Vireää aikaa

Pidän tästä syksystä paljon, paljon enemmän kuin yhdestäkään syksystä pitkiin aikoihin. Luulen sen johtuvan opiskelusta, äkillisestä solahtamisesta takaisin tuohon väljempään, kokeilemiseen ja puntaroimiseen ja omaksumiseen jonkin tuntikirjaten muokkaamisen sijaan. (Toki muokkaan tuntikirjaten pehmytkudoksia, mutta se on eri roolissa nyt. Sen maadoittava vaikutus ei katoa, mutta on muutakin kuin maata.) Kaikki luennot eivät tietenkään sytytä samalla tavalla. Oppimisen ja opetuksen kurssi jättää aika kylmäksi, koska sen kysymykset opetuksesta ja oppimisesta tuntuvat kaukaisilta. Mallissa on palluroita, palluroissa sanoja, spiraalikierre tai samanaikaispallurat lilluvat kulttuurissa.

Myös kehityspsykologia jättää epäuskoiseksi. Tuntuu vielä toki järkevältä puhua kehitysvaiheista vauvoissa, jotka oppivat puhumaan ja kävelemään ja vähitellen operoimaan ajatuksella kaiken suuhun tunkemisen sijaan. Mutta sitten kun aletaan puhua myöhäisnuoruuden ja varhaisaikuisuuden kehitystehtävistä, huomaan olevani hyvin eri mieltä kirjan kanssa. Ei, eivät nämä ainakaan mitään universaaleja ole. Ja miten missään kehitystehtävissä ei puhuta ystävyyden oleellisuuden ymmärtämisestä tai rakkaudesta ihmetyksenä, joka vaalii vapautta enemmän kuin sitoumusta? Omaa elämää ja tekoja koskevan omakohtaisen vastuun ymmärtämisestä? Tahdosta ymmärtää sormella osoittelun sijaan? Yrityksestä kohdella lempeästi itseä ja toisia? Toki olen huomannut ihmisten ympärilläni tekevän samanoloisia ratkaisuja, mutta se, että kehityspsykologit ottavat ja kutsuvat näitä tiettyjä ulkoisia asioita kehitystehtäviksi, tuntuu jotenkin kummalta. Olkoonkin, että nuo ulkoiset olosuhteet vievät ihmisiä tilanteisiin, joissa heidän on kasvettava tilanteen tasalle. Ja että noita ulkoisia asioita toisinaan kärtetään, toisinaan oletetaan.

En usko yksiin polkuihin.

Sen sijaan uskon pienten vihjeiden kuunteluun. Olojen kuulosteluun. Kuten kirjoitin, tuntuu hyvältä ja virkistävältä palata yliopistolle. Siellä on sallitumpaa innostua, tulistua, tutkia, leikitellä, paneutua haudanvakavasti. Laajempi asennoitumisen ja ilmaisun kirjo on kaiken aikaa käsillä. Jotenkin siellä käy ponnekkaaksi, erottuu selkeämmin. Koska on ajatuksia, joita vasten erottua. Ja toisaalta, kehona sulautuu paremmin kuin työmaailmassa. Kehona erottuminen on uhkaavampaa kuin ajatuksina erottuminen. Tarkoitan: ajatuksista voi sentään pitää turpansa kiinni jos haluaa. No, en ole ihmeemmin kyllä halunnut. Mutta kuitenkin. Vaikka välillä ajattelen ajattelevani jotenkin kehnosti, se ei haittaa samalla tavalla kuin kehollinen kehnous. Itse asiassa nyt olen lakannut potemasta kehollisia kehnouden tunteitakin. En ole jotenkin enää niin eksyksissä ja uhattu. Saan keskustella, kritisoida, syttyä, ihmetellä ja peräänkuuluttaa. Monessa muussa ympäristössä se ei onnistu yhtä helposti. Eikä tarvitse edustaa mitään! EI TARVITSE EDUSTAA! Saa jumankekka mennä tenttiin pienessä mekonrietaleessa ja villasukkiksissa ja pureksia kynänpäätä ja kirjoittaa ja ajatella että onpas hupsuja ajatuksia ja menköön nyt, tämähän on herramunjee vaan yks tentti.

