Keittoa maalaukselle

Aktivistit heittävät keittoa maalaukselle, mutta keittoa ei tietenkään mene maalauksen pinnalle saakka, koska päällä on suojalasi. (Tosin suojalasista luemme vasta myöhemmin; joka tapauksessa minusta on alusta saakka hyvä, että keittoa on heitetty öljyvärityölle, ei akvarellille - se olisi paljon hankalammin korjattavissa oleva teko.)

Huomaan Vompsun kiihtymyksestä ja sittemmin monen twitterhenkilön kiihtymyksestä (naamastoa en enimmäkseen edelleenkään jaksa) heidän hahmottavan tilanteen jotenkin olennaisesti eri kehyksessä kuin itse hahmotan. 

Tarkoitan tätä: Kun kuulen maalaukselle tarjoillusta keitosta, en ajattele, mitä tämä teettää ympäristöliikkeelle (huonoa!!!). En protestoi, että eihän maalaus metsiä tuhoa tai soita, miksette te ole öljy-yhtiöitä sottaamassa keitolla. En pidä tekoa mielettömänä tuhovimmana tai minäminäminäjulkisuustempauksena. Ei. Hätkähdän ja tuntuu virkistävältä, että tapahtuu IRL se, mistä luin teoriassa joskus varmaankin viime vuosituhannen puolella, ja että silloinen järisyttävästi silmiä avannut ajatusleikki on nyt tässä konkretiana (paitsi tietysti ettei mitään tuhottu oikeasti, paitsi ehkä joidenkin mielenrauha mutta varmaankin vain hetkeksi koska eiväthän ihmiset enää välitä siitäkään, vaikka sairastuisivat monta kertaa vuodessa tautiin, joka joidenkin arvioiden mukaan vanhentaa sisäelimiä useiden vuosien verran joka kierroksella). Vähän samalla tavalla kuin silloin alkuun tuntui virkistävältä, että elän keskellä kuolemantaudin tanssia, joka kuitenkin on ihmiselle ehkä historiallisesti tyypillisempi kokemushorisontti kuin elää vaikkapa kauppakeskuksissa ja kulttuuririennoissa käyden, tarvitsematta miettiä liki koskaan perusasioita, ellei sitten käy niin käpläkästi, että sairastuu eipandeemisessa jaksossa juuri itse jotenkin vakavammin muun maailman vain jatkaessa rallattelua ympärillä. 

Tästä on kauan. Luen sitä paperia - onko se artikkeli vai kirja, ja kenen, en muista, koska mieleni näyttää harrastavan joutoaikoinaan sitä samaa, mitä Esa Saarinen joskus teki systemaattisesti, yliviivaa ajatusten esittäjien nimet, kai jotta ajatusta itsessään päästäisiin pyörittämään, tai jotain; emmehän me kukaan voi sanoja omistaa, liekö ajatuksiakaan, voimmeko mitään - jostain ympäristöetiikan tai -estetiikan tekstikorpuksesta ja pysähdyn sen äärelle, että tottahan on perverssiä, että taideteoksen vandalisointi herättää intohimoja ja syytteitä raakalaismaisuudesta ja ajattelemattomuudesta mutta metsän vandalisoinnista palkitaan rahatukuin eikä ketään oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä sitä tiettyä metsää rakastaneita, jolloin heitä voi syyttää itsekkäästä nimbyilystä ja osoittaa, että matkaamalla tunnin bussilla tiettyyn suuntaan pääset ulkoilualueelle jossa on jopa isot soratiet kulkea. Silloin en ole tietenkään vielä valmistunut korkeakoulusta enkä oikein usko valmistuvanikaan, se tuntuu jotenkin kovin kaukaiselta, jokin oppineisuus. Mutta ajatusleikki saa kuvotuksen nousemaan kurkkuun. Ajattelen, etten halua olla tuollainen ihminen. Etten halua olla osa kulttuuria, jonka arvostukset ovat näin älyttömät. En osaa sanoa, alkaako juuri tuosta tekstistä se juopa, joka vähitellen syöpyy minun ja kulutustaiteen välille. Että alan pitää taidetta jotenkin - no, loismaisena olentona. Kiinnostavana, toisinaan, kyllä. Luksuksena, jota voi tehdä, jonka tekeminen usein tuntuu suorastaan pelastavan itsen, mutta ei oikeastaan minään mitä kauheasti kiinnostaisi kuluttaa, kirjoja lukuunottamatta. (Ja että alan hävetä, lievästi mutta silti erottuvasti, sitä miten jossain vaiheessa halusin juuri taiteilijaksi.) Kirjojakin taidan lukea vain koska olen niin utelias. Ei minua kiinnosta se, pidetäänkö niitä korkeakulttuurisina tai merkittävinä tai mitä näitä nyt on - nämä ovat valtaosin sen kulttuurin arvioita, joista on ok raiskata metsä mutta karmivaa barbariaa tarjoilla vanhalle maalaukselle kulaus keittoa. Mutta olen liian utelias sen suhteen, miten maailmaa voi jäsentää, jotta malttaisin jättää kirjat rauhaan. Ja tietysti minulla on pienestä lapsesta saakka ollut lukemisen paha tapa.

Kirjoitan "paha tapa", koska keittoa maalaukselle -keskustelua seuratessani tajuan, että kas, on vaikka millaisia puheenvuoroja, mutta ne eivät kauheasti - ei vielä kukaan? en ole kovin tarmolla perehtynytkään, olen koettanut vähän siivota - viittaa siihen teoreettiseen esimerkkiin joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Ja että toisaalta oma tulkintani ja sen myötä reaktioni on sellainen, jonka moni näistä teosta kiihtyneistä varmasti tuomitsisi oikopäätä. Lukemisen paha tapa on johdattanut minut vaihtoehtoisen tarkastelutavan ääreen, ulkopuoliseksi, yhteisestä kiihkosta kieltäytyjäksi. Ehkä jotenkin jopa symbolisesti ja emotionaalisesti, sisäisesti, syrjäytyneeksi, jonkinlaiseen pitkitettyyn kulttuurishokkiin? Osana tätä kulttuurishokkia kysyn kuin unen läpi, ettekö te tosiaan näe suuttumuksessanne mitään epäilyttävää.

Mietin itsekseni metsästä löytyneitä sieniä paistaessani, ovatko aktivistit lukeneet tuon tekstin, jonka minäkin luin kauan sitten. Tai joku, jonka kanssa he ovat puhuneet asiasta. Mietin, kenen kanssa olen itse viitannut tuohon esimerkkiin keskusteluissa. Osaan nimetä ainakin muutaman ihmisen. 

(Sanottakoon, etten pidä itseäni mitenkään radikaalina.

Yhtään mitenkään.

Sen sijaan pidän ympäröivää ihmis- ja kulttuurikeskeistä kulutuskulttuuria äärimmäisen vaarallisena ja radikaalina. Semminkin kun näemmä kuitenkin haluaisin säästää joka ikisen ihmisen hengen ja terveyden typerässä inkoherenssissani. Ehkä ajattelen heidän potevan jotain Tukholma-syndroomaa? Emmekö me kaikki ideologioiden, ajatusten, meemien kanssa?) 

Sitten vielä sanotaan, olen kuullut sanottavan, ettei tietyillä aloilla, kuten juuri vaikkapa filosofialla, estetiikalla jne. ole väliä. Etteivät ne vaikuta todellisuuteen, jossa elämme. Nyt vaikuttavat. Eikö tulkinta ole todellisuudessa? Eikö aktivismi ole todellisuudessa (edellyttäen heidän jotain kautta olleen kosketuksessa tuohon tekstiin)?

Moni kommentoija on netissä tuntenut suurta epämukavuutta siitä, että kulttuuri ja luonto on asetettu (heidän tulkinnassaan) teossa vastakkaisiksi. He haluavat ajatella molemmat hyvinä, tärkeinä, välttämättöminä. Mutta kiistääkö teko sen? Eikö se ainoastaan pyri osoittamaan, että preferenssimme ovat tosisasiassa enimmäkseen taiteen puolella, koska taide on hyvä ja harmiton ja jees, ja yleensä kukaan ei ärähdä, jos paheksuu sananvapauden kaventamisen uhkaa taiteessa? (Paitsi totalitaarisissa valtioissa.) Ja antaa aina niin sivistyneen kuvan, kun kertoo nauttineensa siitä, tästä tai tuosta taide-elämyksestä; mökkeilyä tai metsärämmintää ylistämällä ei voi saavuttaa samaa statusta, sekin on sympaattista mutta vivahde on aivan toisenlainen. Ja auta armias, jos hakkaa metsää sileäksi isommankin alan, kukaan ei tule kertomaan, että nämä hakkaajat ovat kyllä nyt sinetöineet oman tulevaisuutensa ja onkohan noilla edes mitään kotia, jossa olisi kasvatettu. Tarkoitan tätä: Eikö teko vain koeta nostaa peilin yhteiskunnan eteen, tekoon reagoivien eteen? Jos peilissä nähty ei miellytä, turha siitä on peiliä syyttää. Vaikka tietysti - en ajattele, että uskollisesti toistavia peilejä on olemassakaan. Ihmisen näkökykykin on biologisesti kovin rajattu, emme esimerkiksi näe UV-valoa toisin kuin pölyttäjähyönteiset. Ja meillä liki kaikilla on oma peili-ilmeemme, jolta voi pelastaa vain se, että peili nostetaan niin äkisti, ettei tuota ilmettä kerkiä ottaa. Kuten nyt kävi, paitsi meille jotka olimme lukeneet tekstimme jo kauan sitten ja siten valmistatuneet tällaiseen tapahtumainkulun mahdollisuuteen ajatusleikin läpieläen. (Peili-ilmeestä: Siksi kai salaa näpsäistyt valokuvat ovat niin kiusallisia. Ei ole nostanut ryhtiä eikä miellyttävää ilmettä, harhailee kyyryssä vainoharhaisen talonpojan kasvoin. Tämäkin: meidät on onnistuttu sisäistämään, että ryhti on jotain staattista, että kaiken aikaa pitäisi levitoida jossain pelottomassa toimintavalmiudessa rintakehä avoinna ja kasvot laupeassa hymyssä kuin jokin enkelipatsas. Ei tarvitse! Riittää ettei satuta itseään eikä muita tuntoisia olentoja, suoraan eikä välillisesti heidän elinolosuhteitaan tuhoamalla.)

Jos muistan lukemani esimerkin tarkalleen ja oikein, siitä tekstistä, siinä taisi kyllä olla niin, että teoksen tuhosi sen laillinen omistaja. Että hänellä on taidehistoriallisesti mittaamattoman arvokas teos, jonka hän päättää omistajanoikeudellaan mielivaltaisesti tuhota. (Ja sama metsän kohdalla.) En osaa sanoa, onko muistiini luottamista. Olen varmaan jäävi arvioimaan tämmöisiä. Mutta huomaan ajattelevani, että ehkä aktivistit kyllästyivät odottamaan, että National Gallery teeskentelisi itse aikovansa tuhota teoksen herättääkseen ihmiset pohtimaan kulttuurimme outoja moraalipainotuksia. Tehokkaampaahan se niin olisi. (Eipä taida taidemaailma haluta tällaista konsultaatiota, vaikka vakavasti ottaen, juuri tämä saattaisi tehdä siitä kosolti kiinnostavamman puhekumppanin.)

Minun silmissäni auringonkukkamaalaus pienenä öljyvärityönä on toki oikeastaan tuhottu jo ajat päivät sitten. Galleriassa on suloinen reliikki (jonka tuhoamista en siis nyt ehdota, koska ei sillä lopulta hetken kiihkoamisen jälkeen olisi juuri merkitystä, ja miksi tuhlata voimiaan johonkin, jolla ei ole juuri merkitystä, kun voi tuhlata voimansa jonkin järkevämpäänkin - lisäksi historialla on paha tapa nousta haudasta vainoamaan niitä, jotka koettavat tuhota sen tai haudata sen hiljaisuuteen). Teos elää enimmäkseen vihkojen kansissa, kännyköiden taustakuvissa ja kuorissa, postikorteissa ja jopa koltuissa. Samalla tavalla kuin viktoriaaniseen aikaan taide on taas kävellyt ulos kehyksistään ja rönsyilee objektien pinnoissa ja etenkin näytöillä. Näin saa olla. Jossain mielessä juuri nämä monen banaaleina väheksymät ilmentymät teoksesta tuovat sen ihmisten ulottuville ilman että kaikkien tarvitsee matkustaa (oletettavasti lentokoneella) National Galleryyn tuijottamaan alkuperäisteosta, tekevät siitä saavutettavan ja läheisen, osan arkea. 

Tietysti tiedän senkin, mitä Szymborska on kirjoittanut taiteesta ja eräästä maalauksesta. Näitä vasten voi hyvinkin ajatella, että teolla on todella onnistuttu symbolitasolla sohaisemaan muurahaispesään, johonkin taidettakin suurempaan. Ei tarvitse kuin ajatella, miten kulttuurimme arvottaa pysyvän suhteessa ohikiitävään ja muuttuvaan ja millaisen kuplan Platon niistä onnistuu kehittämään otsaansa: suorastaan sarven. Jos aletaan hävittää sitä, minkä tarkoitus oli juuri säilyttää - - - olkoonkin, että säilykkeet maistuvat säilykkeiltä, ei siltä, mikä säilöttiin. (Muistan Deweyn kirjoittaneen, ettei yksinkertaisintakaan tapahtumaa voi kuvata kielellisesti sillä kuvaus vain jatkuisi ja jatkuisi tapahtumaan täysin sisäänsä sulkemaan pystymättä. Tämä alkaa oikeastaan kuulostaa hieman samalta mitä tapahtuu, kun alan kirjoittaa. Haluaisin laittaa sulkuja sulkujen sisään moneen kerrokseen. Etikkahanat kiinni.)

Jos olisin yliopistoon hakiessani tajunnut, millaisen outlierin kaikkien niiden tekstien lukeminen, ja ei vaan lukeminen, läpieläminen, saa aikaan, olisinko hakenut? Olisinko valinnut vieroittumisen siitä, tästä ja tuosta? En osaa lainkaan sanoa. No, ainakin normaaliuspaineista on saanut hieman vapautua, siitä olen kiitollinen, mutta olisin tuskin sitä osannut haluta etukäteen. 

Kirjoitin jokin teksti sitten vaikeudestani ihailla ihmisiä mutta että tekoja kyllä ihailen. Maalaukselle keiton tarjoamista ihailen. Ei minusta olisi sellaiseen suoruuteen. Ei tarpeeksi uskoa eikä uskallusta. Onneksi on ihmisiä, joilla niitäkin riittää. 

