljen vihellellen, siteeraan vähäsen tärkeäksi kokemiani kohtia ja raportoin lyhyesti joitain tapahtumia. Esseestä näyttää tulevan hyväntuulinen ja pirullisen problematisoimaton. Haluan mukaan jotain muutakin. Haluan vaikeuden, jonka kautta voin kuvata, miten vaikeassakaan kohdassa eteneminen ei välttämättä tunnu ponnistelulta, jos säilyttää katseen muualla kuin jaloissa.

Että voi hymyillä ja vihellellä ja sanoa tämä on testi, tämä on empiirinen koe, minä olen empiristi ja nyt katsomme, kuinka käykään, voihan olla, että olen väärässä, että tämä näin onkin hyvä juttu ja olen vain kuvitellut möröt ja liukkaat kivet.

Kuvaamani vaikeus liittyy kaavion käyttöön pienessä opetustehtävässä, jonka toteutimme ryhmässä. Olimme kokoontuneet muutaman kerran parin viikon aina ja keskustelleet sisällöstä, jonka välittäminen oli opetustuokiomme tehtävänä. Tuon parin viikon aikana aloimme hahmottaa tekstiä uudella tavalla, kysyä siltä kysymyksiä ja pyytää siltä kahden osapuilleen samaa ilmiötä kuvaavan eri mallin suhteuttamista toisiinsa. Piirtelimme kaavioita keskenämme ja lopulta, saatuamme aikaan meitä tyydyttävän häkkyrän, päätimme käyttää tuota kaaviota myös sisällön tiivistämiseen muulle ryhmälle. Tiivistettävä toki olikin - tiivistä tekstiä oli reilut parikymmentä sivua, asiaa laidasta laitaan ja aikaa esitykselle oli suotu 20 minuuttia.

Sovittuamme kaavion käyttämisestä havahduin yksinäni töihin tarpoessa siihen seikkaan, etten itse saa kaavioista yleensä kuin väärinymmärryksiä. Koska olen monesti käsittänyt asiat aivan turkasen huonosti kaavioita tekstintulkinnassa käyttäessäni, olen aikapäiviä sitten oppinut peittämään kaaviot näkyvistä sinne saakka, että olen ensin prosessoinut itse tekstin kunnolla. Voin katsoa kaavioita vasta tässä vaiheessa, esimerkiksi tenttiin viimeisen kerran kerratessa. Välillä olen niiden kanssa eri mieltä perusratkaisuistakin. Tai ainakin ajattelen jonkin varsin olennaisen asian jääneen kuvaamatta.

En ole kuitenkaan miettinyt kaavioita aiemmin kovinkaan tarkasti.

Siitä aloitan kaaviokriisin selostuksen: että on tällainen kumma vastahakoisuus kaavioon, ja että ajattelin, että oolrait, olen empiristi ja tämä on empiirinen testi ja en vahingoita ketään tässä, tralala, esitämme tämän nyt näin ja sitten voin tutkia ja tarkastella, miten kaavio otetaan vastaan ja hämääkö se vai selventääkö se toisista asioita. Koska on kuitenkin hyvin vaikeaa arvata, hahmottavatko toiset edes osapuilleen sisäistettävän aineksen samalla tavalla kuin itse tekee. Todennäköisesti eivät. Ehkä kaavioyökötykseni on vain joku ihan oma juttu, ajattelen. Siispä sitä tärkeämpi testata sitä! Kirjoitan: "Minua pelotti, että kaavio veisi oppimisesta ilon." Mutta se tuntuu väärältä ajatukselta. No, korjaan sitä myöhemmin, lohduttelen itseäni ja etenen. Selostan, miten itse asiassa kaaviotamme kehuttiin tosi selkeäksi ja hyväksi pelkistykseksi ihan asiasta kysymättäkin. Ja sitten kirjoitan, että siihen on vain niin vaikeaa uskoa.

Pysähdyn miettimään, miksi tai miten. Uskon kyllä siihen, että sanojat oikeasti tarkoittivat kaavion tuntuneen selkeältä. Ja että siinä selkeydessä oli adjektiivina jotain uhkaavaa. Se kuulostaa kummalliselta: uhkaavaa? Joten jatkan selityksen kirjoittamista tietoisena siitä, että tekstinkäsittelyohjelmilla voin hyvinkin poistaa tämän kohdan tai lyhentää sitä, tai muokata sitä, ja siten muuntaa raporttia oppimisestani, jos asia alkaa kuulostaa liian kummalliselta tai ajatus tyrehtyy tyystin. Siispä jatkan: Selkeys kuulostaa uhkaavalta, koska en ymmärrä teorioita enkä ideoita selkeinä ja helposti hallittavina enkä halua olla mukana välittämässä niistä käsitystä sellaisina.

