Käännekohdista ja vipatuksesta kentän reunoilla

Hetki, jona tajuaa vanhempien olevan eksyneitä lapsia. Kun tajuaa, etteivät he osaa laskea edes sen verran kuin itse osaa. Ettei heidän logiikkansa pidä, että he toistelevat fraaseja, joiden merkitystä eivät ymmärrä. Että he eivät ymmärrä, mikä voisi olla pielessä turkiksissa, autossa, yhdessä sun toisessa asiassa. Että heitä motivoi pelko, häpeä, raha, paljon enemmän kuin mikä tuntuisi mukavalta. Että he pelkäävät ja häpeävät ja ajattelevat menettävänsä rahaa, kun kieltäytyykin toimimasta siten kuin he haluaisivat, koska itselle nuo asiat eivät tunnu merkittäviltä. 

Hetki, jona alkaa kyseenalaistaa, onko missään heidän toistelemassaan järkeä, ja päättää kipata sen kaiken hypoteettisesti roskakoriin ja katsoa itse, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Selviää, että naiset osaavat ajaa autoja yhtä hyvin kuin miehetkin. Että myös ei-sukulaisiin voi luottaa ja että toisaalta sukulaisiin välillä ei. Ja niin edelleen. 

Myöhemmin selviää: maailmassa on paljon ihmisiä, jotka aloittavat virkkeensä sanoen, että jo äiti opetti että. Tai että jo kotona opin että.

Ja itse jää miettimään, ovatko ne asiat, joihin on palannut - ja niitä on paljon: raittius, metsään ihmisjoukkojen sijaan hakeutuminen, kasvissyönti, jooga, pöhköyksille nauraminen - sellaisia, joista voi sanoa oppineensa ne jo kotona. Tavallaan kyllä: sieltä ne tulevat. Ja tavallaan ei: ei niitä suostunut oppimaan kotoa, tai jos suostui, niin alle kymmenvuotiaana, mutta sitten alkoi panna hanttiin ja pisti kaiken päälaelleen. Niin että tavallaan, kun näihin asioihin palasi, niihin joutui opettelemaan uudestaan, luomaan nahkansa. Se vanhempi nahka kun sanoi näille kaikille niin pontevan ein.

Epäilemättä, se hetki, kun tajuaa, että tajuaa joistain asioista enemmän kuin vanhempansa, on merkitsevä käännekohta. Muistan edelleen, miltä se tuntui ja missä olin. (Sen sijaan en muista, missä olin tai mitä tein useimmissa suurissa tapahtumissa, ja useimmiten ne eivät tuntuneet ihmeemmin juuri miltään.) Tein matikanläksyjä karttakuvioisen pöytäni ääressä, olin 11. Ja äkisti, isän sanojen myötä selvisi, että vanhempani eivät ole niitä turvallisia, osaavia hahmoja, joiksi heidät kuvittelin, jonkinlaisia jumalia tai ainakin puolijumalia hyvyydessään ja etevyydessään, vaan heidän sisässään oli loputon epävarmuuden ja osaamattomuuden fraktaali. Kykyni todelliseen perinnetietoisuuteen taisi romahtaa sillä hetkellä, koska sen jälkeen olen suhtautunut epäilevästi kenen tahansa asiantuntemukseen, etevyyteen ja ehkäpä hyvyyteenkin. On vaikeaa nimetä ketään, jota osaisin ihailla. Kai se johtuu siitä, että ajattelen heistä paljastuvan aivan saman tuskastumisen ja paljastumisen pelon, sen pelon, ettei osaakaan, ettei opi, osaa, riitä, kelpaa. 

Ja, huomaan, tämä vaatii vielä täydennystä: jotta osaisin ihailla jotakuta, katsoa ylöspäin, ilmeisesti tarvitsisin illuusion siitä, ettei tämä toinen ole oikeastaan ihan samanlainen kuin itsekin olen, tai vanhempani, tai sinä, joka tätä luet. 

Tekoja osaan kyllä ihailla, rohkeutta tietyissä tilanteissa, sinnikkyyttä, etenkin sen laatuista, joka ei itseltäni noin vain luonnistukaan. 'Se on eri asia kuin ihailla niitä ihmisiä. 

Muitakin mieleenpainuvia hetkiä on. Hetki, jolloin tajuaa, ettei enää halua jaksaa jotakin olosuhdetta - työtä, ihmissuhdetta, ja tietää tekevänsä asialle jotain. Hetki, jolloin tuntee olevansa elossa vaikkei mitään erityistä olekaan tapahtunut tai päätetty, ehkä vain oikea viistovalo, oikeanlaiset valojen ja varjojen muodot - mutta tämä hetki on kummallinen ja valheellinen, se ei tunnu esiintyvän niissä kohdissa joissa on keskiössään vaan pikemminkin silloin kun on hyvin vieraantunut ja kivulloinen ja kaipaa merkityksen tuntua, toimijuuden tuntua, suuntaa - ehkä se hetki on pelastusrengas, jonka esitajuinen heittää, jokin mikä olisi tavallaan kaiken aikaa saavutettavissa, mutta johon on vaikeaa tarkentaa huomiotaan, mutta joka tislataan silloin kun on oikeasti uhka siitä, että systeemi saattaa romahtaa ellei jotain merkityksellistä tapahdu? Hetki, jolloin suunta hahmottuu kenenkään päättämättä, että vain äkisti tietää suuntaavansa jonnekin kohti arvoituksellisuutta ja vielä salattua, tietämättä oikein itsekään, miksi. Hetki, jossa tajuaa äkisti hyvin kehollisesti luottavansa johonkuhun, perusteitta ja pyytämättä. Se hetki kun raukeana saa käydä lakanoihin ja sulkea tyytyväisenä silmänsä, vaikka kuinka on paiste ja lämmin ja voisi tehdäkin jotain. 

Muistan myös elävästi sen päivän, kun hierojakoulussa olin niin väsynyt, etten meinannut jaksaa siirrellä jalkojani käytävällä päästäkseni kohti luokkaa. Äänikin tuli jostain kellarista mutta en ollut sairas. Olin tyytyväisen väsynyt, aivan untelo, ja luokkatoverit sanoivat että kahvia sulle nyt, ihan kauheaa, ja olin hyvin hämmentynyt heidän reaktiostaan ja tajusin heidän pitävän sitä kielteisenä tilana, jotenkin pelottavana tai ärsyttävänä, kun taas itse suhtauduin uteliaasti tällaiseen eksoottiseen tuntemukseen, siihen rentouteen ja raskauteen, josta tiesin, että tokkopa pääsen toiste semmoista maistamaankaan. Ainakaan pian.

Enkä ole päässytkään. Jotta saisin väsytettyä itseni niin, pitää kiivetä jonkin emootioiden vuoren rinnettä kuukausia ja sitten äkisti paine hellittää otteensa. Ehkä jokin suunta tai päätös on syntynyt vuoren uumenissa, mutta siitä ei ole mitään tietoa. Aistii vain muutoksen, kuin muutoksen säässä tai tuoksussa, samaan tapaan kuin ensimmäistä kertaa Tallinnaan seilatessa laivan kannella sumun keskeltä haistoi, että tuolla on aivan toisenlainen. Rinkelien tuoksu, paitsi että ei Tallinnassa ole rinkeleitä. Siellä vain tuoksuu joltain, minkä jäsensin rinkelien tuoksuksi viluissani sumussa Georg Otsin kannella. (Aika jolloin käytti kakanruskeaa huulipunaa ihan vaan protestoidakseen sitä, että naisten oletetaan maalaavan huulensa kiihottuneiden häpyhuulten näköisiksi. Vaan entäpä jos ne ovatkin kakasta mattatuhruiset? Voi luoja. Kaikesta sitä onkin murissut.) Koska emootioiden vuorilla kiipeily siinä mittakaavassa on aika kamalaa, en mieluusti samoa niille, ja siten en myöskään koe tuommoisia väsymyksiä, jotka kokisin sinänsä miellyttävinä. 

Hetki, jolloin tajuaa, ettei oikeastaan halua tappaa itseään, koska huomaa rakastuvansa ja sitoutuvansa vaikka kuvitteli semmoisen täysin mahdottomaksi. Kai sekin on kiinnekohta, hyvästit pitkälle matkatoverille, aikuistuminen. Istuin lentokoneessa, ukki oli koettanut ujuttaa kättään jalkoväliini, olin hälyttänyt lentoemännän paikalle ja hän ymmärsi puolesta sanasta tai ilmeestäni, että minun on päästävä muualle, ja pääsin. Istuin ikkunan ääressä ja tuijotin ulos ja ajattelin että en sittenkään halua kuolla (ja siitä loogisesti raukesi koko mietintö, miten ja missä voisi kaikille mahdollisimman kivuttomasti lopettaa itsensä, tämän loputtoman kysymysten tulvan). Tuntui jotenkin huokaavalta ja luovuttamiselta päästää siitä luusta irti, ei se ollut päätös, jokin tuuli vaan kääntyi ja olin taas matkalla Lontooseen, tosin proosallisesti lentokoneen enkä leijan tai tuulen nostattaman sateenvarjon kyydissä. Ukistakin ajattelin siinä hetkessä että haista sinä paska, sinä lupasit ettet ryyppää tällä matkalla. Ja toisaalta, säälin, koska isoäiti oli juuri kuollut ja ukki luullut minua isoäidiksi konjakkipäissään. (Parasta säännössä ettei lentokoneeseen saa viedä nesteitä: vanhat alkoholistit eivät voi ottaa sinne omaa konjakkipulloaan, jolla liki tappavat itsensä.) Typerä vanha sammakko.

Entäpä se hetki, kun äidin sisko on kylässä ja hänellä on semmoinen ennustusleikki, jota teemme kaikki yhdessä. Se on tarina, jossa kulkee tietä. Millainen tie on, pitää kirjoittaa paperille. Löytää kupin. Millainen kuppi on, ja niin edelleen. Ja kaikki omassa tarinassa, maailmassa, elämässä, ennusteessa on rikki, likaista, pientä, kivistä, umpeenkasvanutta pusikkoa, hylättyä, rauniota, rehevä viidakko joka punoo juoniaan. Ja jotenkin järkyttyy siitä, miten muiden tiet ja kupit ovat toisenlaisia. Että mitä se semmoinen on, miten voi elää niin ettei paidanrinnus ole kaiken aikaa ruokatahroilla tai että jaksaa aivan loputtomasti panostaa ammatilliseen kasvuun ja siihen että puhuu asioista muotitermeillä, palvelupolku, sertifikaatti, hankerahoitus, ei, ei vain puhu, vaan ilmiselvästi myös ajattelee, eikä ajatuksissa ole samalla tavalla krakleeraus, eudaimonia, rikkoontuminen ja korjaantuminen, kosketus, tonglen. En edes tiedä, miksi muistan sen leikin niin selvästi, mutta taisin uskoa, että osuin johonkin merkittävään. Putosin tiilitehtaan polulle, rehevään lehtoon. Kun joku ponnisteli asemaansa parantaakseen, mietin, että tiilitehtaan polulla ei tuollainen toimi, tuolla on erilainen tie. Ties vaikka olisin päätynyt samoihin ajatuksiin ilman sitä leikkiä, mutta muistan uskoneeni sen leikin kuviin aivan kritiikittä ja sittemmin kasvaneeni niihin sen verran kiinni, että en oikein vieläkään ymmärrä, miten niistä hellitettäisiin. Pieni rikkonainen viidakko, villi kivinen polku jossa kivetkään eivät ole kiviä vaan tiiliä.

