Ajatuksia viimeisistä päivistä ja palaamisesta

Toisena osholan päivänä outo hysteria repeää valloilleen. Johtuuko se lähestyvästä kotiinpaluusta vai Gurdjieff-liikkeistä, en osaa arvioida.

Seitsemän kolmekymmentä, aamu-usvan jäänteiden vielä lipoessa puiden runkoja ashramissa, menen kentälle monien muiden kanssa. Samanaikaisesti kentällä harjoitellaan tai chita, zen-jousiammuntaa ja gurdjieffausta. Päätän kokeillä viimeisintä, koska muita voi kokeilla kotonakin. Aamuhetki kullan kallis, ajattelen ja asetun riviin toisten kaapulaisten kanssa.

Liikesarja itsessään vaikuttaa melko yksinkertaiselta. Kuuteentoista laskulla harjoittelemme ensin pianomusiikkiin jalat, sitten kädet. Koetamme yhdistää. Siitä ei aluksi ole tulla mitään, mutta olen harrastanut tanssia aivan riittävästi tietääkseni, ettei siitä koskaan tule ensi kerralla mitään ja että asiasta on turha huolehtia: kyllä kädet ja jalat ovat ennenkin vain loksahtaneet kohdalleen kun tekee, toistaa ja jaksaa huvittua kummista nyinnöistään. Mutta sitten kaikki sekoaa, kun mukaan otetaan pää. Yleensä pääni on pysynyt nätisti mukana tansseissa, koska päätä on ohjattu lähinnä siten, että katsotaan jonnekin, minne edetään, tai vaihtoehtoisesti, jonnekin, mistä kaikotaan. (Tekisi mieli sanoa, että ne ovat luontevia vaihtoehtoja, mutta ehkä luonteva kuvaa nyt vain sitä, mihin olen sattunut tottumaan. Ja voisihan olla, että olisin tottunut johonkin ihan muuhunkin!) Nyt pitäisikin sitten äkisti katsoa neljä tahtia oikealle, neljä ylös, neljä vasemmalle ja neljä alas. Ja sitten neljä ylös, neljä vasemmalle, neljä alas, neljä oikealle. Siitä neljä vasemmalle, neljä alas, neljä oikealle, neljä ylös. Neljä alas, neljä oikealle, neljä ylös ja neljä vasemmalle. Ja takaisin alusta. Huomaan, että jo pelkkä pään pyörittäminen näin vaatii runsaasti tietoista ponnistelua. Liike kuitenkin on siirtymä, jonka jälkeen tulee pysähdys. Pysähdyksen aikana näyn ehtivän unohtaa suunnan. Eihän nyt ole mitään järkevää koordinaattia.

Koetan ajatella päätä kellotaulumetaforan mukaan, mutta se ei ainakaan auta asiaa. En nimittäin osaa päättää, tulisiko kelloa tarkastella edestä vai takaa. Tarkoitan tällä: onko nenäni kellon viisari ja kasvot kellotaulu, eli katsonko pyörintää ikään kuin sisältä käsin, vai visualisoinko eteeni kellon, jonka numeroita seuraan. Koska en kykene päätökseen tästä seikasta, pääni pyörähtelee jo yksinään minne sattuu. Siinä vaiheessa kun se yhdistetään käsijalkakoreografiaan, se uhkaa vesittää senkin. Koreografiaa vaikeutetaan vielä siten, että jokaisen kuudentoista laskun sarjan jälkeen käännytään neljänneksen verran oikealle. Pyörintää kerrakseen!

Gurdjieff-liikkeistä on kirjoitettu muun muassa, ettei mikään toinen metodi opettaisi sellaista liikkeen tietoisuutta ja sulokkuutta. Ensikosketus sulokkaaseen liikkumiseen tapaa kuitenkin aiheuttaa lähinnä hysterian. Niin nytkin. Kuljen ringissä kuin mekaaninen gorilla ja sen sijaan, että käteni sirosti tekisivät omaa, yksinkertaista ja pelkistettyä koreografiaansa, pääkellotaulun tarkastelukulman arpominen saa ne takomaan rintakehää kuin gorillat vanhoissa Tarzan-filmeissä, sillä erotuksella, että gorillat sentään vuorotakovat, minun käteni vaan rummuttamat yhtäaikaisesti. Ja pää nykii milloin mihinkin suuntaan ja välillä juoksen eri suuntaan kuin muut. (No, he ovat ihan yhtä pihalla kyllä.)

