Valoon sujahtamisesta tunnelin päässä

Eilen vain makasin, nukuin ja katsoin kaksi elokuvaa. En jaksanut yhtikäs mitään.

Nyt kun kevään työpuserrus ja itsensäylittämisen puserrus itselle pahimpaan mahdolliseen ajankohtaan - valtavan työputken kruunuksi - on ohi, näytän viimein hidastuneen. Ja totisesti otan ilon irti siitä, ettei ole pakko puskea itseä mihinkään. Tiistaisin on kaksi joogatuntia putkeen mutta muuten on loma.

Viimeisestä lomasta, jolloin en ollut sairaana ja kuumeessa suurinta osaa lomasta, on aikaa, mitä, kaksi vuotta.

Huomaan, että jo tieto siitä, ettei enää ole pakko jaksaa, auttaa: Unet ovat muuttuneet. Ne eivät ole enää pelkoa, suoriutumista, ruumispussien raahimista ja syyllisyyttä tartuttamisista. Näin jopa eroottisen unen ja toiveikkaan unen.

Vaikka makaisin kuukaudenkin putkeen, en ihmettelisi. Ja ihan varmasti en tee mitään omaa fyysistä harjoitusta lomalla ellei sitten joku päivä sellainenkin ala huvittaa. Kävelen ulkona ja meditoin ja nukun. Hellitän. Teen toisin sanoin täysin tavoitteettoman tilan, jossa saan vain olla ja palautua, koska en halua, että tästä keväästä jää yhtään jo tulleita vaurioita pidempiä uria hermostooni. Enkä lotkauta korvaanikaan kaikille niille, jotka sanovat, että juuri nyt pitää innovoida ja myydä (tai pitää kiinni omasta harjoituksesta). Ja hitot. Jos en selviä innovoimatta ja myymättä ja tekemättä tietyn näköistä harjoitusta, jos en voi antaa itselleni lomaa silloin kun sitä tarvitsen, sitten on aika vaihtaa alaa. Olen tehnyt sen niin monta kertaa jo ettei yhtään kylmää tämäkään ajatus.

Enkä edes usko näihin innovoimis- ja myymispuheisiin. Kukin omalla tavallaan. Jos syksyn tunnit opistoissa eivät täyty siksi, etten nyt ole hyrränä innovoimassa ja myymässä, keksin jotain muuta. Olen pakon edessä keksinyt jotain muuta jo niin monta kertaa, että alan ehkä jo piankin pitää itseäni ammatillisten identiteettisiirtymien kokemusasiantuntijana. Ja luotan vankasti siihen, että mikään ei mene hukkaan, kaikesta oppii ja aina sitä putoaa jaloilleen, kun on utelias, perusterve ja kulloiseenkin työhönsä tunnollisesti ja täysin sydämin sitoutuva.

Kun olen valmis työllistymään, vyöryn varmaan kortistoon - jossain vaiheessa kesää. Mutta toistaiseksi elän sillä, mitä olen ansainnut talven mittaan. Peruuntuneista koulutuksistakin palautui yli kuukauden vuokria vastaava rahasumma. Tuntuu oudolta, että kiire ja pakko ovat viimein hellittäneet.

Kuukausi sitten saatoin purskahtaa itkuun jonkun kirjoittaessa naamastossa, että universumi pakotti pandemian muodon kautta meidät kaikki pysähtymään - koska oma työmääräni vain kasvoi siihen mittakaavaan, että pelkäsin musertuvani sen alle. Joku kommentoi, että minun pitäisi olla onnellinen siitä, että töitä riittää. Itkin lisää vaikken edes usko pitäiseihin, etenkään emootioiden kohdalla. Teki mieli kirjoittaa kiihtyneenä uhmakkaasti että hei ota sinä nämä mun työt, jos kiinnostaa, en haluaisi kuolla tähän souviin. En osannut kirjoittaa sitä vaan koetin muotoilla jonkun kohteliaan vastauksen, jolla samalla kuitenkin turvaan oikeuteni tuntea, kuten tunnen, ja pelkäsin jälkikäteen kuulostaneeni jotenkin loukkaavalta ja kiittämättömältä, kun sillä tavalla pidän kiinni oikeudestani tuntea tietyllä tavalla ja oikeudestani tuntea, että olen murtumassa työhön, joka yllättäen muuttui joksikin aivan muuksi.

Mietin varmaan viikon sen jälkeen, miksi ihmiskommunikaatio on niin vaikeaa ja ihmiset välillä niin veretseisauttavan pelottavia. Nekin, jotka tietää kilteiksi olennoiksi. Miten voikin olla, että riittävän suuressa stressissä jokainen, joka näkee maailman vähänkin eri vinkkelistä (= jokainen toinen) alkaa vaikuttaa vaativan, että itse ei saisi olla, kuten on, tuntea, kuten tuntee. Ja kun pelkää tarpeeksi, alkaa kuvitella, että nämä muut varmasti jotenkin vihaavat itseä ja että he ehkä haluaisivat, että mulle kävisi huonosti. Arjessa tiedän, ettei ketään ihan oikeasti kiinnosta elämäni niin paljon, mutta riittävästi stressiä, ja psiuuh, ollaan tän kelkan kyydissä. Sellaista se on, kun lusikat ovat niin vähissä, että on syötävä ilman eikä käsiäkään ehkä viitsi käyttää vaan koettaa tunkea pään kattilaan tai kulhoon, johon pää ei mahdu.

Nyt se on ohi ja lusikoita voi alkaa nostella pesukoneesta vetolaatikkoon yhden kerrallaan. Vähän kauhistuttaa vieläkin, millaisen mankelin läpi sitä välillä joutuu ujumaan. Kyllähän sitä tolpillaan pysyy, kun tietää, että on vaan pysyttävä, ja aikakin on rajallisena mahdollinen, mitataan viikoissa, ei kuukausissa. Mutta luulen, että jos multa kysytään joskus myöhemmin tästä keväästä, muistan pandemian ja siihen liittyvien pelkojen sijaan lähinnä työmäärän, pelon työn alle murtumisesta ja - toivottavasti - sen helpotuksen, joka tuntuu melkein itkettävältä nyt kun tietää, että selvisi. Siis siitä työputkesta. Varmasti tässä on muitakin murhemahdollisuuksia framilla, mutta en nyt ala ennakoida niitä - sen sijaan aion levätä. Kunnolla.

Uteliaisuuden puuttumisesta

Joskus törmään kantoihin, jotka hätkähdyttävät (ja uteloittavat) itseäni. Usein niissä on kyse toisten ihmisten omista poikkeavien käytäntöjen arvostelmista. Se, mikä näissä kannoissa hätkähdyttää, on kenties tiivistettävissä sanoihin uteliaisuuden puute.

Joku on huomattanut (usein aika asiallisen kuuloisesti) jotain kantansa ilmaisijan toiminnasta tai toiminut jotenkin eri lailla kuin kantansa ilmaisija itse toimisi. Kantansa ilmaisija närkästyy: Toinen on erilainen, hyi! Toisesta kellään ei saisi olla hauskaa maailmassa! Kaikkia tyyppejä sitä pitääkin sietää!

Närkästynyt toki saa olla.

(Vaikka onkin aina hauskaa leikitellä omalla loukkantumisella ja hämmennyksellään ja kysyä, häpeänkö nyt jotain niin kipeästi, että haluan piilottaa sen itseltänikin - miksi nimittäin närkästyisin muuten niin polttavasti jonkun toisen tekemisistä, jotka eivät taatusti mitenkään kuulu omaan vastuualueeseeni ja joihin voin usein vaikuttaa aika minimaalisesti (etenkään takanapäin länkyttämällä)? Eräässä kiinnostavassa artikkelissa, jonka vastikään luin, oli tutkittu häpeä-sanan esiintymistä viiden valtakielen kirjalllisuudessa viimeisen kahdensadan vuoden ajalta. Häpeä-sanan käyttö on systemaattisesti vähentynyt ja muiden epämukavuuden ilmausten määrä kasvanut. Emme häpeä, mutta olemme kasvavissa määrin ahdistuneita, stressaantuneita, närkästyneitä jne. - ja näiden tuntojen määrä kasvaa siinä missä häpeän vähenee. Ehkä takana on muutos tuntemisen tavassa, mutta saattaa kyseessä olla muutos puheenparressakin. Liekö häpeä hävettävämpää kuin ennen? Vaikeaa arvioida. Vai ovatko ympäristömme tai kausaaliattribuutiomme todella muuttuneet siinä mittakaavassa, ettemme enää sitoudu sellaisiin ajatuksiin kuin ajatuksiin kyvyistä ja luonteista? Itse ainakin törmään näihin jatkuvasti arkikielessä, vaikken itse kannatakaan niitä juuri minkään selittäjinä. (Ehkäpä siksi huomaankin törmäykseni.) Moni tutkija joka tapauksessa pitää syyn ja jopa tunteen ulkoistamista ikävästi polttelevan häpeän säätelykeinona: ei minua hävettänyt, mutta tilanne oli vaivaannuttava / ei se ollut minun syyni vaan noiden ja voi pojat, että niiden käyttäytyminen vituttaa.)

Mutta tuohon närkästykseen liittyy usein kummallinen piirre. Sitä toista osapuolta ei yhtään koeteta ymmärtää. Ei olla kiinnostuttu, miksi se toimii tai ajattelee eri lailla. Ja miten se tuon erilaista toimintaa ehkä taustoittavan päätelmänsä perustelee.

Sosiaalisessa mediassa tällainen närkästyksen purkaus näyttää joissain kaveripiireissä lisäksi synnyttävän komppausaallon, jossa kukaan konfrontoi tai kysy alkuperäiseltä närkästyjältä, että eikö sua yhtään kiinnosta, miksi se toinen reagoi tai käyttäytyy tuolla tavalla. Että voihan sillä olla joku syy tehdä niin. Ja voisi olla aika kiinnostavaa tietää, mikä se syy on ja miksi se pitää sitä hyvänä syynä tehdä noin.

On tietysti mahdollista, että aika moni tahdonalaisesti sivulliseksi jättäytyvä lukee saman päivityksen kommentteineen samalla hämmennyksellä ja uteliaisuudella, jolla sen itse luen: kas, tämä tyyppi ei halua ymmärtää, miksiköhän, ja nämä toisetkin vain näyttävät haluavan leimata sen vanavedessä, ja miksiköhän niin? Ja sitten seuraa se ikävämpi - omaan vastuualueeseen kuuluva - miksiköhän, josta on myös jaksettava kiinnostua: Niin, miksiköhän en itse nyt ala konfrontoida tätä ja samalla tutkia, onko hypoteesini lainkaan paikkansa pitävä? Olenko vain leimannut nämä ihmiset keskusteluhaluttomiksi tai uteliaisuudenpuutteisiksi? No, en ehkä. Arvelen, että jos argumentoisin oikein taitavasti, he saattaisivat kiinnostuakin keskusteluun ja houkuttua aiheen tonkimiseen. (Tosin minäpystyvyyteni juuri tässä lajissa on horjuvaista sorttia ja ainakaan moinen toiminta ei avita univaikeuksissa tai vähennä jännitystä elämästä.) Mutta näyttää siltä, että avustamattomina heidän uteliaisuutensa ei heidän kohtaamassaan tilanteessa herää, kukaan muu ei vaikuta olevan kiinnostunut heidän uteliaisuuteen avustamiseensa, ja arvelen, ettei aikani riittäisi, jos konfrontoisin tällaisissa tilanteissa aina tyyliin entisiä työkavereita tai ala-asteen luokkatovereita. (Jostain syystä läheiseni harvemmin kirjoittavat tuohon tyyliin, että vittu mikä urpo kun teki x tai sanoi y, vitun ilonpilaaja.)

En yhtään pidä siitä, että olen huomaavinani uteliaisuuden puutteen esiintyvän useimmiten niillä ihmisillä, joilla ei ole korkeakoulutusta. Se tuntuu elitistiseltä ajatukselta. Mutta toisaalta, näin se näyttää menevän. (Tosin lienee järkevää olettaa, ettei korkeakoulu ole synnyttänyt uteliaisuutta vaan uteliaisuus auttanut kestämään korkeakoulua? Tai ainakin nyt kun olen lukenut joidenkin opiskelijoiden kuvausta korkeakoulupoluistaan, ounastelen sen menevän enemmän näin päin. Toivoisin olevani tässä väärässä ja pelkään, etten ole.) Tai sitten en enää onnistu kuulemaan, että on siellä uteliaisuutta ja halua ymmärtää, mutta se vain jostain syystä ilmaistaan ja siitä keskustellaan tavalla, joka ei edistä vaihtoehtoisten selitysmallien löytymistä.

Tänään luin hämmennyksestä oppimisen edistäjänä ja törmäsin kiinnostavaan väitteeseen: tarvitaan jonkin verran pohjatietoja aiheesta, jotta uteliaisuuden virittävä kognitiivinen dissonanssi olisi mahdollinen. Niinpä: jos aiheesta ei ole mitään tietoa eikä kantaa, mikä hyvänsä väite voidaan hyväksyä semmoisenaan, ei tarvitse kiinnostua eikä uteloitua. (Toisaalta, näytäpä ihminen, jolla ei ole käyttöteoriaa tunteista, motivaatiosta, sosiaalisista pelisäännöistä jne.) Tavallaan näin. Mutta ehkä kyse voisi olla muustakin: vaikka olisi jokin käsitys, sitä ei ehkä myöskään haluta epäillä. Miksi? Koska varmuus tuntuu kivemmalta kuin epävarmuus, koska uteliaisuus on vaivalloista, koska on liian monta kertaa havaittu uteliaisuuden kilpistyvän työhypoteesin sijaan turhautumiseen ja siitä tylsyyteen? Koska epävarmuus ja uteliaisuus mielletään ryhmäkurin rikkomiseksi? (En miellä näin mutta joskus konfrontoidessa huomaa tällaisen ajatuksen nousevan joidenkin mieleen tai jopa kielelle ja siitä puheeseen. Lisäksi minut on lapsena sosiaalistettu tällaiseen ajattelutapaan; itselleni korkeakoulu totisesti mahdollisti uteliaisuuden esiin pulpauttamisen sen sijaan että sitä olisi joutunut edelleen häpeilemään.) En tiedä, tätä aihetta on tutkittu yllättävän vähän tai sitten en ole iskenyt kultasuoneen. (Oletan jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa todennäköisemmin.)

Kai kaikista on tavallaan hauskaa osua oikeaan arvauksessaan. Onhan se hauskaa voittaa lotossakin. Kausaaliattribuutiot vain ovat kovin vaikeita. Sikäli se muistuttaa lottoamista. Joskus käy tuuri. Monesti ei. Todennäköisyys osua selitysarvauksessaan oikeaan tuskin kuitenkaan kasvaa, ellei uteliaisuus viriä ja tilannetta ole oikeasti valmis tutkimaan monilta kanteilta, pompottelemaan vaihtoehtoisia selityksiä ja hyväksymään sekin seikka, että aika harvassa asiassa ensimmäinen arvaus itse asiassa osuu häränsilmään.

Hyvä jos viimeinenkään.

Niin, tuo, minkä julmasti ja kevytkenkäisesti nimeän uteliaisuuden puuttumiseksi, tosiaan hätkähdyttää ja ennen kaikkea uteloittaa itseäni. Mitkähän lienevät villeimmin itsestään ilmoittelevat tarpeet ja toiveet siellä kovalta kuulostavan julkisivun takana? 

Nälkä kasvaa syödessä

Kissan jalat on koetettu kietoa tiiviisti mutta satuttamatta pyyhkeen sisään. Kissakapalo ei käyttäydy, kuten muumioiden pitäisi: sen tassu luikertelee loukusta ja suu sylkee, minkä ehtii. Ruisku on ladattu critical care -ruoalla, jota on lällistetty vedellä juuri sen verran, että sen ruiskuttaminen nieluun käy mahdolliseksi. Nieluun ruiskuttaminen jää silti teoreettiseksi muotoiluksi, koska ainakin yhtä paljon tavaraa lentelee Faunin kasvoille, vaatteille sekä tietenkin kapalopyyhkeelle. Ohi menee niin paljon, että operaation päätteeksi Fauni menee suihkuun ja kuivaa itsensä vahingossa sitten kapalopyyhkeeseen.

Pakkoruokinnassa on jotakin, mistä en pidä. Haluaisin ajatella eläimen vaistoineen ja tuntoineen tietävän paremmin, mikä sille on parhaaksi. Entä jos se haluaa kuolla? Millä ihmeen oikeudella me nöyryytämme sitä kietomalla kapaloihin ja tunkemalla ruskeaa mössöä sen suuhun? Vahvemman oikeudella? Niin kai. En haluaisi joutua valtaa käyttelevän vahvemman asemaan, en etenkään silloin, kun en pohjimmiltani voi sanoa, ettei tässä vallassa olisi kyse mielivallasta.

En keksi ainakaan tältä istumalta valtaa, jossa ei olisi kyse mielivallasta tai jonka kohdalla ei ainakaan voisi kysyä, voisiko kuitenkin, intuitioiden vastaisesti, olla niin.