Paradoksista

En varmaan ikinä lakkaa hämmästymästä sitä, miten erilaisia elämismaailmamme ovat. Ja miten eri asiat vetoavat eri ihmisiin. Enimmäkseen sitä toki taivaltaa päiviensä halki sen verran ajatuksissaan ja suunnitelmissaan, ettei ehdi huomata eroa, mutta välillä siihen törmää.

Näin: Minulle suositeltiin kirjaa junassa, tuntematon ihminen, mukava pieni keskustelu kirjoista, joita pidimme käsissämme. Toinen kehui lukemaansa kirjaa sellaiseksi, että vaikka olisi tarkka kielen suhteen ja nirso lukija, tätä ei voinut laskea käsistään. Ja niin kutkuttavia ajatuskulkuja! Unentarvettani uhmaten tilasin opuksen lähikirjastoon. Kun se saapui, riensin noutamaan sitä. Olin juuri lukenut Senecan Elämän lyhyydestä ja aloitin tältä tyytyväisen seesteisesti karehtivalta pohjalta. En saanut suositellusta kirjasta yhtään otetta - tuntui kuin olisi lukenut jonkun lukiolaisen - sukkelasti kirjoittavan lukiolaisen, mutta lukiolaisen yhtä kaikki - eloisaa kirjallista selostusta Tarantinon elokuvasta. Kyllä, tämä on tarkka mielikuva. Juuri siltä se vaikutti: ei mitään kiinnostavaa, vaikka sinänsä teksti soljuikin. Luin viitisen sivua alusta. Kääntelin epäuskoisena kirjan keskikohtaa esiin ja luin koepalan parista kohdasta. Samaa tyyliä yli seitsemänsadan sivun verran, mikäli koepalat eivät nyt sattuneet juuri niihin kohtiin. Suljin kirjan tyrmistyneenä. Ja sitten viehätyin.

Tämä, mitä en jaksa ollenkaan, on jollekulle toiselle se, mikä koukuttaa ja mitä pitäisi saada vain lisää ja lisää ja lisää. Vai olinko vain näiveällä päällä luettuani juuri Senecan mietteitä elämän turhuuksiin tuhlaamisesta? Avasin koemielessä toisen kirjastokappaleen, De Lillon Nolla kelviniä. Ei, siihenhän jäin heti kiikkiin. (Jos pitäisi valita pelkän tekstin perusteella henkilö, jonka kanssa viettäisi loppuelämänsä, ottaisin varmaan De Lillon. Häntä ainakin jaksaisin kuunnella loputtomiin, joskaan tuskin minulla olisi mitään takaisin annettavaa.) Oli vaikeaa lopettaa lukeminen ja palata ajatukseen, millaista olisi elää sitä todellisuutta, jossa tuo toinen kirja on koukuttava. Ja: junassa työmatkaa istuessani pohdin sitäkin, millaista lopulta on elää tätä todellisuutta, tätä elämismaailmaa, joka jää näkymättömäksi aina kun ei törmää eroavaisuuteen jonkun toisen todistuksessa. Epäilemättä De Lillo on monelle ihan liikaa, liian vähän, ei kolahda, resonoi, soi. Ja minä olen vaan ajatellut hänen osaavan kirjoittaa oleellisen näkyviin.

Tätä liippaavasta aiheesta puhuin myös läheisensä menettäneen Vompatin kanssa yksi päivä - junassa työmatkaa taittaen, kuinka muutenkaan. Miten koko elämänsä voi kuluttaa helposti kuvitellen, että on jutellut ihmisten kanssa, tutustunut heihin, tutustunut itseensä, selvillä vaikka mistä, kommunikoinut vaikka minkä, ja lopulta, kun toinen kuolee, saa tajuta, ettei oikeastaan tiennyt tästä yhtään mitään, saanut varmaan sanottua mitään oleellista tälle tai ymmärtänyt höläsen pöläystäkään hänen sanomisistaan. Ja - luultavasti koko ajatus kielellä kommunikoinnista on haihatusta, luultavasti De Lillokin luulee kirjoittavansa ihan muuta kuin mitä kuvittelen kirjasta lukevani, Ehkä vain ajatus yhteydestä, häivähdys jostain samasta suunnasta on se, mikä lämmittää tekstin? Miksi se tapahtuu joidenkin tekstien kanssa ja toisten tekstien kanssa ei? Miksi se tapahtuu toisten ihmisten kanssa kanssa ja toisten kanssa ei sitten mitenkään? Ja miksi aavistukset siitä, mitä tarvitsee, tulevat niin hitaasti tietoisuuteen, ja miksi niitä asioita on niin vaikeaa uskaltaa haluta tai etenkään uskaltaa pyytää?

Jotenkin kylmäävä ajatus, ettei tiedä omasta elämästään juuri mitään, eikä kenenkään muunkaan elämästä, että sanat pakenevat nauraen ja ilman niitä on vaikeaa siirtää mitään yli ajan ja paikan. Nyt, kun olen neljänkymmenenneljän ikäinen, olen elänyt todellisuutta, jota tämä ajatus taustoittaa, kai noin kahdenkymmennenneljän vuoden ajan, siitä lähtien kun isoäiti kuoli. Ja mitä teen työkseni? Puhun, välillä kirjoitan. Koetan välittää asioita kielen kautta. Enkä usko sen mahdollisuuteen tisman vertaa.

Ja kaikesta tästä huolimatta lainaan iloisesti kirjoja ja luen niitä. Ja joskus jopa kirjoitan tänne. Jokainen kirjoitettu lause, siltä tuntuu, on tekemisen tasolla jollain erityisellä tavalla vastaväite tuolle huokaukselle, ettei kieli siirrä asioita, kuten sen toivoisi siirtävän.

Bardossa luin Saramagoa ennen muiden heräämistä

Aamulla muiden vielä nukkuessa ja Saramagoa sängyssä makoillen lukiessani valkeni yhtäkkiä yksi seikka, josta Saramago ei mitenkään kirjoittanut mutta jonka ehkä jotenkin silti teksti kutsui vastauksekseen. Ehkä eilisillä keskusteluillakin oli osuuttaan asiaan - niissä tuli taas ilmi se outo mielikuva, jolla moni meistä ihmisistä rakastaa pelotella itseään, että jos en tee näin, niin X - ja X on jotain sen kaltaista kuin että epäonnistuu, putoaa, ei voi enää korjata jne., joka tapauksessa jotain kovin epämääräistä ja suuruudessaan hurjistuttavaa, joka lamauttaa ajatusten ahkeruuden ja kyvyn kysyä, että onkohan se ihan oikeasti ihan noin, että kaikki hyvä loppuu siihen. Tajusin äkisti, että niin, ymmärrän tavallaan paljon paremmin ihmisiä, jotka eivät pelkää putoamista, koska mieltävät jo pudonneensa, kuin niitä, jotka varmistelevat ja pinnistelevät vuosikausia elämästään pysyäkseen kunnon ihmisten tai vaikka ihan elävienkin kirjoissa. Sikäli saatan olla aika hyvä soittelemaan viime vuosina yksinomaan ryypänneille tai korvaushoidossa käyville ja jossain mielessä taidan ymmärtää heitä paremmin kuin niitä ihmisiä, jotka pelkäävät määräaikaisen työsuhteen loppumista tai muuhun kuin oman koulutuksen mukaiseen ammattiin työllistymistä. (Se on toki musta lähinnä hupaisa keskustelu - mun koulutustaustalla kun ei ole enää yhtään yksittäistä ammattia, jossa voisin kaikkea sitä käyttää silleen ulkoakinpäin selvästi koulutuksen mukaiseksi tunnistettavalla tavalla. Vaikka tietysti kaikki osaaminen kulkeekin mukaan ihan kaikkeen, mitä tekee, vaikka johonkin kaupassa käymiseen ja kadun ylittämiseenkin.)

Kuntosalilla kuuntelin yhden naisen tuskaisen kuuloisia pinnistysähkäisyjä yksi aamu. Nainen heilutteli kahvakuulaa kasvot irvistykseen kuroutuneena, itse venyin ja vanuin matolla nautinnollisesti haukotellen ja hieman hämmästellen, miksi hän halusi niin kehoaan pakottaa suoritukseen, joka pysäytti hengityksen virran ja säi ähkimään. Sitten tulin ajatelleeksi, että niin joo, ehkä hänellä on keholleen tavoitteita (muitakin kuin se, että tehdään nyt tämä yksi juttu siten kuin tuntuu hyvältä). Se tuntui hurjan oudolta ja kiinnostavalta. Samoin kuin se, että saatoin itse sillä tavalla vain kellua omassa kehollisuudessani, nauttia, ja samalla saada tai ainakin kuvitella saavani sen liikunnan, jonka tunnun tarvitsevankin. Epäilemättä hän tarvitsee enemmän, mutta miksi? Mitä se tuo? Olisi hurjan kiinnostavaa tietää, mutten uskalla vaivata ihmisiä varttia vaille puoli kahdeksan, kun he tekevät treeninsä loppurutistusta ja heillä todennäköisesti alkaa kokous saman suuren betonikolossin ylemmissä kerroksissa tasan kahdeksalta.

Niin täynnä kyvyttömyyttä ymmärtää ja kohdata tämä aikataulupaineistettu ihmisten maailma. (Totisesti olen kiitollinen niistä elämäni viidestä ihmisestä, joiden kanssa käymme sentään välillä keskusteluita ajan kanssa ja saan sukeltaa heidän maailmaansa edes hetkeksi - se on yhtä eksoottista kuin snorklaaminen! Ja kiitollisuus kirjoista, nekin ovat kurkistusikkunoita kysymyksiin, joita ei arjessa koskaan ehditä käymään läpi.) Kello painoi päälle, nousin ja pukeuduin ja menin kahdeksan kokoukseen itsekin. Katselin kasvoja ympärilläni ja ihmettelin, mitähän meidän kaikkien mielissä oikein liikkuu. Ja kuinka monella on tavoitteita päästä muualle, muuttua, ponnistella. (Muistin myös sen ajanjakson, jolloin ponnistelin kovemmin mutta en oikein enää onnistu hahmottamaan, miksi ihmeessä niin tein.) Taas olisin halunnut kysyä, mutta epäilemättä saisin potkut, jos kaiken työaikani haastattelisin työkavereita synnyistä syvistä sen sijaan että koetan perehtyä ja suorittaa niitä työtehtäviä, joihin minut on palkattu. Hyväksyin tämän tuosta noin vain, okei, en kysy, mutta eihän se kysymyksiä hävitä eikä paina edes taka-alalle, päinvastoin. Mutta olen aika hyvä pysyttelemään tyytyväisenä avointen kysymysten kanssa, kiitos filosofian opintojen. Ja muutenkin, tällä erää tyytyväinen likipitäen kaikkeen.

Yritin selittää tätä tyytyväistä ajelehtivuuttani yksi päivä vanhalle tuttavalle - että epäilen sairastavani jonkinlaista hyväntuulista masennusta, koska en toivo enkä ponnistele ja haluankin asioita aika laimeasti, mutta sitten toisaalta lillun kuitenkin hyväntuulisuudessa, joka taas ei mitenkään sovi kuvaan masennuksesta, joten varmasti hyväntuulinen masennus on väärä nimi tilalle.

Nyt aamulla tulin ajatelleeksi, että ehkä olen siinä jossain pisteessä jo ja siksi en enää uhkaile itseäni sillä. ("Jos et tee näin ja näin, jäät tähän ikuisiksi ajoiksi" - "So what?") Että on niin monta asiaa, jotka olen jättänyt tekemättä tai tehnyt liian omintakeisesti, että tosiaan olen siinä mustassa aukossa tai kauheassa/mukavassa lilluvuudessa. Mistä tuli mieleen - voisinko (siis jos keksisin sitä haluta) ruveta patistamaan itseäni uhkaillen itseäni sillä, että jos en tee näin ja näin, minusta voi tulla ihan huomaamatta kunnon kansalainen, keskiansioinen, joutaviin lillukanvarsiin takertumaton, kyselemätön, ihastuttava, - - -

Ehkä senkin takia ajattelen hetkellisesti, että taidan olla jo kuollut mutten vielä sitä täysin tajuava: bardossa. Ehkä se on syy sille, että koen välillä vähän oudoksi niiden ihmisten seuran, jotka ajattelevat olevansa elossa. Eipä siinä mitään, niin ajattelen itsekin välillä. Mutta sitten pysähdyn ja kysyn, olenko sittenkään varma, enkä ole. 

Runoilijan talo ja runoja lukevan talo

Yhdessä runossa, jota luin monet kerrat ensimmäisten yliopisto-opintojeni aikana, Sapfo kirjoittaa, ettei runoilijan talosta sovi kuulua valitusta. En varmaan ollut erityisen kriittinen lukija, sillä ajattelin saman tien, että onpa hyvä näkökulma ja että kannattaa ainakin yrittää. (Tuolloin mielsin itseni enemmän runoilijaksi kuin miksikään muuksi. Tuntui jotenkin kutkuttavalta, miten toiset saattoivat täysin virheellisesti uskoa, että olin filosofian opiskelija tai ympäristöaktivisti. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, ettei kenties keskeistä olekaan runojen tekeminen vaan aivan jokin muu. Mutta siitä lisää myöhemmin.)

Olen tänä joulunodotusaikana askarrellut tuttujen iloksi tai omaksi ilokseni - kuka tietää - facebookiin pientä joulukalenteria runoista. Koska olen laiska, olen valikoinut runot kirjoista, jotka löytyvät jo valmiiksi hyllystäni. Kyse on siis jonkinlaisesta suosikkikokoelmasta, jota on kuratoitu rankalla kädellä (ja valittamatta) muutoissa ja elämänmuutoksissa. Koska antaminen tuntuu tässä maailmassa tärkeimmältä, mitä voi tehdä, suhtaudun aivan liian vakavasti pieneen kalenterinpahaseeni, jota kovin moni tuskin edes näkee päivitysvirrassaan. (Toisaalta, minun on aina ollutkin hankalaa mieltää vaikuttavani massoihin tai edes hahmottaa ihmisjoukkoja - jos joku näkee ja ajatus kolahtaa, se riittää. Ihan samalla tavalla kuin massoihinvaikutuskeinot harvemmin puhuttelevat itseäni. Tajusin tämän jotenkin hyvin konkreettisesti muutama viikonloppu sitten.) Vakavasti suhtautuminen tarkoittaa tässä sitä, että haluan valikoida runonpätkät kalenteriin keskittyneesti - jos en ehkä taidolla, niin ainakin hartaudella ja kaikella ajalla tässä maailmassa. Tämä puolestaan on saanut minut lukemaan läpi aika monta runokirjaa, joita olen hellinyt muutosta toiseen ajatellen, että ei, tuon on ainakin oltava hyllyssäni läsnä. (Kirjastoni, perspektiivin kohdalleen asettaakseni, on pienentynyt siinä kahdes- tai kolmaskymmenesosaan siitä, mitä se joskus oli.)