Aina välillä opettaja pyytää meitä pysähtymään, sulkemaan silmät ja miettimään, mikä menee pieleen ja miksi niin käy. Ja kokeilemme liikkua vastakkain ja tunnustella, millaisia muutoksia se saa aikaan. (Minua se helpottaa, koska voin tirskua siinä vaiheessa, kun pääsen oikein gorillavaihteeseen kiinni, ja minulle hymyillään huvittuneesti takaisin.) Enimmäkseen kysymykset tuntuvat loppuunkalutuilta. Ehkä jos ei kyselisi sellaista itseltään aina tanssitunneilla muutenkin, ne voisivat vaatia silmät kiinni hiljentymistä ja avata uusia horisontteja. Mutta tunnen nuo ilmiöt jo liian hyvin, ja ymmärrän siinä silmät kiinni seisoessani, auringon alkaessa hitaasti puskea lämpöään kasvillisuuden kerrostumien läpi, ettei Gurdjieff-liikesarjan antama meditatiivinen tai tietoisuutta tarkentava anti taida taaskaan erota siitä, minkä onnistun järjestämään vaikka steppitunnilla, ei ainakaan tämän opettajan sanallistusten kanssa. Tietysti sitä aina välillä huomaa uusia seikkoja, huomaa erehtyneensä ja niin edelleen, mutta tunnun huomaavan niitä ilman sitäkin, että joku erikseen kyselee.

Gurdjieff-liikkeiden sanotaan myös tyynnyttävän mieltä. Minulle ei käynyt sillä viisiin. Nimittäin tunnin jälkeen olen edelleen hämmentynyt siitä, miten vaikeaa päätä on kontrolloida, ja koetan harjoitella vielä hotellihuoneessa sitä vähäsen. Mutta pääni, mokoma, ei osaa pyörähtää kauniisti oikeaan suuntaan seuraavaa askelmaa. Niinpä koetan fiksoida sen ajatukseen, että okei, ollaan sitten kellotaulu, jota tarkastellaan sisältäkäsin. (Se on minusta luontevampaa, luoja paratkoon, miksi. Enhän ole koskaan ollut kello, sen sijaan olen katsellut niitä nuorempana paljonkin. Onkohan tämä yhteydessä siihen, miten lapsena halusin kirjoittaa peilikirjoitusta? Onko se jonkinlainen erottelu siihen, mikä on toisten kelloa ja kirjoitusta ja mikä omaa? Jonkinlainen taju siitä, että heijastaakseni jotain ulkopuolelleni en voi vain näyttää sitä kuten sen itse koen vaan minun on jotenkin käännettävä asia ymmärrettäväksi? - Ottamatta kantaa siihen, sekoittaako kääntäminen vain asioita entisestään, tällainen tuntu joskus on. - En ole ennen tullutkaan ajatelleeksi, että tässä voisi olla yksi syy siihen, miksi minusta tuntui vain huikaisevan väärältä luopua peilikirjoituksesta - jolla tosiaan aloin kirjoittaa nelivuotiaana - ja kirjoittaa "oikeinpäisesti". Tämä tulee mieleen siitä, miten kummissaan Fauni on siitä, että haluan nähdä kellon sisältäkäsin. Se saattaa muistuttaa, tajuan äkisti, kummastusta, jonka olen aiemmin kohdannut kirjoittamisen kohdalla.) Annan pään suunnille numerot: ylös on kello kaksitoista, oikealle kello yhdeksän, vasemmalle kello kolme, alas kello kuusi. Sitten minun on vain mietittävä, miten viisarit kulkevat numerosta toiseen loogisesti. Kuulostaako helpolta? No, ei se ole! Ei minulle ainakaan, ei ainakaan gurdjieffauksen jälkitilassa. Istun sängyllä ja arvon, tuliko kuutonen ennen kolmosta vai ennen ysiä.

Tässä kohdin tulen ajatelleeksi sitä, mitä johdantotilaisuudessa puhuttiin aidosta, kulttuurin tahrimattomasta itsestä ja repeän räkänauruun. Aito itse on melkoinen kalkkunaitse! Tehokasta tämä ainakin on, jos numerojärjestyksen ehdollistus lähtee purkautumaan näin helposti... mieleen tulee sekin asiakas, joka kysyy Intian-matkasta kertoessani, olenko etsimässä täältä kirkastusta, joka kai tarkoittaa samansuuntaista kuin valaistuminen. Ajatus valaistumisesta, joka sisältäisi muun muassa numeroiden unohtamisen, täyttää täysin anarkistisella räkätyksellä. Niin, sitten kun unohdan numerot ja suunnat ja odotukset ja itseni, universumi ohjaa minua... muistan taas hysteerisen nettideittikeskustelun siitä, miten valaistunut mies osaa olla syömättä kiviä, jos hän on menettänyt kaikki käsitteen, enkä edes koeta rämpiä mihinkään muualle hilpeydestä siitä seikasta, että universumi ehkä esimerkiksi haluaisi ohjata minua kulkemaan rinkiä ja hakkaamaan rintakehääni.

En sitten mene naurumeditaatioon, koska väsytän itseni nauramalla hotellihuoneessa omin päin.