Asian tekee mutkikkaammaksi se, että olen halunnut lakata elämästä tietyssä elämäntilanteessa. Tai no, tiettynä jaksona, kouluaikana ja vähän sen jälkeen. Tuo intuitio on ollut aika ponteva ja tilaa ja aikaa ottava. Entä jos kissalla on jokin samanlainen? Jokin syyhän sille on, että se lakkaa syömästä. Viimeksi sen tehdessä näin ei saatu selville, oliko se ensin lakannut syömästä vai saanut maksakirroosin. (Seuraussuhde voi mennä kummin päin vain tai näin ainakin eläinlääkäri esitti.) Nyt maksa-arvot ovat kohdallaan, samoin muutkin veriarvot. Vatsassa mikään ei arista, hampaat näyttävät olevan kunnossa. Kissa ei vain halua syödä. Ja muutakin: sen pontevuus ja iloisuus, seurallisuus ja elämänhalu näyttävät selvästi kadonneen. Se makaa sängyllä tiukkana laihana keränä tai järjestää itsensä sfinksiasentoon nenä seinää vasten kuin ilmoittaakseen, ettei aio seurustella kenenkään kanssa. Ovelle jolkottamisen ja juoruilun sijaan se laahustaa katsomaan, naukaisee käheästi ja laahustaa takaisin sänkyyn. Tai vain makaa sängyssä.

En osaa sanoa omaltakaan kohdaltani, onko parempi jonkin hämärän kokonaisuuden kannalta, että elän vai että olisin onnistunut yrityksessäni lopettaa eläminen. Aina silloin tällöin palaan tuhlaamaan aikaani kysymyksen parissa. Kirjoitan tuhlaamisesta, koska pidän melko selvänä, etten osaa vastata kysymykseen enkä oikeastaan edes löytää siitä mitään mielenkiintoista uutta harkittavaksi. Fakta nyt joka tapauksessa on, että istun tässä ja kirjoitan, joten jossain mielessä minun täytyy elää. Aika todistettavasti ja tukevasti. Enkä aio tehdä sille yhtikäs mitään, en enää. Tämä suhtautuminen on kestänyt niin pitkään vakaana, että alan suhtautua tähänkin kuin faktaan, epävarman ennusteen sijasta.

Omalta kohdaltani minun ei tarvitse päättää, millaisia toimenpiteitä sallisin itselleni tehtävän, jotta pysyisin hengissä. Yhteiskunta tai lääkärikunta, miten sen nyt mieltää, on päättänyt puolestani, että jos toipumismahdollisuuksia on, toimenpiteisiin ryhdytään. (Jos rahaa on, tietysti. Yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa asenteet saattavat muuttua.) Kissan kohdalla minun sen sijaan pitää päättää. En halua kuulostaa kylmältä: tietysti haluaisin kissan elävän ikuisesti, tai ainakin pitkään. Se on elämäni pitkäaikaisin palanen. Mutta en tiedä, onko se mikään syy ajatella, etten käyttäisi vahvemman mielivaltaa kissaa kohtaan päättäessäni sen puolesta, mikä on sille parhaaksi. Mitä ylipäänsä ymmärrän kissan kokemuksista? Hyvin vähän.

Anoreksiaan sairastuneen kissan toipumisarvio on fifty-fifty pakkoruokinnasta huolimatta. Olemme kerran onnistuneet kissan kanssa, tuoneet sen vielä hurjemmasta kunnosta takaisin. Toisaalta se oli silloin nuorempi. Toisaalta sen maksa ei ole nyt vielä alkanut tulehtua, koska toimin nopeasti tajutessani sen lihaksiston alkaneen kuihtua ja sen käyneen kevyeksi ja hiljaiseksi. Ei minulla ole tähän oikeutta, ajattelen tunkiessani ruokaa kissan nieluun. Tietysti se nostaa muitakin kysymyksiä oikeuksista. Mihin minulla on oikeus? Ehkä jossain määrin määrätä kehostani ja ajankäytöstäni. Mutta aika harvoin tunnen toimivani oikeutetusti missään ja mitenkään. Ehkä eniten silloin, jos puolustan jonkun toisen oikeuksia tai autan jotakuta toista. On vaikeaa väittää, siinä kohdin, ettei minulla olisi oikeutta tehdä niin. Asia käy paljon hankalammaksi silloin kun yritän muotoilla pitäväni jostain tai haluavani tehdä jotakin itseni vuoksi. Se ei koskaan tunnu oikeutetulta. Pystyn järkeilemään itseäni toimivaksi, mutta yhtäkaikkisesti toimin hieman korvat luimussa.

Katselen kissaa, joka on käynyt sängylle ja nuolee ruokamössöroiskeita turkistaan inhosta värähdellen. Ei auta kuin ottaa ruokinta kerrallaan ja tuudittautua ajattelemaan, ihan kokeeksi vain, että sanonta nälkä kasvaa syödessä pitää paikkansa. Ajattele sitä kokeena, sanotaan kognitiivisessa terapiassa. Myyn tämän kaiken itselleni kokeena. No, katsotaan nyt, mitä tapahtuu.

Mitä tapahtuu: Ajattelen, mikä lopulta on tärkeää ja tekee elämästä elämisen arvoista. Miksi siihen on niin vaikeaa kiinnittyä, huomata sitä, tyytyä siihen. Onnistun siinä hetkittäin ja paljon, paljon useammin kuin ennen, nuorempana, mutta elän edelleen äänien kanssa, jotka huomauttelevat, että onpas tuossa rumaa ihraa lihasten päällä ja on typerää kuvitella, että tämä nykyinen koulutusohjelma muuttaisi yhtään mitään tai avaisi yhtään ovea työelämään ja ihan on oma syysi, että olet halunnut jotain tiettyä etkä tyytynyt johonkin missä laiskuudellasikin pärjäisi. Jätän äänet omaan arvoonsa mutta kuulen ne silti. Joskus väsyneenä itken niiden takia. En ei-väsyneenä, en enää. Mutta välillä olen väsynyt enkä jaksa sanoa mitään vastaan. Väsyneenä en aina muista, että äänet eivät ole ikinä tyytyväisiä. Teki, miten teki, aina ne löytävät huomautettavaa.

Sikäli on aika samantekevää, mitä tekee, jos siitä tulee aina kielteistä huomautettavaa.

Tavallaan ennen oli helpompaa, ennen kun en osannut ajatella, ettei ihminen saisi olla kynnysmatto. Tai että ainakaan se ei pidemmän päälle tee hyvää yhtään millekään. Ei tallaajalle, ei matolle, eikä normaalille, jota he käyttäytymisillään rakentavat.

Ei auta kuin sinnitellä tilanteessa, katsella näitä ankeita näkymiä ja ideoita ja kuulla äänet ja kohauttaa hartioitaan ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkaa: ottaa etäisyyttä, palata, sitoutua, tehdä, uppoutua, väsähtää, ottaa etäisyyttä ja niin edelleen. Ei mielivallan ajatus ole mikään uusi. Eikä se, etten ole varma tekemiseni oikeutuksesta. Eikä se, että pysähdyn hämmentyneenä siitä, ettei mitään readymade-merkitystä voi tosiaan anoa mistään. Että merkitys on heijastettava itse. Tai vielä todentuntuisemmin, että se on piru vie raavittava kynsin kivenkovaan pintaan. Heijastaminen kuulostaa liian keveältä ja automaattiselta, peilimäiseltä. Peili ei voi kuin heijastaa. Ihminen sen sijaan voi tosjahtaa kohtaan, jossa merkityksiä ei noin vain löydy tai tehdä. Jossa on tyhjyys, merkityksetön, sokea koneisto, joka hyörinästä huolimatta ei lopulta näy muuttuvan mihinkään. (Totta kai se muuttuu, sanoo osa. Älä ole kärsimätön...)

Kissa palaa toisen huoneen vierassängyltä toisen huoneen sängylle, jossa nöyryyttävä syöttönäytelmä on tapahtunut. Sen toisessa kyljessä on märkiä länttejä, joista se tai toinen kissa on nuollut toipilasruokaa. Onkohan se masentunut, huomaan pohtivani. Kissalle on määrätty masennuslääkettä, joka sivuvaikutuksenaan lihottaa. Nyt tavoitellaan sivuvaikutusta. Mutta voihan se masentunutkin olla. Mietin, mitä masennus muutenkaan tarkoittaa, miten sitä käytän ja miten sen ymmärrän. Sanon joskus olevani masentunut, hetkittäin, mutta yhdistän sen aivan muuhun kuin merkityksettömyyteen. Pikemminkin silloin kaikki on hyvin vahvasti merkittyä ja olen epäonnistunut noiden merkitysten mukaisesti. Petyn itseeni, vihaan itseäni pistävästi ja lamaannun hetkeksi, ajatuksetkaan eivät tahdo liikkua, märehdin. Se ei ole vielä kestänyt kauan. Paljon useammin vaikeat oloni ovat sellaisia, että ajatukset sinkoilevat valtavalla intensiteetillä, haluan toimia heti nyt, rimpuilla pakoon kauhusta, tehdä lopullisia ratkaisuja ja olen varma, että juuri sillä hetkellä ymmärrän kirkkaimmin, miten maailma makaa ja miten sen ongelmat ratkaistaan. (Olen pohtinut, johtuuko intensiteetti ja kirkkauden tunne siitä, että kerrankin toimintasuunnitelmani ovat linjassa itseäni solvaavien äänien kanssa, että kerrankin järkeily jyskyttää juuri siihen suuntaan, joka tuntuu aina leijuvan muissakin tilanteissa lähes näkyvänä mahdollisuutena - johon en yleensä kiinnitä huomiotani, mutta joka yhtä kaikki äännähtelee silloin tällöin.) Se ei jotenkin minusta kuulosta masentuneelta. Ja sitä vaikeat oloni lähinnä ovat: räjähtävää toimintavalmiutta, hetkellistä absoluuttista varmuutta.

Tai ei niissä oikeastaan kyllä enää ole absoluuttista varmuutta kuin tosiaan aivan hetkittäin. Nämä hetket eivät ole niin pitkiä, että todella toimisin niiden aikana juuri mitenkään. (Yleensä haluan sanoa ihmissuhteeni irti, koska koen tuottavani muille pelkkää kärsimystä.) Lähinnä kuuntelen miltä tuntuu ja sitten hengitän ja muistutan itseäni siitä, että tämä on toistuva tuntu, toistuva käytösmalli ja yleensä kukaan ei ole erityisen ilahtunut sen ilmestymisestä kuvioihin, kaikkein vähiten minä itse.

Kissan käyttäytyminen näyttää jotenkin enemmän siltä millaiseksi kuvittelen masennuksen. Mutta en tiedä, kenties nimeän aivan hullusti. (Se tuntuu jopa todennäköiseltä mutta tämä ei ole alakuloinen toteamus, kunhan vain totean, ei siihen liity sen kummempia tuntemuksia. Olen tottunut olemaan väärässä.)

Kissa kiertyy taas kerälle. Katselen sitä ja tunnen valtavaa avuttomuutta. On niin vähän, mitä voi tehdä. Eikä siitäkään ole varma, toimiiko raivostuttavasti ja mielivaltaisesti. Olen kaksin tuon tyhjyyden kanssa, vaikka Fauni liikkuukin huoneistossa ja kissa hengittää kerällä. Onko heidänkin sisällään tai ehkä pikemminkin ympärillään sama tyhjyys, sama itsestäänselvyyksien puute? Koetan muistaa, tuntuuko minusta aina tältä, ja luulen, ettei tunnu, mutta toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että aika usein tämä on näkökentän rajamailla ja käännän tahdonalaisesti katseeni poispäin siitä, katselen detaljeja, kiihdyn niistä, raavin merkityksiä innokkaammin tai ainakin pontevammin, sen sijaan että vain lepäisin ja hyväksyisin tämän mykän universumin, nimeämättömät, epävarmat tapahtumat.

Kuulostaapa synkältä. No mutta, ei tämä tapahdu ilman pontevuutta. Tarkoitan: aina kun kirjoittaa, tekee jotain. Raapii niitä merkityksiä. Pontevasti. Vaikka tietää, ettei tilanne siitä muutu. Tai ehkä muuttuu. Mutta ei kuten sen kuvittelisi muuttuvan.

Katselen kissaa ja silitän sitä varovasti. Se ei jaksa reagoida ihmeemmin. Välillä se juttelee, jopa kehrää ja kellii, mutta ei juuri nyt. Takerrun sanontaan nälkä kasvaa syödessä ja toivon niin käyvän silloinkin kun pakkosyötetään.

Hankala ja helppo

Kurssi, jota käyn, nostaa esiin kaikkea luokkataustatauhkaa. Kuten esimerkiksi: onko niin, että hyve-etiikka mahdollistaa poljetulle ryhmälle omanarvontunnon silloinkin, kun asioita ei voi oikaista. (Ja usein asiat jäävät oikaisematta, koska siihen tarvittavaa oikeuksien etiikkaa ei ole missään vaiheessa nähty tarpeelliseksi opettaa. Kuka sen olisi opettanut? Koulu? Jos sitä on yrittänyt soveltaa kotona tai edes kertonut sen soveltamisesta jossain, on tullut katastrofi.)

Muistan äkisti keskustelun hierojakoulussa. Keskustelussa käsiteltiin ikävän palautteen antamista ja vastaanottamista. Kommentoin, että minusta kyllä ikävää palautetta on aina helpompi vastaanottaa, kuinka sapekkaalta sen nieleksiminen sitten tuntuukaan siinä tilanteessa. Ikävän palautteen antaminen, oikeudenmukaisen kohtelun penääminen ja vaatiminen sen sijaan - huh! Onko sinulla esimerkkiä, kysyy opiskelutaitojen opettaja. On, vastaan. Esimerkiksi, hain tähän kouluun ja en saanut kutsua valintakokeeseen. Kun soitin, aluksi sanottiin, että kutsu lähetetään vain hyväksytyille ja jos en kuulu heihin, se on sitten siinä. Ryhdistäydyin kuitenkin ja vaadin pontevasti, että haluan saada tietää, miksi minua ei kutsuttu valintakokeeseen, kun kuitenkin olen tosissani kiinnostunut ammattitutkinnon suorittamisesta, ja että miten voisin siten parantaa mahdollisuuksiani päästä sisään ehkä jonakin toisena vuonna. Se tuntui kamalalta, sanoin, soitella sillä tavalla ja pistää sähköpostissa vaativia ukaaseja. Tietysti koetin tehdä sen mahdollisimman pehmeästi, vaikken tinkinytkään jämäkkyydestä, lisään. Niin, sanoo opiskelutaitojen opettaja, hän olisi varmasti toiminut suunnilleen samalla tavalla, koettanut olla pehmeäkin.

Jälkikäteen yksi luokamme oppilas tulee sanomaan, etten saa tällä asenteella elämästä ikinä mitään irti. Mielenkiintoinen väite, mutta tuskin oikeassa. Pääsinhän silloinkin sisään. Miksi se pitää tehdä noin hankalasti, hän kysyy. Miksei vain voi antaa vihansa ja epistunteensa räjähtää toisten naamalle? Se on kuulemma tehokasta. Mutta ei se olisi minulle helppoa, vastaan. Minulle se olisi äärimmäisen hankalaa.

Minulle oli äärimmäisen hankalaa jo oikeuksistaan pehmeän jämäkästikin kiinni pitäminen. Sen myöntäminen, että piru vie, on asioita, joissa ylitseni en salli käveltävän. Jollain toisella aikuistuminen on sitä, että oppii huomaamaan, että muillakin on tunteita ja intressejä. Minulle aikuistuminen on ollut suuressa määrin sitä, että olen vähitellen hapuillut jonkinlaisia pelisääntöjä sen suhteen, miten muut saavat suhtautua minuun ja vaatia minulta. Tai ainakin, mihin heidän vaatimuksiinsa saan vastata nauraen huvittuneesti.

Helpompaa taitaisi usein edelleen olla luopua oikeuksista. Ne ovat vieras maailma ja kieli. Sellaiseksi varmasti jäävätkin. Mutta vieraassa kielessäkin harjaantuu. Se käy tutummaksi, luontevammaksi. Helpommaksi. Omat mukavuusrajat on vain ylitettävä.

Ja huomaan, ettei sekään enää onnistuisi, että palaisi takaisin siihen pisteeseen, jossa sijaitsi kaksikymppisenä. Ei minua voitaisi kohdella niin monessakaan eri tilanteessa.

Helppo: paikka, asento, tyyli, jossa juuri sattuu olemaan. Hankala: oikeastaan kaikki muu.

Informaali yliopisto

Koulusta kertovissa artikkeleissa olen kiinnittynyt informaalin koulun käsitteeseen. (No piru, sen määritelmästäpä ei löydykään linkkiä. Pannahinen. Se siis tarkoittaa koulussa tapahtuvia ilmeitä, eleitä, kehollisia käytäntöjä, itsensä pienentämistä ja pönkittämistä, tekemisen tyylejä... tapoja tervehtiä ja olla tervehtimättä, ryhmäytyä ja jäädä yksin, tulla paikalle, istuutua tiettyyn osaan salia ja niin edelleen. Sitä mikä välittyy ja vakiintuu opetussisällöistä riippumatta. Valtasuhteita, kirjoittavat monet. Okei, varmaan niille, jotka erottavat ne tarkasti. Minä hahmotan ne niin oudosti ja ambivalentisti, että käytän toisenlaisia käsitteitä, eleiden ja tyylien ja olojen käsitteitä.) Kas, se on se koulu, jonka tunnen. Eihän oppilailla ole sillä tavalla kuvaa opetussuunnitelmista ja sen sellaisista ja tietosisällöt kaikessa kiinnostavuudessaankin jotenkin - no, jäävät helposti sen muun jalkoihin. Niiden läpi voidaan tarkastella, mutta se, mikä tulee tarkastelluksi, on se muu. Toiset ihmiset. Koulussa.