Tässä vaiheessa kirjoitustahti kiihtyy. Ne eivät ole mitään viattomia haukkapaloja, kirjoitan. Niitä ei noin vain hallita. Pysähdyn, sitten jatkan. Itse asiassa ne monesti käyttäytyvät toisin kuin oli aluksi kuvitellut ja saattavat ohjata havaitsemista enemmän kuin itse soisi. Niin, hallita: kuka hallitsee ja ketä. Ajattelen kehoja, jotka kivistävät teorioiden pyörittämisen takia. Huokaan syvään ja annan mennä. Itse asiassa kai mieluiten kiinnittäisin jokaiseen teoriaan tai ideaan varoituskyltin: "Äärimmäisen tarttuva virus! Ainoa vastalääke systemaattinen epäily! (Jos sekään.)" Katselen synkeänä tuottamaani tekstiä ja koen selittelyn tarvetta. Kirjoitan: Ei niin, että pitäisin teorioita vastenmielisinä tai hyödyttöminä, päinvastoin. Niillä on vain hintansa. Ja joskus hinta tuntuu liian kovalta, kun ne vaimentavat keskustelua tai estävät näkemästä jotain käytännön pulmaa.

Tuijotan tekstiä. Huomaan ajattelevani teorioita ja ideoita joinakin aika itsellisinä ja melkein elollisina. Vähän kuten virukset, ne ovat sillä rajalla, ovatko ne oikein eliöitä vai eivät. Ne pesiytyvät ja pistävät elimistön tanssimaan pillinsä mukaan. Niiden kuumeessa voi tuntua ihanalta. Teoriaan rakastuminen ei paljon häviä ihmiseen rakastumiselle. Se on hyvin konkreettinen ja todellinen prosessi, vastavuoroinen liitto. Jossain vaiheessa voi alkaa hahmottaa, ettei liitto ehkä toimi kovinkaan hyvin itsen kannalta. Irtisanoutuminen on kuitenkin vaikeaa. Naamaan jää arpia ja kaiken aikaa saa olla varuillaan, ettei jonnekin luuytimiin piiloutunut jälkipesäke puhkea täyteen kukkaan stressitilanteessa.

Haluaisin parahtaa. Asia on nimittäin niin, etten halua myöskään tilaa, jossa koetan ottaa edelleen äänet kiinni kämmenin. (Milloin viimeksi kokeilin? Kuusiviikkoisena?)

Kirjoittamani kappale, se mainittakoon, on timakassa ristiriidassa sitä edeltäviin ja sen jälkeen tuleviin kappaleisiin, joissa mietin kyselevää oppimista ja oppimaan oppimisen  mukanaan tuomaa iloa ja keveyttä. Iloa! Keveyttä! Mutta sitten ajattelen: entä jos se ilo ja keveys onkin juuri metakognitiivisen tason huomio teorioiden pöhköydestä ja rajallisuudesta, ja etenkin sen pöhköydestä, joka antaa teorian kuilujen nielaista itsensä, ja teorian raskas pyörrytys ja hirmuvalta on vain kognitiivinen taso? Mutta mitenkä havaitsemisen teoriapitoisuus? Ei kai metakognitio pysty sitä hälventämään täysin, vaikka auttaisikin erottamaan, mikä on johtopäätös ja mikä sen tueksi esitettyä kuvausta? Vai onko oppimisen ilo yksinkertaisesti iloa sen vuoksi, että pääsee irti yhdestä hirmuvaltiaasta päätyäkseen turpa edellä seuraavan syliin? (Tietyssä vaiheessa elämää näyttää käyvän uusien ihastusten ja uusien teoreettisten löytöjen suhteen yhtä varovaiseksi - kuten eräs ystävä sanoi, onhan se ihanaa niin kauan kuin sitä kestää.) (Ja tietysti mietin synkeästi ammoista kirjoitustani siitäkin, miten vanhoissa mustavalkoisissa filmeissä nainen tanssii miehen sylistä toisen syliin kepeästi ja hymyillen eikä kiinnity, ei ei ei.)