Illalla menemme kundaliinimeditaatioon yhdessä. Se on samalla tavalla kolahtava kuin edellisenäkin päivänä. Ja myöhään virittäydymme valkoisiin kaapuihin ja menemme iltakokoontumiseen. Siinä on jotain suuren spektaakkelin makua: satoja valkokaapuja kulkee hiljaa mustasta kivestä tehtyyn jättimäiseen pyramidiin sisään. Ihmiset järjestyvät lattialle. Livebändi alkaa soittaa rickwakemanmaista musiikkia, ja äkkiä ihmisten alkaessa sukkadiskoilla kaapujen abbamaisuus avautuu. Aina välillä musiikki katkeaa hetkeksi. Silloin kaikki kohottavat kätensä ilmaan ja haukahtavat OSHOO. Sitten sukkadisko jatkuu. Lopuksi huudetaan oshoa vielä kolmesti ja käydään istumaan. Huutaminen herättää pahat vibat. Vaikka pyramidimainen auditorio on hieno ja aiemmin olen kokenut siellä vain iloa ja uteliaisuutta, moinen yhdessä huudahtamisen kultti muistuttaa liikaa natsitervehdyksiä ja muita massahurmoksia, että osaisin kokea sen turvallisena. Ja meno käy vain absurdimmaksi: valot sammutetaan ja edesmennyt guru puhuu videolta. Sitä pitää kuunnella hiljaa. Vahinko vaan, että Oshon englannin aksentti on aika tankea, ja usein ainakin minulta menee ohi, mitä hän oikeastaan sanoo. Sitä paitsi jotenkin se kaikki samanvärikaapuisuus ja oshon huutaminen saa minut miettimään, miten tämä nyt oikein sopii yhteen sen kanssa, mitä Osho on kirjoittanut guruttamisesta. Minusta vaikuttaa vähän lukemani perusteella, että hän oli varsin selvillä fanittamisen ongelmista ja auktoriteetin metodin vaaroista ja koetti sanoa jämäkästi, että jokainen etsii oman polkunsa ja että häneen ja hänen hölötyksiinsä ei pidä alkaa uskoa. Ja tässä on sitten salillinen ihmisiä, jotka fanittavat hiljaa hänen sanojaan ja nauraa hörähtelevät huvittuneina käsittämättömän törpöille seksistisille vitseille, joihin saarna loppuu. Tai mistäs minä sen tiedän: ehkä kaikki muutkin ovat vain tyrmistyksestä hiljaa? Onhan sekin mahdollista.

Joka tapauksessa, vastenmielisyys joukkokulttimaisuutta kohtaan yltyy siihen mittakaavaan, etten osallistu kielilläpuhumisen osioon, kuuntelen vain sen hauskaa rytmiä. Kun meidän käsketään kuolla lattialle, ja makaan siinä kylmässä rentona mutta jotenkin varuillani, tutkin surullisuuttani siitä, miten tämäkin joukko on minulta täysin suljettu. Ei, joukkohurmioissa eikä uskonnoissa ei ole ovea, josta kykenisin astumaan sisään. Minullakin on hurmio ja pyhä, mutta ne eivät tapahdu näin. Tapahtuvatko ne jollakulla näin? Vai onko iltaohjelman tarkoitus vain saattaa kaikki kohtaamaan oma yksinäisyyteensä ja ulkopuolisuutensa? Kyllähän se tavallaan on yksi meditaation opetuksista kuitenkin: kohdata se silmästä silmään säikähtämättä, hyväksyä se asiaintilana.

Ehkä on ihan hyvä, että viimeinen ohjelmanumero jättää tuollaisen vähän surullisen ja vähän hämmentyneen (se mauttomuus!) olon. Ei ainakaan tule heti ikävä palata, vaikka paikka kaunis onkin ja voisin kuvitella joskus tulevani takaisin esimerkiksi äitini kanssa. Äiti olisi tuolla ihan omassa elementissään.

Tämä tapahtui siis toissapäivänä.

Siirrymme Punesta Mumbaihin eilen. Viimeinen junamatka. Fauni äänittää puhelimellaan wadan ja chain myyjien jollotusta vaunussa. Katselen ikkunasta, miten saripukuiset naiset lakaisevat pitkillä risuluudilla ensin roskaa laitureilta raidekuiluun, sitten raidekuilussa kasoihin ja lopuksi tuikkaavat kasat tuleen. Kasoihin kipataan myös laiturin roskisten sisältö, joten siten alkumatkamme kauhistus siitä, mikseivät ihmiset heitä roskiaan roskapönttöihin edes asemilla, joissa pönttöjä on sentään kymmenen metrin välein, vähän hälvenee. Ehkä he tietävät, että roskat joka tapauksessa kipataan raidekuiluun? No, todennäköisesti he eivät vain välitä. Yhteisen tilan suhteen täällä ollaan yhtä sokeita, kuuroja ja hajuaistittomia kuin ex-Neukkulassakin. Sillä ei vain koeta olevan mitään väliä. Tai siltä se ainakin vaikuttaa. Muoviroskat puskevat paksua mustaa savua asemalla seisojien naamaan. Kaikki ovat tottuneet semmoiseen. Raiteiden välisillä betonipölkyillä kulkee kaksi kellanruskeaa paska- ja oksennusraitaa sen mukaan, miten junan vessatorvet ovat tupruttaneet sisältöään laiturille. Asemalla ei tietenkään saisi käydä vessassa, mutta se on vain kielto. Raidat puhuvat omaa kieltään hygienian tasosta ja kierrättävät ongelmaa edelleen. Naiset luutivat raidan kuivuneita kohtia pölynä ilmaan, ja niitä köntsiä, joita he eivät saa liikkeelle, tulee irrottelemaan vesiletkumies. Hänen jäljiltään raidekuiluun jää haisevaa lälliä.

