Nykykeskusteluiden käsikirja

Luen junalukemisena Stoalaisuuden käsikirjaa. Se on sen verran hyvä, että vuotaa junamatkojen tällekin puolen. Stoalaisuudessahan ei sinänsä ole mitään uutta - se on minulle se vanha tuttu hyvä nyökyteltävä osuus. Mutta olen tässä joutunut toteamaan, että ehkä kirja toimii minulle jonkinlaisena kurkistusakkunana joihinkin nykydiskursseihin. 

Tarkoitan tätä: jo aluksi hätkähdän kirjoittajan kaupitellessa stoalaisuutta ja esittäessä jotenkin räväkkänä ja säväyttävänä seikkana ajatusta, että hyvä elämä voi olla muutenkin kuin vauraana eläessä. Luen virkkeet siinä kohdassa muutamaan kertaan ja huomaan otsani kurtistuneen. Siis ihan oikeasti, onko tämmöisiä ihmisiä? Tai siis, on, kyllähän minä sen nyt sentään tiedän. Minulla on yksi tuttu, joka on käynyt kaikensorttisia uskalla vaurastua ja vauras nainen -tyylisiä koulutuksia (joista tyypillisesti niitataan hyvä hinta) ja joka on tunnustanut keskustelussa mittaavansa oman elämänsä onnistuneisuutta sillä, tienaako tarpeeksi (tarpeeksi mihin, en osannut edes kysyä, kun niin häkellyin moisesta) ja tarvitseeko myydä omaa osaamistaan liian halvalla. Huomasin siinä keskustelussa kelluvani itse jossain hupakuplassa, koska minulla on enimmäkseen varaa antaa vaikka ilmaiseksi aikaani ja huomiotani, jos vain pidän jotain asiaa tärkeänä ja näen, että ilman olen tässä, käyttäkää -lahjaani asia ei etene. Varmasti ei ole kovin stoalaista sekään, että olen heittänyt rahaa ikkunasta pihalle suututtuani, mutta toisaalta: se toimi, sai nauramaan.

Pigliucci kirjoittaa amerikkalaisille, joudun muistuttamaan itseäni. Sitten tuotan seuraavan ajatuksen: heillä asiat ovat eri lailla, esimerkiksi ihan terveydenhuollon saamiseksi on oltava tietyllä tavalla varakas, tai lasten koulutuksen saamiseksi, useimmille se on siellä tarpeen. Ja sitten huomaan, että kun minulla on ollut jokin isompi terveyshuoli, en ole yleensä - nivelrikkodiagnoosia ja siitä saatua B-lausuntoa lukuun ottamatta - saanut siihen apua julkiselta puolelta vaan yksityiseltä, rahalla, sekä sen, että nämä julkisesti rahoitetut käymäni tutkintokoulutukset korkeakoulussa eivät ole näyttäneet poikivan töitä mutta sen sijaan nämä rahalla ostetut koulutukset poikivat töitä enemmän kuin pystyn ottamaan vastaan. Ja pysähdyn miettimään, lieneekö Suomi sittenkään niin erilainen kuin USA. Ja saahan sielläkin lahjakas opiskelija stipendin monesti. Minun koulutodistuksillani stipendi olisi varmasti irronnut. Eli siis, amerikkalaisuusargumentti torjuttu. 

Muistelen tässä kohdin ohikiitävästi myös taannoista tuttavaani, jota kuvittelin ystäväkseni. Hän turvautui minuun uupuessaan ja pudotessaan työelämän ulkopuolelle muutamaksi vuodeksi. Hänellä ei sanojensa mukaan ollut enää ketään muuta, koska kaikki aiemmat tuttavat tekivät vain asioita, joissa kulutetaan paljon rahaa: söivät hienoissa ravintoloissa, purjehtivat ja niin edelleen. Olin hämmästynyt ja sanoin, että eikö hän voi selittää tilannettaan ystävilleen - emme olleet läheisiä ennen kuin hän lähentyi ja haki minusta turvaa ja minusta tuntui kauhean oudolta ja traagiselta, ettei hän uskaltanut puhua oikeille ystävilleen. Koska mitä ne semmoiset ystävät oikein edes ovat? Hän vaan sanoi, ettei niille ihmisille voi puhua semmoisesta. Olin luuytimiäni myöten kauhistunut, että semmoisia ihmisiä on olemassa ja kiitollinen siitä, etten ollut itse kohdannut moisia asenteita polullani. Teimme muutaman vuoden paljon asioita yhdessä. Köyhien ihmisten asioita: ilmaiseksi saatu risteilylahjakortti, kirppiksillä ravaaminen, vesijuoksemassa käyminen halvimmassa hallissa, kesäretki omien eväiden kanssa, kokkaaminen ystävien kanssa ei-mistään-kalliista-aineksista. Erotin nämä asiat ensimmäistä kertaa köyhien ihmisten asioina, kiitos tämän tuttavan. Hän oli hyvin kiitollinen sinne saakka että uupumus hieman väistyi ja hän työllistyi taas. Silloin hän yhtäkkisesti jätti tulematta tapaamiseemme ja kun olin joitain viikkoja odottanut, että varmaan hän toipuu ja pyytää kohta anteeksi (koska niin oli käynyt jo monta kertaa), huolestuin ja mietin, onkohan kaikki sittenkään kunnossa. Siinä vaiheessa huomasin hänen sanoneen tuttavuuden irti kaikilla mahdollisilla somealustoilla. Mietin aluksi, olinko jotenkin loukannut, mutten keksinyt, missä ja miten. Myöhemmin törmäsin jossain hänen äitiinsä, ja äidin kysyessä minulta, tiedänkö, mitä hänen tyttärelleen kuuluu, totesin, etten olekaan tainnut loukata vaan kyseessä on jokin vielä synkeämpi käänne. Äidiltään sitten kuulin hänen katkaisseen välit äitiinkin, koska äiti kulki köyhien rääsyissä ja häntä se hävetti. 

Ehkä Pigliuccin sanat ovat tällaiselle ihmiselle? Mutta olen tavannut vain yhden tällaisen ihmisen näin, että olen kohtalaisen varma siitä, että hänelle ei-vauras elämä näyttäytyy jonakin, mikä ei voi olla hyvää elämää. On jotain ihmisiä, toki, joiden kohdalla pohdin, ovatko he nielaisseet meritokratian ajatukset. Ja ihmisiä, joiden elämässä kallis kuluttaminen näyttää näyttelevän aika suurta osaa ja vievän sen verran paljon voimavaroja, että sitä väistämättä pohtii, pitävätkö he sitä jotenkin hyvin oleellisenakin asiana. Mutta siihen on vain niin vaikeaa uskoa! Vompsu ei ymmärrä, miksi minun on niin vaikeaa uskoa siihen. En oikein itsekään tiedä, miksi. 

Mutta hätkähdin taas Pigliuccia lukiessani ja tähän törmätessäni: ajatella, noinkin voi jäsentää. Ja sitten: ajatella, näitä ihmisiä ajatellaan olevan niin paljon, että tätä heidän uskomusta pitää ihan erikseen puhutella tässä kirjassa! Ja vielä: että kirjoittaja arvelee, että on jotenkin helpompaa käsittää, että terveyden mentyä voi olla hyvää elämää kuin että köyhänä voi olla hyvää elämää. Taidan olla taipuvainen ajattelemaan, että yhteiskuntamme on sen verran ableistinen, että selvästi toimintakyvyltään vaurioituneena voi olla aika vaikeaa tuntea itseään hyvää elämää eläväksi. Sitä joutuu sinnittelemään, selittelemään ja tappelemaan aika monen asian eteen. Suht köyhänä ei samalla tavalla. Tietysti tietoni köyhyydestä ovat vaillinaiset:Minulla on vauraat vanhemmat. Ja enimmäkseen olen elättänyt itseni, vaikka olenkin tuloiltani jäänyt köyhyysloukkuun ihan viime aikoja lukuun ottamatta. (Nyt kuulun tukevasti keskiluokkaan vaikka useimpia palkkakeskusteluja seuraankin hämmentyneenä - minusta kaksituhatta euroa kuussa palkkaa on iso raha, vaikka kuinka olisin tehnyt kaksi maisterintutkintoa, yhden sotealan tutkinnon ja muutaman liikunnanohjaustutkinnon.)

Ja tajuan ajattelevani vaurautta vähän samalla tavalla kuin kai Soininvaara - en ole sitä kirjaa lukenut - että vauraus on nykyään enemmän aikaa, ei rahaa. Aikaa minulla on aina ollut ja olen pitänyt siitä varsin tarmokkaasti kiinni. Niin kuin minua jurppiikin iltaopettaa tämmöisenä vuodenaikana kun aurinko laskee ennen tuntien alkua ja keho sanoo, että nyt nukkumaan juuri kun pitäisi ponnistella ja kannatella kaikkien kokemusta koko huoneessa, olen tyytyväinen valintaani jokaisena valoisana hetkenä, kun minulla on aikaa ajatella ja kuljeksia sammalmetsissä tai kaivella puutarhassa.

Tämä oli vasta ensimmäinen nykydiskurssijärkytys stoalaisuuden käsikirjassa. Jo pian seurasi nimittäin toinen. Pigliucci kirjoittaa hyveistä ja luonteesta seuraavasti:

... luonteen ja siihen liittyvän hyveellisyyden käsitteen merkityksestä. Nykyisin molemmat sanat liittyvät erityisesti Yhdysvalloissa poliittisen oikeiston ja vasemmiston välillä ilmenevään terävään kahtiajakoon. Konservatiivit tapaavat puhua paljon sekä luonteesta ja hyveellisyydestä, vaikkeivät he oikeastaan edes harjoita viimeksi mainittua, kun taas liberaalit vastaavasti näkevät niiden arvostamisen palvelevan sortoa. Lisäksi kahdentuhannen kristinuskon vuoden jälkeen on vaikeaa olla sekoittamatta kristillistä käsitystä "hyveellisyydestä" sitä edeltäneeseen ja innoittaneeseen kreikkalaisroomalaiseen käsitykseen. Tuon eron tekeminen on kuitenkin tärkeää ja antaa meille mahdollisuuden palata takaisin niihin ajatuksiin luonteesta ja hyveellisyydestä, jotka luullakseni ylittävät poliittiset erot ja joiden kanssa sekä konservatiivit että liberaalit voivat elää - ja joiden kanssa heidän tulisi elää, jos he aidosti välittävät arvoista, joista välittävät välittävänsä. - - -

Mainitsin aiemmin, että nykypäivänä henkilön tavasta reagoida sanaan "luonne" on tullut pikatesti sille, näyttääkö hän poliittisesti konservatiivilta vai liberaalilta. Konservatiivit vaativat, että meidän pitää ryhtyä uudelleen korostamaan luonnetta kouluissa, perheissä ja ylipäätään kaikkialla, ja liberaalit torjuvat moisen puheen karkeana yrityksenä ylläpitää esimerkiksi valkoista miehistä etuasemaa ja patriarkaattia. Minusta tämä on sangen valitettavaa. Kun ottaa huomioon, miten paljon eri kulttuureissa arvostetaan luonnetta, ei ole mitään syytä yhdistää tuota käsitystä vain yhteen länsimaiseen poliittiseen näkökantaan. - - kunkin ihmisen todellinen arvo on syvällä heidän sisimmässään, ja tuo sisin - luonteemme - on riippumaton siitä, millaista roolia me satumme näyttelemään yhteiskunnassa joko omasta valinnastamme, sattumasta tai välttämättömyyden pakosta. (Suom. Antti Immonen)

Melkoinen tömäytys! Olen elänyt täällä kohta viisikymmentä vuotta ja käyttänyt siitä viimeiset kolmekymmentä vuotta iloisesti käsitteitä, joista en ole lainkaan tiennyt, että joku voisi käyttää niitä työkaluina sen päättelemiseen, kuinka oikeistolainen tai vasemmistolainen, liberaali tai konservatiivi olen kannoiltani. 

Tämän selittänee se seikka, että nuo keskustelut hyveestä ja luonteesta, antiikin klassikoiden lukeminen, ajoittuu nuoreen aikuisuuteeni. Se on se aikuisten keskustelu, kansalaiskeskustelu, joka on kaikkien muiden keskustelujeni pohjavireenä. Se on tullut ennen sen tajuamista, että ahaa, ihmisillä on poliittisesti hurjan erilaisia kantoja. Ja kun luen Pigliuccia, mieleeni tulee taannoinen kirjoitukseni, jossa olin tyrmistynyt siitä, miten yhdysvaltalainen ja heidän vanavedessään kai monen muunkin maan sopivaisto kiirehti identifioimaan kantansa vastakkaiseksi Trumpin kannalle - tämä ajatus, että tietyn ihmisen käyttämänä tietty käsite tai ajatus kontaminoituisi niin, että katsotaan varmimmaksi pysytellä siitä kaukana. Aika moni meikäläinenkin korkeakoulun oppikirja tulee Yhdysvaltain kulttuuripiiristä. Tämänkö vuoksi niissä puhutaan niin vähän hyveistä ja luonteesta? Koska ne ovat kontaminoituneet? Tulee epäuskoinen olo, etenkin kun satuin miettimään ja muovaamaan kontaminaatiohypoteesia vasta muutama päivä sitten, ja nyt se kävelee tekstissä vastaan. Oikeastaan tuntuu siltä, että tuskinpa olen vieläkään oikein ymmärtänyt, miten syvä politiikan kahtiajako saattaa jostakusta olla! 

Ja tämä selittänee myös sen, miten vaikeaa minun on tajuta kaikenlaisia nykyaikaisia ajatussuuntauksia, kuten vaikkapa feminismiä. Mitä se tarkalleen tuo lisää hyveisiin ja hyvään elämään? Eivätkö oikeudenmukaisuuden fokus ja hyvät perustelut riitä keskusteluissa? Saan kuitenkin sen kuvan siitä keskustelusta, että tärkeää ei ole vain arvioida argumentteja vaan ottaa tietty identiteetti: minä olen feministi, vegaani, aktivisti ja niin edelleen. Ja jottei syntyisi väärinkäsitystä, kirjoitan tämän: useimmat näin sanovat ihmiset ovat niitä, joita arvostan. Mutta en siksi, että he sanovat olevansa sitä tai tätä tai tuota (sanat ovat ne, millä voidaan valehdella, kerran toisensa jälkeen) vaan koska näen heidän tekevän töitä sellaisten asioiden eteen, joiden edistämistä pidän useimmiten hyvän elämän edistämisenä. (Useimmiten: Ylilyöntejäkin tietysti tapahtuu kuten siinä kasvatustieteiden seminaarissa, jossa ilmoitettiin jo heti kättelyssä että osallistujien pitää sitoutua tietynlaiseen feministiseen teoriaan. Se oli ainoa graduseminaari, jossa olisi ollut mahdollista käsitellä koulutuksen tasa-arvoa gradussa. En mennyt siihen seminaariin, koska minun olisi pitänyt joko valehdella olevani tieteenfilosofisesti eri kannalla tai riskeerata tulla heitetyksi seminaarista ulos kesken kaiken, ja joka tapauksessa tapella joka askeleella saadakseni tehdä gradun aiheesta, joka kiinnosti, vaikka olinkin heistä ehkä jonkinlainen kamala positivisti ja ties mitä muuta, ehkä patriarkaatin kätyrikin. Menin sitten toiseen seminaariin, jossa oli sallivampi suhtautuminen metodologiaan, tieteenfilosofiaan ja epistemologiaan, ja tein gradun tunteiden säätelystä. Sellaista se on: maailma tarjosi etenemispolun siinä kohdin vain taas aika stoalaiseen suuntaan ja aiheeseen.) Mutta tähän päivään saakka (ja tästä eteenkinpäin, ounastelen) minulle on jäänyt hieman epäselväksi, mitä tietyillä identifikaatioilla lopulta ajatellaan saavutettavan (paitsi vastareaktioita, se nyt on selvää, mutta tuskin niitä on lähdetty hakemaan). Ehkä taustalla on jonkinlainen marxilainen ajatus voimista ja niiden vastavoimista? Ajatus siitä, että sitä on heitetty tiettyyn asemaan ja se määrää jossain määrin näkymän ja siten myös kannan?

