Avaruusplimplomrentoutusputki ja lankashoppailumielenrauha

Magneettikuvauslaitteen designista ei ole tingitty. Olen etukäteen kuvitellut peltistä, ehkä vaalean petrolinsinistä etulevyä, muttereita, ruuveja, neliskanttista muotoilua ihmisensisäistysputkea lukuunottamatta. Mutta laite levittäytyykin huoneeseen valtavana muovisena sylinterinä, vähän kuin disneyworldin jättimäinen kodinkone. (En olen käynyt disneyworldissa, mutta kuvittelen, että siellä voisi olla jättiläiskokoisten kodinkoneiden halli, jossa saisi kiivetä blenderiin ja kiipeillä sähkövatkaimen terähäkeissä.) Se on valkoinen ja aukkoa kiertää vaaleanvihreä rantu, ja aukon yläpuolella lukee SIEMENS. Kummallakin puolen pyöreää aukkoa vilkkuvat numerovalot ja näppäimistöt, joilla kenties säädetään jotakin. Aukon edessä odottaa vuode. Käyn sille selin ja saan tyynyt pään ja polvien alle. Patja tuntuu olevan tempuria.

Olen unohtanut oman ceedeeni pukuhuoneeseen, mutta tuumaan, että kun tämä on kallista lystiä, varmasti palvelukin on sen mukaista, ja pyydän hoitajaa hakemaan minulle omat musiikkini, sieltä sopii laukusta penkoa. Kun hoitaja lähtee hakemaan musiikkeja - kyllä, siellä on vain yksi levy, se juuri - mieleeni pilkahtaa, että entäs jos laukussa onkin puoliksimädännyt banaaninkuori tai muuta ällöä, sellaisia yllätyksiä nimittäin löytyy laukuistani tuon tuosta. No, ei sen kai ole väliä. Eivätköhän hoitajat ole nähneet villimpiäkin käsväskyjä. Ja äkisti kuulosuojaimista alkaa virrata Sigur Ros. Levy on löytynyt.

Hoitaja tulee vielä viereeni ja sanoo kaiken olevan nyt valmista. Tarkistan, saavatko käteni letkottaa missä hyvänsä. Saavat. Jätän ne vatsan päälle suojaksi, toisessa kädessä hassu koiranvinkulelumainen puristuskapula, jolla voin hälyyttää hoitajan paikalle, jos minulle tulee tarve liikkua. Sänky nousee tasaisesti ja liukuu sylinterin sisään. Koska valkoinen muovikaari näyttää tylsältä, suljen silmät ja teen samaa kuin muutenkin Sigur Rosin tahtiin: rentoudun, hengittelen vain ja olen.

Neljäkymmentä minuuttia on pitkä aika pysyä aivan paikallaan. Parinkymmenen minuutin päästä selkäranka on rentoutunut paikallaanoloon ja alustan kannatteluun jo niin paljon, että haluaisin siirtää takaraivoa ja ristiluuta kauemmas toisistaan. Mutta magneetti nakuttelee musiikin takana vaihtaen välillä paikkaa, tahtia ja taajuutta, joten pidättelen kehoani valahtamasta rennompaan asentoon. Takareisissäkin tuntuu äkillinen hervahdus, kun hamstring-lihakset rentoutuvat kertaheitolla. Kun lähentäjät ja leveän peitinkalvon jännittäjälihas rentoutuvat, jalat tahtoisivat hervahtaa ulkokiertoon. Koetan pitää jalkoja paikallaan mahdollisimman rennosti, niin vähällä lihasvoimalla kuin mahdollista. Kone nakuttaa, Sigur Ros plimplommaa, nakse nielee kahden kuukauden vuokran suuruisen summan surutta.

Haluaisin päästää irti ja laskea kehon pitkäksi ja löysäksi, mutta hengittäminenkin tuntuu vähän rikolliselta, eikä minulla ole tietenkään varaa ottaa magneettia uusiksi. (Ja jos tarkalleen mietitään, ei minulla oikeastaan olisi varaa maata sylinterissa naksunan sisässä, mutta joskus on vain oltava miettimättä tarkalleen.) Äkkiä tajuan, miten laajasti hengittäminen tuntuu lannerangan nikamissa ja miten ristiluukin hieman keinuu hengityksen tahtiin. Koetan hengittää ainakin todella hitaasti, ettei kuvista tulisi suttuisia.

Yritän kuvitella magnettiset signaalit, jotka matkustavat keräimeen lantioni ja alavatsani päällä. Magneetit ovat sylinterin paksujen seinämien takana hyvin kylmässä tilassa. Seinämät ovat niin paksut, koska magneetit ovat aika suuria ja niiden asuinpaikan kylmyys on eristetty ympäristöstä tyhjiön avulla. En oikein ymmärrä prosessia, vaikka olenkin lueskellut sivua, jossa selitetään magneettikuvauslaitteen toimintaa. Jääräpääni yhdistää laitteen enemmän suurelloisiin kodinkoneisiin ja tieteiselokuvien unikapseleihin.

Äkisti kaikki on ohitse. Sen huomaa siitä, että tällä kertaa kopseen tauottua musiikki kuulosuojaimista katkeaa kesken kappaleen. Sitten joku sanoo vaimeasti, kaukaa, että nyt kuvat ovat valmiit. Kädet nostavat kuulokkeet korvilta ja sänky lähtee liukumaan laitteesta ulos.

