Surua ja iloa

Voiko nimetä yhdenkään päivän elämästä, jossa suru ja ilo eivät sekottuisi? Huomaa, että sekoittuminen ei tapahdu kuten vesiväreissä, joissa kirkkaista sävyistä sekoittuu ruskea tuhna, vaan kuten marmoroidessa paperia, tai kuten öljyväreillä maalatessa, missä kirkas kulta ja turkoosi voivat olla vierekkäinlimittäinpäällekkäin muuttumatta ruskeaksi tuhnaksi. Suru ja ilo, erilliset prosessit, toisiaan tukevat prosessit, eivät vastakohdat. (Molempien vastakohta olisi kai taustatunteen hiljainen hyrinä. Tai toisessa mielessä: tunnemykkyys, turtuus, onttous, vieraantuneisuus omasta tilastaan.)

Kuulen satunnaisessa kohtaamisessa lapsesta, joka on hyvin sairas, ja kun tapaamisen lopuksi kosketan tämän äitiä käteen ja toivon ääneen, että tilanne helpottaisi, äiti sanoo ei älä, nyt alkaa itkettää, ja pakenen ovesta kirkkauteen, kadulle, pyöräparkkiin, hypermarketin korkeille käytäville. Olisin jäänyt halaamaan, jos se olisi sopinut kuvaan, mutta ei se sopinut. Seuraava maksava asiakas oli jo jonossa. 

Teinkö väärin vai oikein koskettaessani? Onko se mikään kysymys? Onko kysymys väärästä ja oikeasta koskaan mielekäs? On, sanoo mieli, siinä kohdin se on, kun suomalaiset johtavat maailman koronakuolleisuustilastoja ja täällä vaan toitotetaan, ettei tauti ole enää vaarallinen. Siinä kohdin, huomaan, olen vihainen. Viha, arvostelma, oikea ja väärä: hälytyskellot. Mutta tietysti arvostelma, tuomio, liittyy juuri tällaisiin tilanteisiin, jossa joku on huolissaan jostakusta toisesta, koska tämän terveys. On asioita, joihin en soisi kajottavan. 

En sano äidille mitään, mutta totta kai ajattelen. Kaikki me ajattelemme, ajatukset voivat olla täynnä vääriä hypoteeseja, ei siitä tarvitse muistuttaa itseään. Mutta entä jos. 

Entä jos ei. 

Mikä tie satuttaa pahiten?

Kosketan äitiä käteen, koska hänen kertoessaan asiasta sisuskalujani kouraisee taas halla. Eikö meillä kaikilla ole heitä, joiden puolesta pelkäämme? Joille soisimme vain kaikkea hyvää, koska elämä on kohdellut kyynärpäin suojaavien kapaloiden sijaan. Ei minulla ole oikein sanoja, tai siis, on nekin, mutta se on eri asia. Juttu on se, että olen myös kädellinen. Ojennan käteni ja kosken. Kai se on yritys osoittaa, että olemme tässä yhdessä, että sanottu kosketti, siispä kosken takaisin. Jokin toinen päivä voisin koskea sanoilla, kertoa joistain niistä suruista, jotka kuristavat kurkkua toisinaan vuosikymmentenkin jälkeen. Mutta - ei silloin kun toisella on oma kuorma liki luhistavassa korkeudessa. Siinä kohtaa kosken fyysisesti. 

Onko se viisautta, tyhmyyttä vai mitä, mutta minusta tuntuu, että se auttaisi. Auttaako se? Kuka sen tietää. Ainakin molempien silmät ovat kosteat, kun astun ulos ja hän jatkaa työpäiväänsä.

Ja sitten, kotona, kun kerron tästä Vompsulle, en kosketuksesta vaan mikä ajatusten hyöky sulki minut sisäänsä ja miten kuplivan vihainen olin äkisti siinä paikallani ollessani, kaikesta kuultuani, ensin vihainen, hetken, ja sitten pohjattoman surullinen, koska ihmisten elämällä ei tunnu olevan postimerkin verran arvoa, näen miten emootio kulkee Vompsun läpi, kouraisee tämän alavatsaa, puristaa kättä nyrkkiin ja sitten menee ohi. Vompsulla on suuri huoli erään läheisen terveydestä, ehkä tämä nostaa taas sen esiin. (Ja minullakin, omani, kaikki muut lapsuudenperheeni perheenjäsenet ovat menossa sairaalaan operaatioon syksyn aikana. Sairaaloista on tullut kulkutaudin mukana vaarallisia paikkoja aivan uudella tavalla. Hoitajat palaavat sairauslomiltaan liian tiukalla aikataululla, yhä tartuttavina, ilman negatiivista antigeenitestiä, koska - no, en tiedä, miksi, eihän tässä kaikessa enää ole järkeä ollut aikoihin. Ja juuri leikkauksen läpikäynyt monisairas ihminen ei ehkä kestä tartuntaa.)

Nyt ajattelen sitä lastakin. En osaa olla rukoilematta hänelle terveyttä pyöräillessäni kotiin. Naama kastuu itkusta märäksi vaikka aurinko paistaa ja ruska hohkaa puissa. 

Rukoileminen on kummallista. Olen tehnyt nyt sitä pandemian ajan. Ei se ole kristillistä rukoilemista, varmaankaan, koska en usko persoonallisiin jumaliin. Ennemmin se on jonkinlainen parahdus kohti kaikkeutta, jotakin, mitä kukaan tuskin kuulee, voimapulssi, joka etenee ja ehkä kohtaa jotain. Todennäköisesti ei, mutta mistä sitä tietää. Olen luiskahtanut tähän tapaan samalla kuin luiskahdan koskettamiseenkin - kun ei ole oikein muutakaan. 

Ehkä se on myötätuntoa, ehkä voimaa, ehkä välittämistä, ja kauhua siitä, miten niitä ei saisi äkisti ollakaan. En tiedä. Ajattelen sitä, miten Gary Snyder kirjoittaa, että laulu todistus voimasta / voimasta sisällä. Tai jotain sinne päin. Siis sanat, en ole sanantarkka. Sisältö on osapuilleen tuo. Mutta siltä rukouskin tuntuu, voimasta joka purskahtaa laulun tavalla kohti hälläväliä.

Ajattelen, miten väärässä olin nuorempana kun suhtauduin jotenkin silmiä pyöritellen jonkun sanoessa rukoilevansa puolestani. Tai jonkun muun puolesta, jonkin asiaintilan toteutumisen puolesta. Nykyään, täysin järjenvastaisesti, taidan uskoa, että rukous on monesti vaikkapa mielenosoitukseen tai johonkin kokoukseen tai järjestötoimintaan osallistumista voimakkaampi ele. Se tuo keskiöön, se vakauttaa, auttaa pysymään fokuksessa. (Niin tärkeitä kuin sosiaaliset toiminnot ja pyrinnöt ovatkin, en luoja paratkoon voi väittää niiden vakavalla naamalla auttavan pysymään fokuksessa. Pikemminkin koen, että niissä helposti hukkaa kaiken, myös päänsä. Ja ainakin mielenrauhansa jokseenkin ennalta-arvattavasti.)

Kotona Vompsu tekee työasioita ruokahuoneen pöydällä ryöppyävien kasvien ääressä. Aurinko, ruska, Laguuna. Laguuna kylpee auringossa, ja kun Vompsu erehtyy jättämään sen hetkeksi valvomatta, se käy muuttamassa kalenterista juuri sitä kalenterikutsua, joka on erään eduskunnan valiokunnan lähettämä. Järjestelmä ilmoittaa, että kalenterin muutosta ei ole voitu toimittaa kutsun lähettäjälle ja muille osallistujille tiedoksi. Ehkä ihan hyvä niin, ettei valiokunnan kokousta koko loppuvuodeksi ole ajankohdaltaan muutettu vain sen takia, että toimistokissa on katsonut taas asiakseen kävellä näppäimistön päältä. Toisena päivänä Laguuna käveli näppäimistölle Vompsun toisessa tärkeässä kokouksessa ja onnistui sekä laittamaan laitteen lentotilaan että sulkemaan kokousohjelman. Näissä kohdin on vaikeaa olla ajattelematta, etteikö kissa jollain tasolla tietäisi, mitä nappia kannattaa painaltaa pienin pehmein tassuin. 

Tietenkään se ei tiedä. Kun sitä torutaan lempeästi, se siristelee silmiään ollen selvästi hyvillään huomiosta. Miten pehmeä turkki! Miten pörheä häntä! Miten vihreät silmät!

Onko mitään asiaa, josta voi sanoa, että sen tekee oikein tai väärin - palaan tähän. Tai ainakaan että sen tekee ainoalla tavalla oikein, ehkä, ehkä se on mielekkäämpi kysymys. Ehkä, ehkä joitain sellaisia on. Mutta tämä on vahva ehkä. Mutta ajattelen sitä, miten me olimme kissatalossa, ja Laguuna istui laatikossa ja tuijotti silmiin herkeämättä. A cat may look at a king, sanoi pääni. Tämä kissa katsoo, ei kuninkaallisia, mutta jotakuta joka voi tarjota sille loppuelämän kodin. Ja eläintenhoitaja kertoo, että kissa on palautunut jo yhdestä kodista ja saattaa olla kesyyntymisen kannalta vaikea tapaus. En tiedä, onko siinä tilanteessa muita kuin yksi ainoa tapa toimia oikein. Ehkä ei. 

Uskoani demokratian järkiperäisyyteen nakertaa tällä erää se, että Vompsu on tosiaan menossa kertomaan tutkijoiden näkökulmasta poliitikoille. Asia on monimutkainen, aikaa viisi minuuttia. Aivan naurettavaa. Tuollaisten iskulauseiden pohjalta sitten päätetään yhtä sun toista ja muodostetaan niitä kuuluisia kokonaiskuvia. Tietysti, ei vaihtoehtokaan kovin houkuttelevalta vaikuta. Mutta jotenkin surullista. Tuskin olisi sittenkään niin vakavaa, jos kissa siirtäisi näitä kokouksia joitain tunteja eteenpäin. Vaikuttaisiko sekään mihinkään, lopulta?

Kaikki on satunnaista ja silti se, mikä tapahtuu, jää iäksi siksi, mikä tapahtui. Ei ole takaisinkelausnappia. Ei ole kausaalisuhteidenperuutusnappia. On anteeksikonsti, tietysti, on yllättyneisyyskonsti, meemmevoineettietääkonsti, typeryydenmontakertaatoistamiskonsti, se itsepäisyys jolla ajatellaan, että jos asiantilain kimpusta x on seurannut ennen y, vaikka on toivottu z, ehkä tämä kerta kuitenkin on jollain tavalla erilainen, ja että ainakaan ei kannata tietoisesti ponnistella muutoksen eteen tai kohti asiaa z, koska ponnistelu on aina vaivalloista, tai jotain. 

Jos olisin Laguuna, en miettisi, oliko oikein koskettaa. En miettisi takaisinkelausnappeja silloinkaan kun mietin, miten varaudun johonkin asiaan, kun suunnittelen toimintaani ja päätän, etten halua enää asiantilaa y. Tulisin ja koskettaisin. 

Joskus teen niin nytkin. 

Ja sitten jälkikäteen jään ihmettelemään sitä samaa mitä Elizabeth Strout pistää henkilöhahmonsa pohtimaan Oh Williamissa: missä määrin päätämme joistain teoistamme. 

"...Mutta minä olen ajatellut, Lucy, olen ajatellut kovasti ja haluaisin kovasti tietää - haluaisin palavasti - milloin joku todella päättää tekemisistään? Kerro sinä minulle."

Ajattelin asiaa. 

Hän jatkoi: "Aina silloin tällöin - harvoin - ajattelen että joku tosiaan päättää jotakin. Muutoin me vain seuraamme jotain - en tiedä mitä mutta seuraamme kuitenkin. Joten ei. En usko että sinä päätit lähteä."

Hetken kuluttua kysyin: "Tarkoitatko sinä ettet usko ihmisen vapaaseen tahtoon?"

William nosti molemmat kätensä päänsä päälle. "Lakkaisit jauhamasta tuosta vapaasta tahdosta, se on moskaa", hän sanoi. Hän asteli edestakaisin lattialla puhuessaan ja haroi valkeaa hiuspehkoaan. "Ihan niin kuin - en osaa selittää, ihan niin kuin nostaisit eteesi valtavan painavan rautakehyksen puhuaksesi vapaasta tahdosta. Minä puhun päättämisestä. Tunnen erään tyypin joka työskenteli Obaman hallinnossa ja hänen tehtävänsä oli auttaa päätösten tekemisessä. Ja hän kertoi minulle, että hyvin harvoin siellä päätettiin mitään. Minusta se oli hyvin kiinnostavaa. Koska se on totta. me vain teemme asioita - me vain teemme."  (Elizabeth Strout, Voi William, käännös Kristiina Rikman.)

Me vain teemme, ja tunnemme. 

Surua, iloa, tyytyväisyyttä, epätoivoa, epäuskoa, hämmennystä, ahdistusta, helpotusta, vihaa, pelkoa, huvitusta. 

Missä määrin meitä nekään ovat, emootiot jotka puikkelehtivat ihmiskudoksessa kehosta toiseen vikkelästi, näennäisen estoitta. Kuin meemit, jotka eivät liki koskaan sulje suutaan vaan pajattavat taustalla lukuunottamatta niitä harvoja hetkiä, kun on niin väsynyt, että tunnistaa vain kehonsa ääret muita objekteja vasten, vaipuu, vain tunnistaa että tämä tässä - ja nukahtaa tai leijuu hetken korviahuumaavassa hiljaisuudessa. 

Outo koirapolku

Jatkan ihmettelyä: eikö olekin kummallista, miten usein elämään tulee tietty tyyppi juuri siinä vaiheessa, kun on valmis ottamaan vastaan, mitä siltä voi oppia? Vai onko tämä illuusio? Olisiko ne asiat oppinut aiemminkin, jos olisi ollut siihen opettaja? 

Mietin tässä koiria, joiden kanssa olen elänyt. Jostain syystä mun on ollut koirista helpompi oppia asioita kuin ihmisistä - ehkä koska olen seurannut heitä niin tiiviisti ja rakastaen, ehkä koska koirien kanssa ei iske yhtä helposti päälle se arvioiva katse, jolla ainakin mut oli nuorempana kuorrutettu varsin paksulti - taistelen kaiken aikaa sitä vastaan, mutta hitto että se on vaikeaa (etenkin itseä katsoessa). Koirien kanssa on jotenkin ollut helpompaa tarkastella neutraalisti, huomata kuvioita ja sitten seuraavaksi tajuta, että ei helvetti, ymmärrän tuota kuviota osin sen takia, että ihan vastaava asia tapahtuu aina välillä omassa kehomielessäni.

Ensimmäinen koira oli helpoin - kasvatin sen pennusta ja sen kanssa sain lähinnä tuntea ylpeyttä siitä, miten rohkea, lannistumaton ja rauhallinen se oli: todellinen alfa, joka ei yhtään piitannut räkyttävistä rakeista. Ei minusta tuon ikäisenä ehkä olisikaan ollut kuin ihailemaan.

Toinen koira, rescue, oli jo vähän haastavampi: se rakasti ja arvosti selvästi enemmän miehiä, ja se oli aika pala itselleni, joka tietysti rakastin koiraa valtavasti. Vähitellen koira kuitenkin tottui siihen, että minä nyt olin se, joka sillä oli. Tämä koira visersi kaiken aikaa kun emme olleet ihokontaktissa ja rauhoittui vasta ihokontaktiin. Tuntui jotenkin ällistyttävältä tajuta, että niin, oikeastaan olen ihan samanlainen. Pulppuan yhteyteen kurottuvia sanoja (vähintään päänsisäisesti) ellei minua tue ihminen, aerialsilkki tai jokin muu halaava olento, kuten bolsteri tai huopa.