Entäs kun joku asemoituu siinä ihan hassusti? Törmään tähän jatkuvasti. Pidän esimerkiksi Jari Ehrnrootista, vaikka olen varmasti käytännön kysymyksissä aika monesti hänen kanssaan eri mieltä, uskoakseni. Mutta hän puhuu hyveistä ja luonteesta, ja se on kieltä, jota minäkin käytän, joskin ajaakseni vastakkaisia asioita tapahtumaan. Ja sitten olen ihan eksyksissä niiden ihmisten kanssa, joiden tiedän tavallaan kannattavan monia samoja kehityskulkuja joita itsekin kannatan. Mutta he puhuvat joistain hiivatin rakenteista! (No, käytin äsken itsekin termiä ableismi. Mitä se on ellei rakennepuhetta?) Jotkut komiikkaan saakka - Vompsu oli jossain vaiheessa tinderissä ja deitillä vasemmistolaisen naisen kanssa, ja deitti päättyi melkein sotaisesti Vompsun erehdyttyä kysymään naiselta tämän unelmista. Vompsu parka varmaan ajatteli, että naisten kanssa puhutaan näin. Minähän puhun kaikenlaisista unelmista, vaikka toisaalta inhoankin pistävästi unelmakarttatyötä - se jotenkin banalisoi suuntien väljyyden ja epämääräisyyden. En tietenkään huomauttele unelmakartta-asiasta kellekään, kunhan täällä yksityisesti tunnustan, että minulle se touhu näyttäytyy jotenkin vähän vajaana. Tämä kanta epäilemättä kertoo enemmän minusta kuin unelmakarttojen fanittajista: en vain löydä polkua siihen(kään) käytäntöön enkä ole pitänyt sitä itselleni tarpeellisena (ja ajattelen myös, että aikakauslehdistä voisi olla vaikeaa löytää kuvamateriaalia omaan unelmakarttaani: maailmanrauha, nälänhätien ratkeaminen kasvisruokavalioon siirtymällä, siirtyminen poliittisten vastakkainasettelujen tuolle puolen yhteistä hyvää edistämään ja niin edelleen, kuitenkin mieluiten ilman Jehovien sokerihuurrosta, jossa leijona ja lammas ovat piknikillä ihmisperheen kanssa - tai henkilökohtaisella tasolla, että saan jatkossakin kävellä metsässä valoisan aikaan ja Vompsu muistaa sanoa minulle, jos alan ostaa vanhuusiän kaihia indikoivia räikeitä huiveja). No, tämä ihminen oli purkautunut kuin tulivuori sanan unelma provosoimana. Hän oli luennoinut Vompsu paralle, ettei vasemmistolaisilla ole unelmia. Että on rakenteet ja niissä selviäminen sekä niiden muuttaminen. 

En tiedä, mitä olisin itse tehnyt noin hyytävällä deitillä. Ehkä nauranut. Nauroinhan minä silläkin hyytävällä deitillä, jossa valaistumista etsivä mies tuomitsi yksi kerrallaan ihan kaiken sanomani ja tekemäni, koska se ei tähdännyt valaistumiseen, joka hänelle näytti olevan ainoa sallittu unelma tai rakenne. (Hyvä puoli siinä deitissä oli, että koska hän tuomitsi tuomani ihanat korvapuustit kauheiksi sokerivehnäjauhopommeiksi, sain syödä molemmat puustit itse hänen roksutellessaan pakkasessa ankeita porkkanatikkuja, joita en vaivautunut edes maistamaan. Miksi olisin, olihan minulla puustit. Henkisellä tasolla kohtasimme ihan yhtä paljon kuin tällä materiaalisella.) 

Enkä tiedä, miten selviäisin järjissäni vasemmistolaisena, jos se tarkoittaa, että saa olla vain kamppailua kamppailun perään. Toisaalta, olen taatusti jäävi arvioimaan sitäkin, miten järjissäni olen tällaisena mitä-tämä-nyt-onkaan sutermullukkana. Onhan siinä jotakin hupaisaa, että luen opusta antiikin ajattelusta ja opin siitä asioita nykyajasta, koska kirja puhuttelee kuviteltua nykylukijaa ja hänen arvostuksiaan ja ennakko-oletuksiaan, jotka tiedostan oikein kunnolla vasta tästä lukiessa. Suoraan nykyajasta nykyajan asioin puhuvasta tekstistä en selvästi osaa poimia riittävästi tolkullisia asioita, ihmettelen vaan että mitä ihmettä nyt tämä rallattelee, miksei mennä asiaan vaan pyöritään joissain rakenteissa ja positioinneissa.

Perjantai: kohta on taas viikko takanapäin. Huomenna on kynttilämielenilmaus, jota olen järjestämässä - tervetuloa. 

Keittoa maalaukselle

Aktivistit heittävät keittoa maalaukselle, mutta keittoa ei tietenkään mene maalauksen pinnalle saakka, koska päällä on suojalasi. (Tosin suojalasista luemme vasta myöhemmin; joka tapauksessa minusta on alusta saakka hyvä, että keittoa on heitetty öljyvärityölle, ei akvarellille - se olisi paljon hankalammin korjattavissa oleva teko.)

Huomaan Vompsun kiihtymyksestä ja sittemmin monen twitterhenkilön kiihtymyksestä (naamastoa en enimmäkseen edelleenkään jaksa) heidän hahmottavan tilanteen jotenkin olennaisesti eri kehyksessä kuin itse hahmotan. 

Tarkoitan tätä: Kun kuulen maalaukselle tarjoillusta keitosta, en ajattele, mitä tämä teettää ympäristöliikkeelle (huonoa!!!). En protestoi, että eihän maalaus metsiä tuhoa tai soita, miksette te ole öljy-yhtiöitä sottaamassa keitolla. En pidä tekoa mielettömänä tuhovimmana tai minäminäminäjulkisuustempauksena. Ei. Hätkähdän ja tuntuu virkistävältä, että tapahtuu IRL se, mistä luin teoriassa joskus varmaankin viime vuosituhannen puolella, ja että silloinen järisyttävästi silmiä avannut ajatusleikki on nyt tässä konkretiana (paitsi tietysti ettei mitään tuhottu oikeasti, paitsi ehkä joidenkin mielenrauha mutta varmaankin vain hetkeksi koska eiväthän ihmiset enää välitä siitäkään, vaikka sairastuisivat monta kertaa vuodessa tautiin, joka joidenkin arvioiden mukaan vanhentaa sisäelimiä useiden vuosien verran joka kierroksella). Vähän samalla tavalla kuin silloin alkuun tuntui virkistävältä, että elän keskellä kuolemantaudin tanssia, joka kuitenkin on ihmiselle ehkä historiallisesti tyypillisempi kokemushorisontti kuin elää vaikkapa kauppakeskuksissa ja kulttuuririennoissa käyden, tarvitsematta miettiä liki koskaan perusasioita, ellei sitten käy niin käpläkästi, että sairastuu eipandeemisessa jaksossa juuri itse jotenkin vakavammin muun maailman vain jatkaessa rallattelua ympärillä. 

Tästä on kauan. Luen sitä paperia - onko se artikkeli vai kirja, ja kenen, en muista, koska mieleni näyttää harrastavan joutoaikoinaan sitä samaa, mitä Esa Saarinen joskus teki systemaattisesti, yliviivaa ajatusten esittäjien nimet, kai jotta ajatusta itsessään päästäisiin pyörittämään, tai jotain; emmehän me kukaan voi sanoja omistaa, liekö ajatuksiakaan, voimmeko mitään - jostain ympäristöetiikan tai -estetiikan tekstikorpuksesta ja pysähdyn sen äärelle, että tottahan on perverssiä, että taideteoksen vandalisointi herättää intohimoja ja syytteitä raakalaismaisuudesta ja ajattelemattomuudesta mutta metsän vandalisoinnista palkitaan rahatukuin eikä ketään oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä sitä tiettyä metsää rakastaneita, jolloin heitä voi syyttää itsekkäästä nimbyilystä ja osoittaa, että matkaamalla tunnin bussilla tiettyyn suuntaan pääset ulkoilualueelle jossa on jopa isot soratiet kulkea. Silloin en ole tietenkään vielä valmistunut korkeakoulusta enkä oikein usko valmistuvanikaan, se tuntuu jotenkin kovin kaukaiselta, jokin oppineisuus. Mutta ajatusleikki saa kuvotuksen nousemaan kurkkuun. Ajattelen, etten halua olla tuollainen ihminen. Etten halua olla osa kulttuuria, jonka arvostukset ovat näin älyttömät. En osaa sanoa, alkaako juuri tuosta tekstistä se juopa, joka vähitellen syöpyy minun ja kulutustaiteen välille. Että alan pitää taidetta jotenkin - no, loismaisena olentona. Kiinnostavana, toisinaan, kyllä. Luksuksena, jota voi tehdä, jonka tekeminen usein tuntuu suorastaan pelastavan itsen, mutta ei oikeastaan minään mitä kauheasti kiinnostaisi kuluttaa, kirjoja lukuunottamatta. (Ja että alan hävetä, lievästi mutta silti erottuvasti, sitä miten jossain vaiheessa halusin juuri taiteilijaksi.) Kirjojakin taidan lukea vain koska olen niin utelias. Ei minua kiinnosta se, pidetäänkö niitä korkeakulttuurisina tai merkittävinä tai mitä näitä nyt on - nämä ovat valtaosin sen kulttuurin arvioita, joista on ok raiskata metsä mutta karmivaa barbariaa tarjoilla vanhalle maalaukselle kulaus keittoa. Mutta olen liian utelias sen suhteen, miten maailmaa voi jäsentää, jotta malttaisin jättää kirjat rauhaan. Ja tietysti minulla on pienestä lapsesta saakka ollut lukemisen paha tapa.

Kirjoitan "paha tapa", koska keittoa maalaukselle -keskustelua seuratessani tajuan, että kas, on vaikka millaisia puheenvuoroja, mutta ne eivät kauheasti - ei vielä kukaan? en ole kovin tarmolla perehtynytkään, olen koettanut vähän siivota - viittaa siihen teoreettiseen esimerkkiin joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Ja että toisaalta oma tulkintani ja sen myötä reaktioni on sellainen, jonka moni näistä teosta kiihtyneistä varmasti tuomitsisi oikopäätä. Lukemisen paha tapa on johdattanut minut vaihtoehtoisen tarkastelutavan ääreen, ulkopuoliseksi, yhteisestä kiihkosta kieltäytyjäksi. Ehkä jotenkin jopa symbolisesti ja emotionaalisesti, sisäisesti, syrjäytyneeksi, jonkinlaiseen pitkitettyyn kulttuurishokkiin? Osana tätä kulttuurishokkia kysyn kuin unen läpi, ettekö te tosiaan näe suuttumuksessanne mitään epäilyttävää.

Mietin itsekseni metsästä löytyneitä sieniä paistaessani, ovatko aktivistit lukeneet tuon tekstin, jonka minäkin luin kauan sitten. Tai joku, jonka kanssa he ovat puhuneet asiasta. Mietin, kenen kanssa olen itse viitannut tuohon esimerkkiin keskusteluissa. Osaan nimetä ainakin muutaman ihmisen. 

(Sanottakoon, etten pidä itseäni mitenkään radikaalina.

Yhtään mitenkään.

Sen sijaan pidän ympäröivää ihmis- ja kulttuurikeskeistä kulutuskulttuuria äärimmäisen vaarallisena ja radikaalina. Semminkin kun näemmä kuitenkin haluaisin säästää joka ikisen ihmisen hengen ja terveyden typerässä inkoherenssissani. Ehkä ajattelen heidän potevan jotain Tukholma-syndroomaa? Emmekö me kaikki ideologioiden, ajatusten, meemien kanssa?) 

Sitten vielä sanotaan, olen kuullut sanottavan, ettei tietyillä aloilla, kuten juuri vaikkapa filosofialla, estetiikalla jne. ole väliä. Etteivät ne vaikuta todellisuuteen, jossa elämme. Nyt vaikuttavat. Eikö tulkinta ole todellisuudessa? Eikö aktivismi ole todellisuudessa (edellyttäen heidän jotain kautta olleen kosketuksessa tuohon tekstiin)?

Moni kommentoija on netissä tuntenut suurta epämukavuutta siitä, että kulttuuri ja luonto on asetettu (heidän tulkinnassaan) teossa vastakkaisiksi. He haluavat ajatella molemmat hyvinä, tärkeinä, välttämättöminä. Mutta kiistääkö teko sen? Eikö se ainoastaan pyri osoittamaan, että preferenssimme ovat tosisasiassa enimmäkseen taiteen puolella, koska taide on hyvä ja harmiton ja jees, ja yleensä kukaan ei ärähdä, jos paheksuu sananvapauden kaventamisen uhkaa taiteessa? (Paitsi totalitaarisissa valtioissa.) Ja antaa aina niin sivistyneen kuvan, kun kertoo nauttineensa siitä, tästä tai tuosta taide-elämyksestä; mökkeilyä tai metsärämmintää ylistämällä ei voi saavuttaa samaa statusta, sekin on sympaattista mutta vivahde on aivan toisenlainen. Ja auta armias, jos hakkaa metsää sileäksi isommankin alan, kukaan ei tule kertomaan, että nämä hakkaajat ovat kyllä nyt sinetöineet oman tulevaisuutensa ja onkohan noilla edes mitään kotia, jossa olisi kasvatettu. Tarkoitan tätä: Eikö teko vain koeta nostaa peilin yhteiskunnan eteen, tekoon reagoivien eteen? Jos peilissä nähty ei miellytä, turha siitä on peiliä syyttää. Vaikka tietysti - en ajattele, että uskollisesti toistavia peilejä on olemassakaan. Ihmisen näkökykykin on biologisesti kovin rajattu, emme esimerkiksi näe UV-valoa toisin kuin pölyttäjähyönteiset. Ja meillä liki kaikilla on oma peili-ilmeemme, jolta voi pelastaa vain se, että peili nostetaan niin äkisti, ettei tuota ilmettä kerkiä ottaa. Kuten nyt kävi, paitsi meille jotka olimme lukeneet tekstimme jo kauan sitten ja siten valmistatuneet tällaiseen tapahtumainkulun mahdollisuuteen ajatusleikin läpieläen. (Peili-ilmeestä: Siksi kai salaa näpsäistyt valokuvat ovat niin kiusallisia. Ei ole nostanut ryhtiä eikä miellyttävää ilmettä, harhailee kyyryssä vainoharhaisen talonpojan kasvoin. Tämäkin: meidät on onnistuttu sisäistämään, että ryhti on jotain staattista, että kaiken aikaa pitäisi levitoida jossain pelottomassa toimintavalmiudessa rintakehä avoinna ja kasvot laupeassa hymyssä kuin jokin enkelipatsas. Ei tarvitse! Riittää ettei satuta itseään eikä muita tuntoisia olentoja, suoraan eikä välillisesti heidän elinolosuhteitaan tuhoamalla.)

Jos muistan lukemani esimerkin tarkalleen ja oikein, siitä tekstistä, siinä taisi kyllä olla niin, että teoksen tuhosi sen laillinen omistaja. Että hänellä on taidehistoriallisesti mittaamattoman arvokas teos, jonka hän päättää omistajanoikeudellaan mielivaltaisesti tuhota. (Ja sama metsän kohdalla.) En osaa sanoa, onko muistiini luottamista. Olen varmaan jäävi arvioimaan tämmöisiä. Mutta huomaan ajattelevani, että ehkä aktivistit kyllästyivät odottamaan, että National Gallery teeskentelisi itse aikovansa tuhota teoksen herättääkseen ihmiset pohtimaan kulttuurimme outoja moraalipainotuksia. Tehokkaampaahan se niin olisi. (Eipä taida taidemaailma haluta tällaista konsultaatiota, vaikka vakavasti ottaen, juuri tämä saattaisi tehdä siitä kosolti kiinnostavamman puhekumppanin.)