Metsässä kävellessä tai kotona näkymä on toisenlainen. Ideoihin keskittyy helpommin. Mutta olepa luentosalissa tai kirjastossa. Ihmiset näkyvät, kuuluvat ja hengittävät. Joskus heidän läsnäolonsa voi tuntua uhkaavaltakin. Ja joka tapauksessa heidän vaikeatulkintaisuutensa lyö ällikällä.

Mietin informaalia yliopistoa. Se on se yliopisto, jonne olen tavallaan halunnut takaisin, koska olen pitänyt informaalista yliopistosta enemmän kuin informaalista työelämästä. (Onko mitään yhtä ahdistavaa kuin kahvihuone? Minulle kellokortti on lastenleikkiä kahvihuoneeseen verrattuna.) Nytkin ryhmätyöryhmä kiinteytyy. Olen ehkä vähän liian utelias. Haluan tietää, mitä kaikki ovat opiskelleet ja mihin erikoistuvat. En oikein osaa sanoa, miksi. En odota sen kertovan välähdyksenomaisesti heistä mitään sen kummempaa. Mutta en voi tietää, ehkä tiedot osoittautuvat myöhemmin kiinnostaviksi. Jänniä tyyppejä, joka tapauksessa. Inspiroivia. Kaikilla on hyvin oma tapansa, tyylinsä, asettua tilaan ja tehdä tutkimusta ja yhteistyötä.

Tuntuu hauskalta, kun joku sanoo suoraan kiinnostuksensa olevan aika nollassa ja voi itse todeta, että oma vahvuus on ehdottomasti kiinnostuksen määrä mutta asioiden hallinnan kanssa on sitten taas ongelmia... että hallinta ei oo se mun juttu. (Varmaan johtuen kiinnostuksen hajaantumisesta koko maailmaan... eh.) Kuulla toisen graduaiheen ja miettiä, että kaikkea sitä tutkitaankin - myönteisessä mielessä. Rikas, hassu maailma. Joku haluaa lauseiden täydellistyvän esityskalvoilla. Se on kauhean hilpeää. Hihitän lötkönä pulpetilla, olen vähän flunssassakin, sen huomaa ajatuksista, ne pysähtelevät ja lehmätöllöttävät tilannetta. Jotenkin koko keskustelumme on kauhean hauskaa ja kotikutoista ja tunnelma hyvä ja välitön, etenkin verrattuna edellisen kerran alkukankeuteen.

Infomaaliin yliopistoon tuo viehättävän lisänsä se tosiseikka, että keskustelun päätteeksi livautan repusta muovikassiin käärityn lehtisellerinipun ja ojennan sen eräälle ryhmän jäsenelle. Hän yllättäen antaa minulle purkillisen itse tehtyä tahinaa. Kävelemme ulos pajattaen kurpitsojen korjuuajankohdasta ja siitä, miten eri tavoin tuota vihannesta on saatavilla Helsingissä ja pienemmissä kaupungeissa.

Yksi ryhmän jäsenistä on lähettänyt nettikeskustelupalstalle linkin ABERiin, sanoista Art Based Educational Research, ja meinaan heti haksahtaa. Puhuttelen itseäni vakavin sanoin korkeakoulupolitiikasta ja tasavertaisuuden periaatteesta ja kaikesta jalosta ja ongelmallisesta, mutta minkäs teet: olen jo keksinyt jotain uutta ja jännittävää ja sydämeni nelistää onnellisten taidetutkimusmenetelmien ajatuksiin samalla kun raahustan ylämäkeen kaivautuakseni uudestaan vällyihin. Toppuuttelen itseäni ajatuksella, etten ehkä innostuisi taidepohjaisista tutkimusmenetelmistä samalla tavalla, jos en olisi käynyt taidelukiota. Tai sitä ennen - mitä sitä ennen? Jos olisin ollut tarhassa toisten lasten kanssa enkä mummun kanssa kotona? Jos olisin saanut hyppiä ja riehua piirtämisen, kirjoittamisen, lukemisen ja laskemisen sijaan? Ei voi tietää.

Onneksi kiinnostukseni suuntautuu helposti uudelleen. Joskus se tuntuu vahvuudelta ja joskus heikkoudelta. Koetan nyt ajatella sitä vahvuutena, vaihteen vuoksi.

Koska: mikä ei ole kiinnostavaa? Se, mikä on vielä liian vaikeaa tai liian helppoa, tai jostain syystä liian vaarallista hahmottaa.

Näkymättömät opintosuunnitelmat ja opintosisällöt rakentuvat ja purkautuvat. Kotona en osaa vain levätä, vaan totean lepoon sopivan mainiosti yhden kurpitsasuklaakakun väsäämisen. Tarvitseehan flunssan riuduttama keho pieni hellintää.

Yhtenä kappaleena, hieman täristen

Pääsykoe: ihmiset parveilevat aulassa. Miten heitä voikin olla näin paljon. Katselen heitä. Meitä. Kolme tyttöä istuu penkillä. Yhdellä on kalpeiksi meikatut kasvot ja rankasti nypityt kulmakarvat ja samanmuotoinen otsatukka kuin minulla nykyään, sellainen joka äidin mielestä on esittelemättömissä eduskunnassa tai ministeriöissä työskenteleville. Hänen sylissään on nahkainen salkku. Viereisen tytön hiukset ovat likaiset ja vinosti ponnarilla. Kasvot ovat turvonneet, samoin kaula. Rintalihas kiristää, sen näkee metrien päähän. Kohtalotoveri, ajattelen. Kolmannella tytöllä on melkein vihaisen umpimielinen ilme ja luonnontaipuisaa hiusta on tungettu pinneihin. Punaiset kengät. He eivät puhu kellekään eivätkä yritä enää lukea. Eivät he myöskään kuikuile toisia, kuten itse teen aika avoimesti. Penkkityttöjen vasemmalla puolen riekkuu viiden tytön ryhmä. Heillä on kestorusketusta tai aurinkopuuteria, siistit hiukset ja vaatteet ja ymmärrän heidän tavanneen ilmisesti jollain valmennuskurssilla. (Voi luoja, ajattelen, onko tännekin valmennuskursseja. Eihän minulla ole sitten mitään mahdollisuuksia. Ja samantien rähisen itselleni siitä, että pidän parin viikon valmennuskurssia jotenkin tehokkaampana kuin yhdentoista vuoden hitaita, mutta perusteellisia yliopisto-opintojani.) He kikattavat ja tsemppaavat toisiaan. Ei voi olla niin, ettei pääse nyt sisään tämän lukemisen jälkeen, he hehkuttavat.

Äkkiä epävarmuus iskee. Tunnen itseni vanhaksi ja ryvettyneeksi, epäsopivia kyseleväksi ja kertakaikkisen hitaaksi ja murheelliseksi. Havaitsen motivaationi keveyden. Haluaisin sisään mutten ole erityisen nälkäinen tai kilpaileva tai hinkuva. Jos pääsen, olkoon niin. Jos en pääse, olkoon niin. Olen siinä aulassa vain helpottunut siitä, ettei minun enää kertaakaan tarvitse palata artikkeleiden luo. Osa niistä on kyllä hyviä ja olen oppinut paljon. Mutta silti. Liika on liikaa.

Käymme sisään. Saamme ohjeet. Saamme aloittaa. Luen ohjeet muutaman kerran mutta palan niin halusta päästä vastaamaan etten ota kaikkea vastaan. Aloitan monivalintatehtävästä. Suunnilleen puoleen kysymyksistä tiedän helposti ja varmasti vastauksen. Lopuista suunnilleen puolet on edes jotenkin laskelmoitavissa. Ja sitten alkavat ongelmat. On kysymyksiä, joiden neljästä vaihtoehdosta yksikään ei mielestäni lukemani perusteella pidä paikkaansa. Ja on kysymyksiä, joiden vaihtoehdoista kaksi pitää mielestäni ihan yhtä suuressa määrin paikkansa, mutta on valittava vain toinen vaihtoehdoista. Ja sitten on kysymyksiä, joiden käsittelemiä asioita en ole edes huomannut käsitellyn aineistossa, vaikka olen kahlannut sen ajatuksen kanssa läpi kolmesti, piirrellyt mindmappeja ja ties mitä tähtikarttoja. Näiden epäselviksi jäävien monivalintakysymysten kohdalla tunnen itseni loputtoman tyhmäksi. Koetan arvailla vastauksia nojaten kaikkeen muuhun elämän varrella oppimaani. Mutta tiedän arvailevani.

Sitten siirryn esseen pariin. Aineisto on pitkä ja polveileva ja käsittelee uusliberalismia ja koulutuspolitiikkaa. Siitä pitäisi tehdä essee, joka säilyttää kirjoittajan intentioita ja päättelyketjuja ja korostaa olennaisia asioita. Mutta teksti on aika polveileva ja monitahoinen ja ainakin minulle jää epäselväksi, mikä siinä nyt tarkalleen on oleellista. Toki äkkään kirjoittajan vastustavan uusliberalismia ja esittävän, että sen maailmankuvan mukaan toimivan yhteiskunnan jäsenten pahoinvointi osoittaa ihan riittävän vakuuttavasti, ettei uusliberalismi ole mikään järkevä ohjenuora koulutus- tai muuhunkaan politiikkaan. Että tämän me voimme tietää, vaikka valistuksen kriitikot olisivatkin oikeassa siinä, ettei mitään absoluuttista yksimöhkäleistä arvomaailmaa enää voitaisikaan löytää ja vaikka arvot olisivatkin sirpaloituneet eri elämäntyylien mukaisesti. Mieleeni häivähtää se vähä keskustelu, jota olen kuullut humanismista ja antihumanismista mutta karjun sille päänsisäisesti käskyjä häipyä, sillä essee pitäisi tehdä täysin tämän tekstin pohjalta. Mutta mikä on tämä teksti, huomaan miettiväni. Mikä siinä on minun tulkintaani, minun korostustani, sellaista, johon reagoin sillä kiihkeydellä, etten osaa sanoa, onko tärkeän leima minun vai kirjoittajan.

Mindmappailen ja piirtelen nuolia ja sitten alan kirjoittaa. Ja kaiken aikaa pelkään, että olen ymmärtänyt jotain ihan väärin. Tai tulkitsen liian roimalla otteella. (Se on helppoa, ajattelen: jotenkinhan ne monivalintojen kysymykset aiheista, joista minusta aineistossa ei edes puhuttu, on tehty, joku on ne siitä erottanut vaikken minä niitä koskaan onnistunutkaan erottamaan. Ja ties mitä sellaista minä hahmotan tästä tekstistä, jota kokeen tarkastaja ei onnistu siitä lukemaan.) Olen pistävän tietoinen siitä, että kaikkeen ymmärtämiseen liittyy vääjäämättä tulkintaa. Luen tekstin lauseita uudestaan ja uudestaan ja sitten kirjoitan taas konseptipaperiin. Kun olen kääntämässä sivua, tarkistan, pitikö yläreunaan jättää marginaali. Tässä vaiheessa paljastuu, etten ole kiihkoissani onnistunut sisäistämään koko ohjeistusta. Paperiin ei saisi jättää tyhjiä rivejä. Pahus! Olen tietysti jättänyt tyhjät rivit alaotsikoiden molemmin puolin. Alan tiivistää ensimmäistä sivua. Kumitan ja siirtelen tekstiä ylemmäs. Sivu näyttää aika suttuiselta. Kun olen siirtänyt sivun kokonaisuudessaan rivittömäksi, vilkaisen kelloa ja tajuan äkkiä, ettei aikaa ole paljon. Onneksi suttupaperille on jäsennetty aika hyvin rakennetta ja onneksi kirjoitan nopeasti perusmuotoiltua tekstiä. (Olen harjoitellut.)

Äkkiä tajuan, että olisin voinut pyytää lisäkonseptinkin ja laittaa rivivälillisen paperin suttupaperiksi. No, se on jo myöhäistä, mutta tyhmyyden kuuma aalto pyyhkii kokemuksen sileäksi ja joudun hengittelemään hetken ja painamaan pois mielestä koko joukon kielteisiä ja vähätteleviä palautteita aikojen saatosta saadakseni itseni taas toimintakuntoon. Ja sitten kirjoitan, pääsen vauhtiin taas, silloin en pelkää mitään tai ketään. Mikä on ehkä vähän huono asia, koska konseptipaperi uhkaa loppua kesken. (Esseelle on pituusrajoitus, miten raivostuttavaa. Varmasti se kumpuaa käytännön tarpeista, mutta eikö hemmetti vie maailmassa olekin liikaa pituusrajoitteita? Haluaisin loppumattomia kirjoja ja elokuvia. Siksi ehkä rakastan elämää: niin kauan kuin sitä aistii, se ei lopu.) Joudun taas kummaamaan ja uudelleenkirjoittamaan, tiivistämään oikein ahtamalla. (Jos konseptin määrämitta ylittyy, sen ylittävää osuutta ei lasketa mukaan arvosteluun. Ja tämä on johtopäätösosuus!) Saan kuin saankin tekstin sullottua suhteellisen luettavana arkille ja hukkatilaa jää vimeisen pisteen jälkeenkin melkein sentti. Tunnen suurta tyytyväisyyttä lukiessani esseen läpi - ei ole aikaa korjata, pitää vain koettaa iloita näistä lauseista.

Ja sitten äkkiä kaikki on ohi, tartun olkalaukkuun seinän vierellä ja astun aulaan ja kuulen toisiaan kikatellen tsempanneiden tyttöjen purkavan siinä kokemustaan. Monivalinnat ovat olleet tosi helpot ja aineisto oli käsitelty just niinku oli harjoiteltu. Voimakas suru pyyhkäisee ylitseni: Miksei koskaan voi olla niin, että kaikki sujuisi helposti, ongelmitta? Miksi minun pitää joka ikisessä sinänsä nautittavassa tentissä jäädä nautamaisesti märehtimään, mitä tällä kysymyksellä tarkoitetaan ja kenen näkökulmasta tämä relevanssi nyt konstruoidaan ja miksi epävarmuuden pitää tuntua niin kovasti, että äkkiä tärisen ja palelee älyttömästi. Hampaat kalkattavat enkä osaa pysäyttää niitä. Ei muita näytä paleltavan. Ehkä kaikki veri on päässäni tai jotain. Työnnän pyörää kohti Hakaniemeä niin väsyneenä, että saan taistella itkua vastaan. Äkkiä syyttävät ilkeät äänet alkavat kalkattaa: luuletko pääseväsi, mikä luulet oikein olevasi, eikö tämä akateeminen juttu tullut jo nähtyä, ei sinusta siihen ole, mieti nyt, olet kolmekymmentäkuusi ja mitä edellinenkään tutkinto on sinulle antanut, et osaa vastata edes monivalintoihin, yliopistossa pitäisi osata käsitellä tietoa formaalisen tason operaatioin, tarvitset liikaa aikaa, sinun olisi pitänyt lukea kymmenen kertaa enemmän, ja niin edelleen ja niin edelleen. Puren hammasta ja tunnen kuumaa häpeää siitä, että olen ylipäänsä kertonut kellekään uskaltavani haaveilla opinnoista ja uskaltavani pyrkiä sisään. Äkkiä olen varma, että kaikki on mennyt mönkään. Muut ovat näyttäneet niin tyyniltä ulos salista seilatessaan. Minusta on tuntunut siltä, että kaikki ihokarvat sojottavat pystyssä ja silmät seisovat päässä ja tyhmät hampaat rytmikalkkaavat omia aikojaan. Tietysti voi olla, että olen näyttänyt ihan tavanomaisessa mielentilassa ulos kävelevältä muista. En ollut siinä tilassa, että voisin arvioida sitä luotettavasti.

Mutta olen nauttinut kirjoittamisesta, oivaltamisesta, niistä olen nauttinut nytkin, kuten aiemmissakin tenteissä. Mikään huolestuttava ei voi eksyttää minua siitä. Pidän siitä kiinni vaikka mieleni toistaa kuvaa, jossa istun ymmärtämättömänä pöydän ääressä ja liikuttelen lasikuulia sormella pohtien, mihin ne kenties liittyvät. Saan olla tällainen, vakuutan itselleni. Saan tuntea näitä tuntoja, saan romahtaa epävarmuuteen ja kauhuun ja häpeään ja hampaatkin saavat kalista. Se ei nollaa iloa, jota tunnen, kun oivallan. Saan hakea sitä iloa. Pääsin sisään tai en, sitä ei voida kieltää. Sen voisin kieltää vain itse, jos uskoisin enemmän noita epäonnistumisen tunteita ja niiden kernasta heijastumista tulevaisuuden kuviin. Onneksi tunnen äänet hyvin ja vaikka kuulenkin ne, en erityisemmin arvosta niiden viestiä.

Ehkä muut ovat taitavampia, ajattelen silti. Kun olin alle kahdenkymmenen ja hain edellistä kertaa yliopistoon, se tuntuikin kyllä helpommalta. Ensinnäkään en erityisesti halunnut päästä sisään vaan koetin lähinnä pitää äidin tyytyväisenä hakemalla. Ja toiseksi silloin vielä uskoin, että selviän vaikka mistä nokkeluudella. Nykyään minusta tuntuu todella kummalliselta, että olen pitänyt itseäni älyllisesti niinkin pystyvänä. En tiennyt silloin oikein mistään mitään. Mutta odotushorisontti siinsi valtavan laajana. Nyt tajuan varmasti realistisemmin, missä kohden rajani kulkevat. Ja haluttomuuteni ylipäänsä painua päätä pahkaa rajoja päin. Että vähempikin saattaa riittää, ei tarvitse aina tarttua hurjimpaan haasteeseen. Ja että tahdon tehdä paljon muutakin, sellaista mikä vaatii aikaa eikä vahvista mitään älyllisiä kykyjä. Ja että sitä, minkä tahtoo kasvavan, olisi ruokittava. Se muu on pois älyllistymisestä. Ei, sillä alueella en pysty pätemään sitten millään meriiteillä.