On ollut pysäyttävää lukea näitä vaalittuja runokirjoja, joiden parissa olen jossain vaiheessa kuluttanut leijonanosia päivistäni ja kokenut niiden puhuvan maailmasta, jonka tunnen ja jota ymmärrän paremmin kuin proosan tai tietokirjojen maailmaa. Lehteilen sivuja, liu'un tekstin kourussa ja tajuan kerta toisensa jälkeen, miten monet runon minät valittavat eli tuottavat juuri sitä ääntä, jota Sapfo väitti runoilijan talosta kuulumattomaksi. He eivät kelpaa, riitä, osaa, pysty, ylety, ja usein he eivät edes halua osata tai oppia. (Tämän vaikutelman saan nyt.) Kauhea kuulumattomuuden kaiherrus yhdistyy tyrmistyneeseen varmuuteen siitä, ettei ihminen voi lopultakaan sovittua maailmaan ympärillään, ja tästä varmuudesta kohoaa päätös kirjata kaikki ylös/alas, märistä tuntikausia, nähdä maailma kylmänä, vieraana ja harmaana. Kun valikoin hyviä kohtia valokuvattavaksi ja joulukalenteroitavaksi, eikö vain kuvaamisvaiheessa sormi pysähdy epäröiden laukaisimella: tämähän valittaa aivan samaa kuin äskeinen, vain hieman eri sanoin. Mutta niin samanlaisin äänenpainoin, että nyhdän muutaman kirjan pinosta pois ja päätän diskata ne joulukalenterista.

Minä kun ajattelin jotenkin jakaa iloa tai ymmärrystä tai edes tyrmistystä tai hämmennystä, en yksitoikkoista kitinää.

En nyt sano että Sapfon pitäisi saada olla tässä oikeassa tässä runoilijan talo -asiassa. Mutta hämmennyn, kun niin moni pelastusrengaskirjani on kannesta kanteen kitinää, kipristelyä, äänekästä pahoinvointia ja sen kaltaisia itsen esittämisen tapoja, että arvelen, että mikäli nämä runoilijat olisivat märisseet samassa mittakaavassa naamakkain (eikä saa unohtaa, että otoksessani kyse on runojen puhujista, ei runoilijoista), aika moni läheinen olisi alkanut haparoida varoen tietään vähän etäämmälle jatkuvan märinän lähteestä. En koeta nyt sanoa, etteikö minulla olisi myötätuntoa runon puhujia kohtaan - muistan kyllä oikein hyvin, miltä tuntuu märistä ja olen onnistunut siinä monet kerrat vaikka olen aina tainnut enemmän ihannoida toisenlaista mielenmaisemaa; en toivoisi sitä mielialaa kellekään. (Yhtenä hyveenäni olen koettanut harjoittaa sitä, etten märise ihan niin pitkällisesti kuin kernaasti voisin ilman pidäkkeitä - ja juuri tässä Sapfon kirjahdus on ollut tukenani.) Voi kyllä, on äärimmäisen kamalaa, että tuntee itsensä jatkuvasti irralliseksi ja ulkopuoliseksi, riittämättömäksi, liian väsyneeksi ja voimattomaksi tekemään sille mitään. Mutta erityisen kamalaa se on siksi, että jos sitä mielialaa alkaa monistaa ja toitottaa, toiset, vähätkin, helposti kaikkoavat, ja niin jää entistäkin enemmän yksin. Ja ei, en haluaisi maailman olevan tällainen, jossa masennusta kavahdetaan. Haluaisin kernaasti, että jokainen jaksaisi masentuneen märinää tuntikausia pysyen itse hyvällä tuulella, ymmärtäen, että tuo olet sinä, tämä olen minä, tuo ei tartu, mutta tämä voi tarttua, etenkin jos tätä tässä tarjoaa kyllin moni ihminen kyllin eri konteksteissa. Että toksista (kuinka tuota termiä inhoankaan) ei ole lannistunut uikutus ja pakonomainen takertuminen siihen, joka jaksaa edes jotenkin kuunnella, vaan sen nostama ärtymys ja pelko: pakoon, nopeasti. Että toksista on olettaa, ettei toinen ikinä muutu, ettei hän pysty hätkähtämään hereille valituksestaan.

Huomaan emootioiden säätelyn kirjallisuuden lukemisen muuttaneen tapaani suhtautua runoihin. Saan pitää varani, etten ala lukea niitä potilaskertomuksina kaiken sen vastaisesti, mitä kirjallisuustieteessä teroitettiin lukemisen tavasta.

Lukiessani runoja nyt huomaan kyseleväni paitsi, mitä säätelykeinoja näillä ihmisillä oli ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tuntuihinsa, myös sitä, kuka olin ennen. Kuka olin silloin kun koin toisten märehdinnän pelastusrenkaana? Kun koin sen todempana maailman kuvauksena kuin kirjat, joissa asiat etenevät ja henkilöhahmot pyöristyvät sivu sivulta? Muistan äkkiä sen tunnun, jossa maailma ympärillä jyskyttää ja toiset ihmiset etenevät, aikuistuvat kuin jonkin salaisen riitin mukaan, astuvat maailmoihin joista itsellä on hataran kiiltokuvamainen käsitys. Sen tunnun, että oman puvun helma on pitkä laahus, joka on lastattu täyteen kiviä eikä eteneminen samalla tavalla suju. Ehkä tuota vaihetta kutsutaan nuoruudeksi? Myöhäismurrosiäksi? Taisin päästä siitä vasta täytettyäni kolmekymmentä.

Vuosi sen jälkeen kun olin kirjoittanut runon helmaan lastatuista kivistä sain tarpeekseni kivilaahuksesta ja kirjoitin runonkin uudestaan ennen kuin aloin näyttää sitä toisille. (Silloin ajattelin vielä julkaista runot kirjana. Ajatella, litteroin ne kaikki koneellekin.) En enää muista, ratkottiinko helma irti vai mitä tapahtui, mutta yhtäkaikkisesti, kyllästyin siihen rahjustamiseen. Kyllästyin siihen niin kovasti, että aloin tehdä asioille jotain. Elämälleni. Tuntui hyvältä kirjoittaa runo uudestaan, uudenlaisella lopulla. Se jotenkin antoi pontta uskomukselle, että voin nauraa koko oman elämän toisten elämiin vertaamiselle. (Siitä, luulen, tuli se pysähtyneisyyden tuntu. Vaan en tietenkään verrannut toisten elämiin vaan kertomuksiin niistä. Tapasin heitä harvoin: sillä välin oli varmasti kerennyt tapahtua minullekin, mutta olin jo kadottanut omat jälkeni ja sokeutunut tapahtuneille mikro-oivalluksille.)

Nyt, kun tuosta kaikesta on kauan, olen hämmentynyt tavattuani niin paljon valitusta runoilijoiden taloista tai ainakin teksteistä. Mutta jäljelle jää silti ohut tuntuma, että jotakin olennaista Sapfo kiteyttää - ehkä vain minulle, joka nielaisin syötin vieläkin kauemmin sitten, mutta silti. Jään miettimään sitä, mitä olen itse kirjoittanut ja kutsunut runoiksi. (Ja blogiksi, silloinkin osan ajasta olin identiteetiltäni eniten runoilija ennen kuin loin sen suojanahan.) Jään miettimään sitä, mitä kääntämässäni psykoterapiakirjassa kirjoitettiin syvien ydinuskomusten muutoksen välttämättömistä ehdoista. Sitä samaa, mitä kognitiivisessa terapiassa ja feldenkraisissa käytetään ihmisten tuomiseksi oivalluksen ääreen (ja jota käytän nyt ohjatessani itse joogaa) - että tarkkaile vain. Tarkkaile täysin sitoutuen sitä, mitä tapahtuu. Älä koeta muuttaa mitään, älä tuomitse, arvota. Katsele, kuuntele ja tunne vain ja pane merkille. Mikäli se on mahdollista. (On se. Hitaasti. Hetkittäin.) Hyväksy se, mitä tapahtuu, ohikiitävänä tapahtumainkulkuna, tilanteena, tilana, olona.

Eikö tämä ole juuri se, mitä runokin tekee? Tai valokuva? Vaikka kaikessa on näkökulma, runossa ja valokuvassa sitä voi edes koettaa pelkistää, kurottua sen läpi, antaa huomion avautua. (Niin: näkökulma, ei silmäside.)

Kun on tarkkaillut tarpeeksi, asiat usein muuttuvat runnomatta tai tavoitteita erikseen asettamatta ja palastelematta. Tämä on se wu-wein tie, josta aina välillä höpisin edellisessä koulutuksessani ja josta epäilen, ettei kovinkaan moni tajunnut lainkaan, mitä tarkoitan.

Ei ole ehkä sattumaa, että löysin sen (feldenkraisin kautta) joitain vuosia ennen kuin ratkoin kivilaahukseni.

Tai ehkä olin löytänyt sen jo sitä ennen - en sillä tavalla ohjeistettuna ja kohdistettuna, mutta rivien välistä, runoista, joita luin ja joissa oli jotain. Jotain äärelle pysähtymistä, pelottomasti sanallistamista, olkoonkin, että se kuulostaa kovin monen sanomana kovin samalta ja yksitoikkoiselta märinältä. Ja jotenkin - nyt tuntuu tältä - kovin mahtipontisen pauhaavalta märinältä. Aivan kuin toiset eivät kärsisi ja tietäisi. Aivan kuin joku muu kuin pieni lapsi ei tietäisi, mitä on elää kuolevaisena ja ennen kaikkea kuolemasta, sairauksista ja epäonnistumisista tietoisena. Aivan kuin he eivät silti toisinaan kokisi ihmeellistä, kuplivaa keveyttä, onnea, auringonkiloa, esineitä, kaikkeutta, tajuaisi elävänsä. Aivan kuin tästä kaikesta voitaisiin sanoa vielä jotakin uutta.

Ehkä osa meistä on niin hitaita käsittämään tämän, että tarvitsee henkilökohtaisen välivaiheen tätä työstääkseen. (Ha, mitä tämä tämmöinen kirjoittaminenkin on?)

Eikä siinä ole mitään väärää.

Olen tyytyväinen ja ilahtunut kalenteriprojektistani. 

Väärä kirjailija, lisää oivalluksia

Lainasin kirjastosta Carold Shieldsiä, kun luulin lainanneeni Joyce Carol Oatesia. Melkein saman kuuloiset, you see. No, eikös tästäkin löytynyt oivalluksia. Shields kuvaa samantyyppisen suhtautumisen sairastamiseen, jonka lapsuudenkotoa opin. Vaan on siitä edetty kauas. Tänäänkin olen lähinnä löllöttänyt, jotta olen saanut flunssan supistettua pieneen kutinaan keuhkoputkissa. (Keskiviikkona lennän Sisiliaan, luvassa mm. joogaretriitti, joten sitä ennen kutkan olisi paras kadota täysin.) Enkä ole tuntenut yhtään syyllisyyttä. Olen vain palannut laiskasti ajatukseen, että niin - jos affektien säätelyn keskeinen menetelmä on paeta läheissuhteita työhön ja rakentaa ne läheissuhteetkin painaen menemään tuulessa ja tuiskussa kymmenen kilometriä illassa muiden kävelijöiden hitaudelle muristen, ei ole ihme, jos lihakset alkavat muistuttaa teräsvaijereita ja jos itsen tai perheenjäsenen sairastuminen tuntuu uhkalta.

Edellisen sukupolven asema ja asenneilmasto on ollut vain niin erilainen, että hämmästyttää. Ei heillä ole ollut tilaisuutta tähän kaikkeen pysähtymiseen ja rentoutumiseen. Sen ymmärtää taas paremmin, kun lukee syntymänsä aikaan kirjoitettua kirjaa. Se on totaalisesti toinen maailma, jossa fiktiivinen liberaali yliopistohenkilökin puhuu susipareista, fyysisyydestä keskustelemisen ällöttävyydestä ja kerskakulutuksen ihanuudesta vs. kierrätyksen oksettavuudesta. Käyttää termiä "naismainen" halutessaan alentaa, ei ylistää, mieshenkilöä. Joskus mietin, miten eksyksissä vanhempani ovat koettaessaan ymmärtää niitä asioita, joita itse pidän arvossa, ja päinvastoin, vaikka toki vanhempien valinnat pitkään näyttäytyivätkin jonkinlaisena itsestäänselvänä polkuna, asioiden luonnollisena tolana, ja omat vanhempani ovat monessa suhteessa lopulta aika helposti ymmärrettäviä, onhan meillä paljon yhteisiäkin juttuja, kuten vaikka päihteettömyys ja tarve oleskella täysin hiljaisissa huoneissa. (Enkä ole ainut tuttavapiirissäni, joka miettii, kuinka vaikeaa on tajuta toisen sukupolven valintoja.)

Vaan on se jännittävää, että aikuisena on saanut opetella ihan vain olemisen. Ilman jooga-asanoita, hyödyllistä tai sivistävää lukemista, viinilasia tai jotain muuta tekosyytä olla touhuamatta. Ihan vain olemisen, kiskottelun peiton alla. Että se voi olla työn ja oppimisen vastapainona sitä kaikkein tärkeintä ja terveellisintä ja hyväätekevintä, samoin kuin niistä hankalista kehoista ja tunteista puhuminen sen sijaan että ne vain koettaisi vaieta kadoksiin. Tosin en kyllä osaa kuvitella, miten selviäisin ilman pitkiä kävelyitäkään. Onneksi on koira, jota eivät sään pikku oikut haittaa ja joka säteilee murinan sijaan tai ainakin sen lisäksi iloa joka ikisellä lenkillä. Ja itse en osaa murista kävelyillä kellekään, en ainakaan vauhdin tai sen puutteen takia. Oli mahtavaa päästä monen flunssapäivän jälkeen ensimmäiselle varovaiselle pidemmälle kävelylle. Aurinko! Puut! Kimmeltävä meri! Vain vähän sattuva hengitys! Naurava koira!

Uskomuksista ja näkemyksistä

Lueskelen puiselle penkille hitaasti laskeutuen kirjaa eskatologioista. Eivät ne minua kiinnosta, anekdootit kiinnostavat. Yhdessä artikkeleista verrataan Freudin ja Jungin näkemyksiä ja luonnehditaan heidän uskomuksiaan. Pysähdyn. Luen kohdan uudestaan.