Kolmas koira (rescue) oli pelkopurija, jonka kanssa opin vihasta kaiken mainitsemisen arvoisen: se on puolustautumista, jonka taustalla on pelkoa. Tämän koiran kohdalla oli aluksi opittava lakkaamaan häpeämästä sitä, ettemme oikein olleet valmiit ulkoiluun: joka ulkoilusta tuli kaaos ja koira rellesti, miten lystäsi. Ensimmäisellä yhteisellä ulkoilulla se puri talutushihnan poikki ja tuli kotiin hampaat lahkeeseeni purtuna, hurjasti muristen. Tajusin, ettei sillä ollut ketään muutakaan ja että maailma pelotti sitä vielä minuakin enemmän, ja ostin metallisen talutushihnan. Pelkäsin koiraa melkein yhtä paljon kuin se minua mutta purin pelkoni itkien, etten ehkä jaksa enää seuraavaa päivää, en purren. Meille huudettiin jokunen kerta, että ei tuo koira sovi kaupunkiin ja että kouluta se piski. Mutta me vaan olimme prosessissa ja yksi päivä koira lakkasi riehumasta. Edelleen, jos minua suututtaa, kehotan itseäni, kuten kehotin koiraa sen kiukutessa, peittioa taputtaen: pure peittoa (joka totisesti purtiinkin rikki). Lopulta peiton puremisesta tuli vitsi koiran ja minun kesken: koira saattoi leikkihäristä ja mulkoilla minua sivusilmällä ja syöksyä sitten kurmottamaan peittoa ja sen päälle tulla hellittäväksi silmät naurua välkkyen ja leikkihärinää jatkaen. Vihastakin saa laskea leikkiä, saa olla tultasyöksevä lohikärmeke, kunhan korventaa mieluummin peiton kuin toisen ihon, ja senkin leikillään. Eikä koskaan tarvitse hävetä sitä, ettei ole vielä valmis.

Neljäs, nykyinen koira (lahja/rescue) on puolestaan niin arka ja herkkä, että saattaa mennä lamaannustilaan aivan normaaleista hoitotoimenpiteistä. Se on myös hyvin levoton olento, ehkä koska olemme sille jo mones koti. Sen avulla olen oppinut tunnistamaan itsessäni saman kuvion: kuinka kauan menee palautua ja uskaltutua ihmiskontakteihin sen jälkeen, kun luottamus johonkin tahoon menee, ja miten ylitsekäyvän voimakkailta voivatkaan tuntua läpikotaisin kohdatut pelot, joita ei taiteta peiton puremishaluiksi / joista ei syyllistetä toisia sillä ajatuksia pelosta kauemmas ja kehon toimintataipumuksia lamaannuksesta kauemmas harhauttaen. Tämä koira reagoi hyvin voimakkaasti meluun, nukkuma-aikojen venymiseen, kaikkeen ennalta-arvaamattomaan: niin, sen avulla on helpompi hyväksyä, että itse asiassa juuri näin oma kehonikin tekee. Toiset koirani eivät ole tätä oppia voineet tarjota, koska ne eivät ole samalla tavalla menneet tolaltaan elinympäristön muutoksista. Tämän koiran vertaiskäyttäytymistä tarkastellen minun on ollut helpompi suhtautua oman lapsuuteni muutamiin tapahtumiin: ehkä minäkin purin toisia naamasta, koska en saanut lähestyä riittävän hitaasti ja omilla ehdoin, tarkkailla ensin ja tutustua vasta sitten. Tämän koiran kanssa on ollut niin ikään kiinnostavaa seurata joidenkin aikuisten ihmisten suhtautumista sen tarvitsevuuteen ja herkkyyteen: minulle on kerottu muun muassa, että koiraa on haluttu lyödä siitä vastuussa ollessa tai ettei enää haluta sitä hoitoon, koska se on kuin hemmoteltu pikkukakara, jota pitää koko ajan käydä hyssyttämässä. (Tämä on nyt siis vain osa hoitajista - suurimmalla osalla ei ole ilmeisesti noussut näitä tuntemuksia tai ainakaan niistä ei ole kerrottu.) Tätä reaktiota katsellessani olen ehkä hivenen ymmärtänyt, miksi pienet lapset oppivat jo varhain kätkemään herkkyytensä ja tarvitsevuutensa jopa itseltään ja koettavat pitää sen piilossa niin pitkään kuin mahdollista. (Jotkut varmaan hautaan saakka.)

Tämä ihmettely on osa isompaa kuviota: ihmettelyä siitä, millaista elämä olisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Jos olisi esimerkiksi oppinut uimaan ennen koulua kertotaulun osaamisen sijaan. Mitä, jos ei tunnistaisi jotain asioita, jotka nyt tunnistaa? Mitä jos osaisi tunnistaa jotkin asiat, joille vain on sokea - täysin sokea? 

Mitä jos lähipiirissäni ei koskaan olisi tapahtunut seksuaalista hyväksykäyttöä ja mitä jos sen vuoksi - että ei olisi tapahtunut - vanhempani eivät olisi kokeneet erityistä halua suojella teini-minua, eikä olisi tullut koiraa, ei olisi muodostunut tapaa elää koiran kanssa - mikä kaikki olisi jäänyt oivaltamatta? Vai olisiko sen oivaltanut jotakin toista kautta? Mahdotonta tietää. 

Ontuvan katastrofin tunnustuksia

Olen kyllästynyt jalkaan ja sen kipeytymiseen. Hieron sitä, jumppaan sitä, käyn työnnättämässä siihen neuloja  ja sitä lymfahierotaan. Seuraavaksi siitä vuollaan paloja pois ja kymmenen päivän kuluttua toivon saavani pohjallisen, joka korjaa asentovirheen ja jalka voisi edes teoriassa alkaa parantua, mutta se on vain arvaus, ja olen kyllästynyt ja entä jos sekään ei auta, mitä minä sitten teen. Olen kyllästynyt siihen että koko ajan sattuu ja sattuu, olen kyllästynyt siihen, etten jaksa nähdä ihmisiä, koska aina pitäisi liikkua jotenkin jonnekin ja sadan metrin matka on venynyt marathonin kaltaiseksi koetokseksi. Olen kyllästynyt odottamaan ja makaamaan ja jaksamaan. Olen kyllästynyt siihen, ettei minulla ole mitään myönteistä sanottavaa mistään tai kenestäkään. Olen kyllästynyt olemaan järkevä ja haluaisin sahata koko helvetin jalan irti. Nyt.

Olen vihainen siitä, etten pääse jalan takia matkoille mukaan (vaikka itse teenkin tämän ratkaisun: ei se olisi hauskaa, jalka on liian huonona, ja olen niin vihainen siitä, että maailmassa on tilanteita, joissa on yritettävä olla järkevä ja rakentava ja koettaa ajatella tulevaisuutta ja kuntoutumista), että on niin kylmän pilvinen sää ettei edes parvekkeella voi istua kutomassa, että käyttäydyn huonosti. Olen vihainen siitä, miten paljon taloustöitä kertyy. Olen vihainen siitä, etten uskalla ottaa puheeksi asioita, jotka painavat ja etäännyttävät. Olen vihainen itselleni joka ikinen kerta kun sanon ääneen, etten oikein jaksa, että ahdistaa ja että tämä kaikki tuntuu epäreilulta. Olen vihainen siitä, että minun pitää vain maata ja odottaa tai no, voin kyllä ajaa raitiovaunulla vesijuoksemaan, mutten kutsuisi sitä vielä hyväksi elämäksi vaikka sekin tuntuu melkein pelottavalta koska se ei ole kotona, ja on jaksettava kävellä mäki ylös ja alas ja sattuu mutta altaassa ei satu, se on ihmeellistä, ettei satu vaikka liikkuukin, olen vihainen siitä, että haluaisin olla kärsivällinen, koska toisaalta haluaisin heitellä lautaset ja kupit rikki ja kylvää rahat kadulle parvekkeelta mutta piru vie olen kiintynyt lautasiin ja kuppeihin ja rahat ovat aivan finaalissa. Teen niin tai näin, olen vihainen itselleni, kyllästynyt itseeni, vihainen koko maailmalle ja tälle typerälle kesälle. Olen vihainen siitä, etten voi mennä ja kävellä pitkää lenkkiä koiran kanssa, koska se saisi minut kohtuulliseksi ja hyvälle tuulelle. Enkä voi paeta, ketään tai mitään, en voi valita etäisyyden ottamista, koska minut on pakotettu staattiseksi ja toiset ovat ne, jotka kykenevät lähentymään ja loitontumaan. Voin yrittää ajaa heitä kauemmas, mutta siitäkin tulevan vain yhä vihaisemmaksi itselleni.

Olen peloissani, koska toiset näkevät jatkuvuutta siinä missä minä näen katkoksen, jota on vaikeaa silloittaa. Pelkään, etten enää pysty palaamaan tästä siihen tilaan, jossa pidän maailmasta ja jos en nyt aina itsestäni, ainakin ystävistä ja jaksan ottaa etäisyyttä omiin pahoihin oloihini. Pelkään puhua läheisille koska joka kerta, kun otan asioita puheeksi, tuntuu kuin etäisyys vain kasvaisi. Tai jos jokin kerta lähentyy, jo muutamissa tunneissa läheisyys katoaa ja etääntymisen aistii selkeämmin ja pelkää kaiken loppuvan johonkin typerään kommenttiin, joka kyllä kertoo selkeästi ajatukset sillä hetkellä mutta joka yhtäkaikkisesti heijastaa vääriä tunteita. Pelkään sitäkin että olen alkanut ajatella tunteiden voivan olla vääriä. Se vain tuntuu siltä! Pelkään että alan vihata itseäni tässä kaikessa niin kovasti, että haluan rankaista itseäni. Tai siis pelkään, että teen sitä vielä enemmän kuin nyt teen. Haluaisin esimerkiksi kirkua mutta en anna siihen itselleni lupaa. Olen peloissani siitä, miten usein minun tekisi mieli huutaa ja miten usein koen, etten jaksa enää sekuntiakaan. Koska tietysti jaksan, ei ole vaihtoehtoa. On vain jaksettava.

Olen surullinen kaikesta yllä mainitusta. Olen surullinen siitä, että tuotan ympärilleni tätä nykyä lähinnä harmia, hämmennystä ja masennusta. Ettei minussa ole juurikaan hellyyttä eikä lempeyttä, kärsivällisyyttä eikä hyväntuulisuutta. Että olen eksynyt maailmaan, jota en tunnista. Että käyttäydyn tavalla, jota en ymmärrä edes marginaalisesti. Että tunnen itseni yksinäiseksi samaan aikaan kun käsken toisia kauemmas enkä kykene vastaanottamaan heidän lähestymisyrityksiään. Olen surullinen siitä, etten uskalla puhua kaikista asioista, ja sitten kun uskaltaudun, olen surullinen siitä, että uskaltauduin, koska  sen jälkeen tunnen itseni entistä paljaammaksi ja turvattomammaksi, vaativammaksi ja hankalammaksi ja koen ylittäneeni jonkin rajan, jota ei ehkä olisi sittenkään kannattanut ylittää, koska toiset eivät tunnu sillä tavalla luotettavilta, koska jos he olisivat luotettavia, he ottaisivat tämän kivun pois tuosta vain, eikö niin, tai ainakin olisivat tässä kaiken aikaa, jotta voisin rauhoittua heidän sylissään? (Siltä se tuntuu, ja tunnen itseni pähkähulluksi tällaisen ajatuksen pälkähtäessä päähäni ja se ei tee kommunikointia helpommaksi  ja haluan työntää toiset kauemmas itsestäni, turvaan.)

En ole räjähdellyt ystäville, mutta ei se paljon auta. En oikein meinaa uskaltaa nähdä heitä, mutta olen kyllä koettanut nyt sopia muutaman näkemisen, ettei homma ihan karkaa käsistä. Fauni on matkalla enkä haluaisi soitella hänelle koska se on riesana olemista, mutta toisaalta haluaisin, koska muuten pelkään, etten osaa sanoa hänelle enää mitään kun hän palaa aikanaan. Enkä voi edes jalan kanssa paeta mihinkään! Raivostuttavaa. En osaa nukkua Vompsun vieressä. Sen täytyy tuntua loukkaavalta, mutta en vain yksinkertaisesti onnistu. Yritän toimia reippaasti, mutta kaikki kaatuu. Kutsun entisen pomoni leffaan jotenkin aika lyhyesti ja melkein pomottavaan sävyyn. Viestiä ei tietenkään ollut tarkoitettu hänelle mutta hänelle se yhtäkaikkisesti meni. Hämmästyn hänen vastatessaan. Historioitsijasohvasurffaajat eivät soita eikä heistä muutenkaan kuulu mitään, joten laitan perään kipakan viestin, että heitä kyllä odotti sänky mutta en ole saanut heidän yhteystietojaan joten en voi soittaa. He vastaavat, että heinäkuussahan he vasta ovat tulossa. Mikä tarkoittaa, että koska olen luvannut heille, ettei asunnossa ole miehiä (jostain syystä he vaativat sitä), minun pitäisi jotenkin pyytää Faunia häipymään niiksi päiviksi. Ääh. No, kai hätätapauksessa voin ostaa hänelle taas lentoliput Berliiniin, jota hän rakastaa. Millä rahoilla? Ehkä pystyn siinä vaiheessa jo hieromaan paremmin ja minulla on varaa? En usko, että Faunista olisi ikävää lähteä takaisin Berliiniin, hän on siitä täysin haltioissaan.

Jos täällä ei olisi kahta kissaa ja koira, varmaan hajoaisin vieläkin pahemmin. Niitä kohtaan sentään onnistun olemaan mukava ja luonteva.

Pitää vain jaksaa odottaa, että jotakin tapahtuu. Viimeksi kun jalkani oli näin pahasti hajalla, toinen jalkaterä, jouduin makaamaan ja miettimään asioita läpeensä enkä voinut pakoilla niitä. Nytkin tuntuu, että tajuan monia asioita, päivitän niitä, etenen uudenlaisiin tuntumiin ja ajatuksiin. Hetkittäin, aamuisin kun jalka ei ole vielä yön jäljiltä särkyisä, saatan edetä rohkeudessa ja havainnoida ja sanallistaa sellaista, mitä en ole aiemmin kohdannut. Mutta kaikista aamuista sukeutuu keskipäivä ja iltapäivä ja lopulta ilta, ja lopulta haluaisin taas huutaa ja heitellä lautasia, mutta mitäpä sekään auttaisi. Ei mitään.

Iltaisin minun on vaikeaa palauttaa mieleen mitään kaunista, ihanaa tai elämästä elämisen arvoisen tekevää. Ehkä tämä tila menee ohi, ehkä ei, mutta alan olla aika väsyksissä, kärsimätön, vihainen, peloissani ja surullinen. Ja tunnistan, äkisti ja pyytämättä, muistikuvista vastaavan moodin sairaalassa viruvista sukulaisista. Heidän vaitonaisen häpeänsä, levottoman tuskaisuutensa, sen miten he eivät jaksaisi kuunnella toisia, eivät haluaisi vieraita mutta valittavat, jos näitä ei ole käynyt. Ja olen hirvittävän pahoillani siitä, miten vähän olen sitä ymmärtänyt nuorempana. Muistan Elnan, jolle ostin kimpun iiriksiä, vaikka kaikki sanoivat, ettei vanhalle kuolevalle naiselle iiriksiä pidä viedä. Sairaalahuoneessa haisi pissa, joka tippui omia aikojaan katetripussiin. Elna ei halunnut katsoa ketään silmiin.

Niin: en tiedä, haluanko minäkään katsoa ketään silmiin, ennen kuin alan tulla varmemmaksi siitä, että jalka on ymmärrettävissä, selitettävissä ja voi parantua. En jaksaisi odottaa sekuntiakaan.

Osholan ensimmäinen päivä

Aamulla köpittelemme jäykkinä ja jännittyneinä Osho International Meditation Resortin tervetuliaisaamuun. Maha surraa edellisen illan hieman liian suureksi venyneen ruokailunkin jäljiltä vielä jännityksen lisäksi. Eikä yhtään auta ajatella, että jännitys on ihan turhaa: niin keho nyt yksinkertaisesti reagoi mielen syöttäessä siihen ymmärryksen uudesta paikasta, uusista ja ihmisistä ja ohjelmasta, jonka joku toinen on laatinut. Fauni nurisee matkalla asustaan ja on selvästi hermostunut siitä, että meidän pitää kävellä vehreän, hienon Koregaon Parkin kaduilla viininpunaisissa kaavuissa. (Mistähän muuten johtuu, että niin monesti miehille on vaikeaa leikitellä pukeutumisellaan? Koska he eivät useinkaan harjoittele sitä yhtä paljon kuin naiset? Vai onko otokseni vaan pahasti vinoutunut?)

Koetan kuvailla osholaa. Aivan ensimmäiseksi silmään pistää rauhallisuus ja roskattomuus. Suuret puut kietovat sisäänsä moderneja rakennuksia, vesi juoksee kivipintoja alas ja liplattaa altaissa. Tiet on kivetty eikä pöly tunge kaiken aikaa sandaaleihin. Kissat, joita alueella liikkuu useita, ovat hyvinsyöneitä ja vähemmän arkoja kuin laihat katit muualla Intiassa. Porteista hiihtelee sisään jos minkänäköistä ihmistä: keski-ikäisiä keskieurooppalaisen oloisia tätejä, nuoria välimerellisiä tyttöjä, muutama intialainen laiha mies, päänsä kaljuksi ajelleita ja pitkäponihäntäisiä keski-ikäisiä valkoisia ukkeleita, kuivakan lihaksikkaita japanilaisia. Kaikilla on viininpunainen kaapu. Kaapuaminen ei kuitenkaan oikeastaan saa minusta näkymää harmonisemmaksi, koska asujen samansuuntaisuus vain korostaa entisestään, miten omituisella tavalla jokainen ihminen on vain itsensä näköinen. Toisin kuin intiassa muuten, vastakkaisten sukupuolten näkee koskettavan toisiaan. Jotkut halaavat pitkään kahisevien bambujen alla sillä aikaa kun istumme kivipaasilla ja odottelemme tervetuliaiskierroksen käynnistymistä.