Ehkä on osa aikuistumista tajuta, ettei lopultakaan tahdo niin kovasti mitään älyllistä täsmällisyyttä tai teorioiden perinjuurin tuntemista, että olisi valmis muovaamaan elämänsä sitä silmälläpitäen. Tajuta, ettei enimmäkseen oikein tiedä edes, mitä tahtoo. Että usein tahtominen jää sille tasolle, että ostaa puoli kiloa kofeiinitonta espressoa hallista, seisoo kukkaro kourassa odottaen sen jauhaantumista mutteripannulle sopivaksi ja sitten kotona keittää kofeiinittomat soijalattet, nostaa chilit ulkoilemaan parvekkeen pöydälle. Että tahtoo että voi tuntea asuvansa kodissa. Jotain niin pientä ja vaatimatonta. Eikä se koti tarkoita tiettyä sisustusta tai mitään semmoista. Ihan vain sitä, että osaa nukkua siellä vaivatta ja että sinne on kiva palata.

Kotona minusta alkaa tuntua siltä, että oikeastaan olisi parasta, että sinne sisään pääsisikin joku muu. Koska alkaa vaikuttaa siltä, etten osaa ehkä kuitenkaan paikoittua tähän yhteiskuntaan, sen arvostuksiin ja työmarkkinoille. En tahdo oppia tervettä oman hännän nostamista, ei, tahdon vain hyväksyä kaiken inhimillisyyteni ja häilyvyyteni, päättämättömyyteni ja eksyneisyyteni, mutta joudun yhä enemmän hämmennyksiin huomatessani, miten moni ei tahdo hyväksyä niitä itsessään. No, se hämmennyskin on tietysti ookoo. Enkä tiedä, onko tämä lopulta vain uusi juopa itsetuhoisuutta, tämä kummallinen tahdottomuus. (Hitostakos sitä voi tietää?) Mutta no, se on nyt jonkun toisen käsissä. Inshallah, ajattelen kierosti, koska enhän minä osaa jumaliinkaan uskoa. Päättäköön joku toinen. Jos saan paikan, käytän sen hyvin tai ainakin yritän kovasti. Ja jos en saa paikkaa, käytän senkin maailman hyvin tai ainakin yritän kovasti.

On vielä vaikeaa tajuta, että voi vaikkapa levätä tai lukea romaania, paistattaa päivää tai kitkeä tai vesijuosta, eikä kaikkiin rakoihin tarvitse änkeä asiatekstejä, joista yrittää etukäteen arvailla, mitä kaikkea niistä voisi keksiä kysyä.

Yhteiskunnallisia päänvaivoja

Jatkan pääsykoepäiväkirjailua, varoitus. (Vaikka tietysti melkein aina eksynkin aiheesta.)

Eilen sain yksityispostia ystävältä, joka oli lukenut edellisen merkinnän ja ihmetteli, miten oikein ymmärrän heteronormatiivisuuden. Hänen kritiikistään tajusin, etten sitä tosiaan ymmärräkään. Tai siis: että sitä on oikeasti mahdollista (haluta) määritellä ja vieläpä tarmokkaasti. En vain ole missään nähnyt aiemmin niin selkeää määritelmää ja siksi koko heteronormatiivisuuspuhe jäsentyi itselleni sekavana, metodologisesti vastenmielisenä hutunkeittona, jossa emansipatorinen intressi jyrää kaiken muun. Vastenmielisyys heteronormatiivisuuspuheen epämääräisyyttä kohtaan oli niin suurta, että koko termi vaikutti kirotulta, vaikka itsessään kaikki syrjinnän ilmiöt tietysti nostavatkin niskakarvani pystyyn ja vaikka pidän tärkeänä, että oppimisympäristöt koetettaisiin tehdä mahdollisimman vähän ahdistaviksi: moniarvoisemmiksi, sallivammiksi, enemmän oppijoiden itsensä tarpeista lähteviksi. Nyt kun minulla on mainio heteronormatiivisuuden luonnehdinta, ymmärrän ehkä enemmän siitä, mitä puhutaan, kun törmään tuohon termiin jossain artikkelissa tai lehtijutussa.

Eipä sinänsä mitään uutta tässä... kommunikaatio on hirvittävän vaikeaa, etenkin kun koetetaan kommunikoida jotain monimutkaista ideaa tai ilmiön mallinnustapaa.

Nyt olen lukenut Hannu Simolan artikkelia, jossa pohditaan suomalaisen kasvatustieteen mahdollisuutta yhteiskuntakritiikkiin ja -analyysiin. Ahdistukseni elää ja voi hyvin, kun materiaali on taas näin yhteiskunnallista. Sillä on ihan selvää, että vaikka kuinka vängyrrän, en oikein osaa tarkastella asioita yhteiskunnallisella tasolla, yhteiskunnallisina riskeinä ja mahdollisuuksina, instituutioiden valtasuhteina ja sen semmoisina. Sille on varmaan syynsäkin, kun en ole opiskellut yhtään mitään, josta voisi saada eväitä tuollaiseen tarkasteluun. Jotenkin en vain onnistu kokemaan valtadiskursseja kiinnostaviksi tai kovinkaan tärkeiksi. Jännä juttu, koska niin moni tuttavani on varsin kiinnostunut juuri tästä tasosta. Minulle se on vähän kuin koettaisi nähdä näkymättömän. Samanlainen fiilis kuin optikolla. Sumua, sumua, sumua. Sojottaako sumu jonnekin? Jaa-a, paha sanoa.

Järkytyn taas lukiessani artikkelia. Tavallaan olen tiennyt noista asioista, sekä kilpailukapitalismin että valtiovallan oppimisyhteiskuntaideologian heijastamista vaatimuksista ja paineista koulutusta kohtaan. Eihän niiltä voi täysin välttyä yliopistolla luuhatessa. Osallistuin opiskeluaikana jopa sellaisen mielenosoituksen koollekutsumiseen ja järjestämiseen, jossa vastustettiin opintoaikojen rajausta. (Minusta opintoajan rajaus ei sovi kovinkaan hyvin yhteen oppimisyhteiskunnan ideologian kanssa. Oppiminen on ainakin omassa tapauksessani varsin hidasta tapahtumista, vieläpä aika riippumatta siitä, kuinka paljon tunteja päivässä uhraan ponnisteluun. Ehkä olen keskittymisongelmainen tai jotain, mutta ainakin minulla on selkeästi tietty aika/määrä päivässä, jonka pystyn omaksumaan uutta virkeänä ja kiinnostuneena, ja vain silloin uuden asian pystyy liittämään aiemmin opittuun, kenties kritisoimaan sekä uutta että vanhaa niiden ristikkäisvalotuksessa, ja vain tällä tavalla opiskeltu tuntuu jäävän mieleen.) Mutta en tietysti osannut nähdä siinä sitä samaa montaa muuta raivostuttavaa taloudellisten "realiteettien" painetta, yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ehkä he vastustivat ensisijaisesti valtarakennetta - sitä että kilpailutalous määrää sivistysyliopistonkin tavoitteista, ehkä? - siinä missä minä taisin vastustaa eniten niitä yksilöllisiä tragedioita, joita tuollaisista rajauksista voi seurata. Eiväthän ihmiset ole koneita. Meillä on aika erilaisia valmiuksia oppia.

Tuntuu vähän valjulta, siis, kun haluaa opiskelemaan ainetta, jota on ajatellut oppimistilanteita ja oppimista, oppimismotivaatiota ja koettuja oppimisympäristöjä kartoittavaksi, ja yhdessä pääsykoetekstissäkin heti alkaa sama ahdistava yhteiskunnallinen painotus: Olisi tiedostettava talouden vaikutus. Historian vaikutus. Tuntuu, ettei siihen nyt ainakaan voi olla mitään annettavaa. Ei kertakaikkisen mitään. Mutta toisaalta: oppimaanhan sinne mennään. Ehkä joskus näkymättömästä vielä tulee näkyvää?

Se toisaalta vähän liudentaa ahdistusta, että yhdessä kirjoituksen taulukossa on eritelty kasvatustieteen yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyviä asetelmia. Ortodoxiaksi kutusutaan puheavaruutta hallitsevan totuuden (auts!) tukemista, ja se keskittyy tuottamaan tutkimusnäyttöä markkinakurin, managerivallan (auts!) ja erinomaisuuden eetoksen puolesta tilaustutkimuksin ja kannattaa työmarkkinoiden vaatimaa koulutusta. Heterodoxiaksi puolestaan nimetään puheavaruutta vallitsevan totuuden kyseenalaistamista, jossa tutkimusnäyttö suuntautuu markkinakuria, managerivaltaa ja erinomaisuuden eetosta vastaan ja tutkimus ja koulutus luontuvat soveltaviksi, ajantasaisiksi ja kriittisiksi. Kun tarkastelen näitä, hahmotan, että tuskin osaisin kumpaakaan tai ainakaan asetelmana nämä eivät kovin kiintoisalta näytä. Sen sijaan se, mitä alalta toivotaan, on doxan ja puheavaruuden välisen rajan siirtoyritykset. En osaa kuvitella kyllä semmoistakaan, että saavuttaisin "tutkimusnäyttöä joka ylittää orto- ja heterodoxian totuudet" tai että onnistuisin tuottamaan mitään "historia- ja yhteiskuntatietoista, analyyttistä ja synteettistä perustutkimusta". Mutta ehkä voisin luoda muutaman uuden kysymyksenasettelun. Vahingossa. Silkkaa lammasmaisuuttani ja typeryyttäni.

Yksi niistä hupaisista asioista, jotka olen oppinut opiskellessani tähän asti, on äänekkään typeryyden kannatettavuus. Tarkoitan tätä: Kun ei tajua, on kauhean helppoa pitää turpansa kiinni, koska tietää, että kaikki, mitä voisi sanoa, on uncool ja osoittaa hirvittävän selvästi, miten pihalla sitä on. (Ja ainakin se, mitä peruskoulu onnistui minulle opettamaan, on, ettei niin saisi käydä!) Mutta sillä tavalla ei opi mitään, valitettavasti. Ei ainakaan juuri siinä tilanteessa. Sen sijaan jos kyselee tyhmiä ja ajattelee ääneen tyhmiä, ei ehkä saa glooriaa eikä sädekehää eikä hiljaisen mutta fiksun mainetta, mutta toisaalta, päivänvaloon putkahtelee mitä kiintoisimpia oppimisen lähtökohtia. Joskus väärinkäsitykset paljastuvat aika hedelmällisiksikin. Niistä saa käteviä muistisääntöjä. Usein niistä oivaltaa jonkin paljon laajemman kuvion kuin mihin alkuperäinen oppimisen tai tutkimisen ponnistelu tähtäsi. Tai no, ei laajemman, mutta eri kuvion.

Niin kuin nyt esimerkiksi se, etten oikein ymmärrä enkä koe yhteiskunnallisia valtarakenteita, en ainakaan tietoisesti. Ehkä koen ne hämärinä oireina, kuka tietää, mutta en tiedä kokevani niitä, en osaa osoittaa niitä kokemuksestani. Ja uskon, etten suinkaan ole ainoa, jonka kohdalla tämä pitää paikkansa. Tiedän varmasti, etten ole ainoa, joka ei osaa (nyt) virittyä kiinnostumaan niistä. (No, olen esimerkiksi huomattavasti kiinnostuneempi niistä kuin yksikään nykyinen työkaverini tai kukaan lapsuudenperheestäni.) Mitä sellainen tarkoittaa esimerkiksi poliittisesti? Miten se selittää vaikkapa äänestystuloksia? Tai näkemyseroja politiikan suhteen? (Etäisesti kiinnostavaa.) Tulisiko ihmisille antaa koulutuksessaan valmiudet hahmottaa tällaisia seikkoja? Miten heidät motivoitaisiin sellaiseen? (Heh, koetan miettiä, miten motivoisin itseni tällaiseen...)

Toisten äänekäs typeryys se vasta kiinnostavaa onkin. Heidän näkökulmansa ovat niin tuoreita! Kunpa tätä lajia saisi kokea enemmän.

Simola esittää, että kasvatustieteen ydin muodostuisi ihmis- ja yhteiskuntatieteen, didaktiikan ja koulupedagogiikan (joka määritellään taas kerran tavalla, josta en saa kiinni päätä, en häntää; ärsyttävää, kun tietää, että olisi hyvä ymmärtää pääsykoeartikkeleista muutakin kuin rautalankateesi; meinaa lopahtaa opiskelumotivaatio kun ajattelee, ettei kuitenkaan pääse sisään, kun ei ymmärrä hölön pölöä - mutta olkoot, olen ennenkin kokenut itseni jatkuvasti tyhmäksi ja vieläpä motivoitumattomalla tavalla sellaiseksi, ja sen kaiken kuittaavat sitten ne voimakkaat kuohahtavat innostukset, kun jokin ajattelu alkaa aueta ja paljastaa salojaan ja maailman näkee ihan eri tavalla) unionista. Ja että tuon unionin olemassaolo edellyttää yhteiskuntatieteellisesti orientoitunutta tutkimusta kasvatuksesta ja koulutuksesta. Mitä Suomessa ei juurikaan hänen mukaansa ole, ei ainakaan riittävästi.

Mikä ei yllätä.

Tarvittaisiin jokin helppo yhteiskunnallisen näkökulman johdantokurssi. Jokin sellainen, josta voisi saada kiinni, mikä tässä voisi olla kiinnostavaa. Tai siis: minä tarvitsisin. No, nähtäväksi jää, pääsenkö yhteiskunnallisuuskylpyyn samalla tavalla kuin pääsin hierojakoulussa hoivakylpyyn.

Voi kyllä olla, että siihen yhteiskunnallisuuskylpyyn motivoitumisen eteen joutuu tekemään suunnattomasti töitä. Onneksi luvassa on yliopistoliikunta, mitä vetävin ulkoinen palkinto niitä näkökulmanvaihdoksia odotellessa. Keveä huokaus. Hetkittäin mietin, olisiko minusta pysähtymään ja toteamaan, että nämä opinnot saavat nyt luvan riittää. (Moni osaa tehdä niin.) Mutta kun ei näillä vielä onnistu elättämään itseään. Ei ainakaan onnellisena. Liekö sitä sitten onnellinen opiskellessakaan? Ainakin se virittää horisonttia hieman eteenpäin ja se on omiaan lisäämään toiveikkuutta. Muuten on niin vaikeaa hahmottaa, että mikään koskaan muuttuisi, ja sellainen horisontti on valtavan käyttökelpoinen niinä hetkinä, kun tuntuu, ettei enää jaksaisi ja kaikki kaatuu päälle.

Kas, koettaa vielä se päivä, kun havaitsen valtarakenteen. Ehkä.

Salaisuuksia

En pidä salaisuuksista, mutta joskus huomaan jättäväni jonkin asian sellaiseksi. En nyt tarkoita sitä, etten vain tule sanoneeksi jostain asiasta, joka ei tunnu kovin merkitykselliseltä, mitä sitäkin tapahtuu. Tarkoitan sitä, että on asia, josta haluaisin sanoa, jollakin tasolla, mutta josta sanominen jää tekemättä, koska pelkään seuraamuksia liikaa. Tuo asia hiertää kuin kivi kengässä. Minulla ei ole useimpia ihmisiä kohtaan erityisen salailevaa asennetta, koska salaisuudet tosiaan saavat minut voimaan pahoin. Mutta sitten on ihmisiä, joiden kanssa huomaan sulkeutuvani tuosta noin vain, ja niin kovasti kuin koetankin valaa itseeni rohkeutta puhua asiasta - joka ei usein koske heitä millään tavalla - jotenkin tilanteissa aina käy niin, etten tule sanoneeksi mitään, ja samalla kuitenkin olen hajamielinen ja hermostunut, koska ajatukseni kiertävät kehää salaisuuden ympärillä.

Vanhemmilta huomaan salaavani lähes kaiken tärkeän elämässäni. Se johtuu ehkä kokemustiedosta. Tiedän, miten he usein reagoivat sanomisiini ja tekemisiini. On jotenkin turvallisempaa, vaikkakin pahoinvointia aiheuttavaa, pidättäytyä sanomasta heille suoraan joitakin aivan perusasioita suhtautumisestani elämään ja maailmaan. Luultavasti he saavat ne selville rivien välistä, jos malttavat kuunnella. Mutta pelkään, halvaannuttavalla voimakkuudella, että eivät he malta. Ja vaikka malttaisivatkin, eivät he ole erityisemmin ainakaan tähän saakka ponnistelleet ymmärtääkseen, että olen erillinen ihminen, jolla on ja saa olla heidän omistaan poikkeavia mielipiteitä. On kertoja, jolloin olen koettanut kertoa jostakin itselleni hyvin tärkeästä ajatuksesta tai oivalluksesta, ja se on lytätty siekailematta. Joskus äiti halusi keskustella kanssani seksuaalisuudesta, mutta kun vastasin toiveeseen, hän totesi, ettei halua enää koskaan kuulla hiiskaustakaan tästä aiheesta, ja sitten se tavanomainen mitä minä olen tehnyt kun sinusta on kasvanut tuollainen, yritin kyllä lukea kaikki mahdolliset kasvatusoppaat mutta jokin on mennyt pahasti pieleen.