En osaa sanoa, mihin uskon tai mitä mieltä ylipäänsä olen vaikkapa järjestä tai sielusta tai maailmankatsomuksista. Missään nimessä en koe uskovani vaikkapa järjen kaikkivoipuuteen. Silti pidän harkintaa ja perehtymistä hyvinä käytäntöinä ongelmatilanteissa. (Joku varmasti puhuisi haastetilanteista. Mutta pidän enemmän ongelmien ratkomisesta kuin haasteisiin tarttumisesta; ensimmäisestä tulee nimittäin mieleen ratkoja, joka on veikeä ja näppärä feminiininen pikku kapistus.) Miksi ihmeessä? Kohtuullisuuden takaamiseksi?

Kuinka hankalaa. Onneksi tuskin koskaan tapaa ketään, joka pyytäisi luonnehtimaan, mihin uskon tai mitä mieltä ylipäänsä olen ihmisestä tai maailmasta tai kulttuurievoluutiosta. Taannoin kohtasin kysymyksen kohopenkistä, ja hämmästyin. En oikein kai ollut siitäkään mitään kovin määräistä mieltä.

Silti joitakin uskomuksia ja näkemyksiä piiloitellee putkinäön marginaaleissa. Koska aina välillä törmää johonkin, joka saa rutistamaan kulmiaan ja haluamaan voihkaista: "No ei tuo nyt ainakaan voi olla hyvä tapa jäsentää tätä asiaa!" (Tukahdutan voihkaisuhaluni auditiivisen osuuden.) Tyypillistä kyllä, esimerkin keksiminen tuntuu huikaisevan vaikealta. No mutta, otetaan nyt kokeeksi vaikka puhe sielusta ja sieluttomuudesta. Ymmärrän elollisen ja ei-elollisen jaon, jopa koirat tuntuvat ymmärtävän sen jollakin tapaa, mutta ei se ole se, mihin viitataan sielunsa myymisellä tai sieluttomalla kulttuurilla. Jotain tärkeää tuntuu olevan käsillä, niin aihe välillä kuohuttaa sanojaansa. Mutta ei tunnu hyvältä, kun sielun vastakohdaksi piirtyy vaikkapa järki. Tai mekaanisuus. Tai psyyke. Tuntuu, että ne kaikki (jokainen sielu ja sen vastakohta) rajaavat pois jotakin olennaista siitä, mitä koetetaan tarkastella. Huomaan haluavani käyttää sanaa "kokemus", mutta sillä lailla kuin Dewey sitä käyttää, ei niinkään tietämiseen tai psyykkiseen samastettavana, vaan siihen kokonaisuuteen, jossa kokija ja koettu ovat saumattomasti yhtä, siihen mikä edeltää - no, sanoja ja uskomuksia.

Joskus joutuu luonnehtimaan toisia. Jokin tarina saattaa vaatia sen. Teko pitää perustella jotenkin ja mikäs sen kätevämpää kuin todeta, että hän nyt on semmoinen ja semmoinen, nämä asiat tuntuvat olevan hänelle tärkeitä. Se tuntuu kuitenkin aika kapoiselta. Entä jos toinen onkin tällä välin kerennyt muuttamaan mieltään? Ja entä jos nämä uskomukset ja näkemykset tosiaan kiteytyvät jotakin toista vasten, eikö silloin se toinen aika pitkälti määritä, miten ne kiteytyvät? Miten ne silloin ovat kenenkään uskomuksia, eivätkö ne pikemminkin tunnu pusertuvan ahdistuksesta ja epistunteesta esiin kielen näkymättömien käsien avittamina? Ehkä sanallistuksen voi kätilöidä, mutta voiko sen synnyttää? (Ainakaan partenogeneettisesti.)

Huvitun tästä kaikesta: Kuinka paljon olenkaan käyttänyt aikaa sanallistaakseni asioita, merkitäkseni muistiin. Aikaa ja vaivaa. Ja välituloksena päädyn näkemykseen, että oikeastaan minulla ei ole hirveästi näkemyksiä tai uskomuksia. Tai että ainakaan en oikein tunnu jaksavan piitata niistä niin kovasti. Saatan ärsyyntyä, kun en ymmärrä toisen ajatuksia tai näkemyksiä koska ne tuntuvat niin vaikeasti samastuttavilta enkä ylety niihin edes hurjimmin mielikuvitusloikin. Mutta en oikeastaan ärsyynny siitä, että minun on hyvin vaikeaa - ei, se ei kuulosta hyvältä sanallistukselta, alusta: - että omat uskomukseni ja näkemykseni ovat valtaosin potentiaa. Tai omat ja omat, juurihan totesin, että ne usein tuntuvat hahmottuvan jotakin vastakkaista kantaa apunaan käyttäen.

Eivät sanallistukset silti kai hukkaan mene. Joku toinen voi löytää niistä ärsyynnyksen ja sen myötä havaita tietyn kannan muodostuvan.

Eivätkä kannat turhia ole. Niihin kytkeytyy käytäntöjä. Jotkut niistä palvelevat maailmaansolahtamista ja jotkut pahoinvointia. (Vaikka tuskin mikään tukee universaalisti vain pahoinvointia, kuka nyt sellaista kannattaisi.)

Freud ja Jung kuulostavat molemmat kummallisilta kun heidän ajattelunsa sillä tavalla määritellään ja jotenkin objektivoidaan, reifioidaan. Ikään kuin ajattelu tai henkilön mielipiteiden ja mieleenjuolahdusten valtava kirjo voitaisiin samastaa johonkin hiton tekstikorpukseen.

Ei-etuliite ja koulukirjojen henkilöhahmot

Pääsykoepänttäys jatkuu uuden hierontapaikan neuvottelujen lomassa.

Tänään luen kaksi artikkelia, joista toinen saa silmät lähinnä pullistumaan päästä, koska on vaikeaa saada kiinni yhtään mistään, mitä siinä koetetaan sanoa. (Koettamiseksi se vähän jää ja minua huvittaa se, että vaikka olen päässyt lähilukemisella, visualisoimisella ja eläytymisellä haistille vaikka Leibnizin ja Plotinoksenkin visioista, tämä pääsykoeartikkeli sen kuin sulkee ovensa - se ei kommunikoi.) Tutkija mainitsee, että hänen oli aluksi vähän hankalaa hahmottaa tutkimaansa rakennetta, mutta tekstin perusteella on vaikeaa päästä perille siitä, hahmottiko hän sen lopultakaan. Toinen taas on selkeä ja ymmärrettävä, mutta syvätasolla monia kysymyksiä herättävä.

Keskeisenä käsitteenä artikkelissa on ei-heteronormatiivisuus. Se saa jo alkuunsa vähän säikyksi, koska usein termiä heteronormatiivinen käytetään melko aggressiivisesti. Termi tuntuu läpipolitisoituneelta. Ja se on vähän hullunkurista, koska vaikka en itse täytä mitenkään heteroseksuaalisuuden kriteereitä, en jotenkin onnistu hahmottamaan sitäkään, miten ne normit liittyisivät juuri heteroseksuaalisuuteen. Eihän koulumateriaalissa oikeastaan seksuaalisuudesta puhuta juurikaan, ei kierrellen eikä ainakaan suoraan. Sinänsä monet artikkelin havainnoista ovat tutun kuuloisia ja osa jopa valaisevia - tajuan äkisti, miksi juuri käsityöt ja liikunta esimerkiksi saivat minut vastentahtoiseksi ja kananlihalle, vaikka pidän ja pidin jo lapsenakin käsillä tekemisestä ja liikkumisesta. Opetussuunnitelma kun oli tietyllä tavalla sukupuolitettu ja oletti kiinnostuksenkohteita, joihin ei pystynyt osallistumaan. Mutta en vain jotenkin itse onnistu mieltämään, miten tuo sukupuolitus liittyisi nimenomaan heteroseksuaalisuuteen. Ehkä se johtuu siitä, että olen omissa heterosuhteissani saanut olla vapaammin poikatyttö kuin suhteessa naisiin (romanttisissa suhteissa)?

Lehtonen käyttää hassusti käsitteitä heteroseksuaalisuus ja ei-heteroseksuaalisuus. Hän kirjoittaa, etteivät ne ole identiteettikategoroita vaan laatua kuvaavia käsitteitä, jotka voivat esiintyä päällekäin eivätkä muodosta dikotomiaa: ihminen voi olla molempia, toista tai ei kumpaakaan. Jännittävä tapa käyttää käsitettä ei-jokin. Perinteisempi tapa kai lienisi ajatella, että ei-heteroseksuaalinen tarkoittaa juuri sitä, ettei niin nimetty ole ainakaan heteroseksuaalinen. (Tai laajemmin, että ei-x tarkoittaa juuri sitä, ettei niin nimetty ole ainakaan x.) Juontaakohan tällainen tapa käyttää ei-etuliitettä kenties mannermaisesta filosofiasta? Ehkä joku lukija osaa valistaa tämän suhteen? Ymmärrän kyllä, mitä sillä ajetaan takaa, ettei seksuaalisuutta kuvaavia käsitteitä tahdota määritellä toisiaan poissulkeviksi, ja minustakin se on hyvä ajatus. Mutta jotenkin sitä jää miettimään, ovatko nämä nyt sitten parhaat mahdolliset vaihtoehdot noita suuntauksia kuvaaviksi luokitteluiksi, nämä x ja ei-x.

Tuntuu hupsulta, että lukee jostain aika tutusta asiasta kertovaa artikkelia, mutta silti päätyy rähisemään itsekseen monissa kohdin. Minulle esimerkiksi ei-heteronormatiivisen femiinisyyden malleja on ollut tarjolla vaikka millä mitalla. Ainakin itseäni ovat kiehtoneet aina perheenäiti/seurusteleva nätti nainen/miestennielijä -linjan naiskuvia enemmän vaikkapa ne naiset, jotka ovat polttaneet piippua, maalanneet kasvoihinsa viikset, tulleet ja menneet itä- ja länsituulen määrääminen, asuneet maalla ilman miestä valtavaa eläinlaumaa kaitsien ja niin edelleen. Louska, joka seisoo helmat vedessä ja kalastelee. Jostain näihin kaikkiin tutustui. Varmaankin lukemalla. Koulukirjoissa ei tietysti tämmöiseen niin paljon törmännyt, mutta muutenkin yläasteen ja lukion koulukirjoissa (ala-asteella seksuaalisuutta ja aikuisuutta johonkin itseenkin heijastuvana ei vielä ollut minulle olemassa, joillekin toisille varmasti oli, käyttäytymistä näin jälkikäteen muistellen ja tulkiten, mutta en osaa kuvitella, millaista sellainen olisi siinä iässä, kun se oli itselleni täysin musta aukko) harvinaisen tylsiä tyyppejä. Vaikka jotkut kielen oppimiseen suunnatut materiaalit: en kokenut ongelmaksi sitä, että niissä tyttö seurusteli pojan kanssa (vaikka itse tapailinkin tyttöä salaa enkä osannut kovin vakuuttavasti ihastua poikiin kuten olisi kai pitänyt tai ainakin muut ihastuivat - kerran kyllä ihastuin ja se olikin melkoinen surkuhupaisa farssi kama sutra -lainauskirjeilyineen, eikä varmasti minkään heteronormatiivisen ideaalikäsikirjoituksen mukainen, vaikka kohde sattuikin olemaan poikapuolinen), vaan pikemminkin sen, että ne tyypit olivat niin latteita ja ennalta-arvattavia ja jotenkin aikuisten keksimän kuuloisia loputtomassa tylsyydessään. (Kuka oikeasti nureksii jotain matikannumeron seiskaa tai mikä puheenaihe se nyt, mitä kukin on kesälomallaan tehnyt mökillä? Eivät ne dokanneet tai vetäneet irtariövereitä. Yhden yön suhteista puhumattakaan! Tai mistään muustakaan seksuaalisesta. Jotenkin kuvatuista seurustelusuhteistakin sai sen kuvan, että ne pitävät toisiaan kädestä bussissa ja siinä se kiimainen kliimaksi sitten jo olikin. Ja ainakaan ne eivät halunneet kuolla.) (Hyvinpä se sopi siihen maailmaan, jossa ystävä pakotettiin seksiin kaksitoistavuotiaana pyöräkellarissa tai toinen kaveri viilteli käsivarsiaan kroonisesti ja jätti koulun kesken. Ja kaikki pelkäsivät aktiivisesti kilahtavansa ja joutuvansa suljetulle osastolle. Jonkinmoista vakkautta kai minussakin oli, kun tämmöisiä kansia löysin...)

Sekin tuntuu oudolta ajatukselta, että koulussa odotus olisi, että kaikki muut ainakin ovat heteroseksuaalisia. Ehkä tästä on annettava kunnia ala-asteen opettajalle, joka homoksi nimittelyn jälkeen pisti meidät kuuntelemaan, mitä se homous oikein tarkoittaa ja miten homoseksuaalit harjoittavat seksiä. Siinä taisivat kuumottaa pahimpien nimittelijöidenkin korvat. Opettaja myös sanoi, että tässäkin luokassa on varmasti ainakin muutama homoseksuaali mutta ettei sitä päältäpäin voi arvata ja ettei se ole mikään haukkumisen aihe. Minusta koko juttu kuulosti ällöttävältä, koska kaikki seksuaalisuus kuulosti siinä iässä ällöttävältä. Mutta homoseksuaalisuus kuulosti sentään hivenen vähemmän ällöttävältä, koska se tuntui noudattavan paremmin luonnollisia ryhmiintymisiä - siinä iässähän (ja vielä paljon myöhemminkin, joillain ihmisillä läpi elämänkin) pojat leikkivät lähinnä poikien ja tytöt tyttöjen kanssa. Ainakin minulle jäikin tavaksi kuvitella, että sympaattiset tyypit, joita en tuntenut (ja joihin en kuvitellutkaan voivani tutustua), olivat luultavasti homoseksuaaleja. (Enemmistö heistä on paljastunut vähintään myös toisesta sukupuolesta kiinnostuneeksi.)

Artikkelissa kirjoitetaan, etteivät nuoret miellä homo-, hetero- tai edes bi-kategorioita kovin hyvin elämäänsä kuvaaviksi. Se on helppo uskoa. Tuskin kovin moni aikuinenkaan näistä kovin tukevaa jalansijaa identiteetilleen löytää. Se sen sijaan ihmetyttää, että tutkija kirjoittaa tämän koko seksuaalisuuksien moneuden peilauspintoina ja siteeraamiskohteina toimivan heteronormatiivisen ajattelumallin mukaisen heteromaskuliinisuuden ja -feminiinisyyden. Luulen aina peilanneeni enemmän johonkin muuhun. Tuo on ollut vaan sitä täysin kiinnostamatonta kamaa. Sitä, mistä on melko varma, ettei siitä tarvitse koko elinaikanaan ihmeemmin välittää. Ilmeisesti se on onnistunut ahdistamaan monia muita.