Viimein kierros alkaa. (Ehdin jo pelätä meidän jotenkin missanneen sen.) Meitä on alle kymmenen uutta ja kaksi konkaria, jotka vievät meitä kävellen ympäri kampusta ja luokkaan tutustumaan meditaatioihin. Kokeilemme lyhytversioita dynaamisesta meditaatiosta sekä kundaliinimeditaatiosta. Dynaaminen meditaatio osoittautuu haasteelliseksi, vaikka se on etukäteen tuntunut kiinnostavimmalta. Siinä pitäisi nimittäin toisessa vaiheessa tulla täysin hulluksi, ja toisin kuin olin ymmärtänyt, tai sitten nyt ymmärrän pieleen, nimenomaan purkaa turhaumustaan ja vihaansa. Saan huudettua raivokkaasti ehkä sekunnin, mutta sen jälkeen en oikein keksi mitään minua suututtavaa. Niinpä vain ulisen ja parun ajatellen eliökunnan tuhoa ja koetan tuntea sen tuskat kehossani, mutta lohduttomuudesta puuttuu jotain. Epätoivo, raivo... en saa niistä kiinni. Enkä tiedä, sen tajuan myöhemmin, kun seison pysähdyksissä ja kädet ilmassa, tekeekö minulle hyvää vahvistaa tätä surua itsessäni. Joka tapauksessa, kymmenen minuutin pikaversio dynaamisesta meditaatiosta ajaa ainakin minut jo aivan loppuun. Ehkä sitä ei tarvitsisi tehdä niin omistautuneesti ja täysillä, tajuan vasta myöhemmin illalla. Mutta toisaalta, kun ollaan paikassa, jossa keskitytään enemmän siihen, miten asiat tehdään, kuin mitä tehdään, ja kuitenkin meditoidaan, miten sitä voisi tehdä vain puolivillaisesti?

Lopun päivää ääneni on käheä ja äänihuulten tienovilla jomottaa kipu, koska olen kaikesta epävarmuudestani ja vihakelvottomuuden tunteistani huolimatta karjunut kaksi minuuttia niin täysiä kuin minusta ääntä lähtee.

Kundaliinimeditaatio sen sijaan osoittautuu pehmeämmäksi ja kiinnostavammaksi. Siinä neljäsosa ajasta ensin täristään, sitten tanssitaan, sitten istutaan ja tarkkaillaan kehon ja mielen tapahtumia ja lopuksi vielä maataan. Jotenkin se sopii paremmin tähän tilanteeseen. Siitä tulee hyvä, rento olo, eikä sellainen loppuunajettu, kivistävä olo kuin dynaamisesta meditaatiosta. Tai ehkä minulla on vaan tosi huono kunto kaiken ripuloimisen ja tanssimattomuuden jäljiltä. Hmm. Onhan sekin mahdollista. Joka tapauksessa, koska jo kymmenen minuutin versio oikeasti tunnin mittaisesta dynaamisesta meditaatiosta vetää kuitiksi, on ehkä järkevämpää aloittaa sen harjoitteleminen kotona tuosta kymmenminuuttisesta, kasvattaa sitä sitten viiteentoista ja niin edelleen, sen sijaan että menisi suoraan tunnin jaksoon eikä ehkä enää ikinä menisi uudestaan. Kundaliini tuntuu siltä, että sitä pystyisi tekemään tunninkin.

Aamutervetuliaisessa myös tanssimme vapaasti näiden kahden tynkämeditaation lisäksi. Se tuntuu hieman hassulta: Siinä me pogoilemme kaavuissa kuin mitkäkin ala-asteen limudiskolaiset. Kaikki vaikuttavat yhtä jännittyneiltäkin! Koetan vaklata, mitä Fauni mahtaa tuumata kaikesta tästä, mutta en oikein saa kiinni siitä, kokeeko hän edelleen hamemaisen kaavun jotenkin noloksi.

Itse koen vieraaksi toisen esittelijämme jotenkin kumman todistelevan otteen: että meditaatiot on laadittu erittäin tieteellisesti, esimerkiksi. Mitähän lisäarvoa moisen toistelulla ajatellaan olevan, kun puhe on kuitenkin suunnattu ihmisille, jotka ovat jo maksaneet mojovan summan tutustumisaamusta ja raahautuneet paikalle, eli ovat selvästi kiinnostuneita kokeilemaan metodia käytännössä? Eikö kuitenkin voisi ajatella, että jos metodi kolahtaa, sen omaksuu, ja jos ei kolahda, sitten etsii jotakin muuta. Istun hiljaa ja hämmästelen tieteellisyyttä, joka mainitaan moneen kertaan, ja tulen aika mietteliääksi sen suhteen, mitähän se puhujalle mahtaa tarkoittaa, etenkin kun hän kahdesti toistaa, että meditaatioiden takana on niin tieteellinen mieli, ettei hän itse ymmärrä siitä yhtään mitään.

Toinen seikka, joka esittelypuheessa töksähtää, on viittaaminen meditaation päämäärään: Sen aidon, luonnollisen itsen löytämiseen kulttuurisen ehdollistamisen kuonan alta. Tätä itseä kuvataan siksi, joka ei ole mieli eikä keho vaan se joka pystyy tarkkailemaan niitä ja on siis oikeastaan ei-itse. Minustakin metataso on hyödyllinen ja ehdoton edellytys kaikkeen tietoisella tavalla kohtuulliseen elämään (ja kyllähän esimerkiksi tietyt psykoterapiankin koulukunnat painottavat, miten tärkeää on identifioitua "terveen aikuisen moodiin" tai "terveen aikuisen ääneen"). Mutta että tuo tarkkailija olisi aidompi ja luonnollisempi, epäilen. Eikö juuri jokin aika sitten uutisoitukin, miten ihmisen aivojen sosiaalisia suhteita kartoittavat osiot kasvavat täyteen mittaansa vasta noin kaksikymmentäviisivuotiaana? Eivätkö nuo osiot vartu juuri kulttuurisen ehdollistamisen alaisina? Ja mikä vielä raflaavampaa: kun ihminen nyt kerran on tämmöinen kumma laji, jonka poikaset syntyvät niin puolivalmiina kasvaakseen kiinni kulttuuriinsa, tarkoitetaanko aidolla ja luonnollisella ihmisellä kulttuurisen ehdollistuksen alla sitä, joka ei osaa pidätellä virtsaansa eikä ulostettaan, koettaa tarttua ääniin käsillä ja niin edelleen. Joka ei osaa liikuttaa itseään pakoon, vaikka vaara sitä uhkaisi, joka tarvitsee äidin, joka omistautuu sille ympärivuorokautisesti sinne saakka että (kaipa kulttuurin tahraamien) vuorovaikutusten ansiosta poikasen keho varttuu ja voimistuu ja oppii kävelemään, juoksemaan ja lopulta erottamaan ainakin hypoteettisesti sellaisia jatkumoita kuin uni ja valve tai valhe ja tosi. Ei varmaankaan toivota, että aidot itset kuolaisivat lattialla ja heiluttelisivat kämmeniään ja huutaisivat laskettuaan alleen. Mutta voi sanoja.

Huomaan miettiväni sitäkin, onko edes lapsenomainen tai lapsen kaltainen hyvä kuvaus siitä, mitä meditaatiolla voitaisiin tavoitella. En ole siitä aivan varma. Ainakin oma lapsuuteni oli pitkälti dogmaattista, välillä hyvin ahdistunutta ja ilotonta. Se riehuriemu, joka vuorotteli toisten riepottelemaksi tulemisen kanssa, sisälsi sellaisia piirteitä, joita en haluaisi takaisin. En haluaisi enää leikkiä, kenen jalka menee ensiksi poikki muuntajan katolta hyppiessä. En haluaisi kuohua ja ajatella olevani kuolematon. Tai uudestisyntynyt messias. Laupias taivas. Pysyköön sellainen kaukana minusta. Lapsiakin on niin monenlaisia; ajattelen tuttavien kahta lasta. Toinen heistä on syntymästään saakka ollut hyvin ujo, arka ja itkuinen ja alkanut nyt vasta vähitellen toeta jaloilleen kouluun mennessään. Toinen taas on syntymästään saakka ollut iloinen ja huoleton. Ehkä elämä leikkaa peräänkuulutettua lapsenomaisuutta jälkimmäisen tapaisilta lapsilta. Ehkä he voivat saada sitä takaisin. Mutta mitä meihin syntymässä säikähtäneisiin tulee - meille se on jotakin täysin uutta. Itse jäsennän esimerkiksi rohkeuden mennä juttelemaan välittömästi vieraalle ihmiselle selväksi aikuisuuden merkiksi. Minä opin sellaisen vasta aikuisena, yliopistolla.

No mutta se termeistä. En pidä termien kuuntelemistani kulttuurin saastekerroksena; niiden kuunteleminen tarkoittaa paljon iloa, huvia ja kenties joskus pilkahduksen aavistustakin siitä, miksi kommunikoiminen (ymmärtämisestä puhumattakaan) menee välillä niin puihin. (Valitettavasti tuo aavistus saapuu useimmiten jälkijättöisesti. Joku voi nyt kysyä, mikä aavistus se tuommoinen on, mutta kutsun tätä aavistukseksi, koska se on jotain niin hataraa ja epämääräistä.)

Pienen kampuskävelyn jälkeen meidät jätetään selviytymään omin nokkinemme. Silmäilemme esitteitä ja päätämme osallistua illan kundaliinimeditaatioon ja iltakokoontumiseen, jonne pitää mennä valkeissa kaavuissa. Koska aamuohjelma on tyhjentänyt meitä, menemme syömään ruokalaan. Siellä on täysjyväriisiä! Melkein itken ilosta - sinne saakka, että joku tulee huomauttamaan, ettei riisiä saisi ottaa laakealle lautaselle vaan se pitäisi laittaa soppa- tai salaattikulhon näköiseen kippoon. Jaaha, vastaan huolettomasti, no ei sille nyt voi enää kai mitään. Kassalla samasta asiasta tylytetään vielä tuomitsevampaan sävyyn. On vaikeaa olla vähän hämmentymättä - onko nyt oikeasti niin paljon väliä sillä, mihin astiaan olen riisin ottanut? Hämmennystäni en älyä purnata edes siitä, että jos kerran on oikeita ja vääriä kulhoja, olisi ihan mukavaa, että niistä voitaisiin jotenkin opastaa ruokajonoon asettujaa. Riisistä laskutetaan joka tapauksessa kolminkertainen hinta, koska laitoin sen lautaselle kulhon sijaan. Luulisi sen kompensoivan aiheuttamaani vääryyttä.

Ruoan jälkeen tarvomme hotellille, koska on selvinnyt, että ennen iltakokoontumista on käytävä suihkussa ja tarvitsemme siis mukaan pyyhkeet iltavaatteiden lisäksi. Nukumme hotellilla lyhyet päiväunet ja rymyämme takaisin vasta juuri ennen kundaliinin alkua. Koetamme etsiä lukkokaappien vartijaa - meditaatiohalliin ei saa viedä laukkuja - mutta löydämmekin vain tiedon, että hän on lakannut palvelemasta jo yli tuntia aiemmin. Tajuamme nukkuneemme onnemme ohi - ja ei vain kundaliinin, vaan myös iltakokoontumisen. Äkkiä ilta avautuu edessä pitkänä ja tyhjänä silkan paperien huolimattomasti lukemisen takia. (No jaa, ei kai saisi olla näin ankara. Informaatiota taisi vain tulla aikamoinen klöntti kerralla!) Onneksi Fauni keksii, että hän voi jäädä istuksimaan kahvilaan laukkujen kanssa, jos minä menen kundaliiniin. Vastustelen aluksi, mutta kun huomaan Faunin olevan ihan hyvillä mielin tarjoamassa mahdollisuutta, tartun siihen kiitollisena.

Kundaliinimeditaatio suoritetaan suuressa, korkeassa hallissa, jonka sisäkatto mukailee rakennuksen pyramidin muotoa. Tanssiessa on hauskaa kurkotella tuota kattoa kohden. En muista, pitääkö silmät sulkea koko meditaation ajaksi, siitä ei mainita johdanto-osiossa, joten pidän silmiä välillä kiinni ja välillä auki. Se muuttaa harjoituksen luonnetta olennaisesti. Toisaalta itseen on parempi syventyä silmät kiinni, toisaalta näkymä - salillinen viininpunaisissa kaavuissa täriseviä ja tanssivia ihmisiä - on liian komea, jotta malttaisin pitää silmät koko ajan kiinni. Ja miksi meditaation pitäisi tutkia vain mielen polveilua, eikö se voisi ulottua tutkimaan myös havainnon etenemistä, juuttumista ja nimeytymistä ja sitten taas yllätyksen ja aiemman ajatusvirheen tajuamisen kautta raikastumista?

Minua joka tapauksessa kiinnostavat salissa pyörähtelevät ihmiset. Mitähän he täältä hakevat? Ja kissanpieksut, mitähän minä täältä haen? Kai olen vain utelias. Tanssiminen suuressa seurueessa synnyttää hyviä tuntemuksia.

Oikeastaan tuntuu hassulta sanoa kundaliinimeditaation iskeneen erityisesti. Siinä saadut huomiot ovat melko samanlaisia kuin huomiot esimerkiksi NIA-tunneilla. En oikein usko, että on kaikille toimivaa meditaatioreseptiä tai että jokin tanssi, esimerkiksi, olisi itsessään luonteeltaan ei-meditaatiivista. Mutta tuntuu täsmällisemmältä jo kirjoittaa, että kundaliinimeditaatio muistuttaa tanssia ja sen jälkeistä venyttelyosiota meditaationa.

Kundaliinin jälkeen Fauni ilmoitti menevänsä ehkä pimeyden meditaatioon. Hyvä, sanoin, mutta minä en sinne tule. (Istuminen ei selvästikään ole minun juttuni. ) Ei se onneksi haitannut; Fauni arveli pimeyden sopivan hyvin hänen lievään kiusaantuneisuuteensa meditoimassa nähdyksi tulemisesta. Niinpä syömisen jälkeen (söimme toisaalla) Fauni lähti pimeyden meditaatioon ja minä tulin kirjoittamaan muistiin, mitä kaikkea on tapahtunut ja miltä tuntuu. Huomenna pitää varata lukkolokero heti aamusta, ettemme jää uudestaan paitsi meditaatioista. Luvassa on mielenkiintoisia juttuja: Gurdijeff-tanssia, naurumeditaatiota, lisää kundaliinia.

Ostin aamuksi taas ananaksen. Järkyttävää tajuta, että parin päivän päästä lentää maahan, jossa ei ole varaa aamuananaksiin, ja vaikka olisikin, ne ovat siellä niin toislaatuisia, ettei niitä tekisi mieli joka aamu syödä.

Vuoristorataa

En tiedä, mistä aloittaisin, koska tapahtumien kulut eivät varsinaisesti harrasta selkeitä alkuja ja loppuja. Intiassa vietetään parhaillaan eläinten hyvinvoinnin kaksiviikkoista, luimme lehdestä mainoksen aamulla. Samana iltapäivänä istumme riksassa, palaamme lintuja täynnä olevan suojelualueen rauhasta ja rauhanomaisesta tunnelmasta kohti kaupungin hälinää. Toffeenvärinen sileäkarvainen pieni koira jolkottaa rauhassa samaa puukuujan reunustamaa hiekkatietä, jolla riksa on juuri alkanut kiihdyttää vauhtiaan. Koiran takaa mahtuisi hyvin väistämään. Tai kuski voisi soittaa torvea. Niin, vaihtoehtoja on lukemattomia. Mutta kuski lisää kaasua, jokin sisälläni alkaa kirkua, tajuan törmäyksen välttämättömyyden, koira häviää näkyvistä korin alle, kori nytkähtää törmäyksestä ja kuuluu kopsahdus, sitten on kuin aika äkkiä painaisi jarrua toisin kuin kuski, ja tuossa hengittämättömyyden tilassa riksa tuntuu taittavan tuhansia kilometrejä, niin pitkään menee hiljaisuutta ennen kuin takapyörä, jonka päällä istun, muljahtaa tunnistettavan ja merkittävän kuhmun ylitse. Kaiken hiljaisuuden takaa kuuluu jokin ääni, oletan sen olevan koiran huutoa, mutta en ole varma, koska tähän kaikkeen liittyy eniten rikkoutumisen tuntu, epäuskoisuus ja epätoivoisuus, ja sitten valkoinen hiljaisuus johon ei liity mikään tunne eikä nimeäminen.

