Erottuvaisuuksia

Palaaminen tuntuu hyvin konkreettiselta. Sitä merkitsee moni muutos: Ensinnäkin, aamuisin nukkuu pitkään ja sikeästi. Matkalla sellainen ei vain onnistu, ei ainakaan minulta. Toiseksi, "täällä ei ole mitään nähtävää" tai ainakaan ei ole samanlaista paloa juosta paikasta toiseen töllistelemään. Kolmanneksi, musiikki. Millaistahan olisi matkustaa musiikin kanssa? Olen nähnyt lentokentillä, busseissa ja niin edelleen matkaajia, joiden repusta luikertelee musiikkipiuha korvaan. En osaa kuvitella, millaista olisi matkustaa omien musiikkien kera. En ole kai ikinä matkustanut sillä tavalla. Olen jotenkin mieltänyt, että matkalla tehdään eri asioita kuin kotona, ollaan täysin irrallaan normaaleista ajantappamisen keinoista. Matkalla voi kävellä, selvähän se, mutta se, missä kävelee, vaatii tarkkaavaisuutta aivan eri tasoilla kuin käveleminen Töölönlahden ympäri tai merelle etelämmäs ja takaisin. On etsittävä maamerkkejä detaljien lisäksi, eikä voi hahmottaa, mikä on uutta ja muuttunutta, koska kaikki hyökyy vastaan valtavana vierauden mainingistona.

Musiikki tuntuu konkreettisimmalta oikeastaan. Voi sitä hämmennystä, kun saapuu kotiin ja saattaa valita kuunnella jonkin musiikkikappaleen, joka virittää tietynlaiseen mielenmaisemaan, tiettyihin muistoihin, tiettyyn ajanjaksoon... matkalla muistot tai ainakin niiden oikotiet on suljettu. En halua nimittää kumpaakaan tilaa, muistelevaa ja tarinaa rakentavaa itseä, tai toisaalta irrallista, selvitymiskeinojen pintarakenteesta repäistyä harhailevaa ja arvaamatonta kehoa, "pohjimmaiseksi" tai "oikeaksi" tai "aidoksi" itseksi. (No okei, en tietenkään kummassakaan tilanteessa ole täysin vain toinen, mutta minusta on kyllä mielekästä ajatella matkustamisen ja kotiinpaluun kvalitatiivista eroa tietyn minän puolen korostumisen erona, ja matkustamista keinona tarkastella tässä suhteessa eri tavoin korostuneita kokemuksia.) Pidän kyllä selvänä, että matkalla itse painuu ensin taka-alalle, koska on niin paljon selviytymistehtäviä tyyliin mistä saa lampaanjugurttia, mistä voi ostaa postimerkit, onko tämä vaellusohjeissa mainittu silta ja niin edelleen, ja sitten kun itsetietoisuus hetkeksi pilkahtaa esiin, on se jotenkin riisuttua, raadollista, melkein säikäyttävää. Tämäkö on minä, tämä eksynyt kuin ulkoa nähty lapsukainen, joka ei oikeastaan osaa antaa itselleen attribuutteja? Ja sitten kun palaa, ja laittaa jonkin kappaleen soimaan, ja äkisti muistaa toisia keväitä ja kesiä (jostakin syystä syksyt ja talvet on nyt painettu harmaan taa), ja tuntuu kuin ilma ympärillä olisi vain harvempaa kehoa, jatkuvaa ja täynnä tuttuuksia, ja on vaikeaa käsittää, että tämä tässä on jossain mielessä sama kuin se toinen, se irrallinen ja niin selkeästi kehona erottuva.