Ja miksi, miten, päädyin viskaamaan liki kaiken pois kolmikymppisenä, silloin kun aloitin kirjoittaa Veloenaa? Liki kaiken, mitä kohti olin ponnistellut, mitä olin rakastanut niin palavasti? Koska se oli jonkun muun? Paitsi ettei se ollut, itsehän olin niitä asioita halunnut. Koska muutuin? No tietysti, niin. Mutta miksi, miten? Miten muutos tapahtuu? Tapahtuiko se niin rajusti siinä kohdin koska olin jarrutellut monta vuotta, koettanut takertua, pysäyttää ajan? Niin että sitten kun äkisti hellitin jarruttamisesta, ampaisin matkaan sellaisella vauhdilla, etten yhtään tiennyt, minne olen etenemässä ja miksi?

Joskus. 

Olen aloittaa, keskeytän. Ehkä kuitenkin jatkan.

Joskus kun kuulen jonkun sanovan oppineensa jotain jo kotoaan, mietin: Kantaako hänkin sisällään niin montaa eri ihmistä, arvojärjestelmää, mielenmaisemaa? Osaako hänenkin tajuntansa puhua raivon ja pyhän ja kaiken siltä väliltä rekistereissä? Vai eikö sillä vaan ole väliä? Eikö komeetta koskaan putoa hänen hiuksiinsa? Eikö hän rakastu mielettömästi tai itke ilman syytä? Eikö mikään ole hakannut vasaralla säpäleiksi hänen kotoa opittuaan missään vaiheessa? Vai onko hänellä ehkä ollut koti jossa on ajateltu ja puhuttu samasta asiasta, samansuuntaisesti, yhteensopivasti? Ehkä jopa maailman kanssa yhteensopivasti? Eikö hänen elämänsä ole kiemurrellut kuin käärme kaiken maailman käännekohtien kautta, kuohahdusten ja laantumisten, säikähdysten ja helpotusten? On vaikeaa koettaa virittyä ajatukseen, että semmoistakin voisi olla! Varmasti ei voi olla, sanoo pää, mutta toisaalta - voisiko? 

Eikö hän koskaan juuri uneen vaipumaisillaan tule ajatelleeksi virkettä, joka herättää hänet neljältä?

Hetki, jona tajuaa vanhempien olevan eksyneitä lapsia.

Ja jonkun on oltava se, joka ihanana enkelinä heitä taluttaa halki loputtomien asuntonäyttöjen ja taidemyyntinäyttelyiden, joka valitsee olohuoneen verhot ja tilkitsee epäilykset siitä, tästä ja tuosta.

Ja äkisti muistan sen kerran, kun olin vatsataudissa niin heikkona että pyörryin pienessä eriössäni ja löin pääni vessan lavuaariin ja menetin tajuntani. Kun heräsin, makasin oksennuslammikossa ja päätä vihloi aivan järkyttävällä tavalla. Vihlonnasta ja mustelmasta päättelin, mitä oli täytynyt tapahtua, vaikka viimeinen muistikuvani olikin, että koetin nousta pöntöltä hallitusti huteroille jaloilleni. Olin niin heikko, että ryömin puhelimelle ja soitin vanhemmille, ja he tulivat ja käärivät minut jonkinlaiseen huopaan ja puoliksi kantoivat autoon ja etuistuin oli laskettu makuuasentoon, turvavyö leijui hassussa asennossa siinä maatessa, jokainen asfaltinsauma tiessä kipinöi, ja sitten pedattu sänky, jonne jotenkin leijuin, lakanat, ei oksennusta missään, nukahdin ihmeellisen huolehdittuna ja muistaen, miten ihanaa lapsena oli sairastua, koska äkisti vanhemmilla oli aikaa ja he sanoivat rakastavansa, ja tiesi, että se on totta, se on totta, se on totta. Helpotus! (Koska, totuuden nimissä, en aina käyttäytynyt kovinkaan rakastavasti itse vaan aiheutin monesti pahaa mieltä.)

Kuva eksyneistä lapsista tuli epäilemättä Elizabeth Stroutin kirjasta. Hän se siitä kirjoittaa. Olen toki ajatellut aiemminkin sitä, mitä vanhempani ovat, miten eksyksissä he ovat, mutta kuva Hannusta ja Kertusta: niin, se tuli kirjasta, viikko sitten. Muistot ovat juuri näin epäluotettavia. Kun luen kirjan tekstin, sanon itselleni, että tuo juuri on se, mitä tajusin vanhemmistani. Ja itsestäni, ja koko ihmiskunnasta. Ehkä se on yliyleistys eivätkä kaikki olekaan sellaisia. Mutta sellainen se oivallus oli. Kai oivalluksetkin saavat olla väärässä, tarinat. Tarinat muistoista, muistot. Muistaminen on vaikeaa, koska se tapahtuu tästä ja nyt. Sen maaperä on tämä tässä, sen omaksumat tarinalliset keinot, jotka tarranauhamaisesti takertuvat kaikkeen, mihin ulottuvat.

On harvoja alueita, joihin ne eivät ulotu. Tätä on vaikeaa kuvata sanoilla, tämä ei taatusti ole käännekohta. Mutta eilen kun ohjasin zoomissa yinjoogaa, makasin lattialla ja puhuin ruumiin asennon aloitussanoja, joka kerta erilaisia ja ties mistä puppugeneraattorista tulevia. (Oikeasti, välillä ohjatessani tunnen että kauttani puhutaan, että sanat vaan kävelevät pusikoista kuin kauriit lintulautaa ratsaamaan. Ei vain ohjatessa, tämä sama tuntu on häirinnyt minua jo kauan, varmastikin siitä saakka kun aloin puhua pelkäämättä vieraillekin ihmisille. Eli joskus niillä main kun lakkasin haluamasta kuolla. Ehkä jokin minussa ei vieläkään voi ymmärtää, että uskallan puhua vieraille ihmisille, ihmisille, joista en voi olla varma, voinko luottaa heihin. - Tosin nykyään olen synkempi siinä mielessä että ajattelen, että saatan hyvinkin olla väärässä luotettavuusanalyyseissani. Minulla on muutamia huonoja kokemuksia tällä saralla ja ne kai jättävät jälkensä.) Ja tunsin, miten vyötärö laajentuu sisäänhengityksellä, miten hengitys ikään kuin patjamaisena kelluttaa, ryömii vaikka mihin onkaloihin, solunsisäisiin, miten kaikki on jotenkin niin arvattavaa ja syklistä, hengitys, hengitys, hengitys. Nämä vipatukset kentän reunoilla eivät ole käännekohtia kai ikinä. 

Ja ne tuntuvat hylkivän sanoja tehokkaasti. Tai ainakin tarinoita. 

Tiedän tämän läpikotaisin, koska koetan kuvata näitä prosesseja ohjatessani. Tosin enimmäkseen olen niistä vaiti. Mutta aina välillä kysyn jotakin, ja törmään siihen, miten vaikeasti kuvattavaa kokemus on. Ja se tekee minut onnelliseksi, kerran toisensa jälkeen, hieman kuin olisin ollut kirjoittamassa epistemologian esseetä ja keksinyt kesken kaiken, että refleksissä reagoi käsitteittä, että on hyvin suoraa dataa ja aina sitä ei edes jäsennä käsitteellisesti, reagoipa vaan. (Ja jälkeenpäin: "En tiedä, mikä minuun osui. Mutta sattui.") Ja silloin saattaa hetken viipyillä ajatuksessa, millaista olisi saada elää edes päivä sellaisessa eläinkehossa, joka ei olisi kasvanut kielen läpisyövyttämässä maailmassa, tarinoiden kalkatuksessa. Ei niin, että haluaisin tarinoista kokonaan eroon (kuten valaistumista halunnut mies, jonka kanssa kävin deiteillä). Mutta edes hetkeksi. Niin kuin kissat, kun ne kohtaavat suljetun oven paikassa, josta on ennen saanut kulkea. Hetki siellä, hetki täällä, päättämättä.

Irtolainen tässä päivää

Jätin gradun tarkastettavaksi pari viikkoa sitten. Sen jälkeen tajuntani on äilehtinyt tavalla, jota olen hämmästellyt miettien, että ehkä surutyön ja erotyön vaiheiden lisäksi voisi olla hauskaa ja hyödyllistä kartoittaa myös valmistumisen vaiheita.

Äkisti aikataulutettu arki on rysähtänyt rikki alta ja on päiviä, joista puuttuu johtolanka. Koska metsässä on tänä vuonna uhkeasti sientä, olen tehnyt sienistä johtolangan. Kuljen sammalikoissa koiran ja korin kanssa haalin koriin sieniä ajattelematta sen kummemmin, mihin olen menossa tai miksi. Tapaan ihmisiä. Osa kyselee hullunkurisia, kuten että olenko helpottunut. Mistä? Tyhjyydestä? Siitä, miten keho voi olla yhtä aikaa väsynyt ja terve? En oikein saa ajatuksesta kiinni. Rakastin gradun tekemistä vaikka törmäsinkin jatkuvasti virheellisiin ajatuksiin ja tulkintoihin, kaikenlaiseen löperöön huolimattomuuteen ja epämääräisen jaarittelevaan tyyliin. Korjailin niitä vähän kerrassaan ja lopulta päästin irti.

Nyt, kun päästin irti, en oikein enää hahmota, mitä olen oppinut tai miksi olen tehnyt jotakin tällaista. Helpotuksen sijaan taidan kokea hämmennystä harjoittamisen loputtua äkisti.

Olen lähettänyt muutaman työhakemuksen mutta toistaiseksi mikään ei ole tärpännyt. Enkä oikeastaan edes tiedä, haluaisinko niitä töitä. Lähinnä kai haluaisin nukkua. Kävellä. Poimia sieniä. Olen tänä kesänä poiminut myös mustikkaa ja puolukkaa ja yllättänyt itseni sillä: en tienyt olevani riitävän lehmänhermoinen tuollaisiin toimintoihin.