Minun silmissäni auringonkukkamaalaus pienenä öljyvärityönä on toki oikeastaan tuhottu jo ajat päivät sitten. Galleriassa on suloinen reliikki (jonka tuhoamista en siis nyt ehdota, koska ei sillä lopulta hetken kiihkoamisen jälkeen olisi juuri merkitystä, ja miksi tuhlata voimiaan johonkin, jolla ei ole juuri merkitystä, kun voi tuhlata voimansa jonkin järkevämpäänkin - lisäksi historialla on paha tapa nousta haudasta vainoamaan niitä, jotka koettavat tuhota sen tai haudata sen hiljaisuuteen). Teos elää enimmäkseen vihkojen kansissa, kännyköiden taustakuvissa ja kuorissa, postikorteissa ja jopa koltuissa. Samalla tavalla kuin viktoriaaniseen aikaan taide on taas kävellyt ulos kehyksistään ja rönsyilee objektien pinnoissa ja etenkin näytöillä. Näin saa olla. Jossain mielessä juuri nämä monen banaaleina väheksymät ilmentymät teoksesta tuovat sen ihmisten ulottuville ilman että kaikkien tarvitsee matkustaa (oletettavasti lentokoneella) National Galleryyn tuijottamaan alkuperäisteosta, tekevät siitä saavutettavan ja läheisen, osan arkea. 

Tietysti tiedän senkin, mitä Szymborska on kirjoittanut taiteesta ja eräästä maalauksesta. Näitä vasten voi hyvinkin ajatella, että teolla on todella onnistuttu symbolitasolla sohaisemaan muurahaispesään, johonkin taidettakin suurempaan. Ei tarvitse kuin ajatella, miten kulttuurimme arvottaa pysyvän suhteessa ohikiitävään ja muuttuvaan ja millaisen kuplan Platon niistä onnistuu kehittämään otsaansa: suorastaan sarven. Jos aletaan hävittää sitä, minkä tarkoitus oli juuri säilyttää - - - olkoonkin, että säilykkeet maistuvat säilykkeiltä, ei siltä, mikä säilöttiin. (Muistan Deweyn kirjoittaneen, ettei yksinkertaisintakaan tapahtumaa voi kuvata kielellisesti sillä kuvaus vain jatkuisi ja jatkuisi tapahtumaan täysin sisäänsä sulkemaan pystymättä. Tämä alkaa oikeastaan kuulostaa hieman samalta mitä tapahtuu, kun alan kirjoittaa. Haluaisin laittaa sulkuja sulkujen sisään moneen kerrokseen. Etikkahanat kiinni.)

Jos olisin yliopistoon hakiessani tajunnut, millaisen outlierin kaikkien niiden tekstien lukeminen, ja ei vaan lukeminen, läpieläminen, saa aikaan, olisinko hakenut? Olisinko valinnut vieroittumisen siitä, tästä ja tuosta? En osaa lainkaan sanoa. No, ainakin normaaliuspaineista on saanut hieman vapautua, siitä olen kiitollinen, mutta olisin tuskin sitä osannut haluta etukäteen. 

Kirjoitin jokin teksti sitten vaikeudestani ihailla ihmisiä mutta että tekoja kyllä ihailen. Maalaukselle keiton tarjoamista ihailen. Ei minusta olisi sellaiseen suoruuteen. Ei tarpeeksi uskoa eikä uskallusta. Onneksi on ihmisiä, joilla niitäkin riittää. 

Miksi työstä maksetaan

Joogan ja pilateksen ohjaaminen on ainoa ammattini ja työnkuvani, jonka kuluessa olen mitannut elintoimintojani. Aiemmissa töissä tätä mahdollisuutta ei ollut vielä tarjolla, tai ehkä olisi ollut, mutta en tiennyt siitä. Tässä nykyisessä työnkuvassani voin paremmin kuin esimerkiksi toimistohommissa: Minussa on enemmän kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja iloa. En ole yhtä usein turhautunut, vihainen enkä lamaantunut. Fyysisiä kipujakin joudun sietämään vähemmän. Siten voisi kuvitella, että elämäni on hyvissä kantimissa (paitsi ehkä taloudellisin mittarein - tässäkin ammatissa kuuluu ilmiselvästi prekariaattiin). 

Mittaan palautumistani älysormuksella. Tämä viikko oli ensimmäinen täysi työviikko, edelliset kaksi muutaman viikkotunnin vajaita työviikkoja. Työn alkaminen näkyy ihan kaikilla mitta-asteikoilla. Leposyke nousee viikko viikolta. Sydämen sykevälivaihtelu laskee viikko viikolta. Toisin sanoen, stressi kasvaa ja sydän ja verisuonisto joutuvat paineen alle. Niiden kannalta olisi hyvä, että leposyke pysyisi matalalla. Olen taas alkanut heräillä liian varhain. Siinäkin näkyy selvästi stressi. 

Kun koulutan aina välillä ihmisiä palautumisasioissa, muistan kertoa, ettei stressi ole vain huono asia ja että itse asiassa se, jos kortisoli ei aamuisin ponnahdakaan ylös, on iso ongelma - silloin ei ihminenkään ponnahda päivään vaan hänen on vaikeaa nousta ja orientoitua yhtään mihinkään. Myös esteettiset kokemukset ovat sympaattisen hermoston - eli stressiä ylös pumppaavan autonomisen hermoston  puoliskon - heiniä. Entä mielekkyyden kokemukset? En tiedä, en ole nähnyt tästä kenenkään stressitutkijan vääntämää rautalankamallia, mutta veikkaisin, että sielläkin stressillä, eustressillä, on osansa. Huonoksi jutuksi stressi muuttuu vasta kun elämäntilanne on sellainen, ettei tilaisuuksia palautumiseen löydykään ja stressi alkaa kertyä. 

Juuri näin käy työsyksyn alkaessa, se on selvä juttu, kun katselee mittaustuloksia. En tiedä, millaiset käyrät ja käppyrät olisi saanut aikaan niistä loman lopetuksista, joissa työ oli paljon kuormittavampaa kuin tämä tässä. Tai opinnot alkoivat täydellä höyryllä kesän jälkeen. Tuntumani on, että olin silloin väsyneempi ja tarvitsin mielestäni yhtä sun toista aktivoivaa, virkistävää ja piristävää. (En juotavaa, luoja paratkoon, paitsi työkkärityössä, siellä oli päivittäin pakko ottaa kuppi vihreää teetä, ettei silmiin sattunut ihan niin paljon.) Jotain, jolla harhauttaa itsensä siitä tuntemuksesta, että lihakset kivistävät, silmiä särkee, mistään ei oikein jaksaisi innostua ja hälyt vaan kimpoilevat korvissa. Toisaalta, jos jotain olen älylaitteestani oppinut, niin sen, etteivät sisäiset tuntemukseni todellakaan ole tarkkoja mittareita. On aivan tyypillistä, että aamuna, jolloin tunnen jääneeni jyrän alle eikä mikään jaksaisi innostaa, sormus kertoo, että tänään on superpäivä ja kannattaa haastaa itsensä. Ja päinvastoin: kun herään säpinäisenä ja ajatuksella että nyt jotain asap, sormus tietää kertoa monesti, että olen nukkunut silmittömän huonosti ja olisi fiksuinta levätä. Epäilen, että oma selviytymismallini, johon olen joutunut kasvamaan lapsena ja nuorena, on ollut se, että mitä enemmän asiat ovat hajalla, mitä suurempia uhkat - ja ne ovat suurempia silloin kun on väsynyt eikä pää pelaa entiseen malliin -, sen raivokkaammin heittäydytään suorittamaan, kursimaan maailmaa kokoon. Näissä kohdin muutun väsymättömäksi sähköankeriaaksi. (Ja sitten ennen pitkää sairastun. Sormuksen kanssa olen sairastunut huomattavasti harvemmin ja migreeniä on ollut enää muutamia kertoja vuodessa. Alan oppia, miten olo tai ainakin olon tulkinta voi valehdella.) 

Käyriä katsellessa tulee väistämättä mieleen, että kas niin, tästä meille itse asiassa ehkä työssä maksetaan. Ei oikeastaan ajasta - koska kyllä lomillakin autetaan toisia, ollaan yhdessä, kannatellaan emootioita valveillaoloaika. Ei työ siinä lomasta poikkea. Aktiivisuudestakaan ei makseta, koska lomalla monesti fyysistä aktiviteettia on aivan yhtä paljon, kaiken maailman maankääntöä, kävelemistä, siivoamista ja niin edelleen. Siitäkään ei tavallaan makseta, että joutuu tekemään jotain mitä joku tai jokin muu säätelee. Kyllä ainakin omat lomani tapaavat määrittyä paljolti sään mukaan, toisten ihmisten intressien mukaan ja niin edelleen. Sotkutkin on siivottava ennen kuin lattia alkaa mädätä ja laskut maksettava toisten määräämässä aikataulussa. Mutta niin, ehkä meille maksetaan tästä. Että rasitamme itseämme, rasitamme sydäntä ja verenkiertoelimistöä, kulutamme itseämme. 

Miksi ja miten tämä kuluminen tapahtuu? Ehkä koska työ on mielekästä, imevää? Vompsu oli aivan kauhuissaan lomalla ja taisi lopulta lähinnä lukea twitteriä ne viikot. Kun työ alkoi, hän huokasi helpotuksesta. Työ antaa merkityksen, innostuksen ja niin edelleen. Tunnistan tämän puolen itsekin. Samalla kuitenkin tunnistan, nykyään, myös tämän kaiken innon ja pauhun vanassa tihentyvän väsymisen ja kulumisen, rispaantumisen. Teen paljon asioita, joiden ajattelen auttavan minua palautumaan. Hiljaisia asioita, vaikeasti sanallistuvia. Tuijotan metsänreunaa. Kävelen metsään ja metsässä. Makaan silmät kiinni ja kuuntelen kehon hyrinää, tätä tässä. Haen hiljaisia paikkoja, paikkoja joissa ei tarvitse nähdä yhtään ihmistä. Teen asioita tuntoaisti edellä. Asioita, joista tulee valmiita, kuten rikkinäisistä lakanoista revityistä suikaleista tehty pannunalunen. 

Kun tapaan isääni, ajattelen aina saman ajatuksen, se nousee itsestään kuin kupla lammen pohjasta. Kunpa olisimme tunteneet näin silloin kun olin lapsi. Näin, että silmäsi ovat kirkkaat ja uteliaat ja nauravat, eivät sameat ja väsyneet kaikesta kirjaimiin kurkottamisesta. Näin, että jaksat suhtautua huumorilla sen sijaan että räjähdät pienestäkin ei mielesi mukaan menemisestä. Että on muutakin kuin ärtyisäksi hierretty työrasitus. Meni kauan, että opimme tuntemaan näin. Olen kiitollinen siitä, että siihen koitti viimein tilaisuus. Ja hämmennyn siitä, että jos sanon jollekulle isäni jääneen laman aikana työttömäksi ja siitä suoraan eläkkeelle, ihmiset sanovat, että sepä on ollut kauhea tilanne. Olihan se, ensimmäiset pari vuotta. Sitten isäni heräsi siihen, että maailmassa on muutakin kuin työstä selviytyminen ja että tärkeitä asioita voi tehdä vaikkei niistä maksettaisikaan. Että on muutakin mielekkyyttä kuin koettaa näyttää kunnon kansalaiselta. Isä löysi, näin ajattelen, jotain paljon sitä arvokkaampaa. Ja sitten seuraavaksi ajattelen: Kuinka kummallista, ettei äiti uskalla vieläkään seurata häntä, vaikka olisi voinut jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten. Äiti tarvitsee edelleen illuusion siitä, että on korvaamaton työssään. Se on hirveän surullinen illuusio. 

Sunnuntaiaamu, sade on pudottanut puutarhassa päärynöitä ja muutaman omenankin nurmelle. Työt vasta tiistaina. Aikaa hengittää ja kirkastaa silmänsä. 

Kolme fragmenttia joita en halunnut laittaa someen ja tämähän ei ole somea, eihän

Joskus mietin, olenko liian pahansisuinen. Tarkoitan tätä: kun joku jakaa niitä sitaatteja, että voit tehdä mitä vaan mitä oikeasti haluat, tekee mieli kirjoittaa alle että ihanko oikeasti voit syödä pääsi, kumota painovoiman ja napsauttaa sormilla maailmanrauhan. (Haluaakohan joku syödä päänsä?)

En kommentoi, koska olen oppinut, että hyväntahtoisuuden periaate on tulkinnassa ja kommunikaatiossa kullanarvoinen. Mutta hetkittäin on haastavaa hillitä sisäistä kolmivuotiastaan.

Ja vielä, haluamisesta: osa omista haluamisistani on ollut niin harmillisia, että pidän erityisenä siunauksena, etteivät halut ole päässeet toteutumaan. Esimerkiksi haluaisin olla yleisesti pidetty, kullanarvoinen vaikka kelle. Olisihan se äärettömän mairittelevaa! Mutta pystynkö nytkään pitämään yhteyttä harvoihin ystäviini? Luokattoman huonosti! Eli oikeastaan hyvä näin.

Samalla tavalla: haluaisin olla yksinkertaisempi, mutkattomampi. Mutta jaksaisinko silloin ymmärtää muidenkaan mutkia?

Vuosi vuodelta taidan ajatella yhä enemmän, että siinä saattaa olla vinha perä, että onnellinen se, joka osaa haluta sitä, mitä jo itsellä on, eikä niin, että kiipeää vaikka kuuhun saadakseen omakseen sen, mitä osaa haluta. (Ehkä santosha on ihan syystäkin niyamoissa. On helppoa hukata itsensä tyytymättömyyden sirahvinpyörään.)

 *******

Se, miten kotoisalta tuntuu pelmahtaa ilmasilkkiin rauhoittumaan pää alaspäin, antaa toivoa siihen, että jokin päivä myös eräät muut joogaliikkeet voisivat tuntua kotoisilta - - koko ajan sitä oppii uutta kehostaan, mutta puuttuvia paloja on edelleen niin monia, ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi kyselemisen ja tutkimisen.

Ja usein tuntuu, että juuri kun kuvittelee saavuttaneensa edistystä (etenkin takareisien joustattelun suhteen), keho suuttuu ja palataan lähtöpisteeseen. Vielä haasteellisempaa on tietysti opettaa - etenkin opettaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät pelkää halvaantuvansa, rikkovansa niveliään jne. Siitä modaliteetista en tiedä mitään! Miltähän tuntuisi olla innokas tai pystyvä kehollisesti, mieltää itsensä muuksi kuin kömpelöksi?

Muistan elävästi ensimmäisen ilmajoogatuntini. En ollut rohkea tai kehoani hyvin hallitseva mutta ajatus selkärangan traktiosta vainosi niin paljon, että kokosin luuni ja menin. Ilmoittauduin workshopiin ajatellen, että voi olla, etten uskalla tehdä yhtään mitään mutta että se on ok ja saan vaikka istua koko ajan sivulla katsellen, miten muut uskaltavat. Kun annoin sen luvan itselleni, pystyinkin tekemään kaiken.