Koetan selittää Faunillekin vireyttä. Että menee nukkumaan aika tyytyväisenä ja siksi nukahtaakin, ja herää virkeänä ja iloisena ja odottavana, pieni kutkutus masussa: Mitähän tänään opin? Mitä kaikkea sinkoaa polulle? Se on niin erilainen tila kuin se, missä olen elänyt nyt jonkin aikaa. Jossa päivistä ja öistä tuli epämääräistä muhjua ja rahnustin sinne tänne miettien, tätäkö se loppuelämä nyt muka sitten on. (Onneksi ei ole!) Fauni yrittää selittää minulle omaa mittariaan: se liittyy vuodenaikojen vaihtumiseen. Seuraavan vuodenajan alkaessa hahmottua ympärille voi äkisti tajuta, että on ollut tyytyväinen tai aika onneton koko edeltävän, päättymässä olleen vuodenajan ajan. Tavallaan tunnistan ilmiön. Onnenhuippujen ja vaikeiden aikojen puristuksen tunnistaa niiden koko voimassa vasta kun tilanne on hellittämässä (niin, valitettavasti minulle on käynyt näin usein myös onnellisuuksien kanssa, mutta koetan toki muuttaa tätä ja tunnistaa ne nopsemmin ja analysoida hurjalla tarmolla, mistä kaikesta onnellisuus minussa kumpuaa ja tukea niitä asioita) mutta jotain kyllä tunnistan ja tarkkailen jaksojen aikanakin. Se on hurjaa - olen esimerkiksi tiennyt viime talvena, että olen ollut huimasti onnellisempi ja tyytyväisempi ennen, mutten ole hahmottanut, miten onneen tai tyytyväisyyteen voisi päästä.

Nyt tiedän, muistan, taas hetken, miten voimakkaasti oma tyytyväisyyteni liittyy siihen, että minulla on henkisesti vaativaa puuhaa. Tämä syksy on tuntunut uskomattomalta, etenkin kun nyt olen käynyt tosiaan hieromassakin, mikä tarkoittaa, etten ole täysin lipsahtanut maailman reunan ylitse ajatusten pyörremyrskyjen heiteltäväksi. Olen kiinni tässä maailmassa, olen jaksanut käydä salilla ja tanssimassa, hieromassa ja hierottavana, luennoilla ja pohtimassa sitä, mitä minulla on annettavaa toisille. Ehkei se ole ystävyyttä kummempaa, mutta ystävyyskin on aika kummallinen ja voimakas asia.

Ja olen nauranut hereästi tenttikirjan luonnehdinnalle vanhusten henkisestä tilasta, koska se muistuttaa sitä vaihetta, jota olen nyt elänyt jo monta vuotta.

Tämä on taas näitä kohtia, joissa rakastan ihmisiä hyvin yltiöpäisesti ja ylitsevuotavasti. Niin kai se menee: kun itsellä on hyvä olla ja tuntee olevansa kotonaan, koko maailma on koti ja siinähän on tilaa muille ja heidän outouksilleen. Olla kotonaan: niin hassu ilmaus. Niin moni ei halua kutsua kotiinsa. Minä kutsun monesti ihmisiä kotiin, koska kotona (muidenkin kodeissa usein) on helpompi olla, helpompi pitää toisista, tehdä yhdessä hassuja pikku puuhia pelkäämättä kenenkään puuttuvan asiaan. (Kun kävimme varttuneempien fuksien päivällisillä, pelkäsin joutuvani ravintolasta ulos heitetyksi, koska halusin tarjota muille kaakaorouheita omasta repustani. Mitään ei toki tapahtunut, mutta tuollaisissa kohdissa tulee vaivautunut fiilis, että onkohan tämä nyt varmasti ihan okei, vaikkei heillä olekaan jälkkärilistallaan kaakaorouheita.) Kun on turvallinen olla, toisista on helpompi pitää.

Nyt on luentotaukoviikon viimeinen päivä. Ensi viikolla alkaa taas minuuttiaikataulun mukaan hyppelehtiminen. Hyvä niin, koska olen jo ehtinyt levätä ihan tarpeeksi. Jos aikoo saada vielä opintoja raavittua kasaan ennen joulua, on ryhdyttävä töihin. Keho käy kuitenkin kaiken aikaa yhä hitaammaksi ja epäröivemmäksi päivien lyhentyessä lyhentymistään. Hieman kyllä kauhistuttaa seuraava kurssi, joka käsittelee aihetta, josta etukäteen arvelin olevani kiinnostunein, eli työssä oppimista. Kurssikirjallisuus vaikuttaa uskomattoman puisevalta. Jotenkin nämä johtamisen näkökulmat eivät sitten mitenkään onnistu nappaamaan minua. Tehokkuus, metalliyritysten kumppanuusverkostot.