Niin: muodostan kysymyksiä, tarkennan niitä, tutkin niitä toisten kanssa. Muodostan työhypoteeseja ja kaavioita. Missä vaiheessa kiinnittäisin varoituskyltin?

Olen niin tyrmistynyt ja hämmentynyt teorian vaarallisuudesta piirtämästäni kuvasta, etten osaa vähään aikaan (vieläkään) jäsentää mitään. Lykkään sen huomiselle. Ehkä pyyhin koko kohdan pois raportista. Jäähän se tänne. Kirjavien huivien laariin. Kelvottomien sutermullukoiden kauhukabinettiin.

Mutta valehtelisin, jos kutsuisin teorioissa rypemistä vain helpoksi ja iloiseksi. Ei se minusta erityisen työlästä tai pusertavaa tai päämäärätietoista kyllä ole, tavoitteellista, mitä näitä rakastettuja sanoja nyt onkaan, mutta karmivaa se on. Nielaisevaa, suistavaa, kauhistuttavaa. Ei yleensä, mutta hetkittäin. Kun miettii niiden voimaa ja kaikkialletunkeutuvuutta. Kun miettii, miten jokin teoria alkaa elää. Vaikkapa teoria, että jotakin voi omistaa. Tai että on luonnostaan lahjakkaita ihmisiä. Eivät ne ole mitään passiivisia käsitelaatikoita, joissa osaset suihkivat toisiinsa nuolia.

Käsitteellinen työkalupakki, niin kai sitten. Vasaralla ruuvi menee seinään vain tietyllä tavalla, sahalla vielä huonommin. Mutta miten kauniisti saha soikaan. Joskus tuntuu siltä, että omassa työkalupakissani on vain koko joukko sahoja ja ehkä pari viilaa. Sekä kenties muutama kylmävahaliuska, joilla ei ole minkään maailman funktiota. Olisi mukavaa, jos käsitteellisessä työkalupakissa tai vielä mieluummin valmiiksi kaiken tämän alle viritettynä olisi myös turvaverkko. Vaikka sellainen jota kutsutaan selväjärkisyydeksi ja strategikseksi oppimistyyliksi.

Vartti sen jälkeen, kun olen nieleksinyt kameleonttimaisesti ja tuijottanut kirjoittamaani tekstiä, tokenen. Tuohan on vain yksi kuvauksen tapa, väitän itselleni vastaan. Vain yksi teoria siitä, miksi kaaviot tuntuvat vastenmielisiltä. Voihan niitä muitakin olla. Kuten että etenen mieluummin anekdooteista kohti periaatetta ja siksi minusta tuntuu vastenmieliseltä nähdä ensin periaate, koska minusta tuntuu, että se kummalla tavalla orjuuttaa anekdootit painollaan, estää niiden riittävän kriittisen silmäilyn ilman teoriamyyntimiehen tietynhenkistä niihin virittämistä. (Mutta tässäkin teoria kuulostaa kumman toimivalta, elävältä, vallanhimoiselta...) En tiedä. Tiedän kyllä sen, että minua kiusaa kaavion tekstistä eroava monitulkintaisuus ja toisaalta sen tekstistä eroava aukottomuus. Puhumattakaan siitä, miten minua kiusaa ajatus, että kaavion on piirtänyt joku muu kuin teorian kehittäjä. Vaikka eihän hänellä mikään yksityisoikeus teoriaan ja sen tulkintaan olekaan. Mitä ihmeen horinaa tämä on? Ja pohdin, miksi ihmeessä ajattelen tekstin antamaa informaatiota luotettavampana. Se etenkin tuntuu umpityhmältä ja todella kummalliselta. Hupsu fasaanikalkkuna, sanon itselleni. Lopeta jo!

Koska en päädy näistä hajatuksista mihinkään, annan asian olla ja pitäydyn päätöksessä olla tekemättä mitään korjauksia esseeseen enää tänä iltana. Pirun essee. Sen takia unohdan työväenopiston rakukurssien ilmoittautumisen tyystin. Esseessä pitäisi osoittaa tietyn alueen lukeneisuus, prosessoida tietoa ja arvioida oppimistaan kurssilla. Minusta tuntuu, että kirjoitan vain peloistani ja siitä, kuinka eksyksissä ja jumissa olen heti kun koetan hahmottaa jotain yleisempää kuvaa siitä, mitä on kulttuurin välittäminen.