Mitä te teitte, kysyy joku palattuamme. Tappelitteko? Ei, ei me tapeltu, sanon. Mutta kaikilla oli tietysti välillä huono päivä ja silloin saimme tarkkailla, miten ennaltasäädetty meillä kaikilla kolmella on sosiaalisen tasapainotuksen pyrkimys: Kun yhdellä on kurjaa, asennoituu itse pelastamaan tilannetta, piti sitä hyödyllisenä tai tarpeellisena tai ei, ei se tunnu miltään valinnalta. Niin vain tapahtuu. Ja tietysti ärrymme vaikka mistä, koska käymme selviytymiskamppailua vuoren vieriväkivisellä jyrkänteellä ja rantabulevardilla, jossa pitäisi valita jokin ruokapaikoista, joissa kaikissa on listoilla samat ruoat. Jokainen ratkaisee ongelmia erilaisin käyttäytymismallein ja se hankaa toisinaan seurueeseen käsinkosketeltavaa kitkaa, muttei vaikuta erityisen vaaralliselta, kunhan kitka hyväksytään jokseenkin luontevaksi ryhmädynamiikan ilmiöksi. Mutta mitä ihmettä me teimme? Kai me heräsimme aamuisin, söimme jotakin aamiaista, sitten kävelimme tai uimme, söimme lounaan viinin kera, kävelimme taas tai uimme, ehkä välillä kävelimme vuorilla ja söimme vuoristossa, koettaen seurata kännykkään netistä ladattua vaelluspolun ohjetta, joka kuvasi ympäristöä siten, ettemme voineet suurimmaksi osaksi päästä likimainkaan varmuuteen siitä, etenimmekö oikeaa polkua vai emme. Vuorilla piti ohjeiden mukaan olla siltoja, jotka ehkä tarkoittivat turvakaiteita serpentiinitien laidoilla, ja joskus käännös oikeaan sanallistettiin käännökseksi vasempaan ja vasta vasemmalle käännyttäessä täsmäsi kuvaus pienestä, litteäkattoisesta kappelista kaukana laakson ja oliivipuiden takana. Iltaisin sitten söimme samaan aikaan kuin saarelaiset, kymmeneltä, ja joinakin iltoina jalkapallo-ottelut hypnotisoivat tarjoilijat, jotka jättivät tilausvihkot pöydälle, hakivat kylmäkaapista oluet ja ottivat parhaan pöydän suuren ruudun luota ja unohtivat asiakaspalvelijan roolin tyystin. Mikäs siinä, ei meillä ollut kiire mihinkään, suola juuri pesty pois hiuksista ja iholta, lämmin pimeä yö, vähän viiniä ja joka paikassa erilaiset tomaattikroketit ja hortat. Ympärillä meren huokaava pimeä ja kapeiden kujien jasmiinintuoksuiset kuilut. Tähdet ja laivojen keinuvat valot. Kun matkustaa riittävästi meriteitse, tuntuvat saaretkin keinuvan joustavien juurien varassa. Kurkistelimme juuria snorkkeliputken hajuista ilmaa keuhkoihin kiskoen, ja äkkiä oli helppoa aistia, ei vain harkitusti ymmärtää tai koettaa kuvitellen tulkita, etteivät kalat elä pinnanalisessa tai pinnanalista. Aurinko tanssii pohjaa aaltoristikkoa, kalojen turvat töykkivät pohjasta hedelmämutaa, aivot eivät osaa vielä sovittaa näkymän nytkähdyksiä kehon vesiliikkeisiin.

Tämä musiikki, jota nyt kuuntelen, on sille käsittämätöntä, vierasta. Tämä on Suomen musiikkia. Mutta on minulla mukana tovi matkankin musiikkia. Eräänä iltana nimittäin raahustamme takaisin Minoan raunioilta, jotka ovat autiot ja hoitamattomat, vapaaehtoisvoimin polutetut. Vähä vähältä tuulesta ja lahden sinisestä ja sitä ympäröivistä taloista, villien piikkipensaiden tuoksusta ja kiviaineksen lohkoina säröilemisestä alkaa erottua saksofonin ääni. Luolassa, lohkareen alla, seisoo soittava mies, keskellä kaikkea sitä kuivaa, säröilevää maata, joka kohoaa meren lempeästä silmästä kuin ilkeä, terävä roska. Hiivimme hiljaa tietä miehen ohi, siinä on jotakin kissoilta opittua, kulkea ohitse.

En muista, pääsemmekö yksimielisyyteen siitä, ovatko vierailemamme saaret kaikki tyystin erilaisia vai kaikki sitä samaa. Tai keskustelemmeko edes teemasta, joka vaikuttaa minusta vastenmieliseltä kysymyksenasettelun jyrkkyyden takia. Kuulen sivusta, kuinka eräs ruotsalaismies selittää Vompsulle laivalla siitä, miten oikeastaan on hyvä lähteä kotiin, koska kaikki nämä saarethan ovat aivan samanlaisia. Katson miestä äkkiä tarkasti ja kirkas, terävä sääli läpäisee kokemukseni. Että kaikki olisi samaa tai täysin erilaista, että pitäisi elää dikotomioiden maailmassa ja päättää, kummasta on kyse. Ettei voisi tunnustella hienoisia siirtymiä ja asennonvaihdoksia, aivan kuin muuttuisi toiseksi kylkeä unissaan kääntäessään, tai toisaalta, kuin mitään ei koskaan tapahtuisi, vaikka välillä on niin paha olla, että on pakko hetken kävellä yksin tai tai niin hyvä olla, ettei tahdo nousta mihinkään, maata vain ja hengittää läheisyyttä.

Täällä sataa poppelinlunta. Erinomainen kohta palata.

Joku toinen herää

Olemme lähdössä maalle, haluan sinne ja kaikille on ookoo, etten sitten kaivakaan multaa, vaan ainoastaan huutelen kauempaa ohjeita varjellen varvasparkaani. Tai oikeastaan varvas ei tunnu enää niin paralta, antibiootit alkavat selvästi vaikuttaa. Turvotus ja punoitus on laskenut, nyt kun vielä mätärakkulat kutistuvat, se alkaa taas vaikuttaa varpaaltani eikä joltain lihailmapallolta. Mutta muuten kehoni on muuttunut joksikuksi toiseksi. Maku suussa on erilainen, kitkerä. Huimaa vähäsen.

Ainoastaan aamulla täysin hereille hätkähtäminen ilman välittävää transsia tuntuu tutulta.