Tämä kuvio toistuu, toistuu, toistuu ja toistuu. Ihan yhtä pelottavia juttuja ovat olleet filosofian opiskeleminen (koska kuinkahan monta kertaa sain teininä palautetta, että olen tämmöinen pinnallinen tyhjännauraja), kasvatustieteen opiskeleminen (koska kiintymykseni on kaikkea muuta kuin turvallista ja koulusuhdekin on koostunut lähinnä auktoriteettipahoinvoinnista), hieronnan opiskeleminen (kuinka joku, joka on aina jökissä ja rikkoo itseään tuon tuosta, voisi parantaa muitakaan)

- liki KAIKKI maailmassa on ihan helvetin pelottavaa! (Vaikka tietenkin kaikki muu on hyvin laimeaa koululiikunnan pelottavuuden rinnalla - joskus mietin, onko tämä nykyinen polku yksinkertaisesti yritys kursia kiinni ne siellä revityt mielen haavat.)

Paitsi ilmasilkki. Kirjoittaminen. Nukkuminen. Syöminen. Seksi. Käveleminen. Meditoiminen. Laulaminen. Opettaminen. Nauraminen. Anteeksi antaminen. Tanssiminen. Esiintyminen. Vesijuokseminen. Ne eivät jostain syystä pelota. (Hemmetti, pelkäsin vesijuoksemistakin aluksi niin että henki meinasi salpautua kurkkuun.) (Sen sijaan en ole ikinä oppinut sitä pelkoa, jota naisten väitetään kokevan - yksin pimeällä liikkumisen pelkoa. Minä pelkään sisätiloissa lähikontaktissa vähän vieraamman miehen kanssa, ehkä koska se on tilanne, jossa on sattunut ikäviä asioita. Vasta joidenkin viikkojen suhteen jälkeen alan uskoa, ettei toinen satuta minua, jos meille tuleekin intressiristiriita jonkin asian suhteen.)

On jotenkin aika mukavaa, että mitä vanhemmaksi tulee, sen useampia alueita biologisten perustoimintojen rinnalle löytyy pelottamattomiksi vaihtoehdoiksi. Ja myös: että tietää, että kaikki joka tapauksessa pelottaa. Joten oikeastaan voi valita tehdä ihan mitä lystää, koska se on aluksi aivan hirvittävää ja lopuksi ihmettelee, miksi sitä niin kovasti pelkäsi.

Olisi kyllä jännittävää elää edes viikko sellaisen ihmisen elämää, jonka mielenmaisemassa pelko ei ole ollut niin hallitseva emootio kuin omassa elämässä.

********
Kas, lisää merkkisanoja (mukana myös improsta tuttu kyllä/mutta vs. kyllä/ja -harjoitus). Mulle jo pitkään ovat olleet mustalla listalla pitäisi, sekä lisäksi aina ja ei ikinä - niistä huomaa heti, että kas vain, nyt lähtee flippaamaan toisia varten elämisen ja/tai toivottomuuden synkeisiin ja hedelmättömiin maastoihin. On asioita, jotka pitää tehdä, jotta voi katsoa itseään silmiin peilistä ja hymyillä aurinkoisesti. Mutta ei, ei ole asioita, jotka pitäisi tehdä. Asiat joko pitää tehdä tai sitten ne voi halutessaan tehdä tai jättää tekemättä. Tämä on tasan näin yksinkertaista elämässäni. (Toki tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on seuraamuksensa mutta entäs sitten. Jos joku toinen valitsee suhtautua toimintaani nurjasti, koska en ole täyttänyt hänen ennakko-oletuksiaan, se on hänen valintansa. Asioista voi neuvotella etukäteen - jotain voi luvata, kaikkea ehkä ei.)

Ja kuinka yleisiä pitäisit ovat! Eilenkin sain workshopissa ihmetellä sitä, että kun saadaan irroiteltua mieli varovasti ja hellävaraisesti siitä ajatuksesta, että menon pitäisi ulkoisesti näyttää joltain, heti uusi pitäisi ilmestyy hämmentämään mieli pientä - että miltä jonkin pitäisi tarkalleen tuntua, jos kerran pitäisiä ei käytetäkään muodon vahdinnassa. Koska jos päästää irti pitäiseistä, ilmeisesti taivas romahtaa tai tulos voi olla mitä vaan? Jokin pelko tai katastrofin aavistus tuntuu vaanivan tässä askeleessa, koska uusia pitäisejä löydetään siihen tahtiin, että sivustakatsojaa hengästyttää. Entä jos vain tekisi kokeilevalla avoimella mielellä ja kuuntelisi, miltä kyseinen tekeminen de facto tuntuu? Ja että se tuntu voi olla semmoinen, joka tulee vasta kun malttaa päästää irti päässä vilisevistä ennakko-oletuksista ja ihan oikeasti kuunnella, mitä tapahtuu. Ja ehkä pitää mielessä yksi pitäminen - jos on kova vihlova kipu tai muuten liian huonot vibat joita ei halua kestää tällä hetkellä, pitää tulla pois asennosta tai liikkeestä (ilman konditionaalia).

Tuntuu, että osa oppilaistani on välillä kapasiteettinsa äärirajoilla, kun kysyn heiltä suoraan, että miksi sä haluat ajatella, että tän pitäisi tuntua joltakin tietyltä. Eivät he koe tehneensä valintaa ajatella näin, ja tarkalleen ottaen eivät ehkä ole tehneetkään, jos mieleen ei ole tullut, että on aivan mahdollista elää ja suunnata elämäänsä ja tekemisiään ilman närästäviä pitäisejä. Välillä tunnen itseni pahaksi ämmäksi, kun tällä tavalla haastan ihmisiä miettimään, millaista diskurssia he haluavat sydämessään vaalia. Mutta eipä mulla paljon muutakaan ole antaa, paitsi ehkä hirveä kasa anatomiadetskuja.

Sydänprässi

Ehkä vuosien kuluttua muistelen tätä talvea yhtenä elämäni karmeimmista. Ehkä en. Enhän vielä tiedä, mitä myöhemmin tapahtuu. Ehkä muistikuvat lakkaavat joskus palaamasta, ja sitten ajattelen vain oppineeni.

Vuosia sitten Intiassa istuimme iltaa ja hieman provosoin joukkiota sanomalla, että minusta eroaminen on parasta suhteissa. Siitä oppii paljon, nopeasti ja hyvin konkreettisella tavalla. Ennen kaikkea oppii itsestään. Ja pitämään huolta itsestään. Sitten hymyilin ilkikurisesti, vaikka silloinen suhteeni olikin jo osoittanut pieniä hankaloitumisen ennusmerkkejä. Tai ehkä puhun vain mielestäni tätäkin selkeämmin: se, miten suhteen hahmotin, tapahtui tietenkin mieleni kautta. Ja mieleni kysyi jo silloin hätääntyneenä: miksi nämä ja nämä asiat muuttuvat ja miksi se tuntuu niin vaikealta. Kun sillä tavalla hymyilin, olin varmaankin unohtanut edellisen erotalven pahimmat vibat. Ne, jotka palaavat mielen vain silloin, kun mieliala on valmiiksi viritetty.

Surua vastaan ei voi sanoa mitään. Se tulee ja ottaa aikansa. Se ei kauheasti kysele aikaa eikä paikkaa. Tosin niin kauan kuin teen jotain hyvin keskittyneesti, se pysyttelee silmänurkissa vipinänä, outona kaulan jännityksenä kurkunpään ympärillä. Pidätetty itku, sitä se on. Ja kun päästän irti - ja minähän päästän irti - itken liikennevaloissa, yliopiston rakennuksia yhdistävässä käytävässä, tietokoneella, kotona sängyssä kerällä.

Edellisen kerran käytin erilaisia menetelmiä surun katkaisemiseen. Alkoholia, esimerkiksi. Se turruttaa moneksi päiväksi. Nyt haluan vain katsoa, mitä kaikkea tästä kaivosta nousee. Tänään aloin metapelätä (enkä ensimmäistä kertaa), että entäpä jos kyseessä onkin pohjaton kaivo. Jospa minua ei ikinä lakkaa itkettämästä. Jospa maailma ei koskaan enää virtaa, jos kaikki jää irtonaiseksi sensedataksi, jota mieli ei jaksa kursia kertomuksiksi etenemisistä. Jos elämäni loppuun saakka mietin ahdistuneena tuntikausia, miten pystyn kohtaamaan tietyn ihmisen hajoamatta palasiksi. Tai kun kuulen muiden mainitsevan hänet - miten silloin hymyillään tai ollaan itkemättä?

Panen merkille sanat aina ja ei koskaan. Sydänprässissä ne aktivoituvat helposti ja tekevät informaationkäsittelystä epäluotettavaa.

On iltoja. Iltaisin sydän tuntuu niin sisäänpainuneelta ja väsyneeltä, että hetkittäin pelkään sen lakkaavan lyömästä silkkaa onnettomuuttani. Makaan kerällä ja kysyn itseltäni kysymyksiä: Miksi tämä tarkalleen tuntuu niin pahalta? Kumpi loukkaa enemmän, se, miten helppoa toiselle on katkaista yhteydenpito, vai se, miten paljon se sattuu itseäni? Luultavasti jälkimmäinen. Miksi tuntuu väärältä, ettei osaa katkaista välittämistään? Miksi kaikki on niin tyhjää ja hajanaista?

Vaikka eihän kaikki tietenkään ole tyhjää ja hajanaista. Kunhan mieleni on. Kävin joogaopettajakoulutuksen ensimmäisessä osiossa. Kuuntelin tarkasti ja katselin videoita ruumiinavauksista ja leikkauksista. Nyökkäsin mielessäni opettajan sanoessa, että harjoittelemme ennen kaikkea kuolemista. Olen leikkinyt ajatuksella ennenkin itsekseni. Varmaankin niin on tapahtunut sen takia, että irti päästäminen tuntuu usein karmivalta ja välillä on todella vaikeaa ojentaa ryhtinsä ja muistuttaa itseään siitä, että tapahtumien ja tuntemusten leimaaminen hyviksi ja huonoiksi, toivotuiksi ja ei-toivotuiksi, on lähinnä turhaa ja itsensä kiusaamista. Kaikesta voi oppia, myös tästä tilanteesta, jossa elämästä on kadonnut mielekkyys ja hetkittäin jopa ilo. Ja kaikki liukuu ohi hurjaa vauhtia, ja on vain yksi elämä. Joko sitä murehtii tai juhlii. Välillä toista, välillä molempia yhtäaikaa.

Huomaan olevani taas aiempaa enemmän hereillä toisten tuntemuksille. Hetkittäin kaupungilla kulkiessa vastaantulijoiden pienten ilmelihasten supistumiset tuntuvat kehoa järistävän voimakkaina. Meditaatiossa silmät kiinni istuessani kuulen toisten hengityksestä asioita heidän vireystilastaan. Kuulen, kuinka jonkun kimppuun käy vaikea ajatus. Joskus unohdun kuuntelemaan toisten hengitystä niin että unohdan omani, ja kuvittelen pienen hetken kuolleeni. Se on vapauttava, kiitollinen ajatus.

Suru tekee visuaalisemmaksi ja auditiivisemmaksi, pelkistää sensedataa tarinoista. Suru kuorii tarinoita.

Mutta en pidä siitä, miltä se tuntuu rintakehässä. On kuin joku olisi naulannut luihin pieniä nauloja ja kuronut niiden välille lankaa, jota kiristetään vähän kerrallaan.

Edellisen kerran, sitä paitsi, suru alkoi alusta saakka muodostaa sanoja, tarinoita, maisemia. Erilaisia kuin ennen, ja sikäli kipeitä, mutta kuitenkin. Nyt tuntuu vain siltä, kuin rintakehää kiristettäisiin ja kurkkua pienennettäisiin päivä päivältä. Hullunkuriset pelot risteilevät päässäni kuin kölittömät kumiveneet törmäillen toisiinsa. Entä jos lakkaan kokonaan puhumasta? Entä jos vain lähtisin kauas-pois? Olenko kadottamassa viimeisetkin suunnat, ja sanat lisäksi? Ja innon tehdä kuvia, kuvata? Kuinka kerkeästi onnettomuuteni siirtyy koiraan? Entä kämppiksiin?

Vaikka tietysti kysymykset ja pelot istuvat sternumilla lähinnä silloin kun olen yksin. Kun on ilta. Kun olen väsynyt ja nälkäinen tai molempia. Kun tuntuu vaikealta ajatella, että minun itseni on riitettävä itselleni ja on typerää haluta mitään muuta. Kun en ole varma, onko pulma siinä, riitänkö, vai siinä, että olen liikaa. Mutta tietenkin olen juuri sellainen kuin kullakin hetkellä olen. Ja hyväksyn sen, hyväksyn kaikki viemärinniljaiset ajatuskudelmat ja palat kurkussa, ymmärtämättömyydet, rikkinäisyyden, ulvovan halun kuulua laumaan, nukahtaa syliin, liikkua jonkun toisen rytmissä. Mutta tuntuu valtavan vaikealta hyväksyä sitä, että tämä kaikki voi olla muille liikaa tai liian vähän. Tai mistä muista minä nyt kirjoitan. On ollut ihmisiä, jotka ovat osanneet olla kanssani. Ja joiden kanssa olen tullut äkisti toiveikkaaksi sen suhteen, että riitän itse itselleni tai en ole liikaa itselleni, että se mikä on, on, se mikä tapahtuu, tapahtuu, eikä se ole hyvä eikä huono asia. Ja sitten on näitä kohtia, joissa on äkisti toivoton ja hukkumaisillaan.

Mutta uskon, etteivät mielen kysymykset ole tyhmiä. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Kysymykset piinaavat tasan niin kauan, että saan koukutettua niiden logiikan ja kudon niistä tarinan. Sitten pukeudun tarinan paitaan eikä enää palele.

Voi olla, että kuvittelen vain havaitsevani muiden tuntemukset tarkemmin. Voi olla, että se johtuu vain siitä, että takerrun heihin katseella epätoivoisesti, kun koetan pitää itseni asfaltin yläpuolella, loskan universumissa.

Ja hengitän. Hengitys hengitykseltä pistän vastaan sydänprässille. Väitän vastaan. Selviän, ihan varmasti selviän. Jos nyt mitään minää on. Jokin selviää, jotain selviää. Mitä selviäminen edes on? Selventymistä? Onko se enemmän jonkin kiinteämmäksi käymistä vai katoamista?

On hetkiä, jolloin mieleni haluaa kysyä, tuleeko koskaan sellaista päivää, jolloin joku tarttuu käteeni ja se on yksinkertaista ja tuntuu hyvältä. Tuijotan sisäänpäin mieltä ja koetan jaksaa olla kiinnostunut siitä, miksi se haluaa kääntää veistä haavassa. Miksi se haluaa muistuttaa joka päivä siitä, ettei toinen sanonut enää pitkiin aikoihin rakastavansa? Miksi se haluaa muistuttaa siitä, miten tarmokkaasti halusin kuvitella, että se johtui jostain muusta kuin siitä, ettei hän voinut sanoa niin, koska se ei olisi ollut totta. (Ja tietysti juuri tuo rehellisyys, sen kaltaiset asiat, tekevät tästä kaikesta niin paljon hankalampaa - saan syyttää vain itseäni. Hölmö fasaani.)

Istun käsivarren mitan päässä tästä kaikesta ja katselen hämmentyneenä, mitä kaikkea mieleni touhuaa. Hetkittäin haluaisin heittää hyvästit moiselle aktiviteetille, mutta tietenkin voin vain istua ja katsella. Tuntuu pyörryttävältä ajatella, että muidenkin ihmisten päässä surisee samanlaisia ampiaispesiä. Ilmankos heidän ilmelihaksensa supistuvat ja rentoutuvat. Ja he liikkuvat katua ylös ja alas ja en tunne heitä, mutta silti heidän ilmeensä liikuttavat.

Ilmankos ihmiset tuntuvat tällä erää jotenkin vaarallisilta.

Kahden kerroksen väkeä vai miten se nyt menikään

Luen erääseen kurssiin liittyvää pakollista kirjaa. Kirjassa käsitellään oppimista. Luen erään virkkeen ja sen asiayhteyden muutamia kertoja, pysähdyn miettimään ja haluan kysyä.