(Blogia se ei silti näytä estävän kirjoittamasta. Jostain syystä tässä ja tällä tavalla kirjoittaessani koen, etten ole vaarallinen. Tai etteivät nämä ajatukset olisi vaarallisia. Mutta mitä minä siitä tiedän?)

Just tolstoy it!

Saunassa Vompsu mainitsee seikkailuistaan dynamiikka-termin juurille ja päätymisestään Aristoteleeseen. Alan muistella kaukaista esseetäni Arska-sedän Metafysiikasta. Ja kas, siinä asiasta vaahdotessamme tajuan äkisti jotain oleellista nykyisen esseeni tiimoilta: siitä, miten yritys ylittää kahtiajako mielen tosiasioiden ja fysikaalisen maailman tosiasioiden välillä tapahtuu itse asiassa aika vanhoin keinoin sekä pragmatismissa että sosiokulttuurisessa teoriassa. Missähän esseeni lienee... Aristoteleen ei tietenkään tarvinnut vaivata päällään kartesiolaisella dualismilla. Ainakaan sillä tavalla nimettynä. Tietysti on vaikeaa sanoa, näemmekö me vain sen kaikkialla, ja kaiken vastausyrityksinä siihen. Ketkä me? No, minä ja jotkut muut. Tai no minä ainakin. Hiton me-muoto! Mutta kai minullakin saa joku, edes kuviteltu, sisäryhmä olla?

Haluan tietysti laittaa asiasta alaviitteen. Se tuntuu ongelmalliselta, koska essee tai oppimisraportti, tai mikä sen nimi nyt sitten onkaan, on tätänykyä seitsemäntoistasivuinen, kun sen pitäisi pitäytyä kymmenessä sivussa. No, huomenna on aikaa vielä editoida ja olen jo editoinut sieltä onnistuneesti pois pohdinnot muun muassa yksityisen kielen argumentista ja solipsismista sekä pitkän kuvauksen kielen intentionaalisuudesta. Ja tunkenut pienempipränttisiin alaviitteisiin pointsit, joita en halua poistaa, koska minusta ne ovat relevantteja, vaikka eivät suoraan vastaakaan opettajan (välillä mielestäni irrelevanttia kohti johdatteleviin) kysymyksiin.

Kohtalotoveri, joka myös harrastaa tolstoijaamista, on saanut esseensä supistettua yhteentoista sivuun.

Tämä on vähän ongelmallista. Esseessä kuin esseessä pääni mammutit käynnistyvät tanssimaan saksanpolkkaa, ja usein vielä pidän monia askelsarjoja jotenkin tärkeinä asian käsittämisen kannalta. Se johtuu kai siitä, että monesti käsittelemämme teoriat ovat sellaisten ihmisten tekemiä, jotka ovat perehtyneet myös (tai jopa ennenkaikkea) filosofiseen aikalaiskeskusteluun. Ja lukeneet klassikkonsa.

Tunnen itseni takkuiseksi mammutiksi pian itsekin, mutta jotain hauskaa tässä kyllä on. En tiedä, miten tulen tämän tolstoijaamisen probleemin ratkaisemaan. Toistaiseksi olen ihan öissä sen kanssa.

Aikuisuutta etsimässä tai sitten ei

Luen edelleen esseen kirjallisuutta. Etenen hitaasti ja perusteellisesti. Pysähdyn tuon tuosta miettimään. Kuten: Mitä jos olisinkin opiskellut kaksikymppisenä esimerkiksi sosiologiaa filosofian sijaan? Miten asiat sitten ymmärtäisin?

Tuntuu hurjalta lukea sosiologista kirjallisuutta. Se fokusoi tuttuihin kysymyksiin niin eri tavalla kuin on tottunut niihin kiinnityttävän. Tässä ei tutkailla, miten perustelusta voisi rakentaa vedenpitävän ja korostetaanko perustelussa hyveitä, oikeuksia tai velvollisuuksia, seuraamuksia vai aikeita. Ei tutkita myöskään sitä, mitkä ovan asioiden osapuolet ja heidän ja niiden intressit. Ei lähdetä siitä, että olisi löydettävä harmonia tai edes ryhti. Ei: ei ihanteita eikä arvoja, ei kuulemista eikä kohtaamista. Ei, ei, ei. Mutta oikeuttaminen ja sen kuvaaminen. Oman toiminnan oikeuttaminen ja aika usein toisten toiminnan syyllistäminen. Kuvaus kuvauksen jälkeen tätä. Se hätkähdyttää, pysäyttää.