Jokin kääntää päätäni, näen takaikkunasta koiran jollakin tapaa liikkuvan metsään tieltä. Mutta koska riksa hyppii ja tärisee kuoppaisella hiekkatiellä ja kuski kaasuttaa eteenpäin ja vatsanpohjani kertaa ylimenemisen tunnetta ja on vain hiljaista ja pysähtynyttä, en pysty erottamaan enkä erittelemään, miten koira liikkuu metsään. Mutta tiedän, että sitä täytyy sattua mielettömän paljon, koska ainakin toinen takapyörä on kulkenut nujertaen yli sen jonkin kehon osan ja kova etukori on sitä ennen nakannut sen kumoon.

En tiedä, kauanko menee aikaa, että Fauni alkaa huutaa. Näen hänen kasvonsa, ne ovat venyneet tyrmistykseen, vihaan, epätoivoon. Ne ovat hiljainen naamio kaiken tuolla puolen. Sitten hän puhkeaa, tarraa rystyset valkoisina kuskin oikeaan hartiaan, repii sitä ja huutaa "What did you do? What did you do? Why didn't you slow down?" Kuski nauraa hämmentyneenä eikä hidasta tippaakaan. Hän huutaa moottorimetelin ja tuulenviuhunan yli: "It's nothing, master! Just a street dog!" Fauni karjuu: "Nothing? Nothing? You say that is nothing? See what you have done!" Ja kuski huutaa takaisin selvästi hämmentyneenä ja kiihtymystä tajuamatta mutta sitä peläten: "It's all right, sahib, a street dog, not inside dog, not collar dog! It does no harm!" Fauni huutaa koiran satuttaneen itsensä, eikö kuski aio tehdä mitään, kuski kääntyy katsomaan häntä ja huutaa, että kaikki on ookoo, ja riksa kiitää edelleen samaa vauhtia eteenpäin. Kuski taitaa pelätä saavansa kohta turpiin kunnolla, tajuan kaiken turran valkean ja kertauskehontuntumaylitysten keskellä tilanteen uudet vaarat ja revin Faunin irti kuskista ja huudan, että tämä riittää jo, ei se tajua, mitä se on tehnyt, ei nämä tajua, tämä on helvetti Intia, ei näitä kiinnosta, ei tuosta ole mitään hyötyä.

Fauni tajuaa, mitä koetan tolkuttaa, huutaa raivosta ilman sanoja, äänestä on helppoa tunnistaa turhautuminen ja raivon kosahtaminen siihen. Sitten hän putoaa itkuun. Olen edelleen niin täynnä kauhua, etten saa yhteyttä muuhun kuin hakkaavaan tunteeseen, ettei näin voi käydä, ei tällaista voi sattua, ei noin voi toimia, ja sitten äkisti tajuan, että tietysti se on totta, tällaista sattuu täällä usein, ja tämä on vallitseva toimintatapa eikä siinä nähdä mitään arvelluttavaa, ja putoan itkuun minäkin. Parumme takapenkillä ja riksa kiitää eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten äkisti tajuan, että ei, meidän olisi pitänyt siinä, heti paikalla, vaatia kuskia kääntämään riksa ja menemään takaisin, etsiä koira, viedä se lääkäriin. Mutta aikaa on kulunut, olemme jo aivan kaupungissa, koira on tällä välin taatusti raahautunut piiloon. Se on sokissa ja mahdoton löytää tiheiköistä. Arvon kahden vaiheilla, mennäkö vai eikö mennä, mutta koska olen matkustanut ja elänyt Vompsun kanssa ja nähnyt, mihin tarkistaminen johtaa ja kuinka hedelmällistä se tapaa olla, asetan itselleni rajan. Se tuntuu kauhealta ja epämieluisalta, haluaisin mennä, mutta luulen, että jos menisin, en saisi itseäni metsästä pois yön tullenkaan.

Niinpä nousemme bussiasemalla riksasta silmät päässä seisoen, posket märkinä ja jalat täristen. Fauni ärisee vielä kuskille, tajuaako hän ollenkaan, mitä on tehnyt tuolle koiralle ja tietääkö tämä edes, mitä empatia tarkoittaa. Kuski naureskelee hämillisenä kohtaamastaan raivosta, näkee selvästi, miten hän on lukittautunut puolustusasemaan, eikä siinä mitään: kuka vain lukittautuu siihen, kun kohtaa raivoa. Niinpä tungen Faunia sivummalle ja sanon kuskille hyvin lempeästi, että koirat tuntevat kivun aivan samalla tavalla kuin ihmisetkin, ja sitä koiraa sattui nyt hyvin pahasti. Mistä se lempeys tulee? Ehkä siitä, mitä olen lukenut esimerkiksi tyttövauvojen kohtelusta täällä. Ettei heitä välttämättä viedä lääkäriin heidän sairastuessaan tai että ainakaan suurempiin operaatioihin ei katsota köyhemmissä perheissä järkeväksi panostaa rahaa, koska kyse nyt kuitenkin on vain tytöstä. Jos tällainen moraalikoodi koetaan täällä täysin hyväksyttävänä, tuntuu liialta odottaa, että auttaminen ulottuisi kulkukoiraan ja sen tuskaan.

Ehkä aiemmat kummalliset julmuudet, joita olemme nähneet, ovat myös pudottaneet minua syvemmälle tunteeseen, etten oikein pysty vaikuttamaan mihinkään näkemääni epäoikeudenmukaisuuteen täällä. Että kaikessa nähdyssä itselle jää vain toteava rooli. Toistaiseksi. Tuntuu väärältä vaatia itseltä heti paikalla täyttä toimintavalmiutta tällaisessa ympäristössä, joka on hyvin vieras. Ja silti tuntuu masentavalta huomata, miten vähän pystyy vaikuttamaan mihinkään. Se jotenkin riistää itsestä aimo palan ihmisyyttä. Täällä ovat useimmat maailman parempaan tönimisen keinot, jotka tunnen, täysin kelvottomia. Enkä tietysti voi mennä julistamaan paikallisille sitäkään, että he ovat väärässä ja kauheita ja niin edelleen. Ei siitä olisi mitään hyötyä. Mutta se on kyllä kirjoitettava, että täällä monet asiat ovat todella karmealla tolalla eikä tuo tola tunnu mitenkään häiritsevän ihmisiä ja se on aika tyrmistyttävää. (Ehkä he olisivat samaa mieltä meidän elämämme moraalin puutteista ja niiden karmeuksista - vaikka perheiden hajoamisista, esiaviollisista suhteista jne. Kyseessä tuntuu olevan täysin toisenlainen arvojen rakenne.)

Matkaamme tuolta Ranganathittun lintualueelta Brindavanin puutarhaan koettaen pysyä jotenkuten koossa. Istumme puutarhassa ja tuijotamme maanista ihmisjoukkojen kuhinaa alemmilla valaistuilla suihkulähdeterasseilla. Epätodellisuuden puistattava leima painuu kaikkeen. Tajuan olevani edelleen jotenkin sokissa siitä, miten halpoja henki ja kärsimys täällä ovat. En voi olla miettimättä sitä, johtaako kärsimyksen ja kuoleman jatkuva näkeminen siihen, että niistä on helpompi olla piittaamatta. Eikö juuri sitä kutsuta tottumukseksi? Miten tottua johonkin ja hyväksyä sen todellisuus silti säilyttäen tuntuma siihen, mitä on mahdollista tehdä, mihin on mahdollista vaikuttaa ja mikä taas on vain otettava vastaan annettuna? Miten erottaa asiat, joille voi tehdä jotain, niistä, joille ei voi mitään? Miten voimaannuttaa toisia huomaamaan, että hekin voisivat vaikuttaa tähän ja tähän asiaan? Ei koska se on velvollisuus vaan koska auttaminen, hyvän tekeminen ja ystävyyden ja rauhan ilmapiirin levittäminen on ilo ja tekee elämästä merkityksellistä ja syvää.

Keho kertaa koiran ylitseajamisen tunnetta jatkuvalla syötöllä. Annan sen nytkähtää. Ja sitä, miltä ruhjoutuminen voisi tuntua jaloissa, lantiossa... luultavasti lainaan sen niistä kerroista, kun olen murtanut raajojeni luita. Tuijotan omaan avuttomuuteeni ja kuhisevaan ihmismassaan suihkulähdeterasseilla. Käännän katseen ylös ja tuijottelen kylmiä tähtiä kaukaalla. Loistavia, tuhansia aurinkoja... puiden latvuksia, joita valo piirtää esiin... Lapsia tulee koulu-univormuissa myymään postikortteja puistosta. He vetoavat rahan menevän koulumaksuihin. Mutta koiratapaus on karsinut moraalirelativismin, kuten Fauni asian kiteyttää. Huomaan sanovani painavan ein ja kertovani lapsille, että koska he ovat lapsia, heidän pitää saada käydä koulua ja leikkiä, ja että vanhempien olisi ansaittava koulurahat, ei heidän. Niin että en osta mitään lapsilta, kiitos. Se voi taas olla aivan vääre vaste tässä tilanteessa, mutta mistäs sen voisi tietää? Lapset ainakin vaikuttavat tympiintyneiltä törmätessään tuollaiseen periaatteellisuuteen.

Ehkä tarvittaisiin jokin palauteportaali, johon voisi kirjoittaa, mitä olisi valmis ostamaan. Esimerkiksi ostaisin itse mieluusti reilusti tehtyjä eteerisiä öljyjä, luomupuuvillaa kasviväripainatuksin, luomuruokaa ja -juomaa, kuivattuja paikallisia yrttejä. Ja että haluaisin ostaa ne kaupasta, en kadulta, ja aikuisilta, jotka mieluummin pyytävät hyödykkeistään enemmän jotta heidän lapsensa saavat sulatella oppimaansa iltaisin tarvitsematta rampoa turistikohteissa tahkoamassa rahaa. Ja että kaupassa saisin olla hetken rauhassa, jotta ehdin miettiä, tarvitsenko oikeasti tuota ja tuota asiaa. Mutta en halua makeaa teetä enkä kahvia, muovikrääsää, tuputtamista, postikortteja, polkuhintoja.

Täällä matkatessa tulee usein ajatelleeksi, miten vieras näistä ihmisistä täytyy olla reilun kaupan ajatus. Että joku maksaisi mieluusti vähän enemmän, jotta saa tietää työntekijöiden olojen olevan kunnossa. Täällä nimittäin puhutaan vain rahasta, rahasta, rahasta. Kaikki ovat kiinnostuneita, paljonko mikäkin maksaa ja kaikki pitäisi aina saada mahdollisimman pienin summin (ja myydä tietysti mahdollisimman paljon vedättäen). Ehkä reilun kaupan ajatus tarvitsee pohjakseen tietyn elintason. Luulen, että näistä ihmisistä näyttää enimmäkseen sulalta hulluudelta, että joku sijoittaisi rahaa jonkun muun kuin oman tai oman perheen tai suvun hyvinvointiin.

Nyt on aamu, seuraava aamu. Annan tyhmien ajatusten jolkottaa päässäni. Ne hölisevät omia juttujaan, kuten että jos en olisi tullut Intiaan ja jos olisin mennyt Ranganathittuun jokin toinen päivä tai jos olisimme kävelleet päätielle riksan ottamisen sijaan ja ja ja. Jos ei olisi mennyt sokkiin vaan olisi osannut vaatia kuljettajaa pysähtymään siinä silmänräpäyksessä. Ja että jos vielä ottaisi riksan ja menisi etsimään koiraa. Ja että jos sen löytäisi, entä sitten, antaisiko se minun kietoa kuonositeen ja raijata lääkäriin, ja entäs sitten, vaikka sen sinnekin saisi... Tämä muistuttaa muita tilanteita elämässäni, joissa olen saanut painia sen seikan seikan kanssa, että vaikka kuinka koettaa elää varovasti, onnistuu vahingoittamaan toisia. Ja se on jo tapahtunut tosiseikka, ja ainoa, mihin voi vaikuttaa jotenkuten, on se, mitä sitten tapahtuu, mitä tapahtumasta oppii.

Toistaiseksi en osaa, jaksa, pysty muuhun kuin päänsärkyyn ja epämääräiseen, syvään surullisuuteen. Täällä vietetään tasavallan päivää, juhla- ja vapaapäivää. Luultavasti muutaman päivän ajan kaikki kohdattu tuntuu epätodelliselta ja tyhjältä. Hiljaisuus lanaantuu eteenpäin minuutti minuutilta.

Viileä sydän

Lueskelen Thaimaasta kertovaa kirjaa. Koetan päättää, lähdenkö ensi jouluna hakemaan hierontaan lisää vaikutteita Thaimaasta vai Intiasta päin. Jompi kumpi, mutta kumpi? Ei auta kuin perehtyä asiaan.

Kirjassa on mielenkiintoinen kohta, jossa kuvataan viileää sydäntä ja sen arvostamisen perusteita:

Jos purskahdat nauruun keiton kaatuessa päällesi, thaimaalaiset arvostavat sinua ja sanovat tällä länsimaalaisella olevan viileän sydämen (jai jen). Ilmaus tarkoittaa, ettei ihminen koskaan menetä sisäistä tasapainoaan ja pysyy aina rauhallisena, tapahtuipa mitä tahansa. ... Raivostuessaan ihminen menettää kasvonsa, mikä on Thaimaassa vakava asia.

Buddhalaisuus puhuu rauhallisuuden ja sopusoinnun puolesta, mutta asenteeseen on myös vanhempi, pelottavampi selitys: kiukku ärsyttää henkiä ja saa ne levittämään epäsopua ja huonoa onnea, ei pelkästään kiukustuvalle vaan myös muille lähellä oleville. Niinpä kaikille on tärkeää, ettei kukaan menetä malttiaan ja samalla kasvojaan.

Kuinka tuttua! Tunnistan hyvin tuon levottomuuden, eikä se minulle pulpahda esiin vain toisen kiukustuessa tilanteessa, vaan jopa silloin, kun joku puhuu "kiukun purkamisesta". Pari päivää sitten kävin tällaisen keskustelun. Tapasin ensimmäistä kertaa erään ihmisen, ja meille tuli ihan sattumalta puheeksi asiakaspalvelutöiden ehkä haastavin puoli: toisten itseen suuntaamien kiukunpurkausten tyylikäs vastaanottaminen. Tavallaan kiukustuminen tuntuu paljon oikeutetummalta ja helpommin vastaan otettavalta, jos on oikeasti töppäillyt työssään, mutta aika usein asiakaspalvelutöissä ei ole näin. Joku toisaalla on räätälöinyt säännöt ja itse ei voi kuin toimia ohjeiden mukaan, kenties jälkeenpäin antaa ylöspäin palautetta, että näihin asioihin on oltu tyytymättömiä, tai kehottaa kiukkuista asiakasta jättämään kirjallista palautetta. (Suosin jälkimmäistä, koska voihan olla, että saan usein sekavasta purkauksesta jotenkin väärän käsityksen siitä, mikä tarkalleen asiakasta pännii.) Puhuimme juuri näistä hankalista tilanteista, joissa ei voi itse kuin pahoitella sitä, ettei systeemi nyt tue lainkaan tämän asiakkaan tarpeita ja ettei tilanteelle ole siinä kohdin oikeastaan paljon mitään tehtävissä.

"Kyllä minä välillä sanon pahasti takaisinkin", sanoi silloin tuo toinen. "Ai", äännähdin. "Kyllä se on ihan hyväksi vaan, itseäkin aina harmittaa jälkikäteen, kun tulee sanottua suorat sanat jollekulle silloin kun on itse asiakkaana." Katselin häntä miettien kuumeisesti, mitähän tähän voisi sanoa. "Siis kyllähän se kiukku on purettava!" hän julisti. Tässä vaiheessa olin jo niin hämmentynyt, etten osannut kuin hymyillä arasti. Ei, jos tapaan jonkun ensimmäistä kertaa elämässäni, ei minusta selvästikään ole heti sanomaan hänelle jämäkästi, että itse asiassa kiukku ei taida olla mitään semmoista, jonka voisi purkaa. Ettei aggression tuulettaminen monien tutkimusten mukaan mitenkään, no, vähennä seuraavan suuttumuksen esiin nousemisen todennäköisyyttä vaan taitaa itse asiassa vahvistaa tuota käyttäytymismallia. (Vaikka muistan kyllä lukeneeni sellaistakin, että kiroileminen oikeasti tyynnyttää. Mutta kiroileminen ei tunnukaan kehenkään suuntautuvalta aggressiolta, ehkä ei aggressiolta muutenkaan... se on enemmän epätoivoista, ainakin minulla.)