Ylipäänsä tällä hetkellä olen kovin hämmentynyt siitä, miten koko ajan toitotetaan vaikka minkä olevan tavoitteellista tai päämääräsuuntautunutta toimintaa, mutta sitten noista tavoitteista tai päämääristä ei vaivauduta sanomaan juuri mitään konkreettista tai kiinnostavaa. Se tuntuu hurjalta. Ovatko ne muille jokin itsestäänselvyys? Opiskelu on tavoitteellista toimintaa, esimerkiksi. Mitä tässä tavoitellaan? Ymmärrystä, ehkä? Miksei sitten sanota sitä saman tien?

Olen taas tarttunut Sara Heinämaan kirjaan Ihmetys ja rakkaus. Tarvitsen sitä käydäkseni keskustelua runomuotoisesta etnografiasta. Tietyt teemat elämässä tuntuvat palaavan luokse viheltämättäkin.

Aamu eli kaikki kunnossa

Kummallista, miten äkkiä sitten toivunkaan kaikesta väsymyksestä, joka on painautunut matkan jälkeen päälleni tukahduttavana huopana. Toipuminen äkillisesti ja vieläpä lyhyen unen jälkeen saa kysymään: Onko se ollut pelkkää pelkoa kierukan vaihtoon, sukuelinten kosketuksen kipuun assosioitumisen kumoamisen vaikeuteen ja työtilanteeseen liittyen? Vai onko niin, että kun säädän itselleni ensin työstä ja siten aamuisista vesijuoksutreffeistä johtuen aikaisia aamuherätyksiä ja nyt alan herätä jo hieman ennen herätyskelloa, en tule nukkuneeksi liikaa ja siksi herään virkeänä ja hyväntuulisena?

Aamu tuntuu tärkeältä hetkeltä. Voittopuolisesti herään miellyttävällä tavalla virittyneenä, innokkaana tarttumaan asioihin. Viime viikot, jolloin olen herännyt kummassa tokkurassa ja törmäillyt huoneesta toiseen oikein kykenemättä valmistamaan aamiaista ja siten unohtaen syödä ja juoda päivän aluksi, ovat kaikin tavoin tuntuneet huolestuttavilta. Ikään kuin joku toinen asuisi tätä kehoa tai se olisi keksinyt jonkin aivan uudenlaisen säännöstön, jota en vielä tunne.

Tänään palaan takaisin. Tämä tässä on taas tunnistettava. Se säpsähtää hereille, kanta-askeltaa vessaan, naksauttaa katkaisinkytkimestä sähköt laitteisiin, sekoittaa lesepuuron ainekset, työntää ne mikrouuniin, mittaa kirsikanmakuista vihreää teetä ranneliikkeellä metalliseen kannuun, kaataa kylmää vettä päälle, sitten vähän kiehuvaa, niin että vedestä tulee kuuman kylvyn lämpöinen. Kun puuro on valmis, teekin on. Puuro punoittaa karpalomehusta, jonka ostin kuvitellessani hetken virtsatietulehduksen uhkaavan minua vuosien tauon jälkeen. Mutta ne olivatkin vain syvät lantionpohjan lihakset, jotka menivät kramppiin kierukkaa jännitellessä. Noilla samoilla lihaksilla pidätellään pissaa, joten erehdys on hyvin hienosyinen. Nyt saan syödä vähän aikaa punaista puuroa. Karpalo ja pellavarouhe kehittävät yhdessä hieman virtsamaisen sivumaun, joten kovin kauaksi erehdyksestäni en pääse. Tee sen sijaan valmistuu taivaalliseksi. Sen pinnalla on hetken kuppiin loruttamisen jälkeen (bambusiivilän läpi, jostakin syystä metallisiivilä tuntuu kovalta hyvän teen valmistusrituaalissa) samaa rastaanrintaa kuin kauneimpina pilvipoudan päivinä. Pian kaatokuohu häviää.

(Minua häiritsee kohtuuttomasti, etten voi kirjoittaa vana, koska rastaanrinta kattaa nesteen pinnan. Vana on vain niin kaunis sana, seesteinen ja kaihoisa.)

Lopulta jäljelle jää vain pari kuplaa, pieni lautta, se näyttää vähän palaselta sammakonkutua.