Ehkä se on vain tutkijoiden tapa järjestellä heidän haltuunsa joutunutta puheen korpusta. Ehkä se on tutkimusalan tyyli. Ehkä tekisin itse eri johtopäätökset, kiinnittyisin aivan eri lauseisiin näissä samoissa korpuksissa. (Todennäköisesti.)

Sosiologiaa lukiessani minulle tulee sellainen olo, että taidan tästä muuttaa aarniometsään ja sulkea ovet, bye bye. En tiedä, miksi reagoin näin. Pidän enemmän Pema Chödrönin lukemisesta, selvähän se. Tarvitsisin selvästi jokaiselle sivulle ripoteltuja toivonmurenia: hei, nyt näin, mutta ajat ovat muuttumassa. (Huomaan ajattelevani, että tuskin ovat.) Ja: joo, ihmiset vastaavat tässä aika ilkeän kuuloisesti, mutta se johtuu vain kontekstista ja naamakkain he kyllä olisivat valmiimpia kuulemaan toisenkinlaista elämää. Ehkä tämä on se pieni ihminen, jonka kanssa minun on aina ollut vaikeaa neuvotella. Ei niinkään silloin, kun se olen minä pienenä ihmisenä - siihen joutuu tottumaan ja se tuntuu häviävän näkyvistä parhaiten silloin kun sen vain hyväksyy - mutta silloin kun toiset halutaan kuvata niin. Ei pieninä ja avuttomina ja haavoittuvina vaan pieninä pikkumaisuuden mielessä, pieninä siinä mielessä, että he haluavat mieltää tehneensä ja ymmärtäneensä oikein ja muiden tehneen ja ymmärtäneen väärin. Kun heidät ehdoin tahdoin hahmotetaan juuri niin. Ei minusta ole kuitenkaan mitenkään kovin selkeää, että ihmiset olisivat enimmäkseen ihan niin pieniä ja juuri tuolla tavalla.

Tai siis, olen siitä jopa aika varma. Kunhan heitä lähestyy kunnioittavasti.

Tai ehkä on kyse jostakin muusta, tematiikasta, esimerkiksi. Siitä, miten tutkittavat istuvat henkilöhaastattelussa tai parihaastattelussa tai keskusteluryhmässä. Kamera tai nauhuri pyörii. Hermostuttaa. Ja teemat ohjaillaan sellaisiin asioihin kuin aikuisuus ja nuoruus, hyvä äitiys ja hyvä naiseus. Kysymykset kysytään jostain näkökulmasta. Penätään perusteluja tavalle, jolla toimi ja pyydetään arvioimaan toisten erilaisia tapoja toimia. Ehkä kyse on puolustautuvasta asenteesta. En tiedä, lukittautuisinko itsekin sellaiseen haastattelutilanteessa. Varmaa on ainakin se, että minunkin sanomani ja kirjoittamani voidaan kuulla niin, tulkita niin. Hämmennyksen ja kaiken epäilemisen sijaan jalansijojen junttaamisena ja muiden jalansijojen vääräksi syyttämisenä. Kuitenkin olen useimmiten yhtä neuvoton ja osaamaton omien juttujeni selittämisessä kuin toisten juttujen selittämisessä. Kysyn, miksi me hahmotimme näin eri tavalla. Mutta saatan sanoa tai kirjoittaa: Miksi ne tekivät noin? Koska joskus tiedän, miksi itse tein näin ja näin, mutta toisista en tiedä. Muttei se tarkoita, että ajattelisin toimineeni oikein ja toisten toimineen väärin. Herramunjee, enhän edes osaa päättää, missä määrin itseni tulisi olla kriittinen ja missä määrin hyväksyvä-vain. Joistain omista ratkaisuistani osaan sanoa, että ne tuntuivat silloin ja siinä oikeilta. Ja että olin väärässä mutta että olin silloin ja siinä oikeassa sen informaation varassa, mitä minulla oli. Ja että ehkä en nyt pystyisi hahmottamaan olleeni väärässä ellen olisi toiminut juuri niin ja elänyt noiden ratkaisujen kanssa.