Kohdassa kerrotaan Bereiterin ja Scardamalian asiantuntijuusteoriasta, ja lähilukemani virke (joka pysäytti minut liikennevalomaisella tehokkuudella) käsittelee asiantuntijoiden ja kokeneiden  ei-asiantuntijoiden työskentely-ympäristön eroa. Perusideana on siis se, että sekä aidot asiantuntijat että kokeneet ei-asiantuntijat selviävät näppärästi työnsä ongelmista, mutta asiantuntijoille on ominaista muotoilla ongelmat siten, että niiden ratkaisu kasvattaa heidän asiantuntemustaan ja sen myötä heidän ymmärryksensäkin syvenee. Kokemus luo kyllä rutiineita, muttei takaa vielä ongelmanratkaisun taitojen kehittymistä: kun jokin meneekin pyllylleen, ei rutiineista ole ihmeemmin hyötyä. Mikä sitten erottaa näitä ryhmiä? Kohdassa esitetään, että erottava tekijä on nimenomaan ympäristössä: rutiineihin turvautuvat ovat rakentaneet osaamistaan melko vakaassa ympäristössä, ja adaptiivinen asiantuntijuus taas kehittyy vain ympäristössä, joka muuttuu ja pitää siinä toimijaa koko ajan tietojensa ja taitojensa ylärajoilla.

Mutta mikä se ympäristö oikein on? Mihin se viittaa? Tuskinpa jaettuun fysikaalisten kappaleiden tilaan (johon en oikeastaan edes usko muutoin kuin kappaleista kommunikoidessani: "Voitko heittää sen kirjan tännemmäs?"; uskon ihan liikaa prosesseihin jotta mieltäisin kappaleet järkeviksi abstraktioiksi muun kuin kommunikaation tasolla; ja kuten huomaan tätä kirjoittaessani, haluan näemmä välillä kommunikaationkin tasolla tuoda esiin, että kappaleina ja olioina jäsentäminen on vain yksi mahdollinen näkökulma ja etten miellä sitä hirveän hedelmälliseksi välittömän käytännön ylittävien asioiden suhteen - mistä lisävaikeuksiin: eikö tämä miettiminenkin ole välitöntä käytäntöä. Itsereflektiossa lilliminen seis!) - ei sitä ymmärretä kai työtä tutkittaessa aivan niin tärkeäksi - ja tuskinpa myöskään mihinkään objektiivisesti tietynlaiseen vuorovaikutusympäristöön. Mutta entä jos kyse onkin siitä työtehtävien joukosta, joka koetaan välittömästi, ymmärretään (erotettuna shustermanlaisittain tietoisesta, monia vaihtoehtoisia tapoja tunnistavasta ja niistä valitsevasta tulkinnasta) tietynlaisena, tietynlaista päättelyä tai pelkkiä rutiineita vaativana? Miten muuten selitetään se, että samassa ammatissa ja työpaikassa joku pysyy joustavana, kiinnostuneena ja oppii vuosi toisensa jälkeen ja toinen alkaa jo pian kuittailla työn yksitoikkoisuudesta? (Tämä tiedostetaan monissa ammateissa... itse törmäsin ajatukseen ensimmäistä kertaa sanallistettuna jossain editoimassani psykoterapian kirjassa: ei pidä olettaa, että pitkään alalla ollut terapeutti on kokenein tai etevin - voihan olla, että hän on oppinut ensimmäiset puoli vuotta tai vuoden ja sen jälkeen vain toistanut rutiineita mitään ihmeempää oppimatta.)

Eikö silloin voitaisi sanoa, että ympäristö on jotakin melko suurissa osin kokijastaan riippuvaista? Ja jos se tosiaan on paljolti kokijastaan riippuvaista, mitä silloin tarkoittaa, että asiantuntijuus kehittyy vain tietyntyyppisessä ympäristössä? Tarkoittaako se, että sitä kehittyy vain tietyntyyppisille ihmisille, vai kenties tietyntyyppisten ihmisten ja tietyntyyppisten työtehtävien yhdistelmissä? Onko joitain sellaisia töitä, joiden luonne takaa jo ennalta, ettei todellista asiantuntijuutta voi syntyä, ei kellekään? Ja toisinpäin: onko sellaisia töitä, joiden luonne toisaalta takaa, että lähes kuka tahansa tulee savustetuksi ulos rutiiniin kernaasti turvaamisen poterostaan (ja sitten joko oppii sen olevan osa tätä työtä tai toteaa, että työ on karmiva ja lopettaa)?

En tunne kovinkaan hyvin Bereiterin ja Scardamalian teoriaa ja oletettavasti se on hyvinkin järkevä ja selittää asiat syvemmin ja sympaattisemmin kuin lyhyt viittaus siihen. Tulee vain mieleen tekstiä lukiessa, miten kaikilla mahdollisilla tavoilla tämän heidän teorioihinsa viittaavan tekstin voisi lukea, ja yksi tapa lukea tuollaista tekstiä on lukea puhe ympäristöstä puheena erilaisista työnkuvista (ehkä yhdistettynä tiettyihin henkkoht valmiuksiin). Tämä on tuttua: puhe asiantuntijuutta vaativista työtehtävistä ja rutiinitöistä. Tai kunnon duuneista ja paskaduuneista. En nyt siis halua väittää, että B & S ostaisivat tällaisen erottelun. En tiedä. Kunhan vain luen lauseen kirjasta ja tulen ajatelleeksi. (Ja tulen ajatelleeksi sitäkin, että tässähän piisaisi taas selvitettävää. On se kummallista, miten koko ajan tulee lisää selvitettävää! Ehkä pitäisi lukea vähemmän?)

Minusta nimittäin tuntuu siltä, etteivät erilaisten töiden erot teemassa rutiiniomaisuus versus ongelmanratkaisua vaativuus yllä lainkaan sellaisiin mittakaavoihin kuin joskus tunnutaan oletettavan. Tietysti tämä on poliittisesti aika ilkeä väite, koska, no, meillähän on tämä koulutusjärjestelmämme ja me nyt vaan jaamme työt asiantuntijatehtäviin ja niihin muihin. Ja se näkyy monilla aloilla palkkauksessa. Asiantuntijatehtävät mielletään usein korkeakoulutettujen hommiksi. Toisaalta olen asunut sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole osannut edistää korkeakouluopintojaan mutta tuntuu ratkaisevan ongelmia yhtä joustavasti ja selkeästi kuin moni tohtoristasolle edennyt. Ja toisaalta teen itse työtä, joka mielletään kauaksi, kauaksi asiantuntijahommista, ja seikkailen tuon tuosta lääketieteellisissä tietokannoissa työni takia, ja mietin kehon fysikaalisten rakenteiden erilaisia metafyysisiä kuvaustapoja ja kiistoja näiden tapojen välillä ja niiden merkitystä käytännön asiakastyön kannalta (vaikkapa jonkun kysyessä, mitä ne akupisteet ovat). (Sitä tapaa työstää toki opin yliopistossa, en hierojakoulussa. Mutta yhtäkaikkisesti: se sopii mielestäni mainiosti hierojantyöhön enkä osaa kuvitella voivani viihtyä tuossa työssä, jos mieltäisin kaikki selät vain "samanlaisiksi rutiineiksi" tai jaottelisin työstämistapaa päättäessäni, kuten yhden kollegan kuulin tekevän, asiakkaat niihin, joilla viiraa kehossa ja niihin, joilla viiraa päässä.)

Ja entä sitten, jos jonkun oppimista kiehtova ja stimuloiva ympäristö muodostuukin jostain muusta kuin työn "substanssiasioista", jos hän rakentaakin haasteensa toisaalle, vaikka toisten ihmisten inhimilliseen kohtaamiseen työn puitteissa (tätä muistan toisinaan peräänkuulutetun esim. terveydenhuollolta ja sosiaalityöltä eikä minusta se olisi huono asia monessa muussakaan duunissa)?
Voidaanko sellaisissa asioissa saavuttaa asiantuntemusta? Tunnistetaanko se, palkitaanko siitä?

Paljon kysymyksiä.

Mitähän minun pitikään kirjoittaa? Ehkä se, etten edelleenkään oikein tarkalleen ymmärrä, miksi toiset saavat työstään enemmän palkkaa (ja muita työsuhde-etuja) kuin toiset. Minun on vaikeaa käsittää sitä mitenkään oikeudenmukaiseksi asiaksi.

Ylipäänsä, koko kasvatussosiologian kurssin ajan raivosin itsekseni sen asian kanssa, miten voi olla niin, että semiprofessiot haluavat professioiksi, jos kerran professioita luonnehtii tympeä haluttomuus kommunikoida muiden alojen kanssa, oletus oman tietämyksen kaikkivoipuudesta ja kiihkeä pyrkimys huolehtia saavutetuista eduista ja pitää ammattikunta sen verran pienenä, että ryhmäkuri näissä asioissa säilyy. Minusta kun kuulosti ihan siltä, että professioituminen tyhmentää. (Tietysti myös se tyhmentää, jos semiprofessio keskittyy pönkittämään statustaan ja esiintymään professiona sen sijaan että se hakisi laajalti keskustelukumppaneita ja loisi yhteistyöverkostoja eri alojen välille.) Jos alan kuulostaa professioituneelta, potkaiskaa minua. Lempeästi, etten mene poteroon, mutta silti lujasti, jotta havahdun.

Nyt kun olen saanut napista, jatkan kirjan lukemista. Olisi hyödyllistä lukea pysähtelemättä tuon tuosta kyselemään ja kihisemään. Saisi luettua vaikka koko kirjan päivässä. Tai edes yhden luvun. (Kirjoittamisesta en valita, vaikka olen huono erittelemään sen hyötyjä.)

Toisaalta, oliko minulle johonkin kiire, johonkin oleellisempaan? Tuskin.

Räkää ja hämmennystä

Marraskuu: räkää ja hämmennystä. (Kyllä, myös rään hämmennystä ja paimentamista paperinpaloille, jotka eivät itsekseen liiku biojätteeseen aivan kuten astiatkaan eivät tiskaudu, roskapussit pompahtele reippaasti jäteasemalle ja niin edelleen.) Flunssa räjähtää käsiin, se ei enää ole mikään kitka vaan täysimittainen pysähdys, kirveltävä vesi valuu silmistä ja nenästä, yskin, aivastelen ja niistän. Ja krohisen. Aamuisin ääni on kadonnut tai honisee matalana ja katkeilevana.

Saan numeron syksyn ainoasta tentistä: toisesta vastauksesta (konemaisemmasta) täydet pisteet, toiseesta (joka hyödynsi oikeastaan kaikkea yliopistossa koskaan oppimaani) alimmat hyväksyttyyn oikeuttavat pisteet. Kun näen jälkimmäisen tuloksista, ja sen suhteen ensimmäiseen, repeän nauramaan ja nauran hyvän tovin. Jos joskus ajattelenkin olevani lampaaksi naamioitunut susi opiskelijana kurssilta toiselle ajelehtiessani ja kysyessäni kysymistäni, nyt olen ainakin saanut palautteen tekemisistäni ja kysymisistäni. (Aion kyllä edelleenkin kysyä, miksi ajatella, että maailmassa on vain tulkintaa ja tulkinnan tulkintaa ja tulkinnan tulkinnan tulkintaa kosmiseen silmäpakoon saakka.) Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen - mutta minähän olenkin - koska suunnilleen kolmannes tenttijöistä reputti tentin ja minut päästettiin läpi kerettiläisine teorioineni.

Nyt luen teoreettista taustakirjallisuutta kotona särkylääkkeen luomassa illuusiossa kelluen. Välillä nukun. Meille on harjoitustyöhön määrätty tietyt sallitut lähestymistavat, ja kas niin, ihan selvähän se, etten löydä yhteisymmärrystä niiden lähestymistapojen kanssa, en siltikään vaikka ryhmämme tekee sentään siitä vähimmän epäilyttävästä lähestymistavasta harjoitustaan. Kysyn teoreettisen suuntauksen lähtölaukausartikkelilta: No mutta jos sinä tätä haluat tutkia, miksi sinä näin etenet? Ja: miksi sinä käytät ristiin tai konjunktiossa käsitteitä kokemus ja ajattelu, ja oletko tosissaan vakuuttunut, että kyse on samasta ilmiöstä ja että ne molemmat saadaan haaviin tällä menetelmällä? Ja vieläkin hämmentyneemmin: miksi sinä haluat, että läpielettyjen käytäntöjenkin ymmärrys on tulkintaa? (Ja koska luin vähän aikaa sitten tämän, ajattelen sen kautta: äääh, eikö vaan olekin niin, että on eri asia kääntää kirja kuin lukea se problematisoimatta, eri asia yrittää sanallistaa jokin käytäntö tai idea sitä mahdollisesti tuntemattomalle olennolle kuin jollekulle vertaiselle, kollegalle maailman myrskyissä, enkö minä nyt vain sanoisi sinulle että phuuh konstruktivismi über alles ja pyörittäisi silmiäni sen sijaan että alkaisin alusta, kertoisin tarinan maailmasta, joka kadotti metafyysisen joulukuusenjalkansa ja meni siitä sekaisin... puhuisi taas foundationalismista ja siitä, voisiko ymmärtämisessä ja kokemisesa olla jotain ei-foundationalistista ja samalla, silti, ei-tulkitsevaa.) Ja ajattelen sitä esimerkkiä, jonka näimme luennoilla, tai hitostako minä tiedän, mitä muut näkivät, mutta oli sellainen kalvo, jossa oli avattu kengän käsite, mitä kaikkea siitä löytyikään, veneenmuotoiset nahat tai jotain sinnepäin, ja sen oli tarkoitus kai osoittaa, että käsitykset ovat piilossa meiltä, vaikka jäsentävätkin tapaamme nähdä asiat, mutta tietysti halusin vain väittää vastaan: tämä on kenkä, laitan sen jalkaan, kävelen sillä, ja jos minun pitää kuvata sitä jollekulle joka ei tiedä, mikä se on, epäilen kyllä etten alkaisi sanallistaa, koska olen koettanut sanallistaa monia seikkoja ja huomannut sen hankalaksi puuhaksi niin että jos voidaan näyttää, sanallistamisen sijaan, niin ehkä mieluummin näyttäisin asian. Ja ainakaan veneenmuotoiset nahat eivät ole se tapa, jolla kenkää tarkastelisin, ei ennen kuin kuulen veneenmuotoisista nahoista.

Siitä tulee mieleen: Yksi hierottava kiinnitti jokin aika sitten huomionsa siihen, että puhuin hänen kehostaan ikään kuin sillä olisi oma tahto. Hänestä se kuulosti kummalliselta. Koetin selventää: ei oma tahto, mutta kylläkin oma tapansa toimia. Hänestä tuntui oudolta, että saattaisin tietää häntä paremmin, miten hänen kehonsa toimii. Ei kaikissa suhteissa, sanoin, mutta joissain asioissa ehkä. Minulla saattaa olla hänelle vieraita teorioita kudostason toiminnasta, jotka auttavat ymmärtämään joitain ilmiöitä. Ja kehon mekaniikasta. Niin mutta kun se on kuitenkin hänen kehonsa, hän sanoi. Oletko varma, kysyin. Ja kenen sinun. Ja kyseenalaistaisitko samalla tavalla lääkärin kuvauksen. Siitä tuli hyvä keskustelu. Tosin hierottava sanoi jälkikäteen ettei ajatellut hierojien juttelevan sellaisista asioista. Hän kävi ensimmäistä kertaa hierojalla. No, nyt hänellä on siitä toiminnasta parempi käsitys.