Ihmisten näkeminen on tuntunut hauskalta aina kun he eivät ole kyselleet, mitä nyt. Ikään kuin voisin tietää, mitä syksyn aikana tapahtuu. Keväästä tiedän sen sijaan jo paljon: milloin matkustan, osapuilleen, sekä muutaman pitämäni luennon ajankohdan ja aiheen. Olen odottanut tämän oudon sanattomuuden katoamista - se on ennenkin kadonnut tuosta noin vain jonakin aamuna - jotta voin sitten tarttua tutkimuskirjallisuuteen ja alkaa valmistella kevään luentoja sekä yhtä loppusyksyn luentoani.

Meillä on ollut sohvasurffaajia, jotka ovat hurjan erilaisia. No, mikähän aivopieru tämäkin nyt oli - ihmiset ovat hurjan erilaisia. Mutta on jännittävää kulkea metsässä ja tarkkailla, miten ihmiset lähestyvät toisiaan ja miten vaikeita kulttuurierot saattavat olla. Menee usein pari päivää ennen kuin on valmis myöntämään itselleen olleensa pässinpää aiemmin, jostain hassusta ennakkoasetelmasta kiinni pitäessään. Tuntuu myös jännittävältä havainnoida, minne keskustelu eri ihmisten kanssa ohjautuu. Kenen kanssa puhutaan siitä, onko ovien toisille avaaminen aina välttämättä kohtelias ele, ja kenen kanssa siitä, mitä muistaa lapsuudestaan ja millaisia kuvia noihin muistoihin liittyy. Joskus tuntuu hätkähdyttävältä, miten joku aluksi täysin vieras ihminen muuttuu muutamassa päivässä läheiseksi sillä tavalla, että hän onnistuu kutsumaan itsestä esiin sellaisia puolia, jotka oli unohtanut vuosikausiksi.

Luulen saavani vähitellen kiinni siitäkin, mikä on lopulta se tekijä, joka saa itseni reagoimaan tuolla tavalla: etenemään pelkäämättä alueille, jotka ovat jääneet pimentoon. Luulen, että sillä on jotain tekemistä ainakin kahden asian kanssa. Ensimmäinen niistä on deskriptiivisyys normatiivisuuden vastakohtana: tällainen ihminen voi kyllä tarkastella kriittisesti itseään ja muita, mutta käy kuitenkin selväksi, ettei hänellä lopulta ole mitään varmaa mittapuuta, jota voisi käyttää kenenkään ristiinnaulitsemiseen. Moninaisuus tulee hyväksytyksi. Toinen seikka on, että ihmisellä on oltava ihmeellisyyden tajua ja kykyä ilmaista tuota tajuaan keskustelussa. Kyllästynyt, tylsistynyt tai puhtaan asiallinen ihminen ei samalla tavalla saa etenemään ulos vakiintuneista ajattelumalleista. Mutta kun keskustelussa jaetaan hämmästyksen, ihmetyksen, oivalluksen ja kunnioituksen kokemuksia, ne auttavat haparoivaa muistia tarttumaan raja-alueiden tapahtumiin. Sekin tietysti auttaa, jos toinen ihmettyy samantyyppisistä asioista. Luultavasti en saisi uusia näkökulmia vaikkapa kenkä- tai vaatefriikin kanssa. Taiteentuntijatkin jäävät vähän hankalaan positioon kanssani tässä suhteessa.

Nyt täällä kommuunissa on vain kolme ihmistä ja koira. Muut ovat matkoillaan eikä sohvasurffaajiakaan ole, Seuraava tosin saapuu jo huomenna aamulla.

Ehkä uudet ihmiset tuntuvat nyt hedelmällisiltä keskustelukumppaneilta, kun itselläkin on taas aivan uusi vaihe. 

Keukokuvatyttö

Katselin männäpäivänä kipeänä erään tuttavan kirjoituksia ja kuvia miettien, miten paljon ihmisen elämää voikaan muokata se, että häntä on pidetty niin kauniina, että hänelle on maksettu kuvissa poseeraamisesta. Tuntuu, että monelle naiselle siitä jää päälle jokin sellainen vaihde, että sitten jos ei makseta tai kukaan ei tykkääkään niistä kuvista enää, jotain on vialla. Ajattelin syömättömyyskertomuksia lukiessani, että on tavallaan onni, että on syntynyt sukuun, jossa ollaan läskejä. Minulle ei nimittäin nuorena juolahtanut mieleenkään, että olisin voinut yrittää kontrolloida syömistäni rajaten sen lähestulkoon olemattomaksi. Olin onneton läskeistäni, mutta en ryhtynyt toimenpiteisiin. Koko maailmaani ei ole mahtunut sitä ajatusta, että minusta voisi tulla tahdonvoimalla kansikuvatyttö. Enimmäkseen en ole erityisemmin murehtinut asiaa vaan tehnyt muita juttuja, joita osaan paremmin.

Koska olin ajatellut kansikuvatyttöasiaa, eikä viikon taivaanrajassa kiipeillyt kuume ollut laskemaan päin, menin maanantaina uudelleen lääkäriin ja keksin otsikon sanan. Perjantaina olin saanut diagnoosin keuhkoputkien tulehduksesta ja kolmen päivän saikun, enkä maanantaina jaksanut töihin. Lääkäri halusi ottaa keuhkokuvan. Niinpä huvittelin röntgenjonossa istuessani sillä, että toiset ovat kansikuvatyttöjä ja toiset keuhkokuvatyttöjä. Kas: olen käynyt elämässäni hyvin useissa keuhkokuvissa, joten voin kyllä oikein hyvin kutsua itseäni keuhkokuvatytöksi. Pitkään kuljetin mukanani isoja vanhoja röntgenvedoksia, keuhkoista (ja kallosta: poski- ja otsaontelot). Vedoksissa nimeni oli kirjoitettu väärin mutta henkilötunnus oikein. Minulla on tynnyrimäinen rintakehä, kumea yskä, ärhäkkä kuumekäyrä sekä usein rohinoita keuhkoissa, siksi kai näitä kuvia on tullut otettua. Lapsena tanssiharrastukset menivät puihin, koska sairastuin säännöllisesti ja yskin pitkään ja siten olin tuon tuosta poissa ja jäin jälkeen koreografioissa. Keuhkokuvarepertuaarillani ei ole lainkaan ihme, että teininä kuvittelin sairastuvani tubekuloosiin. Sittemmin olen repinyt tuosta romanttisesta kuoleskelusta runsaasti hupia. Olen kyllä aika ulkona tästä maailmasta tai ainakin sen mainstreamista noine kaikkine hupeineni. Mietin istuessani jalkoja heilutellen, miten kummallista on, miten monet kiinnittävät identiteettinsä voimallisesti työhön ja miten se ei minulta luonnu sitten mitenkään. Ehkä ainoa asia, johon kiinnitän identiteettini kunnolla, ovat ajatukset. Ja nekin ajattelen kierrätyskamaksi. Ja ehkä fyysiset rajoitukset: takareisien kiristys, nivelrikko, se, ettei ole ikinä ollut sironhennon runotyttömäinen. Pääsin sisään, kuva otettiin. Istuin odottamaan.

En ole vähään aikaan nähnytkään niin vakavia lääkärinilmeitä. Kuvista löytyi keuhkokuume. Sain ison kasan antibiootteja ja kahden viikon sairasloman.

Se tuntui jotenkin unenomaiselta. Totisesti, sanoin itselleni kotiin lampsiessa, totisesti olen keuhkokuvatyttö. Vasta kotona itkin helpotuksesta. En ollut voinut ymmärtää, miten muka toipuisin töihin parissa päivässä vääntelehdittyäni viikon kuumeisena lakanoissa. Samalla tietysti mietin synkeästi, somatisoinko vain. Keuhkokuumediagnoosi antoi selkeän luvan olla sairas ja vakuutti, ettei kyse ollut vain somatisoinnista.

Vaikka tietysti kaiken voi kääntää somatisoinniksi kysymällä, miksi juuri nyt. Tai miksi juuri minä, joka en taatusti kuulu keuhkokuumeen varsinaiseen kohderyhmään. Immuniteetin pitää perusterveellä ihmisellä notkahtaa aika tavalla, että saa keuhkokuumeen.

Osaan ainakin sanoa, missä vaiheessa taudille avautui tilaisuus ja milloin tajusin olevani sen armoilla. Toissaviikon lauantaina joogaohjaajakoulutuksessa aloin harjoituksessa täristä kauttaaltaan ja käsittämätön, muodoton ja valtava pelko valtasi mielen. Se kuiskutteli monia asioita: Mitä minä täällä tein, terveiden ja nuorien joukossa opettelemassa heidän ammattiinsa? Enkö jo ollut oppinut hierojana, ettei minusta ole fyysiseen työhön? Miksen taipunut sinne tai tänne? Vaikka monissa jäykkyyksissä kyse olisikin luisista esteistä, kuka haluaisi keski-ikäisen, illuusiottoman ja sulottoman joogaohjaajan, joka kokee jo hengittämisenkin erittäin haastavana? Miten saatoin kuvitella voivani opettaa jotain hemmetin armollisuutta, kun en osannut sitä edes itse? Ja sitten tietysti se kaikista pahin: että olin täysin yksin, ajelehdin, en öisin tiennyt, missä olin ja niin edelleen.

Sillä tottahan se on. Jossain mielessä tuntuu siltä kuin viime kesän lopulla tapahtuneet asiat vain laajenisivat mielessä kivun renkaina. Tuntuu siltä kuin usko yhden oman suhteen sijaan ei olisi romahtanut, vaan saman tien olisi mennyt usko koko rakkaussuhteen ajatukseen. Ei ehkä muiden kohdalla, mutta omalla kohdallani. Ja se kaikki vyöryi päälle tuossa joogaharjoituksessa ja tärisin tärisemistäni dynaamisessa osuudessa peläten kuollakseni tätä yksinäistä elämää, jonka halki koetan tarpoa jotenkin reippaana ja pää pystyssä, ja sitten kun saimme käydä loppurentoutukseen, päästin pelosta irti ja itkin itkemistäni muuttuen kylmäksi, onnettomaksi lätäköksi, jossa ei ollut hitustakaan tahdonvoimaa tai lihastonusta. Harjoituksen päätyttyä menin vessaan ja niistin nenän ja mietin, kykenenkö olemaan itkemättä lopun päivän aikana. Kykenin. Mutta en muista, milloin viimeksi olisin päästänyt kaiken tuskan yhtäaikaisesti mankeloimaan systeemiäni tuolla tavalla. Sen kohdan jälkeen minua alkoi palella. Sunnuntaina puin kahdet housut ja paidat päällekkäin ja viluttelin vähän, vaikka muilla oli kuuma. Kun kurssi sunnuntaina loppui ja lähdin turvallisesta ryhmästä kohti kotia, huomasin oudon vilutuksen ja väsytyksen. Pistin sen neljän päivän intensiivin piikkiin - viikonlopun viikkolevon sijaan olikin tuollainen yksitoista tuntia päivässä -koulutus: ei ihme, jos energiat ovat lattianrajassa. Maanantaina viikko takaperin kurkku oli kipeä mutta ei kuumeinen olo, joten lähdin töihin. Lähdin sieltä kahden aikaan pois, kun työparini sanoi, että olen ihan harmaa ja kannattaisi varmaan koettaa nukkua pois tätä kurkkukipua. Nukahdin raitiovaunussa matkalla kotiin, minä, joka en osaa nukkua samassa huoneessakaan toisten kanssa, saati liikkuvaan välineeseen. Kotona kuumemittari näytti melkein kolmeakymmentäyhdeksää. Siitä pitäen olen lähinnä nukkunut ja horkannut. Välillä olen miettinyt, onko koaguloituminen jo lähellä ja miksi tuntuu siltä kuin rinnan päällä istuisi norsu.