Oikeastaan taisin ymmärtää normipaineen olemassaolon kunnolla vasta kun aloin opiskella yliopistossa sosiaalipsykologiaa. Se on kumma ja jännä juttu. Sekin, että keksin haluta alkaa opiskella sitä. Varmasti se johtui eniten siitä, että silloinen avokki esitti, etten ymmärrä ryhmäprosesseista mitään ja että tulkintani muiden ihmisten motivaatioista olivat täysin ulkoavaruudesta kotoisin. (Ei; ne olivat kotoisin sisäavaruudesta.) Sisuunnuin ja menin sosiaalipsykologian kursseille ja aivan toisenlainen maailma aukeni. Kyllä: on mahdollista opiskella asioita niin, että ensin tutustuu niihin teoriassa ja sitten kokeilee niitä käytännössä. Sovittelen nykyään ylleni välillä normipainettakin, koska aina välistä ajattelen, että se voisi olla ihan käytännöllinen elämässä pärjäämisen väline. Sovittelussa tuppaa kuitenkin olemaan leikin makua (mitä ne, joiden kanssa näistä projekteista puhun, eivät aina tule ymmärtäneeksi) ja semmoista hypoteettista etäisyyttä, että harvoin oikeasti tunnen paineita nahoissani. Enemmän se on semmoista "jaa, olisikohan hyväksi, jos osaisi kokea tämmöistä, saisin varmaan sitten nähdä maailmasta ihan toisenlaisia puolia".

Oikeastaan olen tainnut ahdistua vakavimmin normeista silloin kun menin naimisiin ja tajusin äkisti, että tuo toinen ehkä odottaa jotenkin, että reagoisin lasten hankkimisen normipaineeseen normaalisti... on ikävää tuottaa pettymystä ihmiselle, joka on luottanut itseen ja itsen muuttumiseen. Ja joka on niin lähellä.

Ehkä heteronormatiivisuus on minulle vaikeaa tajuta, koska ylipäänsä normatiivisuus saattaa jäädä itseltäni huomaamatta. En ehkä sillä tavalla osaa olettaa, että minun kuuluisi toimia täsmälleen kuin noiden muidenkin tässä tilanteessa. En ajattele, että minulla olisi oikeus toimia törkeästi tai loukkaavasti tai mitään semmoista, mutta kun analysoi tilanteet sen suhteen, satuttaako itse toisia toimimalla näin-ja-näin, ja tulee siihen tulokseen, että eipä sitä taida satuttaa, niin on jotenkin vaikeaa ajatella, miksi kukaan ajattelisi, että minun pitäisi toimia juuri noin kuin muidenkin, ja vain siksi, että he ovat päätyneet semmoiseen ratkaisuun.

Jännittävää lukea näitä sukupuoliaiheisia artikkeleita. Se on vähän kuin juttelisi ufojen kielellä. Tavallaan monet ilmiöt tunnistaa. Tunnistaa ulkopuolisuuden tematiikkaa ja erilaisia strategioita, muistaa nähneensä niitä käytännössäkin. Mutta ei tunnista sitä perimmäistä, identifikaatiota johonkin sukupuoleen, minuuden peilaamista ensisijaisesti sellaista kiinteää kuvaa vasten. Mutta minulle matematiikka olikin helppoa ja kielet vaikeita. Innostuin vivuista ja scifistä ja Henry Millerin riehakkuudesta. Sylvia Plathin itsetuhoisuus The Bell Jarissa oli mielestäni normaalia ja kaikki muu epänormaalia kuvausta nuoren naisen maailmasta. Enkä ajatellut kasvavani aikuiseksi, sukupuolettuvani.

En kai ajattele vieläkään tekeväni niin. Aikuisnormatiivisuus. Onneksi sitä käsitettä ei ole vielä keksitty. Unohda, että kirjoitin sen tähän. Tämä on enemmän naurua kuin puhetta. Ymmärtämätöntä, hämmästynyttä naurua.

Eteneminen

Pääsykoepäiväkirja jatkuu. Nyt luen artikkelia, jossa puhutaan työhyvinvoinnin kehittämisestä, sen interventioissa tapahtuvasta muutoksesta ja siitä, kuinka sitä ymmärrettäessä kannattaisi keskittyä vaikutusten arvioinnin sijaan seuraamusten tutkimiseen. Koska jos tuijotetaan vaikuttavuustutkimuksen tapaan vain ennalta-asetettuja tavoitteita ja pitäydytään siinä, tuottiko interventio niiden todentumista, missataan muutoksista suurin osa. On helppoa yhtyä kirjoittajien ajatukseen siitä, ettei muutos etene niin lineaarisesti kuin joskus tavataan ajatella. Ei: muutos vaihtaa suuntaansa, tarkentuu koskemaan vain osaa alasta, jonne sen ajateltiin suuntautuvan tai sitten se kimpoaa täysin ulos kontekstistaan ja leviää. Kirjoittajat puhuvat metsäpalomaisesta leviämisestä. Ei tarvitse kuin katsoa taaksepäin sitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun itse kävin työkkärin kustantamalla ammatinvalintapsykologilla työttömäksi filosofian maisteriksi valmistuttuani - on helppoa olla samaa mieltä. Metsäpalo! Puolen vuoden sisään olin eronnut melkein kymmenen vuotta kestäneestä suhteesta, esimerkiksi.

Jos oman elämänkaaren muutoksia tarkastelee enemmän vaikuttavuus- kuin seuraamustutkimuksen otteella, päätyy aika helposti jonkinasteiseen fatalismiin ja kyynisyyteen. Ehkä. (Voi olla, että se on enemmän temperamenttikysymyskin, suhteessa frustraationopeuteen.) No, ainakin sillä tavalla tarkasteltuna elämä saattaa näyttää helpommin siltä, kuin mikään sen kohentamispyrkimys ei oikein tuottaisi hedelmää. Tarkoitan tätä: jos hakeutuu vaikka opiskelemaan tavoitteenaan sijoittua tuohon tiiviiseen ammattiyhteisöön, luoda itselleen kunnon professionaalisen identiteetin ja juonikäsikirjoittaa tuon tulevan itsensä aika kapeasti (koska ei oikeastaan tiedä vielä mitään siitä mitä on ammatillisuus - hei, tässäkin voi kehittyä...) niin ei kai pyrkimyksissä voi kuin epäonnistua (tulla joksikin muuksi, siis) tai sitten muuttua fakki-idiootiksi, mikä on toisenlainen tragedia. (Jostain syystä huomaan monen tekevän kuvitelmissaan itsestään litteitä henkilöhahmoja; se hämmästyttää, koska jos saisin valita, olisin ehdottomasti syvä, arvoituksellinen henkilöhahmo omassa juonessani. Mutta en minäkään nuorempana semmoista kai tietoisesti osannut haluta.) Jos siis pitää kiinni siitä, että asioista, ponnistuksista ja interventioista on seurattava juuri sitä, mitä varten niihin ryhdyttiin (ikään kuin tämä voitaisiin täsmällisesti määrittää, ikään kuin minuudet olisivat niin läpinäkyviä, tai organisaatiot) niin tuloksena näyttää olevan latteaa tragediaa, seurasi noista toimista joko "onnistuminen" tai "epäonnistuminen". Lattea tragedia vain paikantuu eri kohtaan. "Epäonnistuessa" se paikantuu omaan närästykseen siitä, ettei onnistunut siinä, mihin pyrki. "Onnistuessa" se paikantuu laajempaan katsantokantaan: no, olisihan elämässä muutakin vissiin ollut, jos olisi ollut sille aikaa ja jaksua ja avoimuutta. (Jotkut tavoittavat jälkimmäisen tragedian esimerkiksi siinä vaiheessa, kun ovat vanhoja ja huomaavat, etteivät tulleet viettäneeksi aikaa lastensa kanssa uran takia. Siinä vaiheessa kasvua on tietysti jo tapahtunut, koska tragedia on huomattavissa.)

En tiedä, vastaako kukaan tuota kuvausta yllä. Toivottavasti ei. Mutta välillä tapaa ihmisiä, jotka tuntuvat jollakin tavalla ja tasolla masentuneen siitä, ettei tietty ponnistelu tuottanutkaan haluttua tulosta. Ja on tiettyjä moodeja, joissa itsekin saatan hetken piehtaroida näissä todisteissa siitä, miten kaikki on turhaa. Ei tarvitse olla yltiöpositiivinen ännälpeistäjä eikä hardcorebuddhalainen todetakseen, että pieni näkökulmanvaihdos antaa näihin tilanteisiin uutta potkua: unohda se, mitä halusit alunperin... sinulla on jotain ihan muuta jo!

On jännittävää lukea, että hankkeita on joka tapauksessa arvioitu tällaisin hassuin kriteerein. Ehkä se johtuu siitä, että hankkeisiin tyypillisesti saadaan ulkopuolista rahoitusta ja oman elämän pikku remontteihin ei. Tai no jaa: kun ajattelen niitä kohtia, joissa olen tuntenut epämääräistä syyllisyyttä ja surkeutta siitä, miten eri tavalla asiat sitten menivätkään, on usein yhtenä osatekijänä luurannut valtiolta saatu tuki esimerkiksi opintotuen muodossa. Olen välillä kokenut sitä hassatun johonkin ihan turhaan. Turhaan: kuten mielenterveys. Kyllä minun kehityshankkeeni ovat tukeneet ainakin mielenterveyttäni. Kai sekin jokin resurssi on, vaikkei sitä ceeveehen präntätäkään. ("Olen harrastanut ja mietiskellyt ja koirakävellyt ja pohtinut, miksi alkaa isona, ja siksi opiskeluihin meni niin kauan. Mutta hei, en enää halua kuolla joka päivä, en edes joka vuosi, ja ajatuskapasiteetistani on paljon isompi osa varattu jollekin muulle kuin optimaalisen diy-eutanasian suunnittelulle!")

Mitenkähän on, saisikohan työelämässä toteutettava interventiohanke rahoitusta helposti, jos jo hakemuksessa mainittaisiin tavoitteiksi muutosten generointi, mutta niin väljästi, että muutoksen suunta ja päämäärä jätettäisiin aika avoimiksi? Vai onko olettamuksena, että ihmiset pitäytyvät aina vallitsevassa järjestelyssä ellei heitä piinaa jokin selkeärajainen muutospaine, joka työntää tai vetää heitä kehittämään?

Tuntuu hurjalta lukea artikkelista terveydenhuollon kehittämishankkeista, jotka on otettu esimerkeiksi siitä, miten muutosten seuraamustutkimusta tehdään käytännössä. Esimerkiksi sairaalaosaston muutostyön hedelmistä kirjoitetaan näin:

Kriisiytyneen osaston tilanne muuttui hankkeen seurauksena joustavammaksi. Potilaiden kuolleisuus laski osastolla ja hoitotulokset alkoivat parantua. (Lähde)

Jestas! Huomaan, miten moni prosessi reifioituu ajattelussa. Esimerkiksi käy sairaalaosasto, jonne vanha sukulainen on joutunut: Sairaalan ajattelee kiinteäksi möykyksi, rakennukseksi, osaston enemmän paikaksi ja hoitajien ja laitteiden kokoelmaksi kuin toimintakentäksi. (Sukulainen on kokenut aivoinfarktin ja onnittelee vanhempiani siitä, miten he löysivät pojalleen vaimoksi oikein todellisen kuninkaallisen miniän. Vanhempani toteavat hämmentyneenä saaneensa heitä aiemmin ylenkatsoneen sukulaisen silmissä ansiottoman arvonnousun Englannin kuningaspariksi.) Sairaalahan on paikka, jossa on asiantuntevia, ammatillisesti toimivia hoitajia. Äkkiä näkymä muuttuu, ja se on melkein yhtä suuri muutos kuin aivoinfarkti: osastolla, johon potilas joutuu, saattaakin käydä ja kuplia. Jos työntekijät riitelevät keskenään tehtävistä, protestoivat, välttelevät ja lintsaavat silkkaa ahdistustaan, hoitotulokset ja jopa kuolleisuus voidaan saada muuttumaan tilastoissa näkyvissä mitoissa istuttamalla osaston henkilökunta muutoslaboratorioihin pohtimaan, mikä mättää ja miten asiat hoituisivat paremmin. Huomaako tuollaisen asian nopeasti? Luultavasti osastolle jouduttuaan huomaa, mutta huomaako vierailija sen?

Sairaalaosaston kehittämishankkeeseen osallistuneet ovat kokeneet muutostyön ahdistavanakin. Ja aika: kehitystyö on käynnistetty esimerkissä vuonna 1998, sitä on tuettu vuosina 1998-1999 ja käytännön parannuksiin on palattu uudelleen 2004. Tilanne on muuttunut toimivaksi vuonna 2005. Tuolla tavalla kirjoitettuna aika näyttää piinaavan pitkältä. Minut ahdisti jo perinpohjin yksi puolivuotinen paikassa, jonka tavoitteet erosivat liikaa omistani ja jossa tajusin, etten pysty täysillä keskittymään työhöni jatkuvasti vaanivan, epämääräisistä käytännöistä johtuvan mielipahan takia. Tunsin työskenteleväni epäeettisesti, koska en saanut ratkaistua ongelmaa heti paikalla. Asiakkaat - kuntoutujat - ansaitsevat kuitenkin hoitajansa täyden huomion ja tarkkaavaisuuden. Sitä on vaikeaa tarjota, jos takaraivossa raksuttaa aikapommi sen suhteen, kauanko tätä meininkiä kestää.

Interventiot työhyvinvoinnin lisäämiseksi tuntuvat hyvin tärkeältä alalta. Useimmat meistä joutuvat kuitenkin käymään töissä vuodesta toiseen ja työpaikan fiilis vuotaa kotiinkin. Vai onko joku niin teflon, ettei sellainen vaikuttaisi? Ei kai? Tuntuu hauskalta ajatella, että ratkaisut voivat silti olla kussakin osakysymyksessä radikaalisti ennakoimattomia.