Yritin siinä tilanteessa keksiä aivan hurjasti jotakin mukavaa sanottavaa, jotakin, mistä tuo ihminen voisi tyyntyä ymmärrettäväksi. Petyin itseeni, koska en keksinyt. Sain sanottua jotain sen tyyppistä, että aika jännä tapa ajatella noista asioista ja että en minä vaan osaa suuttua kellekään asiakaspalvelijalle, kun olen niin usein ollut itse vastaavissa töissä. "Ei siinä mitään osaamista ole", toinen letkautti takaisin. Olin hiljaisesti eri mieltä ja kohautin vain harteitani. Me nyt olemme niin erilaisia, ei sille kai vain voi mitään... ja siihen se tilanne raukeni.

Mutta kun luen tuota kohtaa thaikulttuurista, se kuulostaa hyvin tutulta. Minullakin on melko animistinen pelko siitä, mitä tapahtuu, jos kiukun päästää mellastamaan, vaikka tiedän, että joskus kiukulla on ollut myönteinenkin vaikutus tilanteiden setviytymiseen. (Mutta enimmäkseen ei.) Minusta on hyvä päästää tyytymättömyys esiin, pitää huoli siitä, ettei se kasva kiukuksi saakka. Huomaan pitäväni arvossa viileää sydäntä, mutta ristineeni sen itse lämminsydämisyydeksi. Kylmiltähän raivokkaat ihmiset tuntuvat, kylmiltä ja kovilta ja loukkaavilta. Ja miten se kylmyys leviää ja mielet pilaantuvat lähellä ja kaukana; jotenkin tunnun jäsentävän, että ilahtuminen ja pahastuminen leviävät ja kertautuvat ja että siksi olisi niin tärkeää koettaa hallita mieltään, ettei päästä kielteisiä tunnelmia sankentumaan. Jännittävää, miten yksi lyhyt keskustelu ja pieni kappale aika pinnallista kirjaa voivat nostaa näkyville jonkin tällaisen asian.

Se kytkeytyy toiseen seikkaan, jota ajattelin muutama päivä sitten. Silloin ajattelin erilaisia kotikasvatuksia. Silloinkin olin keskustellut jonkun kanssa, ja ymmärtänyt rivien välistä, että tuon ihmisen vanhemmat olivat suhtautuneet myönteisesti, kannustavasti ja jopa ylpeästi lapsensa yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin, tyytymättömyyteen poliittiseen tilanteeseen ja niin edelleen. En osaa kuvitella, millaista olisi elää sellaista perhettä, olla oloutettu sellaisiin oletuksiin. Omat vanhempani ovat toki sitä mieltä, että politiikka on mätää eivätkä asiat suju, kuten pitäisi, mutta heidän ratkaisunsa on äänestää ja nurista hiljaa itsekseen. Mikä on se kummallinen pelko, johon onnistuin sohaisemaan osallistumalla sodanvastaiseen mielenosoitukseen teininä? He pelkäsivät äkisti, että jos vilahdan televisiossa vastustamassa sotaa, se voi tarkoittaa heidän bisnestensä kaatumista, sosiaalista paheksuntaa ja niin edelleen. Joskus minusta tuntuu, että vanhempani koettavat pysyä niin näkymättöminä kuin mahdollista. Molemmat tulevat sen ajan mittapuun mukaan täysin vääränlaisista, sopimattomista perheistä ja ovat varmasti kurkkua myöten täynnä väärällä tavalla massasta erottumista. Ehkä piiloutuminen on vastaus siihen? Aika monet myöhäismurrosiän ja alkavan aikuisuuden aikaan paikantuvat kamppailumme koskivatkin juuri tätä: osaanko olla tarpeeksi näkymätön, ja vielä raivokkaammin, haluanko osata tai oppia sellaista näkymättömyyttä (vaikka heistä tuntuisikin, että jos en ala oppia, olemme kaikki tuhoon tuomittuja).

Kun luen thaikulttuurista, huomaan samanlaista tai ainakin hyvin samankaltaista näkymättömyyden vaatimusta siinäkin. Se saa näkyä, että asiat ovat hyvin ja mieli hallinnassa, mutta muu... no, siitä vaiettakoon. Ikävistä asioista ei puhuta ja jos pettyy tai tulee loukatuksi, senkin on paras vain antaa valahtaa itsen päältä pois ja hymyillä.

Muutama viikko takaperin äiti luonnehti itseään: "Minähän en sure enkä itke. Minä ennemmin kannan sen kehossa ja sairastun." Se tuntui jotenkin surulliselta, vaikka en oikeastaan tiedä, onko minulla mitään syytä olettaa, että tämä olisi sen sureksittavampi asenne kuin sekään, että pillastuu kaikesta pienestä, masentuu ja ahdistuu herkästi. Tai tulee monesta seikasta hieman surulliseksi ja mietteliääksi tällaisella haalealla tavalla kuin itse teen. (Ehkä jonkinlainen keskitie voisi olla hyvä... tosin jos ajattelee hupsun mekaanisesti, että rasitusta on joka tapauksessa x määrä, niin tarkoittaisiko se sitten, että mieli ja keho molemmat reistaavat jonkin verran ottaessaan tuota rasitusta vastaan?) Sanoin äidille, että tuota sanotaan somatisoinniksi. Äiti tiesi sen jo valmiiksi.

Kun luen kirjaa, minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että Thaimaassa ainakin voisi tuntua tietyllä tavalla kotoisalta. Se tarkoittaa: tietyllä tutulla tavalla ahdistavalta. Koska sydämeni ei ole koskaan ollut ihan niin viileä kuin sen olisi haluttu olevan. Vaikkei se usein kuumukaan kiukusta, se saattaa kyllä hyvin auliisti kertoa voivansa pahoin silloin tällöin. En osaa arvioida, kuinka ahdistavaa minusta tarkalleen olisi oleskella ympäristössä, jossa ei saisi olla rehellinen, jottei sijoittuisi alemmaksi hierarkiassa:

Kertomalla vaikeasta lapsuudesta, sydänsuruista tai rahahuolista turisti tekee itselleen karhunpalveluksen, koska silloin thaimaalaiset pitävät häntä heikkona ihmisenä. Kuulostaa kovalta, mutta Thaimaa perustuu käsitteille pieni ja suuri. Ihmisen kaikki teot arvostellaan, koska hänet yritetään sijoittaa hierarkiaan. Thaimaalainen ei kerro tappioistaan vaan mieluummin liioittelee kaiken sujuvan hyvin. ... Ongelmat piilotetaan, joten piilota sinäkin omasi. Unohda vaatimattomuutesi ja kerro, miten varakas, suosittu ja menestynyt olet!

Älä missään tapauksessa itke julkisesti - se on todellinen heikkouden merkki. Thaimaalaiset sanovat: 'Itke sisäpuolella mutta älä ulkopuolella.'

Jotenkin karmivaa, ainakin silloin jos itkettää, vaikka muut kuinka hymyilisivät ja konfliktit pysyisivät koloissaan. (Ei niin usein käy, mutta joskus harvoin kyllä. Vaikka ihmeellisen pitkälle kasvojen naamioiminen iloisiksi kantaa. Ehkä se pettää vain masentuessa tai tilapäisessä kriisissä, kuten juuri erottua tai kun jalka on murtunut?) Huomaan, miten yhä voimakkaammin ajattelen, että sosiaalisten sääntöjen muotoilussa pitäisi huomioida heikoin mahdollinen tilanne ja mieliala, jotta sääntöjä voisi kutsua inhimillisiksi. Miten vaikeaa.

Toisaalta, jos on valmis maksamaan rehellisyydestä ja tunneavoimuudesta sen hinnan, että tulee leimatuksi "pieneksi", niin tuntuuko se pahalta? Kuinka pahalta tuntuisi tietää, että oma tunneilmaisu ja oman asenteen kuvaaminen, oman ulkopuolisuuden kuvaaminen, levittäisi ympäristöön pahaa levottomuutta, ärtymystä ja surua? (Jotenkin tuntuu siltä, että olen tavoittanut yhden peruspeloista bloggaamisenkin suhteen, minkä tahansa ääneen sanomisen suhteen, minkä tahansa tahtomisen suhteen... toisten vahingoittamisen pelon. Miten hirvittävän kokoinen ja muotoinen se onkaan.)

Unohdus, anteeksianto, ristiriitojen ymmärtäminen suhteiden olennaisena tekijänä

Lainaan kirjastosta kaksi kirjaa. Oikeastaan ne ovat Vompelmussille, josta olen välillä enemmän huolissani. (Nyt olen vähemmän huolissani, mutta se ei johdu kirjoista.) Toisessa niistä kohtaan heti ensiselailulla kummallisen kohdan. Jään lueskelemaan anteeksiannon harjoituksia, koska olen monesti miettinyt, mikä koko anteeksiannon pointsi on. En tarkoita sitä, että olisin erityinen jurnu, vaan pikemminkin päinvastoin - kysymys anteeksiannon merkityksestä ei ole erityisemmin noussut keskeiseksi omassa mielenmaisemassani, jossa vihaisuus kestää ehkä kaksi sekuntia, ehkä päivän. Osaan olla surullinen ratkeamattomista intressiristiriidoista mutta toisaalta miellän ne jotenkin ihmiselämään ja ihmissuhteisiin kuuluviksi. Sen vuoksi minulle ei jotenkin tule mieleen suuttua ja pitää vihaa, vaikka joku toinen käyttäytyy mielestäni tuhoavasti rakentavuuden sijaan. Ei, mieluummin sitten otan etäisyyttä, jos temperamenttimme eivät osu yhteen tai käsityksemme kommunikaatiosta poikkeavat liiaksi toisistaan.

Minun on helppo ymmärtää Jorge Luis Borgesin kirjahdus:

En puhu kostosta tai anteeksiannosta; unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto.
(Lähde)

Mutta tässäpä kirjassa puhutaankin kostosta, ja vielä anteeksiannon harjoitteiden yhteydessä:

Muista, että paras kosto on se, että menestyt elämässä. Sen sijaat, että suuntaat huomiosi loukkaantumisen tunteisiisi ja siten annat loukkaajallesi yhä valtaa elämässäsi, opettele etsimään rakkautta, kauneutta ja ystävällisyyttä ympäriltäsi.

Tekstikohta pysäyttää. Koetan nyt kuvata mahdollisimman tarkasti ne ajatukset, jotka risteilevät pääparassani karahdettuani tähän kohtaan.

Mitä ihmettä, ajattelen ensiksi. Kauhea syyllisyys tulvahtaa mieleeni. Noinhan olen itse juuri elänyt aika usein paskaa niskaan saatuani. Olen ravistellut pettymystä, loukkaantumista ja itsesääliä pois ja purrut hammasta, kuunnellut lohduttavaa musiikkia, ihaillut kasvien rakennetta, lukenut hyvää runoutta, ulkoillut auringossa ystävän kanssa, jatkanut elämää, kutonut merkitysten verkolla umpeen toisen maailmaani repäisemän reiän, ehkä tarkastellut ymmärtämättömyyden ja jopa pahankin ongelmaa etäännytettynä, huokaissut ja päästänyt irti ja iloinnut taas. En ole ajatellut kostavani kellekään. Kauheaa, ajattelen, ajattelevatko muut, että nyt erityisesti kostan jollekulle, kun käännän selkäni ja iloitsen toiseen suuntaan.

Sitten ajatus nuljahtaa kuitenkin toiseen suuntaan: hetkonen, hetkonen, tyttö pieni, mikäs kosto nyt tämä tämmöinen muka on? Muistan äkisti ne kohdat, joissa toisen reaktio on osoittanut, että olen hänen mielestään ylittänyt valtuuteni ja pahastuttanut toisen sydänjuuriaan myöten. (Joissain tapauksista olen ollut pahoillani ja toisissa sitä mieltä, että ikävää, mutta vahinkoja sattuu ja tämä saadaan sovittua. Se on hieman eri asia kuin pahoillaan oleminen. Jotenkin armollisempaa ja lievempää itsen suhteen, ja luo mielestäni paremmat edellytykset sovinnon neuvottelemiselle kuin pahoillaan olo ja siihen kerkeästi liittyvä itseinho ja itsesyytökset. Lopulta yleensä kyse on kuitenkin kahdesta hyvissä aikein toimineesta ihmisestä, joiden hyvät aikeet ovat takertuneet toisiinsa muodostaen melkoisen spagettioksennuksen.) Kun toinen on päästänyt loukkaantumisestaan irti ja alkanut ilakoida jälleen, en muista koskaan ajatelleeni saaneeni maistaa kostoa. Pikemminkin päinvastoin: Olen tuntenut syvää helpotusta siitä, että tuo ihminen on voimaantunut ja nauttii elämästään. Vaikka emme ehkä enää ole niin läheiset tai näe toisiamme - niinkin on käynyt ja se voi olla ihan hyvä vaihtoehto - niin kyllä minusta tuntuu hyvältä ja helpottavalta huomata, etten traumoita toisia ihmisiä. Jos toinen taas takertuisi loukkaantumiseen ja käpertyisi vihanpitämisen ympärille ja antaisi sen typistää elämäniloaan, minun olisi paljon, paljon vaikeampi olla. Mikä kosto se semmoinen on, josta kostettavalle tulee parempi olo?

No, sitten seuraavaksi ääneen astuu hämmentynyt moralisti: Ja mitä hemmettiä kostopuhe nyt ylipäänsä tekee anteeksiantamisen harjoitteissa? Eikö anteeksiantaminen nyt kuitenkin tarkoita juuri sitä, ettei mitään kostoja käydä janoamaan? Onko kostaminen oikeasti jollekulle kovin keskeinen teema, mitä loukkaantumisiin tulee? Hahmottavatkohan he intressiristiriidat ehkä jotenkin ihan toisin, joinakin valtataisteluina tai sensellaisina?

Mieleen nousee myös kuva keskustelusta, joka taannoin, vuosi pari sitten, hämmensi minua kovasti. Keskustelu koski sitä, onko oikein toipua täysin (mitä se sitten tarkoittaakaan, ei minulla ainakaan ole tästä aavistusta, my heart bitten and pierced mutta iloinen, valmiuteni vastata tilanteisiin kokemuksieni ja temperamenttini summa) siitä intentionaalisella tavalla huonosta kohtelusta, joka on omalle kohdalle osunut. Eli saako kiusaamisesta kuntoutua iloiseksi, ihmisistä hyvää uskovaksi, rakastavaksi ja anteeksiantavaksi. (Minun on kyllä vaikeaa hahmottaa sitäkään, missä määrin esim. koulukiusaaminen on aivan niin intentionaalista kuin joskus väitetään. En tällä tarkoita, ettei mielestäni siihen tarvitse tai saisi puuttua. Totta vie siihen pitää puuttua. Kyllä ihmisten pitää oppia kohtelemaan toisiaan ystävällisesti ja rohkaisevasti, ei tuhoavasti. Mutta luultavasti paras puuttumisen metodi on sellainen, jossa kiusaaja ja kiusattu saavat yhdessä selvitellä turva-aikuisten läsnäollessa, mistä oikeastaan on kyse, miltä tapahtumat tuntuvat, mitä hän itse aiheuttamastaan ahdistuksesta ajattelee ja niin edelleen. Olisi varmasti hyvä käsitellä myös, mikä oikeastaan kiusatussa on ärsyttänyt kiusaajaa - tietysti muistaen, että kiusattua ei syyllistetä muiden taholta; ei ole kiusatun syy, ettei kiusaaja osaa kontrolloida käytöstään ja kiusaajan käyttäytyminen on nyt se, mitä ollaan selvittämässä - ehkä tämä osuus olisi järkevintä hoitaa niin, ettei kiusattu joudu kuuntelemaan sitä, se voisi olla aika tuskallista. En olisi ehkä itse selvinnyt tällaisen osuuden kuuntelemisesta ilman että olisin alkanut syyllistää itseäni kaikesta mainitusta ja tuntenut itseni entistäkin osaamattomammaksi, pienemmäksi, likaisemmaksi ja ällöttävämmäksi.) (Tulipas pitkät sulut.) Keskustelussa oli näkyvissä kaksi kantaa: Ettei saa kuntoutua, koska se tavallaan oikeuttaisi kiusaamisen siinä mielessä, että se todistaisi, ettei oikeastaan kyse ole mistään vakavasta. Ja toisaalta, että eikö juuri traumoittumalla anna kiusaajalleen valtaa - ja että vallan antaminen henkilölle, joka suhtautuu omiin intresseihin tuhoavasti ja vihamielisesti, ei ole erityisen järkevää. About näin sen itse muistan. Ensimmäinen kanta hämmensi minua toista enemmän, toisessa hämmensi lähinnä sanallistus. (Mutta niinhän se tapaa hämmentää, kun on periaatteessa jostakin asiasta samaa mieltä, mutta perustelut tulevat itselle vieraan käsitejärjestelmän kautta. Tuon tuosta unohdan, miten olen päättänyt pysyä pragmaattisena näissä kohdissa ja olla takertumatta sanoihin ja merkityksiin, jotka tuntuvat omalle kokemusmaailmalleni vierailta. Voi min päätäin.)