Keuhkokuumeeseen liittyy sellainen oire, joka on itselleni uusi: tuntuu kuin sisäänhengittäessä ei saisi ilmaa. Ei keuhkoputkien takia (se on tuttu tunne) vaan koska keuhkot eivät vain laajene. Tätä on vaikeaa selittää. Mutta sitä haukkoo henkeä kun kala kuivalla maalla ja unensekaisempina hetkinä tähän liittyy myös outo hinkuvan ynisevä ääni.

Olen koko sairauden ajan nukkunut yksin valtavassa sängyssä, jonka katokset levittäytyvät ympärille yötaivaan tuikkivana jurttana. Kun yskin oikein pahasti, koirakin kiipeää pois sängystä ja käy lattialle nukkumaan täyteen puhtaan pyykin pussiin. En ole jaksanut sairaana purkaa pyykkejäni komeroon. Ehkä pussia voisi alkaa kutsua kohta ennemminkin koiranhajuisen pyykin pussiksi. Päivät ja yöt pilkkoutuvat, koska yskä ei salli nukkua pitkiä aikoja: tunti tai pari kerrallaan, sitten valveilla hinkumista ja jossain vaiheessa uudelleen sammahtaminen. Ensimmäisinä päivinä vessanpöntön rengas tuntui niin jäätävältä, että aloin itkeä vessassa, koska renkaalle piti istua kun reisilihakset eivät jaksaneet kannatella pöntön päällä puolikyykkien. Ja kaikkea tätä reunustaa sellainen pahoinvointi ja heikotus, etten ole tiennyt sellaista mahdolliseksi muuten kuin kovassa vatsataudissa.

Sairastaessaan tajuaa, miten paljon oma elämä kantaa -ajattelu perustuu siihen, että on pieniä, hienoja hetkiä. Jos minulla ei olekaan varmaa toimeentuloa, päheää lukaalia, mahtavaa vartaloa, hienoja vaatteita eikä intohimoista rakkaussuhdetta, on kuitenkin aurinkoa lehvästöissä, kävelemisestä toistaiseksi kipeytymättömät jalat, löylyä ähkäisevä kiuas uimastadionilla, taivaan loputtomat sävyt, kasvien tieteelliset nimet, lintujen äänekkyys aamukuudelta ennen töihin hakeutumista. Sairaana menetän oikeastaan miltei kaikki nuo asiat, jotka saavat minut pitäytymään elämässä ja unohtamaan hetkeksi, miten yksinäinen ja tuulentuivertama olo itselläni on menetettyäni Faunin. (En tarkalleen tiedä, mitä olen menettänyt, mutta se on jotain suurta, koska olen näin rikki näin pitkään.) On tietenkin omat ajatukset, ja ne voivat hetkittäin tuntua hyvinkin viihdyttäviltä, kuten vaikka tuo ajatus keuhkokuvatytöistä. Sensationaalisia paljastuksia keuhkokuvatyttöjen elämästä ja niin edelleen.

Omat ajatukset ovat välillä myös melkoisia soita. Esimerkiksi tämä kysymys miksi. Okei, miksen juuri minä? Olen ihan varma, että osaan suhtautua keuhkokuumeeseen rennommin kuin moni muu. Mutta miksi juuri nyt? Aiemminkin olen saanut keuhkokuumeen sellaisissa tilanteissa, joissa olen kokenut olevani täysin yksin ja murheen jäytämä. On kuin suru kirjaimellisesti riuduttaisi. Ja tämä vasta onkin outoa: kiinalaisessa lääketieteessä uskotaan, että keuhkoihin liityvä tunne on suru. Ehkä ei tarvitse rakennella yhdensuuntaisia kausaalihypoteeseja (kiinalaiset eivät ainakaan niin tee) vaan voi sanoa, että suru ja keuhkot kuuluvat yhteen. Melkein aina sairastumiseni hengitystien tulehduksiin liittyvät tavallista suurempiin itkukohtauksiin ja jonkinlaisiin surun alle romatamisen tuntoihin. OLenko ollut sillä tavalla romahtaessani jo viruksen sormeiltavana ja siksi stressin sääteleminen on mennyt pieleen vai kuinka? Vai avaako romahdus tien viruksille, joita joka tapauksessa pörrää kaiken aikaa ympärillä? Noidankehä viruksen etenemisen ja emootioiden yli läikkymisen välillä?

Minusta on tuntunut syksyn, talven ja kevään aikana monta kertaa siltä, että tämä suru on sairastuttaut minut. Tai ettei se ole enää surua, vaan jotain kauhua, tuskaa, jotain sellaista miltei fyysistä kipua siitä, että nukkuu yksin ja yrittää turhaan kesken painajaisia etsiä käsillään lämmintä kehoa jonka viereen tyyntyä. Olen koettanut hyväksyä tuon tilan ja palata siihen rauhallisesti, antaa sen olla. Onhan toki luontevaa, että elämä järkkyy välillä, sellaista tapahtuu. Tähän järkkymiseen ei ole liittynyt samanlaista merkitysten avautumista kuin eroon kymmenen vuotta sitten, kun äkkiä maailma oli uusia merkityksiä täynnä ja kaikki värisi muutoksessa. Ei: tässä on jotain mykkää ja sisäänpäinkääntynyttä. Tämä ei voimauta mihinkään. Ainakaan vielä. Hieman epäilen, voimauttaako tämä missään vaiheessa. Odotan.

Niin että sitten kun saan keuhkokuumediagnoosin, mulkaisen lääkäriä ja ajattelen, että niin niin, mekanistisen selitysmallin mukaan tässä on kehoon tunkeutunut ulkopuolinen pahis ja pistänyt ranttaliksi, mutta totuuden siementä on siinäkin, ettei sitä yleensä ota vastaan niitä pahiksia. Nyt sen on ottanut vastaan ja vielä avosylin. Ja tiedän, miksi: koska elämänhalu hiipuu, on erikseen ponnisteltava jaksaakseen käydä harrastuksissa ja tehdäkseen asioita joista tietää yleensä saavansa voimaa. Niistä saa voimaa, muttei samalla tavalla kuin aiemmin. Ja välillä huomaa ajattelevansa, että mitä ihmettä täällä tekee, kun ei tunnu olevan kellekään mitään annettavaa. On osa ihmiskunnan inhottavasti kuplivaa syöpää kykenemättä antamaan mitään vastalahjaksi. Ei kaiken aikaa, tietenkään On hetkiä, kun olen hengästykseen saakka kiitollinen ihan kaikesta ja kaikille, myös sille kehomielelle, jota asustan. Levollisia hetkiä. Mutta kaipaan sitä, että olisi turvallinen syli. Kaipaan sitä niin että sattuu. Ja samalla en jaksaisi lähteä etsimään ketään uutta ihmistä, koska asiat näyttävät menevän joka tapauksessa pahasti pieleen. En tiedä, uskaltaisinko enää.

Kotona luen, että keuhkokuume iskee tyypillisimmin pikkulapsiin ja vanhuksiin. He ovat toisten armoilla monissa asioissa. Ei ole ehkä sattumaa, että koen itseni mummolapseksi ja saan keuhkokuumeen.

Ja samalla, mikä olisi sen vaihtoehto? Aivan samalla tavalla kun en ole osannut nähdä itseäni kansikuvatytöksi kontrolloituna, en osaa nähdä monia muitakaan asioita kohdallani. En osaa nähdä, että haluaisin rauhoittua toimistotyöhön, lapsiperhearkeen ja sensellaisiin. Haluaisin mennä vapaana, mutta miten se onnistuu, kun kehoni sairastuu kerta toisensa jälkeen pahasti?

Mainitsen kämppikselle, että keuhkokuume tuli taas luokseni tällaisessa kohtaa, kun olen päästänyt surun lähemmäs ja työstänyt tämän kamalan talven aikana yin- ja aerialjoogassa auki keuhkomeridiaanin alueita, jotka ovat perinteisesti olleet itselläni paitsi kestojumissa, myös niin kipeät työstää, että olen vältellyt niitä tarmokkasti koko ikäni. Kämppis toteaa, että ehkä nyt on tosiaan sille hyvä hetki.

Samantien haluaisin peruuttaa takaisin ja ajatella vain pneumokokkia. Mutta en pysty. Minulla ei taida olla paluuta sairausmalliin, jossa keho ja mieli erotetaan toisistaan.

Ajattelen vuoronperään, että annan surun olla, hyväksyn sen osaksi elämääni ja ehkä kuolen siihen, ja vuoronperään, että täytyyhän toki olla jokin keino päästää siitä irti, vähän kerrassaan, vaikken sitä tunnu löytävänkään. Jossain muualla olisin pulassa tämän tilani kanssa, mutta täällä rikkaassa länsimaassa saan kahden viikon saikun ja lääkkeet ja tarvittaessa saan lääkäriltä vaikka printinkin keuhkokuvasta, jossa näkyy selkeä varjostuma.

Hiljainen kesä

Heti kesän aluksi käsi hajosi taas. Tai hajosi ja hajosi, se on hajalla kaiken aikaa, mutta kipeytyy vain toisinaan. On selvinnyt, ettei se pidä ainakaan puutarhatöistä. Eikä kirjoittamisesta. Siksi olen pidättäytynyt kirjoittamasta kaiken muun paitsi välttämättömimmän.

Pääsin sisään pedagogisiin opintoihin vastoin kaikkia oletuksiani. Ehkä suunnitelmani sittenkin olivat riittävän realistiset. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Itse en näe tulevaisuuteen enkä aseta tavoitteita. Kunhan sykähtelen eteenpäin vähän kerrassaan uteliaisuuksien perässä. Ne harovat eri suuntiin.