Sekin tuntuu jotenkin tutulta ajatukselta, että kehitystyön johtaminen käsitetään pitkälti huoltotöiksi: muutoksen hengissä pitämiseksi ja ruokkimiseksi. Huoltotyö ei taida loppua niin kauan kuin muutos tahdotaan pitää lähistöllä. Tuntuu hauskalta ajatella muutosta vähän kuin kissana. Sitä voi kiinnyttää ja laumauttaa, mutta se ei kiinny eikä laumaannu samalla tavalla kuin koirat. Ja joskus muutos voi säikähtää ja kadota ulkosalle, ja silloin sille pitää vain sitkeästi viedä ruokaa lähistölle vaikkei tiedäkään, mikä tai kuka käy ne ruoat syömässä öisin. Ei auta kuin jatkaa toimintaa vaikkei tiedä, onko koko prosessi katkennut. On houkuteltava muutosta esiin niin kauan kuin on toivoa siitä, että piileksii jossain lähistöllä. (Hih, tulee mieleen kissajohtaminen. Kissajohtamisartikkelia katsellessa ainakin yksi seikka pistää miettimään, että olen oikeassa mieltäessäni olevani leimallisesti jotain muuta kuin asiantija - lainaus tuolta sivulta: "Asiantuntijat ovat kiinnostuneet omasta alueestaan sen itsensä takia; ei välttämättä siksi että se tuottaisi hyvää yhteiskunnalle, organisaatiolle tai edes itselle." Minun on aika vaikeaa olla hahmottamatta hyvää yhteiskunnalle vaikka mistä... ja se tuntuu tärkeältä ulottuvuudelta. Kun havaitsin, että minulla on tuollainen taipumus, olin vähän äkäinen ja tunsin itseni lässyksi kukkahattutädiksi, mutta ei sitä käy kieltäminen. Kaikilla ihmisillä ei ole tällaista painotusta, ja olen aiemmin liittynyt seurassa, jossa tuommoinen korostus olisi leimattu ehkä jopa vähän naurettavaksi ja no, jotenkin tarkkanäköisyyttä vähentäväksi. En oikein osaa kunnolla sanallistaa tuota asenneilmastoa. Ja tietysti voi olla, että jäsensin sen aivan pieleen. Sen vaikutelman kuitenkin sain, että osalla esimerkiksi akateemisista tyypeistä on hyvinkin kapea ja teoreettinen tutkimusintressi, ja esimerkiksi tutkimustulosten hyödynnettävyyteen viittaaminen koettiin jotenkin uhkaavaksi tai ainakin irrelevantiksi, jopa silloin kun tämä viittaus ei mitenkään kytkeytynyt mihinkään rahoituskysymyksiin vaan pyrki antamaan myönteistä palautetta ja osoittamaan, että heidän tutkimusalueensa ymmärrettiin tärkeäksi.)

No, nyt olen käsitellyt artikkelista tärkeät kohdat, kai. Hassuja käsitteitä siinä käytetään, kuten polku ja ankkuroiminen. Ne eivät tunnu kovinkaan tarkasti määritellyiltä. Ylipäänsä käsitteiden määritteleminen hutaisten tuntuu hurjalta, kun on tottunut lukemaan tieteellisenä tekstinä lähinnä filosofiaa. Toisaalta tällainen epämääräisyys tekee lukemisesta keveämpää. On vähän kuin lukisi jotain tavallista asiasisältöisempää blogia. Tarkoitan: semmoisia, jotka oikeasti keskittyvät johonkin, koska eivät tahdo tutkia, miten ajattelu suuntautuu, polkuuntuu, katkeilee, uudelleensuuntautuu, ankkuroituu, haparoi, leviää metsäpalon tavoin ja niin edelleen. Kaikumisesta ei puhuttu, ei ollenkaan. Sitä jäin miettimään, miksi.

Ehkä koska puhe oli organisaation tasosta eikä kehosta.

Tänään on suuri kierrätys- ja katutaidetapahtuma. Eikä kirjastotyötä! Haa!

Rajalla puuskittaisia mielialoja

Ensin vinkki: jos ette ole vielä koskaan lukeneet Jäänaisen blogia, lukekaa ihmeessä nyt. Hienoa kuvausta ilmiöstä, jonka ainakin itse tunnistin siinä määrin, että niskakarvat nousivat pystyyn ja käsivarret kananlihalle. (No, en kyllä osaa nimetä tuota ilmiötä, muttei onneksi myöskään tarvitse.) Niin käy ainakin minulle silloin kun jokin oikeasti osuu kohdalleen.

Luen pääsykoekirjallisuutta istuen aurinkoparvekkeella. Turkoosi itse nikkaroitu pöytä, pinkit taittotuolit Ikeasta. (Tämän maailman tyrmistyttävyys: Sievimmät löytämäni terassituolit ovat hyvät istua, kokoontaitettavat, halvimmat löytämäni. Uusina, Ikeasta, jonne menin ostamaan ripustustankoa keittiön seinälle - ei niitä myydä Hakaniemen Etolassa eikä huutonetistäkään löytynyt, joten oli pakko ikeoida. En ymmärrä, miten rumista suurista muovikohleroista pyydetään käytettyinäkin enemmän. Miten kierrätyskeskuksen tuolitkin ovat kalliimpia. Ja niin edelleen.) Rahahuolet varjostavat lukemista muutamankin puhelun myötä. Huominen asiakas peruuttaa hieronnan. Jotenkin olisi keksittävä taikaista rahat kesän liikuntakorttiin. No, luotolla mennään. Vähän pelottaa, milloin taloutemme oikein tasapainottuu matkojen jäljiltä. En ole tottunut tällaiseen. Mutta keväällä on menojen paakku, siemiä, multaa, taimia, kasvatusharsoja, uimastadionkortti, nyt vielä muuttokin siinä rassaamassa meininkiä. Sitten uusi paakku tulee syksyllä, kun pitää maksaa liikuntaharrastukset. Tai katsotaan nyt. Jos vaikka pääsisi yliopistolle... yliopistoliikuntaan...

Luen siis pääsykokeisiin, nyt artikkelia, jossa tutkitaan kulttuurienvälistä tilaa. Eufemiaa lukeneena höristelen ja luimistelen kulttuurin käsitteelle ja koetan suhtautua siihen samalla suurpiirteisyydellä kuin artikkelin kuvaaman kulttuurilaboratorion osallistujatkin, jotka eivät nähneet tarpeelliseksi jumittua keskustelemaan siitä, mikä se kulttuuri nyt oikein onkaan. (He identifioivat sen enimmäkseen kansallisuusvaltioiden jäsenyyksien kautta, kasvamismaan mukaan. Uh. Olen joskus kai kirjoittanutkin siitä, miten suomalaisuus on itselläni minua luonnehtivissa määreissä aika alhaalla, reippaasti vaikkapa nisäkkyyden ja eurooppalaisuuden jälkeen.)

No, jos kansallisuuskulttuurit nyt kuitenkin otetaan annettuina (mikä tuottaa silminnähtäviä vaikeuksia) niin sitten voidaan tutkia, minkälainen tila näiden kulttuurien kohtaamispisteisiin ja hankauskohtiin syntyy. Kun luen artikkelia, luon jo pian itselleni strategian tarkastella ilmiötä jonkin paljon tutumman ja helpommin käsitteellistettävän tapahtumien luokan kautta: tarkastella sitä, mitä ylipäänsä näkemyksiltään hyvinkin erilaiset ihmiset kokevat huomatessaan, ettei heidän välilleen voida muodostaa sellaista klassisen ihanteen mukaista keskustelua, jossa kannata lähestyisivät toisiaan ja lopulta heijastaisivat harmoniassa jo valmiina annettua maailmaa. (Ihan totta, minusta tämä on tutumpaa ja yksinkertaisempaa...) Tähän törmään välillä, ehkä useinkin. Keksin joitain syitä: 1) maailma ei ole valmis eikä vain yhdellä tavalla käsitettävä, 2) molemminpuolinen haluttomuus omaksua tietynlaista kantaa maailmaan vaikka havaitsisikin sillä operoimisen mahdolliseksi (usein haluttomuus liittyy ainakin minulla siihen, että yrittäessäni kuvitella, miten sovittautuisin maailmaan tuon kannan kautta, törmään siihen kivenkovaan varmuuteen, että ei, semmoisessa maailmassa en suostu elämään, ettei tämä näkemys voi tuottaa ainakaan minun temperamentti- ja ajattelutyyleilläni mitään hedelmällistä, vaikka jollakin muulla se voisikin toimia hienosti; tähän vetoaminen saa toisinaan keskustelukumppanin kiristelemään hampaitaan, etenkin jos hän käsittää maailman yksiäänisemmäksi ja vain yhdellä tavalla oikein hahmotettavaksi). Oli minulla kai kolmaskin syy, mutta unohdin jo sen. Olkoon, koska tämä on harhajuonne ja minun piti oppimispäiväkirjailla. Tätä menoa en koskaan pääse sisään yliopistoliikuntaan! Byhyy!

Minusta tuntuu että joskus repivimmät kulttuurierot eivät suinkaan sijaitse eri kansallisvaltiojäsenyyksien rajamailla vaan niissä kohdin, kun tarkastellaan, miten ihmiset toimivat, mitä on hyvä elämä ja niin edelleen. Ja kun molemmat puhuvat samaa kieltä "ja tulevat samasta kulttuuriperinteestä" eli kumpikaan ei voi tyynnytellä itseään sillä, että tuo toinen nyt ehkä ymmärtää nämä käsitteet jotenkin hyvin eksoottisesti ja toisin. (Toki ymmärtääkin, senhän hankaus paljastaa, mutta jotakin kauhistuttavaa siinä kyllä on, että joskus tuntuu kuin kaikki kohtaamiset olisivat täysin mahdottomia niin kauan kuin puhutaan eikä kosketeta.)

No, mutta asiaan. Kulttuurienvälistä tilaa on luonnehdittu artikkelissa jännitteiseksi, dynaamiseksi rajatilaksi eikä möykkymäisen kiinteäksi erottavaksi kuiluksi. Siteeraan:

Kulttuurienvälisyyden ja kulttuurienvälisen tilan ajatukseen liittyy rajojen ylittäminen ja rajavyöhykkeellä oleminen. Ollaan ikään kuin harmaalla vyöhykkeellä tai "ei kenenkään maalla", mikä voi olla uhkaavaa. Eri maiden välisiä rajavyöhykkeitä vartioidaan yleensä tarkasti, ja jos eksyt sinne, joudut yleensä kiinni. Näin myös rajavyöhykkeellä olo voi olla vaarallista. Toisaalta taas rajat ja rajavyöhyke vidaan nähdä kehittävinä paikkoina ja ponnahduslautoina uuden oppimiselle ja muutokselle ... [Kulttuurienvälisillä] Tiloilla on siten kaksoisluonne: mahdollisuus ja uhkaavuus. Kulttuurienvälinen tila on kuin jännitteinen energiakenttä, jonka voima kumpuaa ihmisten ja kulttuurien välisestä liikkeestä ja erilaisuudesta. Voima voi kuitenkin purkautua eri suuntiin. Suunta määräytyy sen mukaan, kuka tai ketkä voimaa käyttävät, miten ja mihin kohteeseen se suunnataan ja millaisia sääntöjä, välineitä ja työn- ja vallanjakoa tilassa käytetään.

Melkoista, eikö vaan? Siinä on taas jännitemetafora. Jotkut ovat kuparia, toiset puuta ja jotkut kumia. Toisia suojaa Faradayn häkki...

Uhkan ja mahdollisuuden tunnistaminen keskusteluissa, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen ajautuvan kummalliseen hiljaisuuteen tai avoimeen ristiriitaan, tuntuu tärkeältä. Uhka on näistä helpompi tunnistaa; sen tuntee selvästi omassa kehossa. Se kuuluu sisäisenä epävarmuuspuheena (toivoisin osaavani enemmän jämäkkyyttä vaikka Rajankävijän tapaan, että osaisin sanoa pontevammin heti - tämä siis suoraan Rajankävijän viitatusta päreestä lainattuna: "Haluan korostaa oikeutta kommentoida toisen ihmisen mielipiteitä, rakentaa keskustelua ja vasta kriittisen tarkastelun jälkeen sanoa mitä ajatuksia toisen mielipide minussa herättää. Asioita on mahdollista arvioida ja asettaa järjestykseen niiden hyödyllisyyden, rakentavuuden ja ihmisyyden kunnioittamisen kannalta.") ja vatvomisena sen suhteen, mitä tarkoittaa oikeastaan se, että on erilaisia kantoja tähän asiaan ja miksi kuvittelen, että omat kriteeristöni asettaa kannat paremmuusjärjestykseen olisi jotenkin, hmm, valistunut tai oivaltava. Uhka tuntuu myös kuristuksena kaulalla, vaikeutena hengittää, ehkä kohonneena pulssinakin. Pelkoina: pelkona, että on käsittänyt kaiken vain totaalisen väärin, ettei oikeastaan saisi ajatella kuten ajattelee vaikkei oikein löydä polkua toisenkaanlaiseen tapaan, ei ainakaan siihen, jota vastaan oma kanta kontrastoituu näkyväksi, säikähdyksenä siitä että on yhtään mitään mieltä, koska onhan se ihan selvää, ettei tämä kuulu omaan asiantuntemuksen alaan. (Ja kun tarkemmin ajattelen, huomaan ettei ole mitään asiantuntemuksen alaa, ei minulle. Paitsi se, miltä minusta tuntuu TÄSSÄ ja NYT. Muistotkin, pirut, ovat epäluotettavia!) Mahdollisuus on vaikeampi havaita.

Oikeastaan nykyään olen taipuvainen ajattelemaan, että koko keskusteleminen ja opiskeleminen on ainakin minulle juuri sitä, että hitaasti totuttelee selviytymään ristiriitatilanteissa, fokusoimaan niiden mahdollisuuspuoleen uhkapuolen sijaan. (Jostain syystä en etenkään vieraiden ihmisten tekstien kanssa sillä lailla koe uhkia, kun taas tuntemieni ihmisten kanssa saatan olla hyvinkin hädissäni.) Koska, sen olen vähitellen saanut selville, aika harva haluaa lopulta toisen kokevan uhkaa keskusteluissa. (Jotkut keinot tosin, kuten ironia, saavat minut hämilleni ja varuilleen: minusta kaikki keskustelu on muutenkin uhkaavaa ja erittäin vaikeaa, joten en kaipaisi siihen yhtään lisää monitulkintaisuutta ja epävarmuutta siitä, mitä toinen oikeastaan koettaa sanoa.) Olisi kyllä ihanaa oppia keskustelemaan kunnollisemmin ja vähemmän myrsky päässä. Hmm. No, asia kerrallaan...

Se, että korostetaan rajatilan kaksoisluonnetta, auttaa ehkä paremmin kestämään sitä koettua uhkaa.