Ehkä me kaikki olemme nurkkaan ahdistettuja aina kun pitäisi perustella jokin, mikä perustuu jollekin vaikeasti tai ei ollenkaan perustuvalle. Jollekin saadulle, lainatulle, leijuvalle. Tarkoitan tätä: esimerkiksi myöhäistä lasten saantia käsittelevässä artikkelissa tutkija vain viittaa ohimennen, että muutama haastatelluista oli ilmaissut, etteivät he nähneet itseään äiteinä vaan hahmottivat aiemmin itsensä lapsettomiksi naisiksi ja sitten vain muuttivat mieltään. Miksi, haluaisin kysyä. Ja mitä tarkoitti tuo näkeminen? (Olen pettynyt lähdekirjoihin; esseen ohjeistuksessa määrätään, että saa viitata vain kolmeen teokseen, ja niissä ei käsitellä juurikaan sitä aihetta, jota haluaisin itse käsitellä esseessä, nimittäin tytöstä naiseksi siirtymistä ilman lasten hankkimista tai edes sen harkintaa vakavissaan. Minun kannaltani se olisi oikein relevantti aihe ja haluaisin lukea, mitä siitä on kirjoitettu, ja kirjoittaa esseen siitä. Mutta siitä ei kirjoiteta, ei näissä kirjoissa. Mainitaan vain, että suurin osa nuorista aikuisista haluaa perheen. That's it.) Ounastelen tietäväni, mitä tuo näkeminen tarkoittaa. Minäkin nimittäin pidän tätä näkemistä, tätä kuvaa, jotain hyvin häilyvää ja epämääräistä, paljon tärkeämpänä todisteena ja ohjenuorana kuin tunteita, asenteita, vertaisteni toimintaa ja niin edelleen. Kuvaa naisesta, joka kulkee yksin ja hoitaa kasveja ja eläimiä. Tuo kuva on kulkenut kanssani kauan. Mistä se on tullut? Äiti väittää, että jo puolivuotiaana olen ollut paljon kiinnostuneempi kasveista ja eläimistä kuin ihmisistä.

Sen takia hänestä oli perverssiä, että opiskelin hierojaksi, koska en välitä ihmisistä. Tavallaan ymmärrän senkin. Mutta haluan lisätä: voi välittää enemmän kasveista ja eläimistä. Ei se sulje pois ihmisistä välittämistä.

Kirjoitan paljon ihmisistä nykyään. Jotenkin ajattelen kai että niin kuuluu tehdä. Ja olen opiskellut ihmistä.

Mutta koen edelleen muun kiinnostavampana. En vain löydä reittiä sen pariin ammatillisesti. Ei siihen kuvaan kuulu mikään ammattillisuus. Ei - siihen jäsentyy enemmän kasvillisuus, luostari, metsässä kulkeminen ansoihin tarttumatta, katoaminen maisemaan.

Kirjat käsittelevät aikuistumista ja aikuisuutta. Niitä on kummallista lukea, koska niiden parissa tulee samalla tavalla epäuskoinen ja unenomainen olo kuin niissä juhlissa, josta meidät heitettiin ulos, kun olimme kuuden- tai seitsemäntoista ja nauroimme niin että tipahdimme sängyltä lattialle. Juhlat olivat vain tytöille ja viiniä piti juoda hillitysti. Itse asiassa emme ystävien kanssa olleet juoneet mitään. Kun käyttäytymistämme paheksuttiin, vetosimme siihen, ettemme ole tosiaan edes juoneet, meillä vain oli hauskaa. Sitten meidät jo heitettiin ulos, koska muut olivat sitä mieltä, että sitten olimme kyllä vetäneet jotain muuta kamaa, eli vielä huonompi juttu. Mutta me olimme vain nauraneet. Eteisessä yksi tytöistä sanoi paheksuvaan sävyyn, ettei voi ymmärtää, miten emme osaa käyttäytyä sen aikuisemmin. Onpa aikuista paheksua nauramista, vastasin siihen nauraen edelleen. (Kyllä vain, me inhosimme toisiamme siinä hetkessä.) Minusta se oli silloin täysin uskomaton kommentti asetelmaltaan. Että oli joku, joka ensinnäkin tuntui arvostavan aikuisuutta valtavan paljon ja käyttävän sitä sopivuuden mittarina, ja sitten vielä mieltävän sen jotenkin normaaliuden kautta, hyvin kapeasti ja jotenkin, no, reaalimaailmallisesti, lähiömäisesti, vakavat perheenisät autoissaan aamuruuhkissa töihinmäisesti, nuorten naisten polvetyhdessä yhdetlasillisetvain viinistelyt, valkoinen prinssi hevosellaan, padam padam, kohti oikeanlaista perhettä ja rivitaloa. Ei yhtään henrymillermäisesti. Tai tiieseliotlaisesti. Tai jeesustemppelissämäisesti.

