Tyhmyyden ylistys, ei mitään uutta auringon alla, etc.

Kun mekkoni on repaleinen istun aurinkoon,
se paikkaa mekkoni lämpimäksi loistavilla rievuilla,
istun sateeseen ja aurinkoonja ne paikkaavat takkini,
hameen kasvattavat.
Kuin ruoho ja kukat kasvaa hameeni,
kun istun sateessa ja auringossa.
Kuin puunlatvat kasvaa hameeni,
kuin lehdet.
Olen sateen pyytäjä, auringon pyytäjä,sinisen taivaan kerjäläinen.
-
Helvi Hämäläinen

Huomenna on taas edessä yksi YT-keskustelu. En ole itsestäni huolissani, koska säät liikuttavat mua paljon työpaikkoja enemmän enkä ole koskaan rakentanut identiteettiäni täysipainoisesti minkään työn tai opiskelupaikan varaan. Mutta armas alma mater ja sen strategiset linjaukset kyllä pistävät haukkomaan henkeä. Pahoin pelkään, ettei niiden jälkiä paljon poudilla tai sadetakin huppuun lankeavilla raskaiden pilvien ropseilla paikkailla. Bye-bye, sivistysyliopisto. Sinua tulee ikävä.

En kuitenkaan osaa olla ihan niin järkyttynyt kuin monet ympärillä. Tarkoitan: elän päivittäin maailmassa, jossa ihmiset typeryydellään nakertavat paitsi kaikkien muiden lajien, myös omia elinehtojaan. Sikäli pohjaton typeryys tässä, tuolla tai jossain toisaalla ei voisi vähempää hämmästyttää. Mikä ei tietenkään tee siitä yhtään sen viehättävämpää, ainoastaan jollain tavalla jo ennalta oletettavaa.

Kaulaliinan ikävä

Hirvittävää, miten äkisti maailma muuttuu. Ihanasta, lämpimästä maailmansylistä tulee torjuva, kalvakka ja vihlova ympäristö. Nilkat ja jalkaterät kipuilevat, mätäpaiseita puhkeaa varpaisiin. (Toivoisin tämän olevan metafora mutta ei.) Kuin joku olisi tullut ja tempaissut kesän pois. Ei niin, etteikö siitä olisi varoitettu. Mutta miten on mahdollista, että viisitoista astetta tuntuu jääkaapilta?

Herään hakkaavaan yskään. Koiran kanssa tulee ikävä kaulaliinaa. Sataisi edes.

Tällaisina kesän aamuina mietin vakavasti, enkö voisi toteuttaa äidinkielisyyttäni jossain muussakin maassa. Jossain vähän elettävämmän lämpöisessä. Että kesällä on pidettävä villakaulaliinaa on huono vitsi.

Keralassa

Monet ovat maininneet Intiasta etukäteen, että täällä on kauhean kuuma ja ruoka on liian tulista. Matkan aikana olen saanut huvittua siitä, miten erilailla kehot asian kokevat. Minua on nimittäin palellut öisin aina sinne saakka kun saavuimme Keralaan. Täällä yölläkin lämpötila pysyttelee 25 asteen yläpuolella, joten paleleminen on lakannut. Tosin en edelleenkään tule öisin toimeen ilman peittoa tai yöpaitaa. Ruoan tulisuudesta en ole myöskään vakuuttunut. Ehkä viisi kuudesta saamastamme ruoasta on synnyttänyt vienon toiveen siitä, että pyyntöihimme tulisesta ja mausteisesta ruoasta vastattaisiin. Ja se yksi kuudesosa on ollut oikein hyvää ja sopivasti maustettua. No okei, tietysti me käytämme kotonakin kokkauksessa habanerochiliä... mutta silti.

Hauskuus lisääntyy päivä päivältä, kun kokemusten absurditeetti tuntuu ylittävän kaikki rajat. Osa ihmisistä, jotka kohtaamme, nauraa hihittelee hassunkurisuudellemme ihan suoraan. Mutta se on ystävällistä naurua. Paikallisten uteliasta kiinnostusta on myös helppo ymmärtää. Usein se ilmenee vain vaivihkaisena vilkuiluna ja ujona hymynä, mutta sitten kun hymyilee takaisin ja tervehtii, jopa hymy leviää toisen kasvoille. Vähän hassua kyllä, kun kaikki haluavat aina tietää etunimen ja mistä oikein olemme kotoisin. Kun kuitenkin maantieto on miten kuten hallussa. Suomea koetetaan sijoittaa milloin Etelä-Amerikkaan, milloin Lähi-Itään. Ja etunimemme ovat niin kummallisia, etteivät he ole aiemmin semmoisia kuulleetkaan.

Rautatieaseman light pure veg refreshment facilityksi oivaltavasti nimetyssä instituutiossa (no jaa, en nyt varsinaisesti kuvaisi upporasvatuotteita kevyiksi...) pöytäämme istahtaa kaksi hauskaa tyyppiä; keralalainen sosiaalityöntekijäksi opiskeleva nainen ja Espanjan vuoristoseudulla jo kymmenisen vuotta asunut brittimies, joka työkseen hoitaa ja vuokraa muuleja vuoristokuljetuksiin. He käyvät lähinnä kahdestaan back to nature ja omavarainen elämä -keskustelun. Mainitsen lyhyesti viljeleväni minäkin luomuna ja vegaanisesti Helsingissä vuokratilkulla. Se on vain niin toisenlaista kuin Espanjassa tai täällä. "Milloin te voitte Suomessa oikein kylvää?" tiedustelee britti. "Varmaan vasta joskus huhtikuun puolivälissä?" Pyörittelen päätäni ja kerron realistisen kasvukausiodotteen Helsingin seudulle. Pöytäseura näyttää hämmästyneeltä. Suomessa omavaraisuudessa on kieltämättä enemmän hampaidenkiristämisen makua!

Kollam, jota matkaopas kuvaa uneliaaksi pikkukaupungiksi (kaupunki on lähemmäs Helsingin kokoinen), paljastuu liikennettä villisti töröäväksi. Yhtä hurjaa trafiikkia on nähty tähän mennessä vain Mumbaissa. Pöllämystyneinä toteamme, että onneksi olemme täällä vain yhden yön - ja senkin oikeastaan sen vuoksi, että ehdimme aamulla ennen yhdeksää satamaan ja mukaan kanoottiretkelle halki vehreyden, kanaverkostojen, toivottavasti myös hiljaisuuden. (Jokin minussa kieltäytyy uskomasta tuohon hiljaisuuteen.) Tämä on toinen kerta, kun matkaoppaalle tekisi mieli antaa kirpakkaa palautetta kummallisesta luonnehdinnasta. Malpe Beach oli ensimmäinen.

Malpe Beach on Udupin ranta, ja sitä kuvattiin sanoin "laid-back fisherman village beach", jossa voi kuunnella aaltojen kohinaa. Matkasimme sinne riksalla lukemista laukussa ja varmuuden vuoksi biksat vaatteiden alla, "vain olemisen" toivossa. Rantaa kohti oli loppumetreillä vaikeaa päästä, sillä äkisti uneliaan rauhallisen Udupin jälkeen olimme keskellä tulvehtivaa ihmismassaa, joka velloi sekasortoisesti rannalle päätyvällä kujalla, jota reunustivat erilaiset rihkamakauppiaat ja katukeittiöt. Talidomidi- tai muut vastaavat vammautuneet pyörivät väkijoukon läpi. (He todella liikkuvat pyörien, koska raajoja ei ole tai ne ovat kämmenen kokoiset tyngät. Kerjuukupissa on kahva, johon hampaat pureutuvat.) Albiinoperheet olivat niin ikään kerjuulla. (Täällä näkee uskomattoman paljon albiinoja.) Väkijoukkoa houkuttivat niin mantsurialainen kukkakaali kuin muoviset tekokukat, ceedeet, keittiötarvikkeet. (Keittiötarvikkeita on muuten KAIKKIALLA ihan älyttömästi kaupan, aina katukojuista deluxe-tyylisiin parhaan kauppapaikan myymälöihin vilkkuvaloineen, joulupukkeineen ja univormuasuisine ovimiehineen. Arvoitukseksi jää, kuka tarvitsee elinaikanaan semmoisia määriä muovisia ämpäreitä, jalkapesukaukaloita, vauvanammeita, pyykkikoreja jne.) Riksa kysyi, käykö jos hän jättääkin meidät jo tähän, ja tartuimme tarjoukseen kiitollisina (tuntui törkeältä mennä torvi soiden väkijoukon halki). Ja niin sitten jalkauduimme Malpe Beachille väkijoukon vuoksessa.