Ostin jo keväällä kesäkortin kuumassa huoneessa tehtävään joogaan. Koetin sanoa itselleni ankarasti, ettei Murphyn laissa ole järjen häivää, mutta mieli haraa vastaan omin tavoin, lörpöttelee ennaltaluovuttanein kotoa opituin tavoin, että nyt sitten tietysti tulee vuosisadan hellekesä. Entäs sitten, sanon mielelle takaisin, tulkoon vaan. Voin silti joogata kuumassa huoneessa. No käsi ainakin hajoaa juuri sitä ennen, vastaa mieli pilkallisesti. Käy ilmi, että se on väärässä ensimmäisessä väitteessään (kuuma kesä) ja oikeassa toisessa. Katselen sen kosahtamista ilolla, joskin tiedostaen, että toisin päin olisi mukavampi - kuuma kesä ja terve käsi.

Mutta käsipä pitääkin kuuman huoneen joogasta, jonne menen sillä asenteella, että maksavana asiakkaana voin tehdä sen, mikä on minulle hyväksi, ja yksinkertaisesti skipata ne asanat, joista käsi ei pidä. (Kummallista, että tuo täytyy erikseen setviä itselleen ja nimikoida oikeudeksi.) Tai sitten käsi toipuu nopeammin, koska minulla on jo enemmän kokemusta sen lepyttelystä. Olen särkylääkkeillä alle kuukauden, saikulla pari viikkoa.

Hiljaisen kesän alussa olen ehtinyt miettiä mieltä ja kättä. Kumpi on enemmän rikki? Eihän minulla tietysti mitään mielidiagnoosia ole, mutta tunnistan monia ajattelu- ja käyttäytymismalleja, joita en pidä erityisen hedelmällisinä. Luovin niiden ympäri, välillä haastan ja välillä annan olla. En oikeastaan usko, että ne muuttuvat tai katoavat ikinä mihinkään, ne tietyt äänet ja argumentit. Olen vain tullut paremmaksi tuhahtamaan niille, tai ehkä jopa olemaan tuhahtamatta, kuulemaan ne ja päästämään irti. Kuten käden kanssa, laskelmoin myös mielen kanssa. Jonkin verran epämukavuutta on järkevää sietää, houkutella mieltä joustamaan. Mutta ei niin paljon, että on rikki päiviä. Tai öitä: menettää unen.

Luen hämmentyneenä keskustelua keskittymisestä ja joogan harjoittamisesta. Joku suosittelee huonosti keskittyvälle liikkuvaa joogaa jossa ei tarvitse pysähtyä. Huomaan ajattelevani eri tavalla. Jos menen liikkuvaan, rankkaan treeniin, mieleni alkaa purnata ennemmin tai myöhemmin, milloin oikein saa levätä ja vain röllöttää, ja lisäksi sellaiset seikat kuin pystyssä pysyminen ja liikkeen hallinta vievät huomiota haasteesta hyväksyä tapahtuva. Minusta on mukavampaa kuunnella mielen mankuvan, että eikö nyt hitto saisi jo liikkua, eikö saisi liikahtaa edes hitusen, ja eikö saisi ajatella tasapainoa tai linjauksia tai jotain, ihan mitä vaan - yinissä kun kerran asetutaan, levätään useampi minuutti ja koetetaan rentoutua tyhjäksi; onhan se haaste, koska kehoa siinä ei enää tarvitse säätää eikä mielen olisi tarkoitus takertua mihinkään. On vain siedettävä mieltään. Opittava nauramaan sille, päästämään irti sen ei pysty -huudoista. Yinin jälkeen tunnen itseni onnelliseksi, kun saan keskittyä ja kohdistaa mielen enkä halua vain päästää irti silkan irtipäästämisen vaikeuden vuoksi.

Tässä hiljaisuudessa tunnen olevani vipisevämmin elossa kuin niinä vuosina, jolloin asiat ovat menneet päältäkatsoen enemmän niin kuin toivoisi. On niin helppoa ripustautua ryhmien mielialoihin, kalenteriin merkittyihin tapaamisiin, kirjoittamiseen, kaikkeen mieltä nostattavaan. Ei siinä mitään väärää ole. Mutta helposti siitä kaikesta jää liukas jälkituntuma, hajanaisia mielikuvia mielihyvästä ja slapstickmaisesta eestaas ryntäilystä. Kuin tarkkaavaisuus jotenkin liudentuisi, koska sillä on niin monia kohteita.

Hiljaisuudesta nousee ajatuksia, hahmoja.

Jotkut niistä kehittyvät, todentuvat. Järjestämme tänä kesänä Vompsun mökillä jonkinlaiset minifestarit. Tai ehkä festarien ja hiljaisen retriitin risteytyksen. Se on kaukana asioista, joita olen aiemmin unelmoinut tekeväni. Mutta sen tekeminen tuntuu nyt tärkeältä. Ja tekemisen keveys, suunnittelemattomuus.

Aion nauttia siitä nyt kesällä, koska yliopistolla puhutaan sitten taas kuitenkin suunnitelmista ja tavoitteista. Rakennellaan pitäisejä. Aivan kuin aika tai oppiminen loppuisi, jos vain päästäisi irti edes hitusesta kontrollia. 

Halu ymmärtää ja olla ymmärrettävä

Hetkeksi kadotan halun ymmärtää ja olla ymmärrettävä tai edes yrittää sitä. Hetken tunnen olevani elossa ja ilman hätää. Ajattelen, että asiat vain tapahtuvat, ettei minun tarvitse mitenkään ymmärtää niitä tai ottaa niihin kantaa tai asennetta. Vain seuraan, miten ne tapahtuvat. Tähän hetkeen tiivistyy iloa niin paljon, etten osaa selittää sitä niille, jotka ovat lähdössä.

Mutta se kestää tietenkin vain hetken. Sitten seuraa epätoivo ja halu ymmärtää, mitä tapahtuu, miksi asiat menevät, kuten menevät. (Asiat ihmisten kanssa menevät lähinnä pieleen. Pieleen mistä? Jostain hämärästä sisäistetystä mallista "miten asioiden pitäisi sujua".) Jankutan itselleni, että hei, äsken oli niin hyvä olo, kun vain maltoit hyväksyä irrallisuuden, turvattomuuden, putoamisen tunteen, tapahtumisen tunteen. Miksi sinä nyt äkisti taas alat vaatia selityksiä? Päästä irti.

Et sinä tule koskaan tajuamaan, miten nämä asiat pitäisi hoitaa. Et sinä eikä kukaan muu.

Näin sanon itselleni, enkä totisesti tiedä, mitä tekisin seuraavaksi. 

Huutoa sormet kauas näkymättömään imeytyen

On eri asia huutaa yksin metsässä kuin huutaa salissa, jossa jumppa-alustat haisevat juuri paketista aukikäärityiltä. On lauantaiaamu, ihmiset yläpuolisissa asunnoissa ehkä juuri heräilevät. Annan sormien imeytyä kauas etuviistoon, näkymätön kiskoo niitä puoleensa ja niiden siirtymä heijastuu selkään, venyttää sitä, samalla pää nousee lattiasta ja ääni purkautuu. Ääni, joka kietoutuu lantion ympärille ja avaa sieltä säikeen kerrallaan.

Välillä en osaa kuin hämmästellä juoksevia ihmisiä. He jotenkin selviytyvät kaduille ja piinaavat itseään yksityisyydessä kilometri toisensa perään. Hämmennystä syventää se, että tiedän itsekin tehneeni niin. Siitä on kauan, sitä tapahtui ennen kuin polveni tekivät siitä lopun. En osaa enää kuvitella, miten saisin itseni järjestymään sillä lailla. Voin kotona tehdä muutaman vatsalihasliikkeen, mutta saturoidun melko nopeasti ja totean, että tässähän tämä jo oli. Mutta jos makaan salissa ja muutkin tekevät ja näen, etteivät hekään kuole siihen, jaksan toisella tavalla. On kohtia, joissa tarvitsen kannustusta. (Tietynlaista kannustusta, sellainen "pusertaa, jaksaa, jaksaa" ei tehoa lainkaan, herättää ainoastaan inhon pusertamista kohtaan. Olen pusertanut elämässäni aivan liian monet kohdat kehostani tukkoon ja liikuntavammoille. Olen päättänyt tarvitsevani lempeyttä. Sitä kieltä hermotukseni puhuu, vain lempeys saa sen rentoutumaan, päästämään irti, liikahtamaan kauniisti ja tehokkaasti. Tehokkaasti: mahdollisimman vähän ponnistaen ja silti puhtaasti.) Kannustukseksi riittää se, että muutkin näyttävät jaksavan.

Jaksan venytellä itsekseni. Siihen osaan muodostaa rutiinin. Tai siis, jaksan venytellä itsekseni, jos en käy kokopäivätyössä tai kokopäiväkoulussa. Kokopäivätekemisen jälkeen unohdan, miten järjestäydytään lattialle, miten päästetään irti jännityksestä ja avataan kehoa. Juuri kokopäivätekminen vaatisi vastapainokseen ja jaksun kehittämiseksi reipasta liikkumista ja lihashuoltoa, mutta mikäs teet, jos ei jaksa? Tiedän, etten kamppaile tämän ongelman kanssa yksin. Moni muukaan ei jaksa. Joku löysää liikkumisesta, ei vain jaksa kuin maata työn jälkeen. Joku tekee samoin kuin itse teen, löysää työstä, etsii vaikka väkipakolla maailmasta sellaisia töitä, joita on mahdollista säännöstellä sen verran, että jaksaa kiinnostua ja ymmärtää laittaa tietokoneen soittamaan venyttelyyn sopivaa musiikkia ja painuu lattiatasoon. Ja välillä ottaa kävelysauvat ja tarpoo ripeästi hiekkateitä tai uppoaa turkoosiin ja juoksee siinä silmät kiinni, pidentäen joka hengityksellä selkärankaa ainakin mielikuvituksessaan. (En aio edelleenkään ryhtyä syyllistämään itseäni siitä, etten jaksa kokopäivätyötä; sellainen ei tee minulle hyvää. Tekeeköhän kellekään? Minua hämmentää tämä yhteiskunta, meillä on niin paljon materiaalista hyvää, mutta yritämme tappaa itsemme työllä. Miksi?)