(Ajattelen kauhulla niitä oppeja, joiden ylitse kävelen huolimattomasti vihellellen, kuten oppi siitä, ettei asiakaspalvelussa saisi olla omaa mielipidettä, että pitäisi vain myötäillä asiakkaan tuntoja aina ja kaikessa, häivyttäytyä näkymättömiin. Miksi kuvitellaan, että kaikki asiakkaat olisivat siinä suhteessa samanlaisia ja haluaisivat samaa? Olisin kyllä maailman paskin hajuton ja mauton olento, kun en ole ihmeemmin sitä koettanut harjoitella teinikouluaikojen jälkeen.)

Tuntuu kurjalta olla suljettu kotiin. Onneksi sentään osaan lukea. Mietin, että jos harjoitustyössä käyttämässämme metodissa ratkotaan ajatukset irti ajattelusta ja ajattelijoista ja tarkastellaan niitä ajatuksina vaan, eikö kyse olekin jonkin sortin objektivoinnista ja reifioinnista; metodin kehittäjä itse puhuu hymystä ilman kissaa. ("`Well! I've often seen a cat without a grin,' thought Alice; `but a grin without a cat! It's the most curious thing I ever saw in my life!'") Mitä ne ovat? Miten ne ovat? (Ystäviä katsoessa tuntuu usein että katsoo ilmeitä ilman niiden fysikaalisten piirteiden perustaa, kasvot on lakannut tunnistus-analysoimis-näkemästä aikaa sitten.)

Sekin tuntuu kurjalta, ettei tiedä, miten kauan flunssaa kestää.

Tai oikeastaan: ettei tiedä, mistään, miten kauan.

Parasta flunssassa on, että saa maata kaiken päivää eläinten kanssa sängyssä. Olen ajatellut syksyn aikaan monta kertaa, miten typerää elämässä on juosta yhden jos toisenkin asian perässä ikään kuin ne olisivat tärkeitä tai antoisia. Tai siis, ovathan ne, mutta tärkeintä itselleni on kai aina silti läheisyys, oleminen siinä pienessä piirissä, jossa tunnen tulevani ymmärretyksi vaikken edes sanoisi mitään, osaisi sanoa sanaakaan.

On kohtia, joissa näkökulmanvaihdosten joustavuus tuntuu lähes tärkeimmältä mieltämisen piirteeltä. Ja sitten toisinaan maailma tuntuu viuhuvan ympärillä niin hurjaa vauhtia muutoksesta toiseen, että vaihdokset ja joustavuudet pakottuvat. Tai sekin kuulostaa väärältä. Ei se tunnu pakottumiselta. Ne vain tapahtuvat sen kummemmin asiaa miettimättä tai toivomatta.

Kysymykset nousevat aivan itsestään. Onko tosiaan aina niin, että juuri kun tuntuu oikein asettuneelta ja juurtuneelta, tulee puhelu ja näkee toisen muuttuvan siinä, vieressä? Että kuulee hänen äänestään jonkin tuonpuolisen tapahtuneen? (Tarkoitan tuonpuolisella nyt jotain aika tavallista ja maallista ja elämään kuuluvaa, näkökulman tuonpuolista, omien kommentointivalmiuksien tuonpuolista.) Edeltääkö karehtiminen sanattomuutta? Saavatko ne merkityksensä toisistaan? Mistä tulee halu kyetä sanomaan oikeat sanat? Mistä tulee pitäisi ja loukkaamisen pelko? Mistä on opittu halu lempeyteen vai onko se jotain oppimista syvempää?

Vompsu vastailee lyhyesti äänelle puhelimessa. Hänen kasvoilleen on jähmettynyt naamio ja hän käyttää samoja sanoja useasti. Voi ei. Voi ei. Voi ei. Voi ei. Voi ei. En kuule, mitä toiselta puolen sanotaan. Jotain tapahtuu. Livahdan lähemmäksi ja kuulen vain hieman itkuisen äänen sanovan toisella puolen tietämättömyyttä, että täällä eletään vähän niinku loppuelämän viimeistä päivää.

Arvaukseni - jotka tulevat kutsumatta - eivät osu oikeaan. Ei se mitään. Kukaan muukaan ei ole osannut arvata, paitsi ehkä lääkäri, tai sitten hänkin on määrännyt koepalan osana rutiinitoimenpiteiden listaa, osana häiritsevien mahdollisuuksien poissulkemisten sarjaa. Vompsun siskolla on keuhkosyöpä. Ennuste: huono.

Mitä se huono tarkoittaa, kyselemme toisiltamme. Miten semmoista voi sanoa koepalan ja röntgenin jälkeen, ennen yhdenkään hoidon soveltamista? Onko lääkäri sanonut huono vai onko se potilaan tulkinta? Onko puhuttu vaihtoehtojen tilastollisista prosenttiosuuksista ja aikajanoista?

On vaikeaa olla ajattelematta, että se kaikki kauneus ja hiljaisuus täällä ei olisi jotenkin kummalla, maagisella tavalla ennakoinut tätä uutista. Lopeta, sanon itselleni päänsisäisesti. Lopeta heti. Senkin kahjokaaleppi. Sattuma voittaa intuition. Katso vaikka kivipaperisaksia. (Ja, mieli lisää pilkallisesti, kivipaperisaksikonetta. Sitä on jokseenkin mahdotonta hämätä.) (Mutta onko intuitio kivipaperisaksikone vai onko sattuma kivipaperisaksikone? Ei näissä kysymyksissä ole mitään mieltä. Sanat eivät ulotu. Tai kuten Dewey kirjoittaa, sanojen tehtäväkään ei ole kuvata todellisuutta täsmällisesti.)

Vompsu on jännittynyt. Sen näkee käden asennosta, esimerkiksi. Kun hän alkaa hieroa pakko-oirettaan, otan käsistä kiinni ja pysäytän ne. Tänään ei pestä ihoa olemattomiin. Kädestä kiinni, näin. Yksinkertainen ratkaisu.

Sairaudessa on sekin hankala puoli, että mökillä on juuri maksimimäärä vieraita. Osaa näemme hyvin harvoin. Heitä on odotettu. Ja sitten tämä. On kuin ihmiset häälyisivät kilometrien päässä jotenkin yksityiskohdittomina hahmoina. Tai välissä olisi monikerroksinen leivinpaperivuoraus. Lyijykynällä ehkä juuri ja juuri piirtäisi ääriviivat. Siinä se. Hei te tulitte. Kiva kun tulitte. Elämä on niin lyhyt ja arvaamaton ja jokaisesta hetkestä tuntee kiihkeää kiitollisuutta silloin harvoin kuin muistaa. Tuntuu jotenkin nololta ja asiaankuulumattomalta ilmoittaa tapahtuneesta, eihän se tavallaan vierailuun liity, mutta sillä on omat seurauksensa.

Harhailen automarketin hyllyjen välissä vessapaperipaketti sylissä, itken vaimeasti ja niistän kämmeneen. Vasta jälkikäteen tulee mieleen, että paketin olisi varmaan voinut avatakin, kun sen kerran on ostamassa. Pelkään itkuni loukkaavan Vompsua, joka on liian lukossa itkeäkseen. Olen kuullut puhuttavan sillä tavalla välillä, manattavan ihmisiä, jotka tulevat ja omivat toisten surutilanteet, hyökkäävät hautajaisiin paisutellen oman surunsa määrää, varastavat shown. Mutta en oikein osaa pysäyttääkään itkua, joten vain mainitsen asiasta Vompsulle sanoen, ettei tarkoitukseni ole osoittaa mitään tai ilmaista mitään, se nyt vain on tapa, jolla näytän reagoivan.

Ostamme marketista myös flamingonkukan ruukussa. Ruukkukasvin on tarkoitus symboloida jatkuvuutta. Se on helppokin kukka, sanon Vompsulle marketissa. Se ei helposti kuukahda. Jotenkin tuntuisi aika mustalta huumorilta viedä huonon ennusteen saaneelle ihmiselle vaikkapa gardenia. Gardeniat kuoleskelevat sitkeästi ennen kuin kuolevat, teki niille melkein mitä hyvänsä. Olen ikävän tietoinen siitä, etteivät eleet ylety. Eivät mitkään eleet. Mutta eivät etenkään nämä eleet. Hei, ollaan kaikki samassa veneessä, trallallallallaa, me kuollaan kaikki, joten häntä pystyyn ja merileväuutetta flamingonkukalle. No, mitä vaihtoehtoja silti on? Halata, pitää kiinni kädestä, joka muuten hakeutuu pakkoliikkeen turvaan?

Saunalla, myöhemmin illalla, katselen käsiäni. Suonet pollottavat hyvin näkyvissä kuuman jäljiltä. Kyynärvartta särkee oikeassa yläraajassa. M. pronator teres ilmoittelee edelleen itsestään. Keho näyttää niin kokonaiselta, selvärajaiselta. Liikunnanopettaja, jolla oli syöpä, puhui siitä, miten koko ajan kaikissa meissä kuplahtelee pieniä kasvaimia, jotka immuunipuolustus yleensä nitistää alkuvaiheeseensa. Mikrobiologian opettaja mainitsee samasta näkemyksestä. Onko sekään muuta kuin hypoteesi?

Niin, kädet. Ja reidet ja sääret ja jalkaterät. Torso. Suuri tuntematon. Ilta-aurinko kultaa kaiken. Sunkissed, sanovat englantia äidinkielenään puhuvat. Eikö semmoinen mehukin joskus ollut? Iho näyttää rajalta. Eihän se sellaista muodosta. Ajattelen kipulääkettä sisältävää laastaria. Ehkäisylaastaria. Ajattelen kenttiä objektien kokoelmien sijaan. Ajattelen keskiaikaista linnoitusta, jonka porteilla seisoo vieras armeija. Sisällä kuumeinen hyörinä. Joku tervan keittäjistä heiluttaa lyhtyä sakaroiden lomasta yöllä sellaiseen suuntaan, ettei sitä huomata muualta sisältä. Ja sakarat linnanharjalla, ylipäänsä: kaikkien romanttisten prinsessatarinoiden linnojen sakarat, joita ilman linna ei näyttäisi aidolta. Kuinka romanttinen funktio niille on suotukaan. Syö tulematta syödyksi.

Illalla puhe on runouslehden numerosta, jota on ylistetty. Huomaan, etten osaa innostua. Kielen tavoitteiden, motivaation ja tyylin analysointi, kommunikaatiosta puhuminen, kokemuksen sanallistaminen, kaikki ne tuntuvat jotenkin vähän, no, eivät nyt merkityksettömiltä, mutta jotenkin oljenkorsimaisilta. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat motivoitua sellaiseen. Ajattelen muutamaa tuntemaani kirjoittajaa, esimerkiksi. He osaavat soittaa pianoakin ja heidän kirjoitustaan luonnehtii samantapainen täsmällisyys. Tuntuu kummalliselta, että siihen halutaan heijastaa tavoitteita, toiveita, selitysmalleja. Puhua tyylin rajoista. Ikään kuin olisi mahdollista sanoa, miten joku toinen tietyn tyylin kokee. Ajattelen vanhempiani, joiden mielestä Seurassa ja Avussa on näppärästi kirjoitettuja lehtijuttuja. Minusta tuntuu äkisti, että kaikelle tälle on tilaa. Jokaiselle kirjoitukselle. Ajattelen lämpimästi runoja, joita ukki rustasi viime vuosinaan ja joita en kestänyt ääneen luettuina. No, en kestä kyllä mitään runoja ääneen luettuina, sen puoleen. Siksi en liity ystävien runoiltaseurueisiin. Mutta jaksan lukea kirjoituksen. Kirjoittaa.

Tällä kaikella ei taida olla mitään merkitystä. Tai tavoitetta. Silti näin tapahtuu. Jotain tulee jostain ja menee jonnekin, häilyy jossain mielen ja materian välillä, kolahtamatta oikein mihinkään perinteiseen luokitukseen. (Paitsi päiväkirjailuun, joka tuntuu yhtä romanttiselta kuin linnojen sakarat.) Maah maah maah.

Vaikka luulisi, että muistutus katoavaisuudesta herkistäisi esteettiselle tunnulle, havahduttaisi tähän hetkeen ja kiitollisuuteen siitä, niin paskat tässä niin käy. Herään siihen, miten koirat karjuvat toveri Timolle ja miten vatsaan sattuu grilliruoan jäljiltä ja päätän että sai olla viimeinen yritys myötäillä ihmisten grilliruokamaniaa kun en kerran edes tykkää itse niiden ruokien maustakaan ja aina tulee maha kipeäksi, ja koska kello on jo puoli seitsemän aamulla, on mahdotonta nukahtaa uudestaan ja samalla väsyttää ja päätä särkee. Tehkööt muut vain grillijuttujaan, minä taidan syödä kukuttia ja pastaa. Tai salaattia ja keittoa.

Vompsun jalka nykii unessa peiton alla. Varpaat kipristyvät ja ojentuvat. Hän ei ole vielä särähtänyt tänne. Koiratkin kerivät ja kuorsaavat.

Seis, haluaisin sanoa kokemukselle, mutta ei minulla ole siihen mitään keinoa. Koetan siis tyynnyttää oloa kohti hymyilemistä ja sietämistä. Siihen taidetaan tarvita tänä aamuna TLB:n ykkössarjan lisäksi vähintään scream, jossa huudan, minkä kurkusta irti saan, samalla kun venytän kaikkea kohti maailmaa, poispäin jostain jonka miellän keskukseksi. Tai ei kai minulla semmoista miellettä ole, se on pelkkää lainaa. Jos moottorilla kalaan lähteneet naapurit säikähtävät, syyttäkööt itseään.

Kun pujahdan laiturille, hämähäkin yöllä nypläämä verkko takertuu kasvoihin ja yöpaidan etumukseen. Laiturille kuuluu selvästi naapurien jutustelu kaukaa, kaukaa järveltä. Vene on väritön piste keskellä tyyntä utua, vaarojen edessä. On vaikeaa ajatella, etteivät he säikähtäisi ääniäni pehmentäessäni sidekudoksia tähän päivään.

Huutonauru

Kävelemme ulkona, kesän tunnistaa jälleen ja se synnyttää odottamatonta onnentunnetta. Äkkiä kysyn, mitä on huutonauru. Mistä kysymykset tulevat? En osaa sanoa. Mistä mielleyhtymä tulee? Ei se tunnu liittyvän mihinkään, mitä olen ajatellut tai siis, missä ajatukseni ovat harhailleet, ei se liity kai mihinkään näkemäänikään, se vain tulee. Mitä on huutonauru? Mitä tarkoitat, kysyy Fauni. Selitän: On joukko ihmisiä, jotka käyttävät tätä termiä. Esimerkiksi facebookissa joku kommentoi linkkiin vain kirjoittamalla "Huutonaurua!"

Millaista naurua se on, se kysymys nousee siinä ihan äkisti kuin tyhjästä. (Huutonaurukommenteista on aikaa ainakin pari viikkoa.) Onko se huuto jotenkin epätoivoista vai kuinka? Ehkä se on vaan kovaäänistä naurua, ehdottaa Fauni. Joku samassa avokonttorissa työskentelevä nauraa kuulemma niin että se kuuluu viereiselle osastolle saakka. Ahaa, sanon. Mutta mikähän siinä sitten on erilainen kuin pelkässä naurussa? Tarkoitan - jotkuthan nauravat ja puhuvat kovalla äänellä ja jotkut hiljaisella. Jokin merkitys sillä huuto-etuliitteellä kai on kuitenkin.

Ei, asiasta ei saada selvyyttä.

Aika harvoin asioista saadaan selvyyttä noin muutenkaan. Esimerkiksi etsimme virkailijan kanssa kirjastosta kahta kirjaa, joiden pitäisi olla hyllyssä. Mutta eivät ne löydy ainakaan omilta paikoiltaan. Kirjat eivät liity mitenkään yhteen, joten sinänsä tuuri osoittautuu huonoksi: kahdesta kirjasta kolme on kadoksissa. Yhden sentään löydän. Mutta missä ne kaksi muuta seikkailevat? Onko kirjastossa joku toinen, joka kuin ihmeen kaupalla on keksinyt haluta juuri nämä kaksi kirjaa ja lukee niitä lukusalissa?