Tämä on ensimmäinen kerta kun en näe hiirtä ilmastoimattomassa vaunussa. Ehkä se johtuu siitä, että vastapuolen käytävää istuu irlantilainen puutarhuri, jonka kanssa riittää juteltavaa esimerkiksi kompostilieroista ja kompostoinnin eroista erilaisissa ilmastoissa.

Saavumme Mumbaihin iltapäivän puolella. Olemme varanneet ja maksaneetkin jo hotellin mukavasta kaupunginosasta. Mutta kun pääsemme sinne, saamme kuulla, että siellä on ongelmia sähköjen kanssa ja meille on hankittu uusi majapaikka lentokentän luota. No, ei siinä muu auta kuin sulloutua autoon ja tulla ajetuksi kauas kahviloista ja kaupoista. Eikä asunto, johon meidät majoitetaan, edes ole valmis. Sähkömiehet vasta puuhaavat siellä asennuksiaan. Olemme kuitenkin liian väsyneitä saamaan asiasta mitään raivokohtausta (ja millään pienemmällä asiat eivät täällä muutu, sen olemme jo oppineet) joten vain kohauttelemme hartioitamme ja koetamme löytää tilanteesta huumorin tynkää korjausmiesten poraillessa, kytkiessä sähköjä ja koputellessa tuon tuosta ovellemme. Illalla katsomme remonttiäänien taustoittamana japanilaista animaatiota Pom Poko, koska yksinkertaisesti voimat ovat lopussa emmekä saa lähdettyä leffateatteriin, jaksa lukea, tai muutakaan, ja ympäristö ei ole erityisen käveltävää aluetta.

Nyt on sitten viimeinen aamu täällä. Mangopuu kukkii ikkunan takana, torvien sulolaulu alkoi jo kuuden maissa. Linnut laulavat. Laulavatko ne jo Suomessa? Illalla lähtee lento kohti kotia. Illalla tai oikeammin yöllä. Haluaisin nukkua pitkään, levätä, mutta kerropa se tälle keholle, joka on innokas lähtemään! Lento lähtee vasta puolenyön jälkeen. Kaipa aika sinne jotenkin kuluu.

Tuntuu kummalliselta olla täällä viimeistä päivää. Olla palaamassa. Palata. Saapua paikkaan, jossa hinnoittelua ei suoriteta pärstäkertoimen mukaan. Jossa ei tuijoteta. Jossa voi juoda kraanavettä. Sinä saat kulttuurishokin, kun palaat, kirjoittaa täällä saamani ystävä, usko pois, niin käy, kun on pitkään poissa. Niin, sillä lailla saattaa tosiaan käydä. Toisaalta minusta tuntuu, että tuskin olen koskaan päässyt elämään ilman kulttuurishokkia viikkoakaan. Ehkä päivääkään. Ei se ole vakavaa.

Vielä tänään ihana lämpö ja kivuttomuus. Kaksi annosta antibiootti-antiamebaatti-antigiardiaa, viimeiset vaatteet, housut ovat jo ryönässä, rintsikat epämääräinen monenpäivänhikinen vyöte, jonka olkaimista joku nerokas pesula silitti elastaanit paskaksi, mutta minkäs teet, paita sentään puhdas. Olen unohtanut joistakin ystävistä, miltä heidän äänensä kuulostavat. Olen herännyt unesta keskellä yötä tietäen tämän ja haluten korjata asian. Tilaamme huonepalvelusta kaksi litraa juomavettä. Eikö kahvia? Teetä? Ei, vettä.

Haluan olla tänään mahdollisimman ohut ja väritön, jotta minuun mahtuisi vielä monta jälkeä, painaumaa, jotankin mitä vastata, jos ja kun ihmiset kysyvät, millaista matkalla oli.