Tuntuu vähän pelottavalta, kun suu maistuu niin vieraalta. Ei vieraalta samalla lailla kuin silloin kun on aloittanut suhteen jonkun vieraan ihmisen kanssa tai yöpynyt voimatta pestä kunnolla hampaitaan tai krapulassa. Silloin omaan makuun sekoittuu vain jotakin kummallista. Mutta nyt oma maku on kadonnut, on vain vieras maku.

Silloin kun vielä ajattelin, että erikoistuisin filosofiassa henkilöidentiteettiin tai persoonalliseen identiteettiin, eli siihen, mikä juuri tarkalleen tekee itsestä itsen - myöhemmin hylkäsin aiheen kiukkuuntuneena siitä, että tuntui niin tyhmältä tivata, mikä tarkalleen, miksi se olisi vain jokin tietty asia, ja koska ehdotukset siitä, mikä identiteettiä kantoi, olivat niin puhuvaapäätä: muistia, mieltä, ja sitten ehkä vain vähän mausteeksi temperamenttia ja luontaisia taipumuksia - en kai lukenut mistään opuksesta tällaisesta asiasta, mausta suussa. Tai keho- tai liiketajusta. Tai siitä, että hahmottaa omat ruumiinosansa omikseen. (Mutta sekin on tärkeää, sen saa selville, kun lukee Oliver Sachsia.)

Kuitenkin nyt minusta tuntuu, että tämä on aika oleellista, tämä vieras maku suussa. Se saa minut tuntemaan, että olen joku toinen. Tietysti tiedän, että kyse on vain antibioottikuurista. Vieras maku suussa on sen sormeilua siinä missä varpaan turvotuksen ja tykytyksen laskeminenkin. Yksikään oikeusistuin ei lukisi minua syyntakeettomaksi käyttäytymisestäni siksi, että minulla on vieras maku suussa tai antibioottikuuri.

Mutta entä minä itse? No, olen vähän kammottunut.

G. H. Mead kirjoittaa jossakin kohdin tekstikorpusta, että jalan menettäminen ei muuttaisi ihmisen identiteettiä, tekisi tästä toista ihmistä. Minusta se ei voi mennä niin. Koska en koe, että tärkeää on vain se, minkä nojalla voidaan olla sitä mieltä, että tämä heräävä on sama minä, joka meni eilen nukkumaan, vaan myös miten se itseys tai identiteetti ilmenee, miltä se tuntuu. Minusta tuntuu, että sitä olisi aika vaikeaa erottaa tarkasti tuosta "tämä on sama keho kuin tuolla viisivuotiaalla, jota kuva esittää". Toisin sanoen, olen haistavinani taas jälkiä mind-body -erottelusta. Tai substanssin ja tyylin erottelusta. Ja aargh, että se on raivostuttavaa.

Toki kyse lienee vain sävyerosta tässäkin. Hyväksyn esimerkiksi, että tämä nainen on mummu, vaikka olenkin (ristiriitaista tai ei) sitä mieltä, että hän on eri mummu kuin se, joka hoiti minua ollessani lapsi. Jokin on muuttunut niin paljon, että jatkumo säröilee. Eikä vain muisti, joka kieltämättä on kuihtunut, vaan myös tyyli. Esimerkiksi tyyli kohdella toisia ihmisiä. Enkä osaa ajatella, että hyväksymäni "tämä nainen on mummu" kertoo filosofisesta henkilöidentiteetistä, mummusta metafyysisenä oliona, ja "hän on eri mummu" jostakin toisesta oliosta, jostakin psykologisesta identiteetistä. En vain halua erotella niitä toisistaan. En näe syytä sellaiselle erottelulle. Hmm, ehkä minun pitäisi nähdä, koska taatusti sanon jotakin aika hassua, nimittäin että ihminen on sama ja eri kuin ennen. Ei, ei sittenkään. Jos ihminen hahmotetaan prosessina, muodonmuutoksina, ei kai tuossa ole mitään hassua.

Ääh, ehkä pitäisi olla kirjoittamatta näitä sekopäisyyksiä. Joka tapauksessa, koska kaikki tuo identiteettipuhe on niin hämärää, en vakavissani usko mihinkään erilliseen, itselliseen metafyysiseen itseen. Ja jos sitoisin itsen johonkin, niin ehkä kehoon. Jos Vompsun ja minun mielet vaihtaisivat paikkojaan yön aikana, seurauksena lienisi silti kaksi psykoosipotilasta, joilla on varsin vähän tekemistä illan väsyneiden mutta kohtalaisen selväpäisten tyyppien kanssa. Kehon voisi silti tunnistaa ulkopuolelta. Mutta kuka toisaalta tahtoo identiteetin määritelmän, jossa tunnistaminen tapahtuu nimenomaan ulkopuolelta ja jopa asianomaisen sanaa vastaan...

Hitto, ei voi olla totta, että väännän tätä nyt.

Minun piti kirjoittaa vieraasta mausta suussa ja siitä, miten tunnen itseni joksikuksi toiseksi.

Kaikesta huolimatta lähdemme siis maalle, ja se kuulostaa mukavalta retkeltä, keitä lähtijät sitten olivatkaan.