Itse kai ajattelisin suunnilleen niin, että vaikka joku minua kurmottaisi, ja onhan minua jossain vaiheessa kurmotettu pahastikin, niin ei se totta vie oikeastaan minun haasteeni ole. Minun suruni se toki on, mutta se on eri asia. Tai oikeammin, se oli minun suruni, silloin. Siitä on kauhean kauan jo. En koe, että kiusaaja olisi minun kohdallani halunnut valtaa mielialaani tai muuta sellaista. Tuskinpa hän sitäkään halusi, että kävisin epävarmaksi. Tai että meni monta vuotta, että uskalsin varovasti alkaa uskoa, että joku oman ikäiseni ihminen voisi pitää minusta. (Vieläkin huomaan, että epäröin sen suhteen, voivatko ala-asteikäiset lapset pitää minusta, mutta se epäröinti nyt saa olla omassa arvossaan. Tiedän, mistä se tulee ja annan sen itselleni anteeksi ja olen välittämättä siitä niin paljon kuin voin.) Samalla kun olen kuntoutunut, voimaantunut ja kasvanut hieman itseluottamuksessa, olen ajatellut tekeväni harjoitteita itselleni, olen halunnut enemmän tämmöistä elämää kuin jotakin muunlaista. En ole juurikaan miettinyt, miltä tämä kaikki näyttää jostakusta kaukaisesta henkilöstä, jonka kanssa minut aikoinaan pakotettiin jakamaan oppimistilanteet monen vuoden ajan. En usko, että hänellä on intressejä minun tilaani sen enempää kuin minulla hänen tilaansa. Hänen kohdallaan toivon vain, että hän voisi olla onnellinen ja unohtaa nuo hankalat vuodet. (Ja käsittääkseni niin on käynytkin.) Vaikka usein koulu tuntui helvetiltä, en olisi varmastikaan monessa asiassa yhtä tarkkasilmäinen nyt, jos kaikkia noita tapahtumia ei olisi tullut läpielettyä silloin. Olisin luultavasti paljon tunnekuurompi, kovaotteisempi ja remakampi. Suhtautuisin ehkä hyviin ihmissuhteisiin ja ystävällisyyteen paljon enemmän itsestäänselvyyksinä enkä ehkä osaisi arvostaa niitä samalla lailla kuin nyt osaan. Ei se tarkoita, että pitäisin hänen toimintaansa silloin oikeutettuna, ei lainkaan. Mutta kolikoilla tuppaa olemaan kaksi puolta.

Kirjan viereisellä sivulla on toinen anteeksiantoon liittyvä harjoitus, anteeksiantamisen askeleet, joita noudatetaan monissa anteeksiantoon keskittyvissä terapiaryhmissä. Vaihe viisi on nimeltään nöyryys. Sitä kuvataan näin:

Muistele aikoja tai tilanteita, jolloin sinä olet saanut anteeksi omia virheitäsi ja miltä se tuntui. Se voi herättää kiitollisuuden ja nöyryyden tunteita ja lisätä valmiuttasi antaa anteeksi.

Koetan muistella, mutta törmään taas kuin seinään. Muistan kyllä ison joukon ristiriitatilanteita, selvittelyitä, neuvotteluita ja vähitellen leppymisiä. (Minusta toisten leppymiseen vaatima aika tuntuu usein järkyttävän pitkältä mutta näin vanhemmiten olen oppinut olemaan odottamatta ihmisiltä niin nopeita leppymisiä kuin ennen odotin.) Mutta huomaan, etten ole erityisemmin mieltänyt saavani virheitäni anteeksi. Enemmän olen ajatellut, että tilanteessa on ollut kaksi hyvin erilaista, hyvin eri odotuksin varustettua ihmistä, joiden intressit ovat menneet ristiin niin että soi. Vähitellen sitten on tapahtunut sen tajuaminen, että jaahas, tämä toinen oikeasti toimii ja ymmärtää maailmaa tällä viisiin, ja ei hän nyt mitään erityisen ilkeää ole tarkoittanut näillä sanoillaan ja tekemisen tavallaan. Joskus tähän sopeutumiseen menee tosiaan järisyttävän kauan. Mutta en muista, että olisin erityisemmin huolehtinut ja stressannut siitä, että toinen on minulle vihainen jostakin. (Sen sijaan välillä joku kolmas on ollut huolissaan, ehkä jotenkin harmoniahakuisemman ystävyyskäsityksensä siivittämänä tai jotakin.) Jos minulle ollaan vihaisia jostakin, jossa olen mielestäni toiminut hyvin aikein, ehkä voimaa väärin säätäen tai toisen väärin tulkiten, olen lähinnä ajatellut, että voi apua, mitähän tuo ihminen vielä haluaisi minun tekevän, kun olen jo kerran sanonut, että ikävää, että meille tuli kiista. Olen oppinut hänestä paljon uutta kiistan myötä ja voin seuraavan kerran kiistan uhatessa luovia jo ehkä ongelmien ympäri, kun tiedän, mikä häntä ärsyttää, mutta en voi jo tapahtuneelle yhtään mitään. Eikä toisen lisälepyttely nyt mitenkään voi olla vastuullani. En voi antaa kuin aikaa ja sitten myöhemmin huokaista helpottuneena, kun huomaan ihmisen päässeen siitä ylitse. Mutta en siinä vaiheessa tunne erityisemmin kiitollisuutta enkä nöyryyttä. Pikemminkin ajattelen, että toinen on tullut järkiinsä ja möykky on liuennut. (Ajattelen myös sitä järkiinsä tulemisena, jos joku ottaa etäisyyttä, koska on sitä mieltä, että tapani käsitellä asioita loukkaa häntä jatkuvasti.)

Joskus minulle on myös ilmoitettu, että asianomainen on päättänyt antaa asian anteeksi. Mutta eleet, ilmeet ja tyyli ovat saaneet minut epäilemään, että lieneeköhän tuo nyt koko totuus. Ehkä tuo ilmoitus tarkoittaa, että toinen on päättänyt yrittää antaa anteeksi. Ei se kyllä ole virittänyt erityisempää kiitollisuutta eikä nöyryyttä, koska koko päätöksenteon kautta anteeksiantamisponnisteleminen on itselleni niin vieras juttu, etten oikein osaa edes kuvitella sitä.

En itse jotenkin osaa edes ajatella toisten minua ärsyttäviä piirteitä heidän virheinään. (Jos jokin virhe onkin, se on välillämme. Vähintään yhtä paljon minä olen virheellinen, kun en onnistu käsittämään juuri kuinkaan, miten tämän ihmisen kanssa toimitaan rakentavasti ja ollaan järkyttymättä hänen luontevastaan.) Toiset, hankalilta tuntuvat ihmiset vain käsittävät asiat jotenkin eri tavalla. Jonkun mielestä voi jopa olla okei käyttäytyä sillä tavalla, että ajattelen hänen käyttäytyvän hyvin ilkeästi. Jos käsityksemme ja niistä versovat käytännöt alkavat sakata pahasti eikä toisen tyyliin sopeutumisesta tunnu tulevan mitään, en enää jää tilanteeseen pitkiksi ajoiksi murentamaan molempien mielenrauhaa.

Ehkä jotta kiitollisuutta ja nöyryyttä voisi tuntea anteeksiannon tilanteessa, pitäisi kiistan olla todella syvä ja repivä ja toisen osapuolen hyvin läheinen, ja joku, johon ei periaatteessakaan oikein voi ottaa etäisyyttä. (En oikein keksi, mitä tämä voisi tarkoittaa. Ehkä omaa, alaikäistä lasta niille joilla semmoisia on?) Muistan kyllä useitakin kiistoja vanhempien kanssa. Olen ollut helpottunut niiden rauetessa, mutta toisaalta, en ole kyllä missään vaiheessa ollut erityisen kiitollinen enkä nöyrä, koska kiistojani vanhempien kanssa luonnehtii heidän halunsa määrätä elämästäni ja oma ponteva vastareaktioni. Minusta heillä ei yksinkertaisesti ole oikeutta vaatia minua järjestämään elämääni heitä miellyttäväksi. (En yritä ärsyttää tahallani, ennemminkin pitää etäisyyttä.) Niinpä helpotus kiistan ratketessa on ollut käytännön helpotusta, huoahtavaa iloa siitä, ettei joudu kuuntelemaan jipitystä enää tämän aiheen tiimoilta.

Koen kyllä kiitollisuutta ja nöyryyttä, aika useinkin, mutta hyvin toisenlaisissa tilanteissa: kun minua kohdellaan mukavasti, kokiessani luontoelämyksen, pystyessäni rentoutumaan, osatessani antaa itselleni anteeksi jonkin virheen, hyvän musiikin ääressä, hilpeän ja huolettomuudentäyteisen illallisen jälkeen. Käytännönläheinen helpotus siitä, että jonkun kanssa kommunikoiminen onnistuu tästä eteenpäin taas vähän sutjakammin, ei vipua sitä esiin.

En tiedä, pitäisikö tästä olla huolissaan. Ei kai, mutta voihan asiaa tutkia. On se ainakin jollakin tavalla kiinnostava. Toisaalta, jos seitsemästätoista anteeksiannon kohdasta tunnistaa hyvin tutuiksi viisitoista eikä vihan pitäminen ole vielä tähän mennessä erityisemmin vääristänyt omaa elämää (tai varmaan olen aika jäävi arvioimaan tätä, mutta useampi tuttu on luonnehtinut minua ei kovin helposti loukkaantuvaksi ja ällistyttävän lyhytvihaiseksi - no, tietysti he ovatkin ihmisiä, joiden kanssa tulen toimeen, ja varmasti joku, jonka kanssa minun on vaikeampi löytää keinoja olla sopuisasti, voisi arvioida ihan toisin), mitäpä tästä huolehtimaan.

On silti jännittävää, että seitsemästätoista kohdasta kaksi tuntuu näin vieraalta. Ovatkohan ne jollekulle hyvinkin keskeisiä loukkaantumisten ja niistä eteenpäin luovimisten käsittelyssä? Jos ovat, voisin miltei veikata, että ristiriitatilanteessa me emme ymmärtäisi toisiamme kovinkaan hyvin.

Lauh

Aamulla olin vihainen, koska heräsin kuuden maissa keuhkoräkään tukehtumaisillani. Olen kyllästynyt sairastamaan! Vihaisena ajattelin monia pönttöjä ajatuksia, kuten että on ihan epistä, että monet epäterveellisesti syövät ja vähemmän liikkuvat ihmiset pysyvät terveempinä. Maailma ei ole reilu, höp, sitä ei ole hyvä unohtaa. (Se ettei se ole reilu asettaa sitä paitsi miellyttävästi painoa omalle yritykselle vinkauttaa sitä reilumpaan suuntaan.) Mietin myös äidiltä kuulemaani järkkyä paljastusta lapsuuden ajoilta: minulle syötettiin lasten vaaleanpunaista ja muka hyvänmakuista penisilliiniliuosta ennaltaehkäisevästi koko talvikaudet sinne saakka, että vetäisin kouluikäisenä liinat kiinni ja kieltäydyin ehdottomasti nielemästä tuota litkua. Äiti kertoi tämän kun kerroin lääkärin kuvanneen korvieni tärykalvoja arvista aivan viirullisiksi. Äidistä olin itse syyllinen korvatulehduksiin - minun olisi vaan pitänyt syödä kaiken aikaa antibiootteja. Ei ihme, että keinotekoinen hedelmäaromi nostaa edelleen niskakarvani pystyyn. Minusta pääsiäisrakeet ja muut oikein keinomakuiset karkit maistuvat lääkkeeltä. Kas, nyt tiedän sitten syynkin siihen, miksi ne maistuvat lääkkeeltä! Koska niiden makuaine on sama kuin tuossa hirvittävässä vaaleanpunaisessa litkussa.

Isä puhui usein ollessani lapsi siitä, miten ilman nykyaikaista lääketiedettä moni kuolisi jo lapsena. Sitten hän aina säälitteli ääneen pitkästi ja jaarittelevasti sitä, miten kauheat ihottumat minulla oli ja miten kauhean helposti sain korvatulehduksia, poskiontelontulehduksia, keuhkoputkentulehduksia. Miten sääli, miten kauheaa. Tein aika nopeasti sen johtopäätöksen, että oikeastaan minun pitäisi olla kuollut ja elossa pysymiseni oli jonkinlainen väärän armollisuuden aiheuttama virhe.

Olin myös ihan varma, että kuuroudun mikä hetki hyvänsä. Ja että ainakin kuolen ennen kuin täytän kolmekymmentä. Tai että ainakin minun pitäisi kuolla.

Olin tuosta kaikesta aika vihainen aamulla. Siitä tuntuu olevan ikuisuus.

Sillä kun makasin vihaisena patjallani ja jurnutin kiepeysasioita, silmäni lepäsivät kuitenkin tuossa ihanan keväisessä taivaanlaessa. Ja äkisti, varoittamatta, ikkunaseinän oikeasta ylänurkasta leijaili näkökenttään untuvainen höyhen. Se liukui ilmaa alaspäin viistosti, pyörähdellen, kuten höyhenet tekevät. Niin kevyt ja täydellinen, niin varoittamaton, laskelmoimaton, ohikiitävä, hyödytön.

Se lauhdutti minut täysin, äkisti kaikki vihaisuus katosi. Höyhen leijaili ikkunan ohitse, mutta hyvä mieli jäi, se kaikki on ohi jo, käsitykset asioista ja parhaista lähestymistavoista muuttuvat ja eroavat samana hetkenäkin eri ihmisten välillä. En ole terve vielä, mutta ainakin tyytymättömyys siitä on poissa.

Kuinkahan kauan hengittäminen voi sattua näin paljon? Vaaditaan ehkä pieniä ponnistuksia, jotta pysyn tämän suhteen uteliaana, mutta tuntuu yrittämisen arvoiselta koettaa asennoitua näin.

Toinen paastopäivä

Aamu alkaa hyvin: joustokeppiharjoittelu saa mielen ja kehon virittymään auvoisaan tilaan. Jumpan jälkeen istun pitkän aikaa paistattamassa päivää Talvipuutarhan edessä olevalla penkillä ja kierrän kasvihuoneen joka kolkan, huomioin kahvin pavut, juuri auenneet kameliankukat, orkideojen hassut hyönteismukaelmat. Palautan mieleen ajan, jolloin ajoimme tänne isän kanssa joka lauantai ennen kuin äiti pääsi töistä.

Silloin täällä oli lintuja. On hyvä, ettei niitä enää ole. Linnuille on parempi olla vapaita. Kuvaan vegetatiivista elämää niin pitkälle, että kameran akku lopahtaa. Kuvaamisen toiveen myötä katse jäsentyy tietyllä tavalla. Mutta haluan kokea myös toisella tavalla, sellaisella, joka ei ole niin visuaalista eikä etenkään yksisilmäistä.

Palattuani sisään jatkan Epsteinin lukemista, kuinkas muutenkaan. Halun mietiskeleminen on oikein sopivaa puuhaa siinä vaiheessa kun paasto onnistuu jallittamaan uniani: Lakkaan näkemästä sitä ystävien raskausuutisista saakka toistunutta unta, jossa kaksi pientä tyttöä seuraa kannoillani ällöttävinä lähmäkäsineen ja koettaa takertua helmoihini ja kutsua minua äidiksi. He eivät kuuntele perusteluita (minulla on kaviot, teillä ei, en siis voi olla teidän äiti), joten minun on eksytettävä heidät jollakin tavalla. Useimmissa unissa päädyn lopulta tappamaan heidät, koska autiot metsät ja jyrkänteet ja sen sellaiset eivät karista heitä kannoiltani. (En ole varmaan ennen koskaan nähnyt näin väkivaltaisia unia, paitsi nukkuessani samassa huoneessa enkelinpasuunan kanssa. Kannoin sen parvekkeelle jatkamaan kukintaansa, ja kas, unet siistiytyivät. Se voi kyllä olla plaseboakin.) Nyt onneksi lastentappamisunet ovat väistyneet. Niiden sijaan näin koko yön unta, jossa kävelimme Vompsun kanssa kaupungilla ja ohimennen kaappasin käsiini milloin mitäkin ruokaa ja aloin syödä sitä ja vasta kun olin syönyt jo suurimman osan, muistin äkkiä, että apua, minunhan piti olla mehupaastolla... ja oloni oli unessa kauhean raskas ja täysi ja kuvottava, ja hikoilin tuskissani, että nyt paasto ei päässyt oikein alkamaankaan... Se tuntui unessa todella vakavalta. Sitten heräsin ja oli yö tai aamu, ja huomasin olevani tyhjin, nälkää kurnivin vatsoin. Fantasmani ovat nyt kohdistuneet ruokaan, ja hyvä niin: on mukavampaa tuntea syyllisyyttä ja kauhua mehevän sämpylän syömisestä kuin lasten tappamisesta!