Voimiintumista ja lääkelevottomuutta

Googlattuani tarpeeksi saamistani lääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista päätän, että alan syödä niistä kahta, maitohappobakteeri- ja frukto-oligosakkaridikapselia sekä järeää monikirjoista antibiootti-antiamebaatti-antigiardialääkettä. Tuon lääkkeen pitäisi tepsiä hyvin lavantautiinkin, vaikken sitä uskokaan sairastavani. Kemoterapian aiheuttamaan pahoinvointiin kirjoitetun lääkkeen sen sijaan skippaan. Jos kehoni haluaa oksentaa ja ripuloida, anti tulla vaan.

Mutta kas, kun saan lääkettä seerumiin, kaikki muuttuu. Ei kehoa enää voisi kiinnostaa vähempää vatsalla purnaaminen. Happovaivoiksikin epäilemäni ylävatsakipu häviää samalla kuin alavatsan kouristelu. Ehkä se oli sittenkin ameeba. Tai giardia. Tai jokin bakteeri. Tärkeintä on kuitenkin, että lääke puree; viruksesta siis tuskin oli kyse.

Seuraavana päivänä olen aivan ihmeissäni siitä, miten erilainen maailma on silloin kun se ei näyttäydy vain suttuisena, oksennuksen-, virtsan- ja ulosteenhajuja kaikkialta uhoavana tahrana, jota on raahustettava eestaas. Toisaalta lääkekin tuntuu aika voimakkaalta. Suussa velloo äitelä maku, huomaan reaktioideni tulevan hieman viiveellä ja lääkkeen sivuvaikutuksista netistäkin lukemani kevytmielisyys nostelee päätään. Niin, elämä maistuu taas elämältä. Istumme Hyderabadia ja Secunderabadia erottavan tekojärven rannassa eräänlaisessa ruokamaailmassa, jossa on monia pikaruokakojuja, ilmainen vessa ja mahdollisuus viipyillä tuntikausia. Järvi uhoaa alapäisiä lemujaan. Haalariukkelit ovat käärineet lahkeet ihan vesirajaan, kahlaavat puolisääreen vedessä ja ruoppaavat rantaa lehtiharavoin. He kuopsuttavat kivikosta irti sinne juuttunutta muoviroskaa ja vesihyasinttia, joka uhkaa tekojärven hyvinvointia. Miehet seisovat vieläpä melkein suoraan sellaisen mainoksen alla, jossa lukee sloganeja "pidä kaupunki siistinä", "hoidetaan yhdessä tekojärvi kuntoon" ja niin edelleen. Aika cool työ heillä, ajattelen.

Sitten tajuan, että sen sijaan, että sulloisivat vesihyasintit kompostisäkkeihin tai lehmillesyöttösäkkeihin ja muoviroskat jätesäkkeihin, miehet husivatkin roskia kauemmas rannasta, kohti ulappaa. Kun tarkemmin katson, heillä onkin ruokamaailman univormut päällään. He vain siivoavat rantaa siltä kohdin. Vesi lillii liejuisena syömälän alapuolella, ja muovikääreet, muovipussit, tyhjät juomapullot sekä tietysti ruokamaailman joidenkin kojujen suosimat kertakäyttölautaset aloittavat purjehduksensa kohti ulappaa lehtiharavan vauhdittamina, varmaankin vain palatakseen seuraavaksi aamuksi takaisin työllistämään samoja ukkoja.

Minulta on kielletty - tai siis, ei ole kielletty, ihan itse tämän netistä etsin, ei lääkäri siitä mitään maininnut - tee, kahvi, tulehduskipulääkkeet ja alkoholi koko kuurin ajan, samoin ylen- ja raskaaasti syöminen, sekä vitamiini-, kalkki- ja rautatablettien nauttiminen lääkkeen napsinta-ajankohtina. Niinpä en voi kuin maistella kielenpäällä vähäsen kookosjääkahvia, joka on nestemäinen karkki. Se vie hetkeksi pois lääkkeen maun.

Ruokamaailma on taktinen valinta - lääke on melkoinen diureetti. Vettä kuluu viidettä litraa päivässä, koko ajan jano kuivaa suuta ja pissa on nautituista nestemääristä ja tiheästä hyyskässä juoksemisesta huolimatta koostumukseltaan lähellä tuorepuristettua ananasmehua, melkoista valkeakuohuista hedelmälihamöllöä.

Kun olen kierrättänyt vettä tarpeeksi ja syönyt Eggie-nimisen kojun valmistaman munakkaan ("Get high on eggs!" kuuluu kojun hilpeä mainoslause) vatsaa entisestään lepytelläkseni (se on hipihiljaa, mutta pelkään sen pian jo karjaisevan), liikahtelemme eteenpäin hiljakseltaan kohti huvipuistoa. Jonotamme sisään, katselemme salwar kameezeisten ja abaya-niquabeisten naisten hilpeää koikkelehtimista laitteisiin ja niistä pois tutussa huvipuistomoodissa, hihittäen ja vähän pahoinvoivina. (Miehillä on länkkärivaatteet, joten heistä on vaikeaa repiä mitään iloista hämmennystä.) Meitä halutaan taas kuvata milloin kenenkin kanssa. Vanhemmat yrittävät jopa saada parikuukautisen vauvansa kiinnostumaan ulkomaanotuksista, mutta vauva ei taida vielä ymmärtää innostua kohtaamisen eksotiikasta, kunhan muljauttelee silmiään.