Eikä sitäkään tiedä, minkä asioiden kanssa oikeastaan sopii sinutella. Tulkinta tapahtuneesta muuttuu niin valtavasti vaikkapa ilmanpaineen kanssa. Aamulla olo on vetämätön, laahustan vessaan pohtien, olenko kenties jollakin tavalla sairas, kun en herää intoa säkenöiden vaan laimeana ja valmiiksi väsyneenä. Ja että olenko valinnut elämässäni kaiken päin prinkkalaa. (Kaiken! Että uskallankin!) Ja milloin into ja ilo aikovat palata. Mistä ne riippuvat... vielä kirjastossakin silmien auki pitäminen tuntuu ponnistukselta, mutta kun teen yhden työn, jotain muuttuu - tunnen toisen kivut näpeissäni, asetun niihin, pehmenen niiden mukana. Tai siis, jokin pehmenee niiden mukana, koska itse vain katoaa. Jokin puhuu, selittää lihasten toimintaketjua, mutta ei sillä ole mitään tekemistä minun kanssani.

Ja kun pyöräilen takaisin, kuplin onnellisuutta ja iloa ja jaksua. Mistä hyvästä? Ja äkkiä kaikki haahuilut ja kummalliset päähänpinttymät ja toisten johdatettavaksi heittäytyminen ja tahdon sokea seuraaminen vaikuttavat, no, jos eivät nyt ihan järkeviltä, niin ainakin tarvituilta valinnoilta, koska ilman niitä saattaisin ajatella tätä fyysisesti raskasta ja huonosti palkattua työtä paskaduunina. Enkä oikein onnistu ajattelemaan niin nyt vaan uhkun mielihyvää siitä, että voi tehdä jotain, joka muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. Selkeästi. Epäilyksille sijaa jättämättä.

Joskus tuntuu hullunkuriselta hymyillä sillä tavalla, naama ratkeamaisillaan silkasta aurinko-onnesta ja kivatyöonnesta ja minulla on paikka maailmassa vaikka aika pieni paikka se tietty onkin -onnesta. Entisten driveinpankkiluukkujen luona istuu nainen, jonka hiuksista puolet on karissut tiehensä. Hän ei vastaa katseeseen. Niinä hetkinä kun tuntee iloa, terävöityy. Olisi helppoa jäädä siihen koukkuun ja käydä tavoittelemaan sitä piristävillä nautintoaineilla. Tyydyn kuitenkin ostamaan kaksi litraa mansikoita. Sen on riitettävä tänään.

Ja jos joku keksii selityksen huutonaurulle, kuulisin tai siis lukisin sen mieluusti.

Seinävaate

Jokaista pientä hevosnorsurivin osanottajaa vastaa toisessa rivissä, ulkokehällä (ovatko kehät ja rivit samastettavissa) suurempi norsu. Norsuilla on suppilonmalliset korvat. Entäpä nuo suipeat muodot, esittävätkö ne lehtisilmuja, tai peräti ensimmäistä sirkkalehtien jälkeistä kasvupistettä? Niiden sisällä odottavat kukat ja lehdet, mustia ja keltaisia mykyjä. Kukat on asetettu aina kahteen sisäkkäiseen kehään. Ne on kuvattu viitaten terälehtiin ja niiden tunnistettavaan muotoon. Kuten lasten kuvissa, kukkien funktionaalinen puoli, heteet ja emit, laiminlyödään. Kenties ei haluta ajateltavan sukuelimiä tai sitten tyhjä ympyrä juuri heijastaa tilaa assosioida siittäminen ja synnyttäminen. Suuressa kukkakehässä kasvien sukuelinten kohta on valkean sijaan musta ympyrä. Nämä kukat näyttävät ilotulituksen rätisevältä kruunulta. Ilotulikukkia yhdistää kaksi paksua napanuoraa. Onko ylempi oikean vai vasemman kukan? Vai, kun puhe on kehästä, pitäisikö puhua kellonsuuntaisesta ja vastapäiväisestä kukasta? Ilotulikukkien lomaan on ripoteltu valkoherukoiden terttuja. En usko, että siellä viljellään valkoherukoita, mutta niiltä ne näytttävät. Ja sitten suuressa kukkakehässä on vielä tulkinnallinen ongelma, josta en osaa päättää, onko kyseessä kentie todella kömpelösti kuvattu teehibiskuksen kukka vai punainen, kolmijalkainen ja mustapäinen lammas.

Koko kuvaelma tapahtuu kukkaniityn keskellä. Tai onhan niityllä aina muutakin kuin kukkia. Ruskeita ja mustia lehtiä, esimerkiksi. Jonkun pitäisi yhteyttää ravintoa. Tällä niityllä maa on valkea. Ehkä kaikki versoo lumen läpi samalla tavalla kuin päättäväiset sipulikukkien lehdet keväisin. Niittyä rajaa paksu musta rantu. Ehkä se on muuri. Ehkä tämä esittää paratiisia. Se voisi olla näin; silmiin pistää ettei muurin sisään ole päästetty yhtään ihmistä, vaikka eläinten päällä on erotettavissa jonkin sortin artefakteja: loimia, satuloita, päitsiä, kulkuslänkiä, säärystimiä, ja vaikka sisäkkäisten kehien symmetria saakin ajattelemaan, että ne on kyhännyt jokin paitsi materiaalinen, myös kohtuullisen järjellinen olento esimerkiksi rautakankea ja narua apunaan käyttäen.

Mikä on tuo keskus? Kahdeksansakarainen ontto lokerikas tähti? Fraktaalisyylä?

Mitä makuuhuoneen seinällä on, saattaa joku kysyä. Niin, sitä on hieman vaikeaa selittää. Siinä on aukko toiseen universumiin. Toisella seinällä roikkuu kuva temppelistä. Tai kuva rauniosta. Tai kuva taivaasta ja sen alisesta. Unikot kukkivat, katto on sortunut aikaa sitten. Promiskuöösit jumalat karkasivat tiehensä. Pilvet vain lupaavat sadetta. Perspektiivi skulaa.

On seinillä muutakin, mutta en ehdi selittää sitä pidemmin. Tänään pidämme tupaantulijaiset ja olisi myös siivottava, ei vain tutkittava seinävaatetta, joka on pingotettu aiemman asukkaan jättämien isojen reikien ja ruuvitulppien päälle. Emme halunneet patjan yläpuolelle seinäkomuuttia, koska se voisi tipahtaa.

Yksin suuressa kaupungissa

Jokin nerokkuuden irvikuva tuikahti ilmiroihuun päässäni sillä sekunnilla, kun tajusin voivani varata maailman toiselle puolelle samaan hintaan lennon, jossa on bonuksena päivä Frankfurtissa. Totta vie halusin päivän Frankfurtissa. Ja niin varasin sen.

Olen pitänyt Frankfurtista. Olen seikkaillut siellä kahteen otteeseen ja kai yhteensä kolme päivää. Mutta aina seurassa. Nyt kun Frankfurt lähestyy, huomaan käyväni levottomaksi. Miten minun oikein käykään yksin suuressa kaupungissa? Löydänkö junan keskustaan? Entä takaisin lentokentälle? Äkkiä itkettää ja on vaikeaa saada unen päästä kiinni. Tuntuu kuin olisin survonut itseni painajaiseen. Muistan elävästi sen kohdan, kun olin juuri saapunut Lontooseen painavine laukkuineni ja valmiina valloittamaan saarivaltakuntaa. Lentoaseman viitoissa näkyi juna ja nuoli ylöspäin. Hukkasin yli tunnin ravaamalla asemaa neuroottisesti eestaas etsimässä hissiä tai portaita tai rullaportaita yläkertaan. Lopulta oli nöyrryttävä ja kysyttävä infon tädiltä, miten yläkertaan pääsisi. "Ei täällä ole yläkertaa", kuului tyrmistyttävä vastaus. Mutta tuo nuoli, tuo opaste, viitoin. Ah, se nuoli. Se tarkoittaa eteenpäin, sanoi infon täti selkeän huvittuneena hymyillen. Marssin junalle myrtyneenä, nimittäin en siinä vaiheessa ollut vielä tajunnut elämäni järjestyvän slapstickin lakien mukaan ja se pöljyys tuntui suurelta vääryydeltä.

(Nyttemmin en tietenkään mitään muuta ihmeemmin odotakaan.)

"Yksin on paljon helpompi välttää matkustamisen säädöt", väittää ystävä. Tavallaan se voi pitää paikkaansakin, huomaan ajattelevani, ainakin jos nuolten tulkintaa ei oteta lukuun. Mutta en voi sille mitään, että mielikuvani yksin suuressa kaupungissa kävelemisestä sisältää mielentilan, jota en yhdistä erityisemmin lomaan tai hauskanpitoon; on kuin näkisin itseni ulkopuolelta, ja siinä kuvassa hiukseni hapsottavat, pipo on vähän itkuisten silmien päällä, kädet huitovat levottomasti ja epärytmisesti ja kaikesta huokuu suuri kiihtymys.

Alan purkaa asiaa, ja äkkiä tajuan: olen viimeksi matkustanut kokonaan yksin vuonna 1996. Sen jälkeen (ja joskus myös sitä ennen) ne kohtaukset, joissa olen sijainnut yksin suurissa kaupungeissa, ovat tapahtuneet riitojen ja hankausten jälkeen. Olen karannut seurueesta joko sanoen tarvitsevani nyt oman tilan tai sitten vain karannut maailmanlopun myrsky kallossa riehuen. Kaikkialle kehoon on vähän sattunut silkkaa jännitystä. Yleensä olen taistellut tuntikausia itkua vastaan ja välillä joutunut antamaan sille periksi yksin ja jossain paikassa, jossa olen tuntenut itseni sen takia naurettavaksi ja typeräksi. Vain harvoin olen osannut ajatella, että tarvitsen tilan tässä ja nyt ja saan sellaisen myös ottaa, kunhan kerron siitä seurueelle. Ja että tuo tila on parasta ottaa ennen kuin se on pakko ottaa kurkkupalan takia. Useammin olen vain kokenut valtavaa kelvottomuutta, vihannut itseäni pistävästi sen takia ja piikitellyt itseäni siitä, etten osaa ihmisten kanssa olemista näköjään vieläkään. Olen ajatellut, että tätä se on aina ja kaikkialla. Ja että tämä romahdustila on rehellisempi ja tarkkanäköisempi ja todellisempi kuin se tila, joka on vallinnut vielä jokin aika aiemmin; tila, jossa romahduksen merkkejä ei ole ollut näkyvissä, jossa on ollut hauskaa rupatella ja tehdä yhdessä ja joustaa joustamistaan.

Oikeastaan tuntuu hassulta, että yksin matkatessaan joutuisi sellaiseen tilaan. En usko niin käyvän. Mutta on lisättävä myös, etten ainakaan nuorempana pitänyt yksin matkaamisesta. On eri asia liikkua yksin kotikaupungissa, siihen ei liity kiusallista tuntua. Mutta vieraassa paikassa käy helposti niin, että vain kävelee päämäärättä jalkansa tohjoksi eikä osaa syödä muuta kuin supermarketista ostetun pikku sämpylän. Ja juominen unohtuu täysin: illalla pissa on tummanruskeaa ja paksua. Koetan estää tällaisen skenaarion toteutumisen; päätän lauantaina töissä etsiä Frankfurtista mukavan kuuloisen lounaspaikan ja asettaa itselleni etukäteen lounasajan. Aion myös ottaa mukavan kirjan mukaan, niin että voin ruokaa odottaessani tehdä muutakin kuin tuijottaa ikkunasta ulos ja kiusaantua omasta vaivaantuneisuudestani.

Kas niin, eikö se kuulostakin hyvältä valmistautumiselta? Ilmaksi on luvattu 12 astetta ja täysin pilvistä. Ehkä kevään merkit näkyvät jo? Käynee niin, että kierrän lempipuistoni siellä, Nizza-puutarhan ja kiinalaisen puutarhan. (Jos vain löytäisin uudelleen kiinalaiseen puutarhaan... viimeksi kokemusta rikkoi se, että pagodissa, joka huipensi alueen, istui mies selailemassa läppäriltään pornoa. Kiinalaisen puutarhan hienoimmalla paikalla!)

Vaikka tunnelmat yksinpäivän suhteen ovatkin leppoistuneet alkukauhistuksesta, pidän edelleen täysin torvena valitsemaani yhteyttä, johon kuuluu päivä Frankfurtissa. Joudun näet nousemaan viiden maissa, huruttamaan lentokentälle kuuden pintaan, pyörimään pitkän päivän Frankfurtissa ja kun illan pimettyä sitten kone lähtee Rioon, arvatkaa vaan, kuka ei osaa nukkua lentokoneessa? (En osaa nukahtaa puoli-istuvaan asentoon. Tätä on testattu usein ja hyvin väsyneenäkin.)

Niin että kun saavun Vompatin luo Rioon, joka kuulemma pitää lausua Hiiu, eli kun saavun Vompatin luo Hiiuun, olen ollut valveilla kaksikymmentäkahdeksan tuntia yhteen soittoon. Ja Hiiussa on aamuyö, kello tulee juuri viisi. Jet lagissa ei saisi kuulemma nukkua päiväsaikaan, se vain hidastaa rytmittymistä.

Kun Hiiussa on seuraavan kerran nukkuma-aika (jos sallitaan iltakymmeneltä uneen käyminen), olen sinnitellyt valveilla yhteensä neljäkymmentäviisi tuntia. Huh.

Hassut väärinymmärrykset

Päivänä eräänä saan kehuja otsatukastani. Ensin minun epäillään rakastuneen, kun olen niin eri oloinen. Mutta sitten huomautan, että kyse saattaisi olla sittenkin otsiksesta, ja pääsemme asiasta yhteisymmärrykseen. Otsatukasta se vain olikin kyse. (Hyvä; en erityisemmin haluaisi rakastua ja suhdehistoriani on osoittanut minun huomaavan tuon muutoksen yleensä viimeisenä, epäilemättä siksi, että haluan sulkea moisilta kotkotuksilta silmäni tiiviisti ja päättäväisesti.) "Tosi hieno se on, tosi särmä... tosi jännä malli, hienosti on kampaaja saanut siihen tuommoista kotona leikatun tuntua, mut siis ei niin että se näyttäis kotona leikatulta vaan silleen särmältä, tosi jännä malli", hehkuttaa toinen tuijotellen otsistani. "Käytätkö sä siihen semmoista suoristusrautaa?"

Mietin hetken, mitä tuohon pitäisi vastata, mutta sanon sitten: "No ei, se ei osaa olla muuten kuin näin ja itse mä sen saksilla roksaisin yksi aamu." Sormet saavat esittää saksien teriä, snip snip otsan poikki. Tuttava näyttää hämmentyneeltä mutta virnistää pienen tauon jälkeen takaisin.

Samalla tavalla kävi kauan sitten, kun kerroin kännykättömyydestäni eräälle projekti-ihmiselle, jonka kanssa puuhasimme yhdessä yleisötilaisuutta. "Oi sä oot avantgardee", hän totesi ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Siis mäkin niin paljon haluisin jättää ton kännykän mut kun en oikein kai enää osaa. Oon lukenut että tosiaan aika moni on siirtynyt siitä jo eteenpäin ja kyllästynyt siihen." Jouduin korjaamaan: ei, en ollut ehtinyt kyllästyä mihinkään, minulla ei vain ollut ikinä ollutkaan kännykkää. "Siis niinku ei ees työkännyä?" hän vielä joutui vahvistamaan. Olin vähän huvittunut ja vähän pahoillani selvästikin aiheuttamastani pettymyksestä, kun en kuulunutkaan kännykästä luopuneisiin.