Tänä aamuna pidän taas kaikesta, jopa taivaan hopeakankaasta. Siitä, miten Vompatti on tunkenut vessapaperia korviinsa kissojen yömelskeeltä suojaksi. (Minä kovasydäminen roisto nukun kuin tukki niiden morinaan ja kopseeseen, olen kuunnellut sellaista niin monta vuotta, että tiedän, ettei se tarkoita mitään hätää. Herään vain ihmisen askelten ääneen, enkä silloinkaan askeliin yläkerrasta tai rapusta, vaan askeliin samasta asunnosta, ja vain jos askeltaja on sellainen, jonka kanssa en ole maannut. Kummallinen sääntö, mutta tuntuu pätevän. Toisaalta, en ole koskaan asunut kommuunissa tai solussa, joten en osaa arvioida, pitäisikö minun maata kämppisteni kanssa, jotten heräisi heidän yövessakäynteihinsä, vai tottuisinko heihin. Omiin vanhempiini ja sisareeni en koskaan tottunut.) Miten puuron reunaan kiehuu sellainen liisterikerros, jota ei saa oikein lusikalla raavittua kulhosta. Että on hiljaista ja Vompsu nukkuu, että saan hetken olla omassa rauhassani. Saan toki muutenkin, mutta jos hän vaikka lojuu sängyssä tai istuu pöydän ääressä kursimassa graduaan kokoon harsinpistoin, tuntuma on toisenlainen.

Heräänkö niin aikaisin, jotta saisin olla yksin hetken, virittyä kehooni? En tiedä. Mutta sen tiedän, että heräsin paljon myöhemmin ja tokkuraisena niinä kuukausina, jotka olen elänyt yksin. Ei niitä ole kovin monta. Minulle tuntuu sopivan heleämmin se, että asun jonkun kanssa. Nyt se etenkin toimii, kun tuo toinen ei kohtele minua lapsenomaisia piirteitäni korostaen. (Se tuntuu hauskalta, Vompsusta olen kokenut konkari, kun taas aiemmissa suhteissa minua on paapottu kuin vähän maailmasta vieroontunutta ja nähty parhaaksi jaella isällisiä neuvoja, joista en ole osannut olla kovinkaan kiitollinen, koska hupsuuksieni lisäksi pidän kuitenkin itseäni jonkinverran ovelana ja selviytymiskykyisenä ihan omillanikin. Lisäksi kuva siitä, mitä voisin olla, on tuntunut minusta ällöltä. Voisin, varmasti, mutten halua. Sama ahdistus kuin vanhempien kanssa on toistunut: joku toinen taas tietää paremmin, mitä minun pitäisi haluta, koska "olen sellainen ja sellainen".) Vaikka sovin tähän olotilaan, tuntuu selvältä, että tarvitsen oman tilan. Minulla se ei vain jäsenny konkreettisesti tila-aikamäärityksen tilaksi tai huoneeksi, neliöiksi asunnon pinta-alassa tai oveksi, jonka taakse paeta. Minulle riittää, että saan jonkin aikaa hengittää valvehengitystä itsekseni ja todeta, että tässä ja nyt tunnistan itseni, tämä on se keho, joka on kävellyt muun elämänsä Helsinkiä ja yhden syksyn Lontoota, kymmeniätuhansia kilometrejä, kävellyt jalkansa rikki silkkaa omapäisyyttään ja hermostustaan ja ajattelun tarvettaan.

Paitsi että nyt tuntuu, ettei pohdittavaa ole. Toistakin työtä on alustavasti tarjottu, mielenkiintoista keikkaa minua kiinnostavasta aiheesta. Ensi viikolla asia varmistuu niin tai näin. Olen lunastanut kehoni takaisin pelosta hämmästyttävän tarmokkaasti ja nopeasti, sähissyt kivulle ja välähdellyt läpi aiempien seksuaalisuuden ja kivun epäsikiöiden, itkenyt vähän helpotuksesta koska Gilli Smythillä on niin lempeä ääni, hänen lukemansa satu Taliesin vaikuttaa sillä tavalla, se tuntuu sanovan, että on okei pelätä mörkömöykysti ja helpottua yliveteläksi mytyksi ja okei sekin, että hampaat kalisevat kesken kaiken kuin jokin automaattiluurankovaihde naksahtaisi päälle ja että joskus pitää vain käpertyä ja pitää kaksintaitetuista sääristään kiinni kuin joku olisi niitä irti repimässä, kipertyä piikittömäksi palloksi ja ulista, sellaista elämä toisinaan teettää eikä se ole kovinkaan vakavaa.

Kaadan vielä toisen kupin vihreää teetä, sitten pakkaan vesijuoksukassin.