(Oikeastaan nyt tulen ajatelleeksi, että kuulostaapa tuo dramaattiselta, tuo yllä kirjoitettu. Aika harvoinhan tuollaista keskusteluissa kokee, vaikka usein törmätään erilaisiin näkemyksiin ja asenteisiin. Mutta on aiheita, joissa tuollainen sisäinen myrsky ja uhka uusiutuu kerta toisensa jälkeen. Kuinka ärsyttävää. Eli: kuinka kiinnostavaa. Ovatkohan jäljillä ne, jotka esittävät, että silloin on törmätty minuuden ytimessä jyllääviin ontologisiin ydinuskomuksiin siitä, mitä on ja miten jäsentyy ihmisyys, elämä, yhteisöllisyys? Huomaan ainakin sen, että minulle on hyvin tärkeää saada säilyttää luottamukseni toisiin. Väärinkäytösten epäileminen heti ensimmäiseksi ja sinänsä hyviltä kuulostavien ehdotusten torppaaminen vedoten siihen, että tuollaisia käytäntöjä kuitenkin väärinkäytettäisiin, synnyttävät minussa synkeää ukkospilveä ja salamointia siitä, että onko nyt tosiaan niin, ettei virheistä ole opittu ja että ihmisten pahuus on niin kaikkivoipaa, ettei voida luoda tarkkailumetodeja, joilla sitä voitaisiin säädellä. Että onko se omanvoitontavoittelu aina kekseliäämpää kuin porsaanreikiä tilkitsevä yhteishyvän tavoittelu... mihin tämä yhteiskunta oikein menee, jos kehenkään ei voi luottaa... eikö silloin pitäisi saman tien kieltää ajoneuvot, työttömyyskorvaukset, kaikki tuet ja linnoittautua asuntoihin ja kauppojen oville lapioin ja haarukoin ja niittipyssyin vyötettynä... ei, en ymmärrä enkä ainakaan suostu hyväksymään ajatusta, että ihmiset vain taistelevat toisiaan vastaan ja koettavat ajaa oman intressiryhmänsä etua. Hitto! Ja aina pitää näköjään itkeskellä, kun törmää ihmisiin, jotka ensimmäiseksi epäilevät, että hyväksikäyttöhän tästä ja tästä ja tästä seuraisi. Huooh!)

Artikkelissa kerrotaan, kuinka Kris Gutierrezin tutkimusryhmä on esittänyt, ettei oppimistilanteissa ilmenevästä erilaisuudesta kannattaisi hankkiutua eroon vaan ristiriitaisia tilanteita olisi kestettävä ja käytettävä kehityksen ja oppimisen käynnistäjinä. Tämä tuntuu loistoajatukselta (ja tuo mieleen jotkin kognitiivisen käyttäytymisterapian ratkaisut): pelottava asia muutetaan työkaluksi johonkin uuteen, kestävämpään, toimivampaan. (Pidätän silti itselläni oikeuden itkeä ja parkua pari tuntia silloin kun törmään pahaan ristiriitaan. Teen sen useimmiten yksin, mutta kuormittaahan se parisuhdetta, kun menen jostain teoreettisesta ristiriidasta niin pois tolaltani oikein ymmärtämättä edes, miksi.) Olen yrittänyt itsekin jäsentää vaikeat hankauskohdat oppimistilanteiksi (epäonnistumistilanteiden sijaan), ja se on auttanut jonkin verran ja vähentänyt itsetuhoisuutta näissä kohdin. Ja koetan potkia itseäni muistamaan, että hei hassu tyttö, oppimista on vielä jäljellä, ja että on hyvä, että hahmotan sen itsekin (eivätkä vain muut ympärilläni minun porskuttaessani itsetyytyväisyyden mudassa, huh, sellainen se vasta karmeaa olisikin) jotta voin työstää aiheita. Ettei ole niin vaarallista, vaikka uhkan tuntee kehossaan ja vaikka joskus menee aivan raiteiltaan sen suhteen, että tuntuu kuin monien kärsimyksillä tässä maailmassa ei olisi mitään merkitystä ja vain sen takia, että on niin monia, joiden mielestä tuntoisen olennon yksityinen kokemus ei voi olla poliittisesti merkittävintä. (MIKÄ sitten on, kysyisin. Eikö politiikan tarkoituksena ollut hyvän elämän mahdollistaminen? Missä se hyvä elämä tapahtuu ellei kokemuksessa? Ehkä olen ymmärtänyt jotain ihan persiilleen taas.)

Kehitys ja oppiminen: mitä oppimista ja kehitystä noista tilanteista sitten käynnistyy? Joskus tuntuu, että koen niin paljon konkreettisemmin ja ruumiillistuneemmin ääneen lausutut ajatukset, että itse vääntelehdin niissä kehityksen synnytystuskissa sitten seuraavat pari viikkoa ja että toinen on tuskin huomannut mitään rajoja käydyn. Tai että oma oppimiseni ja kehitykseni suuntautuu säännönmukaisesti sille ainoalle alueelle, jonka koen edes jossain määrin asiantuntijuusalueekseni: hahmotan seurauksena paremmin omaa kokemustani noissa tilanteissa, kehityn itseni nopeammin rauhoittamisessa ja mahdollisuushorisontin sinnikkäässä esillä riiputtamisessa silloinkin kun uhkan tuntu dominoi keskustelua (mikä tarkoittaa, että saatan vastata keskustelualoitteeseen vaikka tiedän jo ennalta, että seinäänhän tässä pian iskeydytään - kas, kun uskon, että jonkin kerran jälkeen rysähdän sen seinän läpi). Koska yleensä niissä tilanteissa on törmätty johonkin, jota en noin vain halua muuttaa. Vaikka jokin luottamus ihmisiin ylipäänsä; se on ainakin minulle vaivalla hankittu kanta, jonka koen epäluottamusta hyödyllisemmäksi ja toimivammaksi. En halua mennä takaisin epäluottamukseen niissä kohdin, joissa olen oppinut luottamaan toisiin. Joskus tietysti syntyy uusia ajatuksia, kuten että jos joitain poliittisia muutoksia vastustetaan vedoten väärinkäytöksiin, fine, varmasti niitä voisikin tosiaan tapahtua, ja siksi pitäisi väärinkäytökset tehdä hyvin vaikeiksi ja tietyt taloudelliset mekanismit voisivat olla ihan tehokkaita hillitsemään niitä. (Väärinkäytös olisi mahdollinen, mutta tulisi rutkasti kalliimmaksi ja rasittavammaksi kuin suunnitelman mukaan toimiminen; laiskuus, pihiys ja mukavuudenhalu houkuttaisi silloin toimimaan oikein - ja ihmisiin ja näiden motiiveihin kyynisesti suhtautuvakin voisi pitää mekanismia turvallisena.) Mutta enimmäkseen tuntuu, että muutosta ja luovia ratkaisuja saa turhaan odottaa.

On jännittävää seurata ihmisten elämää. Toisten ihmisten elämää. (Oma tuntuu vähän rasittavalta kaikessa toistuvuudessaan, enimmäkseen.) Tarkoitan tällä: On niin monia, joilla merkityskriisit asettuvat lähes yksinomaan parisuhteen kontekstiin. He kokevat niissä nuo repivät kriisit. Se on itselleni aika vierasta. Minun on jotenkin helppoa vähän hihitelläkin näkemyseroille parisuhteessa; olen niihin paljon tottuneempi ja sopeutuneempi kuin näkemyseroihin vaikkapa poliittisessa keskustelussa. Tai akateemisessa keskustelussa. Jostain syystä en koe noita suhteensisäisiä rajankäyntejä niin uhkaavina vaan nimenomaan mahdollisuuksia korostavina. Mutta minulla on koko joukko ystäviä, joiden kohdalla tämä juttu menee ihan toisin päin. Se tuntuu hurjan jännittävältä. En oikein osaa kuvitella sitä elämää paitsi jotenkin etäisesti ja hyvin ideanmakuisesti. Huomaan, miten mielikuvitukseni toimii. Huomaan paikat ja siirtymät kudoksessa, jonka kuuluisi kasvaa yhtenäisesti... huomaan kuvittelevani, yrittäväni sovittautua tarkoituksella tähän toiseen maailmaan. Ja minun on ponnisteltava, jotta huomaisin kuvitelmat omassa elämässäni. (Niitäkin varmasti löytyy sieltäkin, mistä en osaa etsiä.)

Huomaan joitakin kysymyksiä, nyt. Kuten että koenko suhteidensisäiset rajankäynnit turvallisemmiksi ja mahdollisuuksia sisältävämmiksi ja siten hedelmällisemmiksi siksi, että luotan siihen, että uudet toimintakäytännöt ovat myös toisen intresseissä? Että tiedän, että hänkin antaa panoksensa koettuun kitkaan, osallistuu uusien ideoiden muovaamiseen ja kokeilemiseen? Sen sijaan, että keskustelu vain jatkuisi jonkin aikaa ja sitten katkeaisi ja molemmat jäisivät pöllämystyneinä pureksimaan möykkyä tahoillaan. Miettimään, mitähän tästä nyt oikein pitäisi ajatella... miten tätä työstäisi eteenpäin... Siinä jää helposti vähän yksin. Tai jos alkaa kehitellä oikein kunnolla keskustelun aihetta ja luovia kohti uusia näkymiä, välillä käy niinkin, että heittelee jonkin ajan kuluttua, omien ajatusten kiriteltyä päiväkausia asian parissa, sitten niitä ideoita sille toiselle. Ja hän vaikuttaa vähän hämmästyneeltä siitä, että vieläkö sä tätä mietit. (Siitä huomaa, ettei toinen ole samalla tavalla kokenut rajankäynnin uhkia eikä mahdollisuuksia.)

Ja tietysti toisen kysymyksen: Mistä tulee se puristava uhkan tunne? Miksi toiset kokevat sen niin paljon toisia voimakkaammin? (Vaikuttaa siltä ettei se edes ole suhteessa siihen, miten moniäänisesti ajattelee maailman hahmottuvan.) Koetaanko mahdollisuudetkin voimakkaasti vain kun uhka tuntuu edes jotenkin eikä näkemysero tunnu vain "tämmöstä tää nyt vaan on" -tyyliin todettavalta asialta?

Niin. No, nyt lähden vesijuoksemaan. Sitten on vielä yksi hieronta illalla. Tykkään siitä. Ei tarvitse kokea niitä eroja yhtä repivästi. Se on selkeämmin yhteistyötä.

Etenen hitaasti pääsykoeaineiston kanssa, mutta ei kai se mitään. Kasvatustieteen käsitteet tuntuvat vierailta enkä oikein heti saa kiinni kaikkien tehtyjen erottelujen relevanssista. On vain koetettava hitaasti hahmottaa niistä piirtyvää maailmaa. Juttelin yksi päivä yhtä kasvatustieteen osa-aluetta avoimessa tehneen ystävän kanssa ja hän esitti, että kun käsitteisiin pääsee sisään, on aika helppoa kyllä vastata niihin kysymyksiin ja että usein empiirisen tutkimuksen johtopäätöksinä esitetyt teesit ovat tosi ennalta-arvattavia. Hän oli katsellut pääsykokeen viime vuoden kysymyksiä ja sanoi, että tuntui siltä kuin niihin pystyisi vastaamaan artikkeleita lukemattakin. Se kuulosti hurjalta. Toivottavasti muut pyrkijät eivät ole niin suvereeneja. Koska kun itse katselin kysymyksenasetteluita, minusta ne vaikuttivat hyvin niljakkailta ja vaikeastiymmärrettäviltä ja minun oli vaikeaa hahmottaa, mitä tarkalleen noissa vaihtoehdoissa koetettiin sanoa (koska en ymmärtänyt suoraan oikein mitään). Tässä varmaan heijastuu sekin, että ystävä on opiskellut sosiologiaa, minä filosofiaa. Kasvatustieteen käsitteistön tyyppistä veivausta ei juuri teoreettisessa filosofiassa (eikä oikeastaan sosiaalipsykologiassakaan) tapaa, mutta ne muutamat sosiologiset tutkimukset, joita olen pläräillyt, ovat jo paljon lähempänä kasvatustieteen kysymyksenasetteluita.

No, ei kai auta kuin tehdä kuten tänään: piirrellä hassuja mindmappeja ja sanallistaa omia määritelmiään marginaaliin, koettaa tulkita artikkelin diipadaapalta kuulostavat lauseet joksikin, minkä relevanssi olisi selkeämpää. Syttyä, myrskytä. Havaita oppimismahdollisuudet.

Hurmio

Oi sää! Maailmasta on taas tullut tuttu ja lempeä. Se odottaa kehoa lähes samanlämpöisenä, ei tarvitse juuri tarmokkaasti, hieman pakotetusti, liikkua eikä syödä pysyäkseen palelematta. (Paitsi silloin tulee kylmä jos on sisällä ja ikkunaa pidetään auki, silloin vetää ja haluaa ryömiä peitteen alle.) Turkoosissa juostessani en osaa olla ajattelematta, että jos muuttaisin lämpimämpään maahan, voisi ihan hyvin käydä niin, että hurahtaisin semmoiseksi kaikki on tässä, tämä kaikki on suurta universaalia rakkautta ja elämä kyllä kantaa -mystikoksi, joka ei ollenkaan tajuaisi, miten jollakulla voi olla vaikeaa tai miksi toisinaan on aika varma, ettei kymmenen vuoden päästä juuri kukaan näistä, joiden kanssa nyt hilluu, oikein tunnu muistavan itseä ja yhteisiä hyviksi jäsennettyjä kokemuksia. Kyllähän minulla näitä hyvän uhkumisia on välillä muutenkin, etenkin seksuaalisuus virittää sellaisiin tuntemuksiin, tai se, että saa hieroa toista ihmistä tai halata kun toinen itkee, mutta hittolainen, kyllä niihin yleensä tarvitaan jokin selkeä virike, jokin tapahtuma, jotakin hyvin fyysistä kehoilua.

Kesäisin on toinen juttu. Silloin elämä kantaa. Tai hymyilee. Tai silittää ihoa hyvin pehmeästi. Kaikki kauneus saattaa alkaa itkettää ihan ilman mitään erityistä syytä. Hengittäminenkään ei satu, kun ilma on sopivasti valmiiksi lämmitettyä.
.
On kuin liikkuisi suuressa saunassa, kehot raukeavat kuumaan. Tiedän keskusteluista, miten monet ahdistuvat näistä lämpötiloista, mutta sitä on vaikeaa tajuta, koska ei itse osaa kuvitella, miltä tuntuu ahdistua lämpimästä. Ei sellaisesta ole kokemusta. Sitä on yhtä vaikeaa tajuta kuin erään ystävän ahdistusta huoneistossa, jossa hän yöpyi kissan kanssa. Kyse ei ollut allergiasta tai mistään sellaisesta, häntä vain ahdisti se ajatus, että huoneissa hiipi nelijalkainen olento, jonka edesottamuksista hänellä ei ollut varmuutta. Oli ollut mahdotonta nukahtaa, koska kissa pysytteli luultavasti hereillä, vaikka olikin hyvin hiljainen.