Pitkään jotkin seikat pysyivät piilossa itseltänikin. Esimerkiksi perhesuhteiden laatu ja helppous. Koska kotona päiviteltiin niitä, jotka erosivat, ajattelin jotenkin automaattisesti, että koska vanhempani ovat yhdessä, meillä on ehjä koti. Ja että suhde vanhempiin määrittyy hyväksi ja helpoksi, koska kuitenkin olemme puheväleissä eivätkä vanhempani esimerkiksi juopottele tai ajaudu vaikeuksiin, joista minun pitäisi keplotella heidän kuiville. Ihmettelin vain hieman, miksi jotkut oikeasti näkevät vanhempiaan useammin tai jopa matkustavat heidän kanssaan, jopa niin, ettei ole kyse siitä, että vanhemmat ostavat kehnompivaraiset lapset seuraksi matkalleen. Oikeastaan nyt tuntuu aika kummalliselta, että ihmettelin sellaista: kai sen olisi voinut järkeillä, että ehkä noissa perheissä ihmiset voivat tosiaan pitää toisistaan ja tehdä asioita yhdessä ilman painostavaa sanojen ja tekemisten varomisen ilmapiiriä.

Toisaalta, ei ole helppoa kuvitella asiaa, josta ei oikeastaan tiedä mitään, kuten vaikkapa hyvää isäsuhdetta. Sellaista, jossa isälleen voisi soittaa tuosta noin vain ja sanoa sydämensä pohjasta, että olet ihana. Kuvausta tuollaisesta saattaa lukea monta kertaa läpi ja ihmetellä, miltähän tuntuisi elää tuollaisessa maailmassa. Itse sain soitettua isälle vasta myöhään illalla, ja huomasin jo puhelinta viereisestä huoneesta noutaessani, miten jäykäksi rintakehäni kävi, miten pidätin hengitystä. Kaikki sujui puhelimessa hyvin, toki. Olen oppinut luovimaan. Eikä hieman hatarampikaan vanhempisuhde ole mitenkään traaginen tai valonpilkuton: kyllä minusta oli mukavaa kuulla, että isä oli ottanut perjantaina hänelle antamani lahjan jo käyttöön, että puhelu sujui sivistyneesti ja jopa hyväntuulisesti. Mutta en osaa rentoutua siinä puhelimessa, koska siihen ääneen ja ihmiseen yhdistyy niin selvästi se ziljoona kertaa, kun olen saanut kuulla, ettei minusta ole mihinkään, että olen vääränlainen, että hävettää kun olen tällainen ja niin edelleen. Tiedän, että se on vain yksi moodi, koetan suhteuttaa tuon moodin niihin muihin moodeihin, joissa sovinnollinen kommunikaatio on täysin mahdollista ja ennen kaikkea koetan muistaa, ettei kellään voi olla ihmissuhteissa enempää annettavaa kuin mitä hän on toisilta omaksunut siihen saakka. (Onneksi tukiverkostoa voi punoa muuallekin kuin ydinperheeseen.)

Senkin tiedän, että kiintymyksen siteet ovat uskomattomat sitkaita ja kestävät melkein mitä vain koettelua. Ei vanhempiaan voi olla rakastamatta. Mutta nykyään, kun tiedän, että asiat voisivat olla toisinkin, sujua ihan toiseen malliin, minua hiertää se, etten osaa puhua vanhempien kanssa noista vaikeista asioista. Kuten siitä, miten erilainen näkemys meillä on vaikkapa työstä tai ihmissuhteista. Miten eri kohtaan vedämme sen rajan, mikä kuuluu oman vastuun piiriin. Miten eri tavalla hahmotamme ystävyyden ja sukulaisuuden merkityksen. Tavallaan tuntuu tyrmistyttävältä huomata, että tämä vaikeneminen on kai juuri se, mitä vanhemmat toivovatkin. Tai ainakin se linjautuu nätisti sen kanssa, miten he ovat puhuneet esimerkiksi avioliiton ulkopuolisista suhteista: että jos sellaisia on, niistä ei vain pidä puhua kellekään eikä jäädä kiinni. En tiedä, ovatko he jotenkin kestävämpiä psyykkisesti vai onko tuo vain jokin menetelmä, jota en ole missään vaiheessa riittävän hyvin oppinut, mutta minua tosiaan kaikki tuon tyyppiset salaisuudet kuormittavat, hankaavat, oksettavat. Vanhemmat tuntuvat haluavan säilyttää siloisen julkisivun, käyttöliittymän, jonka kautta on helppoa jutella niitä näitä. Tai no, siis, on helppoa, jos ne salaisuudet eivät jatkuvasti nouse oksennuksenmakuisina kurkkuun.

On kummallista, miten vaikeita isän- ja äitienpäivät ovat. Miten paljon oman ydinperheen perhesysteemistä ottaa omalle kontolleen, vaikka osaakin jo etäännyttää sen aiheuttamaa pahaa oloa leimaamalla sen perhedynamiikkaa koskevien teorioiden termein. Kietoutuminen, ehdollinen rakastaminen, ajan korvaaminen rahalla. Ja tietenkin oma vaikenemiseni on kontollani, siksihän se minua hiertää. Ei minua kiusaa eikä häiritse lainkaan niin paljon se, että joku toinen sanoo töykeästi tai koettaa tunkea minua muottiin, johon en tahdo sopeutua. Mutta oma vastuualueeni, se, mille voisin tehdä jotakin, tässä: oma vaikenemiseni, häiritsee minua kovasti.

"Voisin tehdä jotakin", kirjoitan. Mitä? Miten? Ehkä pitäisi lakata pelkäämästä seuraamuksia. Ehkei pitäisi ajatella sitä, miten vanhemmat kiihtyvät ja miten äiti haluaa tappaa itsensä tuntiessaan itsensä taas epäonnistuneeksi. Miten sellaista lakataan ajattelemasta? Ehkä pitäisi vain täysin tyynenä purjehtia läpi isän polttavan vihan ja halveksunnan. Mutta ei minulla ole sellaista haarniskaa, eikä siskollakaan näytä olevan. Me vain etäännymme ja etäännymme ja etäännymme kauemmas, sinne missä on helpompi hengittää. Isänpäivänä soitamme, koska se kuuluu tapoihin ja koska isälle voi tulla paha mieli, jos emme soita. Mutta se on kaikki välttämistavoitteista lähtevää. Välttää toisen pahaa oloa, joka vuotaa itseen ennemmin tai myöhemmin jossakin muodossa.

Miksi tuntuu niin pahalta, että on oman vanhemman silmissä epäonnistunut? Eihän heistä ole enää sillä tavalla riippuvainen, että sen tarvitsisi välttämättä merkitä mitään muuta kuin vähäistä mieliharmia. Ja silti, se tuntuu uskomattoman pahalta. Sitä pelkää. Etenkin, kun on käynyt jo jokseenkin selväksi, että teki niin tai näin, jos seuraa hiukankaan omia arvojaan, epäonnistuu heidän silmissään taatusti. On jotenkin vaikeaa seurata sivusta, miten heidän toiveensa virittyvät ja sitten raukeavat (koska he näkevät asioiden ennustavan aivan toisia seuraamuksia kuin minä näen). Ja silti en näe mitään mahdollisuutta, että voisin jättää omat polkuni kulkematta heidän mielenrauhaansa säästääkseen. En kestäisi itseäni ja elämääni niin. Jo tämä vaikeneminen tuntuu liialliselta hetkittäin.

Se ei ole mitään sellaista, mihin uskoisin. Minkä hyödyllisyyteen uskoisin. Mutta en ole vielä löytänyt mitään keinoa avata suutani, puhua, antaa sen kaiken vyöryä ulos. Siihen liittyy syvä, väkevä pelko. Entä jos taas näytän todellisen itseni ja taas se torjutaan? Kuinka monta kertaa elämässään ihminen kestää sellaisen kolauksen siedettävästi?

Olisi taatusti helpompaa, jos osaisi suhtautua vihaisemmin, ajatella, ettei sillä ole mitään väliä. Mutta voiko kukaan sisimmässään ajatella niin?

Kauhu, joka liittyy siihen, etten osaa avata suutani, että olen edelleen niin vahvasti kytkenyt itseni toisten toiveisiin, yltyy hetkinä ennen soittamista. Se laukaisee kummallisen vasteen. Äkisti tulen hurjan tietoiseksi toisista elävistä olennoista tässä huoneistossa, niiden suhtautumisesta elämäni järjestelyihin - ne eivät vaadi - , muistan kaikkea hyvää ja kaunista itselleni tapahtunutta, ihmisiä jotka ovat jaksaneet kuunnella ja olla kärsivällisiä ja kysyä viisaasti. Valtava kiitollisuus ja helpotus tulvii huoneeseen, sävyttää maton ja katon ja haitarivälioven, ja siihen kiitollisuuteen sekoittuu runsaasti pelkoa siitä, että en ehkä osaa koskaan ikinä missään vastata kellekään sillä tavalla, olla vaatimatta ja pysyä kuulolla ja kärsivällisenä, kysyä avaavia kysymyksiä. Etten osaa sommitella pieniä hyvyyden taskuja enkä laittaa kaikkea kohtaamaani viisautta ja hyvyyttä kiertoon. Aika viilettää niin nopeasti ja opin kovin hitaasti ja takellellen.

Kiitollisuuden ja liikutuksen tulva auttaa muistamaan sen, että luultavasti isäkin painii jonkin tällaisen kanssa, vaikka siitä en tietysti koskaan saa nähdä vilaustakaan. Muistan heti kymmeniä mukavia hetkiä, jotka meillä on ollut, helpotuksen tunteita siitä, ettei isä ole suuttunut jossain tilanteessa, jopa tilanteita, joissa kaikki on sujunut niin hyvin, etten ole ehtinyt pelätä sellaisen reaktion mahdollisuutta. Ja emmekö me viimeksi perjantaina tosiaan sanailleen aivan hyvässä hengessä? Nuo hetket auttavat soittamaan.

Hetkittäin tuntuu karmivalta tajuta, miten on vanhempiensa kanssa ajautunut sellaiseen umpisolmuun, jota ei noin vain avatakaan. Aivan samalla tavalla kuin pitkä suhde saattaa ajautua umpisolmuun. Mutta pitkän suhteen voi sentään katkaista, ottaa etäisyyttä. Tässä yhteiskuntajärjestyksessä sellainen on aivan sallittua ja hyväksyttyä. Vanhemmista itsenäistyminen taas - no, sanotaan vaikka näin, että siinä tapahtuvia sellaisia kahden, kolmen vuoden tai pidempiäkin näkemistaukoja ei yleensä pidetä hyvänä eikä tarpeellisena kehityksenä, vaan jonakin kummastuttavana ja kenties paheksuttavanakin ilmiönä. Mikä on mennyt pieleen, siitä ei haluta keskustella, mutta samalla pitäisi pystyä toimimaan kuin kuka tahansa, ikään kuin mitään ei olisi mennytkään pieleen.

Kun luen jostain kirjasta intialaisista perhesuhdekulttuurista ja siitä, miten he saattavat sanoa toisilleen todella pahasti, koska kukaan ei voi todellakaan kuvitella, että perhe siitä mitenkään hajoaisi tai edes löystyisi rakenteeltaan, ja kirjoittaja intoontuu kommentoimaan, että länsimaisen ihmisen on tätä vaikeaa mitenkään ymmärtää, jään hetkeksi miettimään, onko se sittenkään niin vaikeaa. Totta kai meillä on vapauksia enemmän ja esimerkiksi koulutus ja työura on onneksi valtion tuella tehty edes jotenkin mahdolliseksi valita itse, mutta kyllä monissa perheissä silti edelleen on käynnissä kummallinen epäluulon ja pelon ilmapiiri, jossa haukkuminen ja haukkumisen ennaltaehkäisy ovat varsin keskeisiä kommunikaatiomuotoja. Aika harva perhe hajoaa siinä merkityksessä, että lapset ja vanhemmat lakkaisivat pitämästä yhteyttä.

Joskus en voi olla ihmettelemättä, olenko jotenkin yliherkkä, kun minusta jokin tuollainen asia kuin salailu voi tuntua niin pahalta. Tai se, ettei minua hyväksytä tällaisenaan. Tai jopa pelko siitä. Toivoisin osaavani sanoa hieman helpommin, että entäs sitten.

Mutta toisaalta en osaa toivoa niin, kun ajattelen asiaa tarkemmin. Sillä miten muuten voisin ymmärtää kenenkään toisen pelkoa? Eikö se tuntuisi aivan yhtä vieraalta ja kummalliselta kuin kuvaus vanhempisuhteesta, jossa on helppoa sanoa toiselle, että tämä on ihana?

Eihän tämä pelko ole mitään, mitä en pystyisi kantamaan ja käsittelemään. Olen selvinnyt sen kanssa jo kolmekymmentäviisi vuotta, eikä ole mitään syytä olettaa, että se kävisi äkisti jotenkin huomattavasti kestämättömämmäksi kuin mitä se on tähän saakka ollut. Ehkä silti kyllästyn siihen jokin päivä ja annan sille kenkää, mutta se on toinen asia, joka tuskin liittyy siihen, kestänkö olosuhdetta. Se liittyy ennemmin siihen, etten haluaisi vain kestää ja sinnitellä ja keksin keinon, jolla ratkaisen koko tilanteen tavalla, joka tuntuu hyväksyttävältä. Jännittävää seurata ja tarkkailla, miten se prosessi etenee ja saavuttaako se tavoitepistettään. Vähitellen asiat ovat nytkähdelleet hyvään suuntaan, mutta karmean hitaasti, enkä ole toistaiseksi onnistunut vakuuttumaan mistään muusta kuin omasta mielikuvituksettomuudestani pahan oloni keskellä.

Anteeksi pyytämisen hätä

Onkohan anteeksi pyytäminen jollekin helppoa? Minusta se on kammottavan vaikeaa. Enkä nyt tarkoita semmoista "pahoittelen, mutta" -muotoa vaan sitä tunnetta, että on tullut törppöiltyä oikein olan takaa ja että ei voi mitenkään sietää itseään ellei sitä asiaa käy läpi törppöilystä kärsineen kanssa.

Muistan tämän lapsesta saakka, tämän vaikeuden. Äkillinen taju siitä, että on aiheuttanut toiselle tuskaa, mieliharmia tai ahdistusta, se melkein halvaannuttaa niille sijoilleen. Tuohon tajuun liittyy roppakaupalla sellaisia kysymyksiä, jotka useimmiten ovat ihan turhia, mutta jotka silti putkahtelevat helposti esiin. Kuten: Miksi tällä tavalla haluan tuottaa toiselle tuskaa? Enkö tosiaan koskaan osaa lähestyä toisia pehmeästi ja ymmärtäväisesti? Onko minun kaltaisillani edes oikeutta elää? Kysymykset on vaikeaa saada vaimenemaan siksi ajaksi, että ehtisi vastailla niihin. Ei, en minä erityisesti halunnut tuottaa tuskaa, niin vain joskus käy. Ja aika usein, useimmiten oikeastaan, kommunikaatio sujuu miellyttävästi eikä tällä lailla töksähdä minun toimestani. Yleensä myös annan toisten töksytellä aika paljon ennen kuin jaksan suutahtaa. Kai minullakin siis on oikeus elää, vaikkei kaikki aina ihan putkeen menekään.

Kai nuo kysymykset ovat joidenkin muiden kysymyksiä, heijastuksia siitä turhautumisen intensiteetistä, jonka käyttäytymiseni rösöisemmät puolet ovat herättäneet joskus aiemmin. Olen tottunut elämään kärsimättömien ja helposti katastrofoivien ihmisten kanssa, jotka ovat viskanneet toivonsa kankkulan kaivoon pienimmästäkin tuhon ennusmerkistä.

Ja koska inhoan tuota kärsimättömyyttä ja katastrofointia, olen oppinut inhoamaan noita tilanteita, joissa käyttäydyn typerästi ja huonosti, töksäyttelen puoliäksysti jotain epämääräistä vastaukseksi toisen pyytöön tunnesäätelystä. Olen koettanut viimeiseen saakka virittyä kuuntelemaan toisten sanattomia toiveita, ettei minun tarvitsisi joutua tuohon tilanteeseen, jossa äkisti koko olemassaolon oikeutukseni kyseenalaistuu silkaa törppöyttäni. Se on hyvin kaukana siitä asenteesta, johon on vaikea eläytyä, siitä asenteesta, jonka mukaan saa näyttää pahaa mieltään ja reuhata ja sanoa ilkeästi vaikka kelle. Ja - luulen, että molemmissa asenteissa on korjattavaa, kummassakaan ei ole tarpeeksi joustoa eikä kohtuullisuutta. Koska joskus on hyvä osata asettaa rajat ja joskus on järkevää olla aukomatta päätään ja puskematta omia toiveitaan läpi ristiriitatilanteissa ja todeta, että okei, minä voin joustaa tässä ja ei tämä nyt oikeasti niin vakavaa voi olla ja voi olla ihan mielenkiintoista tehdä tämä tuolla toisella tavalla, ottaa koko juttu kokeiluna.