Huomaan, ettei venyttelyohjelmani ole kovinkaan tehokas. On venytyksiä, joita suoraan sanottuna välttelen. Enkä saa oikein aikaiseksi mitään dynaamista venytystä. Siksi päätän kokeilla Timeless body -menetelmää. Niinpä makaan eräs lauantaiaamu uudenhajuisella jumppamatolla ja tunnen, miten huuto purkautuu sisältäni. Tunnen paljon muutakin muissa liikkeissä ja asennoissa. Tuli leviää jalan nivelien pyörittelyssä nilkoista ja sääristä nivusiin saakka, läähätän ja hikoilen. Ristiselkää avaavassa liikkeessä tunnen, miten toinen lonkkani lonksuu jäykästi ja kivuliaasti, koska ristiselkä ei suostu joustamaan milliäkään. (Ja tietysti toinen puoli kuin kipeytyvä - puoli, jonka SI-nivelen luo ei nouse sinelmää. Ehkä jäykkä puoli repii pehmeän sidekudoksen arpea jatkuvasti auki? Vamman täytyy olla hyvin pieni, koska magneettikuvassa se ei näy. Mutta yhtäkaikkisesti sinelmä päivystää edelleen nivelraon luona magneettikuvan todistuksista piittaamatta. Se on pysynyt siinä, mitä, nelisen kuukautta.) Ajattelen siinä työstäessäni ja tunnustellessani sitä, mitä menetelmän kehittäjä Nurit Krauss on kirjoittanut kivusta ja parantumisesta.

Sekin tulee mieleen, että jos kukaan ei sanoisi, että jalkateriä pyöritetään mahdollisimman suurella liikeradalla, varpaatkin koukistuen ja ojentuen, vielä kahdesti kahdeksan kertaan ulos- ja sisäänkiertäen, lopettaisin nilkkojen lämmittelyn tähän. Ne ovat jo lämpimät, puolustautuisin itsekseni ja siirtyisin eteenpäin. Mutta nyt vain pyöritän nilkkoja ja tuli leviää ylemmäs, ylemmäs. Jopa takapuoleni lämpiää. Sama polte, joka hulmahtaa äkisti sidekudokseen sen rentoutuessa yin-joogan pitkissä venytyksissä, leviää, vaikken ole suunnannut venytystä mihinkään, pyöritellyt ja ojennellut vain jalkojani ohjeiden mukaan. Sidekudos, vai sittenkin hermotus? Vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen aktivoituu. Ei kai sen ole väliksikään. Jos jokin muu kudos ympärillä kehittää tulehduksenkaltaista tilaa, suomemmin ärsyyntyy, hermotus ei toimi niin hyvin kuin pitäisi. Ja toisaalta, jos hermotus ei toimi niin kuin pitäisi vaan antaa vaillinaista tai viivästynyttä signaalia, muut kudokset eivät osaa aktivoitua liikkeessä tukemaan rakenteita optimaalisella tavalla. (Tai edes siedettävällä tavalla...) Keho muodostaa niin monimutkaisen tapahtumien kentän, jossa holistiset prosessit syöksähtelevät edestakaisin, etten suhtaudu kovinkaan vakavasti epäonnistumiseeni palavan tunnun paikantamisessa tiettyyn kudostyyppiin. Riittää, että lämpiämistä tapahtuu. Tiedän sen edeltävän rentoutumista ja liikkeen helpottumista. Kivun hallintaa. (Ei, kipu ei häviä noin vain, mutta on tiloja, joissa sitä sietää suopeammin, käpristymättä sen ympärille kauhusta. Oletettavasti kroonisen kivun kanssa toimeentuleminen meditaation avulla iskee juuri tähän kohtaan: sietämiseen, käpristymisestä rauhallisesti kieltäytymiseen.) Tai ainakin kipukäyttäytymisen hallintaa...

Viimeinen kohta on se, jossa saa huutaa. Tässä vaiheessa keho tuntuu paljon pehmeämmältä, siedettävämmältä, yhteistyökykyisemmältä. Mutta silti huutamista riittää. Ja jo aiemmissakin liikkeissä keho huoahtelee, puhkuu, ähisee, pihisee, haukottelee. Se päästää irti hajuttomasta, mauttomasta ja ilmeettömästä sisäsiisteyden vaatimuksesta, joka sopii hurjan huonosti yhteen kipujen, turhautumisen, loukkaantumisen, pelon ja myöskin ylitsevuotavan riemun kanssa. (Minulla ainakin välillä vetäisee suruksi, kun olen sellaisella tuulella, että haluaisin halailla kaikkia ja ehkä maata suuressa hengittävässä kasassa heidän kanssaan, ja sitten, pirkale soikoon, istutaan jossain kokouksessa tuoleilla tai ravintolassa ja välissä on pöytä ja on pakko jähmettyä siihen paikalleen ja voi vain hymyillä, mutta sekin on pelottavaa, joskus minua on syytetty flirttailusta, kun olen vain hymyillyt keskustellessa ja ollut fokusoimattoman onnellinen ja kiinnostunut maailmasta. Huh, joskus ja joissain seurueissa ilokin tuntuu kielletyltä! Onneksi mitä vanhemmaksi tulen, sen tarkemmin vetäydyn tällaisista seurueista. Sekin tuntuu tavallaan väärältä, koska kuinka he oppisivat iloa ja rakastamista, jos he eivät näe sellaista tapahtuvan... mutta toisaalta, jos se heitä jollakin tavalla uhkaa, eivät he sille kuitenkaan avaudu, ei kai se voi olla minun vastuullani viedä iloa sinne, minne sitä ei haluta.)

On ihanaa saada huutaa seurassa pelkkää ääntä, huutaa ulos ja kurkottaa tilaan ja tuntea, miten pettymykset ja väsähtäneisyys ja nuiva sisäily purkautuvat kehosta ja miten paljon sitä kaikkea onkaan taas kertynyt, vaikka saankin nykyään hieroa ihmisiä. Se oikeasti auttaa kestämään omia kipuja yllättävän paljon, että voi helpottaa jonkun toisen ohimenevämpiä kolotuksia. On ihanaa saada maata siinä ja huutaa ja tiedostaa, miten kerrostalo kohoaa kaikkialla ympärillä ja sateen hakkaama kaupunki kuivuu auringossa ja on viikonloppu ja tätä kaikkea ei tarvitse piilottaa mihinkään. Tulla havaituksi ja havaita, tehdä se seurueessa. Tietysti irti päästäminen huutamalla on metafora, mutta keho vastaa ääneen yllättävän hyvin. Yksin venytellessäni olen harvoin hiljaa. Sekin on yksi peruste musiikille: talon seinät ovat paperia, ja jos huudan ja puhisen ja valitan, joku saattaisi ahdistua, eihän hän voisi tietää, että hakeudun venytyksiin vapaaehtoisesti siellä suljetun oven takana. Musiikki peittää. Mutta musiikki auttaa myös kestämään. Se on rakenne, johon mielen turvaköysi on hyvä loksauttaa kiinni. Takareisi venyy, pian kertosäe tulee uudestaan, vielä hetken kipuun hengittämistä, sitten saa valahtaa lämpimään hiljaisuuteen, seuraavan kappaleen alkutahteihin, järjestää itsensä uudelleen venytykseen.

Yksin tekeminen tuntuu toisenlaiselta kuin seurassa tekeminen. Hengittäminen, venyttäminen, nukahtaminen, huutaminen. Tanssi musiikkiin tai ilman musiikkia, koreografiaan tai improvisoiden. Ruoan pureksiminen ja nielaiseminen.

Sekin tuntuu hullunkuriselta, kun tarkemmin pohtii, että vapaaehtoisesti pyöräilee toiselle puolen kantakaupunkia ja lukitsee pyörän tanssistudion pihaan, jotta sitten hetkeä myöhemmin voisi tuntea, ettei voi aivan vapaasti valita, jaksaako tehdä tämän toistojen sarjan loppuun saakka. Mutta voi sen ajatella myös toisin: että menee sinne hakemaan tukea. Että toiset ihmiset ja heidän hengittämisensä ja huutamisensa, heidän nilkkojensa pyöriminen on kuin käsi, joka lempeästi ohjaa oman liikkeen vaikean, huudattavan paikan ohitse tai yli. Että ei tarvitse jäädä yksin oman kehoneuvottomuutensa kanssa, oman kysyvän kipunsa vangiksi. Ei tarvitse salata eikä hävetä, voi hyväksyä ja saada apua siihen kestämiseen, joka on yksin toisinaan liian vaikeaa.

- Keskeytän kirjoittamisen hetkeksi ja näen ikkunasta ystävättären työntävän vaunuja tai rattaita mäkeä alas musta mekko päällään. Vilkuttaisin, ellei hän olisi selin ja elleivät valaisemattomat asunnot näyttäisi mustilta aukoilta kirkkaasta päivänvalosta tarkastellen.

Aivan näillä minuuteilla alkaa ilmoittautuminen sekä Kalliola-opistoon että työväenopiston liikuntatunneille. Onneksi yksin ei tarvitse jäädä, ei ainakaan kehonsa liikuttamisen kanssa.

Pyytämättä

Kuinkahan rennoksi on mahdollista mennä? Mistä voi tietää, onko niin rento kuin mahdollista?

Putoaminen tai irti päästäminen alkaa kai jo lauantaina. En meinaa töissä pysyä hereillä, mutta attribuoin sen virheellisesti edellisen illan illanistumiseen. Ensiksi rentoutuminen ja irti päästäminen tuntuu tylsistymiseltä. Ei vain jaksa mitään. Eikö kuulostakin pitkästymiseltä, jos on edelliset viikot koettanut hallinnoida valtavaa mielikuvien myllerrystä ja kiihtymystilaa? Kyllä vain. Äkillinen hiljaisuus tuntuu jotenkin - no, kauhistuttavalta, tyhjältä, innottomalta.

Sunnuntaina löysyys vain syvenee. Tuntuu kuin keho luopuisi itsensä lämmittämisen periaatteestakin. Peiton alla viluttaa, vaikka päällä on fleecehuppari. Joogatunnilla jaksan niin huonosti ja kovaäänisesti huohottaen, että opettaja tulee kysymään, onko kaikki okei. On on, vastaan, tuntuu vain aika hurjalta, en oikein jaksa tämän enempää. Joogatunnin jälkeen valve on melkein jotakin muuta. Hyvä jos jaksan silmiä räpäyttää. Se, että ponnistautuu jaloilleen ja raahautuu pesemään hampaat, tuntuu melkein ylivoimaiselta.