Juostessani eteenpäin mietin yksikseni niitä seikkoja, jotka olen saanut selville vasta viime aikoina, kuten sen, miten vähän joillekin ihmisille voivat merkitä esimerkiksi tuoksut ja maut, ylipäänsä nautinto ja elämän pienet, rikkaat yksityiskohdat, joilla oma maailmani on kirjottu niin sankalti, ja miten joillekuille (tunnistettukaan, ulkoakaan asetettu) rutiini ei tunnu enimmäkseen pakkopaidalta vaan pelastusrenkaalta. Noustuani altaasta sulan aurinkoon, bikinit kuivavat, luen Hanif Kureishia. Poppelien varjot luuhaavat vielä toisaalla.

Laskeutuva keho

Tuntuu hauskalta kantaa muuttolaatikoita portaita pitkin neljänteen kerrokseen. Emme taaskaan muuta itse, joten saan olla muulina, jonka ei tarvitse ajatella yksityiskohtia eikä järjestystä. Toisessa päässä laatikkoa ponnistelee toinen kantava keho. Kehoista pääsee hassuja ääniä. Joko ne kantaessa huokailevat ja sihisevät ja puhisevat tai sitten ne ikään kuin selviävät siististi yläkertaan saakka, mutta alkavat siellä läähättää. Koira puikahtelee kantajien sivusta ja koettaa valvoa koko tilannetta. Kun laatikot on saatu kannettua, koira on ymmärrettävästä syystä kaikista väsynein, vaikkei se ole kantanut kuin omaa ryhtiään.

Fyysinen harjoite saa kehon laskeutumaan. Lihaslämpö on levinnyt tasaisesti iholle ja ihon alle, nikamavälit saaneet pumppausta, kylkivälit irronneet hengityksen aallokossa. Istuminen ei satu, koska keho laskeutuu. Virheelliset luontumukset on hetkeksi poltettu pois.

Siinä tuolin päälle laskeuduttuani tulen ajatelleeksi vanhempiani, jotka suhtautuvat muuttamiseen kovin eri lailla. (Eivätkä oikeastaan vain muuttamiseen, vaan lähestulkoon kaikkeen mahdolliseen tekemiseen.) He jotenkin ajattelevat ponnistelun vaivalloiseksi ja inhottavaksi ja siksi koettavat vältellä sitä viimeiseen saakka. Perheelläni ei ole ollut mökkiä eikä venettä eikä mitään harrastuksia (minulla on ollut harrastuksia, se on eri asia), koska semminkin kun niistä välillä haaveiltiin, jo pian törmättiin siihen, että niin mökkiä kuin venettäkin pitäisi kunnostaa. Pitäisi raapia maalia tai merirokkoja, maalata, paikkailla, puuhata. Harrastuksiinkin pitäisi jaksaa raahautua, pitäisi jaksaa kohdata se, ettei osaa jo kaikkea. Niinpä sitten ei tehty mitään. Tai ei sekään pidä paikkaansa. Vanhempani katsoivat televisiota ja spekuloivat, olisiko jo oikea aika muuttaa seuraavaan asuntoon, kävivät asuntonäytöissä ja huonekalukaupoissa. Inhosin televisiota jo lapsena, minusta se on tappavan tylsä, paitsi ehkä eläinten elämästä kertovat dokumentit, mutta niissäkin on aika toistuva juonen kaari: eläin syntyy, kehittyy, pariutuu, tekee jälkeläisiä ja kuolee. En myöskään tykästynyt asuntonäyttöihin, minusta suurin osa katsotuista asunnoista oli joka tapauksessa kelvottomia. (Olen edelleen ihan yhtä nirso.) Ja huonekalukaupat, auts: selvähän se, olen vaihdokas. Inhoan kauppoja, paitsi toreja ja kauppahalleja ja ruokaa myyviä pikku herkkuputiikkeja, hedelmäkauppoja ja perheleipomoita. Aina välillä vanhempani kysyivät hämmästyneinä ja totaalisen ulkopuolisina, miten minusta voi oikeasti olla kivaa ajaa bussilla Espooseen ja harjata hevosia, eikö se tunnu kauhean vaivalloiselta.

Tulen miltei sairaaksi, jos en saa päivittäistä annostani "vaivalloisuutta". Kutsun tosin tuota vaivalloisuutta mieluummin iloksi. Enemmän se on olemista kuin tekemistä. Enemmän tekemistä minulla olisi, jos päättäisin murehtia etukäteen kaiken rasittavuutta ja sitten yrittäisin tulla toimeen pitkästymisen kanssa. Tällainen liikkuminen, omien kiinnostusten utelias seuraaminen on jotakin hyvin tavoitteetonta, jotakin, josta jää vain kevyitä jälkiä, kuten kehon laskeutuvuus.

Ilon voi löytää monesta paikasta. Tanssitunnilta, muutosta, koiran kanssa kävelemisestä, toisen hieromisesta... harvemmin se löytyy istuen, ellei sitten istu nenä kirjassa, jolloin kai oikeastaan liikkuukin kirjassa, elää sitä enemmän kuin huonetta. Oikeastaan on aika hullunkurista, että olen päätynyt kirjoittamaan niinkin ahkerasti blogia, kun kuitenkin koen, ettei minulla ole oikeastaan mitään sanottavaa ja että totta puhuen kannan mieluummin jonkun kanssa muuttolaatikkoa tai kuopsutan vaikka yksin maata kuin puhun asioista ja kuuntelen toisten sanomisia. Ja jos vielä tarkemmin tirkistelen juuri poraamastani mielen kurkistusreiästä, niin hyvänen aika sentään, kyllähän minä ihmisistä pidän. Niin kauan kuin saan olla heidän kanssaan tavalla, joka ei edellytä ensisijaisesti puhuvat päät -moodia. Kun saan kadota tekemisiin ja tarkkailla heidän olemistaan tilassa ja olla samassa tilassa. Enkä nyt tarkoita oikeastaan sitäkään, ettenkö puhuisi ja kuuntelisi. Se ei vain saa tulla pääasiaksi tai vaivaannun.

Ja kun kuvittelen, mitä tämä blogien lukeminen ja yhden sellaisen kirjoittaminenkin (Elävien kirjaa en ole oikeastaan koskaan laskenut blogiksi, koska se kommunikoi niin sanojen takaa ja epäilen, ymmärtääkö kukaan siitä höläsen pöläystä, tässä sentään koetan olla jotenkin tajuttavissa sanallisestikin) oikeastaan tarkoittaa, tajuan kouriintuntuvasti, etten kuvittele kieltä, sanoja, väitteitä, vaan ihmisiä tiloissa. Luon kehonkuvan niistä, joita en ole tavannut, luon heille luontumusten kirjon, vaihtelevia minätiloja. Kuvittelen ideologiset ratkaisut ja teoriat sellaisiksi, jotka suuntaavat käytäntöjä tietyllä tavalla, muokkaavat käyttäjänsä elämismaailmaa. Kuvittelen sen ikään kuin sisältä käsin, en visuaalisoi kehoa, joka tekee, vaan kuvittelen sen (usein tietysti aivan päin mäntyä!) oman kehoni kautta: miltä tuntuu tuntea näin, miltä tuntuu toimia näin, haluta näitä asioita ja säikähtää näitä. Ehkä siksi on niin monta blogia, joita en yksinkertaisesti pysty lukemaan. Tulee liian paha olo. Ehkä, niin, ehkä alan vähitellen ymmärtää sitäkin näkemystä, jonka perusteella en päässyt fysioterapian koulutukseen, että empatiaprofiilini ja sosiaaliseen tilanteeseen asettumiseni on sellainen, että saattaisin väsyä hoivatyössä aika nopeasti ihan romuksi. En toki ole siitä aivan samaa mieltä... on ihmisiä, joihin en samastu niin voimakkaasti, osaan pitää välimatkankin, jos pidän sitä järkevänä.

Välimatka on helppo pitää etenkin silloin, kun ei ole jonkun kanssa tehnyt jotakin sellaista, joka saisi ponnistusten jäljiltä kehon laskeutumaan. Minua surettaa se, etten kai vanhempieni kanssa pääse koskaan kunnolla jakamaan ponnistuksia minkään eteen, kun he eivät kerran pidä sellaisista asioista, enkä ole tähän ikäänkään mennessä keksinyt, miten osaisin kuvata ne heille niin kiinnostavina, että heittäisivät hiiteen puheensa vaivalloisuudesta ja kerrankin kokeilisivat johonkin paneutumista. Toki olen heidän kanssaan tehnnyt suursiivousta, muuttanut ja niin edelleen, mutta jotenkin he onnistuvat jokaisessa käänteessä toitottamaan kovaan ääneen, miten kauheaa ja vaivalloista kaikki on, ja päällimmäiseksi jää vain kamala kalvava tunne siitä, että on taas epäonnistunut välittämään heille, miten ihmeellinen ja ihana maailma on, jos vain antaa hien vähän valua silmiin ja väsymyksen soljua hitaasti olemukseen, jos vain tekee ja kuuntelee tekemisen kaikuja kehossa, on tekemistä, hengittämistä, se hetki siinä, suuntaa tarkkaavaisuutensa siihen.

On myös hyvin vaikeaa olla tuntematta syyllisyyttä siitä, ettei jaksa yrittää kovemmin. Jos yrittäisi enemmän, ehkä he ymmärtäisivät... mutta jotenkin olen saanut vähitellen sen kuvan, etteivät he halua ymmärtää. Että he ovat mieluummin tyytymättömiä ja pitkästyneitä ja asioihin kauhistelevasti suhtautuvia. On vaikeaa myös olla tuntematta syyllisyyttä siitä, että osaan itse suhtautua jotenkin mukautuvammin asioihin, iloita monista puuhista, jotka heistä tuntuvat kauhean ikäviltä velvollisuuksilta. Miten muka juuri minä ansaitsen sellaisen taidon? Koska olen harjoitellut sitä ja taidot vaativat harjoitusta? Mutta miksi juuri minussa on ollut päättäväisyyttä ponnistaa irti katastrofoinnista? Onko se vain meidän aikamme, joka ottaa tosissaan tunteet ja kokemuksen, kääntyminen pois perheestä ja kohti ihmisiä, jotka suhtautuvat myönteisesti hieman hankalampiinkin tilanteisiin?

Kun ajattelen näitä asioita, ainaista säröä suhteessa vanhempiin, huomaan kehoni uudestaan kohoavan alustalta, jännittyvän. Ehkä siksikin minun on liikuttava niin paljon voidakseni laskeutua taas hetkeksi.

Haluaminen

Luin äskettäin hauskan kirjan, jossa puhutaan siitä, mitä on haluamisen haluaminen. Jos esimerkiksi haluan haluta tulla maailmanluokan viulistiksi (mistä tämä esimerkki ponkaisee?) niin haluanko tulla? Ei, vastaa kirjoittaja. Haluamista voi haluta vain silloin kun ei oikeastaan halua.

En ole ihan varma siitä, kulkeeko halun logiikka näin. Tai ainakin tuo tuntuu yksinkertaistukselta. Esimerkiksi, jos haluan haluta tulla maailmanluokan viulistiksi, kehitän tyypillisesti päähäni melkoisen möykyn siitä, että en ole maailmanluokan viulisti ja etten tee mitään koko asian eteen. Toisin sanoen alan möykytä siitä, että käyttäydyn kuin en haluaisi sitä, vaikka uskonkin haluavani niin. Ja jos uskon haluavani niin, enkö pian haluakin niin? Vai...? Tietysti tässä on aina se mukava takaportti, että voidaan alkaa halkoa hiuksia ja sanoa, että olen ymmärtänyt väärin, mitä maailmanluokan viulistiksi haluaminen tarkoittaa: millaisia mieltymyksiä ja käyttäytymistä se edellyttää.

On myös monia asioita, joita haluan, mutta joiden eteen en oikeastaan pistä tikkua ristiin. Esimerkiksi haluan oppia ranskaa paremmin. En tee mitään asian eteen. Se ei erityisemmin kiusaa minua. Sitten joskus. Myöhemmin. Ei koskaan.

Haluaminen laimenee usein haluaisin-muotoon, ehdollistuu. Haluaisin esimerkiksi olla vakaa tuki, peruskallio, pelastava lassie, kristuskompleksin ruumiillistuma, kolmivuotias jälleen, kissa, lehmuksen lenninsiipi ja niin edelleen. Mutta tarkalleen ottaen se taitaa olla mahdotonta. Joskus kun joku kysyy jotakin toiselle vastaamiseen liittyvää, kuten että jos hän haluaa minun olevan vakaa tuki, olenko sellainen, vastaan ei. Halusin tai en, en voi ryhtyä kivipaadeksi enkä kirjatueksi. Kun lähden ulos, en kuitenkaan muista ottaa puhelinta mukaan. Saatan olla avuksi silloin tällöin, mutta en ryhdy kenenkään äidiksi. Enää. En halua vastata kummallisiin haluihin, sellaisiin kuin niillä, jotka ostavat siemeniä ihastuttuaan esittelytekstiin, jossa kerrotaan bonsaiksi torsottavaksi sopivan puun elävän tuhansia vuosia vanhaksi ja kasvavan satakin metriä korkeaksi.

Siivosin tänään kellaria ja näin siellä pahvilaatikosta pilkistävän Rilken Duinon elegioiden kannen. Runokirjat ovat edelleen kellarissa. Runohyllyssä on vain pari lainakirjaa: Osho, Anne Tyler, Ihmisen fysiologia ja anatomia. Kaikki muiden suosittelemia. Luen, mitä muut haluavat! Ja fossiili. Olisin kernaasti tuonut Rilken ylös, mutta sitten halusinkin jättää sen alas. Jos Rilke on täällä, kuohun sen kanssa ja unohdan toisten halut täysin. Olkoon siis vielä kellarissa.

Nyt haluan lukea Anne Tylerin loppuun, koska Rilke on kellarissa, ja niin myös teen. Haluan myös haluta lukea Anne Tylerin loppuun, olen sovussa haluni kanssa ja innokas tarttumaan siihen sitten kirjaan, lojumaan sängyllä vatsallani ja unohtamaan tiskit, joista mies on yrittänyt jo hieman kysellä.

"Eikö sinua yhtään haittaa tämä sotku?"
"Ei ollenkaan, en muista sitä lainkaan, kun luen."

Joskus mietin, pitäisikö minun haluta mahdottomia, koska se suuntaisi minua jonnekin itseni yli. Pitäisikö minun haluta haluta tiskata. Mutta en osaa uskoa pitämiseen, en enää, olen joutunut sen kanssa vaikeuksiin emmekä ole enää väleissä sillä lailla. Mitä haluan?

Hengitän ja katselen taivaalle ja sitten avaan kirjan ja alan lukea. Joskus halusin haluta oppineeksi, mutta ei siitäkään mitään tullut.