Rannalla oli aivan hyvät perusfasiliteetit millä tahansa mittapuulla, mm. maksullinen wc ja suihku. Rantavahti partioi tärkeän näköisenä pamppu lonkalla ja huomatessaan meidän ihmettelevän kuraisia marmoripenkkejä hän tuli ystävällisesti pyyhkimään penkin istumapuhtaaksi rätillä. Ranta oli kaunis, hiekka valkeaa, meri huokaili jossain metelin tuolla puolen. Sillä ei sitä kuullut. Ranta oli kuhisevan mustana ihmisistä. Väkijoukko lähinnä seisoskeli, hyödynsi rannalle rakennetun huvipuiston laitteita (jokaisessa laitteessa raikui oma poppisbiisinsä), kenties kuunteli kaiuttimista älyttömän kovalla rannalle vuotavaa puhetta, joka muistutti äänenpainoiltaan osin messuamista, osin urheiluselostusta. Meri oli houkutellut aaltoihinsa muutaman uimarin, lähinnä miehiä uima- tai alushoususillaan, ja sitten muutaman naisen sareissaan tai salwareissaan. Kävelimme väkijoukon hullunmyllystä ja kaiuttimien pajatuksesta hieman syrjemmäs ja kohtasimme toverimme, samat pienet ravut kuin Goallakin. Myös haikarat viihtyivät siinä, missä oli vähän väljempää. Ja kaiken järjen vastaisesti rannan hulabaloon yläpuolella kaarteli muutamia haukkoja. Ranta haisi. Ensin ajattelimme pökäleitä vedenrajassa kenties kulkukoirien tekosiksi, mutta kun pökäleet harvenivat samaa tahtia joukkojen kanssa, ja kulkukoirat eivät, päädyimme toisenlaiseen hypoteesiin. Se sai ikävän vahvistuksensa syrjemmällä vietetyn raputarkkailun jälkeen, kun Fauni yritti maksullisen vessan miestenpuolelle. Hänelle viitottiin vain pisuaareja, mutta hän pysyi kovana, koska pisuaari ei sovi yhteen ulostamisen kanssa. Niinpä sitten huoahtaen ja silmiä teatraalisesti pyöritellen hänet vietiin naisten puolelle. Miehille oli jostain syystä rakennettu pelkät pisuaarit. Kun arvioi väkimäärää ja etenkin miesten osuutta siitä (selkeä enemmistö), on itse asiassa pieni ihme, että paskaa oli niinkin vähän.

Sinnittelimme Malpe Beachilla joitain tunteja, mutta ei siellä kyllä voinut lukea. Istuimme hetken hiekalla rapuja tarkkaillen, mutta sitten joku sytytti lähellemme nuotion, jossa poltti pistävänhajuista muoviroskaa, ja pakenimme mustaa savua ja katkua. Ihmettelimme rannalle hylättyjen sandaalien, lasipullojen, muovipullojen, vaatteiden jne. määrää. Kun kävelimme poispäin rannalta etsien riksaa tai bussia takaisin kaupunkiin, meille vasta selvisi rantakadun markkinoiden todellinen laajuus: rihkamakojuja riitti silmänkantamattomiin. Tunsin viiltävää onnea jättäessäni Malpe Beachin taakse.

Roskat ja roskaaminen on yksi seikka, joka täällä ihmetyttää. Malpe Beachin tapaisessa paikassa sen vielä jotenkin ymmärtää: siellä ei juuri ollut julkisia roskiksia. Mutta olemme monesti nähneet, miten paikoissa, joissa on taajaan roskiksia - rautatieasemat, Fort Kochin rannan kävelykatu - ihmiset käyttäytyvät ikään kuin olisivat sokeita tarjotulle tilaisuudelle pitää ympäristöä siistimpänä. Margaon asemalla näimme senkin, miten nainen kulki chaikuppinsa kanssa roskapöntön ohi, mutta sen sijaan, että olisi vipannut kämmenellään viisitoista senttiä vasemmalle, hän heittikin kertakäyttökuppinsa suurieleisesti raidekuiluun. Junaradat tärkeiden risteysasemien jälkeen ovat kauheaa katsottavaa. Tärkeiltä risteysasemilta nimittäin nousee vaunuun erilaisten eväiden myyjiä. Osan myymät välipalat ovat sentään maatuvilla pahvilautasilla, mutta suurin osa kaupustelee foliorasiaan tai muoviin pakattuja tuotteita. Koska junissa ei ole roskiksia ja tilaa on vähän, ihmiset sitten heittävät ikkunasta ulos nämä pakkaukset heti sisällöt syötyään. Sitä on vaikeaa käsittää, etenkin kun on nähnyt, että junanraiteiden vierustakin siivoaa joku työkseen työvälineinään hieman säälittävät rikkalapio ja risuluuta. Eikö olisi helpompaa palkata tämä ihminen kiertämään vaunuja jätesäkin kanssa kuin riipiä roskia yksitellen pöheiköstä? Ehkäpä ei.

Junavaunuissa toimii kyllä yhdenlainen siivoussysteemi: kerjäläiset. Jotkut heistä ovat huomanneet, että matkustajat antavat mieluummin rahaa palkkioksi kuin almuksi. Niinpä he tulevat junaan suuren kostean pyyhkeen kanssa ja luuttuavat tieltään roskia kohti vaunun ovea keräten samalla kolikkoja työstään. Taitaa silti käydä niin, että vaunun oven kohdalla roskat työntäistään liehuvaan ilmavirtaan ja leijailemaan ympäri pengerrystä. Toinen siivoussysteemi ovat hiiret. Olen nyt joka ikisellä sleepervaunussa tehdyllä taipaleella bongannut ainakin yhden hiiren. Kaipa juna on hiirelle ihan hyvä paikka. Ruoanmuruja riittää eikä luontaisia vihollisia juuri vaani. Täällä kukaan ei hetkahda hiirestä. Ei edes se kerjäläinen, joka työntelee roskia lattialla kontallaan melkoiselle hiirikuumeen riskille altistuen. Jos täällä nyt on hiirikuumetta.

Joissain travellaajablogeissa, joita olen lueskellut matkan alle, näitä Keralan kaupunkeja haukuttiin sen takia, että matkustajat olivat nähneet niissä hiiriä ja rottia. Kuinka kummallista. Tarkoitan: kyllähän esimerkiksi Helsingissä, jossa sentään jätehuolto toimii täpsäkästi, arvellaan olevan rottia suunnilleen asukasmäärän verran. Jos liikkuu öisin ja vielä paremmin, öisin ja pyörällä, ja pitää silmät auki pikku yksityiskohdille, niitä myös näkee. Etenkin jos tietää, mistä etsiä. Snägärien roskisten liepeet ovat yksi suosikkipaikka. Täällä rotan näkee tietysti paljon helpommin. Mätänevää ainesta makaa joka puolella, rotalle on pöytä katettuna kaikkialla kaupungissa. Rotta puolestaan on variksen ja haukan ruokaa. Ei ehkä ihme, että haukkoja on monessa paikassa.

Myöhemmin:

Kollamista tosiaan paljastuu hiljainenkin puoli. Sunnuntai-iltapäivänä kadut ovat jokseenkin autiot. Se johtuu siitä, että paikka on selvästi hyvin kaupallisesti orientoitunut. Pieniä nyrkkipajoja ja myymälöitä jatkuu korttelikaupalla. Paitsi että ne ovat kiinni. Basaarialueella kävelee vastaamme lähinnä vain yksi länsimainen tyttö, joka virnistää: joku toinenkin on väärässä paikassa väärään aikaan. No, aika on väärä vain tietysti siinä mielessä, ettei näe tämän monisatavuotisen tärkeän kauppakorttelin toimintaa. Rauhallistahan siinä on kävellä.