Törmään Epsteinissa hyvään tunteiden kuvaukseen:

Luin New York Times Magazinesta kerran haastattelun, jossa tunnettu jungilainen psykoterapeutti ... James Hillman ... pyrki tavoittamaan sen subjektiivisen alueen, jonka halu pitää sisällään.

"Useimmissa teoreettisissa malleissa ajatellaan, että kiukut, pelot ja intohimot ovat henkilökohtaisella vastuullamme", Hillmanin todettiin sanoneen. "Ne ovat jotenkin ja jossain sisällämme... Minun näkemykseni on kuitenkin se, että vaikka ne tunnetaan syvästi ja vaikka me koemme tunteita seka ruumiillisesti että sisäisesti, tämä ei tee niistä 'meidän' tunteitamme. Uskon pikemminkin, että tunteet yrittävät tehdä miestä omansa. Ne haluavat omistaa meidät, hallita meitä, voittaa meidät täysin puolelleen."

Hillman nojasi tässä näkemyksessä muinaiseen mytologiaan, ja joku saattaa kutsua sitä lapselliseksi tai lapsekkaaksi. Yhdestä analyyttisestä perspektiivistä voidaan sanoa, että tunteiden mieltäminen ikään kuin entisaikojen jumaliksi viittaa projektiodefenssiin, jossa jotkin minuudelle olennaiset piirteet mielletään ulkoisiksi voimiksi ja koetaan sitten hallitsemattomiksi. Mutta Hillman vihjasi, että tässä ikivanhassa näkemyksessä on enemmän viisautta kuin projektiota. Tunteet ovat kuin vanhan maailman jumalia, jotka yhdistävät meidät sieluumme. Kun tukahdutamme ne, olemme täysin irrallisia ja jäämme kiinni köyhdytettyyn minuuteen. Mutta kun samastumme niihin täysin, kun kuvittelemme että ne ovat me, annamme jumalien huiputtaa meitä. Ja menetämme sekä tukahduttamisen että antautumisen myötä kyvyn ihmettelyyn, jonka tunne-elämä tekee mahdolliseksi. Halu on yksi keino pysyä yhteydessä tämän ihmettelyn kanssa.

Jos miellämme, että halulla on omat tarkoitusperänsä, vapaudumme tarkastelemaan sitä tasapuolisemmin. Kuten Sapfo kauan sitten totesi, se tulee jostain muualta, havahduttaa meidät, panee meidät kysymään, kuka tarkkaan ottaen on tilanteen valtias, ja sisältää sekä rikastavan mahdollisuuden että pakkomielteen uhan. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna halun nouseminen muuttuu tilaisuudeksi kysyä, mitä halu meiltä tahtoo - ei sitä, mitä me haluamme, mitä teemme halullamme tai edes, kuinka ymmärrämme haluamme. Mitä halu opettaa? Meidän täytyy olla aivan hiljaa voidaksemme kuunnella halua tällä tavalla.

Olen tyytyväinen löydettyäni tämän kiteytyksen. Mitä tietty tunne opettaa? Tai halu? - Eihän esimerkiksi rakkauden tarkasteleminen tunteena ole kovinkaan järkevää, asenne se kyllä on, tai suunta, tai ehkä jopa osittain halu. - Tosiaan, opittavaa on paljon! No, vähän kerrassaan. Materiaali ei ainakaan lopu kesken...

Itselleni vierain tunne on varmastikin viha ja kiukku. Se on kummallista, koska vanhempani ovat kertoneet, että olin lapsena tuon tuosta hyvin vihainen, suorastaan raivopäinen. Mihin se katosi?

Kolmas halun kanssa työskentelemisen periaate on, ettei pidä säikähtää kiukkua vaan nähdä se väistämättömänä. ... Kysymys on siitä, että tunnistaa tuhovimmaisen 'hyökkäyksen' juuri siksi, mitä se on: spontaaniksi osaksi elämää. Elämän tuhoavaan voimaan liittyy spontaani tunnistamisen hetki. ... Analyyttisestä perspektiivistä tarkasteltuna empatian ja myötätunnon kasvu riippuu siitä, miten varhaiset kiukun, vihan ja raivon kokemukset on otettu vastaan.

Ehkä se katosi juuri tuohon: kiukkua säikähdettiin tai sitten sillä pilailtiin. Enimmäkseen pilailtiin, mutta sitten kun se ei tepsinyt, kun olin todella vihainen jostakin enkä lannistunut siitä, että vanhemmat matkivat kiukkuani jalkaa polkien ja lässyttäen akuankkaäänellä, vanhemmat jotenkin säikähtivät. Sitten tuli se sinun pitäisi ja ei saa. Ja miksi sinä laitat äidin itkemään tuolla tavalla? Miksi haluat, että äiti, joka rakastaa sinua niin kovasti, on surullinen? Mutta enhän minä sitä halunnut. Minä olin vain tyytymätön ja kiukkuinen jostakin ihan muusta seikasta, eikä asiaa ollenkaan helpottanut se, etten olisi saanut tuntea niin. Muistan tarkasti myös sen kerran, kun äiti ensimmäisen kerran raotti sitä seikkaa, että hän tuntee välillä kiukkua. Hän sanoi sen häpeillen, olin ehkä kahdenkymmenenyhden. Sinne saakka olin tuntenut itseni hirviöksi aina kun jokin ärsytti minua. Ei pitäisi ärsyyntyä, äitikään ei ärsyynny ikinä mistään. Ja vasta viime kesänä kävi ilmi, että äiti tietää ihan tarkalleen, kuinka voimakkaita tunteet sisälläni ovat. "Sinä vain olet kohtuullinen niitä ilmaistessasi, ja olen siitä ylpeä ja tyytyväinen", hän sanoi. En muista enää, mitä vastasin, ehkä en mitään, koska olin niin pöllämystynyt. Myöhemmin kyllä kysyin äidiltä, että jos hän kerran tietää, miten helposti kiihdyn asioista, miksi sitten hän on aina kuvannut minua sanoin "rauhalliseksi ja temperamentiltaan helpoksi"? Se oli askarruttanut minua kovasti, koska se oli niin ristiriidassa sen kaiken riitelyn ja sen myötä huudetun kanssa. Äiti vastasi, että hän halusi vahvistaa minua myönteisesti. Kyseenalaistin varovasti, onkohan se järkevää vahvistaa jotakin, joka ei tarkalleen ottaen pidä kovinkaan hyvin paikkaansa, ja kerroin, että sen seurauksena minulle oli vain jäänyt sellainen tunne, etteivät he oikeastaan tunteneet minua ollenkaan tai ainakaan halunneet tuntea, ellen kyennyt nujertamaan sisäistä tunnehirviötäni. Mutta tavallaan ymmärrän kyllä äidin ratkaisun: se on sitä samaa epämääräistä myönteistä vahvistamista, jota hän tekee itselleen. Meillä on näkemysero sen suhteen, onko hyvä tuntea oikea oma temperamenttinsa ja huomata, että läheisetkin kyllä havaitsevat sen, ja että kaikki selviävät siitä yleensä ehjin nahoin. En sillä lailla selvästikään itse pidä temperamenttiani niin raskauttavana tekijänä kuin äiti tekee... ja temperamenttini on hyvin samanlainen kuin hänellä, kaiken huipuksi. Olen tuon jälkeen pyrkinyt vahvistamaan äidissä näkyvää levottomuutta ja ärtyisyyttä ja antamaan hänelle tilan sanoa sanottavansa. Jos kukaan muu ei ole ottanut hänen kiukkuaan neutraalisti vastaan, ja en usko, että on, ehkä se on tosiaan tällä hetkellä minun tehtäväni. Äiti on rauhoittunut paljon tämän tietoisen tehtävänottoni myötä. Vompsulle olen neuvonut samaa asennetta suhteeni, ja sekin toimii hienosti. Vielä tärkeämpi tehtävä on tietysti vahvistaa Vompsun kiukut ja pettymykset oikeutetuiksi ja ymmärrettäviksi. Hän ei ole saanut lapsena ilmaista kiukkuaan senkään vertaa kuin minä, ja oikeastaan hän on löytänyt ne syvälle itseensä piilotettuna vasta meidän suhteessamme. Se on kauhean jännittävää ja tunnen itseni onnelliseksi siitä, että voimme puhua näistä asioista rakentavaan sävyyn, tosiaan, rakentavaan, rakentaa välillemme niitä laitureita, jotka kurkottuvat toisiaan kohti. Ei kumpikaan meistä pääse ikinä astumaan toisen ajatuksiin ja tunteisiin täysin, ja hyvä niin. Mutta me kuulemme koko ajan kuiskauksiakin paremmin, ja se tuntuu ensiarvoisen tärkeältä.

Tuo lapsen kiukku ja viha vanhempaa kohtaan on jännä juttu. Psykoterapiakirjallisuudessa siitä ollaan hyvinkin montaa mieltä. Objektisuhdekoulukunta se kai, muistaakseni, pitää sitä jotenkin välttämättömänä alusta saakka, kun taas jotkut toiset psykoterapeutit ajattelevat lapsen kiukun ja kaunan olevan äidiltä tai muulta lähihenkilöltä malliopittua lainaa, äidin tai tuon toisen projisoimaa. (Nämä terapeutit erottavat selkeästi tarvitsemisen ja vaatimisen kaunasta ja kiukusta: vauva vaatii, ja sillä on oikeuskin vaatia, se on vauvan ja pikkulapsen ainoa mahdollisuus selvitä hengissä ja äidin on hyvä tajuta tämä. Kauna ja kiukku syntyvät aivan muusta, kuten äidin välinpitämättömyydestä, ronskeista otteista tai suoranaisesta kiusaamisesta, jotka voivat olla vastaus siihen, ettei äiti tahdo hyväksyä vauvan vaativuutta vaan mieluummin jäsentää sen kiukuksi ja kaunaksi. Ei ole mitenkään epätavallista, että vanhemmat kiusoittelevat itkun partaalla huojuvaa lastaan, ja se on kauheaa katseltavaa: Eivätkö vanhemmat muista olevansa totalitaristisen systeemin valtiaita? Miltä minusta tuntuisi totalitaristisen systeemin armoilla, jos armeija tai poliisi alkaisi kiusoitella minua tekemisistäni ihan vain huvikseen? Luultavasti osaan kuvitella sen seikan ihan riittävän hyvin juuri siksi, että kuten kaikki muutkin, olen ollut lapsuudessani mielivallan kanssa tekemisissä.) Itse en osaa sanoa juuta enkä jaata tähän, onko kiukku ja kauna vasta myöhempää. Mutta veikkaisin, että ajatus siitä, että lapsi vain tarvitsee ja sillä on oikeuskin tarvita, synnyttäisi empaattisemman kohtelutavan. (Tai sitten omankaltaiseni tilanteen: en halua, että kukaan tarvitsee minulta jotakin niin kiihkeästi ja että tuosta vaatimuksesta kieltäytymiseni aiheuttaisi hänelle traumoja. Minusta on vähemmän vahingollista, että pidättäydyn lasten hankkimisesta kuin että hankin lapsen ja sitten suutun hänen tarvitsevuuteensa joka käänteessä tai tallon omia rajojani siinä määrin, että alan voida pahoin.)

Tietysti lapsi pettyy jossain vaiheessa vanhempiinsa, se on ihan selvä, ihmiset pettyvät toisiinsa eli omiin heitä koskeviin odotuksiinsa, ja pettymys nyt yleensä lietsoo joko kiukkua tai lannistumista, ja itse pitäisin näistä kahdesta kiukkua huomattavasti rakentavampana. Kuinkahan paljon pettymykset lapsen suhteessa vanhempaan ovat pettymystä toisen periaatteellisesta tavoittamattomuudesta, jota lapsi ei voi tietenkään valmiiksi tajuta? Kuinka paljon lapsi voi ylipäänsä ymmärtää sen, kun moni aikuinenkaan ei näytä tajuavan, mitä se tarkoittaa, tai ei ainakaan muista sitä käytännön elämässä? Ja kuinka moni alkaa solmia aikuisiässä suhteita toisiin ymmärtäen sen, ettei se toinen, jonka kanssa on tässä, ole koskaan se toinen, joksi hänet kuvittelen? Eli se toinen, jota haluan? (Tai olen haluamatta: se ilahtuminen, kun joku pöljäksi kuvittelemani, josta en niin välitä, paljastuukin varsinaiseksi helmeksi! Siinä tuppaa unohtumaan, että tämäkin paljastuminen on vain pintatasoa...) Ja kuka edes on se minä, joka kuvittelee ja haluaa? (Ja jonka kuvittelen ja haluan, se on ainakin yhtä tärkeä myös.) Eivätkö muka kuvitelmani ja uneni yllätä minut? Voin kertoa itsestäni vain taaksepäin. Olin melkein kirjoittaa "harmillista kyllä", mutta tarkalleen ajatellen, eihän se mikään harmi ainakaan ole. Olisi aika tylsää, jos olisi arvattava itselleen, ja jos jo nukkumaan mennessä tietäisi, mistä näkee unia.

Se, että onnistuin arvaamaan, mitä unta alkaisin paaston aikana nähdä, on piristävä poikkeus siinä säännössä, että unet tulevat aina puun takaa. Enkö yleensä huomaa senkin, että olen ihastumassa johonkuhun, unissa? Kyllä vain! Ilman unia olisin aikamoinen pölvästi. Siksi olen huolissani niinä jaksoina, joina uneni katoavat. Onneksi aina tulee ambivalensseja ja voimakkaita haluja ja pelkoja, ja unet tulevat takaisin.

En haluaisi ajatella, että unien kadottua kutsun niitä virittelemällä haluja ja pelkoja ja ambivalensseja, mutta onhan sekin mahdollista, että antaudun niille helpommin sellaisessa tilassa.

Pelkään vaisusti tätä iltaa, koska eilisilta kääntyi jotenkin zombimaiseksi. Olen normaalistikin iltaisin jo äreä ja vedoton vastakohtana aamun innolle ja tarmolle. Haluaisin ilmeisesti paljon lyhyemmän vuorokauden tai sitten en ole vain oppinut olemaan polttamatta itseäni loppuun iltaseitsemään mennessä. Ehkä se tarkoittaa jopa samaa asiaa! Koetimme katsoa illalla Vompsun kanssa Wong Kar Wain elokuvaa As tears go by, mutta se oli aivan liian väkivaltainen ja jätimme kesken. Siirryimme Chapliniin, Kaupungin valoihin. Kumpikaan meistä ei oikein pidä nykyaikaisista virkeästi sanoittelevista komedioista, mutta Chaplinin ja Jacques Tatin kehollinen komiikka puree aina. Vaikka elokuva oli hyvä, huomasin väsymyksen jotenkin kivistävän itseäni kaikilta puolilta ja nälkäkin oli melkoinen. Huomasin laskevani kalenterista neljä jäljelläolevaa paastopäivää ja tuntevan epätoivoa siitä, että piinaa jatkuisi vielä niin kauan. Iltaisin on vaikeaa muistaa, miten erilaisia - ihania, jumalaisia - aamut ovat!

Tänään pelättyä nälkää ei ole tuntunut. Vielä. Söin varmuuden vuoksi lounaan vasta nyt neljältä, jotta saan syötyä päivällisen sitten kahdeksan, yhdeksän aikaan. Ehkä oli virhe aloittaa eilen sellaisella normi-ihmisen ruokarytmillä, jota en muutenkaan noudata. Yleensä syön aamupalan vähän ennen aamukahdeksaa, yhden lämpimän ruoan joskus kahden ja kuuden välillä ja sitten runsaasti iltapalaa kymmenen maissa. Mikähän ihme sai minut ajattelemaan, että rytmini olisi jotenkin toisenlainen paaston aikana? Ehkä se, että ohjelmasuositukseen oli kirjoitettu: aamiainen, välipala, lounas, välipala, päivällinen, illallinen. (Ne ovat kaikki nesteitä, tietysti. Välipalat ja illallinen ovat pelkkää yrttiteetä.) Jotenkin ajattelin, että koska aamiainen on niin pieni ja kaikki ateriat niin keveitä, lounas pitää ottaa kahdeltatoista, etten pökrää. Ja sitten minulla olikin illalla huutava nälkä ja huono olo. No, katsotaan nyt, miten tässä nyt käy, kun olen muokannut paaston ruoka-ajat normaaleja ruoka-aikojani vastaaviksi!