Nyt on maanantai, ja huomaan rentouden syventyneen entisestään. Koulu alkaa poikkeuksellisesti vasta iltapäivän puolella, joten herään valonkajastukseen taivaalla, ja vasta puoli yhdeksän aikaan, kun olen aiemmin säpsynyt joka aamu kuuden-seitsemän pintaan hereille täysin virkkuna ja valmiina tarttumaan kouluasioihin. (Ja olen tarttunutkin niihin.) Nyt makaan sängyssä ja vain vaivoin kömmin vaatteisiin, jotta voin kavuta portaita kerrosvälin ylös ja koputtaa Faunin oveen huomenta. Ja aamiaisen syötyäni vetäydyn uudestaan vaateriin. Ja alan vähitellen hahmottaa, ettei tässä nyt ole kyse mistään iltavalvomisista tai viikonlopuista tai muista semmoisista, muistan nimittäin tämän olon, tämä on sellainen olo, joka on, kun rentoutuu olosuhteisiin. Silmäilen päiviä ja viikkoja taaksepäin ja huomaan palautuneeni nyt siitä anatomian kokeesta, joka oli perjantaina ennen syyslomaa. Siis kaksi viikkoa ja kolme päivää sitten. Aika kauan sitten. Ja kuinkahan pitkään stressasin ennen sitä? No, ainakin pari viikkoa...

Kohta varmaan määrätään seuraava anatomian tenttipäivä, ja jännitys alkaa taas kiertyä ja kiristyä. Se tapahtuu vaivihkaa, mutta niin tapahtuu palautuminenkin. Moni luokkatoveri ei tehnyt syyslomalla mitään koulun eteen, itse en pystynyt mitenkään siihen, koska anatomian koe oli juuri ollut eikä rentous tule käskien. Se tulee vähitellen, pyytämättä, porrasmaisina pudotuksina. Usein kun putoaa tensiossa portaan verran alaspäin, kuvittelee, että tämä on nyt sitä, tämmöistä tämä on, tämä rentous. On jotenkin huvittavaa, miten monta kertaa samaan halpaan menee. Vasta nyt kuvittelen tietäväni, mitä rentous on, ja nauran syysloman höyhenenkeveille rentousfiiliksille ja viime viikon hieman raskaammille rentousfiiliksille... kuvittelen, että tämä on rentoutta, tämä. Fantasioin, että ne ihmiset, jotka tarvitsevat kahvia käynnistyäkseen, niin he saattavat sanoa, ikään kuin olisivat moottorisahoja tai autoja, että heistä tuntuu tältä, että tämmöinen on ehkä heidän normaalinsa. (Mutta minä en tietenkään halua tästä yhtään mihinkään.)

Viime viikon loppupäivinä tuntui välillä aivan kauhealta enkä oikein tiennyt, mistä oli tarkalleen kyse. Huomasin vain itkuisuuden ja ajatuskuviot, joita oli vaikeaa pysäyttää, ja koetin jättää ne omaan arvoonsa. Ehkä se oli viimeinen paakku rentoutumisen tiellä? Sitä on vaikeaa arvioida. Vai onko kyse siitä, että jännityksestä on vaikeaa päästää irti, että sen luiskahtaminen ulos kehosta tuntuu jotenkin väärältä sillä hetkellä, että ajatus, ettei juuri nyt mitenkään jaksaisi, tuntuu jotenkin sopimattomalta ja siitä menee aivan solmuun? Nyt se on ohi, solmu auki, vaikkei mitään ole ratkaistu sen kummemmin kuin ennenkään.

Rakastan tätä tilaa. Painavia raajoja, sitä että herää rauhallisena ikään kuin maailman kanssa ei olisi rutosti sovittamattomia velkoja. Äkkiä edellisen viikon jyskyttävät ajatukset tuntuvat yhtä hönteiltä kuin millaisiksi ne silloin tiesi. Tämä tila tulee pyytämättä enkä tee mitään ryhdistäytyäkseni siitä. Makaan sängyllä kyljelläni, toinen käsi selän takana sojottaen, toinen rintalastalla nyrkissä, patja nousee edessäni kuin maininki, kannattelee, aamupäivää kuluu, en jaksa liikahtaa. Olisi rokoteresepti haettavana, kissanvessanpuruasiaa eläinkaupasta, tiskit, tekemistähän aina löytyisi. Makaan ja hengitän. On pyöräiltävä kouluun ja hierottava niskahartiaseutua ja se videoidaan, vaikeaa uskoa, että nyt jaksaisi panostaa täsmälliseen rytmiin tai ryhtiin, mutta kieltämättä laiskuudesta voi versoa jonkinlainen liikkeiden eleganssi, kun turha yrittäminen tipahtaa pois. Illalla on vielä yin-jooga, sitä ennen on jaksettava pyöräillä takaisin. Onneksi voi taluttaa ylämäet.

En osaa sanoa, rakastanko tätä tilaa jotenkin enemmän kuin muita moodeja. Enpä kai. Pidän siitäkin, että herään aamuisin pontevana ja odotuksia täynnä. Enkä pidä mitään moodeista kai sen todellisempana kuin muitakaan, sen enempää "itsenäni". En koeta säädellä itseäni kemiallisesti kohti pirteyttä ja jaksavuutta, kuten monet tekevät. Saatan kokea hetkellistä huolta tai kauhua siitä, miten en osaa laskeutua rentouteen, mutta harvemmin siitä, etten jaksa innostua asioista juuri jollakin hetkellä. Tässä rennossa moodissa tuntuu siltä, että olisi siunaus jättäytyä kaikesta sivuun, jäädä työttömäksi ja vain maata sängyssä. Toisaalta tiedän, että jos makaan sängyssä pari viikkoa, keksin jotakin, joka sähköistää minut. Pisin sängyssämakaamisaikani oli neljä vuotta sitten. Silloin makasin oikeastaan koko joulukuun. Olin juuri eronnut enkä oikein hahmottanut, kuka ja missä olin, mutta olin myös täysin rento ja hyvin surullinen ja täynnä armoa kaikkia kohtaan. Sitten äkkiä syöksähdin takaisin ihmisten maailmaan täynnä tarmoa, kriittisenä ja leikinnälkäisenä.

Elämän impulsaatio tai rytmillisyys ei tunnu hermostuttavalta, ei ollenkaan. Se tekee kaikesta kiinnostavaa. Sekin on jotenkin kutkuttavaa, miten vähän tuohon rytmiin pystyy vaikuttamaan. Vaikka kuinka käy rentoutustunneilla, korkeakierroksisessa tilassa rentoutumisesta ja irti päästämisestä tulee suunta, tavoite, proggis - jotakin tuommoista tarmokasta ja päättäväistä. Ja kuitenkin rentoutumisessa on kyse jostakin aivan muusta. Ja sen tietää, silloinkin, mutta siihen ei vain pääse. On vaikeaa päättää luovuttaa. Luovuttamisessa ja luopumisessa tuntuu olevan kyse jostakin aivan muusta kuin päättämisestä.

Pyytämättä keho jännittyy ja rentoutuu, velloo kohti ihmisiä ja heistä kauemmas, se on enemmän säätila kuin talo, eikä auta kuin sonnustautua asianmukaisiin varusteisiin, jotta tuntuisi siedettävältä ja iloiselta elää ja asua sitä päivästä toiseen.

Irti päästäminen ja muuta omituista

Kirjoitan ystävälle pitkää kirjettä. Koetan pitää sen lyhyenä, mutta välillä meinaan tempaantua. Jokin minussa kuitenkin pidättelee, koska tiedän, että on parempi puhua sitten pitkään kun hän palaa, istua jossakin puistossa, istua ja puhua ja kuunnella vähintään yhtä paljon, kuulla kuinka sanoo itse asioita, joita ei tiennyt tietävänsä. Kirjoittaessakin se on mahdollista, mutta sitä ei huomaa samalla tavalla. Sen huomaa vasta jälkeenpäin, jos malttaa lukea läpi kokonaisuudessaan sen, mitä kirjoitti. Hämmennys: Onko minulla tämmöisiä ajatuksi? Ihanko todella?'

Ehkä sanan "minulla" voisi poistaa tai ainakin korvata sanoilla "minun ulottuvillani". Eivät ajatukset ole omiani, eivät edes nämä sormet, jotka painelevat näppäinkirjaimia tai kirjainnäppäimiä, miksi toisin on oikein ja toisin muka väärin, kuka ei muka ymmärrä näppäinkirjaimia... mutta ajatukset voivat olla ulottuvillani tai voi olla, etten saa niistä kiinni. Miksi jostakin ajatuksesta ei saa kiinni? Termit voivat olla vieraita tai ne voi käsittää väärin tai sitten on riidanhaluisella tuulella ja saivartelee niiden merkityksen kanssa ja räksyttää päänsisäisesti. (Onneksi sitä enää harvemmin, ajattelen sitä ammattitautina, josta nyt voin kasvaa poispäin.) (Ah, ja sitten alan saivarrella sanasta "minulla", sen omistusoletuksesta... dear, dear.) (Nyt lopetan tästä aiheesta. HETI.)

Koetan pitää kirjeen keveänä, luettavana. Vaikka luettavuus taitaa olla enemmän tilanteen kuin kirjeen ominaisuus, sanojen nälkää.

Takerrun siihen mistä aloitan, vaikka koetan kirjoittaa jostakin muusta, irti päästämisestä. Siitä nimittäin koetan kirjoittaa. Enkä tiedä, onnistunko. (Mutta tiedän, että sinä luet tämän ja ehkä tämä onkin se toinen näkökulma, joka päästää sinut sisäänsä. Mistä sen voi tietää.) Mutta minusta tuntuu, kun olen ajatellut lukemaani päivän tai kaksi ja sulatellut sitä kuten boa jotakin suurta ruhoa, hiljaisena ja tyytyväisenä, auringonläikässä (kyllä vain, myös sateella, sade on minun aurinkoani myös, valokeila, joka tuo ihoni ja kehollisuuteni esiin, tanssittaa), että eikö tässä kaikessa olekin eräs kuvio, suuri ja toistuva ja raivostuttava ja silti kauhean inhimillinen ja ymmärrettävä ja helposti armahdettava, nimittäin takertumisen kuvio, ja että takertuminen on kuitenkin jotakin, jota ei tehdä näpein, ei paitsi silloin kun säikähtää oikeasti jotakin, tämä on mielikuvituksella takertumista, ja että sitä luonnehtii ennen kaikkea yksi pelko.

Mitä enemmän olen puhunut ystävien kanssa aiheesta, sitä selkeämmäksi alkaa käydä, että tämä pelko voisi olla nimeltään "olen vahingoittanut häntä, olen toiminut typerästi, annetaanko minulle enää anteeksi" tai jotakin sinnepäin. Vompsulla pelon nimi on ilman sitalopraamia tai sertraliinia suunnilleen "jälkeeni on jäänyt konkreettinen vana ruumiita, jotka ovat kohdanneet , tuhonsa silkkaa omaa ajattelemattomuuttani ja huolettomuuttani, vastuuttomuuttani" ja omani on ehkä "tuhoan sinut ennemmin tai myöhemmin vaikken tarkoitakaan mitään pahaa, jokin vain menee pieleen, olen ajattelematon ja vähän kömpelö". Se on raivostuttava pelko, koska se hajottaa läsnäoloa tilanteissa. Tarvitaan monta altistusta tietyn ihmisen läsnäololle, hänen jota pelkää vahingoittaneensa, ennen kuin pelko vähitellen löysää puristustaan ja kykenee aistimaan ja päättelemään, että ei, arpi jonka jätin tähän ihmiseen, ei ole kuolettava. Siihen ei ehkä enää tartu aurinko, mutta entäs sitten. Sitä ei huomaa, ellei sitä hakemalla hae.