Myös takavedet paljastuvat rauhalliseksi, hiljaiseksi alueeksi. Itse asiassa siellä on niin hiljaista ensimmäistä kertaa sitten Morjimista lähdön, että huomaan haluttomuuteni sanoa mitään ääneen. Niinpä kun livumme paikallisen äijän sauvomassa ruuhessa kapeita kanavia pitkin kookospalmujen reunustamien katkarapufarmien, lehmälaitumien, veneverstaiden ja maalaistalojen ohitse ja näen taivaalla kaartelevan haukan tai palmunlehvällä sulkiaan lepakkomaisessa asennossa kuivattelevan merimetson tai värikkään perhostoukan, korkeintaan kuiskaan, enimmäkseen vain tuuppaan Faunia kevyesti kylkeen ja osoitan sormella.

En oikein osaa sanoa, mikä maalaisretkessä hämmentää eniten. Ehkä se, että ruuhi on mittasuhteiltaan ja jopa kokoamistekniikaltaan niin samanlainen kuin ukin ruuhi Savossa oli. Heti sen nähdessäni tiedän, millaista sitä olisi liikutella järvissä ja kanavissa. Painavassa puuruuhessa voi aivan hyvin seistäkin pelkäämättä kippaamista. Ukki valitsi mieluummin ruuhen aktiivisen huoltamisen kuin muoviveneen kirot. Äkkiä huomaan olevani siitä kiitollinen: ymmärrän jotakin kulkuneuvosta, jolla liikumme. Muutenkin monet seikat tuovat taas mieleen lapsuuden kesät. Kuumankostea ilma on samantuntuinen kuin kesäpäivä Savossa ennen ukkosta (miinus painostavuus). Paitsi että täällä ei ukkosta tietenkään tule vaan ihana kuuma vain jatkuu ja jatkuu! Myös kyläläisten tarjoama ruuhiretken ohjelma on vähän samantyyppinen kuin muistan lapsuuden retkiltä isovanhempien kanssa: juomataukoja on usein ja silloin jalkaudutaan mieluiten maihin tyystin. Katselemme hetken veneentekijöitä työssään sekä näytösluontoisesti punottavaa kookosköyttä. Tunnen itseni vähän paatuneeksi, kun en osaa yhtyä toisten vilpittömään hämmennykseen siitä, miten köysi syntyy irrallisista kuituhuituvista. Mutta minä nyt olen tehnyt samaa touhua isoäidin kanssa pienenä, tehnyt narua. Joskus montakin tuntia päivässä. Osaisin unissanikin tehdä narua kuidusta. Olen vähän pahoillani siitä, ettei meille näytetä kookoskuidun käsittelyn kaikkia vaiheita: liotusaltaita, kalttaamista, kuidun karstaamista... olisi hauskaa nähdä, ovatko kuidun käsittelyn välineet identtiset kotimaan välineiden kanssa.

Joka tapauksessa ruuhiretki on joka pennin väärti. Ihana hiljaisuus, ihana vihreä, ihanat kanavat. Täällä kanavat eivät haise kuten suuremmissa kaupungeissa, joissa ne näyttävät toimivan myös pisuaareina ja roskiksina.

Ruuhiretken jälkeen matkustamme junalla Varkalan rannalle, koska täällä voi rentoutua rantsulla pari päivää. Se on ehkä ihan tarpeen, koska matkan aikana ei ole ehditty kokea vielä yhtään päivää, jolloin olisi voinut vain lepuuttaa terveenä koko päivän. Aina rannan lähellä ollessamme joko jompikumpi on ollut sairas tai rannalla ei ole voinut levätä tai minulla on ollut hierontakurssi. Nyt kaiken pitäisi olla hetken kohdallaan. Varkala on täynnä hippivaatekojuja ja ruotsalaisia. Kuten hotellinpitäjä sanoo, jos sulkisi silmänsä, ei koskaan voisi arvata olevansa missään muualla kuin Ruotsissa. Se on hieman hämmentävää. (Saman ilmiön kohtasimme kesällä Kreikan vähemmin matkatuilla saarilla.) Jyrkänteenreunan ravintola- ja kauppastripillä ei juuri intialaisia näy, paitsi myymässä ja tarjoilemassa. Tähän meininkiin pitkästyisi epäilemättä muutaman päivän jälkeen. Mutta muutaman päivän tämä saattaa olla juuri se pysähtyminen, jota nyt kaivataan. Että voi vain maata rannalla kirjaa lukien, tai hotellin riippumatossa kiikkuen, torkuskella ja latautua seuraavaa rutistusta varten: Tamil Nadun temppelikaupunkeja on kuvattu valtaviksi kuhiseviksi muurahaiskeoiksi, joissa ei saa hetken rauhaa ja joiden liikenne on karmeaa. Tuntuu hyvältä, että voi kävellä pari päivää pelkäämättä kaiken aikaa jonkun töytäisevän ajoneuvollaan päälle. Läheltä piti -tilanteita on ollut muutamia, niin jalan liikkuessa kuin riksallakin. Eihän täällä mitään liikennesääntöjä noudateta. Kyynärpäätaktiikka on se, minkä mukaan mennään. Toisaalta sitä on myös helppo soveltaa: sen kun painaa liikenteen keskelle lehmämäisellä järkkymättömyydellä ja pitää linjan, niin riksat ja autot väistävät pohkeet sentin päästä.

Tuntuu kummalliselta kävellä rannan kävelykatua. Ja nähdä taas pitkästä aikaa kolttuja, joita voisi käyttää. Siinäkin on nyt pakko ryhdistäytyä. On nimittäin käynyt ilmi, ettei muutama koltuistani, jotka olin ottanut kotoa mukaan siveysaspektia painottaen, olekaan paikallisen mittapuun mukaan lainkaan siveitä. En jaksa sitä tuijotusta. Mutta ei-turistoineista intialaiskaupungeista on myös vaikeaa löytää sellaisia vaatteita, joita voisi käyttää kotonakin. Yhden tunikan ostin hädässä, kun kaikki vaatteet oli jo haisevina ja likaisina lykätty pesulaan ja jotain piti saada päälle. Täällä harrastetaan semmoisia muumimammamallisia valmisvaatteita. Ei yhtään sisäänottoja. Pitäisi varmaan olla mies, että ne istuisivat. No, ainakin illalla Varkalan koltturäkit näyttivät lupaavilta. Tarvitsen pari kolttua lisää, koska pesulapalvelut eivät ole aikataulultaan luotettavia ja siirtymät kaupungeista toiseen tarkoittavat, että pyykkejä voi jättää aina vain tulopäivänä, jotta ne kerkiää saada takaisinkin. Nyt minulla on vain kolme yläosaa, joita voi käyttää temppelikaupungeissa. Se ei vielä riitä. Täällä on ihan turhaa kuvitella, että paitaa voisi käyttää useamman päivän putkeen. Kaikki hikeentyy ja likaantuu nopeasti. Olen kehittänyt jo puolipäivämetodin, jossa kolttua vaihdetaan illaksi. Kaksi kolttua on päiväkolttuja ja yksi iltakolttu. Iltakolttu ei likaannu yhtä nopeasti. Mutta joskus sekin on pesetettävä... Ei ole kovin helppoa löytää vaatetta, jota voisi käyttää sekä perinteisissä intialaiskaupungeissa että kotona.

Ihanaa, nyt luomuaamiaiselle hotellin puutarhaan! Mietintämyssy hetkeksi naulaan ja rentoilemaan!