Erään opettajan kanssa käymme vähän hämmentävän keskustelun. Mistä olette, hän avaa tutulla repliikillä. Ahaa, Suomi, eikös se ole siis Alankomaiden kansankielinen nimi. Ei, korjaamme, se on Hollanti, ja kyllä Suomi on siitä pohjoisemmassa. Mies kyselee paljon kysymyksiä, joihin on vaikeaa vastata. ("Mikä on valtionne pääasiallinen vientituote? Entä yleisin ammatti?") Hän kyselee, miten on mahdollista, ettei maanviljelijä ole yleisin ammatti, ja hämmästyy kuultuaan, kuinka lyhyt meidän kasvukautemme on ja kauanko meillä on lumi maassa. "No mutta", hän sanoo sitten pahoitellen, "teillä täytyy olla siellä sitten kauhean rankkaa ja kovaa elää." Siihen on vaikeaa vastata mitään. Fauni onneksi saa sanottua, että onhan se ollut sata vuotta sitten melkoista kovaa ja köyhää elämää, mutta että nykyään on teknologia, ei siellä mitään hätää ole, elämä on aika mukavaa. Opettaja näyttää helpottuneelta, kiittää juttutuokiosta ja hyvästelee kohteliaasti. Jäämme tuijottamaan toisiamme Faunin kanssa huvittuneina ja vähän tyrmistyneinä - että joku intialainen ajattelee, että meillä elämä olisi kovempaa kuin täällä. Onhan Suomella haastava ilmasto, mutta miten äkisti selittää, ettei Suomessa oikeasti ole sillä tavalla köyhiä ihmisiä kuin täällä on, että meillä sosiaaliturvajärjestelmä toimii maailman mittakaavassa aika loistokkaasti ja että koulutuskin on pirulainen ilmaista, ainakin vielä.

Huvittava yksityiskohta koko huvipuistossa on, että siinä missä suomalaisia huvipuistoja luonnehtii värikäs tyyli, jolla hindut koristavat temppelinsä, täällä huvipuistot ovat taas hyvinkin pelkistettyjä. Tavallaan loogista: olisihan se ehkä kummallista, jos heidän uskonnolliseksi visuaaliseksi tyyliksi mieltämänsä hahmojen, värien ja tapahtumien sekamelska leimaisi myös hurvittelulaitteita!

Päätämme investoida pikkurahojamme kauhujen taloon kartoittaaksemme, mikä intialaisista olisi kammottavaa. Onko talossa kenties henkiä vai vampyyreitä vai mitä ja miten heidät on kuvattu? No, ihan ensimmäiseksi käy ilmi, että pelottavaan taloon käydään puunrungon läpi, ei ovesta. Ja talossa on pilkkosenpimeää. Koska konsepti on meille tuntematon, emme oikein tiedä, odotetaanko meidän etenevän johonkin suuntaan pimeässä, ja jos, niin minne. EHkä kohta tulee juna valot loistaen ja poimii kyytiin? Mutta ei, sieltä tuleekin yksi talon kummituksista. Tietysti! Alhaisen työvoimakustannuksen maassa taitaa käydä edulliseksi pitää eläviä kummituksia pelkkien patsaiden sijaan. Kummitus vieläpä lähtee johdattelemaan meitä huudellen "come on madam, step here" ja vilkutellen kännykkänsä näyttöä suuntavaloksi. Itse kauheus taitaa perustua lähinnä pimeyteen. Joissain käytävissä on karmeita verisiä lahtauskohtauksia vahanukein toteutettuina, mutta nuket eivät mitenkään liiku eikä niiden valaistuskaan muutu. Kohteiden luona taustalta kuuluva kirkuna aina kovenee niin, että se vihloo korvia. Taidan pelätä eniten kuuloni vaurioituvan pysyvästi. Ja Fauni pelkää eniten pudotuksia, joita tulee arvaamatta; lattia on ihan yhtä tasainen kuin intialaiset jalkakäytävätkin, ja nyt sitä ei lainkaan näe. Meitä suditaan pölyhuiskalla naamaan ja niskaan ja nauretaan räkäisesti korvaan. Ihmissusimaskin päähän vetänyt farkkuasuinen heppu vilkuttaa valoja päälle ja pois; ehkä tällä tavoitellaan jotain valaistumisvaikutusta siitä, että seurassa on kummia tyyppejä. Ja lopuksi viimeinen elävistä madam madamia huutelevista kummituksista rämistää valtavaa rumpujen, kulkusten ja ties minkä helvetinpasuunoiden settiä niin kovaa suoraan vieressämme, että korvat soivat vielä vartin talosta poistumisen jälkeenkin.