Kukaan ei ole koskaan särkenyt sydäntäni. Olen tullut surulliseksi, ollut vihainen, tuntenut itseni laiminlyödyksi ja hylätyksi, mutta kukaan ei ole särkenyt sydäntäni. Se on jyskyttänyt sormenpäissä, korvalehdissä, tuntunut riittämättömältä paineessaan joinain huonostinukuttujen öiden aamuina.

Ja ne möykyt, joita minulla on ollut, tai jotka ovat olleet ulottuvillani, hah, tässäpä hyvä itsen piikittelykeino, lempeä ja naurava - niin, ongelmat ulottuvillani - ovat olleet omaa anteeksiantamattomuuttani lähes läpikotaisin. Tietysti sitä on välillä ruokittukin, mutta olen itse päättänyt nielaista vihjaukset ja syytökset ja möykynnyt itselleni, mutta sanonu enimmäkseen ääneen, että minulla on vaikeaa nykyään olla sen ja sen kanssa. Eihän minun nyt tarvitsisi olla huolissani siitä, että ystävä ei vaikka nähdessä hymyile kertaakaan tai vaikuttaa jäykältä ja jotenkin vihaiselta, ei se ole minun asiani, en todennäköisesti saa asiaa muuttumaan miksikään. Se on siinä tilanteessa, niin vain on, voisin silti sanoa, mitä haluan sanoa. Joskus se onnistuukin. (Tänään saan yhden asiakkaan nauramaan hänen syytellessään synkeänä säätä. Menen siihen mukaan ja synkeilen niin antaumuksella, että hän herahtaa nauruun. Ja sitten sanon virnistäen: "Mut puut tykkää!" Ja asiakas nauraa ja kiittää, huiskaisee paperilla. Mikä hänet tarkalleen saa nauramaan, en tiedä. Mutta tulen itsekin hyvin iloiseksi.) Mutta jos toisen vaikeana oleminen tuntuu vaikealta, pian ollaan vaikeuden pyörteessä. Kuka uisi ensiksi rannalle ja ojentaisi naurun nyörin toiselle?

Jotenkin mitä enemmän tätä asiaa pyöritän, minua alkaa pyörryttää. Mihin mieli takertuu? Johonkin kuvitelmaan. (Sen huomaa selkeästi kuvitelmaksi silloin kun havahtuu.) Omaan kuvitelmaan, joka ei siedä päivänvaloa ja jota siksi suojelee tarkasti, piilottaa sen pimeään komeroon ja käy siellä hiplailemassa sitä. Minä olen niin kauhea ihminen, byhyy.

Miten se sopii yhteen sen kanssa, että maailma on tanssi, jossa tuulet kääntyvät ja vuodenajat pyörähtelevät sylipainia ja rusokirsikkapuu niiaa tuulta ja pudottaa sateella terälehdet, ja ihmiset kohtaavat aukioilla ja kaduilla, eleet pulppuavat heistä esiin silloinkin kun sanat pyrkivät kieltämään kaiken? Miten, kysynpä vain! Rusokirsikat eivät odota minulta mitään. Eikä pilvien vana (joka on joskus alhaalla roikkuva tukahduttava peitto). Miksi sitten odotan itseltäni jotakin? Odotanko joltakulta toiseltakin? Ehkä joskus, mutta se on aika haurasta toivomista. Mutta vähemmän, toiset ihmiset, heille on helpompi antaa anteeksi, kun he luettelevat tekemiään karmeuksia, häivähtää hämmästys: mikä tässä nyt niin karmeaa tai vakavaa on? Itsensä kohdalla tekee jonkin kumman poikkeuksen ja tolkuttaa: niinmutku kukaan muu ei voi muuttaa mua, niinmutku jonkun pitää välittää, niinmutku jotakin on tehtävä, en saa satuttaa toisia.

Ja silti satutan toisia, ihan huomaamattakin.

Entä jos en halua satuttaa toisia, mutta jotenkin niin vain käy? Pystynkö päästämään irti surusta ja siitä möykystä, että voi hitto, nyt olen taas kömpelyyttäni jotenkin saanut asiat kaaokseen? En nimittäin usko, että suru ja pelko ovat hyviä opettajia. Eivät ne suuntaa innokkaasti uusiin asioihin. Niiden luota voi paeta, mutta pakeneminen ei ole innokasta. Siitä puuttuu kiinnostus, paneutuminen, se hetki, läsnäolo siinä hetkessä.

Yksi päivä seurasin vesijuoksualtaassa erään miehen edesottamuksia. Hän jutteli kaikille juoksijoille. Jo pitkältä saattoi erottaa, miten moni jäykistyi, lasitti katseensa ja katsoi toisaalle tai virittäytyi vastaamaan tavalla, joka tukkisi toisen suun. Koska eihän se nyt käy, että vesijuostessa jutellaan, ihan tuntematon tyyppi! Aluksi kun en vielä kuullut, mitä mies sanoi, ajattelin hänen ehkä kommentoivan naisten kehoja, sen verran lukossa monen kehonkieli oli. Mutta kun liikuimme hitaasti lähemmäs vastakkaisia kaistoja pitkin, kuulinkin hänen puhuvan säästä! Niinpä kun hän puhui minulle säästä ja säärystimistäni, vastasin ystävällisesti ja helpottuneena. Minusta oli oikeastaan aika mukavaa tulla puhutelluksi sillä lailla. Mutta suurimmasta osasta altaassa olijoita ei selvästi ollut. Ja tulin mietteliääksi, että tajusikohan se mies, miten moni nainen pelkäsi hänen lähestymistään? Mies oli toisen miehen seurassa, ja tälle toiselle puhuessaan hän vaikutti jotenkin soveliaammalta. Kuitenkin kuulin, miten hän puhui ihan samoja asioita tälle toiselle miehelle kuin ohittamilleen naisillekin, niille, jotka jäykistyivät ja olivat hyvin kiusaantuneen näköisiä. Tuo seuramies ei vain reagoinut häneen inhoten, ja siksi silloin hän vaikutti jotenkin - no, vähemmän aggressiiviselta. Se oli jotenkin antoisaa tarkkailua, koska tajusin, miten aggressiiviselta vaikuttaminen riippuu paljon siitä, miten se, jolle puhutaan tai elehditään, suhtautuu saamaansa huomioon. Olisi uteloittavaa tietää myös, ajattelivatko muut juoksijat, ne jotka jotenkin jäykistyivät, että tunsin miehen ennestään tai jotain, koska suhtauduin häneen neutraalin ystävällisesti.

Tietysti he saattoivat ajatella, että olen yhtä kajahtanut, jotakin sellaista he kai ajattelivat nimittäin, puhua nyt vieraille ihmisille noin, miehen puheessa oli oudon soittorasiamainen sävy, jotenkin hieman hysteerinen, sekö heidät säikäytti? Itse olin kuitenkin hyvin tyytyväinen siitä, että yksinkertaisesti päätin olla huolestumatta ja ajattelin, että voin aivan mainiosti jutustella ystävälliseen sävyyn ja että jos tilanne jotenkin kehittyy uhkaavaksi, reagoin vasta sitten torjuvasti. Useimmat eivät tehneet tällaista päätöstä. Ehkä heidän elämänsä on kiireisempää. Minulla on nyt aikaa ja rauha. Tilanteeni on jokseenkin hyvä. Sen pitäisi säteillä toimintaankin, ja tuossa ainakin niin tapahtuikin.

Kummallisinta miehessä oli se, että hän lähestyi kaikkein kärkkäimmin juuri niitä, jotka torjuivat hänet inhoavimman näköisinä. Silti minusta miehen elekieli ei ollut kiusaajan elekieltä. Ei, hän haki kontaktia. Ja minulle hän ei sanonut enää mitään yhden ystävällisen juttutuokion päätteeksi. Kai hän totesi jo saaneensa kontaktin ja halusi sen kaikkiin. Omituinen tapaus, mutta tavallaan hyvin ymmärrettävä. Minulla on joskus ollut miesten suhteen vähän tuommoinen vinouma. No, enää ei kyllä ole. Nykyään kutsun töykeyttä ja varautuneisuutta ihan töykeydeksi ja varautuneisuudeksi, en arvoituksellisuudeksi tai miksi nyt sitä sitten olisin kutsunutkaan. Siitä on niin kauan etten oikein muista enkä ymmärrä, mikä kotkotus sekin lie ollut.

Hmm, ajauduin tähän jotenkin irti päästämisestä.

Ei aavistustakaan, miten.

No, ainakin osaan päästää irti aiheestani... ;)

Toivon, että tänään saan rapatanssia kunnolla Maailma kylässä -festareilla. Tanssiminen on vain niin ihmeellistä. Se päästää irti kaikesta siitä, mitä on oppinut aikuisesta liikkumistyylistä. Haa, äkkiä kädet heiluvat, jalat rummuttavat, pää kallistelee, torso lieruaa eestaas.

Joskus herkkinä hetkinä minua itkettää se yksi lause, jonka mukaan ainoastaan Merleau-Ponty tanssi kaikista niistä sen ajan ranskalaisista filosofeista... Voiko se olla totta? Tuntuu kauhealta ja synkeältä. Mitkä ovat ne ajatukset, jotka estävät kehoa liikahtelemasta musiikin tahtiin, sulautumasta siihen, tulemasta yhdeksi tilanteen ja koko maailman kanssa? Ovatko ne samoja tai sukua niille, jotka äkkiä räväyttävät kesken ilon ja innostuksen silmien eteen tuomiopäivämäisiä näkyjä, joissa ystävät suuttuvat ja pyörittelevät päätään, jälkeen jää loukkaantuneiden ja kauhistuneiden ihmisten vana ja jossa inhoaa itseään elämänsä loppuun saakka?

Miten turhia ja vahingollisia ajatuksia.

En erotu muille niin, en pistä esiin maisemasta, olen osa ihmismassoja tai puiston kasvillisuutta, melkein kiinnikasvanut siihen. Kuljen puiden lomitse ja alitse ja katselen rastaita ja oravia ja kukkia ja huolestus lakkaa.

On myös ihmisiä, joiden kanssa en tunne huolestusta.

Heidän seuransa tekee hyvää, auttaa päästämään irti. Havahtumaan, ravistamaan tomua turkista. Näitä ihmisiä ei ole paljon, mutta muutamakin saa aikaan paljon.