Hurmio

Oi sää! Maailmasta on taas tullut tuttu ja lempeä. Se odottaa kehoa lähes samanlämpöisenä, ei tarvitse juuri tarmokkaasti, hieman pakotetusti, liikkua eikä syödä pysyäkseen palelematta. (Paitsi silloin tulee kylmä jos on sisällä ja ikkunaa pidetään auki, silloin vetää ja haluaa ryömiä peitteen alle.) Turkoosissa juostessani en osaa olla ajattelematta, että jos muuttaisin lämpimämpään maahan, voisi ihan hyvin käydä niin, että hurahtaisin semmoiseksi kaikki on tässä, tämä kaikki on suurta universaalia rakkautta ja elämä kyllä kantaa -mystikoksi, joka ei ollenkaan tajuaisi, miten jollakulla voi olla vaikeaa tai miksi toisinaan on aika varma, ettei kymmenen vuoden päästä juuri kukaan näistä, joiden kanssa nyt hilluu, oikein tunnu muistavan itseä ja yhteisiä hyviksi jäsennettyjä kokemuksia. Kyllähän minulla näitä hyvän uhkumisia on välillä muutenkin, etenkin seksuaalisuus virittää sellaisiin tuntemuksiin, tai se, että saa hieroa toista ihmistä tai halata kun toinen itkee, mutta hittolainen, kyllä niihin yleensä tarvitaan jokin selkeä virike, jokin tapahtuma, jotakin hyvin fyysistä kehoilua.

Kesäisin on toinen juttu. Silloin elämä kantaa. Tai hymyilee. Tai silittää ihoa hyvin pehmeästi. Kaikki kauneus saattaa alkaa itkettää ihan ilman mitään erityistä syytä. Hengittäminenkään ei satu, kun ilma on sopivasti valmiiksi lämmitettyä.
.
On kuin liikkuisi suuressa saunassa, kehot raukeavat kuumaan. Tiedän keskusteluista, miten monet ahdistuvat näistä lämpötiloista, mutta sitä on vaikeaa tajuta, koska ei itse osaa kuvitella, miltä tuntuu ahdistua lämpimästä. Ei sellaisesta ole kokemusta. Sitä on yhtä vaikeaa tajuta kuin erään ystävän ahdistusta huoneistossa, jossa hän yöpyi kissan kanssa. Kyse ei ollut allergiasta tai mistään sellaisesta, häntä vain ahdisti se ajatus, että huoneissa hiipi nelijalkainen olento, jonka edesottamuksista hänellä ei ollut varmuutta. Oli ollut mahdotonta nukahtaa, koska kissa pysytteli luultavasti hereillä, vaikka olikin hyvin hiljainen.

Juostessani eteenpäin mietin yksikseni niitä seikkoja, jotka olen saanut selville vasta viime aikoina, kuten sen, miten vähän joillekin ihmisille voivat merkitä esimerkiksi tuoksut ja maut, ylipäänsä nautinto ja elämän pienet, rikkaat yksityiskohdat, joilla oma maailmani on kirjottu niin sankalti, ja miten joillekuille (tunnistettukaan, ulkoakaan asetettu) rutiini ei tunnu enimmäkseen pakkopaidalta vaan pelastusrenkaalta. Noustuani altaasta sulan aurinkoon, bikinit kuivavat, luen Hanif Kureishia. Poppelien varjot luuhaavat vielä toisaalla.

Kotimatka, winter wonderland

Kahden aikaan hysteriasta voisi leikellä lumitähtiä. Jos niitä nyt tarvittaisiin. Lopetamme viimeistä päivää lukemisen hurjaan yhteiskäkätykseen.

Seisomme raitiovaunupysäkillä topattuina kuin tarhalapset. Viime puskee, puhaltaa, heittelee kummaa jääsilppua, joka on niin pientä, ettei sitä melkein miellä materiaksi. Odotamme vartin, siirrymme bussipysäkille. Odotamme siinäkin vartin. Päätämme siirtyä suuremman tien varteen, mutta käveltyämme jo hieman matkaa siihen suuntaan vilkaisemme taaksepäin ja näemme bussin vyöryvän pysäkille. Niinpä liukastelemme ja kirmaamme takaisinpäin kohti pysäkkiä ja ahtaudumme sisään. Kaikki eivät edes mahdu. Kuski alkaa jossain vaiheessa vain huutaa: "täynnä, täynnä, täynnä" ja paiskaisee ovet kiinni ja lähtee. Pakkaseen jää tyrmistyneitä naamoja maahan ulottuvine toppajatkeineen.

Bussi vain huristelee pysäkkien ohi. Sillä pysäkillä, kun hieman enemmän ihmisiä kapuaa ulos, myös etuovi avataan ja viimasta pääsee muutama pöllämystynyt sisään. "Mahtuuko tiivistämään?" huhuilee sinipunanenäinen nainen toinen jalka oven sisäpuolella. Muuta hänestä ei näet mahdu sisään, elleivät ihmiset käytävällä siirry eteenpäin. Takana olisi tiivistämisen varaa, mutta teinityttö kolme metriä ovesta huutaa: "Ei mahdu millään!" Ja niin jalka vetäytyy takaisin pakkaseen ja ovi paukahtaa kiinni ja bussi jatkaa matkaa.

Olen matkalla kummalliseen suuntaan, koska jo aamuinen matka kirjastolle kestää kauan ja sisältää seikkailuita. Raitiovaunu hajoaa! Bussit ovat täpösen täynnä ja vain ajavat pysäkkien ohi! Niinpä olen laskenut, että koska minun pitää huomenna olla koululla kahdeksalta tutkintotilaisuutta varten, tarvitsen ehdottomasti rukkaset. Tarvitsen rukkaset, jotta voisin kävellä koululle. Jalkani eivät ole yhtä alttiit talven yllättämiksi tulemiselle kuin raitiovaunut ja junat. Ne kyllä kantavat, jos kädet vain saisi jotenkin suojattua. Eihän siitä tule mitään, jos aamun näyttö menee pipariksi sen takia, että kädet ovat umpijäässä ja kipeät. Koska tarvitsen rukkaset, olen matkalla tavarataloon.

Viimein bussi on Kampissa, mistä puskemme tuiskun ja parin kauppakeskuksen ja niidenvälisten tunnelien läpi keskustaan ja eroamme. Menen yksinäni tavarataloon ja kysyn asiallisen kysymyksen siitä, missä on kunnon ulkoiluhanskoja. Sellaisia oikein rukkasia. Myyjä pahoittelee: ne ovat loppuneet jo aikapäivää sitten. Hölmistyn. Totta, rukkaset voidaan myydä loppuun. En ole tullut ajatelleeksi. Kävelen jo allapäin kohti liukuportaita, kun äkisti näen piikkimaton. Ei, kyllä minun on ainakin piikkimatto saatava.

Raitiovaunussa tavaratalosta kohti kotia kuuntelen nyrhittytukkaista, paljaspäistä naista, joka vertaa tuohtuneena Helsingin julkista liikennettä Auschwitzin-juniin. Jotka eivät pysy aikatauluissaan.

Huomenna on tutkintotilaisuus. Mikään sen ulkoinen ei voisi minua nyt järkyttää.

Sää ja mieli eli tämän ilmastomme vibat

Tajusin juuri, että moni laulu menee minulta ohi, koska en ymmärrä sateen surullisuutta vaan hahmotan sen niin lohdulliseksi taktiiliselta ja auditiiviselta kannalta. (Ja onhan se visuaalisestikin komeaa... ja olfaktorisesti.) Ja että hahmotan surun säähän heijastettuna ennemminkin sellaiseksi päiviä kestäväksi pilvien peitoksi, joka ei ole oikein minkään värinen eikä muotoinen, ainoastaan matala ja tukahduttava.

Olen nimennyt yhden soittolistoistani sadepäiväksi. Siinä on kotoisia ja kohottavia lauluja sekasotkuna.

Pilvipäivän soittolistaa minulla ei ole. Eikä oikeastaan myöskään tule. Koska kun suru tulee, en jaksa edes musiikkia, makaan sängyssä toinen käsi nostettuna otsalle. Olen liian väsynyt itkemään.

Silloin minulle on soitettava vähän charlestonia.