Riksamatka keskustaan ja juna-asemalle on luonnollisesti paljon karmivampi kuin mikään kauhujen talossa kohtaamamme otus, ääni tai tapahtuma.

Yöjunassa Puneen saan nukuttua ehkä tunnin tai kaksi. Luultavasti kyse on tuosta lääkkeestä. Herään nimittäin siihen, että joku huutaa minua nimeltä junan käytävältä. Ensin ajattelen sen olleen unta, mutta sitten odottelen ja höristelen korviani hämärässä, ja enkös vaan kuule huhuilun taas. Pönkeän punkasta alas, vaikka varsin mainiosti näen Faunin nukkuvan toisella yläpetillä eikä junassa pitäisi olla ketään muuta, joka sillä viisiin voisi huudella. En ole juurikaan levoton, vain hieman tokkurainen. Käytävällä alan vähitellen selvitä ja tajuan, että yliväsymys ja kehon väsymystila vaan taitavat tehdä taas tepposiaan. (Silloin kun erosin, uni ja valve sekoittuivat myös niin vahvasti, että aloin epäröidä, onko niiden tarkka erottelu sittenkään kovin järkevää; tässä tilassa ei ole siis mitään uutta ja koska näin on, minun ei tarvitse pelätä tulevani hulluksi, kuten nuorempana pelkäsin, jos silkkaa univajetta aloin säpsyä, kuulla ääniä ja nähdä silmänurkasta hahmoja. Ja jos olenkin jo hullu - no, ihan mainiosti näytän näinkin pärjäävän, turha tällaisista on hermostua.) Huhuile siellä vaan, sanon mielessä hiljaa ja kapuan pedille. Silti vielä monta kertaa käännän äkisti päätä, koska kuulen selvästi Faunin kuiskuttavan minulle, mutta kun katson häntä, näen hänen nukkuvan syvää unta ja tajuan taas vaan kuulevani omiani.

Makaan hereillä vuoroin liikkuvassa, vuoroin asemilla seisovassa junassa, jonka pika-etuliite lienee vain mainoskikka. Mietin iltaista hämmennystä, jonka irvikissan kapeiden huulten virneen muotoinen kuu aiheutti. Olemme nähneet täällä tuon hassun hymykuun, kuppikuun, mutta emme ole nähneet kulmakarvakuuta. Tämä tietysti syöksi liikkeelle melkoisen kysymysten myllyn: Miksi kuu on täällä sillä tavalla kallellaan? Onko se joskus kulmakarvana? Onko se jossain kulmakarvana, jos ei täällä olisikaan? Ja sitten, yritettäessä päätellä kulmakarvuuden mahdollisuutta, törmäsimme mykistävään tosiseikkaan siitä, että vaikka molemmat meistä olemme tuijotelleet kuuta sentään useita vuosia ja vaikka minäkin mieluusti nimeän sen uudeksi tai sirpiksi tai puoleksi tai täydeksi, äkisti oli täysin mahdotonta muistaa, esiintyykö kuu pohjoisessakin sirppinä aina samansuuntaisesti vai ei. Ja sitten kun mietin tätä hämmennystä, koetin mallintaa päässäni aurinkoa, joka valaisee kuun kyljen, maata, joka kiertää aurinkoa ja oman akselinsa ympäri, ja kuuta, joka kiertää maata. (Koulussa oli tästä yksinkertaistettu, käsin veivattava malli; auringon virkaa toimitti kynttilä.) Mutta kiertääkö kuu maata maan akselin suuntaisesti vai vinossa siihen nähden? Pääni pyörähteli planetaarista mittakaavaa ja pian pystyin todistamaan itselleni vaikka mitä, vain todetakseni sotkeutuneeni taas samaan kuuvyyhtiin, jonka jo kertaalleen päätin ratkaista empiirisesti tutkien. Eihän kuu minulta nimittäin mihinkään karkaa kotona, vaikka voikin mennä aikaa ennen kuin pääsen ihmettelemään hymykuuta uudestaan. (Vaikka kaiken järjen mukaan Brasiliassa kuu voisi hymyillä... en vain kuuepisodin jälkeen oikein luota järkeeni! Enkä muistiini. Huooh.)