Nyt minusta tuntuu jotenkin huvittavalta, että olin niin kauhuissani siitä, miten joku lukiolainen saattoi haluta mieluummin sitä toista maailmaa. Olen nimittäin vähitellen huomannut aika monien haluavan sitä. Eikä siinä mitään. Hyvin mukavat, järkevät ja ihanat ihmiset haluavat sitä maailmaa. Kas näin elämä pehmentää. Eikä ole mitään väärää siinä, että haluaa sitä tai tätä. En vain tarkalleen ymmärrä sellaista aikuisuuden hinkua. Jokin olouttamisessani sotii sitä vastaan.

Ja - ehkä hekään eivät ensisijaisesti halua aikuisuutta vaan jotakin aivan muuta. Ehkä aikuisuus kirjan teemana, tutkimusten teemana vain viiraa vastauksia siihen suuntaan. Kysyttiinkö heiltä, miten tämä ja tämä heistä liittyy aikuisuuteen vai nostivatko he sen itse näkyviin kenenkään sanaa mainitsematta? Siinä on minusta iso ero, mutta teksti ei kerro, miten aikuisuus ui puheen tilaan.

Artikkelit tuovat mieleen tuon tapauksen lukioajalta ja vieraan arvomaailman kohtaamisen tyrmistyksen sekä yksittäisiä sirpaleita vuosien varrelta. Äidin sitkeän muistutuksen siitä, miten hän on pohjimmiltaan alle kouluikäinen ilkikurinen lapsi. Vanhempieni tavan pitää lastenkirjoja ja -elokuvia aikuisten kirjoja ja elokuvia parempina ja syvempinä. Ei, en ole saanut kotoa erityisen vahvaa aikuisuus yli lapsuuden -hierarkiaa. Taidepiireissä taas arvostettiin aika tavalla vaistomaista, lapsellista ja heittäytyvää ja irvailtiin keskiluokkaisen eetoksen kapeutta. Ystävä totesi silloin kun vielä opiskelin ja hän oli valmistunut jo: opiskeluympäristö on parempi kuin työelämä, joten opiskele nyt ihmeessä niin pitkään kun vain pystyt äläkä murehdi mistään helvetin aikuistumisista, ehtii sitä myöhemminkin. Ja filosofian opinnoissa törmäsin tietysti aika pian antiikin ajatukseen, ettei kukaan alle nelikymppinen oikeastaan voi tehdä vielä filosofiaa, ajatella ja elää hyvin ja perinpohjaisesti. Olen saanut paljon vihjeitä ja kuiskauksia siitä, ettei mitään kiirettä ole. Tai siis, että vaikka kuinka kiirehtisikin, ei se hyödytä mitään. Sillä ei saavuttaisi mitään.

Hämmästyn siten, kun luen sosiologisesta opuksesta, ettei nelikymppistä voisi enää jäsentää muuksi kuin aikuiseksi ja että meillä, meidän yhteiskunnassamme ikävaiheet nähdään perättäisinä tai ainakin vuorottelevina. Miksi ihmiset eivät tuo sellaista esiin minun kanssani keskustellessaan? Miksi he aika usein ovat samaa mieltä sen suhteen, että kaikissa meissä elää pieni epävarma lapsi ja vallasta innostuva tyranniaikuinen ja heikko, pelkäävä ja rappeutumisen merkkejä tarkkaileva vanhus? Miten se nyt sopii yhteen minkään peräkkäisyyden kanssa? Ja jotenkin hämmästyn sitäkin, miten tärkeänä aikuisuutta tunnutaan pitävän. Ja miten se määrittyy usein vastuun kautta, ja vieläpä sellaisen vastuun, jota ei aina haluaisi ottaa, mutta joka on pakko ottaa. Pakko: en erityisemmin usko pakkoon. Uskon kyllä pakon muuttavan käyttäytymistä. Mutta en usko sen kuuluvan hyvään elämään. Uskon paljon enemmän ilolla tarttumiseen, uteliaisuuteen.