Charleston virittää minussa helposti tietyn mielentilan, jota en osaa identifioida mihinkään säähän. Asiat sujuvat, mutta se ei ole aurinkoinen-asiat-sujuvat, vaan asiat-pannaan-sujumaan.

Tänään on kaunis taivas ja upeat, majesteettiset pilvet.

Yksinkertaistumista

Arki yksinkertaistuu, kun ystävä tarjoutuu viemään meidät palstalle, minut ja taimet. Maassa taimet varmasti ovatkin jo paremmassa turvassa kuin kapeissa ruukuissaan tai turvebriketeissään tuuletusparvekkeen viimoissa ja sekoiluissa. Nyt niille ei tarvitse kantaa ihan yhtä usein vettäkään, taivas näyttää vähäksi aikaa ottavan huolenaiheen itselleen. Tai mitäpä taivas murehtisi. Se on laskeutunut kattojen yläpuolelle hopeiseksi kuvuksi. Pääskyset eivät lennä ikkunanäkymässä.

Kesällä piknikevääksi riittää hyvä leipä ja kevytvuohenjuusto, mitäpä sitä konstailemaan. Ulkotöissä tulee nälkä. Tosin syömme eväät ennen istuttamista jo. Se onkin minun aamiaiseni aurinkolasipettymysten jälkeen; olen hajottanut kaikki toimivat ja istuvat aurinkolasini ja minulla on enää yhdet ruuvipuristinmaiset ja poskipäitä painavat karmistukset jäljellä, ja aamun tiedustelun perusteella näyttää siltä, että tämän vuoden aurinkolasien muotokieli on vieläkin kamalampi kuin niissä ainoissa ehjissä, joten taidan pistää tutun vanteen päähäni joka aurinkoinen päivä sinne saakka että törmään jossakin valikoimaan aurinkolaseja siltä ajalta, jolloin kasari ei vielä ollut pop. Jos jollakulla olisi halua vaihtaa suuret ruskeat kapeapäisille ja hymyilemättömille tarkoitetut trendilasit semmoisiin ysärin näköisiin asiallisiin aurinkolaseihin, laittakaahan viestiä kommenttilaatikkoon. Inhoan sitä tunnetta, kun aurinkolasit painavat poskipäitä. Tulee vähän ihottumaakin.

Istutusten jälkeen kotona nukahdan päiväunille pitkästä aikaa. Riittävän poudatonta, ehkä. Sitten nousen, revin miehenkin ylös ja menemme vesijuoksemaan. Mies on edelleen rikki jalkapallopelistä, johon hän kyllä tempautuikin voimakkaasti. (En tiedä, uskallanko itse tempautua, koska ainakin tiedän, miten kovaa potkin, jos tempaudun, ja että potkulla voi tosiaan hajoittaa oman varpaansa luun kahtia tuosta noin vain. Jaa-a, ehkä pitäisi mennä sporttidivariin katselemaan käytettyjä jalkapallokenkiä. Kasvavilla murrosikäpojilla voisi olla minun kokoiseni jalka. Se minun kokoiseni jalka on muuten hassu sanonta. 168 cm pitkä jalkaterä kuulostaa aika tukevasti pystyssä pitävältä!)

Ja illalla istumme sinisen huvilan kahvilassa pää märkänä ystävän kanssa juomassa kaarnikkamehua, olen kietoutunut lainavilttiin, koska sää kylmenee ja paljat läpöjalat alkavat kolottaa. Kanit ponkovat rinnettä alas, aurinko heikentyy, ja kun lähdemme, hiukset ovat kokonaan kuivuneet. Kotona meinaan ottaa kastelukannun (joka on oikeastaan emalinen mitta) ja lähteä parvekkeelle hoivaamaan taimia, mutta sitten muistan, että ne menivät jo, ei tarvitse. Kummallista.

On hyvä, että sää sateistuu hetkeksi. Se tarkoittaa, että ehtii tiskata, siivota ja tehdä toukokuun kirjanpidon.

Ihana sade

Tänään sataa taas ihanasti. Ensimmäiset merkit näkyvät, kun kuljen Erottajaa pohjoiseen. Tuuli puhaltaa valtavaa harmaata vuorta alhaalla alhaalla yksinäisten tummempien yläpilvien eteen. Pilvi on hyvin alhaalla, jyrisee. Ihmiset tapaavat kiirehtiä askeliaan tällaisissa kohdissa, ja ohitseni säntäileekin lounaskansaa molempiin suuntiin. Itse taas hidastan tahtiani, koska en halua kävellä päin liikennemerkkien pylväitä ja sen sellaisia, ja tiedän, etten kuitenkaan malta olla tuijottamatta taivasta.

Mannerheimintien kulmassa ensimmäinen pisara tipahtaa nenänpiille. Tuoksut pöllähtävät esiin porttikongeista, seinistä, asfaltista, ohikulkijoiden takeista. Kostea kantaa tuoksua. Kadun varrella seisova mies nostaa kauluksen pystyyn. Häivähtää se minullekin, entä jos flunssa ottaa uuden alun, mutta ei, en halua elää pelkoelämää. Tuijotan taivaita, hymyilen niille, komennan mielessäni lisää sadetta, nyt, lisää! En toki usko kenenkään kuulleen kehotusta, mutta alkaa sataa kovemmin ja sehän sopii. Koska olen päättänyt suhtautua hilpeästi kastumiseen, kävelen hitaasti ja nautiskellen ja kiskoen sieraimiini päihdyttävää kesäsadetuoksua, ja seuraan ihmisten taisteluita sateenvarjojen, kaulusten, talojen ulokkeiden kanssa. Mitä kaikkea ollaankaan valmiit tekemään, ettei iho kostuisi!

Hiukset ovat entisestään märät jo, allasmärät, suihkumärät. Ei ole pelättävää, paitsi fleece, se tuntuu märkänä ikävältä. Mutta ei ole puuskainen. En osaa siis huolestua. Jos on tyyntä ja paita märkä, ei pyöräillessä tule kylmä, ja pyörä on lähellä, jalassa lenkkarit, pyörälle voisi vaikka juosta. Mutta ei kiirettä. Ensin langat.

Olen luvannut itselleni muutaman langan Sypressistä. Haen ne, vaikka tulisi hirmumyrsky. Mutta en näe salaman salamaa, ainoastaan sateen ja sen sännättävät ja sisäänheittävät vaikutukset. Kiseleffin talon ovilla värjyy hermostuneita pystyeläimiä, jotka pälyilevät ulos. Ostan langat ja astun uudestaan ulos. Sade laantuu jo.

Hullunkurisinta on, että tiedän, että jos minulla olisi sateenvarjo, olisin levittänyt sen, ja sitten olisin ollut kiukkuinen kaikista niistä pisaroista, jotka menivät varjon alle, läiskähtivät farkkuihin. Jos minulla olisi meikkiä, olisin niin ikään hermostunut. Taitaa siten olla parempi, ettei kanna sateenvarjoa eikä meikkaa. Kyllä, ehdottomasti, niin nyt ajattelen. Kuljen iloisesti, on keveä hengittää ja riemuitsen ruohon ja puiden näkökulmaan pujahtaessani. Oi sade, sade, lätäköitä on ilmestynyt kuin taivaan paloja asfaltille, ne muuntavat kävelijöiden monotonista jaloittelua harppauksia ja hyppyjä ehdotellen.