Näissä tapauksissa sain sentään tietää, millaisia kuvitelmia minuun heijastettiin. Tai ei oikeastaan minuun, vaan johonkin hämärään henkilöhahmoon, jonka rooliin minut pujautetaan aika usein ihmisiä tavatessani. Joskus ihmisten reaktiot yllättävät siinä määrin, että huvittelen muistelemalla Vompsun kertomaa improteatteriharjoitusta, jossa jokaisen otsaan on kiinnitetty pelikortti - ässä on statukseltaan suurin, kakkonen pienin. Kukaan ei tiedä omaa statustaan mutta näkee selvästi toisten statukset. Minun on hankalaa ymmärtää statuksia, se tuntuu jotenkin aika reduktionistiselta tavalta hahmottaa ihmissuhteet, mutta idea, ettei itse tunne itseään ulkoakäsin, on kyllä tuttu. Useimmiten noista toisten uskaliaista selityksen hypyistä yli aukkokohtien ei saa tietää ikinä. Liekö otsassa leima "tyhjännauraja" tai "sinnikäs" tai "aina se valittaa" tai jotakin, mitä en osaa edes kuvitella, mikä milloinkin... Karmivaahan se ei ole, ei ainakaan, jos toiset ymmärtävät tarinoivansa kaikista tapaamistaan. (Mutta entä jos he eivät ymmärrä sitä edes rauhallisessa mielentilassa? Se kuulostaa jo hieman karmivalta.)

Olen huomannut, että itselleni ovat vaikeimpia tilanteet, joissa toinen tuntuu yliarvioivan minut. Se on jostakin syystä huomattavasti kiusallisempaa kuin vähätellyksi tuleminen (joka tuntuu lähinnä rasittavalta kunnes muistaa, että lähinnä itsestäänhän ja omista odotuksistaan toinen kertoo niin tehdessään). Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsen yliarvioiva ihminen selvästi odottaa enemmän kuin kykenen antamaan, ja koen kiusalliseksi puuttua hänen arvioonsa, ja samalla siihen puuttuminen tuntuu välttämättömältä tulevien pettymysten välttämiseksi.

Hassut attribuutiot yllä huvittavat ehkä eniten sen vuoksi, että itselleni nuo asiat edustavat lähinnä omaa maanläheisyyttäni (mitäs sitä uusista kotkotuksista kuten kännykät, silloin aikanaan, ja nykyään: saksillahan ne hiukset saa poikki itsekin ja ne kasvavat takaisin kyllä, jos tulee oikein pahaa jälkeä) ja toisaalta (kännykkätapauksessa) muutoshitauttani johon toisinaan raivostun pahan kerran tai (otsatukan tapauksessa) luottamuksen puutetta kampaajiin, mikä ei sekään ole kovin kaunis piirre (ikään kun en jo voisi antaa anteeksi sitä, että ne leikkasivat lapsena sellaisen ällön tasaisenlyhyen ja latvastaan nyrhityn, siististi asettuvan apottiotsiksen kerta toisensa jälkeen). Ja sitten kuitenkin asia, jossa nuo ambivalenssia herättävät piirteet mielestäni oikein selkeästi ilmenevät, tulkitaan jonkun toisen väärinymmärryksessä osoitukseksi muutoksen etujoukoissa kulkemisesta.

Vaan eipä silti, minäkin ymmärrän väärin usein. Ja huvitun siitä.

Pistää vain mietityttämään, kuinkahan usein sitä ihailee toisissa ihmisissä piirteitä, joita he eivät tunnistaisi itseensä lainkaan. Tai joita he saattavat pitää vahingollisina niiden mittakaavassa. Ja toisaalta, kuinka usein kavahtaa tai säpsähtää toisissa piirteitä ja käytösmalleja, joiden hankkimiseen he ovat sijoittaneet rutkasti aikaa ja jaksua ja joihin he koettavat sovittautua edelleen vähän työläästi mutta varmoina noiden piirteiden autuaaksitekevyydestä. Ja että voisiko olla niin, että silloin kun jokin toimintamalli tai tapa tai luonteenpiirre vaikuttaa ihailtavalta, se juuri onkin vahinko tai tahaton ja siten ponnistelematon, keveä, luonteva?

Ei, en osaa vastata tuohon. Kunhan pohdin.

Alan vähitellen tottua otsatukkaan peilikuvassa ja ikkunoiden heijasteissa. Mutta valokuvia ja videoita hätkähdän edelleen. Hiukset näyttävät niissä turkisrukkasista tehdyltä peruukilta ja pääni omituiselta, koska, no, kyllähän mikä vain pää, joka tungetaan rukkasperuukkiin, nyt näyttää oudolta.

Havaintoja maanantailta

"Jaaha, huono päivä vai?" kysyy kurssitoveri. Hämmästyn: minulle levollinen takaraivoa seinää vasten löysänä pyörittävä moodi, jossa kasvoille ei pingotu ilmettä, on hyvä moodi, tuhansia kertoja parempi kuin ponnisteleva, miellyttämisenhaluinen, sähköä säkisevä kierrosmoodi, josta on vaikeaa nukahtaa.

Naurujooga ja syvävenyttely ovat toistaiseksi tehneet tehtävänsä, rentoudun ensimmäistä kertaa koulussa ja kouluun. Sitä ei osaa kuvitella ennen kuin se tapahtuu. Eikä se välttämättä tapahdu. En rentoutunut ala- enkä yläasteella enkä lukiossa. (Rentouduin vain kesäisin, silloin ihottumat katosivat enkä ollut kaiken aikaa nuhainen.) En rentoutunut myöskään sinä ainoana elämäni kolmen kuukauden jaksona, jonka vietin tutkimusapulaisena normaaleissa päivätöissä toisten ihmisten kanssa samaan toimistoon ahtautuneena. Olen niin helpottunut tästä rentoutumisesta, että sen luuleminen huonoksi päiväksi naurattaa absurdilla tavalla. Totisesti, eleet ja eleettömyys eivät ole helppoja tulkita! Ehkä olen nyt oppinut koulunkäymisen perusasian, koulussa rentoutumisen. Ihan hyvä, että edes kolmekymmentäneljävuotiaana.

Koululiikunnassa on kuntopiiri, josta olen nähnyt painajaista jo etukäteen. Mutta kiertoharjoittelu tuntuukin hauskalta. No, jotkut liikkeet tietysti ovat vähän hankalia, mutta perusfiilis on aika hauska, kun hikeä turskuu kasvoista ja selästä ja haara-perushypyissä voi keskittyä täsmällisiin jalan rytmissä tömähdyksiin ja iloita omien jalkapohjiensa terveydestä ja siitä voimasta, jolla ne kimmauttavat koko kehon suorana kohti taivaanlakea (joka on tosin piilotettu ankean 70-luvun katon taa). Kai kaikki, missä voi liikkua suoraan ylöspäin, on vain tajuttoman ihanaa? Raskasta tietysti, mutta kauhean lennokasta, jotenkin voimauttavaa.

Kotiin pyöräillessä huomaan, että monet vaahterat ovat vaihtaneet astetta syksyisempiin asusteisiin, niiden lehtimassoja säväyttää nyt punainen ja paikoin kulta. Raitiotien luona jalavat kultautuvat. Lehmusten lehtien reunoissa on vain vähän ruostetta - lehmukset näyttävät siltä kuin eivät pahemmin arvostaisi syksyä. Tunnen syvää onnea liukuessani auringossa ja nähdessäni puidet latvukset painostavan siniharmaita jättiläispilviä vasten. Niin yksin, niin vapaana, niin lämpimänä ja hiessä, kierrätetyistä sarilangoista virkattu silkkipipo kaiken aikaa silmille valuen, maailma tuntuu hyvältä ja käsitettävältä nyt kun olen saanut pysähdyttyä, kun taas vain olen ja hengitän ja ilo kuplii. Nauran mielessäni sillekin, miten monta kertaa olen jo ehtinyt kuvitella sopeutuneeni tähän uuteen maailmaan, mutta sitten askel askeleelta kävellyt syvemmälle talveen ja hämmentynyt, miten paljon vielä enemmän tilanteeseen voi asettua. (Takaiskuja unohtamatta - ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun itken lohduttomasti ja minua keinutetaan lullitaan sylissä, jotta rauhoittuisin, joskus olen niin uupunut, että pelkään lysähtäväni kasaan, mutta niin ei ole vielä käynyt ja vaihteen vuoksi en juuri nyt pelkää, ei tunnu yhtään siltä, että niin voisi käydä.)

Ajattelen aikaakin toisen kerran raitiotien ylittäessäni, ylitän sen matkallani kolme kertaa. Ajankäyttöä, ystävien ja rakkaiden näkemistä, anatomian aikatauluttamista syksyn osaksi, mietin, miten paljon enemmän aikaa minulla olisi, jos olisin erakompi, mutta toisaalta, osaisinko silloin huomata kultaiset jalavat ja tuntea tätä mykkää iloa kun näen jalavan lehden keinuvanpyörivän pehmeästi ilman käsivarsilla asfaltille saakka, nyykähtävän siihen, rapsahtavan pyöränkumin alla?

Niin paljon hiljaisia kysymyksiä. Tänään menen taas venyttämään sidekudoksia. En ole varma, muokkaako se tehokkaammin lihastasapainoa vai levollisuutta.

Vaikeus lähestyä

Joskus tutustun ihmiseen, josta tiedän pitäväni eleiden tasolla ja jonka ajatuksia kunnioitan. Yleensä tällaisessa tapauksessa innostun kuulemastani ja kontaktistamme niin paljon, että unohdan arastella lähestymistä ja ennen kuin ehdin oikeastaan ajatella koko asiaa, olen hölöttänyt kaikkea mahdollista tuon ihmisen kanssa ja suhde häneen on tullut läheiseksi, luottamukselliseksi, syventyväksi, rikkoontuvaksi ja korjaantuvaksi. Mutta joskus tuntuu kuin edessä olisi kalvo. Ei mikään ikkunalasi, jonka voi iskeä rikki, vaan hyvin joustava ja ohut kalvo, mutta kalvo yhtäkaikkisesti. Ja vaikka toinen olisi rento ja uskoutuisi, huomaan ikäväkseni jääväni itse tuon kalvon taakse. Joskus yritän tunkeakin sen lävitse, mutta sitten huomaan äkisti, että jousto loppuu ja kalvo sinkauttaa minut takaisin niille sijoilleni, joista lähdin liikkeelle. Se on kumma tunne enkä tiedä, onko tämä lainkaan ymmärrettävää tekstiä kellekään muulle. Ja minusta tuntuu, että se kalvo ei ole tuossa toisessa ihmisessä vaan jotakin meidän välillämme. Ja että joskus toinen ihminen tuntuu vieläpä ihmettelevän hiljaisesti sitä, etten lähenny, vaikka hän monin tavoin osoittaa, että se on sallittua ja jopa toivottua.

Olennaista tunnussa on se, että vaikka toinen selvästi tekee lähentymiseleitä eikä tuomitse myöskään mitään, mitä sanon (kritisoida toki voi ja kysyä, se on eri asia kuin tuomitseminen), en vain saa itsestäni irti halua lähentyä itse. Pysyttelen arkisella tasolla enkä onnistu sukeltautumaan intiimiin. Tämä voi olla huono metafora sellaiselle, joka osaa sukeltaa. Minä en kuitenkaan ole koskaan oppinut, joten minusta tuntuu luontevalta puhua siitä, ettei onnistu sukeltautumaan, vaikka kuinka koettaa ottaa pohjan suunnaksi. Pulp, pinnassa, takapuoli ei suostu veden alle.

Vähän aikaa sitten kävi ilmi, että yksi näistä ihmisistä, joihin lähentymistä en vain tunnu osaavan, kuvasi minulle tunnereaktioidensa osalta tilannetta, jossa olin itsekin läsnä. Tila, josta hän puhui, ällisti minut. Olin ollut siinä, tarkkaillut ilmeitä ja eleitä, mutta en ollut nähnyt merkkejä tilasta, jota hän nyt kuvasi. Päin vastoin, olin hämmästellyt sitä, miten hyvin hän otti tilanteen, ja miettinyt, osaisinko itse ottaa sen yhtä hyvin. (Ja ajatellut, että ei, että ei minun malttini sentään ihan kaikkeen veny, on joitakin asioita, joiden suhteen tösmistyn ja vetäisen rajat tuosta noin vain.) Mutta kävi ilmi, että olin tulkinnut hänet aivan päin mäntyä.

Se saa pohtimaan, olisiko vaikeus lähestyä jotakuta miellyttävältä tuntuvaa ihmistä kenties, ainakin joissakin tapauksissa, yksinkertaisesti kyvyttömyyttä tulkita hänen elekieltään ja ilmeitään. Väärät tulkinnathan synnyttävät toiseen tiettyä ennakoimattomuuden tuntua, eikö näin voisi ajatella? Tarkoitan: Jos luulen, että toinen on sinut ja jopa iloinen jonkin tilanteen suhteen, ja sitten hän jotenkin yllättäen heittäytyykin kärsimättömäksi tai korostuneen teräväpuheiseksi, sellainen tekee varovaiseksi. Ja samalla tavalla, jos tulkitsen toisen jotenkin surulliseksi tai masentuneeksi ja koetan lähestyä häntä pehmeästi ja lohduttaen ja hän sitten ärtyy siitä (koska hänestä lässytän tai vastaavaa), yleensä sitäkin säikähtää. Nämä liikahdukset ovat usein hyvin pieniä, melkein näkymättömiä, mutta ehkä niistä voisi vähitellen huomaamatta rakentua se kalvo, jonka taakse tunnun jäävän?

Kun saa tietää erehtyneensä yhdessä tulkinnassaan, koko kokonaiskuva ihmisestä joutuu epäilyksenalaiseksi. Minkä kaiken olenkaan käsittänyt pieleen? Mielenkiintoista! Samalla tuo tietoisuus luo mahdollisuuden yrittää uudestaan läpäistä kalvo. Nyt tarkkaavaisemmin: tulkinta on tulkintaa ja tiedän, että olen altis tulkitsemaan väärin. On syytä kuljettaa mukana monia mahdollisia tarinoita siitä, mitä toinen tästä tilanteesta ajattelee, miten hänen kehonsa reagoi, mitä mikäkin ele tarkoittaa.

Välillä olen surrut sitä, että ilmeet elävät kasvoillani niin selkeästi. Jos olen surullinen tai vihainen tai iloinen tai innostunut tai epävarma, en oikein osaa peittää sitä. Ehkä olin liian vanha joutuessani ikätoverieni kanssa tekemisiin tai jotakin, mutta joka tapauksessa, en ole oikein koskaan oppinut sitä jähmeäkasvoisuutta, joka on niin monen suojamuuri. Joskus se tuntuu pahalta puutteelta, esimerkiksi työhaastattelussa tai silloin kun huomaa äkisti ja täysin epäoikeutetun tuntuisesti inhoavansa jotakuta. Tai kun mieluummin pitäisi hullaantumisensa omana tietonaan. Tai sen, miten pihalla on jostakin asiasta ja ettei mistään ole oikein varmoja, fiksattuja mielipiteitä. (Syvemmällä tasolla taidan pitää sitä ihan hyvänä asiana, mutta aina välillä joutuu tilanteeseen, jossa toiset tuntuvat odottavan, että osaisi kiteyttää maailman tuosta noin vain, ja sitten sitä vain tuntee, miten sanat hapuilevat ja epävarmuus, toiveikkuus, umpikujat ja epätietoisuus vaeltavat kasvoilla yhtä selkeästi kuin pilvet taivaalla: katso ja näet.) Mutta jos on niin, että vaikeatulkintaisuus tuottaa vaikeutta lähestyä, kenties ilmeiden piilottamattomuus onkin siunauksellista.

Pidän nimittäin läheisyydestä.