Ja hämmästyn sitä, miten haastatteluissa ihmiset nimittelevät toisin tavoin valinneiden elämäntapaa sellaisin sanoin kuin itsekäs, lapsellinen, ajattelematon. Miksi? Koska he ovat itse valinneet toisin ja ostaneet ajatuksen, että pakkovastuu on ainoa tie aikuisuuteen? Että on vain yksi tie? Entä jos ne toiset eivät halua aikuisuutta vaan hyvän elämän? Jospa liian varhain tai liian myöhään (mitä se sitten tarkoittaakin) lapsen hankkineet naiset tai lasta kokonaan hankkimattomat naiset eivät haekaan aikuisuutta? Tai vastuullisuutta? Vaan jotain aivan muuta. Jospa he vain sanovat vastuu, koska ovat oppineet, että niin kuuluu sanoa? Ehkä he haluavatkin jotain aivan muuta mutteivät sano? Ehkä nekään, jotka piru vie hankkivat lapsen silleen kulttuurisesti oikeaan aikaan, eivät kuitenkaan hae ensisijaiseksi vastuuta, vaikka haastatteluissa on tietysti kiva esiintyäkin vastuullisena?

Minun on vaikeaa, huomaan, uskoa tuohon vastuumantraan. Huomaan kyllä, miten usein ihmiset sanovat sen ääneen, mutta jos tarkkailen heidän tekemisiään, en oikein huomaa sen toimintaa ohjaavaa vaikutusta siinä määrin kuin sen olettaisi näkyvän. Mieluummin en itse puhuisi vastuusta. Enemmän ehkä harkinnasta ja kohtuullisuudesta ja rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Ja empatiasta. Kaikesta missä on helppoa olla kusisen huono.

Sekin minua hämmentää artikkeleita lukiessa, että taas vertaisryhmänä viitataan samanikäisiin ja samansukupuolisiin suomalaisiin. Ja sitten: kun itse vaikka ajattelen hyvää elämää tai ammatillisuutta tai aikuisuutta tai naiseutta, niin totta helvetissä ajattelen enemmän Maija Poppasta, antiikin mytologian toisiinsa kontrastoituvia jumalattaria, Elisabeth Costelloa, Sudenmorsianta ja niin edelleen, totta vie minä ajattelen heitä ja Spinozaa ja Platonia ja Diotimaa ja bonoboita ja koiria enemmän kuin oman ikäisiäni suomalaisnaisia. Ja sitten pyörryttää kirjan ääressä, ja ajattelen, että mitä tästä oikein tulee, tästä koko helskutan esseestä, jossa viitataan tilastollisiin vuosikirjoihin ja sosiaalisiin normeihin muttei sanallakaan vihjata lähdeaineistossa, miten kaunokirjallisuus vaikuttaa elämänkulun järjestämiseen, tai miten filosofia siihen vaikuttaa, itsensä mieltäminen poliksen vapaaksi mieheksi. En minä tunne ketään ikäistäni naista, jota voisin osoittaa sormella ja kiljahtaa: haluan samanlaista elämää kuin hänellä on! Enkä voi osoittaa sormella myöskään noita hahmoja, joita vasten joka tapauksessa mitoitan elämääni, koska osa heistä elää fiktiivisessä ympäristössä, ja osa heistä eli kauan sitten aivan toisenlaisessa maailmassa. Joten on vain kuva.

Kuva, josta en edes tiedä, miten olen sen saanut.

En minä ole etsinyt aikuisuutta. Olen etsinyt sitä kuvaa. Etsin sitä kuvaa. Hitaasti. Mutkitellen. Joinain aamuina elän sitä kuvaa. Hetkittäin.

Ja mietin: entä jos toisilla ihmisillä onkin ohjaajana toinen kuva, toisenlainen kuva. Ja: entä jos ei olekaan? Mistä nuo kuvat syntyvät?

Nyt kun ajattelen näitä kuvia, ajattelen entistä tiukemmin, että kyllähän tiettyä rationaalisuutta ja koherenssia on mahdollista vaatia ajattelulta, mutta että se kaikki on kovin suhteellista, koska suhteutuu lopulta monissa kohdin konkreettisten valintojen tiimoilla tuohon kuvaan. Mikä kuvaan sopii, mikä ei.

Voihan pyöröpää. Mitähän tästäkin esseestä oikein tulee? Kunhan nyt läpi menisi ja kunhan en kajahtaisi kolmea lähdeteosta lukiessa.