Kun pääsen kotiin, virkkaan loppuun Vompsun aurinkohatun lierin. Lanka, jonka hain askartelukaupasta, onkin aika paljon vaaleampaa kuin hatun runko ja lierin alku. Se voisi tuntua konstikkaalta ja siten huonolta ratkaisulta, mutta olisi oma konstikkuutensa myös alkaa metsästää täsmälleen oikean sävyistä nyöriä - ilmeisesti erä on vaihtunut, kenties toimittajakin, koska kauppa oli sama ja viimeksi oli vain yhdenlaisia nyörejä ja niin nytkin, mutta tämä uusi onkin vaaleampaa ja tanakampaa. Siten totean vain, että onhan se konstailematonta sekin, että antautuu sattumalle. Tulkoon kirkas lierinreunus, siis. En ole tiennyt osaavani virkata tuosta noin vain omasta päästäni kaavoittaen aurinkohattua mutta eihän se ole ollenkaan vaikeaa. Pitää vain tarkkailla, miten haluaa muodon kehittyvän ja tutkia ja antaa mennä. Ei se ole oikeastaan sen vaikeampaa kuin astian muovaaminen savestakaan. Hattu on mukavan näköinen ja lierikin tuntuu oikein tukevalta. Nyt ehkä Vompsu välttää paremmin migreenit, valo selvästi laukaisee niitä eivätkä aurinkolasit tunnu yksin riittävän suojaamaan auringon heleydeltä.

Nyt kaikki taimikylvöt ovat nousseet sirkkalehdille, ja vien hassujen pienten langanohuiden ruipeloiden sekä kurpitsojen ja kurkkujen töpäköiden alkujen joukot tuuletusparvekkeelle puoleksi tunniksi, ensimmäistä kertaa. Sade tulee uudestaan tervehtimään, mutta nyt se on hyvin lempeää, ja annan sadeveden kastella taimet. Niiden on totuttava sateeseen ja aurinkoon, tuuleen ja kylmän puraisuun, ennen kuin ne voi viedä avomaalle. Pienet taimet ovat kuin vauvoja, ne eivät vielä tiedä maailman koettelemuksista mitään, ja ne on karaistava vähä vähältä sitkeiksi ja tarmokkaiksi. Tänään puoli tuntia, huomenna tunti, sitten kaksi ja niin edelleen. Välillä aamulla, välillä illalla, välillä auringon paahtaessa suoraan keskitaivaalta. Kaikkeen on totuttava. Haen taimet sisään lempeän sateen sormeillessa varovasti parvekkeen lattiaa ja hiuksia ja jalkapöytiä.

Mietin, onkohan jokin mennyt monen ihmisen karaisussa pieleen, kun niin moni näyttää vihastuvan sateen tullessa. On toki puuhia, joita sade estää, kuten pyykkien kuivattamisen ulkosalla, maan kääntämisen (maa on liian märkänä hirveää limaa ja pynttäytyy heti liian tiiviiksi), auringossa loikoilemisen ja järkevän sienestämisen, mutta useimpia asioita pystyy kyllä sateella tekemään yhtä hyvin kuin poudalla tai kuivalla pilvisäälläkin. Esimerkiksi kävelemään hyväntuulisena ja kumartumatta. Tai sitten heidän ihonsa reagoi sateeseen ehkä jotenkin ikävästi, vähän samalla lailla kuin oma ihoni reagoi kylmään nousemalla nokkosihottumalle ja kuivumalla ja kutisemalla. Mutta ei kai useimmiten liene sellaisesta kyse.

En tiedä, millainen satu heille pitäisi kertoa. Minusta tuntuu aina mukavalta ajatella veden kiertoa ja sitä, että sade on tullut tervehtimään ja luon intiimin kotoisen sormeiluäänen kaikkialle, ajatella kasveja ja lintuja ja hyönteisiä, niille sade on tärkeä. Kosteaturkkisia poneja ja lampaita, pisaroita rusokirsikoiden terälehdillä ja terälehtiä, jotka sade on varovasti irroitellut ja ripotellut puiden alle maahan. En osaa ajatella sateen loukkaavan. Se virittää riemun, pikemminkin, sen alla kävellessään tai polkiessaan tuntee olevansa korostetun elossa, tuntoinen, haistava...

Haluaisin löytää moneen muuhunkin asiaan yhtä hyväksyvän tulokulman. En kaikkeen, ei sentään. Mutta useaan asiaan.

Helpottava päätös

Illalla jutskaamme Vompsun kanssa pitkään asuntoasiasta. Että rakastan tällaista suhdetta, jossa asioista voi puhua ihan avoimesti! Se on niin helpottavaa, ettei toinen loukkaannu, jos haluaa käsitellä jonkin asian ja hurista siihen liittyviä kummia päähänpinttymiään ja pelkojaan. Kumma kyllä Vompsu ei edes muista valittaneensa, että vessanpytyllä on kurjaa lukea. Hmm. Minä muistan sen ihan selvästi. Jommankumman muisti pettää tai valehtelee, mutta ei se ole olennaista. Molemmat ovat tyytyväisiä tämän hetken asuntoon ja molemmat pitävät enemmän ajatuksesta, että jäämme tähän. Loistavaa! Keskustellessa selviää sekin, että kumpaakin tavallaan kutkuttaa kyllä ajatus paikanvaihdoksesta, mutta ei huonompaan suuntaan... Kumpaakin viehättää myös ajatus tavaroiden karsimisesta ja huuto.nettiin laittamisesta, ja kun puhumme siitä, tajuamme äkkiä, että oikeastaan muuttopuuhat olisivat pois siitä ajasta ja että voimme myydä tavaroitamme pois vaikkemme muuttaisikaan. Pyhä jysäys miten yksinkertainen ihminen saattaa olla. Että sitä ryhdistäytyisi vain jos on pakko. Ehkä ryhdistäytyminen kävisi ilman pakkoakin... huh, mikä ihmiskuva. Ei ole kivaa saada itseään semmoisesta kiinni!

Nyt kun asia on sitten päätetty, voin töissä virkata hyvillä, rauhallisilla mielin alpakkaista kaularättiäni. Teen sitä tuplapylväillä. Kuulostaa kartanolta, mutta näyttää kivalta. Oikeastaan pitäisi varmaan jokin päivä ottaa kuva kaikesta käsillä tekemästäni. Sitä alkaa olla paljon.

Aamulla tulen töihin sateen juuri puhjettua, hassulle jutulle koko matkan hihitelleenä ja riemuitsen sateesta niin, että ovella unohdan kokonaan, miten olen laittanut ovelasti työpaikan avaimen jo kaulaan roikkumaan. Tongin laukun sisällöt kenkärallin päälle kastumaan, kääntelen epämääräistä sisältöä eestaas ylösalas, mutta ei, avainta ei ole missään. Sitten seison ja mietin pitkään, koska tiedän, että käsittelin avainta aamulla - seison taas punaisessa eteisessä, myhäilen itsekseni keksintöä... mitä keksintöä? Näen vain grafiikanlehden, jossa koira soittaa trumpettia. Äh. Koetan soittaa työkaverille, mutta hänen puhelimensa on äänettömällä tai pirisee jossakin tyhjää. Seison sateessa kirjaston oven ulkopuolella pienen läpän alla... koetan muistaa. Kun luovutan ja koetan, onko sade jo kastellut fleecen niskan, käteni tapaa avaimen hihnan.

Joskus narutan itseni ovelilla keksinnöilläni. Varmat paikat ja hyvät keksinnöt, niitä sietää varoa.

Sade on ihana. Rakastan sitä niin, etten välitä ollenkaan siitä, miten sandaalijalat ovat märkäsukkaiset. Ja vaaleanpunainen tirolilaishame hytisyttää kuin märkä lakana. Puut kaipaavat juuri nyt sadetta, samoin ruohovartiset kasvit, ja palstalla maa on pölynnyt pahasti. Nyt kun sataa, tiedän voivani kylvää huomenna matkalla vanhempien luo mangoldit ja salaatit ja pellavat.

Ihanaa, kun kaikki selviää. On jotenkin hauskaa olla jännittynyt ja tulevaisuus avoinna, mutta kyllä lyhyen tähtäimen selkiäminenkin tuntuu hyvältä. Kaipa tärkeintä on vaihtelu, rytmi: levon ja jännitteen, sateen ja paisteen, talven ja kesän, supistuksen ja rentoutumisen rytmi.