Tänään kävi tuollainen kummallinen tapaus, joka sai haluamaan kirjoittaa anteeksi pyytämisestä, sen vaikeudesta ja siihen liittyvästä hädästä. Se on nimittäin kuuma kognitio jos mikä, ainakin omassa tunneuniversumissani. (oh, miten mahtipontinen ilmaus... :D)

Mies soitti, kun olin päiväunilla. Minun on ollut kauhean vaikeaa nukkua viime aikoina, kun on tämä muuttoasia ja on tullut paljon asiakkaita ja uusia liikuntatunteja, yksinkertaisesti yhteen syssyyn kauhea kasa kaikkia uusia vaikutteita, ja niin myönteisesti kuin se vaikuttaakin ajatusteni vireyteen ja sävyyn, siihen liittyvää toimeliaisuutta on aika vaikeaa sammuttaa öiksi ja muiksi lepohetkiksi. Tänään olin sitten järjestänyt oikein rauhallisen päivän, melkein-lepopäivän jossa on vain yksi hieronta-asiakas, olin käynyt venymässä ja liikkumassa, kävellyt koiran sateen halki kotiin, venytellyt vähän sängyllä ja rentouttanut jäsen jäseneltä itseni peitteen alle lämpöön. Ja kas, juuri kun olin vajonnut ihanaan rentouteen ja uneen, mies soittaa. Hän kuulostaa vähän äkäiseltä ja kärsimättömältä ja huolestuneelta ja kysyy, miksen vastaa hänen viesteihinsä. "Jaa, olin päiväunilla", vastaan vähän kärttyisesti. Sitten sanon, etten ole nähnyt mitään viestejä enkä edes tiedä, mistä on kyse. Räikeä tyytymättömyys ja ärtyisyys repivät minua. Mitkä vitun viestit. En ole nähnyt mitään viestejä, mikä oikeus toisella on räkyttää niistä minulle?

Koska puhelu sujuu ärtyneissä merkeissä, en ole sen lakattua lainkaan varma, onko mies itse asiassa räkyttänyt ja syyllistänyt minua siitä, etten lue viestejä tarpeeksi usein. Olenko ollut vain ärtynyt unilta herättyäni, koska tarvitsisin nyt lepoa? Ei kai mies olisi soittanut, jos se ei olisi ollut hänen kannaltaan välttämätöntä? Ja eikö kärsimättömään ja syyllistäväänkin sävyyn aja usein juuri huoli, jokin jota hän ei osaa itse ratkaista, eikö hän ole hakenut minulta apua, ja mitä minä olen tehnyt, olen murissut kuin talviunilta herätetty karhu, käskenyt olemaan hätäilemättä ja ilmoittanut, että mieluiten jatkaisin uniani. Siitäpä sitä apua saa... tämä kaikki tärähtää tajuntaani puhelun loputtua, kun alan heräillä kunnolla.

Ikään kuin pystyisin nyt nukkumaan enää.

Eí, tietenkään nukahtaminen ei onnistu, koska huolestun siitä, että olen kohdellut toista harvinaisen törkeästi. Ja voi karmeus, mikä hätä sen tajuamista seuraa. Haluaisin jotenkin osata nostaa itseni siitä tilanteesta kuiville, mutten osaa. Tunnen itseni äkkiä maailman törkeimmäksi ja epäempaattisimmaksi olennoksi, en ansaitse kenenkään ystävyyttä ja oikeastaan olisi kaikille paras, kun kuivahtaisin pois tuosta noin vain. Huomaan kasvojeni jännittyneen ilmeettömiksi, kehoni pingottuneen. Tiedän, etten osaa nukahtaa, ennen kuin kaikki selviää. On pyydettävä anteeksi.

Mutta.

Mutta anteeksi pyytäminen on ehkä vaikeinta, mitä on. Se sama hätä, joka pakottaa ajatukseen anteeksi pyytämisestä, tukkii ilmaisukanavat. Entä jos toinen nöyryyttääkin tilanteessa lisää? Puhelimessa hän ei voi tietenkään lyödä, mutta minua on lyöty tuollaisessa tilanteessa ja sen maku ei jätä näitä tilanteita ehkä ikinä rauhaan. Ilkeä voi olla lyömättäkin. Tiedän pelon turhaksi: mies ei ole sen tyyppinen, että hän nöyryyttäisi minua, kun pyydän anteeksi. Silti pelko on käsiteltävä joka kerta uudestaan. Sitten on pahempi pelko, jota on vielä vaikeampi hallita siinä määrin, että onnistuu soittamaan takaisin. Se on pelko siitä, että asiat menevät vielä jotenkin pahemmin pieleen, koska on äskenkin onnistunut pilaamaan kaiken. (Huh, sana kaikki tosiaan esiintyy kuumissa kognitioissa painokkaana ja usein.) Mistä näet tiedän, että osaan pyytää anteeksi? Tätä vastaan taistelen empirismillä: Ei sitä tiedä, ellei kokeile. On kokeiltava. Kaikkein hirmuisimpia on se pelko, ettei sillä, mitä teen, ole oikeastaan enää yhtään mitään väliä. Etten merkitse kellekään siinä määrin, että he jaksaisivat korvaansa lotkauttaa, koska olen heistä jo käyttäytynyt niin huonosti. Tähän olen joskus törmännyt aikuisikäisenä, se jotenkin vetää hiljaiseksi. Ja sitten karmivuuksien huippu: pelko siitä, että kommunikaation pieleen menemisestä seurannut oma paha olo ja halu pyytää anteeksi ja käsitellä siten asia itselle siedettävään muotoon (minusta anteeksi pyytämisessä on kyse tästä, pohjimmiltaan, tai ei ainakaan kenenkään anteeksipyyntö ole sillä lailla ihmeemmin muuttanut minun suhtautumistani tuohon toiseen ihmiseen, vaikka onkin voinut valottaa sitä, mikä tarkalleen tilanteessa ymmärrettiin aluksi väärin, ennemmin ymmärrän sen heille tärkeäksi kuin itselleni ja samalla tavalla: kun haluan pyytää anteeksi jotain, en tee sitä miettien, mitä tapahtuisi toisen taholta, jos en pyytäisi anteeksi, vaan että miten pystyn elämään itseni kanssa, jos en pyydä anteeksi; olen varma, että anteeksipyytämistä on monenlaista ja siksi ehkä siinäkin on niin pahat epäonnistumisen mahdollisuudet) on jotakin, joka loukkaa toista jollakin tavoin.

Saan kuitenkin pelot pysymään sisälläni ja soitan takaisin. Puhelin hälyttää kaupungin toisella laidalla. Mies vastaa. En oikein pysty puhumaan, koska itken niin kovasti siinä samassa kun kuulen, miten ystävällinen hänen tervehdyksensä on. Tottahan hän puhelimesta näkee, kuka soittaa. Ei hän edes ole vihainen. Ja minä taas olen aivan solmussa itseni kanssa, olen halunnut kuolla silkkaa osaamattomuuttani, haluan pyytää anteeksi tökeröyttäni, peloista puoliksi halvaantunut ja tunnen itseni siinä silmänräpäyksessä typeräksi ja melodramaattiseksi. Saan kuitenkin jotenkin soperreltua asian puhelimeen, ja sitten puhummekin vähän aikaa.

Puhelun jälkeen mietin, miten pitkä aika siitä onkaan, että olen itkenyt. Aika pitkään, en muista viimeistä kertaa tarkasti. Ehkä on tosiaan ollut sen aika. Kiinnostavaa, mietin vähän tyyntyneenä, enää harvakseltaan niiskutellen, miten usein itku purkautuu juuri anteeksi pyytämisen yhteydessä. En oikein osaa itkeä kuolemisia enkä kovin hyvin ystävien etääntymistäkään. Kai minä etupäässä itken omaa osaamattomuuttani, välillä se käy sietämättömäksi, ja se tosiaan on vastuullani toisin kuin toisten tekemiset, menemiset, tulemiset ja sanomiset. Tai sitten itken liikutuksesta. Ehkä oman osaamattomuudenkin itkeminen on osittain liikutusitku, koska ei sitä itkua tule, jos pyytää anteeksi eikä toinen suhtaudu ymmärtävästi tai ystävällisesti. Liikutusitku, helpotusitku.

Kummallista, miten voimakas hätä väärin tekemisen tiedostamiseen liittyy. Se ei tunnu olevan missään suhteessa teon vakavuuteen. Kaikesta seuraa välittömästi sisäisesti langetettu kuolemanrangaistus, ja sitä seuraavaa armahdusta säestää liikutus maailman hyvyydestä ja luvasta yrittää uudelleen.

Hermostus

Jokin muistaa, etten pidä näistä tilaisuuksista. Se en ole minä, ei ainakaan mikään tietoinen minä, mutta on erotettavissa epämääräinen etukäteishermostus, joka meinaa kasvaa paniikiksi ilman mitään syytä. Keksin hyvän hameen, mutta koen kauhua paitojen suhteen tajutessani hankkiutuneeni eroon kaikista mustista peruspaidoista. Kaikki vaatteet näyttävät kummallisilta yllä. Haluan rajata silmät. Siitä jo pitäisi tietää hermostuksen kytevän.

Mistä tarkalleen ottaen on kyse? Kyvyttömyydestä keksiä, mitä käsilleen tekisi? Tiedosta, ettei ole mikään verkostoituja? Epämääräisestä nolostuksesta sen suhteen, että on jo etukäteen ajatellut voivansa paeta ulkosalle rupattelemaan jonkun ennestään tutun kanssa? Vai pelkäänkö edelleen aiheuttavani häpeää ja huonoja viboja? En oikein ole varma siitäkään, saisinko sanoa asiasta kysyville seurustelleeni pitkään eksän kanssa, asuneemme yhdessä liki kymmenen vuotta. Onko se jotenkin tahditonta tai ahdistavaa? Pitäisikö vaan sanoa olevamme vanhoja opiskelukavereita? Toisaalta, melkoista vähättelyä sekin. Ei kai sen vieraita ihmisiä luulisi hätkäyttävän. Tuskin eksääkään. Mutta en tiedä, en oikeastaan tiedä yhtään, miten minun odotetaan käyttäytyvän, tai onko ylipäänsä odotuksia koko asian suhteen. Enkä tiedä, muistavatko eksän tutut minua ollenkaan. Tai haluavatko he nähdä tai tervehtiä. Kun ei niiden kaikkien kanssa ole sillä lailla itse jutellut, on vain seissyt juhlissa monen vuoden ajan ja nyökytellyt ja hymyillyt siinä vähän sivumpana, osaamatta oikein osallistua niin viileisiin keskusteluihin. Monet heistä tuntuivat pelottavilta silloin ja tuntuvat edelleen.

Ihmisiä on tulossa paljon, sekin tuntuu vaikealta. Eivät nämä vaikuta juhlilta vaan festareilta tai ravintolalta, ja se tarkoittaa tiettyjä haasteita. En oikein ymmärrä, miksi sellaiset olosuhteet hermostuttavat minua niin paljon, mutta huomaan kyllä niin tapahtuvan. Koetan arvailla, mutta saan kiinni vain laimeita hypoteeseja siitä, että kun en ymmärrä ihmisten pariutumiskäyttäytymistä enkä flirttailua ja sen sellaista enkä toisaalta osaa oikein verkostoituakaan, niin en oikeastaan ymmärrä suurta osaa juhlissa näkemästäni. (Tämä asia vielä varmistuu lisää keskustelussa yhden vanhan ystävän kanssa.) Minusta on hauskaa nähdä vanhat tutut, ainakin ne, joiden kohtaaminen sujuu jotenkin suuremmitta jännitteittä, joista voin arvata, että he muistavat minut. (Tuntuu jotenkin nolostuttavalta puhua toisen kanssa, jos hän ei muista itseä tai toisinpäin. Hullunkurista, miksi niin?) Olen ajatellut: no niin, näen siellä monta tuttua, minun ei tarvitse välittää hölmöistä epävarmuuksistani ja peloistani, tuttujen näkeminen on sen arvoista. (Ja onhan se.)

Joskus hermostus laantuu illan aikana, mutta nyt ei käy niin. Koetan suunnata mielenkiintoni niihin keskusteluihin, joita käyn, ja antaa lopun tilan ja ajan ja joukon olla ja velloa siellä jossain kauempana, mutta äänet ja tuoksut ja vieraiden kehojen tönäykset eivät suostu pysymään etäällä vaan tunkeutuvat tajuntaan. Äkisti olen tietoinen myös omasta kehostani, se ei enää pysy turvallisesti näkymättömänä vaan jäsentyy havaintokenttääni jonakin, jota pitäisi tarkkailla ja kontrolloida, koska. Koska mitä? En tiedä! Niinpä koetan kannatella keskivartaloani ja juon aivan liikaa punaviiniä.

Se hieman liudentaa hermostusta.

Aamulla silmäilen hämmentyneenä ihmisten hehkutusta facebookissa. He toipuvat niin nopeasti tai eivät ehkä edes pode. Enkä nyt puhu darrasta vaan hermostuksesta, tietysti. Luulen, että iltaan mennessä oma stressitasoni laskee niin ikään siedettäväksi ja alan vähitellen tulkita tilaa, musiikkia, tilannetta, keskusteluita eri tavalla, korostaa keskusteluiden oivalluksia ja niissä koettua läheisyyttä, ja lopulta kenties hermostus vieraiden massoista, puheista, ilmeistä, eleistä ja odotuksista tosiaan etääntyy ja erotan sen metelin keskeltä sympaattisia kasvoja ja sanoja. Sitten ehkä osaan kiittää juhlista, mutta vielä en osaa.

Tuntuu jotenkin hankalalta, ettei osaa aina iloita ja solahtaa tilanteisiin vaivatta. Etenkin jos tilanne on sellainen, jossa odotetaan iloista, huoletonta käytöstä ja mielialaa. Sekin tuntuu pahalta, että kiitollisuuteen pitää vähitellen hiertää itsensä, työstää sitä esiin. Kiitollisuus tuntuisi jotenkin asialliselta, kun toiset ovat nähneet kovasti vaivaa. Ja on itse päättänyt mennä paikalle ja yrittää nauttia. (Edes viiveellä! Edes asenteen tasolla, jos ei välittömänä tuntemuksena...) Helposti alkaa pelätä olevansa ihan vihoviimeinen ilonpilaaja ja tekisi mieli sensuroida itsensä kaikista seuraavistakin isoista juhlatilaisuuksista, koska ei vain osaa. Mutta jos ei osaa, eikö ole hyvä idea opetella?

Vasta aamun keriydyttyä jo hieman auki tajuan, mikä juhlasta tulee mieleen. Koulunpiha. Välitunnit. (En odottanut välitunteja vaan toivoin, ettei niitä olisi ollut lainkaan. Tunnit rentouttivat, välitunnit nostivat kohinan korviin ja sama tunne, ettei tiedä koodia, osaa asettua seurueeseen ja niin edelleen.) Itken vähän helpotuksesta ja samalla tunnen pettymystä siitä, miten vähän ihminen elämässään etenee ja oppii. Ja jään hämmennykseen sen suhteen, olisiko koulunpiha-assosiaatio mahdollinen ilman otsatukkaa. Koululaisena minulla oli otsatukka, nämä ovat ensimmäiset tämän sortin juhlat aikuis-otsatukallisena, enkä ole koskaan aiemmin tajunnut isojen juhlien ja koulunpihan olon samankaltaisuutta, miettinyt vain, miksi olen niin solmussa.

Raskaiden päivien vanavedessä

Hermostus alkaa kerääntyä kehoon jo pari päivää ennen operaatiota. Operaation aamuna kädet liettyvät kylmästä hiestä, suu löyhkää, tuntemukset katoavat, tilalle tulee tyhjyys. Syön kaksi suurta kapselia ja kun suussa alkaa maistua rekkitangolta, tiedän lääkkeen imeytyvän suunnitelmien mukaisesti. Jos en tällä kertaa vaikka kokisi yhtä kovaa tuskaa.

Operaatio sujuu hyviin. Lääkäri avaa kohdunsuuta jollakin värkillä, jota en henno katsoa. Sairaanhoitaja avaa värkin steriilistä kertapakkauksestaan, lääkäri ei tahdo sotkea venyviä käsineitä, sitten he ovat taas kaapilta jalkopäässä, nyt kohta sattuu, niin sattuukin, ynähtelen ja huudahtelen ja pyydän sitten ääniä anteeksi, mutta saan kuulemma pitää ääntä, kunhan pysyn paikoillani. Kipu ei todellakaan tunnu nyt niin kovasti, että huutaisin suoraa huutoa ja kastelisin naaman kyynelillä. Ehdin vaimentaa ääntäni. Katson sairaanhoitajaa, keskityn hänen ilmeeseensä, vastaan hänen kysymyksiinsä, koetan huokaista rennoksi käskettäessä. Sitten kierukka on paikoillaan, sitä katsotaan ultraäänellä, kohdallaan on, nousen tuolilta ja kiitän lääkäriä siitä, että hän on selostanut joka ikisen vaiheen eikä minun ole tarvinnut pelätä turhia. Jotenkin se tuntui paljon helpommalta nyt, kun se sai sattua, kerron. Edellinen lääkäri vain hoki, ettei se satu, että pitää rauhoittua. Totta kai se sattuu, kun et ole synnyttänyt, sanoo lääkäri. Kyllä se kaikkia sattuu. Jotkut eivät kuulemma halua itkeä tai äännähdellä, mutta ei kukaan rentona pysy. (Ajattelen itsekseni, että kaikki eivät myöskään halua sanallistaa kokemaansa sattumiseksi; heille rentoutumisen estävä epämiellyttävyys ei ole vielä sattumista.)