Saan mukaani elämäni toivottavasti kalleimman cd-levyn.

Olen kaikesta jotenkin niin kovissa kierroksissa, että päätän tarvitsevani hieman muuta ajateltavaa. Koska isoäidinneliöhulluus ja mykyröiden loistavien tulosten myötä yhä pahentunut värjäyshulluus (koetan selvitä lataamaan kuvia lähiaikoina; ihan uskomatonta, miten vaisuista, rumista langoista tulee kauniita intensiivisten värien myötä) ovat työn alla ja rytmittävät ajatuksiani, poljen pyörän keskustaan ja käyn yhdessä lankakaupassa sekä ostamassa Behnfordsilta Kool-aid -värejä, joita olen kuolannut jo monen viikon ajan, mutta ollut koko ajan joko liian kipeä tai sitten koulussa tai töissä. Löydän mitä ihanimpia lankoja, muun muassa alpakka- ja kamelisekoitelankoja. Oih! Ja vaikka langat ovatkin melko hintavia, eivät ne tunnu ollenkaan kalliilta kahden eri alueen magneettikuvan hintaluokkaan verrattuna... sitä paitsi on jollakin tavalla hauskaa, että isoäidinneliöpäiväpeitteeseen käytetyistä langoista osa on saatu lahjaksi ystäviltä, osa mummulta, osa on ostettu kaupasta ja osa kirpparilta, ja kuiduista mukana on perusvillan lisäksi merinoa, silkkiä, alpakkaa, kamelia, angoraa, mohairia, kashmiria, bambua, puuvillaa.

Iltapäivä venyy, sataa. Koetan levätä ja olla tekemättä liikaa lanka- ja virkkausasioita. Maanantaina alkaa näyttö, nyt olisi vain otettava rauhallisesti. Mutta huomenna on töitä ja ylihuomenna äitienpäivä, koko ajan täytyy liikkua eestaas ja tehdä asioita ja kenties kaikki silti järjestyy.

Mykyrät

Uuh, joskus on vaikeaa. Vaikka kivut pysyvät siedettävissä rajoissa ja posti on kantanut toiselta puolen maailmaa kahdellatoista eurolla mielenkiintoisen opuksen, ei kommunikaatio tunnu sen helpommalta kuin ennenkään. Nyt kun en ole enää niin kivun lamauttama, tyydyn ihan peruslevottomuuteen. Haluan muiden elävän omaa elämäänsä, mutta en osaa kärsivällisyyttä. Kun Fauni ilmoittaa menevänsä ulos illalla, se on minusta okei ja terve merkki, ja ilahdun, mutta käyn hyvin kärsimättömäksi ja haluaisin, että hän lähtee heti ilmoitettuaan menostaan. Tämä on piirre, jonka olen aiemminkin huomannut itsessäni ja joka on onnistunut toisinaan pillastuttamaan lähipiirini. Jotenkin lähtemiset ja tulemiset ovat hermostuttavia, ja se, että tuota hermostusta venytetään, ei tunnu mukavalta. Fauni tulkitsee murinani osoitukseksi siitä, etten haluaisi hänen menevän, ja saan tehdä töitä, jotta hän ymmärtää, ettei ole kyse mistään semmoisesta.

No, Fauni lähtee ennen kuin hänen olisi pitänyt, koska hänelle tulee siitä kaikesta jotenkin levoton olo. Niin levottomuus tarttuu, ja siitä jää vähän paha mieli. Koetan mennä juttelemaan Vompsunkin kanssa, mutta hän tekee nykyään aina töitä nukahtamiseensa saakka, joten jään sitten lopulta itsekseni ja saatan rentoutua.

Tänä iltana rentoutuminen ottaa kumman muodon. Olen järjestellyt lahjaksi saatuja ja kirppiksiltä houkuttavissa yhteissäkeissä kaupan päälle tulleita ruman värisiä villalankoja pussiin odottamaan värjäystä. Olen ajatellut värjätä huomenna kaikkien asioiden hoitamisten jälkeen. (Hurjimpana asiana magneettikuvaus. Maata nyt tunti paikoillaan putkessa!) Mutta malttaako kaikki valmis kärsimättömyys odottaa huomista? Ehei! Ja pian lanka viruukin jo märkinä mykyröinä tiskipöydän reunalla ja keittelen vedenkeittimellä vettä, johon sekoitan semitonevärejä ja etikkaa. Toinen satsi menee pikkukattilassa haudutuslaatikkoon ja toinen satsi mittakulhossa mikroaaltouuniin. Törppäisen aina välillä mikron päälle muutamaksi minuutiksi, ettei vesi pääse jäähtymään liikaa.

En ole erityisen taitava käsityöasioissa, joten nähtäväksi jää, ovatko kerät villaa, sekoitekuitua vai kenties täyttä keinoa, johon ei mikään tartu. Mutta ainakin voin sanoa yrittäneeni saada jotakin väriä noihin rumiin valkoisiin ja harmaisiin lankoihin. En halua semmoisia sävyjä isoäidin neliöistä tehtyyn päiväpeitteeseen. Lunta ja loskaa saa Suomessa kestää ihan tarpeeksi, jotta sietäisin niiden sävyjä sisustuksessa.

Jännittää, mitä mykyröistä oikein paljastuu!