Vaihdos

Tänään tuntuu, että elämä palautuu hitaasti. Sunnuntait saattavat olla karmivia, ja eilinen oli sellainen, karmiva, lukuunottamatta ystävän kanssa kahvilassa istumista. Äkisti on siinä tyhjyydessä, jota kutsutaan elämäksi, tietoinen vioistaan ja vaikeistaan oloistaan, ja samalla tuntuu siltä, ettei saisi olla niistä vihainen eikä surullinen, vaan pitäisi vain ponnistaa iloon. Sunnuntaisin se saattaa olla vaikeaa. Mies makaa sängyllä, laskee laskujaan. Sunnuntai kuluu...

Tänään heräämme aikaisin, mutta yhtä aikaa. Eilen valvoin monta tuntia yksikseni ja tein skeematerapiasivuilta vanhemmuuden vaikutusten testin kaikille neljälle tukiaikuiselleni eli vanhemmille ja kahdelle mummolleni. Tuloksia oli raskasta lukea ja itkin lohduttomasti siinä vaiheessa kun Vompselis heräsi. Minusta tuntuu vain niin väärältä, että minusta tuntuu, ettei minua aina ole tuettu ihanteellisella tavalla ja että oikeastaan isoäiti oli ainoa minua reilusti kohdellut tukiaikuinen. On niin vaikeaa käsittää, että niin saisi ajatella. Se tuntuu niin kiittämättömältä ja vihaiselta, vaikken ajattele kenenkään tehneen sitä ilkeyttään, osaamattomuuttaan vain, että sitä on vaikeaa sietää itsessään, ja siitä on hyvin lyhyt matka siihen ajatukseen, että olisi aivan oikein, jos kaikki suuttuisivat minulle ja hylkäisivät minut lopullisesti. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta juuri niin ajatukseni haluaisi langeta ja tuntuu välillä kauhean hankalalta vain harata vastaan. Olisi niin helppoa ja oikean tuntuista vain heittäytyä siihen ajatukseen, ettei ansaitse elää. Mutten tahdo, koska tiedän, että rankaiseminen ei auta mitään. Eivät asiat ratkea niin, että vihaan itseäni hetki hetkeltä enemmän ja kasaan todisteita siitä, miksi olen niin huono ihminen, että olisi oikein, että kuolisin. No, olin kyllä jo aika syvällä, koska itkin sillä lailla, mutta en kuitenkaan halunnut kuolla, vaan että joku pitäisi minua sylissä ja halaisi, ja se on hyvä juttu. Se, miten minua on kasvatettu, on se, miten minua on kasvatettu eikä siitä muuksi muutu. Minä kyllä muutun ja olen jo muuttunutkin ja ratkaissut ihan kohtuullisella tavalla ystävien avulla ja ominkin päin monta ongelmallista ajatusmalliani, tajunnut, etteivät ne ole ainoa totuus koko maailmasta, mutta ei tarvita kuin tarpeeksi hankala tilanne, ja nuo typerät haamut kömpivät haudoistaan taas. (Olen aika uupunut niihin.) Toisaalta esimerkiksi olen lakannut tuntemasta itseni hylätyksi parisuhteessa, mikä on valtava harppaus. Lopulta Vompsu sai minun ulinani rauhoittumaan kysymällä, miksen saisi loppujakin skeemoja hallintaani, kun kerran olen jo suurimman osan saanut nitistettyä. Se jotenkin tasoitti minut. Niin, miksen? Tosiaan, miksi en... tahtoa ei ainakaan puutu, vaikka keinoja puuttuisikin, vielä. Onneksi ei ole kiire mihinkään. Eikä Vompsu ole minulle vihainen siitä, että etenen niin hitaasti. Se tuntuu ihmeelliseltä.

Olin eilen koko lopun päivää jotenkin uupunut siitä itkemisestä. Ystävän kanssa puhuimme kahvilassa siitä, miten vaikeaa on kuvitella itsensä mihinkään ammattiin. Hänelläkin on aika hankala kotitausta joissain suhteissa. (Hassua, etten vielä kolme-neljä vuotta sitten osannut ollenkaan hahmottaa, että kotitaustani saattaisi olla jotenkin hankala ja että se voisi jotenkin vaikuttaa minuun. Minusta tuntui silloin hyvin tärkeältä ajatella, että tahtoni ja hallintani alla on paljon enemmän asioita kuin itse asiassa vielä onkaan tai etenkään silloin oli.) Sain myös ihanan kirjeen, joka oli kauhean valoisa ja täynnä viisaita ajatuksia ja olin siitä hyvin kiitollinen. Äkkiä hahmotin taas asioita uudella tavalla keskellä uupumustakin. Ihmeellistä, miten äkisti jonkun tutun kanssa alkaa käydä kirjeenvaihtoa ja kaikkea todella mielenkiintoista ja hedelmällistä nousee esiin.

En tiedä, missä kaikki ajatukset loksahtivat kohdalleen, unessako, mutta tänään heräsin loistavalla tuulella. Ehkä se on vain sitä, että uskalsin viimeinkin tehdä sen vanhemmuuden lomakkeen, ajatella ne asiat läpi ja lukea tulokset kaikessa koruttomuudessaan. Niin moni asia selvisi, mutta en osannut tuoreeltaan iloita niistä, vaan tarvitsin selvästi unen siihen väliin korjaamaan itkun jäljet. Jotenkin oloni on kauhean kevyt ja iloinen, joskin pinnan alla on sillä lailla raskas olo, koska on hankalaa tajuta itsestään ja elämästään tärkeitä, uusia asioita niin konkreettisesti. Toki kaikki ne asiat on tiennyt sellaisena sekavana silppuna, mutta se, että sen näkee konkretisoituna ja kiteytettynä - siihen en ole kyennyt, se on ollut liian monen kiellon takana. Mikä helpotus, että uskalsin viimein tehdä tuon lomakkeen ja lukea sen tulokset. Aina joskus hermostun itseeni, mutta nyt kun hermostun itseeni, voin muistuttaa itseäni sentään siitä, etteivät lähtökohtani ole ihan helpoimmat. Se ei tietenkään tarkoita, että saisin olla roistomainen, mutta oikeastaan muistuttaa jostakin, mistä Dewey on kirjoittanut etiikkaan liittyen: Tärkeintä on suunta. Ei se, miten hyvin onnistuu toimimaan eettisesti, ottamaan toiset huomioon jne. vaan että haluaa toimia paremmin ja hakee siihen valmiuksia aktiivisesti. Se on lempeä ajatus. Ei tarvitse olla valmis heti.

Tänään sitten aurinkokin paistaa, se kierähti esiin pilvistä viedessäni tammikuun kuitteja postiin ja postin matkassa kirjanpitäjälle. Kävelin ulkona jonkin aikaa nauttien vapaudestani. (Se on minun, kun otan sen, eikä se ole keneltäkään pois.) Sitten suuntasin Pääskylänrinteen Pelastusarmeijan kirpputorille, joka on lopettamassa. (Siellä on kaikki puoleen hintaan, mm. lehmännäköisen voileipägrillin saisi neljällä eurolla.) Ostin farkkumekon, bikinit, intialaisen pöytäliinan, kissan kynsisakset ja sokerisirottimen.

Kotimatkalla tapasin ensin kollegan vaimon ja lapsen ja myöhemmin myös itse kollegan. (Tosin kollegan käsite alkaa olla aika laaja jo kun olen tehnyt niin monia hommia...) Puhuimme auringonläikässä työelämän kurimuksista, virkamiehistä ja pätkätyöläisyydestä. Jossain vaiheessa lapsi kiukkuuntui juttujen tylsyydestä. Ystävä suuntasi eteenpäin viemään Kelalle jotakin selvitystä sovitellusta työttömyyspäivärahasta ja minä puolestani tulin kotiin. Tänne sisällekin paistaa aurinko, loistavaa.