Uskaltaako sinut päästää hortoilemaan kaduille, kysyy lääkäri. Mitenniin, kysyn. Ettet pyörry, hän vastaa. Eh, en mä pyörry, virnistän, mun on nyt hoidettava asioita roppakaupalla. Otat rauhassa vaan, sanoo lääkäri. Hengittelit aika syvään ja kovasti. Joo, selitän, sillä tavalla mun on helpompi rauhoittua ja kestää kipua. Ei se vielä edes ollut oikeasti syvähengitystä. En mä sellaisesta pyörry. Mä teen niin silloinkin kun venyttelen. Siihen tottuu.

Operaation jälkeen käyn tekemässä välttämättömyysostoksia ja sitten käperryn koiran kanssa sängylle. En osaa nukkua. Ei satu, mutta tuntuu, jostakin kaukaa, ei se tunnu edes epämiellyttävältä, tuntuu vain. Kohtu supistelee.

Illemmalla näen ystävän, tapaamme patsaalla, jonka kuvan olen lähettänyt verkossa, jotta löydämme toisemme. Matkalla patsaalle toinen kenkäni alkaa hajota jalkaan. Heti ensi töiksemme ajamme hissillä koiran kanssa tavaratalon viidenteen kerrokseen ostamaan tarranauhaa, jolla saa kursittua kengän kokoon. Koira matkustaa tavaratalon halki kuin olisi shoppaillut kaiken ikänsä. En ole tottunut terveyssiteeseen ja aistin sen kaiken aikaa painostavana ja kutittavana. Mutta verta tulee aika lailla. Matkustamme raitiovaunulla, istumme puistossa, katsomme koirien uimista. Se tuntuu hyvältä ja keveältä, kesäiseltä. En ehdi ajatella vierasesinettä enkä pohtia, onko se pysymässä paikallaan vai ei. Kenkä toimii joka tapauksessa taas kiitettävästi.

Illalla, kun pääsen kotiin, olen niin väsynyt, etten kai sano tai tee mitään. Tai ainakaan en muista mitään.

Seuraavana päivänä on sukujuhlat vanhempien luona. Niitä on siirretty monet kerrat, jotta ne sopisivat äidin siskolle. Mutta nyt äidin sisko on taas polttanut päreensä jostakin eikä sittenkään tule. Äiti on samaan aikaan surullinen ja raivoissaan, koska hänestä tuntuu, että hänen siskonsa kanssa asiat sujuvat vain jos kaikki tehdään täsmälleen kuten sisko määrää. Nyt kun äiti uskaltaa kieltäytyä jostakin pikku yksityiskohdasta, joka tulee esiin pari päivää ennen juhlaa, sisko vetäisee liinat kiinni ja ilmoittaa, että siinä tapauksessa suunnitelmat voivat muuttua. Ja muuttuvatkin, sillä hän ei saavu paikalle. Edellisenä päivänä äiti on myös saanut aivan uskomattoman kirjeen, jossa tongitaan vuosikymmenten takaisia asioita spekulatiiviseen ja pompöösiin tyyliin. Minäkin luen kirjeen ja nostelen kulmakarvojani ja sanon, että tuskin kirjoittaja nyt hykertelee tyytyväisenä, kuten äiti hänen kuvittelee tekevän, siihen kirjoittaja nimittäin vaikuttaa aivan liian onnettomalta, harhaiselta ja sekavalta. En pysty ollenkaan uskomaan tyytyväisenä hykerteleviin koston enkeleihin. Tyytyväisenä hykertelijöillä ei liene tarvetta kostaa kellekään mitään, ja vääryyttä mielestään koston oikeuttaneella tavalla kokeneet tuskin lakkaavat jatkossakaan kokemasta huutavia vääryyksiä, jotka virittävät heidät toimintaan. Alkoholiongelmainen, harhainen mieli tuskin saa rauhaa ilkeän kirjeen sommittelusta, epäilen äidille ääneen. Huolestuttaa vähän, miten äiti pysyy koossa. Äitiä itkettää. Seison keittiössä, pesen ja revin salaattia, asettelen tarjoamisia kulhoihin ja tiputtelen mansikoita sampanjalaseihin. Välillä uusi kierukka vihlaisee, ja silloin vain hengittelen hetken syvään. Haluaisin paeta keittiöorjan osaan täysin, siksihän olen tänne lupautunut, auttamaan käytännön asioissa. Vieraista nuorin on ehkä viidenkymmenenviiden.

Valitettavasti keittiöorjalinja ei täysin pidä, koska tottahan vieraat tunnistavat minut. Yksi sukulaisista on oikein mukava ja juttelemme jonkin aikaa hänen kanssaan. Mutta on myös kurjempia kohtaamisia, kuten se, miten kummitätini alkaa ihmetellä, miksi näytän nykyään erilaiselta kuin ennen, ja toteaa sitten, että sehän johtuu siitä, että minusta on tullut niin pulska. Sitten seuraa tietysti tiedusteluja siitä, odotanko kenties lasta. Jotenkin tuommoisessa keskustelussa sitä vain luiskahtaa kaiken tunnepitoisen ulkopuolelle, turvaan jonnekin ruumiistairtaantumiskokemukseen, ja kuulee kaukaa vastaavansa: "No en sentään." Ja siinä se, kääntyminen poispäin, huokaus. Jälkeenpäin on vaikeaa olla häpeämättä käsivarsiaan, vatsaansa, kaulaansa, joita ei osaa hetkeen hahmottaa normaalipainoisen naisen ruumiinosiksi, vaan näkee ne odottavien äitien karmeina, paisuneina, pahoinvointia tursuvina jäseninä. Äiti yrittää pelastaa tilannetta, puhuu uudesta ammatistani, ja siitä, miten paljon uutta lihasta minuun on tullut, mutta vähältä pitää, etten käänny uudestaan keskusteluun ja totea, että kyllä se taitaa ihan vaan läskiä olla. Sillä siltä se tietenkin tuntuu. Mutta ihrapalaruumiini sen kun seisoo keittiössä ja tekee hommia, seurustelemaan se ei koe kykenevänsä, ei nyt.

Hengittelen syvään ja mietin, kumpi on itse asiassa pahempaa, olla asennuttamassa kierukkaa vai kohdata sukulaisia. Tavallaan kierukan asennuttaminen tuntuu jollakin tapaa helpommalta, siinä sentään saa huutaa, kun sattuu. Jos yrittää pysytellä syrjässä, sukulaissetä tulee supattamaan, ettei hänkään jaksa ihmisten sairaskertomuksia (mitkä eivät ole ne, mitä en jaksa - minua kiinnostavat sairaskertomukset, niistä paljastuva vuorovaikutuksen kuvio), mutta että hänellä on jotakin mielenkiintoisempaa. Kas tässä, kameran muistikortin läpikäyminen. Katselen satoja kuvia ihmisistä, joita en tunne, ja sitten niistä, jotka minun odotetaan tuntevan, koska olen nähnyt heidät alle kymmenvuotiaana. Setä on ottanut useita kuvia bikinitytöistä rannalla ja niukasti pukeutuneista nuorista naisista ravintoloissa ja kaduilla. Huvitun laimeasti näistä kuvista, ja pohdin hiljaa mielessäni vanhenemisen kiroja kuvien vilistäessä, mutta yhtäkaikkisesti kuvamaraton ei jaksa viehättää, enkä pidä siitä, miten lähelle setä tulee. Hän ei osaa lukea, kuinka suuren henkireiän toinen ihminen tahtoo. Jos hän istuisi kymmenen senttiä kauempana, häneen olisi paljon helpompi suhtautua myötätuntoisemmin. Hivuttaudun kauemmas, mutta setä änkää perässä.

Lopulta kuvat ovat kiertäneet ringin ja pääsen pakenemaan takaisin keittiöön. Kun puuha loppuu, siirryn nurmikolle, Vompsu turvanani. En halua pysytellä olohuoneessa, jossa käydään suurta karjalaiskeskustelua. Joukko sukulaisia on loukannut mielensä siitä, miten karjalaiset kaipaavat sodassa menettämiä kotitilojaan. Menisivät takaisin sinne, jos nämä ilmaiseksi saadut, toisilta riistetyt maat eivät kelpaa, he sylkevät sanoja suustaan. Ne joukosta, joilla on karjalaista taustaa (yhden serkuksen äiti on karjalainen) tai inkeriläistaustaa (äiti), ovat aika vaikeina. Ulos keskustelu kantautuu vähän vaimeampana, mutta kuulen silti varsin hyvin, mitä sanotaan.

Haluan liueta, ja liukenenkin, onhan minulla mukana koira. Se pitää viedä kävelemään, sanon. Se on osittain totta, koira on saanut matolääkkeet, sen vatsa ruikuloi. Yhtä tärkeää on kuitenkin päästä pois tuolta tukehtumasta. Nämä ovat samat ihmiset, joiden luokse me ajoimme autolla samanlaisena kuumana kesäpäivänä, mitä, kaksikymmentäjarisatvuotta sitten, samana päivänä kun olin ensimmäisen kerran löytänyt paniikkiin uponneen uhrin, nähnyt väkivallanteon jäljiltä ihmisenverta punaisella betonilattialla ja vastannut poliisien kysymyksiin ja ihmetellyt heidän ilmeitään, joita en ole osannut selittää ennen kuin aikuisena, vasta siinä iässä, kun ymmärsin, että tapahtunut oli aika harvinaista, karmeaa ja kuvottavaa heistäkin. (Minulla ei ollut mitään arvauksia sellaisesta silloin, koska maailmani oli juuri saanut yllättävän käänteen ja olin ymmärtänyt liikkuvani itsekin jatkuvassa tuntemattomista arvaamatta turskahtelevan väkivallan miinakentässä. Luulin viimein ymmärtäneeni, että se, mitä olin aiemmin kuvitellut normaaliksi ja tavalliseksi olikin ollut onnekasta sattumaa, ja että olin nyt saanut selville, millainen maailma todella oli.) Silloin kauan sitten me tulimme sukujuhlille myöhässä ja äiti pyysi anteeksi ja halusin huutaa ja oksetti, koska ei meidän olisi kuulunut pyytää minusta anteeksi, ei mikään tapahtunut ollut kenenkään meidän syytä, ja oli sulaa hulluutta, että sen kaiken jälkeen me lähdimme siihen seurueeseen, silloin, meidän olisi ollut parempi jäädä keskenämme ja käsitellä tapahtunutta, mutta mepä vain pakkaannuimme autoon heti poliisien lähdettyä, ettteivät sukulaiset saisi kuvitelmien aiheita, ja kuultuaan tapahtuneesta nuo samat sukulaiset, jotka nyt istuvat olohuoneessa tehden kukin kuolemaa omalla tavallaan, potilasvirhettä peläten, eivät halanneet eivätkä mitenkään lohduttaneet, sanoivat vain, että keittiössä on lämpimät ruoat pois korjattuina, sieltä voi niitä hakea, ne ovat kyllä jo jähtyneet. (Heidän jäähtymisensä tapahtuu yhdellä yyllä.) Sitten keskustelu jatkui ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, ikään kuin ei olisi näkynyt kilometrien päähän, miten äitiä itketti, miten valkoinen isä oli, miten sisko riippui äidissä kuin säikky apinanpoikanen. Halusin huutaa ja melkein oksensin, mutta jotenkin ruoat leikkaantuivat ja siirtyivät suuhuni, pureskeltuivat ja nieltyivät ja matkasivat vatsaan, jotenkin tuli iltakin ja sai lähteä kotiin.

Nyt myöhemmin minua saattaa välillä harmittaa, etten huutanut enkä oksentanut sinä iltapäivänä. Ehkä se olisi laittanut jotakin liikkeelle. Ehkä jotakin olisi ratkennut. Mutta luulen, että jos sinä istuisit siinä seurueessa siinä mielentilassa, sinunkin olisi ollut mahdotonta huutaa, ja jotenkin olisit vain nististynyt siihen vaitonaisuuteen ja asian ohittamiseen ja tullut siihen tulokseen, ettei keneltäkään kannata pyytää apua pahaan oloon. On vain oltava kuin mitään ei olisi tapahtunut. En enää usko siihen, mutta se iltapäivä sai minut uskomaan niin yli viidentoista vuoden ajan.

Jotenkin siinä seurueessa on vaikea olla, on ollut aina. Se, etteivät he itke eivätkä halaa, jotenkin jähmettää. Mutta on siinä jotakin muutakin, jokin kummallinen jännite, josta kuulemme sitten myöhemmin, kun olemme tulleet takaisin koiran kanssa ja nähneet viimeisenkin vieraan kaasuttavan pois vieraspaikoilta, ja ihmettelen ääneen seurueen tunnelmaa. Neljäkymmentäluvulla on lainattu suuria summia rahaa perheenpään käskystä, ja tuota summaa ei ole koskaan maksettu takaisin eikä aiota maksaa. Siitä ei ole edes mitään paperilla. Tuo raha kiristää edelleen tunnelmaa. Eikä varmasti vain raha; se kaikki, mitä olen kuullut mummun äidistä, antaa olettaa, että nämä kaikki ihmiset ovat kasvaneet tiukassa tyranniassa. Jokainen sukupolvi on siitä tietysti hieman edellistä vapaampi, mutta kuinka sitkeässä se silti istuukaan. Onneksi en ole tavannut sitä isomummoani. Tai siis, onneksi en tapaa häntä nyt. Saattaisin sanoa pari valittua sanaa toisten elämiin sotkeutumisesta. (Ikään kuin sanominen ei olisi sotkeutumista!)

Vieraiden lähdettyä haluaisin oikeastaan lähteä minäkin, mutta äidillä on selkeä puhumisen tarve, ja me kuuntelemme Vompsun kanssa. Siinä äitiä ja isää kuunnellessa alkaa muotoutua hämmentynyt ajatus siitä, miten kummallisesti instituutiot kenties joskus pysyvätkään vedossa. Nytkin äiti ja isä ovat kokeneet vierailun raskaana ja tuntuvat helpottuneilta ihmisten lähdettyä. Silti he toistelevat, miten mukavaa on, kun harvoin toisiaan tapaavat serkukset ovat nyt taas päässeet kaikki vaihtamaan kuulumisia. Heille itselleen sellainen ei ole niin tärkeää, mutta muille varmaankin on, ja he tuntevat ansaittua ylpeyttä ja tyytyväisyyttä siitä, että ovat järjestäneet tilaisuuden tälle tapahtumalle. Jään miettimään kaikkea näkemääni ja kuulemaani ja väsymyksenä aistimaani, enkä pysty saamaan varmuutta siitä, että kukaan paikalla olleista olisi erityisesti nauttinut tilanteesta. Minusta heissä kaikissa oli päällimmäisenä velvollisuuden elekieli, kohteliaisuutta ja sietämistä. Nauru herahti muutaman kerran, mutta jännitteet eivät sulaneet. Entä jos he kaikki ajattelivat, ettei tämä nyt oikein mukavaakaan ole, mutta että ihmisen kuuluu toimia kohteliaasti ja osallistua, kun kerran kutsutaan? Että tämä on varmasti tärkeää noille toisille? Joihin kukaan ei lue itseään. Onhan sekin mahdollista. Toivottavasti hypoteesini menee metsään ja heijastelee enemmän mielialaani kuin tuollaisten tapaamisten luonnetta ja merkityksellisyyttä.

Joka tapauksessa, parin raskaan päivän paakku on semmoinen, että eilisen lähinnä nukun. Tänäänkin olen vielä aivan vetämätön. Illaksi tulee yksi asiakastyö, johon olisi jollakin lailla toettava, mutta en tahdo juoda kahvia enkä teetä vaan odottaa, että kehoni pääsisi omin avuin takaisin virkeyteen.

Kyllä se vielä sieltä palaa. Omalla ajallaan.

Unohdus, anteeksianto, ristiriitojen ymmärtäminen suhteiden olennaisena tekijänä

Lainaan kirjastosta kaksi kirjaa. Oikeastaan ne ovat Vompelmussille, josta olen välillä enemmän huolissani. (Nyt olen vähemmän huolissani, mutta se ei johdu kirjoista.) Toisessa niistä kohtaan heti ensiselailulla kummallisen kohdan. Jään lueskelemaan anteeksiannon harjoituksia, koska olen monesti miettinyt, mikä koko anteeksiannon pointsi on. En tarkoita sitä, että olisin erityinen jurnu, vaan pikemminkin päinvastoin - kysymys anteeksiannon merkityksestä ei ole erityisemmin noussut keskeiseksi omassa mielenmaisemassani, jossa vihaisuus kestää ehkä kaksi sekuntia, ehkä päivän. Osaan olla surullinen ratkeamattomista intressiristiriidoista mutta toisaalta miellän ne jotenkin ihmiselämään ja ihmissuhteisiin kuuluviksi. Sen vuoksi minulle ei jotenkin tule mieleen suuttua ja pitää vihaa, vaikka joku toinen käyttäytyy mielestäni tuhoavasti rakentavuuden sijaan. Ei, mieluummin sitten otan etäisyyttä, jos temperamenttimme eivät osu yhteen tai käsityksemme kommunikaatiosta poikkeavat liiaksi toisistaan.