Nyt olemme Punessa. Tuntuisi hupsulta matkata Intiaan käymättä ashramissa, ja kaiken lukemani perusteella Oshon ashram vaikutti kiinnostavimmalta, lähinnä dynaamisten meditaatioidensa takia. Punen Koreagaon Park, jossa ashram ja hotellimme sijaitsevat, vaikuttaa hyvin välimerelliseltä, vehreältä ja vauraalta. On vaikeaa uskoa olevansa Intiassa lainkaan. Olemme käyneet aids-testissä, joka vaaditaan ashramiin pääsyyn, ostaneet edullisesti vaaditut punaiset ja valkoiset kaavut alueen ulkopuolen kaupustelijoilta (punaisen kaapuni kainalot haisivat hirveältä, joten pesin kaavun lavuaarissa käsisaippualla pikaisesti) ja valmistautuneet siihen, että huomenna menemme kolmen tunnin tervetuliaissessioon ja sitten käytämme sen ja seuraavan päivän tutustuen osholaiseen tapaan meditoida. Faunin kauhuksi aids-testin vaatimaa veritippaa ei otettukaan esiin laserilla, kuten olimme jostain lukeneet, vaan kertakäyttölansetilla. Hänen oli aluksi vaikeaa uskoa, että se voisi olla turvallista. (Minusta lansetti tuntuu laseria turvallisemmalta, ehkä johtuen siitä, että käsistäni on poltettu syyliä laserilla, mikä ei ollut erityisen kivuton kokemus. Kämmenissä ja sormissa on valtavan tarkka tunto!)

Ensinäkymä ashramiin on ainakin lupaava: hiljaisuutta, rauhaa, suuria kasveja, kalalammikoita. Nämä näkyivät tervetulokeskuksesta, jonne kannoimme melkoisen summan käteistä. Sen pidemmälle emme päässeet, huomenna sitten. Katsotaan, jaksanko meditointien jälkeen vielä blogata asiasta.

Jännittävää joka tapauksessa tehdä jotain kaikissa mielissä meditatiivista. Yleensähän päädyn pitämään meditaationa jotakin, mistä toiset eivät helposti ymmärrä, mikä siinä nyt niin meditatiivista voi olla. Ehkä heillä on erilainen meditaation käsite. Siskokin kirjoitti facebookissa, miten mahtavat vibat tulee meditaatiosta. En itse oikein tunnista tuota. Pidän kyllä siitä, että pysyn läsnä ja havaitsen vaikeuteni hyväksyä asioiden rataa ja millä tavalla asioita jäsennän, ja joskus hetkittäin kaikki tuntuu valtavan kauniilta ja merkitykselliseltä, mutta ei se minulle taida olla se asia, joka meditaatiosta ensiksi tulisi mieleen, enemmän siitä tulee mieleen tietyn tilanteen kuuntelu semmoisenaan, kaikkina juonteineen, mikäli sellainen nyt on mahdollista. (Tästä meditaatiomahtavuudesta tulevat mieleen ne ihmiset, jotka jaksavat olla jipoissa juuri tapaamistaan ihmisistä, hihkua niiden mahtavatyyppiyttä; se on sympaattinen piirre, mutta en yhtään keksi, miten tai miksi itse sillä tavalla innostuisin ihmisistä. Eläimistä nyt tietysti, ja kasveista, mutta... ihmisistä? Meditaatiosta? Kognitiivinen sulku.)

Vähän kyllä pelottaa, mitä yöstä tulee, jos en saa nukuttua, seuraavasta päivästä nyt puhumattakaan. Lääkkeen sivuvaikutuksena on mainittu unettomuus kevytmielisyyden, psykoosien ja sen sellaisten ohella. Kevytmielisyyttä on kyllä koettukin; eilen varsin kauniisti englantia puhuvat, siististi pukeutuneet ja hyvinruokotut tytöt tulivat kerjäämään meiltä markkina-alueella tuota iänikuista kymmentä rupiaa ja näyttivät taas surkeaa naamaa ja ruoan kädellä suuhun vientiä. Oli ihan selvää, etteivät nämä tytöt nyt tosiaan kerjää ruokaan, vaan ehkä rannerenkaisiin tai muuhun kivaan, ja kun ei täällä kukaan ole vielä reagoinut mitenkään kysymykseeni, että mistähän ja keneltä minä ne kymmenrupiaiset saan (eri asia on tietysti, kun joku on oikeasti sairas, nälkäinen ja kadulle hylätty, mutta suurin osa kerjääjistä ei kuulu siihen luokkaan; ei kerjääminen täällä selvästikään stigmatisoi sosiaalisesti, ei ainakaan ulkkareilta kerjääminen), niin sitten kevytmielisyyden puuskassani otin peilinä hänen ilmeensä ja eleensä ja mankuvan tyylinsä ja sanoin: "Noo madaam, youu give me ten ruppees! Need to eat!" ja nostelin sormilla sirosti kuvitteellista ruokaa huulilleni. Tytön silmät laajenivat, käsi kohosi suulle ja sieltä pulahti spontaani: "OH SHIT!" Sitten hän repäisi ystävättäret matkaan ja he juoksivat hämmentyneesti nauraen tiehensä.

Saapa nähdä mitä yöunista tulee, kun vatsan sijaan pää myllertää tätä tahtia! Mutta parempi näin päin. Ainakin vielä.