Ihmeellistä, miten ihanan keveä ja iloinen päivä tänään on. Tuntuu hassulta, kun moni valittaa Facebookissa maanantaista ja toivoo sunnuntaiden kahdentumista. Minulla on taipumus kasata "lepopäivään" niin paljon kaikkea kuohuttavaa, että tällainen työpäivä saattaa sujua paljon letkeämmin. Olen myös helpottunut siitä, miten yksinkertaista oli koota kuukauden kirjanpito ja lähettää se tilitoimistolle. Kaksi kuittia ja ilmoitus arvonlisäverosta kuoreen ja postiin. Hmm, ei kovin päätä huimaavan raskasta, vaikka olin etukäteen sureskellutkin, mitähän tästäkin tulee. Ehkä se johtuu niistä raivokohtauksista ja itkunpuuskista, joita kotona oli aina siinä vaiheessa kun vanhempien piti saada kirjanpito tilitoimistolle. He tekivät sitä keskellä yötä. Minä taas varasin koko päivän mielessäni kirjanpitoa varten ja löysinkin kuitit alle kahdessa tunnissa. Saman tien järjestin kaikki toiminimen paperit Vompsun vanhaan kansioon. (Vaikka verotuksessa saisi vähentää kaikkea tuollaista toimistohärpäkettä, ei se minusta ole mikään syy ostella tulostimia ja kansioita, kun kerran vanhoja saa ilmaiseksi. Lisäksi on hassua, että yrityskansioni kannessa komeilee Mikki Hiiri.) Seuraavia kuitteja ei tarvitse edes hakea - työnsin jo postikulujen kuitin taskuun, johon kirjoitin kalvotussilla "kuitit helmi".

Ehkäpä sittenkin ryhdyn vielä kääntämään tänään, kun kellokaan ei ole vielä kahta. Tietysti ulkonakin voisi kävellä koko päivän, mutta se, mitä käännän tänään, on huomisen aikataulusta pois, ja olen joka tapauksessa kamalan hyvässä vireessä. Jos nyt alan kääntää, kääntämäni luku liittyy sosiaaliseen tukeen, ja minusta on hauskaa lukea tuosta aiheesta ja ajatella sitä intensiivisesti. Se tuntuu aika luontevalta jatkolta eilisiin ajatuksiin, keskusteluihin ja oivalluksiin.

Tämä tuntuu oikealta vanhan ajan maanantailta - tyytyväisyydeltä siitä, että uskaltautuu elämään vähän kummallisella tavalla, joka mahdollistaa auringossa kävelemisen keskipäivän aikaan. Uskomatonta, että tällainen onnistuu, vaikkei ole kovin lahjakas eikä tasapainoinen eikä musertavan älykäs tai mitään sellaista, ihan tavallinen vain. (Tosin neljä vuotta sitten minun olisi ollut vaikeaa uskoa, että vaikeuksissani olisi jotakin "tavallista". Luojan kiitos blogit saivat minut huomaamaan, etten ole ainoa, joka toisinaan on jumissa ja onneksi sain työnalakseni psykologiaa käsittelevät kirjat ja sain lukea, että ongelmiin voi suhtautua noinkin suvaitsevaisesti ja kärsivällisesti, rientämättä heti ruoskimaan itseään niistä.) Jos olisi tiennyt tällaisen elämän mahdolliseksi lapsena ja nuorena, olisin varmasti ollut paljon toiveikkaampi alusta pitäen.

Puuskatuulta ja vaivihkaista sadetta

Eiliseen aurinkoiseen kävelypäivään verrattuna sää tuntuu nyt jotenkin armeliaalta. Raolleen jätetty yöikkuna ulvoo voimakkaammin kuin laihdutuskuuristaan loukkaantuneet kissat. Kuuntelen tuulen vokaalia ja katselen pilvien edestä viistäviä varislintuja ja lokkeja, kunnes äkkään huomaamattomamman äänen. Sade rapistelee hiirenpienesti. Onko satanut kaiken aikaa? Alkoiko se vasta tai tihentyikö se vasta?

Niin kauan kuin katsoo pilvimassoja lasin lävitse, pisaroita ei huomaa, mutta jos sallii silmiensä painua alaviistoon ja tapailla vastapäisen talon savupiipun yläreunaa, joka juuri ja juuri näkyy makuulta, pisaroita ei voi olla erottamatta. Ei ainakaan tällä näön tarkkuudella. Olen katsellut taas taivasta ja unohtanut, ettei sillä lailla saada kovin tarkkaa informaatiota siitä, mikä kaduilla odottaa.

Olemme kävelleet eilen entistä kotipuistoani puolirinteeseen. Mies on selittänyt minulle suhtautumista siihen, mikä on. "Niin, se mikä on, on. Mutta onhan se sekin, että sinä ärryt siitä. Sekin on, sitäkään ei tarvitse muuttaa. Se on. Ja jos sinä ärryt ärtymisestäsi, sekin on... Kaikki, mitä voi tapahtua, on tapahduttuaan." Ajatus on tuntunut upottavalta. Ei pyörryttävältä eikä vaativalta, ainoastaan upottavalta. Nauran, en vastaa kuten voisin vastata: etten tiedä, mitä se oleminen tarkoittaa täsmälleen.

Kuunnellessani puuskatuulta ja vaivihkaista sadetta pieni vuoropuhelu palautuu mieleen. Muistuttaako tapahtuminen (joka tapahtuu) enemmän puuskatuulta vai sateenropsetta? (Tällä välin sadepisarat tuntuvat käyneen suuremmiksi ja napsahtavammiksi, tai sitten niiden määräisyys johtuu vain siitä, että tiedän herkistyä niille, odottaa niitä.) Kumpi on puuskatuuli ja kumpi sateen hiipivä ääni - tapahtuminen vai asennoituminen siihen? Entä jos niitä ei voikaan erottaa toisistaan? Millaista olisi tarkastella maailmaa ilman, että mikään sen muutos tuntuisi miltään? Millaiset asiat piirtyisivät esiin? Vai vyöryisikö vain tapahtumien massa eteenpäin yhtä yhtenäisenä, rajattomana ja vaikeasti kuvattavana kuin pilvet?

Vaikka minusta katoaisivat melkein kaikki ennakkoluulot ja -oletukset (kaikkien katoaminen tietäisi kai katastrofia ja kyvyttömyyttä suunnistaa ja hankkia ruokaa ja unen paikka), enkö silti tunnistaisi tapahtumien heijastumat toisten ilmeissä ja eleissä? Olisiko mahdollista tai edes hyödyllistä olla niille immuuni? (Onko näillä kysymyksillä merkitystä, sillä eihän asia näytä sujuvan näin? Se, mikä ei ole, ei ole...)

Koetan työntää kysymykset loitolle ja keskittyä konkreettiseen, sään ääneen. Tajuan, että vaikka olen kuunnellut sadetta ikkunalasilla varmasti tuhansia kertoja, en osaisi tuottaa tuota rytmiä. Kun rytmiä alkaa tosissaan kuunnella (ja minä tunnun tarvitsevan siihen intressin kyetä toistamaan tai tuottamaan itse jotakin vastaavaa), sen monimutkaisuuden kuulee oikeastaan ensimmäisen kerran. Ei kuule omaa sadekäsitystään vaan sateen. Samalla lailla käy, kun katsoo kättä tai jalkaterää piirtääkseen sen. Eräästä tuttavastani sanotaan, että hänellä on ufon sormet. Imaisu on huvittanut minua jo pitkään, sillä eikö meillä kaikilla ole hurjan omituiset kädet? Kun niitä katsoo tarkasti ja alistamatta näkemäänsä ennakkotiedolle, että tämä on sormi, tämä kämmenselkä, tämä ihoa ja niin edelleen, näkee äkisti ihon värimuutokset, karhentumat ja muodon vaikeastihahmotettavuuden. Kämmenet ovat omituisia, hieman vihamielisen näköisiä eläimiä, jotka vaanivat niin liikkumatta, että niiden täytyy olla jonkin sortin saalistajia. Jokaisen kädet ovat erilaiset. Tai varpaat: kauhuni on halpaa, saan sen uimahallissa katsoen tarkasti vieraiden ihmisten paljaita varpaita. Niiden vieraus on pelottavaa.

Puiden yksilöllisyys ei jostakin syystä kauhistuta.

Mies on jo noussut, sytyttänyt valot ja tehnyt teen. Ehkä nousen itsekin.