Minun on helppo ymmärtää Jorge Luis Borgesin kirjahdus:

En puhu kostosta tai anteeksiannosta; unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto.
(Lähde)

Mutta tässäpä kirjassa puhutaankin kostosta, ja vielä anteeksiannon harjoitteiden yhteydessä:

Muista, että paras kosto on se, että menestyt elämässä. Sen sijaat, että suuntaat huomiosi loukkaantumisen tunteisiisi ja siten annat loukkaajallesi yhä valtaa elämässäsi, opettele etsimään rakkautta, kauneutta ja ystävällisyyttä ympäriltäsi.

Tekstikohta pysäyttää. Koetan nyt kuvata mahdollisimman tarkasti ne ajatukset, jotka risteilevät pääparassani karahdettuani tähän kohtaan.

Mitä ihmettä, ajattelen ensiksi. Kauhea syyllisyys tulvahtaa mieleeni. Noinhan olen itse juuri elänyt aika usein paskaa niskaan saatuani. Olen ravistellut pettymystä, loukkaantumista ja itsesääliä pois ja purrut hammasta, kuunnellut lohduttavaa musiikkia, ihaillut kasvien rakennetta, lukenut hyvää runoutta, ulkoillut auringossa ystävän kanssa, jatkanut elämää, kutonut merkitysten verkolla umpeen toisen maailmaani repäisemän reiän, ehkä tarkastellut ymmärtämättömyyden ja jopa pahankin ongelmaa etäännytettynä, huokaissut ja päästänyt irti ja iloinnut taas. En ole ajatellut kostavani kellekään. Kauheaa, ajattelen, ajattelevatko muut, että nyt erityisesti kostan jollekulle, kun käännän selkäni ja iloitsen toiseen suuntaan.

Sitten ajatus nuljahtaa kuitenkin toiseen suuntaan: hetkonen, hetkonen, tyttö pieni, mikäs kosto nyt tämä tämmöinen muka on? Muistan äkisti ne kohdat, joissa toisen reaktio on osoittanut, että olen hänen mielestään ylittänyt valtuuteni ja pahastuttanut toisen sydänjuuriaan myöten. (Joissain tapauksista olen ollut pahoillani ja toisissa sitä mieltä, että ikävää, mutta vahinkoja sattuu ja tämä saadaan sovittua. Se on hieman eri asia kuin pahoillaan oleminen. Jotenkin armollisempaa ja lievempää itsen suhteen, ja luo mielestäni paremmat edellytykset sovinnon neuvottelemiselle kuin pahoillaan olo ja siihen kerkeästi liittyvä itseinho ja itsesyytökset. Lopulta yleensä kyse on kuitenkin kahdesta hyvissä aikein toimineesta ihmisestä, joiden hyvät aikeet ovat takertuneet toisiinsa muodostaen melkoisen spagettioksennuksen.) Kun toinen on päästänyt loukkaantumisestaan irti ja alkanut ilakoida jälleen, en muista koskaan ajatelleeni saaneeni maistaa kostoa. Pikemminkin päinvastoin: Olen tuntenut syvää helpotusta siitä, että tuo ihminen on voimaantunut ja nauttii elämästään. Vaikka emme ehkä enää ole niin läheiset tai näe toisiamme - niinkin on käynyt ja se voi olla ihan hyvä vaihtoehto - niin kyllä minusta tuntuu hyvältä ja helpottavalta huomata, etten traumoita toisia ihmisiä. Jos toinen taas takertuisi loukkaantumiseen ja käpertyisi vihanpitämisen ympärille ja antaisi sen typistää elämäniloaan, minun olisi paljon, paljon vaikeampi olla. Mikä kosto se semmoinen on, josta kostettavalle tulee parempi olo?

No, sitten seuraavaksi ääneen astuu hämmentynyt moralisti: Ja mitä hemmettiä kostopuhe nyt ylipäänsä tekee anteeksiantamisen harjoitteissa? Eikö anteeksiantaminen nyt kuitenkin tarkoita juuri sitä, ettei mitään kostoja käydä janoamaan? Onko kostaminen oikeasti jollekulle kovin keskeinen teema, mitä loukkaantumisiin tulee? Hahmottavatkohan he intressiristiriidat ehkä jotenkin ihan toisin, joinakin valtataisteluina tai sensellaisina?

Mieleen nousee myös kuva keskustelusta, joka taannoin, vuosi pari sitten, hämmensi minua kovasti. Keskustelu koski sitä, onko oikein toipua täysin (mitä se sitten tarkoittaakaan, ei minulla ainakaan ole tästä aavistusta, my heart bitten and pierced mutta iloinen, valmiuteni vastata tilanteisiin kokemuksieni ja temperamenttini summa) siitä intentionaalisella tavalla huonosta kohtelusta, joka on omalle kohdalle osunut. Eli saako kiusaamisesta kuntoutua iloiseksi, ihmisistä hyvää uskovaksi, rakastavaksi ja anteeksiantavaksi. (Minun on kyllä vaikeaa hahmottaa sitäkään, missä määrin esim. koulukiusaaminen on aivan niin intentionaalista kuin joskus väitetään. En tällä tarkoita, ettei mielestäni siihen tarvitse tai saisi puuttua. Totta vie siihen pitää puuttua. Kyllä ihmisten pitää oppia kohtelemaan toisiaan ystävällisesti ja rohkaisevasti, ei tuhoavasti. Mutta luultavasti paras puuttumisen metodi on sellainen, jossa kiusaaja ja kiusattu saavat yhdessä selvitellä turva-aikuisten läsnäollessa, mistä oikeastaan on kyse, miltä tapahtumat tuntuvat, mitä hän itse aiheuttamastaan ahdistuksesta ajattelee ja niin edelleen. Olisi varmasti hyvä käsitellä myös, mikä oikeastaan kiusatussa on ärsyttänyt kiusaajaa - tietysti muistaen, että kiusattua ei syyllistetä muiden taholta; ei ole kiusatun syy, ettei kiusaaja osaa kontrolloida käytöstään ja kiusaajan käyttäytyminen on nyt se, mitä ollaan selvittämässä - ehkä tämä osuus olisi järkevintä hoitaa niin, ettei kiusattu joudu kuuntelemaan sitä, se voisi olla aika tuskallista. En olisi ehkä itse selvinnyt tällaisen osuuden kuuntelemisesta ilman että olisin alkanut syyllistää itseäni kaikesta mainitusta ja tuntenut itseni entistäkin osaamattomammaksi, pienemmäksi, likaisemmaksi ja ällöttävämmäksi.) (Tulipas pitkät sulut.) Keskustelussa oli näkyvissä kaksi kantaa: Ettei saa kuntoutua, koska se tavallaan oikeuttaisi kiusaamisen siinä mielessä, että se todistaisi, ettei oikeastaan kyse ole mistään vakavasta. Ja toisaalta, että eikö juuri traumoittumalla anna kiusaajalleen valtaa - ja että vallan antaminen henkilölle, joka suhtautuu omiin intresseihin tuhoavasti ja vihamielisesti, ei ole erityisen järkevää. About näin sen itse muistan. Ensimmäinen kanta hämmensi minua toista enemmän, toisessa hämmensi lähinnä sanallistus. (Mutta niinhän se tapaa hämmentää, kun on periaatteessa jostakin asiasta samaa mieltä, mutta perustelut tulevat itselle vieraan käsitejärjestelmän kautta. Tuon tuosta unohdan, miten olen päättänyt pysyä pragmaattisena näissä kohdissa ja olla takertumatta sanoihin ja merkityksiin, jotka tuntuvat omalle kokemusmaailmalleni vierailta. Voi min päätäin.)

Itse kai ajattelisin suunnilleen niin, että vaikka joku minua kurmottaisi, ja onhan minua jossain vaiheessa kurmotettu pahastikin, niin ei se totta vie oikeastaan minun haasteeni ole. Minun suruni se toki on, mutta se on eri asia. Tai oikeammin, se oli minun suruni, silloin. Siitä on kauhean kauan jo. En koe, että kiusaaja olisi minun kohdallani halunnut valtaa mielialaani tai muuta sellaista. Tuskinpa hän sitäkään halusi, että kävisin epävarmaksi. Tai että meni monta vuotta, että uskalsin varovasti alkaa uskoa, että joku oman ikäiseni ihminen voisi pitää minusta. (Vieläkin huomaan, että epäröin sen suhteen, voivatko ala-asteikäiset lapset pitää minusta, mutta se epäröinti nyt saa olla omassa arvossaan. Tiedän, mistä se tulee ja annan sen itselleni anteeksi ja olen välittämättä siitä niin paljon kuin voin.) Samalla kun olen kuntoutunut, voimaantunut ja kasvanut hieman itseluottamuksessa, olen ajatellut tekeväni harjoitteita itselleni, olen halunnut enemmän tämmöistä elämää kuin jotakin muunlaista. En ole juurikaan miettinyt, miltä tämä kaikki näyttää jostakusta kaukaisesta henkilöstä, jonka kanssa minut aikoinaan pakotettiin jakamaan oppimistilanteet monen vuoden ajan. En usko, että hänellä on intressejä minun tilaani sen enempää kuin minulla hänen tilaansa. Hänen kohdallaan toivon vain, että hän voisi olla onnellinen ja unohtaa nuo hankalat vuodet. (Ja käsittääkseni niin on käynytkin.) Vaikka usein koulu tuntui helvetiltä, en olisi varmastikaan monessa asiassa yhtä tarkkasilmäinen nyt, jos kaikkia noita tapahtumia ei olisi tullut läpielettyä silloin. Olisin luultavasti paljon tunnekuurompi, kovaotteisempi ja remakampi. Suhtautuisin ehkä hyviin ihmissuhteisiin ja ystävällisyyteen paljon enemmän itsestäänselvyyksinä enkä ehkä osaisi arvostaa niitä samalla lailla kuin nyt osaan. Ei se tarkoita, että pitäisin hänen toimintaansa silloin oikeutettuna, ei lainkaan. Mutta kolikoilla tuppaa olemaan kaksi puolta.

Kirjan viereisellä sivulla on toinen anteeksiantoon liittyvä harjoitus, anteeksiantamisen askeleet, joita noudatetaan monissa anteeksiantoon keskittyvissä terapiaryhmissä. Vaihe viisi on nimeltään nöyryys. Sitä kuvataan näin:

Muistele aikoja tai tilanteita, jolloin sinä olet saanut anteeksi omia virheitäsi ja miltä se tuntui. Se voi herättää kiitollisuuden ja nöyryyden tunteita ja lisätä valmiuttasi antaa anteeksi.

Koetan muistella, mutta törmään taas kuin seinään. Muistan kyllä ison joukon ristiriitatilanteita, selvittelyitä, neuvotteluita ja vähitellen leppymisiä. (Minusta toisten leppymiseen vaatima aika tuntuu usein järkyttävän pitkältä mutta näin vanhemmiten olen oppinut olemaan odottamatta ihmisiltä niin nopeita leppymisiä kuin ennen odotin.) Mutta huomaan, etten ole erityisemmin mieltänyt saavani virheitäni anteeksi. Enemmän olen ajatellut, että tilanteessa on ollut kaksi hyvin erilaista, hyvin eri odotuksin varustettua ihmistä, joiden intressit ovat menneet ristiin niin että soi. Vähitellen sitten on tapahtunut sen tajuaminen, että jaahas, tämä toinen oikeasti toimii ja ymmärtää maailmaa tällä viisiin, ja ei hän nyt mitään erityisen ilkeää ole tarkoittanut näillä sanoillaan ja tekemisen tavallaan. Joskus tähän sopeutumiseen menee tosiaan järisyttävän kauan. Mutta en muista, että olisin erityisemmin huolehtinut ja stressannut siitä, että toinen on minulle vihainen jostakin. (Sen sijaan välillä joku kolmas on ollut huolissaan, ehkä jotenkin harmoniahakuisemman ystävyyskäsityksensä siivittämänä tai jotakin.) Jos minulle ollaan vihaisia jostakin, jossa olen mielestäni toiminut hyvin aikein, ehkä voimaa väärin säätäen tai toisen väärin tulkiten, olen lähinnä ajatellut, että voi apua, mitähän tuo ihminen vielä haluaisi minun tekevän, kun olen jo kerran sanonut, että ikävää, että meille tuli kiista. Olen oppinut hänestä paljon uutta kiistan myötä ja voin seuraavan kerran kiistan uhatessa luovia jo ehkä ongelmien ympäri, kun tiedän, mikä häntä ärsyttää, mutta en voi jo tapahtuneelle yhtään mitään. Eikä toisen lisälepyttely nyt mitenkään voi olla vastuullani. En voi antaa kuin aikaa ja sitten myöhemmin huokaista helpottuneena, kun huomaan ihmisen päässeen siitä ylitse. Mutta en siinä vaiheessa tunne erityisemmin kiitollisuutta enkä nöyryyttä. Pikemminkin ajattelen, että toinen on tullut järkiinsä ja möykky on liuennut. (Ajattelen myös sitä järkiinsä tulemisena, jos joku ottaa etäisyyttä, koska on sitä mieltä, että tapani käsitellä asioita loukkaa häntä jatkuvasti.)

Joskus minulle on myös ilmoitettu, että asianomainen on päättänyt antaa asian anteeksi. Mutta eleet, ilmeet ja tyyli ovat saaneet minut epäilemään, että lieneeköhän tuo nyt koko totuus. Ehkä tuo ilmoitus tarkoittaa, että toinen on päättänyt yrittää antaa anteeksi. Ei se kyllä ole virittänyt erityisempää kiitollisuutta eikä nöyryyttä, koska koko päätöksenteon kautta anteeksiantamisponnisteleminen on itselleni niin vieras juttu, etten oikein osaa edes kuvitella sitä.

En itse jotenkin osaa edes ajatella toisten minua ärsyttäviä piirteitä heidän virheinään. (Jos jokin virhe onkin, se on välillämme. Vähintään yhtä paljon minä olen virheellinen, kun en onnistu käsittämään juuri kuinkaan, miten tämän ihmisen kanssa toimitaan rakentavasti ja ollaan järkyttymättä hänen luontevastaan.) Toiset, hankalilta tuntuvat ihmiset vain käsittävät asiat jotenkin eri tavalla. Jonkun mielestä voi jopa olla okei käyttäytyä sillä tavalla, että ajattelen hänen käyttäytyvän hyvin ilkeästi. Jos käsityksemme ja niistä versovat käytännöt alkavat sakata pahasti eikä toisen tyyliin sopeutumisesta tunnu tulevan mitään, en enää jää tilanteeseen pitkiksi ajoiksi murentamaan molempien mielenrauhaa.

Ehkä jotta kiitollisuutta ja nöyryyttä voisi tuntea anteeksiannon tilanteessa, pitäisi kiistan olla todella syvä ja repivä ja toisen osapuolen hyvin läheinen, ja joku, johon ei periaatteessakaan oikein voi ottaa etäisyyttä. (En oikein keksi, mitä tämä voisi tarkoittaa. Ehkä omaa, alaikäistä lasta niille joilla semmoisia on?) Muistan kyllä useitakin kiistoja vanhempien kanssa. Olen ollut helpottunut niiden rauetessa, mutta toisaalta, en ole kyllä missään vaiheessa ollut erityisen kiitollinen enkä nöyrä, koska kiistojani vanhempien kanssa luonnehtii heidän halunsa määrätä elämästäni ja oma ponteva vastareaktioni. Minusta heillä ei yksinkertaisesti ole oikeutta vaatia minua järjestämään elämääni heitä miellyttäväksi. (En yritä ärsyttää tahallani, ennemminkin pitää etäisyyttä.) Niinpä helpotus kiistan ratketessa on ollut käytännön helpotusta, huoahtavaa iloa siitä, ettei joudu kuuntelemaan jipitystä enää tämän aiheen tiimoilta.

Koen kyllä kiitollisuutta ja nöyryyttä, aika useinkin, mutta hyvin toisenlaisissa tilanteissa: kun minua kohdellaan mukavasti, kokiessani luontoelämyksen, pystyessäni rentoutumaan, osatessani antaa itselleni anteeksi jonkin virheen, hyvän musiikin ääressä, hilpeän ja huolettomuudentäyteisen illallisen jälkeen. Käytännönläheinen helpotus siitä, että jonkun kanssa kommunikoiminen onnistuu tästä eteenpäin taas vähän sutjakammin, ei vipua sitä esiin.

En tiedä, pitäisikö tästä olla huolissaan. Ei kai, mutta voihan asiaa tutkia. On se ainakin jollakin tavalla kiinnostava. Toisaalta, jos seitsemästätoista anteeksiannon kohdasta tunnistaa hyvin tutuiksi viisitoista eikä vihan pitäminen ole vielä tähän mennessä erityisemmin vääristänyt omaa elämää (tai varmaan olen aika jäävi arvioimaan tätä, mutta useampi tuttu on luonnehtinut minua ei kovin helposti loukkaantuvaksi ja ällistyttävän lyhytvihaiseksi - no, tietysti he ovatkin ihmisiä, joiden kanssa tulen toimeen, ja varmasti joku, jonka kanssa minun on vaikeampi löytää keinoja olla sopuisasti, voisi arvioida ihan toisin), mitäpä tästä huolehtimaan.

On silti jännittävää, että seitsemästätoista kohdasta kaksi tuntuu näin vieraalta. Ovatkohan ne jollekulle hyvinkin keskeisiä loukkaantumisten ja niistä eteenpäin luovimisten käsittelyssä? Jos ovat, voisin miltei veikata, että ristiriitatilanteessa me emme ymmärtäisi toisiamme kovinkaan hyvin.