Kello on kohta jo viisi ja olen edelleen hyvällä tuulella. Nyt tiedän varautua notkahdukseen ja minulla on jo siihen vastalääkettäkin: luultavasti huomenna aamulla olo on silti hyvä, vaikka ilta olisi yhtä helvettiä.

Ahdistuksen tervetulleeksi toivottaminen

Odelma toteaa jotakin tärkeää:

Olisi hyvä vähän irrottaa siitä ajatuksesta, että päivällä pitäisi olla vahva ja tehokas ja suoriutua kaikista tehtävistä ilolla ja voimalla. Koska vaikka voimantunne on tärkeä, jos laskee itsensä pystyvyyden ja vahvuuden varaan, alkaa heikkous hirvittää.

Voi tietysti olla, että tulkitsen tätä nyt aivan omalla tavallani, saa älähtää. En tiedä myöskään, onko tässä kyse siitä, mitä Eufemia tarkoitti todetessaan kerran, että haluaa olla välillä surullinen. En silloin saanut ajatuksesta mitenkään kiinni, koska en itse halua olla surullinen - minun on välillä vaikeaa olla mitään muuta, päästää surusta irti, enkä usko omalta kohdaltani "suruaikoihin" tai muihin sellaisiin, koska sen kerran, kun annoin itselleni suruajan, se kesti viitisen vuotta ja sinä aikana suhtauduin ällöttävän suvaitsemattomasti ja epäuskoisesti ilon ja toiveikkuuden mahdollisuuksiin ja melkein vihasin niitä, joilla ei ollut vaikeaa. Kirjoitan "melkein", koska tuollainen häivähdys synnytti minussa voimakkaan reaktion, jossa viha kääntyi itseäni kohtaan, tuota suvaitsemattomuuttani kohtaan. Olin jumissa tämän vihan eestaas ailahtelussa ja siitä pohjattoman surullinen. Enkä halunnut muuttua. Halusin maata surussani enkä hyväksynyt yhtään viestiä toiveikkuudesta. Lopulta halusin vain kuolla, vaikka ulkoisesti ottaen moni asia olikin kunnossa: opiskelin kiinnostavaa alaa, joku oli viimeinkin hyväksynyt minut tyttöystäväkseen ja olin ensimmäistä kertaa yhteisössä, johon tunsin edes jonkinlaista yhteenkuuluvuutta sen sijaan, että olisin pelännyt jatkuvasti, että pian minut otetaan taas silmätikuksi. Olen myös huomannut, etten ole ainoa, joka on suhtautunut jotenkin vihamielisesti ajatukseen, että toivoa ehkä sittenkin olisi. Aika moni on jälkeenpäin kuvannut tunteneensa jossain vaiheessa näin, vaikkei tietysti tuossa vaiheessa sitä tahdokaan myöntää. (Se taitaa olla mahdotonta.) Ehkä siksi minun oli niin vaikeaa saada kiinni, mitä voisi tarkoittaa haluta olla surullinen, kun ajattelin sitä tuota kautta.

Mutta minun on helppoa ymmärtää surun ja ahdistuksen tervetulleiksi toivottaminen. Kuulen sen jotenkin eri lailla, ja siitä mielestäni Odelmakin puhuu tuossa siteeraamassani otteessa. Osa omaa tavoitettani olla välttelemättä surullisia ja ahdistavia asioita on tapani olla juomatta aamu- tai päiväkahveja ja -teetä (muuten kuin todellisessa työpinteessä, jossa ei ole aikaa setviä perinpohjin, mistä surkea ja osaamaton olo nyt johtuu, ja sitten toisaalta vapaapäivinä, jolloin huomaan olevani jo valmiiksi mainiolla tuulella enkä tarvitsisi vetoapua).

Eräs ystävä kuvasi joululomalla, miten loistava olo tulee aamukahvista. Tunnistan tämän mekanismin. Minullekin tulee loistava fiilis kahvista, teestä ja punkusta. Äkisti maailma on täynnä värikkäitä ja houkuttavia mahdollisuuksia ja toivoja, ja epäilykset ja väsymys ovat tiessään. Olen kuitenkin huomannut, että monesti käy niin, että sitten kemikaalipöhinöissäni toimin suojautujan moodissa (tässä testi, jonka avulla voi testata, onko esim. viimeisen kuukauden aikana ollut siinä tai muissa hyödyllisissä ja haitallisissa moodeissa). Silloin en kuuntele sen enempää muiden kuin omaakaan ahdistustani. Kaiken kielteisen edessä on ikään kuin silmälaput. Olen vahva ja pystypäinen olento, joka kyllä huomaa ahdistuksen ilmeet ja eleet toisissa, mutta metaforisesti pyyhkäisee kädellään ne tiehensä ja ajattelee, että voi hitto, ollaanpa sitä tänään heikoissa kantimissa, harmi juttu, mutta tuskin tuo nyt kovin vakavaa on. Sitten jälkeenpäin iskee ahdistus. Enimmäkseen kyllä itseni kohtelun suhteen, koska yleensä käy niin, että toisen voimakas hätä kyllä romauttaa minut suojautujan moodista voimakkaaseen ahdistukseen, enkä osaa esim. pitää itkua ärsyttävänä, kuten jotkut toiset toisinaan tekevät. (Kotona ja koulussa minulle on opetettu, että tämä romahtaminen on vika, mutta nykyään olen sitä mieltä, että on varsinainen onnenpotku, että saan niin helposti ahdistustartunnan. Koska jos en saisi, olisin varmasti aika kamala ihminen.) Morkkiksesta voin antaa seuraavan esimerkin: saatan esimerkiksi ahdistua siitä, että olen työssäni tehnyt niin rohkeita ratkaisuja teen vallassa, ja sitten teetä viikkoihin juomatta tarkistaessani kohtaa mietin, että tämä on kyllä jo ehkä vähän omavaltaista ja että asiasta pitää ainakin tiedustella pomolta, ei vain pistää ryskäämään. (Toisaalta nyt kun olen kysynyt näistä ratkaisuistani, pomo on ollut sitä mieltä, että totta kai teen tuon rohkeamman ehdotuksen mukaisesti. Minulta puuttuu siis vielä aimo annos itseluottamusta kääntäjänä. No, ei kai se ole mikään ihme kun tämä on ensimmäinen käännökseni. Etsin vielä kultaista keskitietä orjallisen sanasta sanaan kääntämisen ja luovemman asian välittämisen väliltä. Hassua, miten paljon epävarmempi olen tarkastellessani omaa tekstiäni kuin editoidessani kustannustoimittajana jonkun toisen käännöstä!)

Nyt tuntuu turvalliselta kirjoittaa tästä aiheesta, suojautujan moodista ja ahdistuksen tervetulleeksi toivottamisesta, koska tuntuu siltä, että puolisen vuotta suojautujan moodia tarkasti monitoroituani alan olla aika hyvin selvillä siitä, miten se ponkaisee esiin, mitkä sitä liipaisevat (kuten juuri kahvi, tee ja punkku) ja millaiset sen haitat todella ovat. Olen myös voinut tarkkailla lapsuudenperhettäni tuon ajan ja todeta, miten voimakkaasti vanhempani elävät suojaajan moodissa ja miten voimakkaita heidän ahdistuksensa (äidillä) ja vihansa (isällä) sitten äkisti ovat, kun tuon moodin naamio putoaa. Tuntuu hullunkuriselta, että minä, heidän lapsensa, koetan nyt varovasti tuoda heidän ulottuvilleen ajatusta, että ärtymyksen, surun ja ahdistuksen kokeminen ei ole mitään vaarallista ja epänormaalia ja ettei se mitenkään "saastuta" heitä tai tee heistä toimintakyvyttömiä, päinvastoin. Eihän siihen ole pakko jumiutua. Ja tavallaanhan suojautujan moodi osoittaa, että ihminen todella osaa kääntää varsin kiitettävästi huomionsa pois levottomuutta herättävistä viesteistä - ja että hän jopa on siinä hyvin harjaantunut, koska käyttää juuri tätä mekanismia säännönmukaisesti ahdistuksensa "käsittelemiseen". (Laitan tuon "käsittelemisen lainausmerkkeihin, koska minusta tuntuu selvältä, etten ainakaan itse saa koskaan suojautujan moodissa käsiteltyä mitään kiperää, ainoastaan vähäteltyä sen kirpaisevuutta. Se on vähän kuin siivoaisi niin, että tunkee vain kaikki roinat kaappiin ja naulaa sen oven kiinni. Jossain vaiheessa romun paino vääntää naulat ja sama sotku valahtaa lattialle, mutta vähän aikaa kyllä huone näyttää oikein vieraskelpoiselta.) Jos tuota mekanismia osaa käyttää tuolla lailla robustisti, varmasti sitä pienellä harjoittelulla (heh, heh, minulta meni viitisen vuotta, että tajusin, miten stepissä pidetään nilkat rentoina, mikä on kauniiden äänien edellytys - toisaalta ei viisi vuotta ole kovinkaan paljon, jaksoinhan harjoitella jonkin noinkin triviaalin asian, tämä on tärkeämpää) oppii käyttämään myös hienosyisemmin, niin ettei täysin käännä ahdistusta nollalle vaan sääntelee sitä kulloisenkin tilansa mukaisesti ja ponnistelee iloon ahdistuksen tai surun kanssa. (Aivotutkimus on osoittanut esimerkiksi, etteivät suru ja ilo ole vastakkaiset prosessit tai toistensa vastakohdat samalla akselilla vaan kaksi toisistaan riippumatonta erillistä prosessia. Siten ne kyllä vaikuttavat toisiinsa, että ainakin minusta esteettinen ilo sisältää aina melkoisen ripauksen surua ja tutkimustenkin mukaan ilon läsnäolo auttaa surun käsittelemistä.)

(Minun pitäisi erottaa tarkemmin suru ja ahdistus, lähdin selvästi kirjoittamaan tätä vähän hassusta asetelmasta, ehkä kykenen siihen myöhemmin.)

Toivotan ahdistuksen ja surun ja epävarmuuden maailmaani tervetulleeksi muinkin tavoin kuin piristeitä ja estojen liudentajia välttämällä. Toisten kuunteleminen, heidän kanssaan oleminen ja yritys asettua heidän asemaansa tuntuu myös usein ahdistavalta ja lietsoo epävarmuutta. Silti en ole halunnut luopua siitä muulloin kuin sinä jaksona, jolloin olin menettänyt toiveikkuuteni. Samalla lailla tällainen työ, johon sisältyy paljon itsenäisiä päätöksiä, tekee aika nöyräksi. Tunsin aikanaan kovaa kutkutusta ryhtyä opiskelemaan jotakin varmaa, matemaattisesti virittynyttä alaa - jotakin yksiselitteistä, jossa tulos on selkeästi oikea tai väärä. Nyt olen aika iloinen, että vastustin tuota kutkutusta, vaikka varmasti olisin aika paljon itsevarmempi, jos olisin jonkun alan asiantuntija enkä kaiken aikaa altistuisi työssäni psykologisille käsitteille ja mekanismeille, joita vasten sitten ikään kuin sivutoimenani tulen mittailleeksi itseäni. Mutta jälleen kerran: en olisi kovinkaan mukava ihminen, jos kuvittelisin olevani erinomainen. En ole kauhean pehmeä tai mukava nytkään, mutta silloin voisin kotoa saamillani ihmissuhde-eväillä olla melkoinen hirviö ja mörkö. En vain tietäisi siitä mitään ja porskuttaisin itsetyytyväisyydessäni eteenpäin, kunnes aina välillä romahtaisin. Nyt sentään tunnen itseni aina välillä hirviöksi ja möröksi.

Tein tuon yllä linkkaamani testin joitakin päiviä sitten ja sain tulokseksi, että vietin viime kuussa eniten aikaa tyytyväisen lapsen moodissa, sitten melko paljon toimivan ja vastuullisen aikuisen roolissa ja haavoittuvan lapsen moodissa. Muita moodeja ei ollut kuukauden aikana liiemmin ollut, ja siltä minustakin tuntuu. (Vaikka rankaisevan vanhemman rooli iskee päälle voimallisesti, se iskee yhä harvemmin nyt kun olen alkanut hahmottaa, miten tuo rooli tai minäntila on lainattu äänensävyään myöten minua alle kouluikäisenä hoitaneelta sukulaiselta. En ole ainoa hänen hoitamansa, jolla on välillä aika vaikeaa itsensä kanssa. Kunpa kunnallinen päivähoito olisi ollut tarjolla kaikille silloinkin, kun olin lapsi! Mutta vanhempani ansaitsivat liikaa. Kysyin kerran, miksi he halusivat ansaita niin paljon. Jotta saisin oman huoneen, he vastasivat. Mutta olihan muillakin varaa ostaa oma huone, vaikka heillä oli pienempi palkka, purnasin. Niin, mutta me olimme molemmat yrittäjiä, sanoi äiti, siihen aikaan yrittäjille ei annettu lainaa samalla tavalla. Piti ensin tienata hyvin suuri osa itse, paljon suurempi kuin palkkatöissä käyvien. Onneksi nykyään tämä kohtelu on oikeudenmukaisempaa.) Joululomainen surkeuteni oli jonkinlainen sekoitus haavoittuvaa lasta ja sitä lohduttavaa aikuista, joka kiskoi lapsen kävelylenkille piristymään auringosta. Rankaisevuuteen en mennyt, ja se on hyvä, en myöskään suojautujan moodiin.

Nyt kun minulla on selkeät tuntomerkit, joita tarkkailla, on paljon helpompaa vahtia, koetanko pitää silmät kiinni ahdistukselta. Tai surulta. Saan olla ahdistunut ja surullinen. Haluan toivottaa nuo olot tervetulleiksi. Sillä tiedän, että voin halutessani suunnata katseeni niistä toisaallekin. Tiedän, että osaan tehdä niin. En niin hyvin kuin moni muu, mutta minun ei myöskään tarvitse haluta olla hyvä tunteiden sulkeistamisessa. On parempi, että osaan ponnistaa iloon kuin että osaan tilkitä ahdistukset komeroon ja elää kuin ne eivät vaivaisi minua.

Hassua kyllä, nyt kun olen toivottanut ahdistuksen tervetulleeksi, se vierailee paljon harvemmin. No, suru kyllä tulee luokseni aivan kuten ennenkin, mutta se tuntuu laihemmalta ja vähemmän painostavalta, kun ahdistus ei samalla tavalla lisää sen voimaa. En edelleenkään pidä sanonnasta "pieni ihminen", koska minulle tulee siitä mieleen sellainen elämänkenttä, jossa ongelmat kaartuvat ihmisen ylle limaa tippuvina ja hirviömäisinä, lannistavina, ja jossa ihminen istuu kyyryssä ja itkee lohduttomasti, koska mitenkä hän nyt voisi nuo hirviöt peitota. Enkä ole varma, onko kenenkään hyvä identifioitua vain tuollaiseen kuvaan. Mutta ehkä toiset kuulevatkin sen aivan muulla tavalla. Ja toisaalta minusta tuntuu, että näkemykseni hyvistä hetkistä, jolloin ihminen tuntee elämän kannattavan ja itsensä vähintään samassa sarjassa ongelmiensa kanssa painivaksi, on laajentunut. Puhdas ilo ja ilosuru ovat saaneet kumppanikseen myös neuvottomuuden ja ahdistuksen ja etenkin niiden tervetuliaiksi toivottamisen eleen.

(Voi että, nyt toin tähän neuvottomuudenkin.)

Kävimme tänään kiinalaisessa uudessa vuodessa katsomassa akrobaatteja, tanssijoita ja tietysti lyhtyjä. Lyhdyt ovat kyllä minusta hurmaavampia kuin mikään muu. Mikä siinä oikein on, että ne ovat niin kiehtovia? Kai se, etteivät ne ole ihmisiä. Niissä on rauhaa... Naureskelimme matkalla Hurinan kanssa, että taitaa olla aika turhaa odottaa mitään lopullista oivallusta siitä, mitä haluaa tehdä elämässään. Minustakin on hauskaa nyt kääntää, mutta en tiedä, haluaisinko tehdä tätä loppuelämäni. Kaipaan ihmisten seuraa, niin tavallaan hieman ahdistavaa kuin se saattaa ollakin.